Lea; Margareta - 3

Total number of words is 3618
Total number of unique words is 1948
20.9 of words are in the 2000 most common words
29.7 of words are in the 5000 most common words
34.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
oikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s.o. muuttumisista
näytelmän henkilöiden mielentilassa, vaikka kyllä tuimia tunteita
tragillisella tavalla heissä on riehumassa. Kenties voivat kuitenkin
todellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon sydäntä-sortavaisen
ulkonaisen tapahtuman vaikutus kajahtelee, olla jonkunlaisena
vastapainona niille puutteille, jotka drama-taiteen tieteellinen silmä
on havaitseva tässä merkillisessä runoelmassa. Totisesti dramallinen
paitsi sitä on varmaan kumminkin se ihana pyrintö sovitukseen tässäkin
hirveässä tilassa, joka myös muissa Kiven teoksissa kajastaa kaikkien
sumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos samallainen tulevaisuuden
kajastus sallisi toivoa vielä jotain Kiven voimallisen neron luomaa.
Mutta synkkä sumu on meiltä kaiken toivon ijankaikkiseksi peittänyt.
Fredr. Cygnaeus.

HENKILÖT:
CONON, vanha evesti.
MARGARETA, | hänen tyttärensä.
KARIN, |
ANIAN, nuori upseeri.
MATTI, Cononin palvelija.
Tapaus on Suomessa, Tampereen tienoilla, Toukokuussa 1808.

Maantie ja metsänen seutu. Perillä kivinen ja kantonen mäki ja mäen
harjulla männistö.--Karin tulee oikealta.

KARIN (yksin). Margareta! Missä viivyt? Minä en voi enään vartoa
turhaan, eihän kuulu miestä sanominensa kaupungista.--Oi sisareni,
kuinka taidat viipyä, kuinka astella noin huoletonna sinä, koska en saa
hetkeksikään rauhaa minä? Ihailetko tämän illan kauneutta? Onhan se
ihana ja laulelevat pienet linnut, mikä metsän tutkaimilla, mikä
lennellen kirkkaan taivaan alla. Ah! iloitsinpa minäkin ennen, kilvan
laulelin ilman siivitetyn lauman kanssa, koska tyyni aurinko aleni,
pallistaen valkeita hattaria kultaruskollansa. Mutta kolkot ovat päivät
nyt, murehtien kallistaa päänsä Suomen kansa, että kärsii kallis
synnyinmaa; ja siitähän ei löydä sydämmeni rauhaa.--Margareta!
MARGARETA (ulkopuolella). Tässä olen, sinä levoton.
KARIN. Hän tulee. Kas, enkö tahtoisi omakseni tuota sun lempeää
tyynnettäs, oi likka? (Margareta tulee vasemmalta.) Oi Margareta!
MARGARETA. Miksi tuskittelet?
KARIN. Miksi kysyt? Sinunhan povesi syvemmin kuin toisen täällä pitäisi
tunteman vavistuksen vaarasta, joka uhkaa meitä. Minulla ei kuitenkaan
yhtään kultasta sodan kidassa. Mutta sinun Anianis, missä on hän?
MARGARETA. Lujassa linnassa Suomenlahden liepeillä, jossa tykkien
ukkoset pauhaa ja rautasia rakeita lankee. Kaunis Anian, jos toki
näkisin kasvoes välkkynän kerran sauvun hämärässä tulisateen
paistaessa!
KARIN (tarttuen molemmilla käsillänsä Margaretan käteen). Ja minäkö
torelisin? Enhän torelekkaan vaan hieman tuiskahtelen, armas Marketani,
tuiskahtelen minä hälläkkä; mutta ah näissä murheissamme! Ja minäkö
torelisin sinua, joka lemmit ja suosit minua kuin äiti; ja kaikkiahan
täällä suosit. Mutta ainapa toki ylevämmin ja lempeämmin katsahtelee
kuvas siitä päivästä asti, jona lempesi tunsit ja annoit urollesi
kätesi--ahaa, eikö huomaa mun silmäni?
MARGARETA. Ah, sinä luulet, että tunsin lempeni vasta sillon. Ei niin.
Se liekehti jo povessani vuosia, mutta kätkettynä kaikilta ja tarkin
häneltä, joka itse liekehti, hän nuori Anian, mun tähteni toivon ja
epäilyksen välillä. Sen silmäni kyllä näkemättä näki, en toki antanut
hänelle toivon piirtoakaan, päättäneenä etten sitä koskaan anna. Kas
kun minua pidätti kummallisten tunteitten jäykät kahleet. Mutta sodan
ilmoitus tuli, loimo ihana sielussani mun voitti väkivalloin, ja minä
tunnustin mun lempeni. Ah, en ymmärrä kuinka oli laitani! Mutta minä
tahdoin antaa korkeimpani täällä uhriksi isäinmaalleni; sillä Suomi ja
Anian he olivat minusta yhtä ja minä olin sankarin morsian. (Peittää
kainolla hymyllä silmänsä.) Ah minä itsehän lempeni tunnustin!
