Lahjakas: Kertomus - 06

  Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta
  kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen.
  Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän
  matkaltaan takaisin palajaa.
  Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena
  kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?
  Siellä etelässä on pahe niin vaarallinen; sillä se on niin kaunis.
  Nyt rautaporras vedettiin pois, ja laiva lähti liikkeelle.
  Lorenz heilutti hattuansa, ja rouva Falk käytti nenäliinaansa
  kahdella tavalla. Hänen täytyi sitä heiluttaa ja sillä hänen täytyi
  kyyneleitänsäkin kuivata.
  Höyrylaiva eteni etenemistään. Nyt äiti oli yksinään. Hän olisi niin
  mielellään häntä rintaansa vasten puristanut ja pyytänyt, ettei hän
  jättäisi häntä; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
  Olihan rantaporras jo laivaan vedetty.
  Rouva Falk toivoi tällä hetkellä, että hänellä olisi ollut semmoinen
  poika, joka ei olisi niin lahjakas ollut.
  
  
  XIV.
  Parisin elämää.
  
  Oli huone sisustetussa asuntohotellissa erään bulevardin varrella. Se
  oli varustettu mataloilla, topatuilla parisilaisilla huonekaluilla,
  ja uuninreunalla oli tuo välttämätön "reunustus", kaksi haarakasta
  kynttilänjalkaa ja kello, jotka jokaista ranskalaista huonetta
  kaunistavat, herttuattaren hovisalista portinvartijan komeroon saakka.
  Nojatuolissa loikoi nuori mies pitkällään. Kasvot olivat kalpeat ja
  vähäsen väsyneen näköiset, hiukset viimeisen muodin mukaan otsalle
  kammatut ja lyhyiksi leikatut, ja suuren, mutta somamuotoisen nenän
  alla pilkisteli pari hienoja, vähän punertavia viiksiä, joiden päät
  olivat unkarilaisella partavoiteella vahatut.
  Hän oli illallisia varten valmiiksi puettu, valkea huivi kaulassaan,
  mutta oli ylleen heittänyt ruunista sametista laitellun ja keltaisella
  atlaskavuorilla varustetun aamunutun, joka edestä paksuilla keltaisilla
  silkkinauhoilla kiinnitettiin.
  Lorenz Falk nousi seisaalleen ja avasi yhden palkongille vievistä
  ovista.
  Ulkona satoi kaatamalla.
  "Niin, nythän on kaunis Toukokuun ilma, ja näin kylmä täällä lämpimässä
  etelässäkin!"
  Samassa avattiin ovi, ja nuori luutnantti astui huoneesen.
  "Hyvää iltaa mr. Falk. Aijotteko ulos lähteä?"
  "Aijon, nyt on matami de Pontjoien vierailu-ilta. Hän loukkaantuu niin
  pahasti, jos ei hänen luoksensa mennä".
  "Sepä oli ikävää! Minä ajattelin, että menisimme Valentinoon tänä
  iltana. Clarisse tulee tänne minua ottamaan".
  "Ei, hyvä mr. Vibertin, se on vallan mahdotonta. Eikä minulla sitä
  paitsi ole yhtään rahaakaan".
  "Ja minä kun juuri mielin muutamia frankkeja teiltä lainata!"
  Luutnantti Vibertin pörhisteli suuttuneena mustia, kiharaisia hiuksiaan.
  "Minä olen Clarisselle luvannut illallisen tänä iltana. Hän istuu ja
  puuhailee kukkineen päiväkaudet. Hän on useammin kuin kerran vaan minua
  auttanut, kun olen pulassa ollut".
  "Siitä minä olen kovin pahoillani; mutta ei minulla ole ainoatakaan
  sou'ta. Minä olen kirjoittanut rahaa äidiltäni. Olen tuhlannut
  tavattoman paljon tänä talvena".
  "Te olette paljon ottanut osaa seuraelämään, ja olette paljon
  huvitelleet yhdessä Colomben kanssa".
  "Hän tuli minulle liian kalliiksi, ja minä olenkin jo hänestä erot
  tehnyt".
  "Todellako?"
  "Todellakin. Sitä paitsi minä olen rakastunut".
  "Ah!"
  "Nuoreen, kauniisen ja rakastettavaan impeen".
  "Mademoiselle Angélique de Pontjoiehen".
  "Juuri niin".
