Kyläkertomuksia - 6

karkeasti; Gunhildin kaula kuristui kokoon. Ovi aukeni ja tuossa seisoi
vouti.
Hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, eikä näyttänyt vähääkään
kummastuvan, että Gunhild oli muuttanut mieltä. "Noo", sanoi hän, "sinä
olet tullut toisiin ajatuksiin? Niin, tiesinhän sen, et sinä niin
kelvoton ole, mutta nuorten täytyy aina tehdä koukkuja... No hyvä. Niin
pian kuin lupauksesi annat, olet vapaa. En ole koskaan ollut ankara
sinua kohtaan. Myönnytkös?" Gunhild kätki kasvonsa käsiin ja vaikeni.
Mutta vouti näki, kuinka hän vapisi. "Noo", tiuskasi hän, "etkö sinä
vastaa?" Gunhild pelkäsi, eikä löytänyt sanoja. Voi että hän tämmöiseen
pulaan joutui. Voi että hän saisi vajota maan alle! -- "Gunhild!" vanhus
ärjäsi niin että Gunhild vavahti; hän kumartui alas ja puhkesi itkuun.
"Vai niin", murisi vouti. "Sitäkö varten sinä lähetit minua hakemaan?
Luuletkos, ett'en ole ennen nähnyt naisten itkua? -- No, ell'ei sinulla
ole muuta sanottavaa, niin jätetään huomiseksi. Minun tahtoni tiedät."
Vouti kääntyi ja tarttui oveen. Silloin hän parahti kummallisesti
valittavaan huutoon: "Isä!" puoleksi kirkuntaa se oli ja puoleksi itkua.
Vouti katsoi vihaisesti taakseen; tuo ääni kuului aivan oudolta hänen
korviinsa. "Oletkos järjeltäsi?" hän kysyi, "etkö saa suutasi auki.
Sinun on annettu elää liian vapaasti, siinä koko juttu, minun olisi
pitänyt ennemmin sinua taivuttaa, niin se helpommin olisi nytkin käynyt.
No, tule mukaan nyt. Tahdotko, vai et?"
Kuinka kova hän saattoi olla, vaikka näki hänen kauheat tuskansa!
Gunhildissa nousi jälleen viha ja se antoi hänelle voimaa. Väkinäisellä
ponnistuksella hän tukehdutti itkun ja pelvon myöskin, päätti antaa
kaikki mennä menojaan, ja koetti lohduttaa itseään sillä ajatuksella,
ettei tässä enempää voinut olla kysymyksessä kuin henki. "Minä en voi
ottaa muita ... kuin ... kuin hänet..." Gunhild veti henkeä, "hänet,
jonka lasta kannan sydämeni alla". Gunhild heittäytyi pöydän ylitse ja
painoi päänsä alas käsivarsien välin; _nyt_ se oli sanottu. --
* * * * *
Vanha vouti oli kamalasti kalpea. Hän tarttui ovenpieleen saadakseen
tukea ja tuijotti kauhistuneena tyttäreensä; hän oli aivan kuin haamu.
"Mitä sanot", kysyi hän viimein; ääni oli käheä ja ilkeä. "Oletko sinä
senlaisessa tilassa?" -- "Olen", kuiskasi Gunhild. Vouti suoristi
itsensä ja irtautui ovenpielestä. "Kuka on lapsen isä?" kysyi hän.
Gunhild veti henkeä ja koetti niellä tuskaa, joka pyrki nousemaan ylös;
nyt tuli pahin. "Onko se joku talonpoika?" kysyi vouti jääkylmällä
äänellä. "On..."
Gunhild istui ja odotti hirmuisinta. Mutta vanhus vaikeni. Viimein hän
kuuli, kuinka vouti läksi menemään, raskaasti, epävakavasti ja
kummallisen hitaasti. Gunhild kuunteli, pidätti henkeä, ja kuunteli ...
mitähän isä aikoi? Mitä hän ajatteli? Menikö hakemaan puukkoa...
Kuoleman kova, ajatukseton kauhu hänet valtasi. Hän juoksi ulos
päästäkseen pakoon, mutta ei löytänyt missään turvapaikkaa; lensi edes
takaisin värisevänä ja houreissa ja pelkäsi niin että tuskin eteensä
näki. Samassa vanhus tuli. Gunhild lankesi vaikeroiden polvilleen ja
kurotti käsiään joko rukoillakseen armoa taikka välttääkseen lyöntiä.
