Lea; Margareta - 1

LEA; MARGARETA
Näytelmiä yhdessä näytöksessä

Kirj.
Aleksis Kivi

1919.


LEA
Näytelmä yhdessä näytöksessä

JÄSENET:
SAKEUS (Pipliassa Zacheus), publikanien päämies Jerikossa.
LEA, hänen tyttärensä.
ARAM, eräs nuori saduseus.
JOAS, eräs fariseus.
RUBEN, publikani.
Tapaus: Palestinassa Jerikon kaupungissa Kristuksen aikana.

Sakeuksen huone; avonaisesta ovesta näkyy etäällä kallioinen seutu ja
kallioin juurilla korkeita palmuja. Sakeus istuu pöydän ääressä lukien
rahojansa lippaasta pöydällä.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Sakeus. Sitten Ruben.
SAKEUS. Yksi tuhatta, kaksi tuhatta, kolme tuhatta penninkiä. Siinä
kolme tuhatta penninkiä.
(Kimmauttaa äkisti lippaansa kiini.) Ruben! Unohdanpa viikunatarhani.
Ruben! (Ruben tulee.)
RUBEN. Mitä tahdot, herra?
SAKEUS. Käy kerta viikuna- ja palsamitarhani ympäri ja katso, onko
kaikki, niinkuin oleman pitää. Muista: hedelmät rippuvat valmiina, aita
on heikko ja varkaita monta. Tee, niinkuin sanoin.
RUBEN. Teen sen heti. (Menee.)

TOINEN KOHTAUS.
Sakeus (yksin).
SAKEUS (Avaa taasen lippaansa ja lukee:) Kolme tuhatta, neljä tuhatta,
viisi tuhatta penninkiä. Niin, viisi tuhatta penninkiä ja kasa ropoja
siihen lisäksi, siinä on rikkauteni rahassa. Rikas olen, mutta miksi en
rikkaampi? Viisi tuhatta penninkiä; miksi ei kymmenen tuhatta?--Mutta
tuleva aika tuopi käsiini kultaa, jota Sakeus tietää ammentaa ja panna
talteen.--Rikas olen, rikkaammaksi tulen, ja olenpa onnellinen myös,
niin luulen. Mutta onnellisempi olisin, jos tuo kiiltävä saalis tuossa
olisi kokonansa kunnialla pyydetty; mutta juuri niin ei ole laita. Enin
kaikista muistelen tuota leskeä Gilgalin kaupungissa. Hän on köyhä,
mutta häneltä pinnistin vikkelästi ulos kaksikymmentä penninkiä,--ja
kymmenen määrää siinä kohdassa laki.--Noo, tosin puristan ja kiskon,
»oikein ja väärin kokoon käärin»; mutta samoin teki tässä ennen minua
toinen mies, samoin myöskin mies ennen häntä, ja niin on tapahtunut
aina alusta Rooman vallan. Ja, suuri Jehovah! ken on Israelissa
kylliksi luja harjoittamaan Sakeuksen virkaa, silloin tällöin
horjumatta oikeuden tieltä pois? Tuskin joku voimallinen rabbi.--Mutta
kuinka suuri on tuossa ropojen luku? (Lukee.--Joas tulee sisään
Sakeuksen huomaamatta.)

KOLMAS KOHTAUS.
Sakeus. Joas.
JOAS (erikseen.) Tuossa istuu ukko yksin ja, niinkuin luulen, lukee
aarteitansa. Niin, siinäpä se voima, joka minua, puhdasta fariseusta,
vetää väkisin ylönkatsotun publikanin huoneeseen. Tästäpä saan pitää
hyvänäni paljon nuhteita ja kylmyyttä monelta vanhurskaalta ystävältäni
ja heimolaiseltani. Mutta ukolla tuossa on kultaa ja tavaraa, joista ei
sydämeni mieli enään erota, ei, vaan kaiken tämän rikkauden
perilliseksi tahdon tulla hänen tyttärensä kautta. (Katsoen yli
Sakeuksen olan.) Haa, mitkä kiiltävät kulta-kasat!
SAKEUS (huomaa Joaksen ja lyö äkisti lippaansa kiini). Mies, mitä näit?
JOAS. Kultaa, kultaa!
SAKEUS. No, miksi näytti?
JOAS. Mullaksi, mullaksi!
SAKEUS. Mullaksi? Jos niin aattelet kullasta, niin etpä koskaan pysy
varallisena miehenä, vaikka ammentaisi onni sun arkkuusi vielä
suuremmat perinnöt kuin ne, jotka jo saanut olet.--Multaa! Mitä? oletko
tyttäreni ansaitseva ja hänen kauttansa viimein kaiken tämän kullan,
jonka hiellä ja vaivalla olen koonnut vuosien kuluessa?