  "Ystävä raukka; tiedättekö, paljonko hän myötäjäisiä saa?"
  "En".
  "Mutta minäpä tiedän. Korot tuskin riittävät hänen vaatteukseensa
  vuoden kuluessa".
  "En minä ole aikonutkaan häntä heti naida".
  "Ette suinkaan; jos minä nain, niin minä otan rikkaan. Muuten pidän
  Clarissen. Hän on kiltti ja järkevä tyttö".
  Ovea koputettiin.
  Kookas, kaunis, vanhanpuoleinen nainen pilkisti oven raosta.
  "Kuulin portinvartijalta poikani täällä olevan. Saanko luvan astua
  huoneesen?"
  "Tehkää niin hyvin!" lausui Lorenz, ja tarjosi hänelle nojatuolia.
  "Ethän toki liene käynyt ylhäällä minun huoneessani, äiti?"
  "En, poikaseni".
  "Onkin niin vaikeata kapuilla niitä monia rappuja. Me istumme
  mieluummin täältä, jos mr. Falk suvaitsee. Oli varsin odottamatonta
  tavata sinut täällä tähän aikaan päivästä".
  "Minä söin päivällistä tässä lähellä erään ystävättären luona, ja minä
  luulin sinulle aina iloista olevan äitiäsi tavata", sanoi hän hieman
  nuhdellen. "Meidän täytyy kuitenkin mennä ylös sinun huoneesesi.
  Minulla on jotakin sinulle puhuttavaa".
  "Sitten on minun meneminen edellä katsomaan, onko siellä kaikki
  järjestyksessä".
  "Ei tarvitse", sanoi hän nuivasti. "Minä tulen samassa sinun kanssasi.
  Hyvästi, mr. Falk!"
  "Hyvästi, madame!"
  Mr. Vibertin kääntyi ovella ympäri ja viittasi Lorenzille.
  Tämä ymmärsi tarkoituksen ja meni alas ovenvartijan luokse ja pyysi,
  että tämä Clarissen ohjaisi hänen huoneesensa, jos hän tulisi.
  Lorenz istui hetkisen mietteissään, sytytti papirossin ja puhalteli
  savurenkaita ilmaan.
  Madame Vibertin astui taas huoneesen. Hän oli toisen hansikkaansa
  lattialle pudottanut.
  Hänen mennessään seurasi Lorenz rappuja alaspäin.
  Kun hän meni käytävää pitkin poikansa käsivarteen nojaten, niin hänen
  samettikaapunsa melkein liipasi nuorta tyttöä, joka oli tieltä pois
  seinän viereen vetäytynyt ja katseli häntä.
  Se oli Clarisse.
  Tuolla pienellä kukkakauppiattarella oli sangen kauniit, mutta muuten
  tavalliset kasvot, ja hän oli sievässä, tummassa puvussa.
  Hän seisoi ja siveli hansikkaitansa ja kiristeli hampaitansa itkua
  pidelläkseen, ja hänen rintansa aaltoili rajusti.
  Madame Vibertin tarkasteli häntä terävillä silmäyksillä. Mr. Vibertin
  astui nuivana ja tyynenä äitinsä rinnalla. Lorenz loi silmänsä maata
  kohden.
  Kun madame Vibertin oli häneen selkänsä kääntänyt, syöksyi Clarisse
  rajusti ylöspäin rappuja myöten.
  "Kuka se nuori tyttö oli?" kysyi madame Vibertin.
  "En minä häntä tuntenut", vastasi hänen poikansa. "Tässä hotellissa
  tulee ja menee niin paljo ihmisiä".
  Luutnantti Vibertin avasi vaunujen oven.
  "Hyvää yötä, äiti!"
  "Hyvää yötä, poikani!"
  Clarisse seisoi Lorenzin huoneessa keskellä lattiata, kun he jälleen
  sinne palasivat.
  Hän heittäytyi nyyhkyttäen Vibertinin kaulaan.
  "Oi, kuinka hän oli kaunis, tuo sinun äitisi. Minun teki niin kovin
  mieleni häntä suudella, mutta sen sijaan minun täytyi pahantekijättären
  tavoin seistä siinä silmät maahan luotuina. Enkä minä kuitenkaan ole
  mitään muilta rikosta tehnyt kuin sinua rakastanut. Charles, minä
  tahdon tulla sinun vaimoksesi".
  Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa.
  "Sinä olet hupsu", sanoi Vibertin tyynesti.
  Clarisse vaipui itkien tuolille.
  "Kas niin, ole nyt järkevä. Minä menen nyt alas ja tuon isännältä
  puollon samppanjata, niin pääsemme paremmalle tuulelle. Eihän teidän
  tarvinne iltamaan mennä ennen kuin kymmeneltä", sanoi hän Lorenzille.
  "Minun on nälkä", valitteli Clarisse.
  "Ei tule illallisesta mitään tänä iltana. Ei minulla ole rahaa
  sukuakaan".
  Hän meni ja palasi pulloineen heti takaisin.
  Samppanja juotiin; mutta ei mieliala siitä sen hilpeämmäksi käynyt.
  Clarisse itki, Vibertin oli nyreä, ja Lorenz istui mietteisinsä
  vaipuneena ja tuskin lasiinsa koski.
  Häntä hävetti tämä elämä, jota täällä, vietti. Tätäkö varten hän oli
  matkarahat saanut ajelehtaaksensa täällä kaikissa kahviloissa ja
  tanssihuveissa maineeltaan epäiltäväin naisten ja henttutarjokasten
  seurassa taikka vaihtelevaisuuden vuoksi myöhäiseen yöhön hienomman
  maailman iltamissa keimaillakseen ja sitten puolipäivään saakka
  maatakseen.
  Tämmöistäkö se matka oli, jonka pitäisi virkistäväisesti hänen sieluunsa
  vaikuttaman niin kuin kylpymatkan sairaasen; jonka pitäisi uusia
  näkyaloja hänen silmäiltäväkseen avaaman ja antaman hänelle uusia,
  tuoreita ja raittiita mielivaikutteita, joita hän sitten paperille
  panisi?
  Entäs paperit? Niin, ne olivat vielä kirjoituspöydällä
  kirjoittamattomina. Hän oli niin usein aikonut uutta teosta aloittaa,
  kirjoittaa oikein suurta näytelmäkappaletta, oikein mahtikappaletta
  alusta loppuun saakka; mutta ei hän saanut kokoon mitään aatteita.
  Hän oli tullut tylsämieliseksi ja vaiveroiseksi. Toisinaan hän halveksi
  itseänsä, mutta ei hänellä ollut tarpeeksi luonteen pontevuutta tästä
  itseänsä irottaakseen.
  Ja nyt olivat hänen varansakin loppuun hipuneet. Nyt hänen olisi
  eläminen niillä rahoilla, joita hänen äitinsä niin vaivalloisesti
  kokoon haali.
  Miten katala ja kevytmielinen hän olikin! Yhtä kevytmielinen kuin tuo
  rakastunut pari, joka velaksi samppanjaa joi, vaikka ei heillä ollut
  rahaa illallistakaan hankkiakseen.
  Vibertin ja Clarisse nousivat ja aikoivat lähteä.
  "Parasta on, että eroamme", sanoi luutnantti. "Me kaikki kolme olemme
  kaikkea muuta, vaan ei rakastettavia. Ja minä kun juuri olin siitä
  iloinnut, että nyt saisin oikein hauskan illan nähdä! Sekin jo oli
  ikävää, että äidin piti tänne nenänsä pistää. Minä huomasin hänen
  nuhtelevasta silmäyksestään, että hän jotakin pahaa aavisti. Hyvää
  yötä nyt! Emme tahdo teitä kauvemmin viivytellä. Toivon teille oikein
  hauskaa illanviettoa!"
  He lähtivät, ja Lorenz heitti yltään keltaisen samettinuttunsa ja puki
  päälleen hännystakin.
  Hansikkaita ottaessaan tuli hän katsahtaneeksi isoa valokuvaa, joka
  leikkauksilla kaunistetuissa puitteissaan pöydällä oli.
  Se oli hänen äitinsä kuva. Kasvojen piirteet olivat lempeät, mutta
  hänen mielestään oli katseessa jotakin nuhtelevaista.
  Hän huokasi pukeutuessaan pitkäliepeiseen kauhtanaansa. Sitten hän
  nosti kauluksen korvilleen, pisti kätensä taskuihin ja astui ulos
  sateesen. Seurustelusalit häntä viittoivat.
  
  
  XV.
  Ranskalaista hajuainetta.
