Lääkärin päiväkirja: Novelleja - 2

  En sanonut enään sanaakaan. Täytin morfiiniruiskun ja laskin sen
  pöydälle. Hän puristi lujasti kättäni. Läksin pois. Mutta kotia
  päästyäni ja tyyneesti asiaa punnittuani, alkoivat epäilykset nousta
  sieluuni. Miksi suotta toimin tuollaisen lain mukaan, jota ei vielä
  ole olemassa. Olin mielestäni tehnyt oikein, ehdottomasti oikein,
  mutta laki sen kielsi. Jos taas olisin noudattanut lakia, niin enköhän
  silloin oman itseni edessä olisi tuntenut toimineeni väärin.
  Jos kotieläin on haavoittunut, ja huomaamme, ettei se koskaan enään
  tule terveeksi, niin me surmaamme sen ja vaadimme, että siihen on
  käytettävä keinoja, jotka tuottavat mahdollisimman vähän tuskia. Miksi
  ihmisen suhteen meidän on pidennettävä hänen kärsimyksiään siksi,
  kunnes luonto viimein saa voiton lääkäreistä?
  Meidän velvollisuutemme on auttaa ihmistä elämään kokonaisesti ja
  terveesti, mutta miksi olemme rajoitetut niin suuressa määrässä, että
  usein, tehdessämme muka suurinta oikeutta, teemmekin suurinta vääryyttä.
  Palasin hänen luokseen, tahdoin ottaa ruiskun pois.
  Hän oli ennättänyt jo sitä käyttää. Leski itki. Hän kertoi minulle
  sairaan viimeisistä hetkistä. Hän oli aivan kuin nukkunut ja hiljaa
  sammunut.
  Ruisku oli pöydällä, kukaan ei ollut sitä huomannut. Pistin sen
  taskuuni.
  Huomasin, kuinka rouva halusi surullaan tehdä itsensä intressantiksi.
  Hän puhui siksi paljon, että suru ei voinut olla todellista. Jos hän
  olisi ollut sanaton tai olisi ollut melkein mielipuoli, silloin olisin
  ollut vaiti. Mutta hän teki erikoisen numeron siitä "kuinka hänen rakas
  miehensä oli hänet jättänyt." Silloin huomasin, että minun oli otettava
  osaa tähän suruun — olinhan ainakin niin paljon velvollinen tekemään, —
  tartuin senvuoksi hänen käteensä ja lausuin tuon sovinnaisen, typerän
  lauseen:
  — Otan osaa suruunne!
  Hän huomattavasti tyyntyi tästä lauseesta, sillä hän puristi lujasti
  kättäni ja vaipui tuoliin, peittäen teatraalisesti käsillään kasvonsa,
  mutta huomasin, miten hän istuessaan jalallaan korjasi hamettaan, joka
  oli jäänyt rumalle laskokselle. Vaistomaisesti hän myöskin käänsi
  jalkansa niin, että sen kaunis jalkapöytä näkyi. Hän ei hetkeäkään
  unohtanut, että suru oli hänelle edullinen.
  Kun tulin eteiseen, oli siellä jo pöydällä suruharso, ja toverini
  kuolemasta oli kulunut vasta kaksi tuntia!
  Nainen ei ole usein mitään muuta kuin nainen! —
  
  
  MORFINISTI-LÄÄKÄRI
  
  Hän oli tässä samassa kaupungissa praktiseeraava nuori lääkäri. Kun
  hän kerran oli virkaveli, niin olihan luonnollista, että aloimme
  seurustella keskenämme. Kohteliaana miehenä hän heti kaupunkiin
  tultuaan saapui tervehtimään minua. Heti ensimäisestä hetkestä alkaen
  teki hän minuun hyvin edullisen vaikutuksen. Siihen oli myöskin
  osaksi syynä se, että hän ei millään tavalla ryhtynyt puhumaan meidän
  yhteisestä ammatistamme, vaan heti paikalla johti keskustelun muille
  aloille. Hän oli monessa suhteessa harvinaisen intelligentti ihminen,
  jolla oli paljon muitakin harrastuksia paitsi ne, jotka kuuluivat
  ammattialaan, varsinkin taiteellisia. Edulliseen vaikutukseen oli
  myöskin syynä hänen suorastaan lumoava persoonallisuutensa. Hän oli
  niitä ihmisiä, jotka heti pakoittavat meidät ajattelemaan heistä
  mahdollisimman paljon hyvää. Itse olen lääkäri, tiesin, kuinka suuri
  merkitys oli persoonallisella lumouksella potilaisiin nähden, ja olin
  aivan varma siitä, että hänellä on suuri tulevaisuus, sillä lääkärin
  miellyttävä persoonallinen vaikutus määrää sen paljoa suuremmassa
  suhteessa kuin hänen tietonsa ja taitonsa.
