Lahjakas: Kertomus - 04

  Eräänä pimeänä kevätpäivänä rouva istui yksinään salissa. Lorenz oli
  nukketeaattereineen lukon takana, ja tilanomistaja viipyi kaupungissa.
  Ulkona satoi, ja rouva Falk tunsi sydämessään niin kummallista
  ahdistusta.
  Kait se oli tuo kolkko ilma, joka hänessä semmoista vaikutti. Hän oli
  aina niin heikkohermoinen.
  Hän kuuli vaunujen tulevan. Se oli kaiketi hänen miehensä. Nyt kuului
  askeleita etehisestä, ne olivat hänen; mutta ne olivat nyt tavallista
  raskaampia.
  Ovi temmattiin auki, ja hän hoippuroitsi huoneesen ja vaipui tuolille,
  hän, tuo voimakas mies, ja nyyhkytti kuin lapsi.
  Rouva Falk nousi säikähtyneenä.
  "Mikä nyt on, Falk?"
  "Minä olen häviöön syösty", ähkyi hän. "Kaikki on mennyttä.
  Tukkukauppias Verlund on halvaukseen kuollut eikä hänen omaisuutensa
  riitä hänen äärettömiin velkoihinsa, ja minä olen useampien tuhansien
  takauksessa, jota paitsi minulla vielä muutenkin on velkoja. Juuri nyt
  minä luulin, että hän saattaisi minua auttaa, ja silloin hän minut
  päätäpahkaa onnettomuuden kuiluun vetää".
  Rouva Falk seisoi kalpeana ja vapisi.
  "Onnettomuus on siis kumminkin tullut. Minä olen sitä kauvan odottanut.
  Kestä se kuin ainakin mies, minäkin naisena tahdon sen kestää".
  Hän talutti hänet sohvaan, pani tyynyn hänen päänsä alle ja kuivasi
  kylmää hikeä hänen otsastaan.
  "Kas niin, lepää nyt rauhassa", sanoi hän ja taputti häntä kuin lasta.
  "Minä menen hetkeksi pois, mutta en viivy kovin kauvoja".
  "Minne sinä nyt menet?"
  "Sisaresi luokse".
  "Hän on niin kova".
  "Hänellä on hyvä sydän, ja hän on ainoa, joka saattaa meitä auttaa ja
  neuvoa?".
  Hän heitti viitan ylleen ja koputti mennessään ison salin ovea.
  "Lorenz, mene sisään isäsi luokse! Hän tarvitsee sinua tykönänsä".
  Norderudin perhe istui koolla arkihuoneessaan.
  Se oli suuri, matala huone, jonka kattoa hirret kannattivat, ja
  seinät öljymaalilla sivellyt. Vaaleat koivuiset huonekalut olivat
  kotikutoisella viheriällä kankaalla päällystetyt, ja kotikutoiset
  matot peittivät lattiat. Matalat akkunat olivat ruukkukasvia täynnä,
  ja seinillä riippui mahonkipuitteissaan muutamia vallan jokapäiväisiä
  raamatullisia kuvia. Kaikki oli kohtuullista ja talonpoikaista, mutta
  siistiä ja kestävätä.
  Matami kutoi paksusääristä, harmaata villasukkaa, Norderud veteli
  savuja hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, ja Anette istui virkkuineen
  akkunan pielessä.
  "Äiti, täti Falk tulee jalkaisin tuolla alhaalla tiellä".
  "Jalkaisinko ja tämmöisellä säällä! Sitten on jotakin erinomaista
  tapahtunut".
  Hän riensi eteiseen ja kohtasi rouva Falkin, joka tuli kalpeana ja
  sateesta likomärkänä.
  "Herranen aika, Beate, mitä on tapahtunut? Ja olet noin märkänä,
  raukka. Martine, Martine, riennä laittamaan pannu tulelle, hyvää
  kahvia!"
  Ja hän auttoi ystävällisesti kälynsä viitan riisumista, taputti häntä
  olkapäähän ja vei hänet huoneesen.
  "Kas niin, istupas nyt tähän sohvaan ja kerro kaikki minulle. Anette,
  parasta on, että sinä menet omaan huoneesesi".
  Anette otti tyynesti työnsä ja meni.
  "Se on rahaseikka, eikös niin? Vai konkurssiko?"