KARIN. Mi soma, ihmeellinen hetki; se oli sitten aamu tahi päivä tahi
illan hämäränaika!
MARGARETA. Eräs Pohjolan talvi-ehtoo ihanampana kesän iltaa Edenissä
aina muistossani väikkyy, ja teki sen lemmen jumala, koska Anianin
silmä sädehtien mulle onnensa ilmasi; ja me syleilimme kihlattuna
toinentoistamme. Kerran, vielä kaksi me kohtauimme, mutta emmehän
kolmatta enään; häntä kutsui pian vartijaksi kotomaan porteille uhkaava
sota.
KARIN. Minä muistan jäähyväishetken. Ja sillon hän, kuinka rakkauden
palava ja kuitenkin kuinka olentonsa, käytöksensä jalon sankarin! Ja
lujasti syleillen hän heitti sun äitimme helmaan; mutta ah, te
mahdatteko vielä kerran syleillä!
MARGARETA. Niin toivokamme.
KARIN. Mutta voi jos hän kaatuu!
MARGARETA. Jos hän kaatuis, niin itkisinpä, kaiken elämäni häntä
kaipaisin, mutta kaipaukseni henkäisi kuin suvilehdossa länsituuli;
sillä hän kuoli urojen kuoleman.
KARIN. Mutta elääpä hän kuitenkin ja on kerran viettävä häänsä meidän
kartanossa, häänsä riemuisat, hän komeana sulhona ja sinä morsianna
ihmeen kaunihina. (Paukuttaen käsiänsä.) Ah, ah, kuinka lystiä sillon,
sisareni, kuinka lystiä!--Mutta ah ja voi! Koska hulluttelen toivossa
näin, minä vallaton, juuri sillon, juuri sillon kärsii hän piinan
kuolemaa kovemman, raukka nuorukainen!
MARGARETA. Mikä paha taas kummittelee aivossas?
KARIN. Kentiesi hän kituu nälän vaivassa!
MARGARETA. Ole ilman huolta. Elonvaraa, kuin olemme kuulleet, ei puutu
vielä heiltä linnassa. Kohta aukenee myös meri, ja sillon viipymättä
saattaa Ruotsin laivasto saarretuille miehille sekä miestä että ruokaa.
(Conon tulee vasemmalta, Karin juoksee häntä vastaan.)
KARIN. Oi isämme, teidän muotonne lohduttaa! Olette ehkä saanut ilosia
sanomia?
CONON. Enhän, mun lapseni. Täältähän ilmasta varron uusia minäkin.
Mutta Mattia ei kuulu?
KARIN. Ei häntä kuulu.
MARGARETA. Katselinpa äsken tuolta käänteestä kohden kaupunkia matkan,
mutta en nähnyt siellä ketään.
CONON. Esteitä on ehkä astunut hänen eteensä; mutta eihän ole hänen
liikuntonsakaan juuri kärpän. Tuskin, luulen minä, panisi hän
tallukkansa travaamaan, vaihka leimuisi tupansa tulessa, kuin raukka
maamme nyt.
KARIN. Ah, niin on siis jo laitamme!
MARGARETA. Isämme, nyt maalaatte liian karkeasti ja meidän kurjain
levottomuus kiihtyy.
CONON. Seisot toki vakaana vallan, tyttöni.
MARGARETA. vaihka vavahteleekin sydän. Mutta enemmin vielä kärsii
pieni, kurja sisareni tässä.
KARIN. Ah mun isäni! tämä hurja vihollinenko voittaisi ja tulisi meidän
herraksemme? Eivätkö nouse jo voimalla Suomen joukot, karkottamaan
ääristämme villin miehen, ja eikö seiso aina lujana vastoin
luotisateita ja rynnäkköjä tuo ympärimainittu linna, Sveapori, »Suomen
lukko ja telki»?
CONON. Mun pieni kuoposeni, muista mitä sanoi kerran isäs: Sveapori
seisoo, niinkauvan kuin on se kourissa uskollisen miehen.
KARIN. Mutta jos tämä uskollinen nyt äkisti muuttuisi petturiksi.
MARGARETA. Miksi aattelet niin?
KARIN. Mahdanko aavistaa pahaa? En tiedä, mutta hyvältä ei tunnu
mielessäni nyt. Kuinka olleekkin niin aattelin.
CONON. Mutta erään linnan, vallankin tärkeän linnan päämiehen virkaa ei
anneta muille kuin kauvan koetetulle ja kauvan kokeneelle miehelle.
KARIN. Mutta uskollisuus itse on langennut ja saattanut ihmisyyden
itkemään.
