Lahjakas: Kertomus - 03

  
  VI.
  Ripillelaskijaiset.
  
  Alkavan sunnuntain aurinko paistoi säteilevän kirkkaana. Isot vaunut
  olivat jo valmiina, mutta niiden eteen oli nyt vaan kaksi hevosta
  valjastettu. Ei oltu kolmea käytetty enää sen kerran jäljestä, kun
  Lorenz niillä yksinään oli herroiksi ajanut.
  Lorenz nousi niihin vanhempineen ynnä rouva Verlund poikineen, ja
  seuraavissa vaunuissa ajoi Vindahl ja kandidaatti Finne Norderudin
  perheen kanssa. Herra Norderud oli pieni, vähäpätöinen mies, hiukkanen
  kuuvalon alkua päälaella ja punervan ruskea partareunus poskien
  ympärillä ja leuvan alla.
  Rahvas kurkotteli kaulojansa heidän mennessään kirkon lattiata perälle
  päin. Lorenz näytti kauniilta uusissa mustissa vaatteissaan, ja hänen
  ylevät kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat. Rouva Falk kulki
  miehensä rinnalla ja laahusti jäykkää mustaa silkkihametta jäljessään,
  ja rouva Verlund ällistytti rahvasta sinikiuhtavalla silkkihameellaan,
  joka oli melkoisella samettisummalla ja pitsimäärällä reunustettu,
  ja valkoisella hatullaan, jossa komea höyhentöyhtö heilui. Hän astui
  poikansa nojassa, joka toisen silmänsä eteen puristetun nelikulmaisen
  akkunalasin lävitse yleisöä ylevämmän ryhdillä tarkasteli.
  Norderudin perhe esiintyi juhlakulussa paljoa kehnompana. Matami oli
  kohtuullisissa vaatteissa niin kuin ainakin, ja pikku Anette, joka
  ei viimeksi kuluneina vuosina ollut paljoa kasvanut, näytti jotenkin
  talonpoikamaiselta tärkätyssä, kotikutoisessa hameessaan ja kirjatuissa
  mamelukkihousuissaan, puhtaan talonpoikaistavan mukaan pitäen kokoon
  käärittyä valkeata nenäliinaa kädessään.
  Lorenz tietysti istui ylinnä kirkossa. Se oli kunnia, joka aina oli
  parempain ihmisten lapsille säästetty.
  Hän vastasi muuten hyvin papin kysymyksiin, ja koko meno kävi kauniisti
  ja juhlallisesti. Rouva Falk istui hiljaisena ja kalpeana, pää alaspäin
  vaipuneena, ja Norderudin matami itki koko saarnan ajan. Se oli
  ystävyyttä, jota hän katsoi olevansa velvollinen papille osoittamaan,
  samoin kuin teaatterissa näyttelijäin kehoitukseksi käsiä taputetaan.
  Kotimatkalta Norderudin matami sanoi Vindahlille:
  "Neitsy Mikkelsen raukka ei saanut koko juhlallisuudesta mitään nähdä.
  Hänen täytyy keittiössä koko päivä hikoilla; mutta kun nyt ensi kerran
  teidän kanssanne kirkkoon ajan, Vindahl, silloinhan te ja hän olette
  ylkä ja morsian".
  "Kyllä siihen voi aikoja kulua".
  "Minkä tähden niin? Eihän teillä enää ole mitään vartoomista. Enpäs
  minä vaan uskaltaisi sillä tavalla morsiantani jättää, jos mies olisin.
  Hän on nainen, jota sietää omakseen tavotella; siliä hän on kelpo
  ihminen ja kodikas, eikä hänen säästönsäkään niin perin vähäiset ole.
  Olkaa varoillanne, ettei joku huimapää häntä teiltä sieppaa".
  "Eipä ole mitään vaaraa", lausui Vindahl ja yritteli huolettomalta
  näyttää, mutta hänen silmänsä kääntyivät vasten tahtoakin Finneen päin.
  "Älkää olko liian huolettomia; vaan toimittakaa niin, että ajoissa
  saatte hänestä varma olla".
  "Oikein puhuttu; minun täytyy todellakin keskustella siitä Georginen
  kanssa".
  "Onko hänen nimensä Georgine? Se on syyskukka", puuttui Finnekin
  puheesen.
  "Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka poimivat sekä kukkia että
  keittiökasvia", lausui matami.
  Kandidaatti pureksi huuliansa, ja Vindahl loi matamiin kysyvän
  silmäyksen; mutta tämä sitoi parhaallaan Anetten leukanauhoja.
  Päivälliselle tulivat ainoastaan omat sukulaiset ja läheisimmät
  tuttavat. Vieraat tulivat vasta iltapuoleen.