JOAS. Älköön tämä teitä huolettako, isä. Kuitenkin pois, kauvas minusta
se, että rakastaisin täällä ylitse kaikkea tuota maallista tavaraa,
jonka koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat kaivaa. Minä pelkään ja
rakastan ainoastaan Israelin Herraa, joka tähän asti on minua varjellut
ja tästälähin varjelee kaikesta synnin loasta. Joas ei jumaloitse
kultaa ja rikkautta; mutta hänen säästäväinen luontonsa tekee, että
rikkaus hänen hallussansa ei vähene, vaan enenee päivä päivältä.
Tavaraa en katso ylön, vaan rehellisellä tavalla tahdon sitä
lakkaamatta koota. Ja mistä syystä? Siitä syystä, että viimein kuin
näen itseni kyllin varakkaaksi, taidan harjoitella laupeuden töitä
Herran kunniaksi.
SAKEUS. Mutta aina varovasti, aina varovasti, muistellen pahoja päiviä,
jotka voivat meitä lähestyä.
JOAS. Varovasti, sen tiedätte.
SAKEUS. Minä tiedän, että toimitan Lealleni miehen, joka ei tuhlaa,
mitä Sakeus on koonnut, vaan saattaa säästöt paisumaan yhä enemmän ja
pitää köyhyyden kaukana siitä huoneesta, jossa tyttäreni emännöitsee.
Joas, rakastatko lastani?
JOAS. Vähemmän kuin Jehovaa, enemmän kuin itseäni.
SAKEUS. Ja enemmän kuin minun kultaani?
JOAS. Mitä kysytte?
SAKEUS. Yhtä kysyn. Katso, jos nyt pahapäiväni tulisi, ryntäisi
päälleni tuulen puuskana, kuin ennen Jobin onnettomuuden päivä,
temmaisten minulta kaikki, ja minä seisoisin kerjäläissauva kädessä;
sano, ottaisitko sittenkin tyttäreni vaimokses?
JOAS. Elohimin nimessä, minä ottaisin hänet.
SAKEUS. Terve sinä!
JOAS. Rakkauteni häntä kohtaan ei ole kullan pyyntiä, vaan puhdas
ihastus, niinkuin ennen Jaakopin povessa Raakkelia kohtaan.
SAKEUS. Poikani, minä tahdon uskoa sen, ja olen valmis laittamaan
häitä.
JOAS. Yhtä mielin kerran vielä kysyä. Naituani tyttärenne, kuinka
suuren huomenlahjan saan?
SAKEUS. Kaksi tuhatta penninkiä.
JOAS. Ei, kolme tuhatta.
SAKEUS. Kaksi tuhatta, ei äyriä enemmän. Mutta mentyäni viimein isieni
luokse, silloin tiedät saavasi kaikki; ole tyytyväinen.
JOAS. Vakaasti suostun odottamaan, kun vaan kerran olen saanut
tyttärenne. Mutta siinähän on solmu.
SAKEUS. Jonka avaa isän valta.
JOAS. Hänen sydämmensä on minua kohtaan kylmä, mutta Aramille aivan
hempeä.
SAKEUS. Vaan sinä hänet saat, mutta Aram saakoon sauvastani, jos kerran
vielä hän uskaltaisi astua minun huoneeseni. Monta on minulla syytä
hyljätä tämä mies. Katso, hän on saduseus, vaikka alhaista säätyä, ja
siis enemmän vielä inhoittava kuin itse saduseusten päämies. Hän on
puoleksi Kreikkalainen, lukee yhtä kevytmielisesti Moseksen lakia kuin
pakanain saastaisia kirjoituksia. Tutkistella muukalaisten eksyttäviä
kirjoja: rangaistuksen alainen teko!
JOAS. Kivitystä ansaitseva, kivitystä.
SAKEUS. Ja mikä on hän vielä? Köyhä rotta. Ja se on pykälistä pahin.
Antaisinko siis tyttäreni hänelle? En, niin kauvan kuin elää Israelin
Jumala!
JOAS. Minä kiitän teitä. Mutta olkoon asia lujasti vahvistettu,
vierasmiesten kuullen.
SAKEUS. Se tapahtukoon, kun tyttäreni tulee.
JOAS. Missä viipyy hän? Ehkä tuon kirotun saduseuksen luona taas, hänen
viekkaan äitinsä puheilla.
SAKEUS. Erehdytpä. Nyt on hän luvallani pois, mutta kadunpa toki, että
päästin hänen. Jo eilen läksi hän erään ystävänsä seurassa katsomaan
tuota profeettaa, näkemään hänen ihmeitänsä, joista kerrotaan
loppumatta. Kimahtihan--ja sen mahdat tietää--eilen kaupungissamme
suuri huuto ja maine tuosta eriskummallisesta miehestä, tuosta
Natsarenuksesta, jota kutsutaan profeetaksi, vieläpä Messiaaksikin.