  Lääkärinä olin tullut huomaamaan, että lahjakkaisuus ostetaan hyvin
  tavallisesti henkisten puutteellisuuksien kustannuksella. Monasti
  onkin tuntunut minusta, että henkinen elinvoima on yksi ja ainoa, ja
  jos yhdessä suhteessa ihminen kohoaa yläpuolelle tavallisuuden, hän
  toisessa suhteessa kadottaa jotakin. Olihan luonnollista, että minä
  silloin ehdottomasti tulin ajatelleeksi, että hänellä täytyy olla
  suuria henkisiä vikojakin.
  Kun tuttavuutemme oli jonkun aikaa kestänyt, otin tämän seikan
  puheenaiheeksi. Hän ei välttänyt keskustelua vaan ryhtyi siihen heti.
  — Minun mielestäni, sanoi hän, ovat ihmisen viat aivan kuin ääriviivat
  piirustuksessa, tuntemalla viat me myöskin tiedämme vastaavat hyvät
  ominaisuudet. Mitä muuten vikoihin tulee, niin olen arvellut, että
  hyödyllisempää on kehittää hyviä puolia itsessään kuin taistella
  huonoja vastaan. Tällaisen menettelyn lopputulos on ihmiselle
  ehdottomasti lopulta edullisin.
  — Mutta tuohan on suoranaista yli-ihmisoppia. Sehän antaa ihmiselle
  oikeuden tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia itsessään.
  — On kyllä, mutta eikö kaiken lopullinen arvo riipu siitä, mikä on se
  plus, jonka ihminen jättää jälkeensä.
  — Taikka se minus, jonka hän myöskin siinä tapauksessa tekee!
  — Te käsitätte minua hiukan väärin, sanoi hän, luullessanne, että
  minä sallin ihmisen tyydyttää kaikkia huonoja ominaisuuksia. Huonot
  ominaisuudet ovat meidän sielussamme niitä perkeleitä, jotka me
  verrattoman hyvin voimme valjastaa vetämään hyvien asioiden vaunua.
  Tällä leikillisellä käänteellä oli hän taittanut keskustelun kärjen.
  Minä olin valmis uskomaan, että hän oli niitä suuria ihmeellisiä
  poikkeuksia, joita luonto ainoastaan harvassa tapauksessa tuottaa.
  Pian huomasin, että hän oli niitä ihmisiä, jotka tahtovat elää elämän
  kaikissa eri muodoissa mahdollisimman kokonaisesti. Tuntui aivan siltä,
  kuin hän olisi tahtonut poimia elämän puusta hedelmiä enemmän, kuin se
  jaksoi kantaa.
  Tiesin, että tällainen elämisen ahneus ehdottomasti tuo mukanansa
  muutamia paheita, niiden joukossa senkin, että keinotekoisilla aineilla
  koettaa saada organisminsa kestäväksi silloinkin, kun luonnonlakien
  mukaan sen pitääkin saada levätä.
  En voi enää varmaan muistaa, miten epäilys minussa heräsi, mutta
  kun aloin pitää häntä silmällä, niin tulin huomaamaan, että hän oli
  morfinisti. Huomasin nimittäin jonkun kerran aivan selvästi sen
  eroituksen, mikä ihmisen katseessa on, ennenkun hän on ruiskuttanut
  ruumiiseensa myrkkyä ja sen jälkeen.
  Tiesinhän tämän paheen lääkäripiireissä jokseenkin yleiseksi. Olinhan
  kuullut siinä suhteessa suorastaan peloittavia juttuja, jonka vuoksi
  en sillä ensi alussa pannut sen suurempaa painoa. Ymmärsinhän minä sen
  niin erinomaisen hyvin! Olihan kiusaus ollut minulla itsellänikin. Kun
  on koko päivän uutterasti tehnyt työtä ja hoitanut praktiikkaansa, kun
  on yöllä saanut nousta parikin kertaa unesta, mennäkseen hoitamaan
  potilaita vaikeissa taudinkohtauksissa, kun sitten on uusi pitkä
  työpäivä edessänsä ja pelkää kesken uupuvansa, niin onhan suloista
  terästää voimiansa, varsinkin kun tietää sen voivan tapahtua niin
  helposti. Pieni ruiskutus ainoastaan, ja ihminen on taas täydessä
  vireessänsä.
  Ehkä enemmän onnellisen sattuman kuin luonteen lujuuden kautta olin
  voinut tämän vaaran välttää. Sen vuoksi katselinkin häntä ainoastaan
  ihmisenä, joka sattuman kautta oli joutunut siihen, mistä itse olin
  päässyt vapaaksi.