  Aterialta päästyä meni Vindahl keittiöön neitsyen luokse.
  Hänellä oli kovin kiire ja keittiö-esiliina oli sangen nokinen.
  "Kiitoksia ruoasta", sanoi Vindahl ja kumartui häntä suutelemaan.
  Neitsy pyyhki nenänsä alustaa ja seisoi siinä ihan samallaisena kuin
  kaksi vuotta sitten vanhoina rakkaine, hyvin tunnettuine viiksineen,
  joihin Vindahl painoi hellän suudelman, suureksi huviksi Marille
  sekä karjapiiallekin, joka oli astiainpesussa avullisena ja nyt
  päivän kunniaksi esiintyi korkeassa kauluksessaan ja täydellisessä
  kansallispuvussaan, eikä sen jäännöksessä.
  "Huomenna, kun juhla on loppunut, minä keskustelen kanssasi", kuiskasi
  Vindahl. "Täytyy häitämme tuumia".
  "Kapiot ovat valmiit ja minä myös", sanoi hän kainosti.
  Iltapuoleen alkoi vaunuja saapua.
  Siellä olivat seudun kaikki ylhäisimmät, sekä maaherralaiset että
  pappilaiset ynnä nimismiehen perhe, ja läheisestä pienestä kaupungista
  oli myös useampia, muiden mukana tohtori Londemann ja hänen tyttärensä
  Gusta sekä rouva Falkin parhaat naisystävät, Binbergin neidit,
  apteekkari Binberg-vainajan tyttäret.
  Kaikki toivat mukanaan joko suurempia tahi pienempiä myttyjä, joita
  Lorenz sai asianomaisten ystävyyden osoitteeksi perhettä kohtaan,
  useampia tusinoita rintaneuloja ja mansetinnappeja, kirjattuja
  tohveleita ja housunkannikkeita koko elinajakseen ja melkoiset
  määrät muita joko hyödyllisempiä tahi hyödyttömämpiä antimia, joilla
  ripillelaskettua tavallisesti yllätetään, sekä suuret joukot kauniisti
  sidottuja siveellisiä kirjoja, joita he eivät milloinkaan lue.
  Isossa salissa istuivat naiset kullatuille vanhanaikaisille tuoleille
  latoutuneina, ja maaherranrouva ja papinrouva vallitsivat sohvalla,
  edellinen laihana ja ylevänä, kultajuotteinen lornetti nenällä ja
  ruunista silkkinauhoista ja pronssituista viinirypäleistä koottu
  hiuspukine päässä, jälkimmäinen talleroisena ja punaposkisena
  mustine sarvikaiteisine nenälasineen ja päähineenä liehuvilla
  nauhoilla varustettu valkea pitsimyssy sekä kolme ruusunnuppua
  kummallakin korvalla. Rouva Verlund oli tunkeutunut ihan heidän
  lähelleen nojatuoliin, jossa hän istui ja mitä kohteliaimmin hymyili,
  sinikiuhtava hansikka ainoastaan toisessa kädessään, jotta kaikki
  saattaisivat toisesta hänen paksut kultasormuksensa nähdä.
  Tuonnemmaksi taffelipianon ääreen olivat nuoret naiset kokoontuneet
  Binbergin neitien ja Gusta Londemannin ympärille, ja muutamia
  naapuriston hyvinvoipia talonemäntiä istui ujoillaan rivissä ovensuussa
  pidellen kokoonkäärittyjä nenäliinoja paljaissa käsissään, joka heidän
  vakaumuksensa mukaan hyvää kasvatusta osoitti.
  Rouva Falk oli esimiehenä kahvipöydän ääressä, ja vanha Gunhild
  kaupungin hienoin passari, tarjoili ympäriinsä teetä ja kahvia Tominen
  kanssa. Sellaista ylellisyyttä, kuin vahtimestari on, ei täällä
  tunnettu.
  Norderudin matami kävi ympäriinsä ujojen talonpoikaiseukkojen joukossa
  ja yllytteli heitä itsemurhan tekoon tyrkyttämällä heille kohtuuttoman
  suuria määriä kotona leivottuja pikkuleipiä. Onneksi oli heillä
  kumminkin sen verta älyä mukanansa, että huomasivat niistä jonkun osan
  jälkeläistensä hyödyksi taskuihinsa tunkea.
  Likööriä ja sikaareja tarjottiin herroille puutarhamajassa. Maaherra
  kulki ympäriinsä ritaritähti napinreijässä ja oli ystävällinen,
  ja pastori keskusteli hyväntahtoisesti alentuvaisen äänellä
  seminarilaisen, Vindahlin, kanssa.
