Lastuja I-III - 10

  tässä sitten puoliselle. Liisa lähti noutamaan tuopilla vettä
  lähteestä. Tuosta se meni palon poikki tietä myöten ja nousi yli
  samasta veräjästä, mistä tekin äsken tulitte. Jos näitte, lähtee siitä
  polku notkoon, vesipaikalle. Eihän sitä osattu mitään pahaa aavistaa,
  ja minäkin otin ryyppäämistä odottaessani leivän ja rupesin
  leikkaamaan. Puukonterää juuri kannikkaan painaessani puhalsi taas
  tiukka vihuri, niin että oli viedä hatun päästäni. Ja samassa kaatua
  romahti tuolla tuo vanha koivu, joka on aivan lähteen päällä. Se
  parkaisi niin pahasti, ettei kuulunut hätähuutoa, eikä tietty mitään,
  ennenkuin tuulen vähän tauottua alkoi kuulua surkeaa uikutusta
  metsästä. Se oli ollut pojastaan huolissaan, eikä aavistanut, että itse
  vähän päästä jäisi kaatuvan puun alle.
  --Oliko hän jäänyt puun alle?
  --Kun mentiin ääntä kohti, niin siitä löydettiin lähteen reunalta.
  Luultavasti oli juurikään kumartunut vettä ottamaan, koskapahan tuoppi
  uiskenteli lähteessä.
  --Entä hän itse?
  --Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että
  selkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen
  korttelin syvälle maan sisään.
  --Hän kuoli kohta?
  --Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun
  koivun tyveä hakattiin päältä pois ... muuten ei sitä olisi saatukaan
  siitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun
  piti jalkaa vetää maasta ylös.
  Isäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua
  sytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:
  --Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin
  henki lähti.
  --No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?
  --Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle,
  tohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei
  ollut apua rohdoistakaan.
  Tapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut
  isäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään
  ja piippua vedeltyään virkkoi hän:
  --Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla
  omassa vallassaan senkään kuolema ... vai mitenhän lienee sekin kohta.
  Kun ei siihen osattu sen enempää, heitin minä hyvästini, vihelsin
  koiraani ja jatkoin matkaani edelleen. Mutta joka kerta, kun korvesta
  kuului kaatuvan puun parahdus ja kun tuuli sitten hetkeksi heikkeni,
  luulin kuulevani yksinäisen vaimon uikutusta ja näin hänet lähteen
  vieressä suullaan, selkä murtuneena ja sääriluu korttelin verran maahan
  uponneena. Se sama näky uudistuu aina, kun uudistuvat nämä syysmyrskyt.
  
  
  KESÄINEN UNELMA.
  
  Alakuloinen toverini kertoi.
  Kukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen
  talonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.
  Minuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut
  rasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja
  vastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin
  tuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon,
  leikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina
  sunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan
  kansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja
  halveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut...
  Tutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren
  järven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari
  piikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja
  eräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.
  Minut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja
  Mari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti
  minuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman
  aironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän
  väliä pyrki laukeilemaan.
  --Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä
  tuttavuutemme alkajaisiksi.--Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun
  hänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin
  minä hänen viereensä soutamaan.
  --Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.
  --En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän,--mutta kiinnitti
  kuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään
  soi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli
  minulle kuin kunnianosoitus.
  Hän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla,
  jäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti
  venheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu
  oli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi
  helakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät
  siniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta
  vaatetta.
  Ensin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme.
  Hetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan
  kuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.
  Venheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin
  yhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä
  palkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä,
  jotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.
  Kirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme
  rantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai
  seisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista
  toispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja
  kun kysyivät: »Mistäs päin ne on nämä miehet?» vastasin minä kaikkien
  puolesta: »Vesien takaa ollaan», ja kun taas kysyivät: »Mistä sieltä?»
  niin vastasin minä taas: »Selkäkylästä.»
  Tuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme
  ohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja
  sievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon
  penkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan
  loputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo
  ja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas
  jouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.
  Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää
  kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja
  järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa
  niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:
  --Onpa siinä sievällä paikalla talo.
  --Sievälläpä näkyy olevan.
  --Ollapa se meidän...
  --Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.
  --Mikäs estäisi päättelemästäkään?
  --Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.
  --Kukas käskisi herrana elelläkään ... elelisi siivoiksi talonpojiksi
  ... onhan se kumma nähty ennenkin.
  --Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan
  rouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut
  keskustelumme.
  --Ottaisi semmoisen, joka lähtee.
  Eivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin
  varmasti mielessäni, että sen _täytyy_ niin tapahtua.
  Mari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli
  juonut, tarjosi hän sen minullekin.
  --Juokaa, hyvän se tekee teillekin!
  Se oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä
  hänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän
  vuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä
  kaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia
  matka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin
  häntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei
  minulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.