CONON. Totuus, mun tyttäreni, surullinen totuus!
MARGARETA. Jos löytyisikin nyt tuon eljen miestä, niin löytyisihän aina
taasen joukossa toisia miehiä, jotka asettaisit rintansa urhollisesti
vastaan verratonta pimeyden työtä. Eipä Anianin sielu, tiedän minä, ei
tuhannen mailman, ei tuhannen hengen edestä sietäisi tuota häväistystä;
ennen menisi hän kuolemaan.
CONON. Toki, heittäkämme nämät synkeät mietteet.
KARIN. Ne heittäkämme kauvas. Mutta yhtä, isäni, kysyn vielä kuitenkin.
Onko meiltä kaikki kadotettu, koska on kadotettu Sveapori?
CONON. Paljon, paljon on kadotettu, ehkei juuri kaikki. Sillon
vihamiehemme selkä on vapaa, hän seisoo kiinteästi Suomen ohimilla ja
vallitsee merillä.--Mutta miksi haastelemme epäillen tuosta
karileiristämme kuohuvassa meressä, joka on perin kukistettamaton,
perin mahdoton voittaa? Niin vahvasti, niin viisaasti hänen rakensi
miehen nero. Te olette nähnyt hänen kuvansa, kreivi Ehrensvärdin kuvan,
lapseni?
KARIN. Minä muistan sen. Kaunoisena kuin vieno enkeli hän katseli, hän
joka rakenteli täällä hirviöitä.
MARGARETA. Ilosena, viatonna kuin lapsi hän seisoi tulipeikkonsa
nojalla, katsahtaen ihmetöistänsä avaruuteen ulos.
CONON. Juuri sillä puhtahalla, taivaanheleällä katsannolla loi hän
Sveaporin linnan: katsasti sen asemakaavan, kohotti muurit ja tornit,
kaikki valmisti, kruunaten suuren mestarityönsä. Katso, mikä Briareus,
sodan satakäsinen hiisi! Kaikkialta kaikkialle kohtaa hän. Lennä pieni
peronenkin hänen ohitsensa mistä mielit, ja hänen tuhannet rautakitansa
kaikki voivat vilauksessa kääntyä sua kohden, voivat leimahtaa ja
sillon runtoa vaihka vaskisen miehen, mi kerran, kuni tarina kertoilee,
nousi merestä, ja ulettui ylös taivahalle tuon kauhean pää.
KARIN. Ja vielä olen kuullut löytyvän salakaivantoja linnoituksen alla,
joiden kautta suurimmassa hädässä voidaan kaikki viskata ylös ilmaan,
hävittäen elävät ja kuolleet. Kuinka uskotte, isämme?
CONON. Uskon että niin on laita johonkin määrin, mutta ei suinkaan
yleisesti kaiken varustuksen alla. Sen keskellä, eräässä paikassa on,
niinkuin olen kuullut, peloittava virite. Laukaseppas tämä, sytytä sata
tynnöriä, ja Susisaaristossa ei hengitä yhtä olentoa sen tempun perään.
Hirveästi vaikuttaa kruuti ylös ja alas ja ympärillensä koska syttyy
hän ponnahtaen tuleen. Niinpä on hänehen varoiksi nerokkaita keinoja,
konsteja keksitty. Senkaltainen on kuuluisa linna: voittaa mahdoton!
KARIN. Mieliistihän uskomme.
MARGARETA. Sillä se lohduttaa meitä.
CONON. Se uskokaat ja olkaat linnastamme ilman yhtään murhetta. Toki
yksi on hänellä vihollinen, min kanssa ei auta voimat eikä konstit, ja
on se tuo kalvea nälkä. Mutta hänestähän ei ole vielä kuulunut hätää
suljetuilta poijiltamme. Kohta heittää myös meri peittonsa, ja sillon
purjehtii heille leipä.--Niin kasvaa toivomme. Linnamme on vahvin
pohjassa, sen nykyinen haltija, kreivi Kronstedt, urhea ja viisas mies
ja sen miehistö oivallinen. Ken uskaltaa häntä lähetä? Eivät legionat
enkeleitä! Ja tuolla maamme sydämmessä käyvät jo uroomme vastarintaan
kuin karhut ja ovat jo useinkin antaneet Moskovalle verisen pään; ja
viimein hänen soittakoot tienoistamme kuuksi päiväksi. Niin toivomme ja
huudamme: eläköön Suomenmaa ja sen rohkeat poijat, eläköön armollinen
kuninkaamme! (Heilauttaa kerran hattuansa.--Matti tulee vasemmalta
periltä.)
KARIN. Matti!
CONON. Siinähän mies.
MARGARETA. Mutta hän saattaa murheen sanoman.
KARIN. Sano kiireesti mitä tiedät, sano kiireesti?