  Tilanomistaja, jonka selkä nyt oli suorempi kuin tavallisesti, esiintyi
  oivallisena isäntänä, ja muutkin herrat keskustelivat jotenkin
  vilkkaasti.
  Finne, Lorenz ja Ferdinand seisoivat ison salin avonaisella ovella ja
  arvostelivat naisia.
  Gusta Londemann istui juuri pianon ääressä ja oli soittoa
  alottamaisillaan. Hän oli säteilevän kaunis hiukset paksut ja
  vaaleanpunervat ja vielä kokonainen seppele heloittavia ruusuja niiden
  loistoa lisäämässä ja sininen silkkihame verhoili lainehtivilla
  poimuillaan hänen upeata vartaloansa.
  "Eikö hän ole uljas nainen?" kysyi Lorenz Ferdinandilta.
  "Kyllä, hän näyttää kauniilta".
  "Mutta hän on vallan liiaksi vanha sinulle", lausui Finne. "Kun sinä
  siihen ikään ennätät, että saatat naimisiin mennä, silloin hän on jo
  kuihtunut. Minulle hän paljoa paremmin vaimoksi soveltuisi, ja tottapa
  hän lienee rikaskin".
  "Finne, ettehän toki häntä minulta riistä?"
  "Älä ole siitä kovin varma".
  "Kukas tuo pieni tyttö on, joka noin ujona ja yksinään tuolla nurkassa
  seisoo?" kysyi Ferdinand.
  "Hän on minun serkkuni, Anette Norderud. Täällä onkin vaan
  täysikasvuista väkeä, niin ettei täällä ole mitään seuraa hänelle".
  "Hänestä tulee seurakunnan rikkain naitava aikanaan", sanoi Finne.
  "Tuleeko? Luulenpa, että pistäyn hiukkasen pakinoimaan hänen kanssansa".
  Ferdinand meni Anetten luokse, joka häntä hämillään tarkasteli,
  ja kandidaatti astui Gusta Londemannin viereen kääntääkseen hänen
  nuottilehtiänsä.
  Lorenz jäi ovelle seisomaan, Ferdinand kumarsi Anettelle.
  "Pyydän esitellä itseni teille. Nimeni on Ferdinand Verlund. Minulla on
  kait kunnia tutustua neiti Norderudiin?"
  "Niin".
  "Ei täällä ole vielä oikein hauskaa".
  "Ei".
  "Mutta kyllä illallisen jälkeen tulee hauskempaa. Kyllä kait täällä
  tanssitaankin?"
  "Kyllä kait".
  "Tanssitteko, neiti?"
  "En".
  "Sepä on ikävää".
  "Kyllä".
  "Mielevä ei hän ainakaan ole", ajatteli Ferdinand, "mutta eivätpä ne
  rikkaat perijättäret yleensä juuri semmoisia olekaan."
  Kandidaatti Finne käänteli Gusta Londemannin nuotti lehtiä. Hän nojasi
  kättään tuolinkarmiin, ja joka kerta, kun hän eteenpäin kumartui,
  joutui Gusta Londemann melkein lepäämään hänen rintaansa vasten, ja
  Gusta Londemann tunsi poskeensa hänen lämpimät henkäyksensä.
  "Sinun kätesi vapisevat niin, Gusta kulta", sanoi Amalie Binberg.
  "Etkä sinä soita niin hyvin kuin tavallisesti. Olet totta tosiaan
  heikkohermoinen".
  "Täällä on niin lämmin".
  "Niin, vallankin tässä pianon ääressä, kun olemme tähän näin liiaksi
  lähekkäin tunkeutuneet", lausui Hilda Binberg.
  Binbergin neidet olivat kaupungin teräväkieliä, sukkelia, mutta
  ilkeitä. He olivat kappaleen neljännelläkymmenellä; mutta vaikka
  olivatkin jotenkin varakkaita, eivät he vielä kuitenkaan kihloissa
  olleet, ja heillä oli sangen hyvät toivonaiheet vastaisuudessakin
  yhä semmoisina säilyvänsä. He olivat kaupungin muotilehtiä
  ja hämmästyttivät tänään yleisöä esiintyen kultakirjaisissa
  zuavilaisvaipoissaan ja tukkapönkeissään sekä kullan hohtavissa
  hiusverkoissaan.
  Neiti Londemann painoi loppusoinnun.
  "Minä esittelen, että tekisimme pienen kierroksen puutarhassa",
  lausui kandidaatti. "Näin syksyiseen aikaan se on rikkaimmaasa
  väriloistossaan. Kukkien laita on samoin kuin naistenkin. Ne ovat
  kauneimpia keskikesän jälkeen".
