Kyläkertomuksia - 7

hän oli kuullut kaupungilla. Ja joka kerran kun hän siitä mainitsi,
vaikeni Judith-äiti. Niin Bård kävi julkeaksi häntä, samoin kuin
muitakin ihmisiä kohtaan. Ainoa, mikä Bårdin mieltä veti näistä
vallattomuuksista, oli muisto "oikeasta äidistä". Judith oli hänestä
kertonut niin paljon outoa, että Bård sai kummallisia ajatuksia
päähänsä. Hän luuli häntä prinsessaksi tai kuningattareksi, jonka luona
varmaan olisi ihanata olla. Kun hän oli noin 14 vuotias, saivat nämä
ajatukset yhä enemmän valtaa ja hän alkoi kysellä äitiään ja ihmetellä,
miks'ei hän niinkuin muutkin pojat saanut olla hänen luonaan.
Judith-äiti ei siihen mitään vastannut. Mutta kerran oli Bård saanut
hänet niin raivoisaan vihaan, ett'ei hän voinut itseään hallita ja
silloin se tuli ilmi. "Sinä täällä luulet itseäsi paremmaksi muita", hän
sanoi, "pyh! aviottomasta liitosta syntynyt, semmoinen --!" Siitä
päivästä alkaen Bård sai itsestään pienempiä ajatuksia kuin ennen.
Tuntui juuri kuin olisi hän tullut huonoon maineesen, hän pelkäsi
ihmisten näkevän asian oikean laidan. Hän liikkui nyt vähemmän ulkona,
muuttui ilkeämmäksi tovereilleen ja epäili heitä.
Mutta kuta pienemmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän hän koetti
näyttää, että hän kumminkin oli mies. Ulkona ollessaan ei hän enää
huolinut tapella pienten poikien kanssa, vaan ainoastaan täysi-ikäisten.
Ja sattui, että tuo 14 vuotias poika löi kumoon 17--18 vuotiaita. Itse
hän oli kooltaan kuin 16 vuotias ja väkeväksi häntä mainittiin. Ja kun
hän kerran osasi tapella kuin mies, saattoi hän olla miehen vertainen
muussakin ja niinpä sattui, että hän useasti tuli humalassa kotiin.
Sitten Judith-äiti sai eräänä päivänä kuulla pojan olevan kihloissa. Se
oli eräs niistä tytöistä, joita hän ennen pienenä poikana oli leikissä
kihlannut; nyt hän siitä teki täyttä totta, sillä se tuntui niin
miehekkäältä, kuin hänellä oli oma tyttönsä. Judith-äiti ei enää
nauranut. Hän olisi tahtonut repiä palaisiksi tuon pitkän tyttöhuitukan,
jos vaan olisi voinut. Mutta kun ei hän saanut kepillään pieksää, käytti
hän suutansa sitä enemmän. Bård sai kuulla niin paljon pahaa ja rumaa,
että hän siihen vihdoin kyllästyi. Ja kahta hullummasti kävi, kun hän
eräänä iltana miesten tapaan aikoi mennä morsiantaan tervehtimään. Hän
tuli vetelehtien lakki kallellaan ja puteli taskussa puolillaan, sillä
nyt hän oli miestä olevinaan. Mutta tytön isä, joka oli kunnon työmies,
sai hänet kynsiinsä ja antoi sellaista pöllyä ja läksyä ettei Bård vielä
eläessään moista tavannut. Siinä hän kuuli nimensä ja minä miehenä häntä
siivojen ihmisten seassa pidettiin. Pahimmat solvaukset hänelle
viskattiin vasten silmiä, ja ilkeältä tuo tuntui, "ruteleeksi" kun
sanottiin, "riekaleprinssiksi", "katurentuksi", joka eli toisten
rahoilla eikä kelvannut mihinkään, paitse pahantekoon ja narriksi ja
koko kaupungin pilkaksi. Sinä iltana Bård heltyi. Häpeissään hän
puikahti pois kotiin ja unhotti sekä tytön että miehekkyyden. Nyt teki
jo mieli pois. Tuommoista ei hän voinut kestää. Merille täytyi hänen
päästä ja kun opin oli käynyt, menisi hän äitinsä luokse, saisi rahoja,
ostaisi laivan ja tulisi takaisin oikein mahtimiehenä, ja silloin tuo
työmiehen retkale katuisi, että oli laittanut "prinssin" vihamiehekseen.
Seuraavana päivänä hän pysyi kotosalla. Ja kuukauden perästä hän läksi
laivaan, joka purjehti Englantiin. Jos kuka, niin Judith-äiti nyt
iloitsi.