Vanhuksen täytyi häntä sääliä, kun hän siinä turvattomana ja
peljästyneenä makasi, mutta eihän asia siitä parantunut. Vouti pysähtyi
ja puhutteli niin häntä tyyneesti ja kylmästi että Gunhild heti tointui
ja häpesi omaa pelkuruuttaan. "Olisit kai sinä kuoleman ansainnut",
sanoi vouti, "mutta en minä sinua tapa. Minulla ei ole enää mitään sinun
kanssasi tekemistä. Tässä on äidinperintösi; ota se, eläkä koskaan enää
tule silmieni eteen. Senlaista naista en minä talossani kärsi ja näillä
rahoilla voit elättää itseäsi. Hyvästi!"
Sen sanottuaan vouti kääntyi ja läksi. Gunhild kuuli raskaita askeleita
käytävää pitkin; joku ovi avattiin ja suljettiin jälleen; ja sitten oli
vaan syvää hiljaisuutta.
Kului hetki, ennenkuin hän ollenkaan pääsi liikkeelle; sitten hän
koetteli olisiko siihen voimia, ja kömpi ylös jaloilleen. Hän meni
takaisin vielä kamariinsa, kokoili vaatteensa nyyttiin, otti
kultasormukset ja hopeakalut, jotka oli saanut äitinsä jälkeen, pani
virsikirjan varoen poveensa, järjesti hiuksensa ja sitoi nuttunsa
kiinni. Hän oli vallan sekaisin, vitkaan ja juhlallisesti hän kaikki
toimitti aivan kuin omia hautajaisiaan olisi valmistanut. Ja niin kalpea
hän oli, kuin manalle menevä. Jonkun hetken kuluttua nähtiin eräs nainen
nyytti kädessä hitaasti ja pelokkaasti hiipivän pihan poikki; mutta ei
olisi kukaan uskonut häntä samaksi tyttöhentukaksi, joka ennen lensi
noita polkuja keveänä ja villinä kuin metsässä peura. Tuo vanha
naispalvelija seisoi kyökin ovessa ja tirritti katsoa; huusikin, mutta
vastausta ei saanut.
Gunhild astui tietä pitkin; hiljaa ja hitaasti se kävi. Kun hän joutui
metsän reunaan, istahti hän kivelle. Kääntyi katsomaan taakseen. Tuolla
oli talo, entinen koti. Siellä asui hänen isänsä, siellä äidin muistit
olivat, siellä hän nuoruutensa iloista elämää oli viettänyt
kahdeksantoista vuotta. Tuolla ylempänä kohosi metsä, jossa hän kukkia
ja marjoja poimi ja iloisia laulujaan lauleli, jossa hän rakkauden suloa
nautti ja riemullisia ajatuksia ajatteli. Päivä laski; pimeys tuli
hiipien, raskaana ja sokeana. Hänen täytyi lähteä. Hän nousi jälleen
ylös, tunsi vilua ja astui tietä pitkin Nesetiin.
Ilta jo oli, kun hän perille saapui. Pimeää ja märkää myös; kuu ei ollut
vielä noussut. Pilvien välistä näkyi palanen mustansinervätä taivasta,
jossa kiilui vaan muutama himmeä tähti kaukana korkeudessa. Gunhildia
vilusti ja väsytti. Tuo, mikä oli tapahtunut, painoi häntä kuin raskas
taakka; ei hän ollut tolkussaan eikä hän voinut selvittää omia
ajatuksiaan. Hyvän aikaa hän seisotteli pihassa odottaen jotakuta
tulevaksi; sillä hän ei uskaltanut astua sisään. Yksi ainoa toivo häntä
piti yllä: nyt hän tapaisi Bårdia. Kun hän sitä ajatteli, tuntui kuin
valo olisi heijastanut häntä vastaan ja sydänjuurista lämmin, katkera
ilo pilkistänyt esiin. Saada vaan tuntea hänen varman kädenlyöntinsä,
nähdä hänen lempeät silmänsä loistavan ylitsensä kuin päivänpaisteen...
Oi, niin, kyllä hän nyt olisi ystävällinen ja hyvä tytölleen. Eikä hän
sitä katuisi. Gunhild rakastaisi häntä äärettömästi. Ja kaikki mitä hän
oli rikkonut, tekisi hän hyväksi jälleen. Menetetyn kunniansa hän
voittaisi takaisin; kaikki antaisivat hänelle anteeksi, voutikin.
Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nuo jäykät, ylpeät talonpojat olivat muita
pahemmat ja kovemmat; ja tuo vanha isoisä, joka oli ajanut erään
voudinkin pakoon... He vihasivat hänen vertaisiansa, eikä hän ollut
heidän tyttöinsä kaltainen. Nyt ei hän enää ollut rikaskaan. Ennen hän
oli pannut turvan rahoihinsa, sillä niitä talonpojat rakastivat; mutta
nyt hänellä ei ollut senkään vertaa kuin Signellä. Nyt kysyttiin
Bårdilta mieltä. Mutta ellei muu auttanut täytyi hänenkin lähteä
kodistaan pois. Bård veisi häntä tänä iltana vielä metsän ja vuorten
yli, salojen ja soiden poikki. Bård kantaisi häntä, kun hän väsyi, ja
jos hän nukkui, niin Bård valvoisi ... oi, hän tunsi Bårdin, tunsi oman
poikansa; ei vielä kaikki ollut hukassa.