  "Niin, minä olen huomannut kandidaatin ihastelevan täysin puhjenneita
  ruusuja".
  Nuoriso virtasi ulos puutarhaan, talonpoikaiseukot seurasivat ujona
  parvena jäljessä.
  Maaherran rouva, papin rouva ja rouva Verlund jäivät kolmisin isoon
  saliin.
  "Toivoisin illalliseen päästävän, joutuaksemme kotiin", sanoi
  maaherran rouva. "Meidän virkamiesten on, paha kyllä, pakko näyttäytyä
  kaikenmoisissa mahdollisissa piireissä kansan suosiota voittaaksemme".
  "Niin, paha kyllä", mökelsi papin rouva, suu täynnä torttuja.
  "Pääkaupungissa voi valita seuransa", sanoi rouva Verlund. "Me
  seurustelemme ainoastaan hienoissa piireissä".
  "Vai niin, tosiaanko?" lausui maaherran rouva nuivasti ja tarkasteli
  häntä kultalornettinsa lävitse.
  Kandidaatti Finne ja neiti Londemann, jotka etunenässä kulkivat,
  poikkesivat erääsen syrjäiseen lehtokujaan ja erosivat seurasta.
  Lorenz seisoi puutarha-majan ovella ja katseli heidän jälkeensä.
  "Nyt menee Finne ja panee Gusta Londemanninkin pään pyörälle.
  Mutta annahan päivän ehtoolle ehtiä, niin minä hänet kutsun tänne
  sireenimajaan ja ilmoitan rakkauteni. Minä uskon, että hän kyllä tietää
  pitää patruunaa parempana kuin köyhää kandidaattia".
  Hän meni alas puutarhaan yhtyäksensä seuraan.
  Pikku Anette istui yksinään penkillä ja potki hiekkaa huvikseen.
  Kandidaatti ja neiti Londemann menivät innokkaasti keskustellen
  yhä etäämmälle lehtokujaan. Jälkimmäinen piteli toisella kädellään
  silkkihamettansa ylhäällä ja näytteli kahta keimeän pientä, sinistä
  silkkikenkäänsä.
  Nyt ei Lorenz voinut heitä enää nähdä. He olivat jo joutuneet
  puistoraivaukselle puutarhan äärimmäiseen laitaan saakka.
  
  
  VII.
  Leikkitulitus.
  
  Ruokasalissa oli katettuna pitkä pöytä, joka nääntyi kaikenmoisten
  mahdollisten ruokalajien painon alla ja kaikkialla viereisissä
  huoneissa oli voileipäpöytiä valkoisine liinoineen ja viinipullo
  keskellä.
  Maaherran rouva ja papin rouva purjehtivat ensin pöydän ääreen itseänsä
  ruoalla varustamaan, ja heidän jäljessänsä rouva Verlund, joka riippui
  maaherran rouvan hameessa kuin kymmenvuotias tyttö. Sen jälkeen
  tuli muutamia kaupunkilaisrouvia sekä Binbergin neidet ynnä neiti
  Londemann. Norderudin matami näki sangen paljon vaivaa saadakseen ujot
  talonpoikais-eukot ensiksikin pöydän ääreen ja sitten ottamaan jotakin
  syödäkseen, kunnes viimeinkin joku ijähtänyt vaimo, jolla oli harmaat
  viikset ja useita syyliä kasvoissa, alkoi ryntäysretken, jonka jälkeen
  kaikki urhoollisesti jäljessä seurasivat.
  Kun herrat olivat osansa ottaneet, istahtivat vanhemmat ison pöydän
  ääreen, ja nuoremmat asettuivat pienempäin ympärille. Herrat palvelivat
  vahtimestareina, ja vanha Gunhild ja Tomine hilasivat suurta
  paistikulhoa, joka tarumaisen pikaisesti tyhjennettiin.
  Päällisruoka-pöytä oli katettu isoon saliin, ja siinä oli lukematon
  määrä torttuja, hyytelöitä, räämejä, putinkeja ynnä muita suunvoiteita
  tarjolla. Samppanjaa juotiin siihen aikaan päällisruokain eikä paistin
  sekaan.
  Pappi asettui ison salin ovelle ja pyysi sananvuoroa. Vieraat
  virtasivat kokoon ja seisoivat odottavaisina suut torttuja
  täynnä, ahkeroiden tasapainossa pysyäkseen lautasillaan seisovain
  samppanjalasien turvaamiseksi.
  Se oli ripillelasketun malja.
