Lahjakas: Kertomus - 05

Total number of words is 3649
Total number of unique words is 1682
26.4 of words are in the 2000 most common words
36.3 of words are in the 5000 most common words
41.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
"Niin, kun te kutittelette minun kylkiäni, matami Veide".
"Ei muu auta, Pedersen, teidän täytyy tulla hoikemmaksi, vaikka hiisi
perisi. Minä saan hävetä, jos te astutte näyttämölle vyötäisiltänne
paksuna kuin oluttynnyri. Kas niin, nouskaa nyt ylös, niin saatte
pienen korvatyynyn taaksenne. Minä otin sen mukaani, koska
johtokunnalla aina on niin kamalan niukalta täytepumpulia. Nostakaa nyt
hameenne ylemmäksi, niin että minä saan sen kiinni sitoa".
"Kyllä minä sen itsekin sidon", sanoi Pedersen ja meni ujosti
tuonnemmaksi nurkkaan.
"Mutta sitokaa nyt säällisesti, Pedersen".
Ilveilijä pilkisti oven raosta.
"Mene matkaasi! Emme me suvaitse herroja täällä naisten
vaatetushuoneessa".
"Missä Falk on? Minä tahdon enemmän punssia".
"Olethan jo hyvässä tuulessa, sinä elukka".
"Luuletko sinä minun voivan selvänä näytellä? Kut, kut", sanoi hän ja
pisteli Pederseniä kylkeen.
"Antakaapas hänen olla rauhassa, Bilskau", varoitteli matami Veide.
"Näettehän, että hän on siveä tyttö".
"Falk! Falk!" huudettiin viereisestä huoneesta.
Falk tuli alas pienistä rapuista, jotka näyttämölle veivät.
"Mitä puuttuu?"
"Ihomaali on loppunut".
"Minä tarvitsen pullon olutta ja pari voileipää".
"Kähertäjän täytyy välttämättömästi tulla meidän naisten luokse. Meidän
on astuminen esiin ensi näytöksessä".
"En minä näyttele, jos en saa totilasia".
"Tepä nyt pääni kokonaan pyörälle panette. Enhän minä voi kaikista
huolta pitää".
"Etkö? Sinähän olet sekä johtaja että kappaleen tekijä".
"Minulla on tarpeeksi omassa osassani".
"Falk, Falk, nuppineulat ovat kaikki loppuneet".
"Minä tulen, minä tulen. Olkaa hiljaa, niin saatte kaikki, mitä
tarvitsette".
Hän antoi muutamia käskyjä ja meni taaskin näyttämölle tirkistelemään
esiripun reiästä.
Nyt sali oli jo melkein täynnä.
Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan
ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan
tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään
istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka
oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli
hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka.
Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen
Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut.
Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen
nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen
pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä,
semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä
istui Finnekin -- miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! -- rouva
hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli
laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin
olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.
Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu
oli nostettava.
Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen,
molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun
Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan,
suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset
yhteisnaurut ilmoille.
Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten
Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi
hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia
sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus
avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin
yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman
litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta.
Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden
tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota
pudonnutta vahvikettaan -- turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä
-- kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.
Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten
Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei
tuntunut ilo lopulleen joutuvan.
Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat
myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.
Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin
varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina
Nilssonia.
Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui
itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi
kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami
Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.
Näytelmä oli loppunut, ja Lorenz oli monen monituista kertaa esille
huudettu.
Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita
ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat
joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset
tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata
armastelua.
Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret
irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan,
joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta.
Hänpä se illan sankari nyt olikin.
Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa
punaa levittänyt.
Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka
riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä
mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle
kuin kauniilta unelta.
Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt,
kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen
synkässä elämässään.
Finne raivasi itselleen tien Lorenzin luokse ja puristi hänen kättänsä.
"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani
minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin,
ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat
olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait
hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut,
ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän
hiljemmin.
Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä
lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen
nuoruutensa ihanteena ollut.
"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme
tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta,
mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä
annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä
tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin
pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl,
mitenkäs nyt hurisee?"
Rouva Vindahl tervehti punehtuen entistä henttuansa.
"Nytpä kait jo on aika lähteä kotiin",sanoi rouva Falk.
"Lorenz tietysti jää hetkiseksi tänne", sanoi Finne. "Näytännön jälkeen
aina seuraa juhla. Minä käyn siihen osalliseksi vanhana ystävänäsi ja
opettajanasi".
"Mutta, Finne, enhän minä saata yksinäni kotiin mennä", sanoi hänen
vaimonsa.