Aika kävi pitkäksi ja ilta oli kylmä, hän oli kovin väsynyt. Jos hän
vaan uskaltaisi kolkuttaa ovea! Täytyipä se kumminkin tehdä. Ei auttanut
pelätä, kuin elämä oli kysymyksessä. Täytyi uskaltaa jotain, jos mieli
voitolle päästä. Hän lähestyi ovea; käsi vapisi ja sydän löi. Mutta nyt
kuului askeleita. Hän säpsähti ja vetäyntyi syrjään; kukahan siellä
tuli? Jumala suuressa armossaan suokoon, että olisi Bård! Ei; joku
rengeistä se oli.
Hänen täytyi rohkaista mieltään; tuli esille taaskin, lähestyi renkiä
puoliväliin ja sanoi hyvää iltaa. -- "Hyvää iltaa", sanoi hän kankeasti
ja töllötti häneen; "vieraitako vielä näin myöhään?" -- "No niin ...
onko Bård kotona?" -- "Ehkäpä on. -- Niinkö Bård?" Pojalle näytti
iskevän joku ajatus mieleen; hän astui lähemmäksi ja katseli tarkempaan
vierasta. "Kuinka ... eihän se vaan liene Gunhild Nielsen tytär?" --
Gunhild huomasi, että hän teki ristinmerkin ja aikoi lähteä tiehensä.
"Minä se olen", vastasi hän, "mutta ... voi, pyydä Bårdia tulemaan ulos.
Minun täytyy häntä puhutella kahdenkesken. Tee se, niin olet hyvä!"
Poika vetääntyi yhä kauemmas hänestä. "Kyllähän minä", sanoi hän, "mutta
... täällä on vieraita tänäiltana". "Onko?" -- "On, Lidin pojat".
Gunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. "Lidin pojat?" -- "Niin, Olav ja
Aslak, Signen veljet, tiedämmä." -- Gunhild luuli vaipuvansa maan alle.
"Pyydä Bårdia tulemaan ulos!" sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla
äänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta
täyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti
että samalla viivytellen. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Siihen jäi
Gunhild seisomaan.
* * * * *
Bårdin ajatukset olivat viime aikoina taaskin kääntyneet Signeen.
Vanhukset olivat oikeassa: Signe hänelle sopi, vaan ei tuo toinen.
Signeä hän oikeastaan olikin ensin rakastanut ja Signeen hän luotti.
Mikä häneen kuitenkin enin vaikutti, oli tuo huhu, joka pitäjäässä oli
levinnyt Gunhild Nielsentyttärestä, että hän muka olisi äidiltään
oppinut taikoja tekemään. Ei kukaan muut, paitsi Bård, tiennyt, mistä
tämä huhu oli alkunsa saanut. Mutta hän oli varma siitä, ett'ei se
muualta tullut kuin Lidistä. Signe oli kertonut veljilleen, mitä hän
tuona sunnuntaina luuli huomanneensa kirkossa ja veljet sen ilmoittivat
Bårdille. Ja kun Bård sai sen kuulla, näytti hänestä juuri kuin peite
olisi pudonnut silmien edestä. Nyt hän ymmärsi kaikki: Gunhild osasi
loihtia. Taikakeinoilla hän oli kietonut ja voittanut hänet; paholaisen
avulla hän niin tiukasti oli kiinnittänyt hänet itseensä. Mutta nyt
kaikki kävi selväksi. Hän muisti Gunhildin katseen silloin. Siinä oli
enemmän kuin ihmisen voimaa. Noidan vehkeitä ja helvetin tulta siitä
iski ja ne hävittivät pois hänen vanhan lempensä Signeen ja herättivät
uuden, jumalattoman sijaan. Hän oli ollut noiduttu. Vuoreen suljettu.
Nyt hän peljästyneenä pakeni tuosta kaikesta; rakkaus Gunhildiin muuttui
kauhuksi ja koko sydämestään hän iloitsi, että hän kumminkin ajoissa oli
herännyt, ja että hän vielä voi Signen omakseen saada. Hän lyöttääntyi
Lidin poikain seuraan, jotka viime aikoina olivatkin taas useimmin häntä
tavoitelleet. Ja eräänä iltana hän jo uskalsi saattaa heitä Lidiin asti.