  Papin rouva oli heltynyt. Hän oli nyt aina näinä seitsemänäkolmatta
  vuonna, mitkä he naimisissa olivat olleet, kuullut saman puheen
  kaikissa paremmissa ripillelaskijaisissa; mutta aina hän siinä sentään
  uutta kaunista havaitsi, ja tuon ja tämän mahtikohdan ajalla hän loi
  ympärilleen puhuvan silmäyksen.
  Norderudin matamikin oli heltyneenä, ja olisi vieläkin heltyneempi
  ollut, jos ei hän olisi sellaista vaivaa nähnyt noiden ujojen
  talonpoikaiseukkojen tähden, joita hänen toden teolla täytyi oikein
  hilata päällisruoan ääreen, josta he aina karkasivat.
  Puheen loputtua alkoi vierasten yhteinen pyhiinvaellus, ensiksi tuonne
  Lorenzin luo, kilistämään hänen kanssansa, ja sitten hänen vanhempainsa
  luokse.
  Kandidaatti Finne oli Gusta Londemannin kavalieri. Hän toi hänelle
  torttuja ja jäätelöä kelpo annoksia, jotka hänen huultensa hehkuun
  sulivat.
  Maaherra piti puheen isännälle ja emännälle.
  Pyhiinvaellus ja kilistyksiä.
  Rouva Verlund uskoi maaherran rouvalle ja papin rouvalle, että molemmat
  puheet olivat niin hyvät.
  Tilanomistaja kiitti ja esitti maljan maaherralle ja papille, jotka
  saapuvilla-olollaan tälle yksinkertaiselle perhejuhlalle loiston
  antoivat.
  Seminarilainen Vindahl nilkutti ympäri vierasjoukkoa ja jakeli
  vaatimattomalla runoilijansävyllä ripillelasketun kunniaksi sepitettyä
  lauluansa.
  Gusta Londemann istahti pianon ääreen ja säesti, ja seurue lauloi
  moniäänisesti tätä yksiäänistä laulua. Norderudin matamin ääni kuului
  kaikkein muiden ylinnä, aivan samoin kuin kirkossakin.
  Neitsy Mikkelsen, joka nyt oli päivätyönsä lopettanut, seisoi puhtaaksi
  pestynä ja upeana ovella ja silmäili ihaillen ylkäänsä.
  Sitten seurasi koko sarja puheita ja jono monenmoisilla erinomaisilla
  ominaisuuksilla lahjoitettuja erinomaisia miehiä ja naisia. Oikein on
  kummallista, miten lukemattomat joukot kelpo ihmisiä päällisruokain
  ääressä tavataan. Saattaisipa uskoa, että sekä isäntä ja emäntä
  että heidän kaikki lapsensa ja lähimmät sukulaisensa ynnä useimmat
  muut seuraan kuuluvat ovat tähän syntiseen maailmaan jo ennen
  syntiinlankeemista tulleet, joten ei heillä siis ole hituistakaan osaa
  siinä rikoksessa, minkä Eeva äiti teki, silloin kun hän liikapalakseen
  päällisruokaa paratiisissa söi, niin kunniallisia ja jaloja ja kelpo
  ihmisiä he ovat -- sen illan.
  Kandidaatti Finne ja Binbergin neidet sekä neiti Londemann seisoivat ja
  nauraa hikersivät nurkassa sekä arvostelivat puheita.
  Lorenzia suututti Finnen kiekaileminen.
  Samppanja oli kiivennyt hänen päähänsä ja antanut rohkeutta. Hänen
  täytyi ja hän tahtoi puhutella Gusta Londemannia tänä iltana.
  Onneksi pastori alkoi pitkänlaisen puheen Lorenzin opettajille, niille
  miehille, jotka niin taitavasti olivat johtaneet hänen ensimmäisiä
  askeleitaan tässä maailmassa, ja kun Finne, lasia etsien, varpaillaan
  hiipi pöydän äärestä toiseen, luikahti Lorenz neiden luokse.
  "Minun täytyy hetkinen puhutella teitä", kuiskasi hän.
  "Minuako?"
  "Niin, minulla on oikein tärkeätä puhumista. Tulkaa kanssani
  sireenimajaan. Minun _täytyy_ puhua teille".
  "Se on mahdotonta Finnen tähden".
  "Pyytäkää häntä puistoon ja vartoamaan teitä siellä, niin peijaamme
  häntä".
  "Veitikka!" sanoi Gusta keimeästi. "Minä koitan".
  Kun malja oli juotu, hiipi Lorenz puutarhaan ja istahti tykyttävin
  sydämin sireenimajaan.
  Oli jo jotenkin hämärä, eikä siinä muuten olisi mitään varjoa
  keskustelupaikaksi ollutkaan, sillä siinä oli vaan muutamia nuoria
  pensaita, jotka olivat kehään istutetut, niin että aukko johti suoraan
  nurmikolle, joka kukkapenkereineen oli verannan edustalla.