  
  Punainen silkkipaperi-suojus oli säästäväisyyslampun päällä ja
  nojatuolit puoliympyrässä uunin edessä. Matami de Pontjoie rehenteli
  suuressa nojatuolissa. Hän oli kookas nainen, kasvot puuterista
  harmaana kuin myllymiehen, ja hänen avara pukunsa oli punaisenruunia
  samettia, kaunisteltuna keltaisilla pitseillä, sekä muutamia
  samanvärisiä höyhentöyhtöjä päässä.
  Hänen tuolinsa takana seisoi monsieur de Pontjoie, joka, samoin kuin
  kaikki muutkin ranskalaiset aviomiehet, näytteli alamaisen osaa
  seurustelusalissa, jossa hän esiintyi vaimonsa palvelevana kavalierina,
  lievää sanaa käyttääksemme. Muuten käytettiin "Anatolea" paremmin
  palvelijana eli juoksupoikana ja lähetettiin milloin minnekin sekä
  mahdollisille että mahdottomille toimille.
  Hän oli heikko mies, kasvot ryppyiset ja kellahtavat ynnä pari pieniä,
  mustia piikkiviiksiä nenän alla.
  Monsieurin ja madamen ympärille oli seura ryhmittynyt.
  Siellä oli pari rouvaa naitaviksi valmistuneitten tyttäriensä kanssa,
  yksi paroonin-armo -- semmoiset ovat aina seurustelusalien parhaimpia
  koristeita -- sekä kirjallisuutta harrastava nainen, hiukset lyhyiksi
  leikattuina ja silmälasit nenällä. Sitä paitsi oli siellä ruotsalainen
  laulajatar, Malin Jönsson, pitkä, vaaleaverinen pohjoismainen kaunotar,
  joka Parisissa sivistymässä venyi: sillä ruotsalaiset laulajattaret
  tahtovat olla aina niin uusimuotisia.
  Madame de Pontjoien heikkouksiin kuului taiteilijain ja kirjallisuutta
  rakastavain henkilöitten helliminen, varsinkin jos nämä ulkomaalaisia
  olivat. Sen tähden hän myös oli neiti Jönssonin kautta Lorenz Falkinkin
  saanut seurustelusalinsa kaunistukseksi vetäneeksi, ja kaunistus hän
  huomattavan ulkomuotonsa puolesta todella olikin.
  Seuran miehisinä jäseninä oli kaksi vanhanpuoleista herrasmiestä,
  kummallakin ritarinauha napinreiässä ja _"de"_ nimen edellä, ja pari
  nuorta serkkua, molemmat sangen siivoja nuorukaisia, jotka mielellään
  halusivat hervaantuneilta näyttää.
  Oviverhojen aukosta, jotka syrjään olivat vedetyt, nähtiin ruokasaliin,
  jossa mademoiselle Angélique teepöydän ääressä puuhaili, ja taampaa
  häämötti madamen erityinen huone vaaleanharmaine huonekaluineen,
  pikkupöytineen ja sarjahyllyineen, joille pikkutavaroita oli ladeltu.
  "Terve tuloa!" huudahti madame, kun Lorenz saliin astui. "Teitte
  kauniisti, monsieur Falk, että näin rumalla säällä tänne pistäydyitte.
  Anatole, tuopas tuoli monsieurille!"
  Angélique tuli ruokasalista ja ojensi kätensä hänelle.
  Hän oli mustahapsinen ja mustasilmäinen nuori immyt, pukeutunut
  laahaavaan vaaleankeltaiseen silkkihameesen, ja kasvavia ruusuja
  rinnassaan.
  Hän oli reipas, kukoistava ja turmeltumaton, samoin kuin kaikki
  muutkin hyvin kasvatetut ranskalaiset nuoret naiset, joita äiti aina
  tarkimmalla silmällä valvoo, kunnes he naiduiksi tulevat. Silloin he
  saavat vapautensa, ja silloin he sitä käyttävätkin -- usein.
  Kirjallisuutta harrastavan naisen piti esitelmä lukea.
  "Anatole, tuo kaksi kynttilää tähän pienelle pöydälle ja anna jakkara
  minulle!"
  Madame nojautui tuolillaan taaksepäin ja rypisti miettiväisesti
  silmäkulmansa. Muutkin naiset kokivat hartailta näyttää.