Siellä häntä kestiteltiin. Otettiin vastaan kuin vanhaa tuttua, eikä
Signe näyttänyt ollenkaan vihaiselta, vaan kohteli häntä ystävyydellä ja
lempeällä herttaisuudella; sitä paitse hän oli niin suloinen ja kaunis
ja käytöksessään niin sävyinen, ett'ei Bård voinut ymmärtää kuinka hän
oli voinut pitää Gunhildia häntä parempana. Sitten he tarjosivat
Bårdille olutta, hyvää, väkevää olutta ja lopulta kävi niin, että he
Signen kanssa menivät kihloihin ja päättivät jo kevätpuoleen viettää
häitä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä iltana, samaan aikaan kuin
Gunhild istui lukkojen takana kamarissaan. Nyt olivat Lidin pojat
Nesetin vierastuvassa, joivat Bårdin ja vanhusten kanssa, puhelivat
tulevasta hääjuhlasta ja olivat iloisia.
Mutta ulkona seisoi Gunhild Nielsentytär ja värisi vilusta. Hän sai
odottaa niin hirmuisen kauvan. Ei ketään tullut. Kuinka ne viipyivät.
Hän luuli kuulevansa askeleita, mutta huomasi erehtyneensä; hän
kuunteli, toivoi ja rukoili. Tuntui juuri kuin sydän olisi verta
vuotanut surusta ja ikävästä. Ei. Ei tullut ketään. Hän ei uskaltanut
ajatella, että Bård olisi hänet jättänyt; sillä kun semmoista mieleen
tuli, alkoi hänen päässään suhista niin raskaasti ... ei! pois se
ajatus, pois. Bård ei ollut kavala. Hyvä hän oli, uskollinen ja
rehellinen ja taivaan Herra oli armollinen ja laupias; semmoista ei hän
sallinut maan päällä tapahtua. Hiljaa! joku tuli... Bård! se oli
varmaankin Bård. Miksi noin raskailla, vitkastelevilla askeleilla --?
Kauhistava ajatus pimensi hänen aivojaan. Silloin ovi aukeni, ja raaka,
karkea ääni huusi ulos:
"Onko täällä ketään?"
Herra Jumala! se oli vanhus. Iso-isä. Hän, joka oli ajanut voudin
pakoon.
Nyt Gunhild sen käsitti. Hän, joka oli voudin karkoittanut, karkoittaisi
myöskin voudin tyttären. Bård ei tahtonut tulla hänen luokseen, hän oli
kavala ja pelkuri, halusi vaan päästä hänestä. Bård halusi päästä
hänestä. Gunhild veti henkeä. Hän kävi merkillisen tyhjäksi. Purot
alkoivat kohista ja kuohua ylhäällä harjulla. "Olisin tahtonut ...
puhutella Bårdia", hän sanoi.
"Bård lähetti minut sijastaan. Mahtaa arvella, että noidan nuolet eivät
minuun pysty. Olisiko sinulla jotain sanottavaa?"
Gunhild ei oikein tajunnut. Noidan nuolet? Vihdoin hän tointui ja
sammalti: "Sano, että minä tahtoisin puhutella häntä -- viimeisen
kerran".
"Vai niin? Tahtoisit ottaa häneltä jäähyväisiä? Se on tarpeetonta. Voin
sanoa häneltä terveisiä, ett'ei hän enää jouda hurjastelemaan
voudintyttärien ja noitien kanssa, kun täytyy häitä laittaa".
Nyt Gunhild murtui. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja riensi pois. Nyt hän
sen tiesi. Nyt hän sen ymmärsi. Täällä ei ollut hänellä mitään
tekemistä. Pois hänen täytyi paeta, pois...
Ei hän tiennyt kuinka astui, minne meni. Polku oli kivinen ja kapea; hän
kompastui usein, ei kaatunut kumminkaan; enemmän hän kulki lentäen kuin
käyden. Tiheätä metsää oli ympärillä; paisuneet purot tulivat kohisten
ja kuohuen mäkiä alas ja sulkivat usein tien; mutta Gunhild ei
välittänyt tiestä, eikä suunnasta; yhden tekevää nyt oli kaikki. Hänellä
ei ollut paikkaa, mihin mennä. Pois hän vaan tahtoi, kauas, kauas pois.
Hiki valui alas kalpeita poskia pitkin ja kostea kevät-tuuli hiveli
viileästi hänen otsaansa. Viimein kuu nousi ja taivas selkeni. Nyt oli
valoisata, mutta kylmää ja kalpeata. Mihin ikänä hän katsoi, seisoi
ylhäällä korkeudessa jok'ainoassa rotkossa kummituksia, jotka
viittailivat ja liehuttelivat hänelle ja purojen suhinaa kuului
ylt'ympäri, laulun tapaista kohinaa se oli ... mutta ei hän pelännyt.
Tuolla oli kirkko, tuo vanha, ruskea kirkko, vino ja ruma kuin lato.
Hänelle juohtui samassa mieleen koko entinen onni ja ilo, joka nyt oli
mennyt. Hänelle juohtui mieleen tuo ensimmäinen sunnuntai vuosi
takaperin ja ne monet hauskat hetket senjälkeen. Rintaan koski niin
kipeästi ja kovasti, että hän heittäytyi maahan itkemään. Rajatonta ja
valtavaa itkua se oli; mutta ei sitä kauvan kestänyt.
Gunhild ei vielä ollut murtunut. Hänen nuori, vapaa luontonsa alkoi
tointua jälleen. Ajatuksia hänessä heräsi, suuttuneita, kylmiä
ajatuksia; ne tukehuttivat itkun, tekivät mielen raikkaaksi ja pään
selväksi. Minkätähden hän nyt makasi tässä yksinään ja turvatonna,
hyljättynä kaikilta, hän, joka oli ollut niin nuori ja niin iloinen?
Täällä hän juuri vuosi takaperin käyskenteli ylpeänä ja onnellisena
luullen kaikki voittaneensa. Oli juuri kuin uusi ihminen: rakasti
kaikkea, eikä hänessä ollut mitään pahaa. Häntä kohtaan, jonka oli
valinnut, hän oli rehellinen kuin kulta; kaikesta sydämestään oli hän
Bårdia rakastanut, eikä hänen suhteensa mitään säästänyt. Elämänsä olisi
hän tahtonut antaa Bårdille palkaksi siitä kuin häntä rakasti ja teki
hänet niin iloiseksi. Mitähän väärää siinä oli? Saattoiko se olla niin
suuri synti, että tuo vanha, ilkeä ukko siellä kotona sentähden voi
häntä ajaa pois mieron tielle? Kunpa vaan olisi ollut herra Jörgen, ei
ukko olisi sanaakaan sanonut ... mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra
Jörgen.
Ei, yhtä hyvä hän ei ollut. Vouti oli oikeassa, talonpoika oli
talonpoika, oli hän sitten muutoin minkälainen tahansa. Kun hän kerran
oli niin alas antanut itsensä, että semmoista rakasti, sai hän myös itse
kestää seuraukset. Nyt hän ymmärsi kaikki. Bård ei koskaan ollut häntä
rakastanut. Semmoiset ihmiset eivät voineetkaan rakastaa. Hän oli vaan
huvitellut, tehnyt pilkkaa hänestä mutta oikeastaan ajatellut Signeä. Oi
semmoista häpeätä, semmoista jumalatonta ivaa! Kuinka ilkeästi häntä oli
petetty, kuinka syntisesti Bård oli hänen nuoruuttaan ja rehellistä
rakkauttaan väärinkäyttänyt. Hänessä heräsi viha, joka oli kauhea. Hän
antoi Bårdille semmoisia soimanimiä, jotka olivat niin rumia, ett'ei hän
itsekään tiennyt, mistä ne hänen suuhunsa tulivat. Hän kirosi häntä,
toivoi hänelle kaikkea pahaa ja rukoili, että Signe kerran tulisi yhtä
onnettomaksi kuin hän nyt oli. Gunhild nousi semmoiseen kiukkuun, että
säkenöitsi. Liian suurta se oli, jonka hän oli kadottanut, liian kurjaa
se, mikä häntä odotti. Kaipaus pani sydämen sulamaan surusta, koston
himo taas palamaan tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä
kaikki ja sitten ajanut häntä metsään; heille oli yhdentekevää jos hän
putosi koskeen tai syvyyteen. Oi kunpa hän vaan olisi mies, että voisi
kostaa! Kunpahan vaan löytäisi vuorenrotkon, jossa kokoisi raivoisia
miehiä ympärilleen ja sitten jonakuna pimeänä yönä ryntäisi ulos,
polttaisi ja hävittäisi koko seudun! Kostaa hänen täytyi. Suotta eivät
he häntä metsänpedoksi tehneet. Hänkö antaisi nuoren elämänsä hukkaan
mennä, hänkö nöyrtyisi ja pitäisi kaikki hyvänänsä ... ei. Hän tahtoi
nauttia raikasta nuoruuttaan. Ja ell'ei saanut tehdä sitä, niinkuin oli
ajatellut, keksisi hän toisen tavan ja paremman! Nyt hän oli vapaa; ei
tarvinnut pelätä ketään, eikä välittää kenestäkään; saisivat nähdä,
ett'ei hän ollut nöyrtynyt, eikä heidän tähtensä elämästä luopunut, ja
niin totta kuin Jumala oli taivaassa, he saisivat katua tekojaan.