JOAS. Kaikki hulluutta! Tutkistele kirjoja; niistä olet löytävä
järkähtämättömän todistuksen, ettei tule profeettaa Natsaretin
kaupungista, saatikka Messias, Israelin luvattu ylkä, Davidin huoneen
herra.
SAKEUS. Minä sanon: niin kertoilee kansa.
JOAS. Tämä kansa, tämä viheliäinen joukko, joka ei tunne lakia eikä
profeettoja, olkoon kirottu! Kirottu olkoon tomppelikas roistokansa!
Ah, että laskitte neidon siihen petolliseen virtaan.
SAKEUS. Toivon kuitenkin...
JOAS. Vaiti! Seitsemännen rukouksen hetki on tullut. (Laskee
polvillensa ja rukoilee.) Minä nostan käteni ylös korkeuteen ja kiitän
sinua, Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala ja meidän
isäimme Jumala! Minä kiitän sinua, etten ole ryöväri, en varas enkä
valehtelija, etten istu siellä, missä pilkkaajat istuvat, vaan
käyskelen kaukana jumalattomain retkiltä. Katso, minä olen kuin
istutettu viikunapuu juoksevan virran reunalla, joka aina on kantava
hedelmänsä oikeaan aikaan ja jonka lehdet eivät lakastu. Kaksi kertaa
viikossa minä paastoan, kerran viikossa lahjoitan uhriarkkuhun äyrin,
ja aina Sinua sapattina ylistän, veisaten temppelin pyhässä savussa.
Herra, ken palvelee sinua hartaammin Benjamin maassa, ja ken on siis
enemmän ansaitseva, että hänen hyvin kävis, niin istuessa kuin
astuessa, niin maatessa kuin valvoessa? Herra, suojele Joasta aina,
mutta syökse hänen vihamiehensä helvetin tuleen! Kuule rukoukseni,
isäimme Jumala, sotajoukkojen ruhtinas, Herra Sebaot!
(Nousee ylös. Tämän kuluessa on Sakeus korjannut lippaansa ja tehnyt
yhtä ja toista siivoamista huoneessansa.--Lea tulee.)

NELJÄS KOHTAUS.
Entiset. Lea.
SAKEUS. Tyttäreni, sinä olet viipynyt kauvemmin, kuin lupani myönsi.
LEA. Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämmemme askartelee taivaan
ihmetöissä.
SAKEUS. Sielusi on tulessa ja liekissä, luulen minä.
LEA. Oi, pyhälle tuntuu ilma, jota hengitän, pyhälle tuuli
viikuna-tarhassamme!
SAKEUS. Joko hulluttelet sinäkin?
JOAS. Mitä sanoin minä? Haa, villitys on saanut vallan!
LEA. Joas, ole lausumatta niin, ja sinä, mun isäni armias. (Halailee
isäänsä.) Isä, minä olen usein ollut tottelematon lapsi; mutta anna
minulle anteeksi, taivaan rakkauden nimessä, anna minulle anteeksi
kaikki. Tästälähin lupaan olla kuuliainen Leasi aina.
SAKEUS. Mun tyttäreni, hyvä lapsihan olet ollut aina, paitsi yhdessä
kohdassa, mutta siinäpä tuiki itsepintainen ja vastahakoinen. Sinä
ymmärrät?
LEA. Minä ymmärrän; tämä viittaa Joakseen, mun ylkääni.
JOAS (erikseen). »Ylkääni!» Sen sanan kuulen hänen suustansa ensimäisen
kerran. Hänen mielensä on muuttunut.
LEA. (Ottaa Joasta kädestä.) Joas, aivan penseä on poveni ollut sua
kohtaan, sen tunnustan; mutta minä tahdon rukoilla itselleni taivaalta
rakkautta, ja rakkauden hengen lapsena sua kerran vaimonasi palvelen ja
kunnioitan. Aram, nytpä unohdan sinun ja liityn Joaksen kohtaloon;
sillä niin on isäni tahto. Jos toisin tekisin, niin saattaisipa kenties
murhe hautaan hänet, joka on mun siittänyt ja niin hellästi
kasvattanut, hänenpä kenties kuolettaisin, ennenkuin aikansa on tullut,
ja minua kohtaisi korkeuden rangaistus. Mutta jos täytän hänen
tahtonsa, rakentaen rauhaa, niin asettuvat hyvät enkelit huoneeseni ja
viimein kantavat mun sieluni Abrahamin helmaan. Rauhaa, sovintoa tahdon
tehdä, niin käskee Natsarenuksen oppi, tuon Jumalan lähettämän miehen
oppi. (Ojentaa Joakselle toisen kätensä.) Joas, katso morsiantas!