  Emme koskaan puhelleet tästä asiasta, jos satuinkin sen mainitsemaan,
  niin siirsi hän piankin keskustelun toisaanne. Mutta kun hän alkoi
  tuomita ankarasti kaikkia muita huumauskeinoja, joiden orjaksi ihmiset
  saattavat tulla, niin ymmärsin siitä, että hän sillä tahtoi ikäänkuin
  puolustaa itseään.
  Hänen seuransa oli minulle niin virkistävä, hänen keskustelunsa niin
  pirteätä, hänen mielipiteensä usein niin sattuvia ja uusia, että
  millään tavalla en olisi tahtonut häntä loukata, peläten että sen
  kautta mahdollisesti kadottaisin hänen seuransa. Sen vuoksi päätinkin
  välttää keskustelussa kaikkea sellaista, joka jollain tavalla viittaisi
  hänen paheeseensa, ja sitäpaitsi, onhan joka ihminen vapaa ja
  oikeutettu tekemään itsensä kanssa, mitä hän tahtoo.
  Vasta jos me toiselle ihmiselle tuotamme vahinkoa, silloinhan on
  ympäristön oikeus ja velvollisuus sekaantua asiaan.
  Muuan potilas, joka pitemmän aikaa oli ollut hoidettavanani ja tuon
  potilaille ominaisen muuttamishalun vaikutuksesta oli etsinyt häntä ja
  antautunut hänen hoidettavakseen, sattui kuolemaan.
  Olin ollut aivan varma omasta hoitotavastani, ja vaikkakin tauti oli
  harvinainen, oli se siksi selvä ja lääketiede todisti sen tavallisesti
  mahdolliseksi parantaa, että potilaan äkillinen kuolema suorastaan
  kummastutti minua. Tulin silloin ehdottomasti ajatelleeksi, että joku
  muu lisätauti oli ilmaantunut ja potilas sen vaikutuksesta kuoli, enkä
  siis tahtonut virkaveljeltäni mitään tiedustella.
  Mutta kun potilas kuului varakkaaseen vanhaan sukuun, jonka jäsenet
  olivat aina tulleet ruumiinavauksen alaiseksi, niin pyysivät sukulaiset
  minua toimittamaan tämän tehtävän. Kun virkaveljeni häntä viimeksi oli
  hoitanut, ehdotin että hän sen tekisi, mutta, kun hän puolestaan kuuli
  suvun minua pyytäneen tähän toimeen, hän hienotunteisesti vetäytyi
  syrjään ja uskoi ruumiinavauksen minun huostaani.
  Silloin se tuli ilmi!
  Hän oli aivan väärällä tavalla hoitanut potilasta ja viimeksi antanut
  hänelle lääkkeitä, jotka äkkiä olivat jouduttaneet potilaan kuolemaa.
  Sen näin aivan selvästi, ei ollut pienintäkään epäilystä siitä. Ruumiin
  sisälmyksissä oli kaikki myrkytyksen tuntomerkit. Otin nämät erilleen,
  pannakseni ne säilymään ja käyttääkseni niitä todistuskappaleina.
  Kollegiaalisuus esti minua nostamasta asiasta suurempaa melua. Mutta
  pidin vääränä, ellen ainakin hänelle huomauttaisi asian oikeata laitaa.
  Miksi hän oli määrännyt juuri tällaiset vaaralliset lääkkeet, olihan
  hän sekä telefoonissa että suullisestakin keskustellut potilaasta,
  ja olin antanut hänelle aivan selvän selityksen taudin laadusta ja
  käyttämästäni hoitotavasta? Vaikka hän olisi ollut aivan vasta-alkaja,
  niin olisi hän voinut lukea hoitotavan mistä lääketieteellisestä
  teoksesta tahansa. Mistä johtui se, että hän oli tehnyt juuri
  päinvastoin kuin hänen piti?
  Tulin ajatelleeksi, että ihminen silloin, kun hänen tahtonsa jollakin
  tavoin heikkenee, tekee juuri niin kuin hän ei saisi tehdä. Hän oli
  lääkkeitä määrätessään epäilemättä ollut morfinisteille ominaisen
  himmennystilan alaisena. Se oli selvitys kaikkeen.
  Päätin mennä hänen luokseen ja virkatoverina vaatia että hänen täytyi
  päästä vapaaksi paheestaan, josta potilaille voi olla niin turmiollisia
  seurauksia.
  Hän otti minut tapansa mukaan hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli
  niin huolettoman näköinen, puhuessani ruumiinavauksesta, että hän ei
  varmaankaan aavistanut, mitä hän oli tehnyt ja mitä minä tiesin.
  En voinut ensi alussa ryhtyä suoraan asiaan, sillä hänen luonaan oli
  muuan kaupungin apteekin farmaseutti, jonka kanssa olin huomannut hänen
  paljon seurustelevan. He kuuluivat jollain tavoin olevan kaukaista
  sukuakin toisilleen.