Viimeisenä hetkenään saisivat vielä kitua hänen tähtensä ja
tuomiopäivänäkin heitä edesvastaukseen vaadittaisiin. Gunhild nousi ylös
kuutamossa, kuin nuori jalopeura, lujana, komeana ja hirvittävän
ihanana; pudisti harjaansa, pudisti itsensä irti kaikesta, jota hän
tähän asti oli arvossa pitänyt. Hän puristi kädet rintaansa vasten ja
vannoi, että hän siitä hetkestä asti eläisi raivosti, niin raivosti että
he kalpenisivat sitä kuullessaan ja katuisivat niin että järkensä
menettäisivät, niinkuin hän oli tänä iltana vähällä menettää omansa. Hän
ei välittäisi mistään enemmän kuin hekään olivat välittäneet hänen
suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti hän eläisi, koska kerran olivat
häneltä kunnian ja kaiken hyvän vieneet: ja viimein hän tulisi kotiin
taaskin rikkaana ja ylpeänä -- kuin kuningatar, maailman komeimman
miehen puolisona.
Hän koetti rukoilla Jumalalta apua, vaan ei voinut, muisti ajoissa, että
tänlaisissa tapauksissa tuli kääntyä paholaisen puoleen. Juuri niin!
paholaisen puoleen. Hän nauroi kuin meren haltiatar. Kaiku antoi
tunturien välistä surullisen vastauksen. Paholainen häntä auttaisi. Hän
siihen olisi mies. Olipa hänen äitinsäkin ollut noita. Ja häntä itseään
he myöskin noitana pitivät. Ha, ha! Paholainen oli juuri sopiva. Hän,
siellä kotona ja hän, Bård parka, -- Bård saisi syyn kantaa, saisi
vastata siitä tuomiopäivänä, hän oli sen ansainnut!
-- Oliko hän järjeltään? Yhden tekevä; liian viisas hän sittenkin olisi
heille, siellä kotona. Sitä eivät varmaankaan olleet ajatelleet;
luulivat kai, että hän hyppäisi koskeen, taikka menisi kerjuulle, tai
rupeisi ruokansa edestä palvelemaan kunniallisissa ihmisissä ... kyllä,
uskokoot vaan sitä! He saisivat nähdä, ett'ei hän suotta ollut rouva
Margretan tytär.
Taas tunsi hän tuon kummallisen levottoman liikkeen vyönsä alla. Ja koko
hänen raivokas vihansa kääntyi sitä viatonta kohtaan, jonka hänen
itsensä piti synnyttämän. Bårdin lapsi! Kaikkien hänen kärsimyksiensä
alku ja juuri. Hänen tuli nyt mieleensä sadut tuosta miehestä, jota
paholainen auttoi ja joka hänelle siitä antoi palkaksi vielä
syntymättömän lapsen. Raivoava, julma ajatus hänessä heräsi. Niin hän
tekisi! Bårdin lapsen hän möisi. Sillä tavalla hän kostaisi! Lapselle
oli yhdentekevä. Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään
tapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan... Gunhild otti neulan
rinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja
repäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja
vuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli ... hän värisi,
veti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä,
epäselvillä kirjaimilla:
"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt
kahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille.
Gunhild Nielsentytär".
Hän ei enää mitään ajatellut, hän nauroi, nauroi vaan; juoksi kirkon
luokse, kääri lipun kokoon ja pisti sen oven alle. Nyt se oli tehty, hän
oli saanut kostetuksi. Kuinka se Bårdia masentaisi, kun siitä kuulisi.
Kuinka hän kärsisi ja kiusaantuisi! Gunhildista hän ei lukua pitäisi,
mutta omasta lapsestaan --! Hurjat ajatukset liehuivat ja lensivät hänen
päässään, hän oli sairas; tukahutettuja naurun purskauksia hän kuuli ja
kummallisia huutoja ylt'ympäri mäkien harjanteilta; kuolleet astuivat
haudoistaan pitkissä lakanoissa, viittasivat ja liehuttelivat hänelle,
mumisten lihattomilla leukapielillään; Gunhild ryntäsi pois
hillitsemättömässä juoksussa, levähtämättä hän riensi eteenpäin kivien
ja kantojen ylitse, kuin henkensä edestä, ja kummitukset seurasivat
häntä kintereillä, valkeana joukkiona, liehuttaen ja vilkkuen...


II.

Bård Bårdinpoika oli tuon pienen raukan nimi, joka jo ennen syntymistään
paholaiselle myötiin ja Gunhild itse sen nimen pojalle antoi. Hänellä
oli omat ajatuksensa siitä asiasta.
Bård Bårdinpoika kasvoi kaupungin syrjässä, ei ollut hänellä isää, eikä
äitiä. Eräs eukko, jota sanottiin Judith-äidiksi, häntä kasvatti ja
poika sanoi häntä äidiksi muiden mukaan. "Mutta en minä sinun _oikea_
äitisi ole, pikku veijari", sanoi Judith usein pojalle, joka siitä alkoi
tuumia, mikä eroitus oli oikean ja väärän äidin välillä, -- "oikea
äitisi on toista laatua", lisäsi Judith-äiti, "sillä kaikkina aikoina on
ollut eroa parempain ihmisten ja roistokansan välillä, näetkös. Äitisi
ei ollut tällainen vanha, ruma akka kuin minä ja muut; hän on kaunis,
hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid, mutta ihanampi paljon, voisi
muotonsa puolesta olla vaikka prinsessa; mutta nyt, näetkös, hän loistaa
tuolla avarassa maailmassa, ja löytää sieltä kenties jonkun prinssin ja
sitten sinäkin tulet prinssiksi, pikku veijari! ymmärrätkös? Mitä?" --
Ei, pikku veijari ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän ajatteli sitä paljon ja
aina enemmän, mitä suuremmaksi hän kasvoi.
Judith-äiti oli kuudennellakymmentä, paksu ja pyöreä kuin heinäsuova;
leveät, lihavat kasvot hänellä oli ja pienet, harmaat, siiristävät
silmät, jotka enimmiten olivat naurussa, mutta toisinaan myöskin
vihassa, toisinaan taas sillä välin, ett'ei oikein tiennyt, oliko eukko
hyvällä, vai pahalla tuulella. Hän oli viisas ja taitava, aina omaa
etuaan katsova, mutta kuitenkin perin pohjin hyvä sydäminen ja suopea,
eikä koskaan tehnyt vääryyttä tahallaan yhdellekään ihmiselle, ei puolen
roposenkaan vertaa. Hän oli ollut naimisessa, vaan lapsia hänellä ei
ollut; nyt hän eli, niinkuin sattui. Hän harjoitti lääkärin temppuja,
antoi apua kolotukseen ja tautiin, sekä onnettomaan rakkauteen, ennusti
kortista ja kahvista, ymmärsi eläinten vammoja, ja kätilön toimessa hän
oli erinomainen. Ingrid, hänen sisarensatytär, auttoi häntä talouden
toimissa ja hän se enimmäkseen Bårdiakin hoiti.
Ingrid oli pieni, reipas tytön hempukka, noin 16--17 vuoden vanha,
iloinen, hyväluontoinen ja jotenkin sievännäköinen. Bård viihtyi hyvin
hänen luonaan, mutta hauskempaa hänestä kumminkin oli silloin, kuin
vanhus itse oli kotosalla. Ell'ei häntä ollut, tuntui Bårdista, juuri
kuin olisi joku seinä huoneesta poissa. Ja silloin tuli Ingridin luokse
usein eräs poika, jolla oli niin paljon hänelle puhumista, ett'ei Ingrid
milloinkaan joutunut katsomaan lasta niinkuin olisi pitänyt. Hän antoi
Bårdin hoitaa itseään, keräili hänelle leikkikaluja, eikä välittänyt
sitten mistään muusta koko maailmassa paitsi tuosta vieraasta pojasta.
Mutta Bård ei useinkaan ottanut viihtyäkseen, vaan alkoi huutaa, jolloin
Ingrid suuttui ja löi. Ell'ei siitä apua tullut, otti tuo vieras poika
paksun kangen ja peloitteli häntä sillä. Bård tuohon vähitellen tottui.
Hän makasi välistä tuntikausia lattialla ja leikitteli milloin milläkin
kalulla, mutta katsoi tuon tuostakin kummeksien ja äreänä noita
molempia, joilla näytti olevan niin paljon puhuttavaa toisilleen. Nämä
olivat ensimmäisiä kokemuksia, jotka Bårdin mieleen painuivat.
Mutta erilaisia havaintoja hän vanhuksestakin teki. Kotona ollessaan,
kun oli hetken lepoaikaa, otti hän usein kaapistaan pullon, istui
mukavaan asemaan pöydän luona, kaatoi lasiin ja joi -- "se helpotti
rintaa", sanoi hän --; ja silloin hän aina tuli hyvälle tuulelle. Puheli
ja nauroi, kertoi satuja ja vehkeili Bårdin kanssa, jonka mielestä luo
kaikki oli hyvin hauskaa. Mutta eipä aikaakaan, ennenkuin hän jo antoi
pojalle pisaran putelista. "Juo veijari, niin vahvistut!" sanoi hän.
Bård joi, mutta irvisteli pahasti; Judith-äiti nauroi. Ja kun Bård
ymmärsi, että hän tuolla miehuuttaan näyttäisi, joi hän uudelleen,
vaikka kirvelikin kaulassa ja viimein hän niin mieltyi puteliin, että
rukoili äidiltä viinaa, niinkuin muut lapset sokuria rukoilevat.
Judith-äiti nauroi ja ihmetteli pojan viisautta. Ja useimmiten hän sai
mitä pyysi. Mutta kerran oli hän kapuillut ylös ja itse löytänyt putelin
ja silloin hän otti siitä niin paljon, että tuli kipeäksi. Sen päivän
jälkeen ei putelia pitkään aikaan näkynyt; mutta tämäkin oli niitä
seikkoja, jotka tarttuivat pojan mieleen.
* * * * *
Neljän vuoden vanhasta hän kontturoitteli kadulla talon ulkopuolella.
Ensimmäinen tuttu, jonka hän siellä sai, oli eräs koira. Mutta se oli
kotoisin naapuritalosta, noin kiven heiton päässä ja niin Bård tutustui
lapsiin siellä ja sitten heidän tovereihinsa, joten heitä vihdoin oli
koko liuta. Heidän parissaan sai Bård lopullisen kasvatuksensa. Kaikki
ne olivat köyhän väen lapsia. Muutamat olivat vanhempia, 7--8 vuoden
ikäisiä; ja ne heitä johtivat. Ja sitten he liittyivät toisiinsa
suurissa joukoissa sen mukaan kuin kykenivät. Purjehtivat vesiropakossa,
juoksivat hevosilla pitkin katua, laittoivat pitoja, joissa
virvoituksina tarjottiin laudan palaisia, hiekkaa ja savivoita, tai
muuta semmoista, kauppaa he kävivät ja paljon muutakin he samaan tapaan
leikkivät. Kun Bård kasvoi suuremmaksi, oli hän etevin kaikissa näissä
kujeissa. Hän matki Judith-äitiä, näytti, kuinka hän ennusti kahvissa ja
kuinka hän joi; ja heti ne kaikki alkoivat ryypiskellä, tulivat humalaan
ja elämöivät kauheasti. Viimein Bård alkoi matkia sitä poikaa, jota hän
oli nähnyt Ingridin luona, kun Judith-äiti oli ulkona. Ja kohta jakautui
koko lapsiliuta pariksi ja leikki kosioimista. Se oli varsin hauskaa.
Kun ihmisiä meni ohitse, täytyi heidän pysähtyä katselemaan; he
nauroivat ja silloin oli lapsista yhä hauskempaa. Vanha Judithkin nauroi
sitä nähdessään ja sitten hän alituisesti pilkkasi Bårdia näistä
asioista. Mutta kun Ingrid huomasi heidän leikkinsä, lensi veri hänelle
poskipäihin.
Vuodet menivät ja Bård kasvoi. Hän oli kookas, väkevä ja kaunis, mutta
väliäpitämätön ja rohkea; teki aina, niinkuin tahtoi. Tappeluja syntyi,
mutta hän piti hyvästi puoliaan ja sai sitä paitsi melkein aina apua,
ell'ei muilta, niin tyttöhempukoilta kumminkin ja viimein huomasivat
useimmat parhaaksi pysyä ystävyydessä prinssin kanssa. Hän oli suuren
katurakkijoukon päällikkönä ja nyt harjoitettiin ilkitöitä ja tuhansia
vehkeitä ympäri kaupunkia. Tappelu kuitenkin oli ensimmäisiä huvia. He
kävivät suorastaan sotaa. Keräytyivät suuriin ryhmiin, sen mukaan kun
olivat joko pohjois- tai eteläosasta kaupunkia ja kävivät säännöllisiin
otteluihin. Bård, tahi "prinssi", "katuprinssi", niinkuin häntä
kutsuttiin, oli "pohjoisjoukon", päällikkönä ja rajumpi hän oli muita.
Kerran ja toiste tuli hän iltasella kotiin niin verisenä ja märkänä,
että oli kamalaa nähdä. Näin Bård Bårdinpojan kasvatusta jatkettiin.
Judith-äiti, joka vuosien kuluessa tuli yhä paksummaksi ja tuimemmaksi,
piti kyllä poikaa hyvänä, mutta jankutti ja riiteli yhtenään hänen
tänlaisesta elämästään ja viimein hän vaati poikaa menemään matkoihinsa,
kernaimmin merille, sillä sinne juuri tuollaiset rasavillit olivat
omiansa. Bård ei siitä suuresti lukua pitänyt; hänellä oli hauskaa
kotona ja niin hän antoi vanhuksen jankuttaa. Ja välistä hän puhui
jotain siitä, ett'ei hän ilmaiseksi ollut Judith-äidin luona ja parasta
siis, että hän pitäisi suunsa kiini niin kauan kuin Bårdkin vaikeni. Sen