SAKEUS. Tämä on somasti tehty, mun lapseni, oikein soreasti! Joas,
oletpa nyt kihlattu mies; hän tarjoo sinulle kätensä ja sydämensä.
JOAS. Ole tervehditty, soma neito!
SAKEUS. Eikö ole hän oivallinen lapsi?
JOAS. (Syleilee Lean päätä.) Eihän sitä voi kieltää. (Erikseen.) Täytyy
takoa, täytyy takoa, niin kauvan kuin on rauta lämmin, takoa ja
peitellä vielä, millä silmällä katselen sun hulluuttasi. Mutta kas, kun
kerran olet vaimoni, laillinen aviopuolisoni, niin kyllä sun opetan
juoksemaan narrin retkillä ja kuulemaan tyhmän Galilealaisen kirottua
oppia. Toki nyt käskee viisaus, että hallitsen mieltäni vielä ajan
tuonnemma, vaikka paisuukin sappi. Mutta tuleepa tästä vielä luku
laulun perästä, tulee.
SAKEUS. Rukoilitko taas? Vaan sano: ah! eikö ole hän oivallinen lapsi!
JOAS. Ei voi kieltää.
SAKEUS. Natsarenus on siis vaikuttanut hyvää eikä pahaa.
JOAS (purren hammasta). Hmm, hmm! (Lea kääntyy isänsä puoleen.)
LEA. Mun kallis isäni! hyvin tekee hän kaikki, tämä mies. Sairaat hän
parantaa, syntisille saarnaa hän armoa ja orjille ijäistä vapautta. Oi!
olenhan nähnyt hänen ihmeellisen voimansa, sen näin kun talutettiin
hänen eteensä mies, joka mykkä ja kuuro oli. Liepeästi tarttui hän
mieheen, painoi sormensa hänen korviinsa ja katsahti laupeaasti ylös
taivaaseen. »Hefata», hän lausui, ja kohta aukenivat miehen korvat,
hänen kielensä siteet päästettiin, ja selvästi hän haasteli suureksi
ihmeeksi kaikille. Millä kiitollisuuden ihastuksella silloin parannettu
katsoi parantajaansa, ja millä jumalallisella hymyllä loi häneen
silmänsä Natsaretin poika, rakkautta täynnä! Mikä juhlallinen hetki,
jona kaikki kansa itkuun hyrskähti heidän ympärillään! Oi! armon-liiton
enkeli on meitä lähestynyt matalasta majasta Galilean vuorilta, mutta
Jumalan linnasta on hänen sielunsa lähtenyt alas. Ja siunattu olkoon se
kohtu, joka häntä kantoi, siunatut ne kädet, jotka häntä tuuvittivat!
Tullut on Israelin otollinen aika, nousnut on sen autuuden päivä.--
Isäni armahin!
SAKEUS. Ihmeellistä!
JOAS. (Erikseen.) Saatana on karannut kahleistansa ja villitsee nyt
maailmaa.
SAKEUS. Sano, tyttäreni, millainen on miehen muoto?
LEA. Isäni, kuinka voisin kuvata häntä, lähettilästä ikuisen aamun?
Niinkuin aamun koitto paistaa hänen kirkas otsansa, ja kuin aamun
tähteä kaksi hänen silmänsä säteilevät, lausuen maailmasta, jolla ei
ääriä ole. Vertaisinko aamun ruskoon hänen huuliensa hohtavaa kultaa,
joista hengittää puhtaus ja pyhyys? En tiedä, mutta kiharat hänen
olkapäillänsä välkkyvät niinkuin muhevat pilvet, niinkuin varjoisten
pilvien somat kierrokset Hermonin hartioilla välkkyvät. Hän halvassa
manttelissa käyskelee, samoin hameessa, Galilean vaimoin kutomassa, ja
purpurainen nauha vyöttää hänen hoikan miehustansa. Ah! hänen kuvansa
juhlallinen korkeus meitä taivuttaa alas ja taasen saman kuvan lempeä
voima vetää meitä armaasti hänen manttelinsa liepeisiin. Ja sille, joka
hänen kasvojansa katselee, hän lainaa valoa sädeloisteestansa, niinkuin
lähteelle valoa antaa auringon terä. Niin, jos äänetönnä hän seisoo.
Mutta kun aukenevat hänen huulensa, silloin kaikuu ääni voimallinen
niinä kuin Jehovan, ja kuitenkin lempeä kuin tuulen hyminä Salemissa.
Niin kaikui hänen äänensä saarnatessansa Jumalan valtakunnasta.
(Katsahtaen hartaudella ylös.) Sinne mua kerta saata, armias henki
taivahan! Sinne meitä kaikkia kerta saata!