  Viimein farmaseutti läksi ja me jäimme kahden. Silloin sanoin aivan
  suoraan, mihin tulokseen olin tullut ruumiinavauksessa. Hän kielsi
  kaiken aivan jyrkästi.
  — Se ei ole totta, sanoi hän, minä en ole voinut tehdä sellaista
  erehdystä!
  — Minä en olisi tullut luoksenne, ellen olisi asiastani aivan varma.
  Potilas on kuollut suoranaiseen myrkytykseen, se on minun horjumaton
  vakaumukseni lääkärinä, ellette sitä usko, niin voimmehan lähettää
  elimet pääkaupunkiin tutkittavaksi.
  — Ei ei, sanoi hän, se on aivan tarpeetonta!
  Hän vaipui aivan kalpeana tuolilleen istumaan.
  Minun tuli tällä hetkellä sydämestäni häntä sääli. Tiesin, että ihminen
  tällaisen kolauksen jälkeen on valmis tekemään kaiken voitavansa,
  välttääkseen samanlaatuisia tekoja, ja siihenhän minä olinkin tahtonut
  tulla.
  Hän istui vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten:
  — Mitä aijotte nyt tehdä, ilmoitatteko asian lääkintöylihallitukselle?
  — En ole vielä päättänyt, mitä teen.
  — Jos ilmaisette asian, niin täytyy minun luopua lääkäritoimestani.
  — Luonnollisesti!
  — Vastatkaa minulle suoraan, ettekö itse koskaan ole erehtynyt? kysyi
  hän.
  — Olen kyllä. Diagnosin tekeminen, josta kaikki riippuu, on usein hyvin
  vaikea, suurinkin auktoriteetti voi siinä suhteessa erehtyä. Mutta minä
  en vielä koskaan ole suorastaan myrkyttänyt potilasta.
  — Tämä on ollut erehdys, aivan varmaan erehdys, sanoi hän. En voi
  ymmärtää, kuinka olisin voinut tehdä sellaisen virheen, sillä
  alkeellisimmillakin lääkäritiedoilla pitäisi minun tietää, että juuri
  teidän noudattamanne tapa oli oikea. Ja minä olen sitä jatkanut.
  — Koko ajanko?
  — Niin.
  — Onko teillä diariumi?
  — On.
  — Merkitsettehän siihen kaikki potilaille antamanne lääkkeet?
  — Onhan se velvollisuutemme!
  — Näyttäkää se minulle!
  Hän ojensi kirjan.
  — Milloin olette viimeksi määrännyt hänelle lääkkeitä?
  — Neljä päivää sitten.
  — Oletteko siitä aivan varma?
  — Olen. Muistan sen aivan varmasti muutamista muista seikoista, jotka
  ovat sen yhteydessä. Minua tultiin hakemaan samassa, kun aijoin
  mennä tanssiaisiin. Sieppasin hännystakin ylleni. No niin, ne ovat
  pikkuseikkoja. Olin silloin unohtanut reseptikirjanikin toisen takin
  taskuun ja unohtanut siis paljon muutakin. Olin hyvin väsynyt ja vasta,
  kun pääsin kotia...
  Hän vaikeni ja heikko puna nousi kasvoille.
  — Olitte unohtanut, morfiniruiskun kotia ja vasta silloin... sanoin
  minä.
  Hän ponnahti seisaalleen ja lausui hyvin terävästi:
  — Kuinka Te uskallatte sitä väittää?
  — Olen pitänyt Teitä silmällä jo pitemmän aikaa.
  — Siis vakoillut?
  — En suinkaan. Olen vain pitänyt velvollisuutenani ammattia
  harjoittavana lääkärinä varjella lääkärikunnan kunniaa.
  Hän naurahti.
  — Käytätte kovin suuria sanoja.
  — Ehkä Teidän mielestänne.
  Selailin kirjaa.
  Ei missään ollut mainittu reseptistä, jonka hän neljä päivää sitten oli
  potilaalle kirjoittanut.
  — Täällä ei ole mitään reseptiä mainittuna, sanoin minä.
  — Olen unohtanut sen kirjoittaa ennen tanssiaisiin menoani.
  — Meidän on helppoa päästä selville siitä, mitä olette antanut.
  — Millä tavoin?
  — Saamalla reseptinne kopion apteekista tai ottamalla lääkkeisiin
  liitetyn potilaan kotoa. Kumman teemme?
  — Apteekista on viisaimpaa, vastasi hän, sillä potilaan kotoa etsiessä
  voisi se herättää huomiota. Vai tahdotteko juuri sitä? Aijotteko
  käyttää tätä, lykätäksenne kilpailijanne syrjään?