"Sinä menet muun herrasväen seurassa torille, ja siitä voit sitten
ajurin ottaa. Nuori herra Verlund tietysti seuraa naisia. Ettekä te
sitä paitsi olekaan yliopistolaisia, jonka tähden nämä pyhät salit ovat
teiltä suljetut. Tule nyt, Lorenz, niin menemme ravintolaan ja juomme
veljenmaljat. Hyvästi, hyvät naiset ja herrat!"
Ja sitten hän vei Lorenzin pois.
Ferdinand ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä äitinsä ja rouva Falkin
kanssa kulkeissaan. Rouva Finne meni Vindahlilaisten seurassa.
Portilla Ferdinand erosi heistä.
"Menetkö sinä vielä pois?"
"Minä teen vaan pienen kierroksen ja hengitän raitista ilmaa. Ilma on
niin kaunis. En minä ole tottunut näin varhain levolle menemään".
"Älä viivy kauvan poissa, Ferdinand".
"Joutavia!"
Molemmat äidit menivät siitä kotiin yksinänsä.
"Parasta kait on mennä levolle", sanoi rouva Verlund huoaten.
"Niin, eiköhän niin liene", vastasi rouva Falk huoaten.
"Hyvää yötä, rouva Falk!"
"Hyvää yötä, rouva Verlund!"
Rouva Falk vaipui levottomaan unenhorrokseen ja heräsi usein. Hän kuuli
kellon lyövän 12, 1, 2 ja 3, eikä vieläkään Lorenzia kotiin kuulunut.
Viimeinkin kuului rapuista raskaita askeleita. Ei hän tullut yksinänsä,
siellä oli joku hänen kanssansa.
Hän kuuli hänen hapuilevan ruokahuoneessa, ja hän puki kiireesti vähän
vaatteita ylleen ja lähti huoneesta.
"Mitä se on, Lorenz?"
"Minä vaan olisin ottanut puoli pulloa olutta. Olisin Finnelle antanut".
"Onko hänkin täällä? Saat sanoa hänelle, ettemme täällä pidä mitään
ravintolaa. Laita hänet paikalla täältä pois, muuten minä sen teen, ja
tule sisään ja pane levolle!"
"En minä humalassa ole, äiti".
"Etkä selväkään".
"Äiti!"
"Mene sisään, minä sanon!"
Vehreänharmaista silmistä välähti kirkas salama. Ei hän ollut
semmoisena ennen äitiänsä nähnyt.
Hän oli vaiti ja meni.
"Olisinpa sen saattanut uskoakin", sanoi Finne, "ettemme pisaraakaan
olutta saisi. Naisten täytyy aina suutaan käyttää. Gusta on ihan
samanlainen. No, meidän täytyy kait taipua ylivallan alle. Hyvää yötä,
hyvää yötä. Se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti".
"Kyllä, kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ensi askel onnistui
tavattoman loistavasti", tuumiskeli Lorenz riisuessaan.
Hän joi kaksi lasillista vettä, meni levolle ja tunsi päätänsä
kivistävän.


XII.
Äidit.

Myöhään illalla jouluajan lähetessä rouva Falk istui huoneessaan ja
ompeli. Hän oli jo aikoja sitten puodin sulkenut, mutta ei mielinyt
levolle mennä, ennen kuin Lorenz kotiin tulisi.
Näinä kuukausina, sen jälkeen kun hänen näytelmänsä oli niin
loistavasti onnistunut, oli hän viipynyt kaupungilla joka ainoan illan.
Milloin oli näytelmiä, harjoituksia ja johtokunnan kokouksia
Ylioppilasyhdistyksessä, milloin taas lahjamyyntejä, milloin
tanssihuvia ja yksityisiä seurusteluja.
Nuori kirjailija, joka oli niin lahjakas, joka osasi niin sukkelasti
kirjoittaa, niin mainiosti näytellä ja niin hauskasti kupletteja ja
lauluja laulaa, oli kaikkialla suosittu ja hyvin haluttu vieras, vallan
liiaksi haluttu, ajatteli rouva Falk hiljaisena itsekseen; mutta eihän
millään tavalla äidin käynyt sanallakaan moittiminen sitä elämätä, jota
hän vietti.
Eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut eikä huonoja seuroja
etsinyt, ja kaikki ihmiset häntä niin onnelliseksi ylistelivät, kun
hänellä niin lahjakas poika oli.
Armeliaat ylhäiset rouvat, jotka toimikunnissa olivat Lorenziin
tutustuneet, tulivat häneltä voita ostamaan, ja nuoret naiset, joiden
haaveilun esineeksi hän oli ylioppilas-näytelmissä tullut, tekivät
tikustakin asian puotiin pistäytyäkseen ainoastaan Lorenz Falkin äitiä
näkemään.
Entäs tutkintovalmistelut? No, niistä nyt ei, paha kyllä, juuri
mitään tullut, ja kauvan varmaan tulisi aikaa kulumaan, ennen kuin
hän saattaisi jotakin ansaitsemista ajatella. Nyt hän sitä vastaan
ainoastaan kulutti jotenkin paljon.