JOAS (erikseen). Tosi! Saatana on pääsnyt irti ja villitseepi maailmaa
valkeuden enkelin haamussa.
SAKEUS. Lapseni, kerro mulle lyhyesti, mitä hän saarnasi.
JOAS (erikseen). Kas niin!
LEA. Sydämmen puhtautta, hengen siveyttä tahtoo hän meiltä ja että
hylkäämme kaikki saastaiset ja häijyt himot. Vihan, vainon hän
tuomitsee pois ja tahtoo, että rakastamme kaikkia, kaikkia, niin
vihamiehiämme kuin ystäviämme. Vihamiehiämme! Isäni, huomaitkaat tämä.
SAKEUS. Vihamiestämme rakastaa!--Se on uutta.
LEA. Mutta jaloa, ihanata, ihanata!
JOAS (erikseen). Lystillistä!
LEA. Kaikki hän kutsuu liittoonsa, niin pakanat kuin Israelin lapset,
niin publikanit kuin temppelin vartijat hän kutsuu taivaan liittoon.
JOAS (erikseen). Voi taivaallista melskaa!
LEA. Ei ketäkään katso hän ylön, ei syntistä suurimpaa, joka vaan katuu
ja parantaa itsensä. Uutta, vilpitöntä henkeä hän tahtoo, ja jo täällä
murheen laaksossa hän lupaa meille palkinnoksi omantunnon rauhan ja
puhtaan ilon, mutta viimein kuoltuamme hän antaa sielullemme
ijankaikkisen autuuden Jumalan pyhässä Sionissa.
JOAS (erikseen). Lystillistä, lystiä! Heisaa kaikki Sionin pojat ja
tyttäret!
SAKEUS. Sano missä erosit miehestä.
LEA. Kappaleen matkaa kaupungin portista, jota hän lähestyy.
SAKEUS. Minä tahdon hänen nähdä!
LEA. Rientäkäät häntä vastaan!
JOAS. Mitä mieletöntä?
LEA. Mun hyvä isäni, rientäkäät häntä vastaan!
SAKEUS. Paikalla, ja seuratkoon mua Ruben. Häntä tarvitsen; sillä
olenpa kovissa kiipaleissa vuokramiesteni kanssa toisessa talossani.
Eipä heltiä sieltä leikiten vuokra, mutta nytpä on lähteminen
kiristämään heitä, ja toimitan siis yhdellä tiellä kaksi asiaa, koska
taloni on lähellä kaupunkimme porttia.--Minä tahdon nähdä tämän miehen!
JOAS. Seisattukaat, malttakaat mieltänne!
SAKEUS. Miksi tahdot niin?
JOAS. Pysykäät hänestä kaukana, muutoin kiukkuinen perkele kiertää
päänne hulluksi.
SAKEUS. Ole pelkäämättä, poikani.
LEA. Joas, tämä puheesi on taivaalle kauhistus. Oi ylkäni! lähdeppäs
sinäkin häntä katsomaan, ja oletpa huomaitseva, toivon minä, ettei ole
hän perkele, vaan Messias itse.
JOAS. Messias! Hahaa! Missä ovat sitten hänen legionansa, siivitetty
ratsasjoukkonsa, missä voimat, joilla kukistaisi hän Roomalaiset,
syöksisi ne helvettiin alas ja rakentaisi uudestaan Davidin linnan?
Näitä kaikkia ei kuulu eikä näy.
LEA. Sinä et käsitä hänen oppiansa. Ei ulkonaisella tavalla, vaan
henkensä voimalla on hän vapahtava maailman.
JOAS. Mikä hulluus!
LEA. Viisaus taivaallinen!
JOAS. Lea, Lea, sinä olet soaistu.
LEA. Nähtyäni maailman valkeuden.
SAKEUS. Minä myös hänen tahdon nähdä.--Vartioitse huonettamme tarkasti,
Leaseni, ja liiotenkin lipasta tuolla, sinä tiedät!
JOAS. Kerran vielä teitä rukoilen: olkaat kaukana vaarallisesta
miehestä!
SAKEUS. Minä menen, mutta vartioitse viikuna~ ja palsamitarhaani sinä.
Ruben astukoon jäljissäni. Käyskele yrttimaassani, kunnes palaan
retkeltäni takasin, ja sitä, joka mielisi tunkea läpitse aidan, sitä
iske päähän, iske konnaa sauvallasi päähän. Mutta sinä, tyttäreni,
muista kallis arkkuni tuolla.--Tule, Joas, ja ole uskollinen vahti.
(Menee.)

VIIDES KOHTAUS.
Entiset pait Sakeus.
JOAS (erikseen). Voi, etten taida sinua estää! sillä aavistanpa pahaa.
(Menee.)

KUUDES KOHTAUS.