  Hellät tunteet olivat niin kokonaan Lorenzin vallanneet, ettei hän
  ensinkään keksinyt muutamia kummallisia, valkeita esineitä, jotka
  olivat keskelle nurmikkoa pystytetyt, siihen missä lipputankokin seisoi.
  Heti sen jäljestä hän näki Finnen tulevan valaistun verannan kautta ja
  katoavan puistoon päin.
  Kuje oli siis onnistunut.
  Siunaaman aikaa sen jälkeen tuli Gusta Londemann verannalle ja
  leikitteli köynnöskasveilla juuri kuin hajamielinen. Hän oli heittänyt
  saalin olkapäilleen ja kannatteli toisella kädellään hameensa laahusta.
  Kunpa nyt vaan eivät Binbergin neiditkin tulisi ulos itseänsä
  tuuletuttamaan.
  Ei, onneksi eivät tulleet. Hän katselee varovaisesti ympärilleen ja
  kiitää joutuisasti lehtimajaan päin.
  "Lorenz, Lorenz, oletkos siellä?"
  "Olen, tulkaa lähemmäksi!"
  "Mitä tahdot minulta?"
  "Oi, neiti Londemann, Gusta, minä -- minulla on niin paljo sanomista
  teille".
  Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja
  nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta
  Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.
  Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle
  tässä elämässä päänkivistystä tuotti.
  Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa
  silkkihametta ja paljo päänkivistystä.
  Gusta istahti pienelle penkille hänen viereensä.
  "Sanokaapa nyt, mitä tuumitte, Lorenz. Olette niin kummallisen
  kiihkoisa".
  Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi
  ollut.
  Lorenz tarttui hänen käteensä.
  "Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen
  teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun
  ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi
  mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä
  ketään muuta".
  "Päästäkää minut, Lorenz, olette juonut liiaksi samppanjaa".
  "En, Gusta, minä olen hurmaantunut vaan rakkaudesta teihin. Teidän
  täytyy tulla omakseni, tulla minun vaimokseni!"
  "Lorenz, te olette vaan lapsi. Olenhan minä vanhempi teitä!"
  "Ei siitä haittaa, minä rakastan teitä aina, aina".
  "Mutta minä olen jo melkein kihloissa".
  "Finnenkö kanssa? Niin, hän on melkein kihloissa kaikkien tyttöjen
  kanssa, jotka vaan tielleen sattuvat".
  "Lorenz, niin ei sovi opettajastaan haastella".
  "Ei, en minä tahdo hänestä mitään haastella. Minä tahdon puhua vaan
  teistä, teistä, jota minä rakastan enemmän kuin omaa henkeäni".
  Hän vaipui polvilleen hänen eteensä ja suuteli suutelemistaan hänen
  kättänsä.
  Niinhän kaikki ritarit näytelmissä ja romaaneissa tekevät
  "Lorenz, tule järkiisi, istu penkille jälleen. Vieraita alkaa
  verannalle tulla".
  Lorenz istahti taas hänen viereensä.
  "Tahdotteko nyt antaa minulle suudelman, niin kuin silloinkin,
  kun vielä pieni poika olin.'" sanoi hän ja kiersi kätensä hänen
  vyötäisilleen.
  "Lorenz, joku liikkuu nurmikolla".
  "Se on vaan Jens ajaja, joka tulee lippua alas korjaamaan. Minä näen
  hänen liverinsä napit".
  "Hyi, häijy poika, antakaa minun olla!"
  Gusta teki vaan heikosti vastarintaa. Lorenz jo kärventeli pitkällä
  suudelmallaan hänen huuliansa.
  Samassa kuului kova paukaus, ja punerva valo levisi koko kentän yli.
  Vieraat ryntäsivät puutarhaan, ja kokonainen kimppu raketteja kohosi
  ilmaan ja varisi kultasateena sieltä alas puihin.
  Gusta ja Lorenz hypähtivät parkaisten ylös ja jäivät kauhistuneina
  seisomaan keskelle lehtimajaa komean, punertavan bengalitulen
  kirkkaimpaan valoon.
  Se oli Norderudin matami, joka tahtoi sukulaisiaan hämmästyttää
  pienellä ilotulituksella ja joka oli käskenyt Jens ajurin illallisen
  aikana tarpeelliset varustukset tekemään ja päällisruoan jälkeen ne
  sytyttämään.
  Naurua ja kikerrystä kuului vierasten joukosta; mutta Gusta Londemann
  oli tyttö, joka ei äkkiä hämilleen joutunut.