CONON. Mitä kuuluu, Matti?
MATTI. (Kyhnien päätänsä.) Ei yhtään hyvää, herra.
KARIN. Minä ouneksin hirveintä!
CONON. Hän sanokoon sitten että Suomen armeija pohjassa on hävitetty ja
valloitettu Sveaporin linna. Mitä? Sveaporin linna? Ei koskaan!
KARIN. Sano pian, muuton sydämmeni kätkee! Sano hyvä Matti!
MATTI. Sanon niin pian kuin ehdin. Ja kuulkaat nyt. Sen ijäkkään
herran, jolle saatoin teidän kirjeenne, isäntäni, kohtasin kovassa
tilassa, sillä tieto tuhosta oli hiljan tullut. Toki, viimein luettuaan
kirjeen, kääntyi hän puoleeni vavisten ja lausui: sano isännälles,
mies,--sillä kirjoittaa en voi tällä erällä--että syy on nyt itkeä:
Sveapori on langennut.
NE TOISET. Langennut!
MATTI. Mutta kunnialla.
CONON. Haa, vai kunnialla! Mahdotonta!
MATTI. Vartokaat hieman. Eräänä myrsky-yönä rynkäsivät Venäjän laumat
västinkiimme sisään. Nousi tuosta hirveä meteli, ja Suomen miehet nyt
vimmoissaan tekivät verrattoman työn. Kas, vilauksessahan lensi suurin
osa linnoituksesta tulen siivillä ylös ilmaan pamauksella, jolla ei
vielä ole ollut määriä täällä taivaan alla. Niin räjähti hän
avaruuksiin ylös yynnä kaikkein ystävien ja vihamiesten kanssa, ja
jälellä on varusteesta ainoastaan muutama raunio.--Niin käski minua
ystävänne teille kertomaan. (Hetki äänettömyyttä.)
CONON. Ja sinä kerroit kauhistuksen näytelmän. Olipa siinä laukausta!
KARIN. Oi Jumala, että kesti maa ja taivas!
MARGARETA. Että kesti korkeuden vahvuus ammahdusta verrattoman tulen!
CONON. Ah! tuima linna, kampatessaan kuolon kanssa, antoi mennessänsä
mailmalle niin voimallisen potkauksen, jossa itse Vesuvius ei
kilvastele.
MARGARETA. Voi ilmiötä pimeässä yössä tuhansien kuolemien tähden!
KARIN. Tuhansien kuolemien tähden ah ja voi!
CONON. Kuoli siis Anian.
KARIN. Margaretan kihlattu!
MARGARETA. Oo!
CONON. Pidinpä häntä omana poikanani, mutta sai hän murheellisen lopun!
MARGARETA. Hän taivaaseen astui, tulisissa vaunuissa hän kohosi, ja
aukenivat pilvet. Tämä kunnia miehelle, mi kaatui maansa vartijana!--
Hän on siis kuollut! Mun Aniani kuollut? Hän se kaunis?--Hyvästi!
KARIN. Myhäillen katselet ylös taivaan kumoon, mutta poskesi on
lumivalkea, ja sehän ahdistaa mun sydäntäni, ahdistaa! Oi Margareta!
(Painaa otsansa vasten hänen rintaansa.)
MARGARETA (silitellen hänen päätään). Älä itke, armas sisareni!
KARIN. Kuolihan sun kaunoises!
MARGARETA. Siitähän nyt sieluni autuaasti riutuu.
CONON. Katkera autuus, kurja tyttäreni.
MARGARETA. Hänen kuolemaansa katselen kuin tuo lehtinen viita idän
partahalta päivän tulista laskua lännessä nyt katselee. Sinä lempeästi
hymyilevä viita vaisun, valkean taivaskaton alla!--Mitä huolitte
minusta ja hänestä, jonka kerran kadotin? Muistelkaatte katoa valtasen
linnan, maamme laivaston kilpeä.
CONON. Oikeinhan nuhtelet sinä meitä. Ensin kaikistahan kuningas ja
isäinmaa! Mutta ah! heitä kohtasi nyt kova isku tuon kalliin, kalliin
kivikartanomme kaatuessa, joka, ikivuorelle rakettuna, lujaksi kuin
vuori itse, komeana, aaltoin syleilemänä seisoi Suomenlahden
valtijaana.--Tuliluotina nyt halkeisi vanhan sydän, elleivät itse
muurit ja kiviset kastarit olisi ajoissa leimahtaneet ylös pelasteeksi
kunnian ja minun poveni lievitteeksi nyt.
MARGARETA. Tämä kantakoon siis murhettanne, muistaissanne kuvaa
toisesta Numantiasta.
KARIN. Mutta kiivaasti liehtoo rintanne, mun isäni. Te voitte pahoin!