   * * * * *
  Seuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla.
  Istuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä
  pihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin
  menevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä
  huhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän
  reunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään
  kesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää.
  Kaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja
  seisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen
  sitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta
  lypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei
  näkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli
  aittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin
  paneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana
  ilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen
  editse niittynotkoon.
  Tulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari
  rantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen
  aittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan
  kupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän
  ei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin
  melalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.
  --Iltaa, sanoin minä.
  --Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?
  --Huonostipa syö.
  Työnsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:
  --Joko teillä nukutaan?
  --Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään,
  ojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.
  --Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!
  --Eikö lähdetä ongelle, Mari?--tahdoin minä.
  --Ei toki yön selkään ongelle.
  --Mutta jos tulen päivällä noutamaan?
  --Päivällä ei ole aikaa!
  --Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?
  --Jos isäntä näkee, niin on vihassa.
  --Ei näe, kun hiljaa liikutaan.
  --Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat....
  --Eivätkö ne pian mene pois?
  --Eivät ne mene,--ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.
  --Sitten tulen minä lauantai-iltana.
  --Ei saa tulla sittenkään...
  Mutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora
  suostumus.
  --Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?
  --Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.
  Hän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin
  päin ja meloskelin verkalleen pois.
   * * * * *
  Pitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja
  kujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en
  saanut kaloja. »Tekisit jotain», sanoivat veljet. Mutta minä en
  viitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain
  odotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin
  vartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan
  näkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein
  minä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin
  hattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.
  Panin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin
  vaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin
  seinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti
  vuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja
  paitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin
  nurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet
  pitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä
  tupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.
  Ei kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin
  oli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne
  taas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.
  Löysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne
  tuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa
  kanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni
  virilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu
  semmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea.
  Yörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: »Mene, mene ... ei ole
  hätää mitään ... kaikki nukkuu, kaikki nukkuu ... ei kuule kukaan, ei
  kukaan, ei kukaan!» Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen
  sumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi
  pirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta
  pitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten
  eksyisi suunnastani.
  Kuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni
  tuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu,
  kun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista
  laitoja vasten.
  Kokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen
  ladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.
  Taas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.
  Laskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa
  viereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan...
  Ei sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin.
  Lehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla,
  vaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.
  Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani
  saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän
  suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne
  nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:
  --Kuka se on?
  --Minähän se olen ... laske sisään, Mari!
  --Tulittepahan te, vaikka kielsin.
  --Sanoinhan minä tulevani...
  --Menkää toki pois, jos kuka näkee.
  --Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.
  Työnsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin
  sisään.
  Siellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti
  päivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän
  hypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä
  kohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa
  tirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa
  laidalle.
  --Mitä varten te nyt tänne tulitte?
  Olin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä
  ujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut
  sanomaan.
  Vihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.
  Ei hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla
  muita kuin vanha emäntä.
  --Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en
  taaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.
  En ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä
  olin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä
  ja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin
  ottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä
  takaisin.
  --Mari, kuule nyt, Mari!
  Sain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä
  rajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.
  --Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!
  Mutta minä en päästänyt.
  --Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!
  --Narraatte vain minua...
  Mutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen
  _täytyy_ se uskoa.
  --Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.
  --Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.
  Ei sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti,
  salli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois
  omaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen
  viereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä
  ympärilleen.
  Lienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö
  koskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin
  puhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa,
  jonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla
  riippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret
  puristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan
  suudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli
  loitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.
  Kun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi
  hän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran
  takaisin.
  --Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.
  --Ollaan me hyvät.
  Hän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa
  mietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat
  ja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri
  näkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä
  ikkunani alla.
   * * * * *
  Se uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia,
  ostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä
  kirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin
  tulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä
  kotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa,
  jonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.
  Olin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun
  taas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.
   * * * * *
  Mutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.
  Eräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän
  verannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun
  liikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.
  --Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.
  --En mistään ... ongelta minä...
  --Sinä valehtelet ... olet ollut yöjalassa.
  --Kuka sen on sanonut?
  --Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika ... mutta
  varo itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit
  siellä Rantalan piian aitassa...
  --Rantalan piian aitassa?
  --Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä... Eikö se ole totta?
  --Totta se on... Mutta ei siinä ole sen pahempaa.
  Minä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa:
  »Lyö, jos haluttaa!»
  Isäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa
  toisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti
  itseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä
  penkille.
  --Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat ... jos et ole puhunut totta,
  niin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.
  --Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota
  koulusta.
  Isä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:
  --Aiot erota koulusta?
  --Ja sitten rupean talonpojaksi!
  En tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän
  vain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja
  panisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja
  alkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.
  --Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan
  lopettaa ... ennättäähän sen vielä sittenkin.
  Enhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se
  ikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan
  asian ottaa uudelleen puheeksi.
  Mutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen
  salamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan
  hävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen
  enempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa
  itsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän
  muuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.
  Maria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä
  minäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli
  sitten kouluun lähtökin.
  Ja kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä
  ylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta.
  Eikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari
  oli mennyt naimisiin.
   * * * * *
  Mutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen
  unelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä
  pienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin
  hänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi
  vuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli
  pistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä
  katsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli
  heitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli
  itseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos
  »kesäinen unelmani» olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut
  niiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä
  aitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon
  kansalainen, jota vastoin nyt olen--en ole mitään siitä, miksi olisin
  tahtonut ja miksi olisi pitänyt.
  
  
  SASU PUNANEN.
  
  Luonnonlahjat ovat epälukuiset ja sen tähden niistä lieneekin jokainen
  saanut oman osansa. Tavallisesti kyllä puhutaan lahjakkaista ja
  lahjattomista ihmisistä, mutta se tulee kai siitä, ettei kaikkia
  ihmisiä saada nähdä heidän oikeassa ympäristössään. Mutta anna heidän
  kunkin päästä omalle alalleen, niin näet, mihin heistä mikin kelpaa.
  Luulit häntä aivan mitättömäksi mieheksi ja yht'äkkiä saattaa hän
  esiintyä lajinsa täydellisimpänä.
  Sasu Punasesta olin aina luullut, ettei hän ole mitään. Lihava, laiska,
  unelias, harvapuheinen, ei mitään harrastuksia, ei mitään innostusta.
  Hän luki papiksi, apulaispapiksi, olisi voinut sanoa siihen nähden,
  miten korkealle hän näytti päämaalinsa asettavan. En löytänyt hänessä
  mitään erikoista taipumusta, en ainoatakaan alkuperäistä ajatusta enkä
  perittyä intohimoa, josta ainakaan minä olisin mitään tietänyt, vaikka
  asuttiin samassa talossa, seinä väliä--ellei lukisi niiksi sitä, että
  hän piti nukkumisesta ja että joskus varta vasten meni Kämppiin syömään
  pihviä. Mutta muuten ei mitään merkkiä, millä hän olisi osoittanut
  olevansa »oma itsensä» eli, niinkuin sitä siihen aikaan olisi sanottu,
  kun norjalaiset kirjailijat vielä olivat muodissa: »vaere sig selv».
  Ei mitään--ennenkuin hän yht'äkkiä ilmestyi eteeni kaikkine lahjoineen.
  
  --Lähdetään kylpemään, sanoi hän minulle eräänä iltana.
  --Enpä minä nyt ... olin aikonut mennä Suomalaiseen Teatteriin.
  --Mitä varten teatteriin?
  --Siellä on tänään premieeri.
  --Ennätät sinä nähdä sen premieerin vastakertanakin ... tule pois, minä
  pistouvaan issikankin, jos lähdet.
  Oli ensimmäinen rekikeli, minä olen intohimoinen ajurilla-ajaja, ja
  niin lähdettiin saunaan ja jätettiin premieeri--toiseen kertaan.
  Suomalaiset ovat keksineet saunan, sanotaan--ainoa keksintö muuten,
  mikä lienee heidän omansa; samoinkuin samovaarin sanotaan olevan ainoa
  koje, minkä venäläiset ovat itse keksineet. Sentähden tämä kansa osaa
  kylpeä paremmin kuin mikään muu kansa. Ja sentähden on tämän kansan
  keskuudessa myöskin parhaimmat kylpijät, etevimmät löylytaiteilijat.
  Mutta en ole niidenkään joukossa vielä tavannut toista sellaista
  kylpijää kuin hän, tämä Sasu Punanen. Hän on etevän rotunsa kaikista
  etevin, hän on kaikkien saunaniekkain saunaniekka.
  --On suuri epäkohta, ettei ole höyrykaappia ja löylysaunaa samassa
  yhteydessä, sanoi hän, kun olimme ostaneet piletit--ensimmäinen kerta
  muuten, kun kuulin häneltä jotain arvostelua olevista oloista. Onko
  Miinan sauna vapaa? huusi hän sitten käytävän perillä.
  Miinan sauna oli vapaa, ja sinne astuessamme selitti hän minulle, että
  hän ei huoli muista kylvettäjistä ... ennen vaikka odottaa tunnin
  vuoroaan.
  --Ottaako herrat ammetta vai suihkua saunan päälle?
  --Pitäisihän Miinan tietää, että minä otan sekä ammetta että suihkua.
  --Ja vastoja kanssa?
  --Vastoja kanssa, mutta elkää panko niitä vielä hautumaan.
  --Elä pidä kiirettä, neuvoi hän minua, kun näki minun kiireesti sukivan
  vaatteita yltäni.--Saunassa pitää riisuutua verkalleen eikä niin, kuin
  jos tuossa paikassa olisi puulautuminen päätä suoraa veteen.