  "Oi, niin! Tukkukauppias Verlund on kuollut ja pesä pantu konkurssiin".
  Ja sitten hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut.
  Norderudin matami istui siunaaman aikaa mietteissään.
  "Norderud, sinun täytyy ostaa talo!"
  "Mikä talo?"
  "Siunatkoon sinua, Norderud, älä nyt ole noin tuhma. Falkestad
  tietysti".
  "Mitä me sillä teemme? Onhan meillä jo talo entiseltä".
  "Me muutamme sinne. Täällä Norderudissa on kaikki niin vanhaa ja
  hävinnyttä, että on hyvä saada kunnollinen talo asuakseen; ja jos
  Anette kerran miehen saapi, ja sen hän kyllä saakin, niin silloin me
  saatamme tämän vanhan könsämme korjata ja muuttaa tänne jälleen. Ei
  meidän sukutalomme saa huutokauppa-vasaran alle eikä vieraisiin käsiin
  joutua, niin kauvan kun Ragnhild Falk elää ja hänellä on sen verta omaa
  kuin nytkin. Älä itke, Beate, kaikki voi jälleen hyväksi kääntyä".
  "Jumala sinua siunatkoon, Ragnhild, sinä olet aina niin järkevä ja
  hyvä, kun apua tarvitaan".
  "Ette ole tähän asti paljoakaan minun apuani tarvinneet, ja minä
  toivon, että te eteenkin päin omin apuinne toimeen tulette. Olettehan
  nuoria ja ravakoita kumpainenkin. Jäähän teille kuitenkin niin paljo
  jäljelle, että voitte Kristianiassa pientä kauppaa alkaa, ja sillä
  tavalla te pääsette erillenne, täkäläisistä seurusteluista. Ehkä
  veljestäni tulee hyvä kauppamies; maanviljelijäksi ei hän ole koskaan
  kelvannut. Siellä sinä myös voit Lorenzia silmällä pitää. Jos hän olisi
  siellä saanut yksikseen olla ja lukea ja kuvitella tilanomistajaksi
  tulevansa, niin olisi hänestä luultavasti hylkiö tullut. Nyt hänestä
  saattaa kentiesi säällinen ihminen tulla. Kas niin, tässäpä onkin
  Martine kahvineen. Otapas nyt oiva kupillinen! Se lämmittää".
  Rouva Falkin täytyi hymyillä kyyneleet silmissä.
  Sellainen kohtelu, lämmittää sekin.
  "Norderud, ota kääsit ja aja heti nimismiehen luokse!"
  "Tämmöisessäkö ilmassa?"
  "Ole Daniel!"
  "Niin, no, no. Minä vaan vetelen piippuni loppuun".
  "Ja kun sinä olet vähäsen levähtänyt, Beate, niin minä kyyditsen sinut
  kotiisi veljeni luokse. Hän kyllä tarvitsee sinua luonansa kotona".
  Vähän ajan kuluttua ajoi rouva Falk Norderudin matamin kanssa
  Norderudin vanhalla jikillä takaisin Falkestadiin.
  Rouva Falk ei nyt tosin herroiksi ajanut; mutta hän ajoi turvallisena,
  sillä Norderudin matami piti itse ohjia voimakkaissa käsissään.
  
  
  IX.
  Suuria muutoksia.
  
  Kristianiassa oli erään pikkukadun varrella nelikerroksinen kulmatalo,
  jonka alikerroksessa oli kaksi puotia.
  Kulmapuodin ovessa oli luettavana:
   Hans Falk.
   Ruokatavara-Kauppa.
  Vähää kauvempana oli pienempi puoti, ja sen kyltissä loisti:
   Magdalene Verlund.
   Palttina- ja Lanka-Kauppa.
  Rouva Verlund seisoi puodissaan myymäpöydän takana lyhyenä ja paksuna
  mustankiiltävine hiuksineen, jotka nuhille olivat ohauksien verhoksi
  liistaroidut; korvissa riippuivat vielä vanhat paksut kultakellukkaat
  ja vanhan mustan silkkihameensa hän oli ylleen pukenut.
  Oven ulkopuolelle pysähtyi tyttö lapsivaunuineen, joissa hyvinvoipa
  poikanen loikoi ja luurengasta pureksi. Pyylevä, hyvästi puettu rouva
  astui puotiin.
  "Hyvää päivää, rouva Verlund".