CONON. Ooh ei vaaraa! Tunnenpa vaan kuuman janon ja joisin vaihka
verta, Moskoviitan verta.--Taluta minua, likka, tuonne lähteelle;
hämmentäähän näköäni verinen, verinen hämärä. Ah olisin nyt kymmenen
vuotta nuorempi!--Osota minulle polku. (He ovat menossa vasemmalle.
Matti on tämän kohtauksen kestäessä seissyt taampana murheellisella,
mutta lopulta vihasella muodolla.)
MATTI. Herra, kuulkaat minua.
CONON. Mitä tahdot?
MATTI. Minä olen teitä nuorempi kolmekymmentä vuotta, minäkin voin
surra ja viimein vihastua, sillä Suomi on minunkin kotoni. Katsokaat,
olenpa nyt kulkeissani tiellä aatellut ja tuumiskellut tuonne tänne, ja
vihdoin pyhästi päättänyt käydä tuikeaan työhön ja toimeen, olla
liesussa jo ennen puolyön pimeyttä, jos te, mun isäntäni, suotte
minulle lupanne ja vielä muutaman rivin mun kouraani, noin niinkuin
pieneksi puhemiehekseni antaakseni jollenkin teidän tuttavalle
miekkaherrallenne tuolla ylhäällä. Te ymmärrätte? Mitä sanotte?
CONON. Kuuluuhan tuo uljaalta. Poika, minä arvaan mihen mieles touvaa.
MATTI. Tappelemaan Pohjanmaalle! Siellä kuuluvat he iskeilevän yhteen
joteskin.
CONON. Juuri sinne, Matti! Siellä taistellaan kuin miehet, ja
kernaastihan annan sinulle lupani ja vielä pienen kirjotetun
lumouskalunkin mukaas. Mene ja pue päälles tuon vainaan korpraalimme
vanha takki ja hattu; tulenpa kohta itse ja annan sulle jykevän
kiväärini myötäs. Mars, mies!
MATTI. Minä riennän! (Menee oikialle.)
CONON. Koreata kyllä tämänkaltainen esimerkki; ja moni sahransankari on
tehnyt jo samoin kuin hän, etsinyt taistelevat joukkomme ja vapain
mielin ottanut päällensä sodan taakat. Hyväähän tuo todistaa,
sisällistä ydintä ja voimaa, uskollisuutta ja velvontuntoa; ja semä
kansa raivaa itsellensä viimein tien.--Mutta mitä kuuli äsken, mitä
näki mun sieluni? Haa! kaukana yössähän punertaen leimahti sankarten
kuolema.--Lähteelle, lapseni!
KARIN. Tänne, mun isäni! (Menevät vasemmalle.)
MARGARETA (yksin). Kaunis Anian, niin pakeni sun kirkastettu henkes
ylös maihin, joissa viha, vaino, sota ja kuolema ei ole. Siellähän nyt
autuaana säteilet ja unohdat isiesi veritahratun maan täällä allas.
Mutta ei! Ethän unohda ihanata synnyinmaatas, etkä ystävääs sen
kumajavilla nummilla täällä. Ethän lemmittyäs unohda, häntä kurjaa, mi
täällä honkain hyminässä kainosti murehtien käyskelee, aina muistain
sinua, kantaen kuvaasi povessansa. Ja kuule mun valani, Anian! Älköön
millonkaan, niin vannon, sydämmestäni himmentäkö pyhää aarrettani, sun
lempeää haamuas, toisen miehen katse. Se kuule! ja tässä heitän nyt
kauvas elon kehnot riemut vaiheiltani pois, tähän sammukoon nuoruuteni
lyhykäinen kevät, kuin sammuu tuolla päivän tähti nyt, ja kuolleen
kultaseni muisto olkoon synkeä iloni aina. (Anian astuu alas
mäntymäestä perillä, lähestyy hitaasti ja alakuloisena. Margareta
katselee häntä kummastuen ja haastelee erikseen.) Mitä näen minä? Erään
nuorukaisen, jonka pituus ja koko olento muistuttavat ihmeellisesti
häntä, häntä! Tai oletko hänen haamunsa Tuonen maasta? Se ole, minä
käyn sua rohkeasti vastaan ja syleilen lemmittyni varjoa, jonka oma,
sureva sieluni synnytti. (Ääneensä.) Toki ei! Sinä olet mun oikea
sulhaseni lihoin ja verin, mun Anianiin! (Rientää syleilemään häntä,
mutta Anian kääntää kasvonsa toisialle.)
ANIAN. Oi kuolema!
MARGARETA (ammahtaen hänestä äkkiin pois ja kiljahtaen kovin). Jumal'
armahda, mitä aavistan minä!
ANIAN. Margareta, katso laupeaasti puoleeni!
MARGARETA. Onneton, sun muotos ilmasee kaikki, oi Jumala!
ANIAN. Jaa, petos on tehnyt tehtävänsä lujimmassa linnassa.