Rouva Falk katsoi huoaten kelloa. Se oli jo kaksitoista tulossa.
Eteisen kelloa hiljaa soitettiin. Hän avasi; rouva Verlund astui sisään.
"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla
istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te
vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".
"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla
kaiket iltansa".
"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa
seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja
kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin
palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk,
minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä
törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle.
Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa!
Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle,
joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi
kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan
kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että
kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin
tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".
Rouva Falk huokasi.
Juuri silloin porttikelloa kovasti soitettiin.
Rouva Verlund hypähti ylös.
"Se on varmaankin Ferdinand, joka on portin avaimen unohtanut".
Hän juoksi alas ja avasi. Poliisi seisoi siellä ulkopuolella.
"Tiedättekö sanoa, missä rouva Verlund asuu?"
"Minä se olen. Siunatkoon, poikani -- Ferdinand -- eihän toki liene
mitään tuhmuuksia tehnyt?"
"Ei, mutta -- hän on kovin sairaana -- hän makaa eräässä ravintolassa
tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".
"Tulen, minä tulen heti".
Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He
pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli
yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta
loisti valo, ja poliisi koputti.
Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin
päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin
lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan
hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.
"Missä minun poikani on?" kysyi rouva Verlund värisevällä äänellä.
"Täällä sisällä".
"Onko hän kovin sairas?"
"Mutta, hyvä rouva, kuollutpa hän jo on".
"Kuollut!"
Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat,
suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei
voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:
"Oliko hän humalassa?"
"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan
juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen
nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että
oikein hauskaa oli häntä katsella".
Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta
alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi
kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista
ilmoitellakin.
"Vai niin, hän oli siis vallan selvä?"
"Yhtä selvä kuin minäkin".
"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on
lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten
lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"
"Ei milloinkaan".
"Täällä sisälläkö hän lepää?"
"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen
antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja
minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo
valmiina".
"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin
pimeä, ettei kukaan näe".
Hän astui yksinään sinne ruumiin luokse.
Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin
sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.
Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti
työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty
ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin
paarivaatteet olivat.
Äiti astui rattaiden jäljessä raskaasti ja kumaraisena, juuri kuin
unissaan.
Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän
jälkeensä.
"Eihän tästä mitään tutkintoa tulle?"
"Ei, mitäpä siitä tutkia!"
"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin
kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin
virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi.
On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä
talossa".
Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen
eteenpäin ja katosi usvaan.
Lorenz seisoi ja hapuili portin avainta. Kun hän katsahti taaksensa,
seisoi rouva Verlund juuri hänen takanansa.
"Hyvää iltaa, rouva Verlund. Oletteko ulkona näin myöhään?"
"Olen, minä -- kävin Ferdinandia noutamassa".
"Ferdinandiako?"
"Hän lepää -- täällä -- rattailla -- kuolleena".
"Suuri Jumala, mitä sanoitte! Suokaa -- suokaa minun auttaa teitä!"
He kantoivat hänet puodin kautta huoneesen ja laskivat sinne sohvaan.
Kun Lorenz tuli äitinsä luokse, istui tämä vielä neulomassa. Kalpeana
ja vavisten hän heittäytyi äitinsä kaulaan.
"Oi, äiti, se on kauheata!"
Sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut.
"Ja luuletko sinä hänen itsensä kuoliaaksi juoneen?" kysyi hän.
"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä
halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut
mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän
rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle
näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein
juhla humalaan".
Äiti kohotti päätänsä.
"Lorenz -- et sinä -- sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua
tuottaa. Se minut tappaisi".
"Mutta, äiti --"
"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä
tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"
"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi
rouva Verlundin luokse?"
"Niin, menkäämme vaan".
Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka
oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.
Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand
suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine
kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet
paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi
kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen
puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän
hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset
korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän
tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen
tullessaan.
"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut,
minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja
äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta:
mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes
vähäsen itkeä!"
"Saattaisimmeko mitään hyväksenne tehdä?"
"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on
parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa
häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen
vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja
ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".
"Niin, hyvää yötä sitten, rouva Verlund!"
"Rouva Falk?"
"Niin".
"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä
olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne
-- sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin
siellä koskaan käydä -- ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä -- siellä
ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".
Rouva Falk taputti hiljaa hänen kiiltävän mustia hiuksiansa.
"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli!
Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna
ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".
Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan
ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.
Kun Lorenz äidillensä hyvää yötä lausui, loi tämä kyyneleisen
silmäyksensä niin kummallisesti häneen. Lorenz luuli siinä jotakin
nuhdetta havaitsevansa.
Mutta eihän ollut hänellä mitään, mistä nuhdella itseänsä!
Hän viipyi tosin iltasilla kauvan ulkona; mutta eipä hän milloinkaan
itseänsä humalaan juonut. Ei hän tosin mitään lukenut -- mutta
kirjoittelipa hän sen sijaan, ja eikä hän tosin mitään ansainnutkaan,
mutta ansaitsihan äiti -- sillä äitipä työtäkin teki, eikä hän sitä
tehnyt.
Ja niinhän kaikki vanhemmat tekevät, siksi kunnes lapset itse voivat
itsestänsä huolta pitää, ja sitten eivät he vanhemmistansa mitään
piittaa.
Mutta eipä hän semmoinen olisi. Oi, äidille hän kaikki niin hyvin
laittaisi, kun vaan ensin -- kuuluisaksi tulisi. Ja siihen hän nukkui.
Rouva Falk makasi kauvan valveillaan ja ajatteli Ferdinandia. Niin
huono ei sentään hänen poikansa ollut, ja siitä voi hän iloinen olla.
Köyhät ja äidit ovat tyytyväisintä väkeä. He iloitsevat niin vähästä.


XIII.
Rantaporras vedetään pois.

Hän oli saanut suuren kehoituksen, suurimman kehoituksen, mikä Norjassa
nuorelle "toivehikkaalle" kirjailijalle annetaan. Hän oli saanut 400
kruunua matkarahoja.
Lorenzin oli ulkomaille ja matkoille lähteminen.
Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta
vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas
lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari
professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.
"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa
milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja
lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.
Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta
mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän
saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa;
mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.
Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin
teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän
sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään
vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.
Nyt oli viimeinen ilta, minkä Lorenz oli kotona.
Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä
paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva
leikkauksilla koristetuissa puitteissa.
Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli
vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.
Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli
jo useita harmaita juovia ilmaantunut.
Hän piti herkeämättä nenäliinaa silmillään ja itki.
"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri
noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän
kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että
minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan.
Surun minä kyllä saan aina pitää".
"Kyllä, sen voitte vallan hyvin tehdä, rouva Verlund".
"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni
hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa
ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon
haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee
Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".
Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen
laskoksiin.
Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla
rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä
istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä _hän_ ollutkaan
Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa
ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän
matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.
Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli
paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä
enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.
He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli
täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten
avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.
Vindahl nilkutti Lorenzin eteen, puristi hänen kättänsä ja sanoi:
"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä
poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle
kirjoitan".
"Minä toivon, ettei mitään erinomaista tapahtuisi".
"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta
työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä
murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän
on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".
Lorenz tunsi rinnassaan niin kummallista ahdistusta.
Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti,
kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt
vaan -- --.
"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle!
En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa
vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon
Ferdinandia ajattelemaan".
Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia
tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa
hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa
viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine
linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä
nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu,
synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis,
joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen
vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja
huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.
Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä
kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä
kuin valokuva.
Viimein hän vaipui levottomaan unenhorrokseen.
Höyrylaiva oli matkaan valmiina.
Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja
lausui jäähyväisiä tuttavilleen.
Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja
Finneläisetkin muiden joukossa.
Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko,
jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti
häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin
niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä
aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö
täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime
yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin
inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.
Soitettiin kolmatta kertaa.
Lorenz suuteli äitiänsä ja vetäytyi laivaan.
Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja
nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa,
heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin
nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin
paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä
kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia
näyttelemään.
Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään
joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi
ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.
Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä
tarkasteli.
Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin,
ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Lahjakas: Kertomus - 06
  • Parts
  • Lahjakas: Kertomus - 01
    Total number of words is 3434
    Total number of unique words is 1770
    24.1 of words are in the 2000 most common words
    34.5 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 02
    Total number of words is 3540
    Total number of unique words is 1684
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    36.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 03
    Total number of words is 3369
    Total number of unique words is 1802
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    36.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 04
    Total number of words is 3582
    Total number of unique words is 1757
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 05
    Total number of words is 3649
    Total number of unique words is 1682
    26.4 of words are in the 2000 most common words
    36.3 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 06
    Total number of words is 3416
    Total number of unique words is 1756
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 07
    Total number of words is 3452
    Total number of unique words is 1800
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 08
    Total number of words is 3371
    Total number of unique words is 1728
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    36.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 09
    Total number of words is 3385
    Total number of unique words is 1775
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 10
    Total number of words is 3462
    Total number of unique words is 1875
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    30.1 of words are in the 5000 most common words
    34.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lahjakas: Kertomus - 11
    Total number of words is 1671
    Total number of unique words is 981
    28.6 of words are in the 2000 most common words
    37.5 of words are in the 5000 most common words
    40.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.