LEA (yksin). Kurja isäni, sun kulta-arkkusi on sun rakas maailmasi,
joka painaa sinua niin päivällä kuin yöllä. Tuskallinen ompi rikkautesi
onni, vaikka olisitkin koonnut tavarasi oikeuden mitalla. Mutta, isäni,
oletko aina käytellyt tätä mittaa? Toista pelkään minä ja pelkään
taivaan rangaistusta, joka taitaa kiroukseksi muuttaa huomenlahjan
mennessäni miehelään. Rikkaasta isästä lähden rikkaalle miehelle, mutta
luulenpa, että on heillä molemmilla syytä katsoa surun pimentämällä
silmällä rehellisyyden kultavaakaa, ja silloin ehkä synkistyy heidän
elämänsä päivä. Ah! heidän aarteensa ovat mun sielulleni kauhistus.
Mutta ilon ja rauhan tarjoo sydämelleni köyhä Aram. Hän lempii Leaa
Lean tähden, vaan ei hänen isänsä kullan tähden, ja Lea lempii häntä ja
tahtoisi mennä hänen vaimoksensa, mutta toisin on isäni tahto. Ah,
kuinka katkerata erota sinusta, sä päiväni lempeä! Sinua lemmin, vaikka
oletkin Sadusealainen etkä usko, että kuolemme elämään ijankaikkisesti.
Mutta ehkä uskot toki, vaikka et usko, ehkä epäilet, nuorukainen,
kaunis ja ylevä. Ylevä sä olet kuin Jerikon palmupuu, joka taivaan
korkeudessa humisee, ja kaunis sä olet; ihanata ompi sua katsella kuin
Nebon harjalta luvattua maata. Niin sua sieluni kuvailee. Mutta
jalompana, kirkkaampana seisoisit mun edessäni vielä, jos uskoisit
taivaallista oppia Natsaretin profeetan suusta. (Istuu.) Oi! ei poistu
mielestäni ihmeellinen mies, ei hänen haamunsa, ei hänen äänensä
helinä; ja pyhänä tarinana väikkyy muistossani mennyt päivä ja mennyt
valvottu yö. (Unisena.) Sun jalkojesi juurehen, punehtuen kainosti,
minun sieluni vaipua tahtoo ... vaipua, nukkua ... nukkua uneksimaan
suloisinta unta. Siitä alkaa pelastuksen tie, Jumalan valtakunnan tie.
Sinne minua saata ... saata minua sinne, laupias Goell (Nukkuu.--Aram
tulee.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.
Aram. Lea.
ARAM (erikseen). Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden rauhallista
unta. Ihanasti sievä huntu, muodostaen monikiemuraista valkeata pilveä,
peittää sun pääsi, ja somasti tummat kiharasi kierteleikse tämän
valkean huivin alla. Sun hameesi, mukaellen orjantappura-kukkasen
punertavaa pukua, sulkee sun hienoon verhoonsa, mutta ei kuitenkaan
sulje eikä peitä käsivarsiasi kyynäspäistä sormiesi ruusuisiin päihin
asti; vaan paljastettuina ne kimmeltävät, voittaen päivän kirkastaman
lumen Libanonin kukkuloilla.--Tämä kuva mua viehättäen vetää publikanin
huoneeseen, tuon miehen majaan, jota juutalaiset vihaavat. Toki; miksi
vihattu, jos virkaansa hän toimittaa kunnialla? Mutta itsekäs ja
taikauskoa täynnä ompi Israelin kansa. Mutta minä, muistaessani sinua,
armahani, tahdon katkaista kaikki, mikä voisi väliämme himmentää. Sinua
kohden aina, vaikka Gehennan yöhön saakka, tahdon rynnistää, halkaisten
vastuksien synkeät seikat.--Lea, katsellessani sinua, uneksuneena
tuossa, tahtoisinpa melkein uskoa, että sinussa on kuolematon sielu.
Uskoisinko, aattelisinko niin? Löytyyhän kuitenkin myriaadeja, joiden
rinnalla luontokappaleen ei tarvitse juuri hävetä. Missä on siis
erotus? Olisiko se mahdollisuuden siemen ihmislapsen povessa, joka
siirtää hänen elikosta äärettömän kauvas? Mitä aattelen? Mitä uskon?--
En tiedä, en tiedä! mutta ihastuksella katselen impeä tuossa,
ihastuksella ja polttavalla vaivalla; sillä hän on kaunis kuin serafim,
ja on hän ehkä huomenna Joaksen oma. Oi, kiusallinen aatos, aatos
tuskaa täynnä! Hänkö kerran on lepäävä povella, joka tuossa nyt huokuu
hiljaisessa autuudessa? Hän! Sinä suloisesta pureskeleva mato, katkaise
jo sydämmen juuret kaikki! Hänkö nauttisi näiden huulien pyörryttävää
hekkumaa, Saaronin pyhää ruusua tuossa? Mutta, Joas, haa, minä varastan
sun kukkaseltasi ylimmäisen hunajakasteensa pois! (Suutelee Leaa, joka
heräyy.--Aram poistuu hänestä muutaman askeleen.)