Toinen oli, joka ei iloinnut, ja se oli "hänen tyttönsä". Raukka istui
kamarissa ja itki ja hieroi silmiään siksi kuin turposivat. Hän rakasti
Bårdia niin paljon kuin 16 vuotias katutyttö rakastaa voi; mutta nyt
Bård matkusti pois, ja paljon saattoi ajat muuttua ennenkuin hän
takaisin tuli! Ja totta puhuen, ei hän oikeastaan voinut Bårdiin sen
vertaa luottaa, että olisi saattanut ruveta häntä odottamaan. Per
Lauritsen ja Jöns Nilssen tulisivat häntä kosimaan ja sen hän tunsi
luissaan, ettei hän heitä kauan vastustaa voisi. Mutta ne eivät
kumpikaan olleet likimain niin kauniita kuin Bård. Sitä tyttö itki, ja
itki kuin rahan edestä.
* * * * *
Judith-äiti ei Bårdille sanonut, missä hänen äitinsä oli. Sillä hän ei
sitä tiennyt. Oikeastaan hän ei Gunhildista tiennyt sen enempää, kun
että hän eräänä iltana oli etsinyt kortteeria -- merimies Erik oli
neuvonut häntä tänne, sanoi hän -- ja sitten hän oli antanut Judith'ille
rahoja pojan kasvatukseen. Itse hän tahtoi mennä "ulos maailmaan" oli
hän sanonut ja kun Judith kysyi, eikö tuntunut vähän kolkolta lähteä
niin pitkälle matkalle, nuorena ja yksinäisenä, oli hän siihen vaan
nauranut ja päättänyt kyllä toimeen tulevansa. Sillä vanha Erik oli
luotettava kauppias, jatkoi hän. Sen jälkeen ei Judith ollut mitään
Gunhildista kuullut.
Mutta kotiin, Nils Pedersenille yhtenään kerrottiin juttuja, jotka äkkiä
muuttivat voudin hiukset harmaiksi. Sanottiin, että Gunhild oli mennyt
Tanskaan ja elänyt siellä hyvin huonosti. Oli mennyt
komeljantti-seuraan, tiesivät he jutella, näytellyt semmoisten ihmisten
kanssa teaatteria ja ollut paras joukossa. Paljon hänestä olivat
pitäneet, varsinkin nuoret herrat jotka vähemmän välittivät rahoista
kuin ilosta ja joiden maine ei ollut parasta laatua. Kuinka paljon
näissä puheissa perää oli, sitä ei varmasti voinut tietää; mutta vouti,
joka tunsi suvun, saattoi kyllä ajatella, että tytölle voisi pistää yhtä
ja toista päähän. Kun hän muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, päättivät
kaikki yleisesti, että suru tytön tähden oli murtanut tuon vahvan
miehen.
* * * * *
Kolme kokonaista vuotta sen jälkeen kuin Bård oli matkustanut pois tuli
eräänä päivänä Judith-äidin luokse vieras, kalpea, komea nainen, jota
tämä ei tuntenut, mutta joka oli Gunhild. Hän oli tavattomasti
muuttunut. Oli suurempi ja uhkeampi, mutta samalla ikäänkuin rauennut;
kasvot olivat harmaan kalpeat, otsaan ja suun ympärille oli uurtautunut
hienoja ryppyjä, jotka melkein tekivät hänen vanhan näköiseksi. Mutta
silmät olivat tuikeat ja kovat ja kun hän ne äkkiä loi ylös, näkyi
niissä sairautta. Hänen koko olennossaan ilmestyi kauheata
levottomuutta; harvoin hän istui kauan yhdessä kohden, ennenkuin
syöksähti äkkiä ylös ja alkoi kävellä hermostuneilla, pikaisilla
askeleilla, kunnes taas säpsähti, pysähtyi, meni istumaan ja katseli
ympärilleen epäilevin, säikähtynein silmin. Judith-äiti ajatteli
itsekseen: nyt hän on saanut kylläkseen tästä maailmasta.
Poikaansa hän etsi. Kun kuuli hänen matkustaneen pois, joutui hän aivan
epäilyksen valtaan; mutta Judith tiesi kertoa, että hän oli saanut
terveisiä Bårdilta ja että hän pian tulisi kotiin. Se auttoi, Gunhild
kyseli kaikenlaista Bårdista ja tahtoi erittäinkin tietää minkälaiseksi
hän oli kehkeytynyt. Judith vastasi, että hän oli semmoinen kuin
useammat muutkin sillä iällä, aina kuitenkin hiukan vilkkaampi; sillä
siinä pojassa oli tulta, sanoi hän. Gunhild huokasi syvään ja kun hän
kuuli, että Bård myöskin oli kauniimpi ja pulskempi muita, huokasi hän
vieläkin syvempään. Hän antoi Judith-äidille rahaa ja pyysi häntä
lähettämään sanaa, niin pian kuin Bårdista jotain kuulisi; hän asuisi
siellä ja siellä. Sitten hän läksi, mutta palasi vielä kyselemään
kaikenmoista, meni sitten todenteolla pois, mutta tuli iltapuoleen
uudelleen takaisin. Ja silloin hän oli vieläkin tuskaisempi ja näytti
yhä sairaammalta. Judith-äiti ajatteli itsekseen, hän on saanut
_enemmän_ kuin kylläkseen tästä maailmasta.