MARGARETA. Haa, mitä sanoit!
ANIAN. Petos on heittänyt Svean linnan.
MARGARETA. Ota sanas takasin, minä rukoilen, ota se takasin! Oi, älä
sano petos!
ANIAN. Hahaa! jos toisin sanon, niin valehtelen.
MARGARETA. Ole ennen tavallinen valehtelija kuin vihelijäinen, pelokas
valtakunnan petturi. Oi korkeuden Jumala!
ANIAN (tuskallisesti, mutta kiukun äänellä). En minä häntä myynyt!
MARGARETA. Myynyt!--Myynyt!--Ken on hänen sitten myynyt?
ANIAN. Itse herra sodanpäämies.
MARGARETA. Ja sinä, mitä teit sinä sillon?
ANIAN. Astuin ulos joukon seassa kuni käskettiin.
MARGARETA. (Vyöttää käsivartensa ympär kuusen, joka seisoo oikealla,
painaen otsansa vasten sen rankaa.) Nyt tahdon kuolla, kaatua kuin
tumma kuusi metsän huomaan; ja unohduksen arpa olkoon täällä kaiken,
kaiken päätös ja kruunu! Ah nyt ylös-alasin on mailma käynyt, on pimeys
ja kauhistus vaan. Kehnostellen peittelee Suomi kasvojansa päivän
edessä ja ylkäni, mi lähti ulos puhtaana kuin joutsen auringon
paisteessa, nyt väikkyy, huojuu esiin mustana kaarneena ja katsahtaa
kuin se mies, joka teki täällä suurimman, suurimman synnin: murhasi
oman armaan äitinsä. Niin olen uneksunut, Anian, ja uneksun
lakkaamatta. (Käy vinhasti kohden Aniania, silmät ummessa.) Minä
uneksun, uneksun, uneksun aina vielä! (Niin ehdittyään teaterin
keskelle seisahtaa hän äkisti, avaa silmänsä ja vaipuu alas kovin
kiljahtaen. Nojaa hän itseänsä oikealla kädellään maahan, mutta painaa
vasempansa vasten ohaustaan.) Enhän uneksunut, lapsi raukka, kosken
herännytkään langetessain, en herännyt. Ja toki tahtoisin uneksua,
uneksua vaan. Siis tule, soma kuusi ja viihdytä mua nukkumaan. Tule,
kultahinen kuusi ja saata mua uneksumaan kuolon unta, ja sitten
hiljaisesti haudallani hymise.--(Hiljaisella äänellä.) Tule viileä
kuusi! (Hetken mentyä tulevat Conon ja Karin vasemmalta.)
CONON. Mitä on tekeillä ja miksi kuulin valitushuutoja?
KARIN. Anian!
CONON. Haa!
KARIN. Ja Margareta tuossa!
CONON. Ojennellen tomussa?
KARIN. Miksi näin? Oi nouse ylös, mun kulta sisareni! (Ryhtyy häneen,
Margareta nouse ylös huoaten.)
CONON. (Eriks.) Mitä aattelisin?
KARIN. Ja tuossa Anian niin kalvea kuin kuolema. Kuinka ymmärrän kaiken
tämän?
CONON. (Eriks.) Samoin kysyn minä.
KARIN. Kuinka on laitas, Margareta?
MARGARETA. Enhän tiedä.
CONON. (Eriks.) Kummallista!
ANIAN. (Eriks). Tiedänpä, että nousee nyt tässä hälinä; mutta sydämmeni
on karastunut käydessäni tänne halki ylenkatseen kovan ja kylmän
kivistön, ja syöksenpä nyt ilman huolta ulos suustani tuiman totuuden
kuin louhikärme kidastansa syöksee vihan liekkiä.
KARIN. Ah! miksi tuijotamme kohden toinentoistamme näin? Anian, sinä
elät, mutta miksi katsahdat niin synkeästi? Voi!
CONON. Hän katsahtaa kuin karkuri.--Kerro mies.
MARGARETA. Isäni, nyt olkaat luja kuullessanne pahinta, koska
ensimmäinen murheemme, niin korkea, nyt muuttuu ikuiseksi häpeäksi.
CONON. Hän kertokoon.
ANIAN. Mitä pitää minun kertoman?
CONON. Kenen luvalla olet tässä? Onko sota loppunut?
ANIAN. Onhan kuitenkin rauha Sveaporin linnassa.
CONON. Ehkä rauha, joka ei ole meidän?
MARGARETA. Oi Anian!
CONON. Sano!
ANIAN. Tahdotte siis kuulla pimeyden sanoman?
CONON. Sen tahdon. Kerro!
ANIAN. No kuulkaat. Sveapori on langennut, langennut ilman taisteloa,
ilman vallanpakkoa päällysmiesten petoksen kautta; ja julkeasti meuhaa
nyt Venäläinen huoneessansa.