  En vastannut hänelle mitään. Tuntui vastenmieliseltä vastatakaan
  tuollaiseen epäilykseen. Sanaakaan sanomatta menin telefooniin ja
  soitin apteekkiin. Ilmoitin päivämäärän ja mitä reseptiä tarkoitin.
  Pyysin tuomaan kopion siitä minulle. Tänä aikana oli hän noussut
  paikoiltaan ja käveli huoneessa. Hetkisen kuluttua hän poikkesi
  makuuhuoneeseensa, pyytäen anteeksi lähtöään. Hän palasi ilmoittaen,
  että palvelijatar kohta tuo kahvia. Katsoin häneen terävästi. Huomasin
  hänen ruiskuttaneen itseensä morfinia. Äskeinen keskustelun aiheuttama
  jännitys oli hänen kasvoistaan kadonnut. Aivan kuin ei mitään tätä
  ennen olisi meidän välillämme keskusteltu hän puheli kahvia juodessamme
  viimeisistä pääkaupungin uutisista.
  Pian saapui apteekinoppilas ja toi alkuperäisen reseptin.
  Olin ollut oikeassa. Ojensin reseptin hänelle. Hän tuijotti siihen
  sanaakaan sanomatta. Huomasin, miten hän aikoi repiä sen, mutta
  samassa olin jo siepannut sen hänen käsistään. Tämä hänen tekonsa oli
  ollut niin odottamaton, että saatoin uskoa jo hänestä mitä tahansa ja
  pelkäsin, että hän riistäisi sen väkisin minulta. Mutta hän hallitsikin
  itseään ja sanoi tyyneesti:
  — Olen vallassanne, mitä aijotte tehdä?
  — Äsken huomasin Teidän ajattelevan, että jollain tavoin tahtoisin
  syrjäyttää Teidät, vastasin. Olisinhan huono lääkäri, ellen koettaisi
  ymmärtää. Sen johtopäätöksen mukaan, minkä Teistä olen tehnyt, olette
  morfinisti. Ja sen tähden olette väsymyksen hetkenä erehtynyt. Selitys
  on Teille hyvin edullinen. Eikö olekin?
  — Minä kiitän Teitä, sanoi hän hiukan ivaillen.
  — Kunnianne, asemanne, kaikki on nyt minun hallussani, mutta minä en
  tahdo Teitä syöstä turmioon, vaan antaa Teille tilaisuuden muuttamaan
  elämänne. Teidän täytyy päästä tuosta paheestanne, sen kai lääkärinä
  itsekin huomaatte?
  Hän ei vastannut mitään, katsoi vain toisaanne.
  — Ehdoitan sen vuoksi että...
  — Minä en ole morfinisti. Kaikki tämä on tapahtunut tavallisen
  ruumiillisen väsymyksen vaikutuksesta.
  Minusta hän oli aivan kuin pieni lapsi, joka, jouduttuaan pahanteossaan
  kiinni, luulee pelastuvansa kaikesta rangaistuksesta jyrkästi
  kieltämällä.
  Minä tahdoin häntä auttaa ja senvuoksi sanoin:
  — Siinä tapauksessa on tekemäni ehdoitus sitä mukavampi Teille.
  — Ja se on?
  — Antaudutte kolmeksi kuukaudeksi tarkastuksen alaiseksi.
  — Aijoin sitä Teille itsekin ehdoittaa.
  — Sitä parempi.
  — Miten olette aikonut asian järjestää?
  Tämä hänen äkillinen myöntyväisyytensä tuotti minulle suurta iloa.
  — Voimmehan valita taudin, josta yhteisesti sovimme ja jonka hoitaminen
  ei vaadi mitään muuta erikoista kuin lepoa. Tulette sairashuoneeseen ja
  pysytte siellä huoneessanne kolme kuukautta. Mitä potilaisiinne tulee,
  niin lupaan sinä aikana niitä hoitaa ja palauttaa ne sitten takaisin
  Teille.
  — Milloin aloitamme?
  — Milloin itse asioittenne vuoksi katsotte sopivammaksi.
  — Vaikka huomenna!
  — Hyvä on. Menen sairashuoneelle ja valmistan kaikki tuloanne varten.
  Voitte täydellisesti luottaa hienotunteisuuteeni tässä asiassa. Kukaan
  ei saa tietää, miksi oikeastaan olette siellä.
  — Minä kiitän.
  Hän ojensi minulle kätensä, ja minä tartuin siihen.
  Olin valmistanut sairashuoneessa kaikki hänen tuloaan varten. Hän
  vietiin ensiksi kylpyhuoneeseen. Siellä hän sai riisua kaikki
  vaatteensa ja pukea toiset ylleen. Olin tarkastanut niiden taskut,
  jotta hän ei olisi niihin voinut kätkeä morfinia.