Hienosti hän oli puettu ja paljon hänellä näytti olevan rahoja. Hän oli
ollut naimisessa rikkaan aatelismiehen kanssa, sanoi hän; mutta mies oli
kuollut ja yksin hän oli jäänyt taaskin. Josko hänen oli käynyt hyvin?
-- Vieläkö mitä! "Hyvin?" hän hymyili hienosti ja kärsien, juuri kuin
tuo ajatus olisi ollut hänelle varsin vieras. Mutta olihan hän ollut
rikas? Eikä suinkaan hän minkäänlaista puutetta ollut kokenut, vaan
saanut kaikki, mitä tahtoi? -- Tietysti... Tuo kärsivä hymy tuli
takaisin. "Hän oli rehellinen kauppias." -- "Kuka?" -- "Vanha Erik,
tiedämmä." Judith alkoi ajatella, ettei tuo hieno rouva ollut täydessä
järjessään.
* * * * *
Päivä tuli, toinen meni; Gunhild kävi kuulustelemassa poikaansa yhtä
usein kuin aurinko taivaalla nousi. Ja niin levottomasti hän kyseli ja
semmoisella enenevällä tuskalla, että olisi luullut hänen kuolintautiaan
sairastavan ja odottavan lastaan saadakseen sanoa hänelle viimeiset
jäähyväiset. Tämän kautta hän pian tuli kaupungissa tunnetuksi; häntä
sanottiin "prinssin äidiksi" eikä tiedetty, pitääkö hänelle itkeä vai
nauraa. Mutta kaikki kummeksivat, kuinka tuolla katurentulla saattoi
olla noin komea äiti, ja kuinka hän nyt oli noin tuskassa pojastaan,
vaikkei hänestä tähän saakka ollut vähääkään välittänyt, ja pian oli
kaupungissa tuosta hienosta rouvasta keksitty juttu, tai oikeammin monta
juttua, jotka kasvoivat ja lisääntyivät tavan takaa. Gunhild ei siitä
tiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin
luona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja
sitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista
syntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja
paperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli. --
Seitsemäntoista pitkää vuotta hän oli koettanut kaikin tavoin tukehuttaa
nuo häijyt muistot ja unhottaa poikansa ynnä rikoksensa ja itsensä.
Kymmenkunta vuotta hän siinä onnistui, sillä hän tuli näkemään niin
paljon uutta ja hänellä oli luja tahto ... kymmenen vuotta meni, menipä
kaksikintoista; ei hän itsekään ymmärtänyt kuinka ihminen niin saattoi
elää ilman ajatusta; mutta kolmannellatoista vuodella tuo uusi elämä
alkoi tuntua vanhalle ja neljännellätoista hän siihen ikävystyi;
viidennellätoista hän kamppaili muistojensa kuin patriarka enkelin
kanssa -- sillä niitä _oli tarpeeton_ ajatella ... mutta
kuudennellatoista muistot voittivat, ja siitä ajasta hänen ankara
pelkonsa sairaudeksi muuttui. Hän antaantui yhä enemmän synkille
ajatuksilleen, ja se jonka hän tähän saakka oli tavallaan unhottanut, --
sillä lapsi oli Bårdin oma eikä hänen -- se astui nyt valtavana esiin:
että hänelläkin oli poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt olla suuren ja
kauniin, jota hän voisi rakastaa ja ohjata oikealle tielle ja auttaa;
jonka kautta hän tulisi nuoreksi jälleen. Kun hän tätä ajatteli saattoi
hän itkeä kaipauksesta. Rakkautta hän enin tarvitsi, lapsen rakkautta;
muuhun kaikkeen hän oli väsynyt, sillä hän oli huomannut sen
petolliseksi ja tyhjäksi, onttoiseksi valheeksi; mutta lapsen rakkaus,
lapsen hyvä, viaton rakkaus -- siitä hän voisi antaa elämänsä.
Minkälainen hän oli? minkälaisissa suhteissa hän eli? kuinka hän oli
kasvatettu? Ja mitä hän ajatteli äidistään, joka näinä pitkinä
vuosina...