  Ja hänellä oli kokonainen järjestelmä sitä varten valmiiksi mietittynä.
  --Eikä pidä nakata vaatteitaan sekaisin mihin sattuu, mistä niitä
  sitten on vaikea pukeutuessa löytää oikealla ajallaan. Minä panen ne
  aina siihen järjestykseen, että saan ne taas samassa järjestyksessä
  mukavasti ylleni. Et usko, kuinka suloiselta se tuntuu, kun on kerran
  saanut kylpeneeksi.
  Oli opettavaista nähdä, miten huolellisesti hän tuon tulevan suloisen
  tunteensa varalta itse riisuutui. Ensin otti hän palttoon ja sijoitti
  sen naulaan; sitten kaulahuivinsa samaan naulaan ja hatun
  päällimmäiseksi, sillä pää oli peitettävä, ennenkuin palttoo otettiin
  ylle.
  --Minkä tähden?
  --Sentähden, että tuntuu hyvältä sillä lailla.
  --Kuka sinulle on sen neuvonut?
  --Itse minä olen sen siksi miettinyt.
  Toiseen naulaan tuli nuttu ja liivit ja niiden seuraksi kaulus ja
  paita. Housut ja alushousut ripustettiin erikseen kolmanteen naulaan.
  Mutta ennenkuin hän niin pitkälle ennätti, istuskeli hän, hieroskeli,
  hankaili niskaa, olkapäitä, selkää ja kainalon aluksia, kasvot
  omituisessa naurun ja suurimman tuskan välisessä irvistyksessä.
  Viimeksi veti hän sitten jaloistaan kengät ja sukat.
  --Miina, viekää sukat lämpiämään ... anna sinäkin sukkasi lämpiämään.
  Nyt oli hän kokonaan riisuutunut. Mutta ennen saunaan menoaan seisoi
  hän vielä kauan aikaa peilin edessä ja tarkasteli itseään siinä joka
  taholta. Ja yhtä pyöreää se muuten oli joka taholta.
  On toisia ruumiita, jotka esiintyvät parhaassa valossaan vaate päällä,
  toisia, jotka pääsevät oikeaan arvoonsa voimistelusalissa. Sasu Punasen
  jäsenet ja vartalo olivat sillä tavalla rakennetut, että ne vasta
  saunassa näyttivät tulevan oikeaan ympäristöönsä. Jos mieli ymmärtää
  miehen kauneutta, piti ne nähdä saunan lauteilta, lämpimän, kostean
  löylyn sisästä.
  Pienenlainen pää, paksu punainen niska, pitkä lihakas selkä, alkua
  ihramahaan, leveät lanteet, pyöreät sääret ja tasapohjaiset jalat, ja
  muuten tanakkaa tekoa, iho sitkeää ja vedenpitävää kuin kengäsnahka.
  Ennenkuin hän ryhtyi varsinaisesti löylyä ottamaan, tahtoi hän hikoilla
  »kuiviltaan», niinkuin hän sanoi.
  Hän heittihe selälleen lauteille ja nosti lyhyet, pölkkyiset jalkansa
  kattoon kiinni. Mutta katto oli sileä, ja ne luiskahtivat siitä vähän
  väliä alas.
  --Pitäisi olla pykälät katossa, tuumaili hän.--Sinulla on paljon
  parempi, kun on pitemmät sääret. Voisi sen järjestää silläkin tavalla,
  että olisi nuora niskan taitse jalkapohjiin... Tämä on saunahetkistä
  suloisin tämä, kun näin lepäilee ja alkaa hiljalleen hikoilla... No,
  nyt saisi alkaa panna vastoja hautumaan. Kun sinä vastakertana käyt
  saunassa, niin elä anna milloinkaan hautoa vastaasi, ennenkuin olet
  itse lauteilla ... muuten menee hyvä hukkaan. Se lehvän hyvä haju, se
  on paras koko kylvystä.
  Vastan saatuaan ropsii hän sillä muutamia kertoja kinttujaan, ikäänkuin
  sen terää koetellakseen, ja huutaa sitten päättäväisesti:
  --Lyökää löylyä!
  Saunapiika lyö löylyä;
  --Vieläkö?
  --Vielä, vielä!
  --Siin' on! ... siin' on!
  --Antakaa tulla vain!
  --Alkaako tuntua?
  --Elä hiidessä, Sasu!...
  --Eihän tämä vielä mitään.
  --Hellittäkää, hellittäkää!...
  Minun täytyy juosta alas, mutta hän sanoo vain rauhallisesti:
  --Miina antaa vähän vielä lämmintä.
  Kiukaan kivet sähäjävät kuin sata sylkevää kissaa, minusta tuntuu kuin
  ne tuossa tuokiossa karkaisivat terävine kynsineen kimppuuni ja