  Kävin häntä joka päivä katsomassa. Hän oli ensimäisenä päivänä huoleton
  ja iloinen. Toisena hän jo oli ärtyinen ja lausui minulle muutamia
  hiukan katkeria sanoja, joille en kuitenkaan pannut sen suurempaa
  painoa, sillä tiesinhän, että morfinista luopuminen tekee potilaan
  alussa tavattoman hermostuneeksi. Senvuoksi odotinkin kolmatta päivää
  hyvin suurella jännityksellä. Olin aivan varma siitä, että hän
  tulisi kärsimään kamalia tuskia, ja olin jo päättänyt antaa hänelle
  pienemmän annoksen morfinia. Kun hän kuitenkin oli kieltäytynyt
  jyrkästi käyttämästä tätä ainetta, en tahtonut sitä hänelle antaa
  muuten kuin hänen nimenomaisesta pyynnöstään. Petyin odotuksessani.
  Hän oli harvinaisen iloinen ja puheli kanssani kaikenlaisista asioista
  varsinkin viimeisistä ennätyksistä lääketieteen alalla. Monissa
  väitteissään hän oli suorastaan nerokas. Ja minä olin iloinen siitä,
  että hän niin helposti oli päässyt paheestaan vapaaksi.
  Kolmena seuraavana päivänä oli hänen laitansa aivan samanlainen.
  Minua hiukan hävetti se, että olin vaatinut häntä olemaan kolme
  kuukautta tarkastuksen alaisena, ja aijoinkin jo hänelle ehdottaa ajan
  lyhentämisestä.
  Kun sitä seuraavana päivänä astuin hänen huoneeseensa aikana, joka ei
  ollut tavallinen, kuulin jo oven taakse sieltä keskustelua. Kun avasin
  oven, oli hänen seurassaan muuan sairashuoneen hoitajatar, nainen,
  jonka tiesin hyvin mielellään etsivän itselleen seuraa potilaiden
  joukossa. Heti huoneeseen tultuani hän poistui.
  Virkaveljeni oli alussa hiukan hämillään, mutta voitti sitten piankin
  ja alkoi leikillisesti kertoa kaikellaisia juttuja siitä, kuinka naiset
  olivat häntä piirittäneet. Minä yhdyin tähän leikilliseen puheeseen
  ja lausuin, etten laisinkaan ihmetellyt sitä, sillä olihan hän joka
  suhteessa suoranainen lumooja. Lähdettyäni hänen luotaan en kuitenkaan
  voinut poistaa pientä epäilystä. Kun sairaanhoitajattarella oli
  hallussaan morfinia, niin epäilin, että virkaveljeni oli pyytänyt ja
  saanut häneltä kaipaamaansa ainetta. Tullakseni tästä asiasta varmaksi,
  muutin sairaanhoitajattaren pienen tekosyyn nojalla aivan toiseen
  osastoon ja asetin hänen sijaansa vanhemman hoitajattaren, johon
  kaikessa saatoin täydellisesti luottaa.
  Kun nyt seuraavana päivänä saavuin potilastani katsomaan, oli hän kyllä
  iloinen, mutta käsien hermostuneesta liikkeestä huomasin, että iloisuus
  oli teeskenneltyä. Olen lääkärinä tullut siihen huomioon, että ihmiset
  oppivat valehtelemaan kasvoillaan ja silmillään mutta kädet ilmaisevat
  hyvin usein totuuden.
  Parin päivän päästä oli hän jo niin heikko, että hän tullessani lepäsi
  vuoteessaan.
  Hänen täytyi nyt jo pyytää minulta morfinia, hänen täytyi se nyt tehdä
  ja senkautta todistaa, että minä olin ollut oikeassa. Mutta hän ei
  sitä tehnyt. Kun ihmettelin hänen vuoteessa makaamistaan ja kysyin
  häneltä syytä siihen, nauroi hän ainoastaan ja sanoi päättäneensä hyvän
  tilaisuuden tultua levätä perinpohjaisesti.
  Eihän minulla ollut siihen mitään sanottavaa. Läksin varmasti
  vakuutettuna, että hänen jo seuraavana päivänä täytyi tunnustaa minulle
  kaikki.
  Mutta kuinka hämmästyinkään, kun odottaessani tapaavani
  hermostuneen miehen, näinkin hänen istuvan pöydän ääressä lukemassa
  kaunokirjallisuutta, jota hän kaupungin kirjakaupasta oli tuottanut
  itselleen suuren määrän.
  Hän oli myöskin tilannut kukkia huoneeseensa, ja pöydällä oli komea
  ruukussa kasvava ruusu. Kun hän hämmästyneenä näki minun sitä
  katselevan, niin sanoi hän:
  — Te ette kai tiedäkään, että minä olen suuri kukkien ystävä?