Näin hän mietiskeli, ja sitten tuli muisto, tuo verinen, kauhea
muisto... Poika oli myyty. Ei hänellä ollut mitään oikeutta häneen; hän
oli antanut sen _toiselle_. Paholaiselle hän oli poikansa luovuttanut
... ei hän uskaltanut poikansa näkyviinkään mennä.
Tätä hän mietti pitkät ajat. Mutta eräänä päivänä huimaava ajatus iski
hänelle päähän: mitä jos paholaista pikkuisen pettäisi. Antaisi itsensä
sijaan, keksisi jonkun keinon. Paholaista kyllä sai pettää, ei se voinut
syntiä olla. Tosin _hän_ puolestaan oli tässä asiassa liiton täyttänyt;
mutta olipa hän muuten --! Mitä jos olisi koettaa! --
Tuo ajatus kiintyi hänen aivoihinsa, ikäänkuin salainen hulluus. Ha, ha,
paholainen oli tuhma; moni oli häntä narrannut. Entä sitten, jos hän
tulikin helvettiin, sinne hänen tiensä kumminkin vei. Ja mahtoipa
sentään siellä tulessa ja liekissäkin tuntua suloiselta, kun tiesi
pelastaneensa lapsen paholaisen kynsistä. Niin, niin! Sillä tavalla hän
tekisi. Kotiin vaan ensin, kotiin, poikaa etsimään ja pelastamaan; joku
pappi oli hänen saatava käsiinsä, sillä papin apua tarvittiin, ja sitten
hän pelastaisi pojan. Kun hän vaan ennättäisi ajoissa! Ettei
myöhästyisi!
Hän meni laivaan, lähteäkseen "kotiin". Jos vaan kalvaava kaipaus ja
vapiseva levottomuus olisi purjeita täyttänyt, pian matka silloin olisi
joutunut. Mutta heillä oli huono tuuli ja välistä puhalsi se vastaan.
Gunhild alkoi vihdoin ajatella, että paholainen itse tahtoi estää heitä
perille joutumasta; hän ehkä tiesi hänen aikomuksensa, tiesi mitä hän
tahtoi...
Nyt hän oli perillä; mutta poika, jota hän niin sydämellisesti oli
kaivannut, ja jota hän tahtoi pelastaa, poikaa ei näkynyt. Ajatukset,
toinen toistaan hirmuisempi, risteilivät hänen päässään. Varsinkin alkoi
häntä peloittaa, että paholaiselle oli annettu oikeus riistää omansa
ennen aikaa siitä syystä, että hän, Gunhild, oli petosta ajatellut.
* * * * *
Kaupunkiin oli siihen aikaan tullut nuori pappi, johon kansalla oli
suurta luottamusta. Hänen nimensä oli hra Olaus; kalpea, laiha mies hän
oli, leukaa peitti ohkainen, punertava parta ja otsa oli kapea, mutta
jäykkä. Sanottiin häntä monessa suhteessa vanhempia pappia ankarammaksi
ja hirvittävän viisaaksi. Maalla hän sitä ennen oli ollut pappina ja
siellä hän oli osoittanut tuntevansa yhtä hyvin "mustan kirjan" kuin
raamatunkin. Pappilassa oli kummitellut -- siitä kerrottiin pitkiä
juttuja: oviin koputeltiin ja ikkunoihin kahdentoista aikaan yöllä,
portaissa ja käytävissä jyskittiin ja pidettiin melua --; mutta hän,
pappi, oli kerrassa saanut kaikesta lopun. Ei mennyt puolta tuntia,
ennenkuin hän jo oli manannut kaikki pirut syvälle maan alle. Hänestä
paljon puhuttiin kaupungissa ja ihmiset katsoivat häneen suurella
kunnioituksella, johon paljon pelkoakin sekoittui.
Sen miehen luokse ajatteli Gunhild olevan parasta mennä. Ja hän läksi.
Herra Olaus otti häntä vastaan suurella vakavuudella; näytti melkein
tuntevan häntä jo edeltäpäin. "Sinua varmaan synnit painavat?" sanoi
hän.
Gunhild peljästyi, hän ei ollut tuommoiseen puheesen tottunut; vihdoin
hän vastasi tahtovansa ennemmin säästää synnit rippihetkeen; erästä
toista asiaa hän nyt tuli papilta kysymään, jos saisi siihen luvan.
Kyllä hän sai. Se oli nyt sitä, että jos ... pappi uskoi ... että ...
niin, ei pappi saisi kummeksia, jos hän nyt kysyisi suoraan ... mutta
kävisikö laatuun pettää ... paholaista? Kävikö laatuun ... ja oliko
siinä mitään väärää? -- "En sitä itsepuolestani kysy", jatkoi hän
levottomasti liikkuen; "mutta jos oikean vastauksen saisin, olisi siitä
hyötyä sekä minulle että muille".