CONON. Haa! ette siis lähteneetkään koreasti ylös lintuen luoksi
niinkuin täällä kerrotaan?
ANIAN. Hulluja maineita kaikki. Kuin meren helmi eheänä seisoo linna ja
hänen otsallansa liehuu idän viiri.
CONON. Ole ijankaikkisesti kirottu sinä, jonka huulilta kuulin tämän,
sinä, joka vakaana katselit helvetinteosta vetämättä miekkaas!
ANIAN. Totta, miekkaani en vetänyt.
CONON. Sentähden ole kirottu!
KARIN. Voi sinua, Anian, kuinka taisit olla niin miehuuton, niin
unohtaa isäinmaan onnen. Oi, minä en tahdo sinua nähdä enään!
CONON. Mene, ja älä koskaan enään toivo mun tytärtäni.
MARGARETA. Toki on hän vimman mies ja haastelee katkerretusta
sydämmestä. Mutta miksi tuomitsisimme häntä kuulematta? Puolustakoon
hän itseänsä ennenkuin ilman armoa viskaamme nimen pettäjän vasten
hänen armasta päätänsä.
CONON. Tyttäreni, sun äänes tunkee syvälle mun rintaani, läpi vihan
villin myrskyn, ja mun täytyy huovahtaa. Anian, minä otan tuomioni
takasin, kunnes selvästi ja totuuden kielellä olet kuvannut mun eteeni
kamalan asias. Sano kaikki, ja sitämyöden langetkoon tuomios.
ANIAN. Neidon ihmeellinen ääni on sulattanut sydämmeni jäisen puvun,
ynseyden, kirouksen tekemä aina sitten Svea linnan murheellista
päivää.--Mutta lankesi luja linna.
CONON. Surma ja kuolema! miksi lankesi hän?
MARGARETA. Minä rukoilen, lainatkaat hänelle hetkeksi kärsivällinen
korva.
ANIAN. Niin hän lankesi, vaihka uskallusta ei puuttunut miehistössä,
vaan ampuili uljaasti, vartoen vakaalla mielellä meren aukeemista ja
lännestä Ruotsin laivastoa.
CONON. Ja jo kaiketi on meri auennut.
ANIAN. Sen kyllä uskon.
CONON. Ja lännen laivat kuni joutsenet jo olisivat purjehtineet
satamaanne sisään, tuoden mitä puuttui. Oi kirous!--Mutta kuinka
luonnistui tilanne?
ANIAN. Ilmestyihän vähitellen esimiestemme piiriin eräs synkkä,
eriskummallinen henki, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin. Toki lujana aina
seisoi alajohtokunta ja sotamies vallilla. Mutta ylhäältä yhä leveni
aatoksia, perustelmia, epätoivon lauseita Ruotsin vallasta.
CONON. Niin syntyi myrkyllinen ajos, vähitellen paisui, valmistui,
kunnes puhkesi hän surman päivänä.--Mutta mitä haastelivat hyvät
herrat, halventaissaan Ruotsin valtaa?
ANIAN. Tämän maan, he lausuilivat, on mahdotonta varjella Suomea
kauvemmin alta idän lakkaamatta paisuvan voiman. Ja vallan toivoton on
tilamme tässä linnassa nyt. Sotajoukkomme ovat meistä kaukana kylmässä
pohjassa, karkutiellään omasta maastansa pois.
CONON. Ei juuri niin, te hyvät herrat. Sankartemme pieni lauma teki
»vasemmalle ympär» ja kirkasti kunniansa Venäläisten veressä.
MARGARETA. (Eriks.) Samaan kiirastuleen, Anian, nyt sinäkin riennä, oi
riennä ja kuole kunnialla!
ANIAN. Ah, nämät muistot ovat hämmentäneet aivoni! Kuinka kertoa? Toki,
niinhän mietiskeltiin, ja lisäiltihin vielä: turhaan apua lännestä me
odotamme, kunnes nälkä on heittävä niin linnamme kuin sen miehet
vihoitetun vihollisen mielivaltaan. Mikä järjettömyys siis, vuodattaa
verta tuon viheliäisen kuninkaan, tuon hullun tyrannin tähden.
CONON. Rutto heidän päällensä! Kuningastamme häväistä? Huutaa häntä
hulluksi ja hirmuvaltijaksi, häntä hieman itsepintaista, mutta
hurskasta miestä? Olkoon heidän kielensä kirottu! Hän on meidän
kuninkaamme, eläköön hän!
ANIAN. Suuri narri oli Kusta Adolf, mutta Venäjän istuimella istui jalo
ja lempeä ruhtinas.
CONON. Hmmh!
ANIAN. Pian maineet kuljit ympär koko johtokunnan, mutta kätkössä oli
yhä miehistöltä kaikki.--Tuli toki viimein tuulispäänä varma tieto:
heitetty on linna!
MARGARETA. Taivaan Jumala!
KARIN. Mi kammon sanoma!
CONON. Ettei sammunehet aurinko ja tähdet!
ANIAN. Ja ulos marssimahan käskettiin Suomen vartijaväki. Sotilas
tuijotteli, ja pian mi kiukusta ja vimmasta itki, mi hammasta kiristäen
iski vasten jäykkää vallia kiväärinsä pirstaleiksi, koska asteli hän
kiroten ulos. Nyt ainoastaan yksi sana ja yhteen lyöneet olisivat
helvetti ja taivas. Mutta eihän kaikunut ääni!
CONON. Ei kaikunut!
MARGARETA. Ei kaikunut sankarin ääni! Ah!
ANIAN. Mi hetki äänetön kuin tuomiolla! Tuonne tänne risteili aatoksia
kiehuvassa aivossani, mutta ulos tuliseen toimintoon ei yksikään
ehtinyt. Ah ken voi kaaoksessa käsittää mikä parhain tehty mikä pahin?
Mitä taisin minä, alajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen?
Voinut olis syntyä hirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä
päällysmiestäni; ehkä turhaan olisin laskenut petoksen mustalle
taakalle vielä velimurhan painon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa
häiriössä, minä vietiin virrassa ulos kuin houriva mies. Niin läksimme
linnastamme.
CONON. Miksi läksitte? Loppuiko leipä?
ANIAN. Leipää varahuoneet täys!
CONON. Puuttuiko kuulia ja kruutia?
ANIAN. Jynkät kellarit ampuvaroja täys!
CONON. Te tunnottomat peikot! Ja sinä Kronstedt, haa sinä musta
perkele!
ANIAN. Hän oli onnellinen hän ja muutama herroistamme vielä. Heidän
vikoissansa helähteli kultasia tynnöriä, ja sentähden astui Venäjä niin
mukaisesti ja ilon pauhinalla itärannalta sisään.
CONON. Mutta te?
ANIAN. Me äänettöminä, alakuloisina ja vitkon niinkuin kilpikonnat
länsipartahalta astelimme ulos kohden mannermaata. Siinä iltahetkenä,
murheen veljinä erosimme mikä minnekkin, päin kaikkia ilmoja, kuin
suden poijat, joilta surmattiin emä.
KARIN. Synkkä iltahetki!
MARGARETA. Oi kylmien kyynelten hetki!
CONON. Niin erositte häväistyksen päivänne hämäränhetkenä, o, o!
ANIAN. Olenpa kärsinytkin retkelläni tuosta kolkosta päivästä aina
tähän hetkeen asti. Tämä päivä alat vainosi mun sieluani kuin öinen
saamumtuuli, koska polkien tuhansia harhateitä, kohden kodon ilmaa
samoilin ja pohjan reunaa alat etsi mun silmäni. Siellähän pakolaisen
kurja kuvailus katseli lemmittynsä haamua; ja käyskeli aina pyhä haamu
pohjan kaukasten metsien sinisellä harjalla; ja käyskeli hän usein
pilven himmeän vaipan nojalla. Mutta murheisena siellä väikkyi hän
aina, heljinä helminä välähtelit hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta
alas.
MARGARETA. (Eriks.) Ah, sinä halkaset mun sydämmeni, kärsivä, onneton
ylkäni! Oi, minä kuolisin! (Karin itkee.)
ANIAN. Itkevänä häntä kuvailin. Sillä myrsky yhä ukkosena korvissani
jyrisi, ja nythän kohtailin myös kotomaani laaksoissa lakkaamatta
ylenkatsetta ja kirousta, ja kuohui sielussani karvaus ja kuolettava
tuska. Hirmuisestihan painaa meitä kansan viha ja kammo!--niin kaahasi
minua merestä kamala myrsky, niin hengitti mua vastaan kylmä katkera
sumu, ja vimman uhaksi muuttui viimein rinnassani murhe.--Toki näin
vihdoin tuttavat pellot, muiston pyhät vainiot, mutta näinpä sillon
ikävyyden pellot ja niitut, ja pian en mitäkään nähnyt, vaan kurjan
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Lea; Margareta - 4
  • Parts
  • Lea; Margareta - 1
    Total number of words is 3611
    Total number of unique words is 1819
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.4 of words are in the 5000 most common words
    36.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lea; Margareta - 2
    Total number of words is 3629
    Total number of unique words is 1915
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    28.7 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lea; Margareta - 3
    Total number of words is 3618
    Total number of unique words is 1948
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lea; Margareta - 4
    Total number of words is 1901
    Total number of unique words is 1061
    18.5 of words are in the 2000 most common words
    25.2 of words are in the 5000 most common words
    30.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.