  "Jumal' antakoon, rouva Vindahl; oletteko ulkona huvikävelyllä
  pienokaisenne kanssa? Mikä hänen nimensä on?"
  "Gaston", vastasi rouva Georgine Vindahl, syntyisin Mikkelsen, ja
  lausui tuon ranskalaisen nimen jotenkin leveällä norjalaisella painolla.
  "Sepä oli hieno nimi".
  "Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä
  ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"
  "Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä
  Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".
  "Onko hän vieläkin Ranskassa?"
  "On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun
  Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin,
  että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti
  minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja
  niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee
  maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata
  frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette,
  käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta
  parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki,
  mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri
  mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa
  silkkihametta, joita minä nyt kulutan."
  "Ja asutteko te tässä myös?"
  "Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan
  keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".
  Hän avasi huoneensa oven.
  Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria,
  kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston
  jäännöksiä.
  "Tämä on hienosti kalustettu, mutta vähäsen kolkko".
  "En minä täällä oleksikaan muulloin kuin iltasilla, ja silloin olen jo
  niin väsyksissä, että heti panen levolle. Mutta kun Ferdinand tulee
  kotiin ja on saanut hyvän paikan -- ja semmoisen hän kyllä saa, nyt kun
  hän niin hyvin kieliä taitaa -- niin me vuokraamme asunnon ylemmästä
  kerroksesta, niin kuin Falkilaisetkin, ja laitamme sen hauskaksi".
  "Niin, Falkilaiset asuvat hyvin hienosti".
  "Heilläpä voikin rouva itse huoneitaan hoitaa. Onhan hänellä mies joka
  liikkeestä huolta pitää".
  "Hän tahtoisi niin halukkaasti auttaa miestänsä puodissa, mutta ei
  häntä sinne lasketa. Ja kyllä hän onkin liiaksi hieno ja hento siellä
  juuston hajussa seisomaan ja silavaa punnitsemaan".
  "Lorenzista tulee varmaankin etevä nuorukainen".
  "Sangen etevä", vastasi rouva Vindahl. "Hän olikin niin lahjakas jo
  pikku poikana ollessaan. Silloin hän jo näytteli kauniimpia kappaleita
  nukketeaatterissaan. Nyt hänen pitäisi suvella tuleman ylioppilaaksi,
  ja hän ottaa jo paljo osaa ylioppilas-juhliin. Hän kirjoittelee niin
  mukavia ja hauskoja värsyjä ja laulaa sekä pitää puheita".
  "Niin, Jumalan kiitos, meillä on siis iloa lapsistamme, sekä rouva
  Falkilla että minulla, vaikka meillä onkin tässä maailmassa paljo
  murhetta ollut".
  Nuori Vindahl alkoi ulkopuolella mölytä.
  "Ei, sitä Liinaa, sitä Liinaa! Nyt hän seisoo ja lavertelee toisen
  pilan kanssa ja antaa lapsen luurenkaansa katuojaan viskata. Hyvästi,
  rouva Verlund, sanokaa terveisiä rouva Falkille. Ei minulla ole tänään
  aikaa sinne ylös hänen luoksensa mennä".
  "Hyvästi, rouva Vindahl!"
  Falkilaisten asunto oli kerrosta ylempänä.
  Jotenkin avarassa huoneessa olivat Falkestadin ison salin
  vanhanaikuiset kullatut huonekalut järjestyksessään. Ne olivat kentiesi
  kylläkin liian suuret ja kömpelöt tavalliseen kaupunkilaishuoneesen;
  mutta sekä huonekalut että suuri kynttiläkruunu tekivät huoneen sangen
  komean näköiseksi. Lorenz istui nurkassa kirjoituspöydän ääressä.
  Hän oli tullut paria vuotta vanhemmaksi, mutta ei ollut juuri paljoa
  muuttunut. Kasvojen piirteet olivat vähäistä paremmin vakaantuneet,
  ja nenän alle oli pari orastavaa viiksien alkua hienoa varjoansa
  levittänyt.
  Soitettiin. Lorenz aukasi oven.
  Molemmat Binbergin neidet loistavissa puvuissaan.
  "Hyvää päivää, hyvää päivää, Lorenz! Onko äitisi kotona?"
  "Minä etsin hänet. Tehkää niin hyvin ja astukaa sisään siksi aikaa!"
  "Onhan täällä sievää", sanoi Amalie, kun he olivat huoneesen astuneet.
  "Eihän täällä niin köyhältä näytä".
  "Ei niinkään".
  Samassa astui rouva Falk huoneesen.
  Eikä hänkään ollut paljoa muuttunut.
  Hänen kauniit vehreänharmaat silmänsä olivat kentiesi vähän
  synkkämielisemmiksi tulleet ja kasvot kalpeammiksi entisestään; muuten
  hän oli yhtä hieno, hento ja kauniisti puettu kuin ennenkin hyvinä
  päivinään.
  "Hyvää päivää, Beate kulta, miten jaksat? Herranen aika, miten suuria
  muutoksia on tapahtunut näinä viimeksi kuluneina vuosina, joina emme
  ole toisiamme nähneet; mutta meitä ilahuttaa sentään, että sinulla on
  näinkin hauska koti. Oli tosiaankin vaikeata löytää tätä katua. Me
  olemme, näetkös, tottuneet kulkemaan vaan paremmilla kaduilla; mutta
  minä sanoin Hildalle, että se olisi sekä väärin että häpeällistä, että
  me olisimme Kristianiassa emmekä kävisi sinua tervehtimässä. Juuri nyt
  saattaa sinulle olla hauskaa nähdä, etteivät vanhat ystäväsi ole sinua
  unhottaneet".
  "Te teitte sangen kauniisti tänne tullessanne", vastasi rouva Falk
  vähäsen nuivasti.
  "Siellä kotikaupungissa, näet, he juoruavat niin paljon yhtä ja toista,
  ja siellä he myös puhuivat, että te eläisitte täällä niin niukoissa
  varoissa", sanoi Hilda ja korjasi kuvastimen edessä parisilaista
  hattuansa oikeaan asentoon.
  "Ei meidän. Jumalan kiitos, ole tarvinnut turvautua kehenkään vanhoista
  ystävistämme, ja minä toivon, ettei meidän vastaisuudessakaan tarvitse
  sitä tehdä".
  "Niin, se on totta tosiaankin parasta", sanoi Amalie ja suori
  päällyshameensa paria atlaskaista ruususolmua.
  "Tiedättekö mitään uutisia kotipuolesta?"
  "Tiedät kait, että kandidaatti Finne ja Gusta ovat naimisissa?"
  "En".
  "Niin, ja vanha tohtori kuoli kuukauden kuluttua häiden jälkeen. Eikä
  hänen jälkeensä jäänyt tutuistakaan muuta omaisuutta, kuin pieni talo
  sisustuksineen. Siinä Finne pettyi. Herra tiesi, millä he elänevät, ja
  Finne on niin taipuvainen juomaan. Hän istuu ravintolassa päiväkaudet".
  "Sepä oli surullista!"
  "Kyllä, täällä maailmassa kuulee niin vähän ilahuttavaa", sanoi Amalie.
  "Minnekä se Lorenz katosi?" kysyi Hilda.
  "Hän on omassa huoneessaan ja lukee".
  "Kaikki sanovat, että hän on niin toivehikas. Saat vielä nähdä, Beate,
  että hänestä tulee suuri kirjailija. Ajattelepas, silloin saat nähdä
  hänen nimensä sanomalehdissä. En voi unhottaa sitä, kun isä kuoli.
  Silloin 'Tilskueren' sisälsi niin kauniin pikku pätkän hautauksesta. Me
  olemme leikanneet sen irti ja säilytämme sitä".
  "Nyt hänen täytyy ensin toimittaa tutkintonsa suoritetuiksi. Sitten on
  hänellä vasta aikaa ajatella, miksi hän rupeaa".
  "Hän onkin vielä niin nuori. Ja miehesi, miten hän uudessa tilassaan
  viihtyy?"
  "Hän työskentelee ja puuhaa aamusta iltaan saakka. Hänellä on vaan
  pieni poika apunansa".
  "Raukka! Niin, maailma antaa niin monta kovaa kolausta".
  "Mutta nyt meidän täytyy mennä", sanoi Hilda. "Me seisomme tässä ja
  viivytämme sinua juuri päivällisen aikana. Hyvästi!"
  "Hyvästi!"
  "Hyvästi, rakas Beate", sanoi Amalie. "Me tahtoisimme niin mielellämme
  kutsua sinut luoksemme kylpemään viikoksi taikka niin kesän kuluessa,
  mutta meillä, paha kyllä, on niin pula tiloista".
  "Kiitoksia, enkä minäkään tahdo kotoani jättää".
  "Ei, eikä, suoraan puhuen, sinullekaan olisi hauskaa tulla sinne meidän
  pieneen juorukaupunkiimme sellaisten olosuhteiden aikana, joissa nyt
  elät. Hyvästi, sano terveisiä miehellesi ja pojallesi".
  "Kiitoksia. Hyvästi!"
  "Hän on yhtä ylpeä kuin aina ennenkin", sanoi Hilda, kun he ulos olivat
  tulleet. "Eikä luotua sanaakaan virkannut meidän uusista hameistamme.
  Minä luulin niiden näkemisen häntä huvittavan, mutta ei hän tietysti
  meille sitä iloa suonut, että olisi sanonut: ne ovat kauniit".
  "Niin, ihmiset ovat niin kummallisia tässä maailmassa", sanoi Amalie
  huoaten.
  Rouva Falk veti huojennuksen henkäyksen heidän mentyänsä.
  Vähän sen jälkeen tuli Falk päivälliselle.
  Hän oli paljon muuttunut. Selkä oli entistä enemmän köyristynyt,
  hiukset harmaantuneet, ja hän näytti väsyneeltä.
  "Binbergin neidet kävivät kait sinua tervehtimässä?"
  "Kävivät. He olivat niin ystävällisiä ja sääliväisiä, että minua toden
  teolla halutti heidät rapuista alas nakata".
  Falk huokasi.
  "Sitä täytyy kärsiä niin monenmoista, kun ollaan köyhiä".
  "Sinä siitä enemmän saat kärsiä. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä
  sinun päiväkaudet siellä epäterveellisessä puodissa puuhailevan, ja
  minä täällä ylhäällä oleksin kuin kuningatar. Saattaisithan sinä antaa
  minun vähäsen itseäsi auttaa".
  "Ei sinun terveytesi siedä siellä alhaalla oleksia".
  "Entäs sinun?"
  "Minä olen suuri ja voimakas. Minä sitä kyllä kestän".
  "Mutta jos sinä sairastuisit ja kuolisit pois, silloin minunkin
  täytyisi sitä kestää. Silloin olisi parempi, että siihen jo tottunut
  olisin. Ei meillä ole mitään muuta, millä elää, ja täytyyhän Lorenzin
  päästä maailmassa eteenpäin. Siihen kuluu monta vuotta, ennen kuin hän
  voi leipänsä ansaita".
  "Vait, tuolla hän tulee. Älkäämme siitä enempää puhuko. Jumalan avulla
  minä kyllä voin elää ja teidän molempain puolesta työskennellä".
  Päivällisen jälkeen Lorenz jäi yksinänsä huoneesen; hän meni ja avasi
  akkunan.
  "Isä saisi hyvin heittää pois tuon rasvaisen esivaatteensa, ennen kuin
  tulee tähän huoneesen", sanoi hän. "Vanhan juuston haju löyhkää täällä
  joka paikassa".
  Hän heittäytyi kullattuun nojatuoliin ja sytytti hienon sikaarin.
  Äiti puuhaili keittiössä astiain pesussa, ja alhaalla ummehtuneessa
  puodissa seisoi isä köyryselkäisenä ja myi eltaantunutta silavaa.
  
  
  X.
  Surujuhla.
  
  Oli uudenvuoden aika.
  Lunta oli levinnyt paksuksi peitteeksi kaikille haudoille ja kimalteli
  loistavan valkeana auringon paisteessa.
  Kappelin ovet olivat auki. Molemmin puolin oli suuria kuusennäreitä
  pystytettyinä, ja pilputtuja kuusenhavuja oli sisäänkäytävän eteen
  hajoitettu.
  Mustapukuisia palvelustyttöjä ja pari liverivaatteista palvelijaa tuli
  kantaen salvetteihin ja paksuihin villahuiveihin käärittyjä seppeleitä;
  mutta ilma oli niin kylmä, että kukat paleltuivat niin pian kuin
  ne esille otettiin, ja suuret komeat kallat kutistuivat kokoon ja
  riippuivat kellertävänruskeina ja lakastuivat vehreiden lehtien väliin.
  Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty
  arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen
  herkeämättä kiinnittelivät.
  Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten
  tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti
  käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn
  mustareunaisen kortin, johon oli painettu:
   Sydämellinen kiitos myötätuntoisuudesta.
   Beate Falk.
  Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva
  Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk
  piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti.
  Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen
  häntä olkapäähän.
  Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli
  sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa
  ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella
  kuin raskas musta höyhentöyhtö.
  Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä
  arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan
  miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka
  askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi
  muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas
  menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin
  kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot
  kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa
  liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua
  hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän
  iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä,
  niin -- hän valvoi yönsä.
  Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen
  juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa
  alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä
  tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja
  mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului
  jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen
  tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti
  teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat
  kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin
  näyttelemän.
  Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista.
  Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää
  iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.
  Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen;
  mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän
  huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen
  päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli
  kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli
  jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin
  hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja
  silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.
  Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa
  äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi
  myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä
  siivottomassa puodissa seisoa.
  Kellot alkoivat soida ja muutamia saattovieraita tulla.
  Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan.
  Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä
  olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan
  reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.
  Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että
  saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!
  Oikein: niitä tuli paljo. Kappeli täyttyi vähitellen.
  Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle
  paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja
  orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.
  Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa
  kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin
  paljon, niin mielettömän paljon.
  Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine
  hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti
  liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi
  saattojoukon jalkojen alla.
  Juhlallinen toimitus oli suoritettu.
  Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin
  vaunuihin -- ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten
  kun Falkestadissa asuessaan.
  Murhekodissa nautittiin sitten yksinkertainen päivällinen. Sukulaisia
  paitsi ei siellä ollut keitään muita kuin Vindahlilaiset ja rouva
  Verlund.
  Rouva Vindahl oli keittiössä ja laittoi ruokia, ja kun hän sitten istui
  pöydän ääreen taaskin pari pieniä nokiviiksiä nenänsä alla, ei Lorenz
  voinut muuta tehdä kuin ajatella niitä menneitä aikoja, jolloin tämä
  neitsy Mikkelseninä Falkestadissa oli kihloissa seminarilaisen kanssa.
  Jotain muutakin, mikä niitä aikoja muistutti, oli nyt nähtävänä, sillä
  Tomine palveli pöydässä. Nyt, kun rouva Falkin täytyi aina puodissa
  seisoa, oli piika tarpeen, ja kun Tomine oli vapaana, oli hän halukas
  entisen paikkansa ottamaan.
  Päivällisen jälkeen Vindahlilaiset menivät kotiinsa katsomaan
  pikku Gastonia, joka ei ollut terve, ja rouva Verlund vetäytyi
  jälleen puotiinsa. Hän oli äskettäin saanut kirjeen Ferdinandilta,
  jota seuraavan kuun kuluessa kotiin varrottiin. Liike kävi
  huononpuoleisesti, niin ettei ollut varaa häntä siellä pitempää aikaa
  pitää, ja kyllä kait hän nyt jo oli kieltä kylliksi oppinutkin.
  Lorenz oli mennyt omaan huoneesensa, ja nojatuolissa veti Ole Daniel
  Norderud päivällisuntansa.
  Rouva Falk ja Norderudin matami istuivat yhdessä tuonnempana akkunan
  luona.
  Norderudin matami tuli sattumalta vilkaisseeksi rouva Falkin punaisia
  käsiä.
  "Sinä katsoit minun käsiäni, Ragnhild. Eivät ne nyt enää ole
  niin valkoiset kuin silloin, kun Falkestadissa kukkia katkoin
  puutarha-hansikkaat käsissäni".
  "Eihän käy koko ikäänsä silkkihansikkaissa heleillä kukkasilla
  kulkeminen", sanoi matami. "Minä pidän sinusta enemmän semmoisena kuin
  nyt olet".
  "Tämä on ollut tukala aika".
  "Kolkko jouluaamu, Beate".
  "Hyvä oli, että Hans kuoli jouluaamuna, ettei minun tarvinnut mennä
  puotiin, vaan sain juhlapäivät levätä ja itkuni itkeä".
  "Ja mitä nyt Lorenzista tulee?"
  "Nyt on hänen rupeaminen toden teolla lukemaan".
  "Toden teolla; niin, jospa vaan niin hyvin kävisi. Kunpa hän myös toden
  teolla tahtoisi noista kirjoitteluistaankin luopua".
  "Sitä ei hän voi. Hänen teoksistaan pidetään niin paljo
  ylioppilaspiireissä, ja kaikki sanovat, että hän on niin lahjakas".
  "Oh, eipä kukaan vielä sillä elä, että hän lahjakas on".
  "Hänestä saattaa kirjailija tulla".
  "Niinkö? Sepä onkin loistava elämänrata täällä Norjassa! Ei, anna hänen
  suorittaa lainopillinen tutkintonsa ja mennä johonkin piirikuntaan sekä
  ruveta virkamieheksi. Se on sentään paljoa varmempi, säännöllisempi
  toimi, kuin kierrellä siellä ja täällä ja olla älyniekkana kaiken
  ikänsä. Minä olen pari sellaista tuntenut. He ovat huonointa roskaväkeä
  kuin mitä olla saattaa".
  "Nyt sinä olet liian ankara. Heidän joukossaan saattaa olla myös
  kunnollisia ihmisiä; mutta suoraan sanoen minäkin mieluummin soisin,
  että Lorenz koko kirjailijatoimen sikseen heittäisi. Sillä alalla on
  vaikea jotakin säällistä toimeen saada".
  "Anette ja minä haastelemme niin usein hänestä. Tyttö pitää aina
  kiinteästi hänen puoltansa".
  "Se on kiltisti tehty. Hän onkin kait jo iso tyttö?"
  "On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän
  hoitaa koko taloutta".
  Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk
  saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin
  palasivat kotiinsa.
  Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan
  kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.
  Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä
  kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun
  särmiöt kuin juhlassa.
  Ja nyt olikin juhla, surujuhla.
  He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään,
  poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa,
  kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka
  lampun valossa kimeltelivät.
  "Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli
  poikansa tummia hiuksia.
  "Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis
  kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".
  "Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin
  minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".
  "Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää
  minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä
  voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"
  Äiti suuteli häntä otsaan.
  "Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat
  kuuluvat nuoruuteen".
  Lorenz meni huoneesensa.
  Äiti istui vielä hetkisen mietteissään.
  Sitten hän nousi, riisui pois helmikoristeen ja alkoi lamppuja
  sammuttaa.
  Juhla oli mennyt. Se oli kyllä ollut surujuhla, mutta juhla kuitenkin.
  Se oli ollut juhlapäivä, jona hän oli saanut levätä ja itkunsa itkeä.
  Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi
  jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa
  tulevaisuuden puolesta.
  
  
  XI.
  Ensi askel.
  
  Kaikki viisi kaasukruunua olivat sytytetyt Ylioppilasyhdistyksen isossa
  salissa, ja lattialla oli useampia penkkiriviä naisia täynnä.
  Nyt oli annettava näytelmä, johon katsojiksi pääsivät kaikki
  yliopistolaiset naisten sekä tuttaviensa kanssa, ja enemmistö oli
  naisia. Ei heidän mielestään ole mikään niin hauskaa kuin nähdä
  ylioppilaitten näyttelevän. Silloin he uskaltavat hauskaa pitää ja
  oikein sydämensä pohjasta nauraa, muuten ei Kristianian yleisö ole
  mikään kiitollinen, yleisö. Mieluummin se näkee sen, mikä ei ole hyvää
  jossakin näytelmässä.
  Molemmista ahtaista vaatetuskammioista, jotka näyttämön takana
  ovat, toinen lähti matkaansa toisen tieltä ja riiteli ihomaalista,
  tekoviikseistä ja täytepumpuleista. Ylioppilas-näyttelijät eivät, näet,
  milloinkaan voi riittävästi täytepumpuleita saada. Rakastajatar niitä
  läjittäin tarvitsee turnyyrikseen ja rinnakseen, rakastaja koivikseen
  sekä ilveilijä vatsakseen.
  Ensimmäinen rakastajatar, Henrik Meydling, käveli ympäriinsä täysissä
  tamineissaan, laahaavassa punaisessa kallikohameessaan, ja veteli
  savuja pitkästä piipusta manaillen hiusten kähertäjää, joka ei
  aikanansa hänen tekotukkaansa tuonut, ja avomieli, nuori keltanokka,
  istui alushameessaan vaatettajan, matami Veiden, kuristeltavana.
  "Istukaa hiljaa, Pedersen!"