Pappi tuijotti häneen kauan ja ankarasti; hän loi silmänsä alas, eikä
voinut istua levollisena.
"Josko se on oikein!" huudahti viimein pappi. "Epäiletkö sinä jos se on
oikein pettää perkelettä?"
"Kaikki meidän työmme", pitkitti hän, "ja kaikki hyvät toimet maailmassa
tarkoittavat perkeleen pettämistä. Ne ne juuri ovat, joita me sanomme
hyviksi töiksi. Perkeleellä on oikeus meihin kaikkiin; sillä synnin
kautta olemme kaikki hänen vallassansa, hänen omansa sieluinemme ja
ruumiinemme. Ei meillä ole mitään omaa; syntymisestä saakka olemme
kokonaan hänelle omistetut. Perisynnin kautta on se tapahtunut ennenkuin
vielä mitään tunsimme äitimme kohdussa ja sittemmin saa hän meidät vielä
enemmän valtaansa omien syntisten sanojemme ja tekojemme kautta. Mutta
koko meidän elämämme tarkoittaa, jos nimittäin se oikea on, että me
häneltä tämän omaisuuden peijaisimme pois. Kaikki hyvät toimemme
tähtäävät siihen, että me jumalan avulla hänen kynsistään pääsisimme,
hänen syleilystään irtautuisimme. Sillä hän on itse jumalaton ryöväri ja
valehtelija aina alusta saakka. Ja sinä vielä kysyt, onko se oikein?"
"Mutta jos joku olisi _antanut_ itsensä hänelle -- _myönyt_ itsensä
hänelle..."
"Se on yhdentekevä. Perkele on kaikissa töissään ryöväri ja rosvo ja sen
hän itse ensiksi on vietellyt, joka niin pitkälle joutuu, että hänen
valtaansa antauntuu. Mutta jos se käy laatuun? Niin, se on toinen asia."
"Mutta voisihan se olla mahdollista --?"
"Riippuu asian haaroista."
"Kun joku toinen antaisi itsensä hänen sijaansa, joka on myöty?"
"Sitten se täytyisi olla semmoinen, joka on niin puhdas ja hyvä, ettei
perkeleellä ole häneen mitään oikeutta."
Gunhild kalpeni. Sitä hän ei ollut ajatellut. Hän tuli niin hämilleen,
ettei puhunut enää sanaakaan, vaan nousi ja lähti tiehensä. Pappi jäi
katsomaan hänen jälkeensä; hän pudisteli päätään ja ajatteli: sinussa
asuu monenlaisia henkiä.
Kun Gunhild samana päivänä tuli Judith-äidin luokse kalpeampana ja
väsyneempänä kuin milloinkaan ennen, tapasi hän siellä vieraan
merimiehen, joka näytti olevan kuin kotonaan. Gunhild säpsähti, mutta
rauhoittui samassa; sillä tuo ei voinut olla Bård. Siksi hän Gunhildin
mielestä oli liian ruma ja vanha, ainakin mahtoi hän olla 40 tienoissa.
Ei, Bård se ei ollutkaan, vaan Hans Mikkelsen, Ingridin mies; mutta hän
oli purjehtinut samassa jaalassa kuin Bård ja toi häneltä terveisiä.
Terveisiä häneltä --! Nyt tuli Gunhildiin eloa. Hän juoksi Mikkelsenin
luokse, joka vetääntyi taaksepäin. Gunhild siitä huolimatta häntä
lähestyi, kysyi, rukoili sanoilla, silmillä ja ristiinpainetuilla,
vapisevilla käsillään --: missä hän oli? milloin hän tulisi? voiko hän
hyvin? miks'ei hän tullut heti? oliko hän sairas? oliko hänelle
tapahtunut jotain? oliko hän vaarassa?... Hans Mikkelsen arveli, ettei
rouvan laita ollut aivan oikein.
"Jos saan luvan puhua", hän sanoi, "niin kerron kaikki". Gunhild ymmärsi
miehen olevan oikeassa ja koetti hillitä itseään. "Mutta yksi asia
täytyy sinun kohta sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän kohta? ja miksei
hän seurannut mukana?" Nyt nauroi Hans Mikkelsen. "Parasta kun nyt
maltat mieltäsi ja annat minun kertoa", sanoi hän. "Niin, mutta
kiiruusti, kiiruusti", rukoili Gunhild. Hän seisoi, kuin tulisilla
hiilillä.