  Kirjallisuutta harrastava nainen joi lasin vettä ja alotti.
  Esitelmä oli sangen pitkä ja sangen ikävä.
  Naiset haukottelivat viuhkojensa takana ja herrat leikkivät
  välinpitämättöminä kokoon painettavilla hatuillaan, ja onneton Anatole
  seisoi väsymyksestä vaipumaisillaan vaimonsa tuolin takana.
  Vihdoinkin hän lopetti. Kaikki hengittivät huokeammasti ja taputtivat
  käsiänsä innokkaasti, luultavasti siitä syystä, että se nyt viimeinkin
  loppui.
  Sitten levähdettiin tuokio ja keskusteltiin. Puhuttiin taiteesta,
  musiikista ja teaattereista.
  Angélique oli erittäin kiintynyt teaattereihin, joita hän ainoastaan
  nimeksi tunsi. Hän sai käydä vaan operassa ja Fraçaisessa.
  "Ja sitten olemme tänne saaneet kelpo amerikalaisen sirkuksen", sanoi
  Jacques serkku. "Se avataan huomenna".
  "Anteeksi, monsieur", sanoi Lorenz, "mutta se avataan jo tänä iltana".
  "Eipä, minä vakuutan teille, monsieur, huomenna".
  "Minä näin, että kaasutulet olivat sytytetyt".
  "Mutta minä tunnen erään taideratsastajattaren", sanoi Jacques itseensä
  tyytyväisenä.
  Angélique varoitteli sormellaan
  "Minä kuitenkin uskallan epäillä --".
  "Hyvät herrat", sanoi madame, "ei mitään sanakiistaa! Asia saattaa
  silmänräpäyksessä ratkaistuksi tulla. Anatole, pue yllesi ja mene
  kuulustamaan, miten asianlaita on!"
  "Mutta sehän on jotenkin samanarvoista".
  "Eipä niinkään".
  "Ja matka niin pitkä", uskalsi Anatole huomauttaa.
  "Sinä kuljet sen puolessa tunnissa".
  "Mutta, madame, moisessa ilmassa!"
  "Anatole kävelee niin mielellään. Hän istuu niin paljon hiljaa".
  "Kyllä, tietysti, niinä, minä kävelen -- niin mielelläni", sammalsi hän
  epäröivänä ja vetäytyi pois.
  Angélique meni taas teepöytänsä luokse. Lorenz seurasi häntä.
  "Suvaitsetteko auttaakseni teitä ja ollakseni passarina?"
  "Aijotteko harjoitella aviomiehen tointen varalle?" sanoi hän
  hymyillen. "Se on vaikea asema, niin kuin tässä talossa näette. Suokaa
  mieluummin minun palvelijattarenanne olla ja tarjota teille! Kaksi
  palaa sokeria, niinkö, ja vähä rommia sekaan? Ja täällä on nisuleipää,
  jota itse olen leiponut".
  Hän antoi kupin hänelle.
  "Kiitoksia, te olette ylen rakastettava".
  Malin Jönsson istahti pianon ääreen ja alkoi muutamia lirityksiä.
  "Vait, mennäänpäs laulua kuulemaan!"
  "Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen
  alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös --
  pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".
  "Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista
  päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset
  taidekappaleet miellytä".
  Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui
  mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse
  nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.
  Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat
  himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat
  tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta
  silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi
  paksulta hajuainetta.
  Lorenz istui äänettä ja hengitti tätä kaikenmoista tuoksua sisäänsä.
  "Kuuletteko laulua?" kysäsi Angélique.
  "En; minä katselen teitä".
  "Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne,
  jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".
  "Ei minulla tällä hetkellä ole mitään sanomista".
  "Pitihän meidän jutella. Olkaahan nyt vähäsen mielevä!"
  "Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä
  mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo
  ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni
  silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä
  omassani -- näin, kuin nytkin".
  "Päästäkää minut, ei tämä sovi!"
  "Teidän kätenne vapisee".
  "Niin, minä pelkään teitä".
  "Minkä tähden?"
  "Sen tähden -- kun -- en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon
  kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret
  tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt -- nyt minä pelkään teitä
  rakastavani".
  "Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti,
  etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".
  Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi
  päätänsä hänen olkaansa vastaan.
  Äkkiä hän katsahti ylöspäin.