  "Laskeu polvillesi!" kuiskasi hän.
  "Oletteko hupsu?"
  "Laskeu polvillesi, sanon minä!"
  Lorenz vaipui polvilleen. Gusta rupesi oikein veistotaiteelliseen
  asentoon, otti ruususeppeleen hapsiltaan ja laski sen hänen päähänsä.
  Myrskyisiä kättentaputuksia.
  "Enemmän bengalitulta!" huusi hän hymyillen. "Jens sytytti liian
  varhain".
  Papin rouva loi maaherran rouvaan kysyvän silmäyksen.
  "Luuletteko tämän kohtauksen aijotun yleisön nähtäväksi?"
  "Eihän tässä maailmassa saata enää mitään uskoa", vastasi maaherran
  rouva ja varisti huolellisena ruunia silkkinyöriänsä ja pronssittuja
  viinirypäleitään.
  "Se oli herttainen kuvaus", lausui rouva Verlund.
  "Ihastuttava", sanoi maaherran rouva nuivasti.
  "Se oli todeltakin odottamatonta", sanoi Amalie Binberg. "Emme
  olisi likimainkaan niin hämmästyneet, jos te, herra Finne, olisitte
  kuvauksessa päähenkilönä ollut; mutta että tuo poika --?"
  "Gusta Londemann on mielevä tyttö", lausui Hilda Binberg pisteliäästi.
  "Mitähän se oikeastaan oli kuvaavinansa?"
  "Luultavasti rakkauden jumalatarta, joka seppelöitsee nuorta miestä",
  vastasi kandidaatti.
  "Se tehtävä soveltuu mainiosti hänelle", sanoi Amalie. "Kun hän kerran
  miehen saapi, niin kylläpä hän myöskin hänet seppelöitsee".
  Kandidaatti puri huultansa.
  Gusta ja Lorenz olivat lähteneet lehtimajasta ja seisoivat nyt muiden
  joukossa ja katselivat loppunumeroa, aurinkoa ynnä erivärisiä tähtiä.
  Heti sen jälkeen lähtivät maaherralaiset ja pappilaiset liikkeelle, ja
  muutkin vieraat lausuivat jäähyväisensä vähitellen.
  Ei tullut tanssista puhettakaan aterian jälkeen. Ferdinand Verlund
  teki tosin ehdoituksen siihen suuntaan; mutta Gusta Londemann
  halusi jo viimeinkin päästä kotiin, ja Binbergin neitien piti mennä
  tohtorilaisten vaunuissa, niin että heidän täytyi seurata mukana. Finne
  oli huonolla tuulella, ja Lorenz oli iloinen päästessään lepoon omaan
  huoneesensa.
  Norderudilaiset olivat viimeisten joukossa, jotka talosta lähtivät.
  "Tuhansia kiitoksia kaikesta avusta", lausui rouva Falk matamille. "Ja
  suurimmat kiitokset siitä kauniista ilotulituksesta. Sinäkö sekin olit,
  joka kuvaelman aatteen keksit?"
  "En, se oli vallan odottamaton kohtaus, jonka Lorenz itse oli
  järjestänyt", vastasi matami nuivasti.
  "Sinähän aina kehut, että hän on niin lahjakas, ja totta olet siinä
  puhunutkin".
  Juhla oli päättynyt, kynttilät olivat kruunuista sammutetut ja
  herrasväki oli levolle mennyt.
  Keittiössä palvelusväki pesi laseja ja söi päällisruokain jäännöksiä;
  ulkona puutarhassa käyskentelivät seminarilainen Vindahl ja neitsy
  Mikkelsen käsi kädessä ja suunnittelivat tulevaisuustuumiansa, ja
  kandidaatti Finne riippui paitahihasillaan puoleksi ulkona avonaisesta
  akkunasta ja vihelteli.
  
  
  VIII.
  Kova kolaus.
  
  Talvi oli mennyt.
  Puutarhan käytävät olivat lumilatkua täynnä, ja tuolla suurella
  nurmikolla, joka alkoi viheriöidä, oli vielä muutamia valkeita
  lumilaattoja.
  Joulun aikana oli seminarilainen Vindahl neitsy Mikkelsenin
  morsiamenaan kotiinsa vienyt.
  Häät, jotka olivat hyvin juhlalliset, vietettiin Falkestadissa, Kaikki
  tilanomistajan tuttavat olivat kauniita lahjoja antaneet; Norderudin
  matamilta, joka nyt oli yhtä käytännöllinen kuin muulloinkin, oli nuori
  pari saanut makuuvaatteet.
  Kandidaatti Finne oli muuttanut kaupunkiin, jossa hän vuokrasi huoneen
  ja eli Gusta Londemannin sulhasuudella. Kihlaus julkaistiin uudenvuoden
  aikana, heti sen jälkeen, kun hän oli Falkestadin jättänyt.
  Norderudin matami oli saanut niin vaikutetuksi, että hänet irti
  sanottiin, ja silloin päätettiin, että Lorenz lähetettäisiin
  pääkaupunkiin ja pantaisiin latinakouluun.
  Rouva Falkin silmät olivat auenneet, ja hän alkoi havaita, ettei
  kandidaatti ollut sovelias opettaja hänen pojalleen.
  Niin pian kuin Finne oli palkattomaksi joutunut, kosi hän virallisesti
  neiti Londemannia ja sai hänen myöntymyksensä.
  Gusta oli siksi viisas, ettei pitänyt Lorenzin lapsellista ihastusta
  minkään arvoisena, ja hän iloitsi siitä, että hänen kihlauksensa Finnen
  kanssa oli omiansa tuota kuvaelmakepposta unhotuksiin saattamaan;
  sillä hänen kekseliäisyydestään huolimatta olivat Binbergin neidet ja
  jotkut muut hyvänsuovat sielut tuota lehtimajan kohtausta sillä tavalla
  selitelleet, että se melkein todellisessa valossaan ilmi tuli.
  Kihlauksensa jälkeen kiusaili Finne toisinaan morsiantansa Lorenzin
  rakkaudella; mutta silloin hän vuorostaan sai muutamia hyväntahtoisia
  viittauksia punatukkaisesta Tominesta, jotka häneltä suun tukkivat.
  Kuultuaan neiti Londemannin kihlauksesta kerrottavan, meni Lorenz omaan
  huoneesensa, otti puserretun ruusunsa ruusunkarvaisesta kotelosta,
  jossa sitä säilytettiin, ja polki sen muruiksi jaloillaan.
  Hän luuli sydänvamman saavansa taikka jotakin muuta semmoista; mutta
  kun ei häneltä sen jälkeen unta eikä ruokahaluakaan puuttunut eikä edes
  tuntenut pakkoa runovärsyjäkään kirjoitella unohti hän huolensa pian.
  Eikä se Gusta Londemann toden teolla niin erinomaisen kaunis ollutkaan
  -- vallan liiaksi valkeaverinen ja melkein punatukkainen.
  Ei hänellä ollut juuri paljoa tekemistä siihen aikaan, jonka tähden hän
  lueskeli Dickensin romaaneja ja Erik Baghin runoja ja lauluja.
  Eräänä päivänä, kun vanhemmat olivat poissa, veti hän nukketeaatterin
  nurkastansa päivänvaloon, puhdisti pölyn kulisseista ja
  paperinäyttelijöistä ja asetti ne jälleen isoon saliin vanhalle
  paikalleen, sekä antoi taasen näytelmiä yksinänsä lukittujen ovien
  takana, juuri kuin Baijerin kuningas.
  Siellä salissa oli niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuivat; mutta
  vähitellen hän itsensä lämpimäksi näytteli.
  Siellä nähtiin ivallinen huvinäytelmä, jossa kandidaatti Finne ja
  Gusta Londemann olivat päähenkilöinä ja piiat ensimmäisenä, toisena ja
  kolmantena rakastajattarena. Edellinen päähenkilö petti jälkimmäisen
  neljässä ensimmäisessä näytöksessä, ja viidennessä hänen täytyi
  naida keittäjä Mari, joka häntä pieksi, ja Gusta meni luostariin --
  vanhain neitien turvapaikkaan -- jossa hän heittäytyi kahvijuopoksi ja
  kielikelloksi.
  Aihe ei enää ollut aistikas eikä juonikaan hienosti suunniteltu,
  mutta häntä sekä huvitti että lohdutti sillä tavalta kuvina rangaista
  näitä kumpaakin petturia, jotka hänen ensimmäisen rakkautensa unelman
  ruhjoneet olivat.
  Sitten hän antoi useampia samallaisia näytelmiä, aina lukittujen ovien
  takana; sillä eihän sopinut kenenkään tietää, että hän, joka nyt jo oli
  iso mies, vielä semmoisia lasten leikkiä harjoitteli.
  Äiti näki kyllä, että nukketeaatteri oli jälleen esille otettu; mutta
  ei hän ollut sitä huomaavinansakaan.
  Hän kun sai oleksia aina niin yksinään! Täytyipä hänellä jotakin
  aikansa kuluksi olla. Nyt hän jo pian oli kaupunkiin menevä ja lukuja
  alkava, ja silloin hän kyllä saisi vakavampia asioita miettiäkseen.