"No niin, Bård ei ollut varsin kaukana. Hän jäi naapurikaupunkiin siitä
syystä että se veijari -- hoh, ho! Sitä oli poikaa! Oikea hulivili --
niin, sanalla sanoen, hän oli saanut kynsiinsä erään naisen, taikka
paremmin pienen tyttöhempukan... No niin, kunnon ihminen hän yhtäkaikki
kuuluu olevan ja kaikkien miesten mielitietto, sillä hän oli kaunis,
oikein hirvittävän kaunis, mutta heikkarin ylpeä, äärettömästi ylpeä!
oli antanut rukkaset joka ikiselle, ei antanut hyvää sanaa yhdellekään,
eikä ystävällistä hymyä! ei, hiiden vietävä koko tyttö. Mutta muuten
erinomainen. Moni potra poika oli häntä kosinut; sillä hän olisi
kerrassaan ollut mainio, ell'ei vaan tuo ylpeys vaivannut. Hm! No, tuo
hurja Bård häneen rakastui silmittömästi. Hänestä se juuri oli hyvä,
että tyttö oli ylpeä, sillä hän oli kyllästynyt noihin tavallisiin --
hm! Tämä hänen mielestään oli jotain uutta, mutta Herra sitä poloista
armahtakoon, sillä pulaan hän nyt joutui. Ei hän ole tottunut rukkasia
saamaan -- voi Jumala sentään, kuinka monta hän on narrannut! -- tytöt
ne ovatkin häntä suosineet ikänsä ja aikansa ... ho, hoo, hän ei pannut
enää arvoa naisille enemmän kuin vanhoille lapasille; tuskin olisi
säikähtänyt itse Espanjan kuningatartakaan!... sillä sellaista poikaa ei
joka päivä nähdäkään ... suuri ja reipas, harteva ja solakka
vartaloinen, kasvot hienot, kuin tytöllä ja tukka kuin kuningas
Absalonilla! Ja sitten hän vielä oli niin hauska! -- hm! hauska ja raju,
iloinen hyvällä säällä ja rumalla vielä iloisempi, raikas kuin lintu,
vapaa ja rohkea, kuin merirosvo ... niin, paljon voisin kertoa siitä
pojasta! -- mutta se vaan on varmaa ja sitä kaikki sanovat, jotain
hänestä tulee ja olla hän vaan kuningas, no siksi hän ei ole syntynyt,
mutta amiraali hänestä varmaankin väännäksen, tai jotain muuta
sellaista. Muutamat sanovat häntä lurjukseksi, mutta ne ovat semmoisia,
joita hän on antanut selkään, tai joilta hän on morsiamet ottanut ...
mutta, no niin! Tuosta tytöstähän piti minun kertoa. En ole vielä
elämässäni niin kaunista nähnyt. Hän on juuri kuin Bårdille luotu ...
ell'ei hän vaan olisi niin ylpeä. Hah! Mitähän ne tytönnypykät luulevat
olevansa ilman meitä. Ei katsonut meihin päinkään. Pysyi aina kolmen
askeleen päässä ... ja enin kaikista hän pelkäsi Bårdia. Poika koetti
kaikin tavoin, mutta ei vaan saanut hyvää sanaakaan; tyttö oli kuin
kivestä. Mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä tulisemmaksi Bård
kävi ja viimein hän oli kuin järkensä menettänyt, ett'ei voinut enää
ajatellakaan muuta kuin tuota tyttöä! niin, ja täydessä totuudessa
tietysti. -- Oikein se oli ilkeätä. Hän mutisi ja oli kiukkuinen ja äreä
aivan kuin hammastautia poteva. Eräänä päivänä hän meni tytön luokse ja
sanoi hänelle tuota kaikkea, hän vannoi ja kirosi, että nyt se oli hänen
vakava aikomuksensa naida ja tuoda häntä kotiin, elääkseen hänen
kanssaan nuhteettomasti ja kunniallisesti niinkuin hyvä aviomies, ja hän
vannoi ja vakuutti siksi kuin tyttö häntä uskoi. Ja samassa hän oli kuin
toinen ihminen. En ole vielä elämässäni moista nähnyt. Tulta ja hehkua
oli tyttö kokonaan. Rakkautta ihan pikku sormeen saakka. Niin hurjasti
hän oli Bårdiin rakastunut, ett'ei voinut olla hänestä erillään
ainoatakaan päivää! Semmoisia ne ovat nuo kopeat naiset ... pahempia
vielä kuin muut ... tyyneessä vedessä suurimmat kalat kutevat. -- Mutta
hyvä tyttö hän muuten oli, rehellinen kuin kulta ja uskollinen kuin
suuri ankkuri; Bård tuli aivan raivoonsa. Patahulluksi tykkänään. Niin
hän oli mielissään että koko jaalan väestö hänelle nauroi; kohtuus
kaikessa. Eräänä iltana hän pieksi mäsäksi kolme miestä siitä vaan että
olivat sanoneet tytöstä jonkun sanan joka ei ollut hänelle mieleen,
pieksi siksi kuin matelehtivat maassa. Hah, se oli ilkeätä. En tuntenut
enää koko poikaa. Ja sitten hänen piti päästä naimiseen heti paikalla.
Yks, kaks, kolme! Ei auttanut mikään. Tyttö oli jäykkä nainen ... vaikka
vaan köyhän lesken tytär; isä oli ennen maailmassa ollut merimiehenä,
sanotaan ja jäyhä riiviö... Mutta Annakaan ei tahtonut erota Bårdista.
Sitten saimme tuulta ja purjehdimme, mutta hän jäi jälkeen ... sai
tietysti laivurilta luvan. Ja minulle hän sanoi tulevansa Jens
Villumsenin kanssa kotiin naineena miehenä ja antavansa perhanan
kaikille naisille sekä täällä että muualla maailmassa. Niin, saatte
häntä nyt sitten odottaa kuukauden tai kahden perästä, riippuu tietysti
ilmasta; onhan tuo tähän aikaan ollut hyvän puoleista; mutta näyttää
kuin tahtoisi tuuli kääntyä taaskin."
Hans Mikkelsen käveli lattialla edes takaisin nauraen ja jutellen;
Judith-äiti istui tyytyväisenä mukavuudessaan, Gunhildille oli jokainoa
sana kuin pisto sydämeen. Semmoinen poika hänellä oli, kaunis,
onnellinen ja toivorikas; -- ja hänkö nyt turmioon menisi elämänsä
parhaassa kukoistuksessa! Ehk'ei hän ennättäisi kotiinkaan, ennenkuin
paholainen hänet valloittaisi ja näyttäisi hänelle kirjeen tuolla
verisellä kirjoituksella...
Gunhild istui tuijottavin silmin ja oli niin kamalan näköinen, että Hans
Mikkelsen alkoi häntä peljätä ja meni tiehensä. Tuommoisista sairaista
naisista minä en pidä, hän puhui itsekseen, mutta ajatteli samalla, että
hän kenties oli puhunut enemmän kuin olisi pitänyt.
Gunhild meni vielä uudestaan papin luokse. Poika täytyi pelastaa. Papin
tuli keksiä joku neuvo. Hän puhui pojan puolesta; kertoi satuja ja
juttuja henkilöistä, jotka olivat paholaista peijanneet, ja pappi
myöskin tiesi semmoisia tapahtuneen. Mutta vaikeampaa oli päättää,
vieläkö tuo nytkin tapahtuisi. Se riippui monesta seikasta. Ja tähän
aikaan oli harvalla jos yhdelläkään papilla niin suurta valtaa
paholaisen ylitse. Sen hän ainoastaan Gunhildille lupasi, että
puhuttelisi sitä miestä, joka oli myöty, nähdäkseen voisiko mitään apua
toivoa. Paljon riippui, näet, siitäkin, jos mies oli elänyt oikealla
tavalla tai jos hän kenties oli semmoinen, että ansaitsi tullakin pahan
valtaan.
* * * * *
Siitä hetkestä oli Gunhildilla toinen huoli kannettavana. Ei vielä siinä
kylläksi, että hän oli myönyt poikansa, hän oli vielä lisäksi laittanut
niin, ettei hän voinut pelastua. Kahteen kertaan hän oli hänet
paholaiselle myönyt. Ulos kadulle oli hän heittänyt poikansa huonojen
ihmisten sekaan, jossa hän ei voinut oppia muuta kuin pahaa, ja niin hän
oli tullut semmoiseksi raivoksi, että tuskin saisi omien syntiensäkään
tähden armoa.
Hän ajatteli kaikkea tuota, mitä merimies oli kertonut. Ja kun hänkin,
raaka laivamies, piti Bårdia rajumpana muita, niin saattoi arvata,
minkälainen hän mahtoi olla! Varmaan hän oli hukassa, poika parka,
nuorella iällään.
Pahinta kaikesta, että hän oli naisia vietellyt. Aivan kuin isänsäkin.
Vietellyt naisia, useita naisia! Gunhild tiesi, minkälaista se oli,
tiesi, miltä nuorelle naiselle tuntui, kun sai senlaista kokea. Ja hän
oli monta turmioon saattanut. Moni oli hänen tähtensä elämän toivon
kadottanut; moni hänen tähtensä kärsi suurimpia tuskia. Kuinka paljon
valitushuutoja mahtoikaan hänen omaatuntoaan painaa; kuinka syvästi
mahtoivat häntä kirota nuo monet, jotka turhaan häntä odottivat ja joita
hän rajussa himollisuudessaan oli häväissyt. Gunhild käveli rauhatonna
ja tuskaisena edes takaisin suuressa huoneessaan; väänteli hiestyneitä
käsiään, pysähtyi ja tuijotti pitkät ajat joko tyhjään ilmaan tai
sisäänpäin, omaan itseensä; sillä omaa elämätään hän nyt eli, eikä
tiennyt muusta maailmasta mitään. Ja äkkiä hänelle selveni, ettei
pojassa ollut syytä, vaan että hän, Gunhild itse oli edesvastauksessa
kaikesta. Minkä poika sille voi, että hänet oli kadulle, roistoväen
pariin heitetty, ja siellä kaikenmoista ilkeyttä oppinut. Ne naiset,
jotka Bårdia kirosivat, olivat väärässä; häntä heidän vihansa pitäisi
kohdata. Hän yksin oli syntiä tehnyt. Taikka ei oikeastaan hän, vaan tuo
mies siellä kotipuolella. Bård Neset, joka oli hänet turmioon syösnyt,
_hän_ syyllinen oli; hänen ylitsensä tämä valitus oli tuleva; _hän_
saisi kärsiä kaikesta, mitä oli tapahtunut, itsensä, Gunhildin, pojan ja
kaikkien nuorien tähden, kaikkien niiden tähden, joiden elämä oli
hukkaan mennyt. Ja niiden lasten tähden, jotka nyt kuljeksivat ympäri
maailmaa oppien kaikkea pahuutta; syntiä karttui synnin päälle läpi koko
elämän aina tuomiopäivään saakka.
Mutta poika oli viaton, ja hän oli pelastettava. Kunpa hän vaan tulisi.
Aika oli pian kulunut; Gunhildilla oli enää päiviä luettavana kuukausien
sijasta. Hän meni taaskin papin luokse, antoi hänelle rahoja ja pyysi
rukoilemaan poikansa edestä joka ilta ja aamu. Pyysi myöskin, että pappi
oikein kauniisti rukoili hyvää ilmaa seuraavana sunnuntaina kirkossa.
Pappi rukoili. Ja hyvä ilma tulikin. Jo lau'antaina, ennenkuin kirkossa
oli rukoiltukaan, kääntyi tuuli. Silloin sai Gunhild lujan luottamuksen
pappiin. Kyllä hänessä varmaan olisi miestä, kun taistelu syntyisi
paholaista vastaan.
* * * * *
Gunhildilla oli voimakas luonto; mutta hän tunsi kuitenkin päivä
päivältä käyvänsä heikommaksi. Vihdoin viimein tuli Judith-äiti eräänä
päivänä hänen luokseen. Vanhus näytti juhlalliselta, mutta samalla
myöskin lempeältä, ja Gunhild ymmärsi kohta, että hänellä oli hyviä
sanomia. Tulinen sähkövirta tulvasi hänen sydämmeensä: "hän on tullut?"
-- kuiskasi hän. Vanhusta vähän arvelutti, ennenkun vastasi. -- Kenties
oli.
Gunhild tahtoi syökseä ulos. Semmoinen levottomuus hänet valtasi, että
tuntui, kuin olisi hän enemmän peljästynyt kuin ihastunut. Mutta Judith
arveli, ett'ei mitään kiirettä ollut. "Kuinka niin? Onko jotain
tapahtunut?" "Eipä juuri; mutta poika saattoi tulla hänen luokseen
tuossa paikassa." "Onko hän täällä? pian, pian!" Gunhild oli sellaisessa
kuumeessa, että se vanhukseenkin tarttui. "On kyllä, sekä hän että hänen
vaimonsa", sanoi hän hymyillen. "Oikein kaunis pari siinä on!"
Gunhildin sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi istua. Useita
kertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi
ja tahtoi häntä auttaa. "Anna heidän tulla!" kuiskasi Gunhild. "Ette
varmaankaan kestä sitä", arveli Judith. "Anna heidän tulla!" intti
Gunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild
kuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni. Joku vieras voima veti Gunhildia
heidän luokseen, ei hän heitä nähnyt, mutta juuri kuin sumun läpi
haamoitti häntä vastaan suuri, kaunis poika, jolla oli niin musta, paksu
tukka, että säihkyi ympärillä. Ja hänen takanaan oli nainen, vaalea ja
ihana suurine, loistavine silmineen. Gunhild riensi heitä kohti ja
tukevat kädet ottivat hänet vastaan; kaikki kolme seisoivat yhteen
pujottuina kädet toistensa ympärillä; Gunhild vapisi ja itki, eikä