  "Olemmeko me nyt kihloissa?"
  "Kyllä, niin -- tietysti me nyt kihloissa olemme".
  "Sitten teidän on siitä minun vanhemmilleni puhuminen".
  "Kyllä minä, myöhemmin".
  Hän veti hiljaa kätensä pois.
  "Ja kirjoittaminen äidillenne".
  "Kyllä minä".
  "Onko hän hyvä?"
  "Hyvin hyvä".
  "Ja kaunis, kauniimpi kuin te?"
  "Paljoa kauniimpi".
  "Kyllä minä sitten hänestä paljon pidän ja hänelle oikein hyväksi
  tyttäreksi rupean".
  Malin Jönsson pärrytti salissa loppulirityksiänsä.
  Angélique nousi.
  "Käykäämme saliin", sanoi hän. "Ei meidän olisi sopinut täällä näin
  kauvoja istua".
  "Niin, menkäämme saliin", sanoi Lorenz. "Ilmassa on niin paksulta
  hajuainetta. Olen päänkivistystä saanut".
  Laulu oli loppunut. Vieraat joivat teetä.
  Lorenz läheni madamea jäähyväisensä lausuakseen.
  "Aijotteko nyt jo lähteä?"
  "Kyllä, en voi oikein hyvin".
  "Näytätte todellakin kalpealta. Raitis ilma tekee teille hyvää. Hyvää
  yötä, ja terve tuloa ensi lauvantaina!"
  "Me näemme taas pian toisemme", kuiskasi hän jäähyväisiksi Angéliquen
  kättä puristaessaan.
  Etehisessä hän kohtasi monsieur de Pontjoien.
  "Olipa onni, että vielä teidät tapasin", sanoi Anatole innokkaasti. "Se
  huvittaa vaimoani. Ei herroista kumpainenkaan oikein tietänyt. Sirkus
  avataan vasta kahdeksan päivän kuluttua".
  Mutta ei Lorenz häntä kuunnellut; hän riensi rappuja alas. Hän tarvitsi
  raitista ilmaa.
  Mitä hän olikaan tehnyt?
  Kihlannut tuommoisen hajuainetta tuoksuvan parisilaisnuken. Ja
  tämmöinen hänen nyt pitäisi kotiinsa viedä, kotiinsa, joka hänen
  mielestään tähän parisilaiseen keimeään loistoon verraten niin köyhältä
  ja haljastuneelta tuntui.
  Mainiostipa hän sinne alakerroksen voipuotiin keltaisine
  silkkihameineen soveltuisikin!
  "Oh, tämäpä saattaisi mieheltä järjen riistää!"
  Hän tuli huoneesensa ja sytytti kynttilän.
  Siinä oli kirje.
  "Vihdoinkin!"
  Hän heitti päällysnutun kiireesti yltään.
  Se oli Vindahlin käsialaa. Postivekseli oli siellä sisällä, ja kirjeen
  sisältö oli surullinen, kovin surullinen.
  Rouva Falk oli sairaana, arveluttavasti sairaana, ja puoti suljettuna.
  Rahat, jotka hän lähetti, olivat Norderudilaisilta lainatut. Lorenzin
  täytyi heti kotiin palata. Höyrylaiva lähti Havresta muutaman päivän
  kuluttua.
  Lorenz nojautui uuninreunaa vasten.
  Kentiesi hänen äitinsä oli jo kuollutkin.
  Eipä sentään. Hän oli vapisevalla kädellään jälkimaineeksi piirtänyt:
  "Terveisiä äidiltäsi".
  Hän vaipui nojatuoliin ja istui siinä somassa iltamapuvussaan,
  ranskalaisen ylellisyyden keskellä, ja tuijotteli eteensä.
  Hänen täytyi siis kotiin lähteä, kotiin, murheesen, kaipaukseen
  ja kuolemata näkemään, ainoatakaan niistä suurista lupauksista
  täyttämättä, joita oli antanut.
  Kaikki oli mennyttä, säteilevä parisilaisunelma kauniine naisineen,
  kuohuvine samppanjoineen ja huumaavine kukkatuoksuineen.
  Hän painoi otsaansa kylmää marmoriuunia vastaan.
  Kukkashuume oli hänelle päänkivistystä tuottanut.
  Se oli kovin väkevätä se ranskalainen hajuaine.
  
  
  XVI.
  Pimeitä kesäpäiviä.
  
  Vanhanaikaiset huonekalut olivat entisessä asennossaan ja
  kynttiläkruunun särmiöt säteilivät ilta-auringon valossa niin kuin
  ennenkin, mutta huone oli kuitenkin toisenmoisen asun saanut.
  Sänky oli sinne nurkkaan muutettu, ja sali oli sairashuoneeksi
  laitettu; sillä täällä oli niin hauskaa ja viivakasta.
  Rouva Falkin hieno pää lepäsi tyynyillä. Silmät olivat ylen loistaviksi
  muuttuneet ja kädet valkoisiksi, ylen valkoisiksi.
  Tuonnempana akkunan ääressä istui nuori, kaunis impi kohtuullisessa,
  mutta somassa tummassa puvussa. Kasvot olivat verevät ja kukoistavat,
  ja paksut, vaaleat hiukset kiertelivät suurina lettinä hänen päänsä
  ympärillä.
  "Anette!"
  "Niin, täti".
  "Kait höyrylaiva nyt jo on satamaan tullut?"
  "Eiköhän liene".
  "Etkö näe häntä jo kadulla tulemassa?"
  "En vielä!"
  Rouva Falk henkäsi syvään ja lepäsi hetkisen puoleksi tunteetonna,
  lakanan pitseillä leikitellen.
  Anette kohensi hänen päänalaistansa, siveli hajuvedellä hänen otsaansa
  ja meni taaskin akkunan luo.
  "Nyt hän tulee, täti".
  Verevämpi väri nousi sairaan poskille ja hänen sydämensä tykytti.
  "Nosta -- nosta minut istumaan!"
  Rouva Falk yritti vuoteessaan istua, mutta vaipui alas jälleen.
  Tomine oli oven avannut. Lorenz heitti pois matkatamineitaan.
  "Minä menen tuokioksi tänne toiseen huoneesen, täti. Parasta on, että
  saatte jonkun aikaa kahden olla".
  Hän meni.
  Ovi avattiin, ja Lorenz astui huoneesen.
  Kahden vehreänharmaan silmäparin katseet sulivat kyynelten lävitse
  säteillen tuokioksi yhteen, ja samassa oli ikävöidyn pojan pää sairaan
  päänalaiseen hautautuneena, ja tämän laiha, vapiseva käsi siveli hänen
  tummia hiuksiansa.
  Sitten hän vei kätensä hänen leukansa alle ja kohotti tulleen kasvoja
  omiansa kohden.
  "Anna katsoakseni sinua! Ei -- etpä ole Ferdinandin kaltainen --
  Jumalan kiitos!"
  "Äiti, äiti, älä minulle ole vihainen!"
  "Vihainenko sinulle! Miksikä?"
  "Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti
  elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä
  tekeväsi".
  "Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa
  kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo
  valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä
  eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei
  sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka
  hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"
  Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen
  kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.
  "Lorenz?"
  "Minä -- minä alotan -- nyt".
  "Sitten en minä sitä valmiina näekään".
  "Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä
  elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain
  puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".
  "Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä
  vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä
  ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja
  itkeneet".
  "Äiti raukka!"
  "Nyt minä olen tyytyväinen, nyt sinä saatat minun luonani olla ja
  silmäni sulkea, ja minulla on siis kaikin puolin hyvä olla. Makaanhan
  minä täällä sohvassa kuin kuningatar, ja minua on erinomaisen hyvin
  hoidettu. Norderudin täti on aina saapuvilla, kun vaan apua tarvitaan.
  Anette matkusti tänne heti, kun minä sairastuin. Anette, etkös tahdo
  tänne Lorenzia tervehtimään tulla?"
  Hän tuli ja astui suoraan hänen eteensä sekä ojensi hänelle kätensä.
  Lorenz tarkasteli häntä ihmetellen.
  "Miten sinä olet muuttunut ja kauniiksi tullut Anette!"
  "Niinpä olet sinäkin, Lorenz -- muuttunut".
  "Hän on minulle kuin oma tytär ollut", sanoi rouva Falk ja loi
  hellän katseen nuoreen impeen. "Hänen tultuansa on täällä meillä
  päivänpaistetta ollut".
  "Mutta nyt sinä olet väsynyt, täti; nyt sinun täytyy vähän levähtää.
  Sinä olet ylen paljon puhunut".
  "Kyllä, sinä sanot oikein".
  Hän sulki silmänsä ja nukkui, onnellinen hymy vaaleilla huulillaan.
  Anette siirtyi töinensä tuonnemmaksi akkunan eteen. Lorenz istahti
  hänen viereensä ja katseli hänen käsiänsä, jotka niin ahkerasti
  virkkauksessa liikkuivat.
  Anette kohotti päätänsä, mutta loi silmänsä jälleen alaspäin ja
  punastui.
  "Sitten on jo paljo aikaa kulunut, kun viimeksi juttelimme. Silloin
  sinä olit pieni tyttö --"
  "Talonpoikaistyttö, joka ei prinsessan osia näytellä osannut".
  "Ja nyt sinä olet täysikasvuinen, impi --"
  "Joka ei osaa prinsessan osia näytellä hänkään. Siellä kaukana
  Parisissa sinä kait olet todellisia prinsessoja nähnyt?"
  "Olen, minä olen siellä tarpeekseni naisia nähnyt".
  "Ja kauniita ja komeita?"
  "Ylen kauniita ja komeita".
  "Ylenkö?"
  "Niin, naisten laita on samoin kuin kovin tuoksuvain loistokukkienkin.
  Ne huumaavat aluksi, mutta sitten niihin ikävystytään, ja sitten saapi
  niistä päänkivistystä."
  "Nyt sinä tähtäilet niin korkealle, että minä tuskin sinua ymmärrän".
  Rouva Falk avasi silmänsä.
  "Hiljaa, me herätämme tädin!" sanoi Anette.
  "Ei, jutelkaa vaan, lapset, minua ilahduttaa nähdä teitä niin yhdessä
  istumassa".
  Tomine avasi oven. Vieras herra halusi herra Falkia puhutella.
  Lorenz meni omaan huoneesensa.
  Se oli pieni, lihava herra, kasvot kalpeat ja parrattomat, niin kuin
  useimmilla näyttelijöillä tapaa olla. Hänellä oli komea puku, vaaleat
  hansikkaat ja korkea hattu.
  "Minulla kait on kunnia herra kirjailija Falkia puhutella?" sanoi hän
  köpenhaminalaisella murteellaan.
  "Kyllä".
  "Minun nimeni on Stegerup ja olen täällä oleksivan tanskalaisen
  näyttelijäseuran johtaja. Minä mieluisasti tahtoisin teiltä pienen
  ilvenäytelmän tilata, semmoisen oikein hauskan, pienen ilvenäytelmän.
  johon kupletteja ja pukuja ja muuta semmoista kuuluisi, jonkunlaisen
  naurukappaleen, niin, kyllä te ymmärrätte. Olettehan semmoisia
  Parisissa paljon nähnyt?"
  "Ylen paljon," jupisi Lorenz huoaten.
  "Tahdotteko sellaisen ottaa kirjoittaaksenne?"
  "Kyllä -- minä -- tahdon koettaa".
  "Entäs palkkio? Mitä ajattelette vaatia?"
  "Sen johtaja saapi itse määrätä".
  "Mitä arvelette neljästäsadasta kruunusta?"
  Neljäsataa kruunua, sepä oli jo koko sievä rikkaus!
  "Kyllä, kiitoksia; kyllä minä siihen tyydyn".
  "Mutta sen täytyy kahdeksan päivän kuluessa valmistua".
  "Kyllä valmistuu", sanoi Lorenz reippaasti. Hänet oli vallannut
  semmoinen erinomainen halu työtä tehdä, äidilleen iloa tuottaa --
  viimeistä iloa.
  Hän tuli saliin.
  "Äiti, minä olen uutta työtä saanut. Minä ansaitsen neljäsataa kruunua
  kahdeksassa päivässä".
  "Jos semmoista riittää, niin pian voit miljoonain omistajaksi päästä",
  sanoi äiti hymyillen.
  Lorenz oli niin innokas. Hän neuloi vihon konseptipaperia yhteen, otti
  uuden kynän ja alkoi luonnoksiaan tehdä.
  Oli oikein ihmeellistä, miten työ sujui.
  Aatteita ilmaantui, näytökset liittyivät toisiinsa, ja sukkeluuksia ja
  sujuvia kupletteja oli siinä oikein satamalta vaan.