  Ja sitte hän alkoi suorastaan säkenöivällä tavalla puhua kukista
  vedoten väitteessään Maeterlinckin kirjaan "Kukkien intelligenssi."
  Tästä päivästä alkaen aloimme tulla yhä paremmiksi ja paremmiksi
  tuttaviksi, ja hänen seuransa oli minulle suoranainen virvoitus. Minä
  en enää mitään muuta kaivannut, kuin että hän aivan suoraan puhuisi
  minulle, ilmoittaisi minulle olleensa morfinisti.
  Eräänä päivänä hän sen tekikin. Hän tunnusti käyttäneensä morfinia,
  vaikkakaan ei niin suuressa määrässä kuin mitä minä olin epäillyt. Hän
  tunnusti houkutelleensa alkupäivinä sairaanhoitajatarta hänelle sitä
  antamaan ja vähentäen siten annosten määrää päivä päivältä oli hän
  lopullisesti kokonaan vapautunut.
  Nyt oli hän kokonaan minut voittanut. Tämän jälkeen aloimme puhella
  lääkäreistä ja siitä suuresta määrästä virkaveljiämme, jotka käyttävät
  morfinia. Kun hänellä oli elävä esimerkki siitä, kuinka vaarallista
  tämä voi olla, niin hän lausui:
  — Meidän laistamme puuttuu pykäliä, joiden avulla määrättäisiin, kuinka
  kauan lääkäri saa ammattiaan hoitaa, sillä onhan tähän asti lääkäri
  turvattu, voi tehdä mitä virheitä tahansa ja, ellei sattuma tuo niitä
  ilmi, saa jatkaa tointaan. Kun lääkäri itse kirjoittaa hoitamansa
  potilaan kuolintodistuksen, niin millä voidaan päästä selville siitä,
  onko hänen hoitotapansa ollut oikea vai ei.
  Tämä hänen väitteensä sai minut täydellisesti uskomaan, että hän oli
  paheestaan vapaa, ainaiseksi vapaa.
  Näin kului nuo kolme kuukautta umpeen ja paitsi sitä hyötyä, mikä
  minulla oli ollut niin intelligentistä seurasta, muutamien käsitteiden
  selviytymisessä sekä lääkärialalla että taiteessa, opin myöskin
  tuntemaan erilaatuisia kukkia, sillä niitä oli hänellä koko ajan ollut.
  Kun kukka kuihtui, tuotti hän aina uuden.
  Lähtöpäivänä pyytelin häneltä anteeksi, mutta hän keskeytti lauseeni
  sanoen, että olin menetellyt niinkuin hyvä toveri ainakin, että olisin
  hänen tekemänsä erehdyksen nojalla voinut syöstä hänet turmioon, mutta
  olinkin sen sijaan häntä auttanut, ja että hän koko elinaikansa tulee
  minulle olemaan siitä kiitollinen.
  Mainitsin hänelle ilmoittaneeni kaikille hänen potilailleen hänen
  palaavan jälleen toimeensa.
  Hän kiitti minua, mutta sanoi:
  — Kaipaan pääkaupunkia ja olen senvuoksi päättänyt jättää praktiikkani
  täällä. Aijon vielä tänään lähteä matkalle.
  — Mutta kaikki tavaranne?
  — Olen kirjoittanut sukulaiselleni. Niin, tunnettehan hänet, tuon
  farmaseutin, jonka tapasitte luonani. Hän on hoitanut kaikki. Kun olen
  toimittanut muutamia pieniä asioita vielä, olen aivan vapaa.
  Lausuin tulevani kaipaamaan häntä kovasti ja toivotin hänelle hauskaa
  matkaa ja hyvää praktiikkaa.
  Hän läksi.
  Olin asemalla häntä saattamassa ja otimme hellät jäähyväiset
  toisiltamme.
  Samana iltana täytyi minun tulla illalla sairashuoneeseen. Muuan
  äkkiä sairastunut potilas oli tuotu sinne ja viety siihen huoneeseen,
  jossa virkaveljeni oli ollut. Sairaan vuodetta lähestyessäni
  satuin tyrkkäämään pientä pöytää, jolla oli virkaveljelleni tuotu
  ruukussa kasvava kukka. Ruukku putosi permannolle ja meni rikki.
  Sairaanhoitajatar kumartui kokoamaan ruukun sirut ja mullan. Mullan
  joukossa näin lasisiruja. Silloin ymmärsin kaiken. Hän oli koko ajan
  pettänyt minua. Hän oli sairashuoneeseen saanut kukkaruukkujen sisällä
  morfinituubeja.