LEA. (Nousee ylös.) Aram!
ARAM. Lea!
LEA. Aram, mitäs teit?
ARAM. Mitä tein minä, Lea?
LEA. Mitä tiesin minä, mitä tiesin minä,--ah, taivaan ihanuus!--mitä
tiesin minä?
ARAM. Ja minä?
LEA. Vaiti! Minä kurja punehdun ja häpeen, ja taasen häpeen ja
punehdun. Vaiti, Aram, vaiti! Sinä ansaitset rangaistuksen.
ARAM. Rankaise minua!
LEA. Joaksen puolesta sen teen.
ARAM. Etkö itse puolestasi?
LEA. Voi! minä mieletön yht'aikaa sinua nuhtelen ja kiitän. Kiitän? Älä
luule! Rangaista sua tahdon, rangaista! Älä luule, älä luule! Voi, mikä
moninkertainen hulluus! Mutta katso naisen luontoa, katso äläkä
ihmettele.--Aram, Aram, miksi teit niin ihanasti tämän pahan työsi?
Aramin suudelmasta herätä ompi suloista niinkuin taivaan manna,
suloista kuin taivas itse; mutta älköön niin kuitenkaan tapahtuko, ei,
ei, mun ystäväni, ei! Aram, kuule suustani katkera sana, sinun katkera
kuulla, mutta minun ehkä vielä katkerampi lausua. Ystäväni, älä avaa
koskaan enään tämän huoneen ovea. Minä lemmin sinua, mutta, mutta
vaimoksesi en tule. Joasta en lemmi, mutta vaimoksi hänelle täytyy
minun mennä; sillä niin on isäni tahto, jonka olen Jumalan nimessä
täyttävä. Tiedä, hän on nyt sulhaiseni; hänelle olen luvannut
sydämmeni, eloni ja olentoni kaiken.
ARAM. Tämä on päätetty siis?
LEA. Ainiaaksi.
ARAM. Eikä enään toivon haamettakaan löydy.
LEA. Ei, ystäväni. Mutta ole kuitenkin lohdutettu, sinä unohdat minun
pian ja valitset itsellesi Jerikon palmumetsissä toisen morsiamen.
ARAM. Nyt olkoon hautani se morsian, jonka helmaan vaivun.
LEA. Aram, Aram, miksi riehut?
ARAM. Miksi eläisin enään?
LEA. Sielusi autuuden tähden.
ARAM. Hm.
LEA. Älä kiellä pois, älä kiellä pois meidän taivaallista kotoamme.
Ethän toki milloinkaan ole vahvasti vakuutettu siitä, että totisesti
niin, kuin tahdot uskoa nyt, ovat elämän ja kuoleman asiat. Siis älä
seiso tyytyväisenä tässä tummassa sumussa, vaan katsahda aina kauvemma
ja rukoile taivaan isää, että avaisi hän silmäsi huomaitsemaan armonsa
valkeutta. Käy kuulemaan Natsarenusta, käy hänen oppiansa kuulemaan.--
Sano, mitä aattelet hänestä.
ARAM. Miesi ihmeellinen, jos niin hän on kuin maine sanoo.
LEA. Hän saarnaa meille autuitten evankelioa, neuvoo meitä väsymättä
rukoilemaan ja lupaa meille viimein voiton kruunun. Hän itse, vaikka
jalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin
usein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa. Suotko
minun kertoa mitä näkivät silmäni eilen, laskiessa kauniin päivän?
ARAM. Kuultelenpa mieluisasti.
LEA. Katso, kun seurassa monilukuisen kansan tulimme erään korkean
vuoren juurelle, katosi joukostamme äkisti vieraamme Galilean maasta,
katosi eikä kenkään tietänyt mihin. Mutta pianpa minä ja kaksi
matkakumppaniani näimme hänen astelevan vuoren varjokasta rinnettä ylös
himmeitten öljypuiden suojassa. Rupesimmepa kohta kilvan ja kaartaen
juoksemaan ylös; ehdimme viimein, kovin hengästyneinä, vuoren
harjanteelle, jossa tuuhean seeterin verhossa katselimme jumalallista
miestä, joka rukoili, kauniina ja kirkastuneena. Milloin heleässä
korkuudessa viipyivät kauvan hänen ihanat silmänsä, ja koko hänen
olentonsa hengitti vakavuutta ja hurskautta, milloin vaivutti hän
taasen katsantonsa alas kohden itäisiä maita ja seisoi salaisesti
hymyten ja niinkuin uneksuen unta pyhää. Ja näkyi siellä Jordanin
laakso, Gileadin vuoret kuin sinertävä savu, ja vuorten välistä
Rabat-Ammonin kaupunki etäällä, mutta tuonnempana vielä, ihan ilman
reunalla, haamotti Arabian hietainen, kellahtava maa. Sinne hän
katseli, mutta katseli kohden kirkasta korkeutta taas, ja hänen
silmissänsä leimusi suloisin tuli, otsa paistoi kuin juhlapäivän puhdas
taivas, ja hänen hivuskierteittensä ympäriltä--niinkuin tuntui meistä
kaikista, jotka tähtäilimme häntä--säteili valo ihmeellinen ja kirkas,
antaen aavistusta pyhien kunniasta ja kirkkaudesta. Tämänkaltaisen
näimme olennon harjulla huimaavan vuoren. Ja kun läksi hän taasen
käyskelemään alas, asui hänen kasvoillansa ijankaikkinen rauha. Niin
hän poistui, auringon vaipuessa Efraimin kukkulain taakse iltaruskon
purpuraiseen mereen ja seeteripuiden peittyessä hämärään. Kaunis,
juhlallinen oli tämä näky.
ARAM. Armas Lea, oletpa maalannut sieluni eteen ankaran kuvan
rukoilevasta miehestä.
LEA. Tätä älä unohda sinä, joka hurjasti riehut, kun sydäntäsi kohtaa
täällä vastoinkäyminen.
ARAM. Olithan mun sydämeni korkein kalleus sinä.
LEA. Mutta perintö kalliimpi on sinulla jälellä vielä: kultainen istuin
Jehovan kaikuvassa pylvässalissa, jossa enkelien kanteleet soivat.
Rukoile, Aram, rukoile voimaa sielullesi.
ARAM. Totisesti! oletpa kohottanut masennettua mieltäni, että kerran
vielä tahdon nostaa otsani ylös, vaikka nyt kuvautuukin eteheni elämäni
päivä kuin Kyynelten-laaksossa illan nukkuva paiste. Mutta onhan kova
osani pakoittanut eroamaan sinusta. Siis hyvästi jää. (Ottaa Leaa
kädestä.)
LEA. Voi murheen hetkeä!
ARAM. Ole onnellinen!
LEA. Onnellinen ilman sinua? Ah!
ARAM. Seisothan lujana uskossasi Natsaretin mieheen.
LEA. Haasteletko vakaasta mielestä?
ARAM. En ilkastele suinkaan.
LEA. No, minä ymmärrän sun aatoksesi. Mutta tiedä, me voimme olla
onnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka
kärsiikin sydän kuluessa päivän hetken. Onnellinen, onnellinen! vaikka
sun jäähyväis-kätesi tempaiseekin kaiken kukkaismehun elämäni kasvoilta
pois, että kuoleman kalveilla poskilla onneni seisoo, kääntäen silmänsä
nykyisyydestä pois, mutta katsoen ihanaiseen kaukaiseen tulevaisuuteen.
Onnellinen! Silmä toivon riemua täynnä, mä tähtäilen taivaan reunaa,
vaeltaissani halki ohdakkeisen maan.--Hyvästi, ystäväni!
ARAM. Hyvästi! Minä menen.
LEA. Viivy hetki vielä.
ARAM. Hetken päästä on isäsi tässä.
LEA. Hän viipyy hetken vielä.
ARAM. Joas tässä kiertelee ympäri kuin koira.
LEA. Se on mun kurja tuleva mieheni.
ARAM. Unohdinpa.
LEA. Hyvästi, hyvästi!
ARAM. Niin, ja erotkaamme.
LEA. Suo minun uneksua vielä povellasi lyhykäinen aika, lyhykäinen, ei
kauvemmin kuin kameli henkeänsä vetää. (Vaipuu Aramin rintaan.) Aram,
usko Kristukseen, sillä hän on Israelin Messias. Usko häneen ja sinä
olet onnellinen. Aram! (Äänettömyyttä.--Joas tulee perältä.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.
Entiset. Joas.
JOAS (erikseen). Haa! Mikä saatanallinen näky! (Ääneensä.) Kirous! (Lea
vavahtaa ja poistuu Aramista kiljahtaen.) Iske alas, Sebaotin tulinen
nuoli!
LEA. Joas, kuule minua!
JOAS. Pois, kavala kärme, pois!
ARAM. Siivosti!
JOAS. Siivostiko? Vai niin. Manaatko minua vielä siivosti nielemään
kaikkea tätä, sinä perkele? Ruhjokoon sauvani sun tuomitun pääsi.
(Uhkaa häntä sauvallansa.)
LEA. Joas, Joas!
JOAS. Kuole, ja syökööt sinun korpit!