  Pari päivää myöhemmin hän lähetti minulle pääkaupungista komean
  kristallimaljan, jossa oli kauniita ruusuja. Tietysti juuri ruusuja?
  Suuttuneena heitin maljan seinään rikki.
  Minun täytyi paljastaa tuo mies, estää häntä olemasta lääkärinä, sillä
  hän voi mikä päivä tahansa tehdä samanlaatuisen erehdyksen!
  Olihan minulla todistuskappale, myrkyttämänsä potilaan sisäelimet,
  jotka olin jättänyt sairashuoneen leikkaussalin kaappiin, lasipurkkiin
  säilymään.
  Riensin heti sinne. Avasin kaapin. Purkki, jonka kyljessä oli kuolleen
  potilaan nimi, oli tyhjä.
  Kuulustelin vahtimestaria. Hän kertoi virkaveljeni lähtöpäivänään
  käyneen siellä ja jääneen hetkiseksi yksin, sillä hän oli lähettänyt
  vahtimestarin ostamaan paperossia.
  Hän oli päässyt käsistäni!
  
  
  MUUAN ISÄ
  
  Hänet tunnettiin kaikilla käräjillä erinomaisen hyvin, sillä aina
  hänellä oli asioita ajettavana. Hän riiteli kaikkien ihmisten kanssa ja
  mitä vähäpätöisimmästä seikoista. Hän oli jokseenkin varakas, sillä hän
  oli muutamilla onnistuneilla metsäkaupoilla koonnut kauniin omaisuuden,
  sijoittanut sen kaupungin taloihin, myynyt talot, ostanut uusia ja aina
  voittanut, mutta yhä hänellä myöskin oli riitoja ostajien kanssa. Pahat
  kielet kertoivat hänen rikkautensa saaneen alkunsa siitä, että hän
  talonpoikien kanssa oli metsäkaupoissaan tehnyt sellaisia sopimuksia,
  että nämät lopulta olivat olleet pakoitetut melkein ilmaiseksi antamaan
  hänelle metsänsä.
  Laki, tuo oikeudellinen seula, jossa niin paljon on pieniä reikiä,
  minkä kautta voi pujahtaa, oli hänelle aivan tuttu. Hän löysi siitä
  aina kaikenlaisia pakoteitä. Vaikka hän ei voittaessaan asian aina
  hyötynytkään, niin oli hänellä kuitenkin suuri sisäinen halu etsiä
  yhäti uusia riidansyitä.
  Hän oli niitä hulluja, joita yhteiskunta pitää joukossaan, eikä usko
  lääkäriä, joka pitää parantolaa niiden oikeana kotina, tuo yhteiskunta,
  joka hulluuden näkee ainoastaan tyhmissä teoissa ja sanoissa, eikä
  käsitä, että hulluus useinkin on peloittavan järkevää.
  Minulla oli vaistomainen vastenmielisyys häntä kohtaan, ja tämä
  vastenmielisyys lisääntyi, kun jouduin hoitamaan hänen vaimoaan.
  Tämä alkoi nimittäin sairastaa pahaa hermotautia. Ymmärsin alkusyyn
  olevan siinä, että mies oli avioelämässään raakamaisella kiihkollaan
  hänet suorastaan uuvuttanut. Kun vaimon hermot laukesivat, etsi
  mies lääkäriä, saadakseen hänen avullaan vaimonsa jälleen siihen
  tilaan, että tämä kestäisi hänen kohtelunsa. Kuinka monet aviomiehet
  turvautuvatkaan lääkärin apuun ainoastaan siinä tarkoituksessa!
  Tein ja toimin päättävästi. Määräsin, että miehen oli pysyttävä
  erillään vaimostaan.
  Hän kiivastui siitä niin tavattomasti, että jos hän vain laista olisi
  löytänyt pienimmänkään pykälän, jonka avulla hän olisi minut voinut
  haastaa oikeuteen, olisi hän sen tehnyt.
  Minua ei tämän määräyksen jälkeen enää kutsuttu perheeseen. Olen varma
  siitä, että hän kävi kirkkoherran luona ja sai luvan siihen, mistä
  minä häntä kielsin. Papithan eivät koskaan avioelämää kontrolleeraa.
  Heidän mielestään on pääasia siinä, että sitä jatkuu. Pääsin tämän
  asian perille tavatessani vaimon kadulla ja kyseltyäni häneltä hänen
  vointiaan. Vaimo ei ollut kyennyt vastustamaan, siksi heikontunut oli
  jo hänen tahtonsa.
  Tunsin kirkkoherran erinomaisen hyvin. Häntä pidettiin jokseenkin
  vapaamielisenä, mutta aviollisissa kysymyksissä hän oli suorastaan
  vanhoillisen vanhoillinen.
  Kuvaavaa hänen luonteelleen on seuraava tapaus: