Kyläkertomuksia - 4

tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett'ei
nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan _Leivin_. Oliko hänellä
oikeutta antaa pois toisen omaa? -- Mutta kun ne eivät olleet
kunniallisia rahoja? -- Niin, mutta kun ne olivat _Leivin_. -- Kauan
aikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä
papilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli
helppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten
elämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi
erehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville.
Hän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille.
Mutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi
taaleria. "Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset
luulevat", sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa
puuttunut, ett'ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita.
* * * * *
Leivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes
takaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa
luulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja
tulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla
Norjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy.
Hän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän
uskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi,
mielissään siitä ett'ei kukaan häntä tuntenut. "Minä kun luulin tulevani
takaisin oikein mahtimiehenä", nauroi hän itsekseen.
Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä
partaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän
hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään.
Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen,
hän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos
hengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole
itseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää
minut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan.
Siis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että
senlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa
itsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja
pitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen ... kaksin, kolmin
kertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei
Alfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata.
Hän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli
jo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta
ilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät
huoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku --
kukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta
kauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja... Se oli Björn!
-- Björn Haugstad.
Leiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla...
ajatteli hän.
Björn parast'aikaa kerskaili uudesta hevosestaan. Sitä vasta oli koni;
ei sen vertaa koko pitäjäässä. Niin pulskaa elukkaa ei hän vielä koskaan
ollut nähnyt. Perhana vie, kuinka se osasi juosta. Ja sitten se oli niin
viisas. Kun näki vaan varjonkaan piiskasta, niin jo laski ravia. Eikö
tehnyt kenenkään mieli vaihtaa?
Uusi vieras tuli tupaan. Hän oli korkea ja raskas, mustanpuhuva ja ruma,
ruskeat kasvot hänellä oli ja huulissa ilkeä hymy; harmaa hiussuortuva
riippui toisen korvan alta. "Hyv'iltaa Björn", sanoi hän ja laski
raskaan kätensä Björnin olkapäälle. "Hyv'iltaa Hans!" huusi Björn. Leiv
säpsähti, tuijotti mieheen ja tunsi hänet. "Vieläkö sinä elät, roisto",
ajatteli hän, "sinä, joka veit minulta rohkean mieleni ja iloisen
lapsuuteni".
"Täälläkö sinä istut Björn", sanoi Hans. "Luulin sinun olevan varsin
toisaalla tänä iltana?"
"Thyi!" sylkäsi Björn ja joi. Sitten hän lauloi:
"Ja jos mua vihkituoliin pyydät,
Mun ennen kuusehen hirteen syydät;
Ja ennen käyn tuonelan aaltoihin,
Kuin sulle morsiusvaatteisin".
"He--he", sanoi Hans. "Tuskinpa vaan se tyttö niin sanoo, joka näinä
päivinä morsianna on". "Hän! -- Hänelle se on yhdentekevä. Senlaiset
eivät mene naimiseen pojan, vaan talon kanssa. Sen mahdat tietää.
Terve!" "Terve, terve!" -- Leiv istui, kuin päähän lyöty, suu riippui
avonaisena, kurkku kävi kuivaksi... "Ihmiset sanovat", alkoi Björn
uudelleen. -- "Ihmiset ovat sanoneet, että minä siitä hentusta pidin. --
Sitä ei kukaan tiedä", -- hän joi -- "ja sama se, oli niin tai näin...
Kaunis hän oli peijakas... Sanokoot mitä hyvänsä, mutta ei hänen
vertaistaan koko kylässä ollut. -- Terve! -- Mutta minä en koskaan
häneen luottanut. Ja siinä tein juuri oikein minä syntisparka". Hän löi
pöytään; pullo kaatui kumoon, olut juoksi lattialle; sitte hän
heittäytyi pöydän yli mahalleen ja itki ääneen. "No, no Björn",
irvisteli Hans, "elä itke! elä itke! eihän sinulla ole itkun syytä.
Sinun eukkosi saattaa olla yhtä hyvä kuin Knut Åsenin, vaikk'ei hänen
nimensä ole Dalen Alfhild!"
Joku purskahti niin kamalaan nauruun, että kaikki jäivät sitä
kuuntelemaan, niin humalassa kuin olivatkin. Mutta samassa oli hän
tuvasta ulkona. "Se oli vaan eräs hullu englantilainen", sanoivat
ihmiset. Sitten he alkoivat juoda taas ja ilta päättyi hirmuiseen
tappeluun, jossa useat saivat pahoja vammoja, Björn Haugstad kuitenkin
enin.
Mutta silloin jo Leiv Hegglid makasi meren pohjassa.
Samaan aikaan kuin tämä kaupungissa tapahtui, oli Dalessa kolmannen
hääpäivän ilta. Pidot olivat suuret ja komeat, niinkuin jo edeltäpäin
sopi arvata. Surullista kumminkin oli, ett'ei morsian ollenkaan
näyttänyt iloiselta. Hän istui niin kylmänä ja kalpeana kauniin
kruununsa alla, että kaikki sitä ihmettelivät ja kävivät pahalle
mielelle. Ei hän kertaakaan nauranut, jos hymyili joskus, oli se kolkkoa
ja ilotonta. Silmät olivat kovat ja jäykät, aivankuin unitautisen. Knut
teki, minkä voi, saadakseen eloisuutta seuraan; mutta jotkut luulivat
tietävänsä, ett'ei hän ollut niin iloinen, kuin oletteli.
Puhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi
ja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat,
joiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa
haukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän,
tulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa
muutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten
vanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa
tanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja
huusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild
omansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki,
ett'ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän
näkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan
runossa, -- tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden
toisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, -- otti sitten
hänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. "Nyt
lemmessä elämme toistemme kanss', emme erkane milloinkaan!" -- Tuo näky
sitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan
istui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan. Äiti ja
toiset vaimot koettivat turhaan saada häntä puheesen. Kysyttiin,
tahtoiko hän tanssia; ei. Tahtoiko sisään sulhasen luokse? Ei. Hän ei
tahtonut mitään. Kuin houreissa hän istui ja katseli kummallisia
näkyjä...
Vihdoin hän äkkiä syöksähti ylös, vihlaisevalla huudolla mursi tien läpi
naisten kehän ja tanssivien piirin, lähestyen ovea epävakavin askelin;
kalman kalpea hän oli, silmät tunkivat ulos kuopistaan, suurina ja
valkeina, hirvittävät nähdä.
Sillä ovessa seisoi Leiv, pitkänä ja vaaleana; suuret, kiiltävät silmät
tuijottivat häneen kylmästi ja kalpeasti, kuin kaksi kuuta, märkä tukka
riippui suortuvissa alas otsalle, suu oli puoleksi auki ja sieltä kiilui
valkoiset hampaat, nuttu oli märkä, koko mies oli märkä; ja kun hän
kulki, näytti hän kahlaavan polvia myöten vedessä. Alfhild kuroitti
käsiänsä ja tahtoi hänen luokseen. "Leiv!" huusi hän tukahdetulla
äänellä. "Leiv!" uikutti hän niin surkeasti, että se itkien ja suhisten
kävi huoneesta huoneesen kautta koko talon; samassa hän tunnottomana
kaatui maahan ja kannettiin pois. Kaikki peljästyivät, humalaiset
selvisivät, naiset huusivat; samana iltana läksivät häistä kaikki muut,
paitsi lähimmät sukulaiset.
* * * * *
Alfhild sairastui tämän jälkeen. Kun sitten parani taas, oli hän kuin
toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä
niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan.
Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut.
Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää
peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui
joskus kuulemaan. Silloin hän itki. Semmoisina hetkinä ei hyödyttänyt
mitenkään koettaa Alfhildia puhutella; hän ei kuullut. Knut koetti
laulaa virsiä ja rukoilla; mutta sekään ei auttanut. Hän antoi kutsua
lääkäriä ja pappia, vaan kaikki turhaan. "Elä sitä niin sure", sanoi
Alfhild, "ei se niin pahaa ole". Jonkun vuoden kuluttua hän siihen jo
ikäänkuin tottui. Silloin se itsestään taukosi. "Nyt Leiv on saanut
rauhan", sanoi Alfhild. Mutta senjälkeen hän pian kuoli.
Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen hän oli myynyt
talonsa ja antanut kaikki köyhille, jättäen vaan hiukan itselleen. "Ei
se Leiviä paljon auta siellä missä hän nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta
synnin -- synnin täytyy tulla pois suvusta". Senjälkeen ei hän kauan
elänyt. Pitäjäläiset saattoivat häntä miehissä hautaan. "Parempi hän oli
kuin luultiin", sanoi pappi ruumissaarnassansa, ja se oli kaikkien
mielestä kohdalleen lausuttu.
* * * * *
Näistä kovan-onnen kohtaloista tehtiin surullinen laulu, joka loppui
näin:
Jumal' armahda Dalen neittä,
Oli kaunis nainen hän.
Mut sydän heikko ja vilpikäs
Hält' turmeli elämän.
-- Meren aallot mustina itkee.
Jumal' armahda kaikkia meitä!
Niin lieto nuoruus on.
Se rikkoo, jott' ikipäiviinkään
Sit' on korjata mahdoton.
-- Meren aallot mustina itkee.


KOSTO.


Åsulv ja Bergljot rakastivat toisiansa. Eräänä kauniina iltana olivat he
ottaneet toisiaan kädestä ja luvanneet, ett'ei muu kuin kuolema heitä
eroittaisi, ja senjälkeen he tapasivat toisiaan sangen usein. Ja toisena
iltana, se oli talvella, olivat he itkien ja surren vakuuttaneet että
mitä silloin olivat vannoneet, siinä pysyisivät, vaikka maailma nurin
menisi!
Sillä Tarald, Bergljotin isä, ei tahtonut suostua. Hän ei suorastaan
voinut kärsiä Åsulvia, eikä sietänyt häntä silmiensä edessä. Ja minkä
Tarald Hankastad kerran päähänsä sai, se siellä pysyi.
"Sinun täytyy ottaa Pål Bråte", sanoi hän Bergljotille. "En ota", sanoi
Bergljot. "Otat", sanoi Tarald. "Nähdäänpäs", sanoi Bergljot. "Niin,
nähdäänpäs, etkö ota", tuumaili Tarald.
Eräänä iltana oli Pål Bråte Hankastadissa. Komea mies, mutta vanhan
puoleinen ja lyhyenläntä. "Siinä on kosijasi", sanoi Tarald. "Omakseni
ei hän milloinkaan tule", vastasi Bergljot. "No, kylläpä sinä olet
hyvä!" huusi Tarald ja kalpeni; se ennusti aina pahaa. Bergljot ei
uskaltanut vastata. "Ja tiedäkin että kohtelet häntä siivosti --
ymmärrätkös?" -- "Niin siivosti, kuin voin", sanoi Bergljot.
Tarald ja Pål juttelivat koko illan ja ryypiskelivät paloviinaa jotenkin
runsaasti. Lopulta he alkoivat pitää kovempaa ääntä. Tarald huusi
tytärtänsä ja Bergljotin täytyi tulla. "Nyt on minun tahtoni ja
aikomukseni", sanoi Tarald, "että sinä keväällä seuraat tätä rehellistä
nuorta miestä Pål Bråtea, ensin alttarille ja sitte hänen kotiinsa; mitä
siihen sanot?" Bergljot aikoi panna kovan kovaa vastaan. Mutta isä
katsoi niin terävästi, että hänen täytyi painaa päänsä. Hän katseli
alas, ajatteli hetken ja vastasi sitten hiljaa: "Jos niin on, että
suorastaan aiot pakoittaa minua siihen vastoin tahtoani ... niin seuraan
minä häntä ... alttarille ... mutta kauemmaksi en". Hän suoristi itsensä
ja vaaleni.
Tarald aikoi käydä kiinni, mutta Pål sanoi: "Hyvä on, Bergljot, kun
kerran tulemme niin pitkälle, niin voimmehan puhua lopusta sitten".
"Oikein sanottu!" huusi Tarald ja löi nyrkkiä pöytään; "terve! -- Pål
Bråten ja Bergljot Taraldin tytär Hankastadin juhlamalja!" He joivat;
Bergljot pujahti ulos.
Sinä iltana hän niinkuin edellä kerrottiin, tapasi Åsulvia. Sillä Åsulv
tiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä
kun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että
Bergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen
papin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he
tiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi.
Keväällä vietettiin häät suuresti ja komeasti. Kaksi soittajaa siellä
oli ja paljon ihmisiä myöskin. Itse pappikin oli kutsuttu; hän istui
pöydän päässä, söi ja joi pitäjään etevimpien talonpoikien parissa.
Mutta kun oli tarpeeksi asti syöty ja juotu, vei Tarald pappia
erinäiseen kamariin. "Tänään on paha merrassa", sanoi Tarald. "Pahako
merrassa?" sanoi pappi ja katsoi häneen. "Niin", sanoi Tarald, "pelkään
tyttärelläni olevan jotain kirottua mielessä". "Ooho", sanoi pappi ja
myhähti, "vai niin on laita? Näin kyllä, ett'ei morsian ole juuri
iloinen, ja olen ennakolta kuullut puhuttavan yhtä, toista; mutta
arvaan, ett'ei tuo niin vaarallista ole. Semmoisia on ennenkin tavattu
ja kaikki ne ovat taipuneet alttarin eteen tultuaan. Olkootpa kuinka
kovaluontoisia hyvänsä, siellä ne sulavat. Itkeä piristävät hiukan ja
unohtavat sitten pian". "Se nyt on yhden tekevä", sanoi Tarald; "mutta
jos tyttäreni keksii jotain hulluutta tänään, niin elä ole
kuulevinasikaan, vaan laita heidät yhteen kuitenkin! -- Lupaa se; et
tule sitä katumaan". "Kyllä, kyllä; sinä olet hyvä mies Tarald ... ja
tyttäresi, näetkös ... niin -- niin; en ole vielä ikinä nähnyt tytön
monta päivää surevan, kun kerran on naimiseen tullut. Ne ovat kuin
pienet lapset, mikä kerran on nähtävistä pois, se mielestäkin haihtuu;
minä teen, niinkuin käsket, Tarald ja tiedän, että minua sitten
muistat". "Varmaan", sanoi Tarald ja puristi papin kättä.
Sitten he menivät kirkkoon. Pappi piti pitkän puheen. Hän sanoi, että
meidän tuli kurittaa ja ristiinnaulita oma tahtomme ja saisimme olla
varmat siitä, että Jumala itse oli meille määrännyt juuri sen, jonka
kanssa ensiksi alttarin eteen astuimme. Ja suuri synti oli ruveta
Jumalan tahtoa vastustamaan. Jos sokeassa sydämmessään luuletteli
jotakin toista paremmaksi, oli se vaan lihan ja saatanan kiusausta ja
ihmisen tuli karttaa, ett'ei semmoiselle korvaansa kallistaisi, sillä
helvetti silloin olisi edessä. Taraldin mielestä se oli verraton puhe ja
Pål arveli samaa. Mutta Bergljot ei sitä paljon kuunnellut. Hän seisoi
ja vapisi aivan kuin olisi ollut hengen hädässä.
Pappi alkoi vihkimisen, Pålilta kävi hyvin. Mutta kun Bergljotin vuoro
tuli, meni kaikki päin mäntyyn. Tyttö vastasi: "En", niin kovasti ja
terävästi, että sen jok' ikinen kuuli. Pappi tuntui vähän epäilevän ja
vilkuili syrjään; mutta siellä seisoi Tarald ja iski silmänsä häneen
niin jäykästi, että pappi kohta sai rohkeutensa takaisin ja pitkitti
vihkimistä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Toisessa kysymyksessä kävi samalla lailla. Alhaalla kirkossa syntyi
levottomuutta: mutta ihmiset eivät olleet oikein selvilläpäin ja niinpä
he ajattelivat että morsian varmaankin erehdyksestä vastasi hullusti.
Vanha lukkari istui penkissään ja töllisteli: Morsian on mahtanut juoda
viinaa tänäpäivänä, ajatteli hän. Tarald seisoi vankkana ja melkeinpä
paahtoi pappia silmillään; vihkimistä jatkettiin.
Bergljot peljästyi ja kävi hämilleen. Hän vapisi niin, että Pålin täytyi
häntä tukea, vaikka itsekin tunsi heikkoutta polvissaan. Kolmas vastaus
tuli niin matalana ja epävarmana, ett'ei sitä kukaan oikein kuullut;
pappi kiiruhti aivan kuin olisi hän seisonut tulisilla hiilillä.
Lopuksi ei Bergljot enää kuullut, eikä nähnyt mitään. Kuinka tämä kaikki
oli käynyt? Eikö hän vastannut tarpeeksi selvällä äänellä? Oliko hän
erehtynyt kysymyksistä. Raju tuska hänet valtasi; olisi tahtonut huutaa,
vaan ei voinut, tahtoi paeta tiehensä, mutta ei saanut jalkaa
nostetuksi; hän oli, kuin kiini lyöty, silmissä kaikki pyöri, kaukaa
kuului surinaa, suhinaa ja huutoa, alttaritaulu nousi ja laski, kuin
meren aalto, kuva kääntyi ja tuijotti... Pappi luki yhä kiivakammin ja
hikoili; samassa kun Bergljot vaipui alas matolle, oli pappi joutunut
siunaukseen. Pål polvistui hänen viereensä, pappi laski kädet heidän
päällensä ja siunasi ... ja niin he olivat liitetyt yhteen Jumalan ja
ihmisten edessä. Tarald riensi itse auttamaan morsianta, joka oli
melkein pyörryksissä.
"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihminen ei saa eroittaa", lopetti
pappi; hiki oli kohonnut hänen otsallensa. "Elä sitä niin pahaksi pane,
lapseni", kuiskasi Tarald, "ajattele, että olet nyt hyvässä naimisessa".
* * * * *
Seuraavana syksynä oli pappi virkamatkalla Stöleen; Hallvard Stöle oli
kuolemaisillaan ja halusi ehtoollista; renkipoika tuli veneellä pappia
noutamaan. Oli tunnin aikaa soudettavaa, ennenkuin Stöleen päästiin.
Ruma oli ilma, mutta pappi läksi kuitenkin.
Kun toimitus Stölessä loppui, oli jo sangen myöhäistä ja ilma näytti
epäilyttävältä. Papin täytyi kiirehtiä. Hän juoksi veneesen ja kääriytyi
turkkiinsa; "ala soutaa poika!" sanoi hän; ja poika työnsi veneen
rannasta. Kun pappi oli istunut paikalleen, huomasi hän, ett'ei hänellä
nyt ollutkaan sama poika, kuin tullessa; sillä tämä souti paljon
paremmasti. Kasvoja ei hän voinut näin pimeässä nähdä. Hän vaipui
ajatuksiin. Tuo Hallvard Stöle oli ollut kummallinen mies. Kova kuin luu
ja itsepintainen, mutta usein viisaampi kuin olisi luullut: Hm! hän oli
pettänyt pappia saatavissa, maksanut kymmenykset keveillä jyvillä,
varastanut puita toisten metsästä ja tehnyt useita semmoisia kelmitöitä,
mutta nyt hän oli muserrettu. Niin oli pehmeä kuin lapsi. "Luuletkos
minun joutuvan helvettiin?" oli hän kysynyt, "tai olisiko jotain neuvoa,
että siitä pääsisi? Lasse Vollen -- kuinka luulet hänen käyneen?
Lieneekö tullut taivaasen?" "Sitä toivokaamme". -- "No kyllä kai minäkin
sitte pääsen; sillä en minä ole häntä pahempi ollut". "Sinun tulee
katua, Hallvard. Teetkö sen?" "Kuinkas sitä kadutaan?" "Sinun tulee
surra ja murehtia syntejäsi..." "Tietysti minä sen teen! Jumala nähköön
ei tulisi ihmisen niin tehdä. Kaikki se eteen koituu viimein. Enin
kuitenkin kadun, että väkisin otin Karri Hangenin vaimokseni. Hänellä ei
senjälkeen ole ilon päivää ollut. Se minua painaa, aivan kuin olisin
ihmisen tappanut... Herra Jumala! Kuinka vähän ihminen ajattelee!" --
Järvellä satoi ja tuuli; ilta saavutti mutta poika souti hyvästi, eikä
pappi hätäillyt. Ajatuksissaan hän siinä istui. Tuo, mitä Hallvard puhui
vaimostaan, sai hänet miettimään. Olikohan se toden mukaista? Ei hän
koskaan ollut Hallvard Stölen vaimossa mitään erinäistä huomannut;
niinhän tuo oli aivan kuin muutkin eukot. Kenties oli useampiakin, jotka
tuommoista kärsivät? -- Ooh, eikös mitä. Joutavia ajatuksia. Hm! hän oli
vihkinyt monta semmoista paria. Jos sitä saattoi sanoa ihmisen
tappamiseksi, niin oli hän monasti ollut muassa. Lörpötystä kaikki. Ei
sen enempää. _Yhtä_ vihkimistä hän kuitenkin katui. Hm! kovinpa tuo ilma
kävi ilkeäksi...
"Souda, souda poika!..." Niin, Bergljot ... siinä hän ei menetellyt,
niinkuin olisi pitänyt. Mutta ... se oli Taraldin syy...
Silloin vene pysähtyi; poika veti airot ylös. Pappi säpsähti. "Mitä
nyt!" hän sanoi.
Poika nousi seisaalleen ja otti askeleen lähemmäksi. "Oletko valmis
kuolemaan, pappi?" hän kysyi.
Pappi vetäytyi taaksepäin ja katsoi kauhistuen poikaan.
"Oletko järjeltäsi!" sai hän änkytetyksi. -- "Oletko valmis kuolemaan?"
kysyi poika taaskin ja tarttui kovalla kouralla papin niskaan.
Pappi painui kokoon, kuin kinnas hänen kourauksestaan: "En", vaikeroitsi
hän tukahutetulla äänellä.
"Sitten saat kuolla valmistumattomana", sanoi poika ja kohotti häntä
ylös.
Pappi kyyristyi veneen reunaan, riippuen siinä vedon tapaisesti kiini:
"Muista, että minä olen pappi", rukoili hän; "suuri synti on tappaa
pappia!"
"Lörpötteletkö sinäkin synnistä", kähisi poika ja raasteli pappia niin
että vene kiikkui.
"Muista herraamme, muista herraamme!" uikutti pappi.
"Muistitko sinä häntä silloin kun alttarilla seisoit ja vihit Bergljot
Hankastadin Pål Bråteen?"
Pappi kavahti semmoisella voimalla ylös, että irtautui toisen käsistä.
"Sinäkö --? Sinuako hän --?"
"Minua".
"Pyydä, mitä tahdot, mutta säästä henkeäni! Säästä henkeäni! Älä murhaa
pappiasi!" hän rukoili niinkuin lapsi.
Mutta Åsulv otti hänestä kiini molemmin käsin ja nosti hänet veneen
laidan ylitse: "Mene helvettiin!" sanoi hän.
"Anna minun ... anna minun ... lukea ... isä meidän", kuiskasi pappi
tuskasta menehtymäisillään.
"Pane sitten joutuin", sanoi poika ja laski hänet alas taas. Oli
pilkkoisten pimeä; tuuli yltyi. Pieni vene pyöri aaltojen harjanteella.
"Isä meidän ... joka, joka", sanoi pappi; hän ei tiennyt itsekään, mitä
lausui; -- "säästä henkeäni Åsulv! minä teen sinut rikkaaksi mieheksi!
Se oli Taraldin syy!"
"Lue nyt!" sanoi Åsulv.
"Isä meidän ... joka olet... Minä ostan sinulle talon Åsulv!"
"Jos tahdot lukea isä meidän, niin on parasta, että kiiruhdat", sanoi
Åsulv ja haalasi papin ylös jälleen.
"Lähes ... tulkoon ... sinun valtakuntas'... Ta... Ta... Tapahtukoon
sinun tahtosi niin taivaassa --"
Samassa tuli hirmuinen tuulen puuska vuorihuipun takaa. Ilmassa vinkui
ja ulvoi, vedessä kohisi, aallot nousivat kuin vuoret ... vene kallistui
syrjälleen ja molemmat, sekä Åsulv että pappi putosivat veteen.
Åsulv laski papin irti ja koetti uida. Hädässään pappi tarttui Åsulviin,
ja niin menivät molemmat pohjaan. Tuuli kiljui vuoren huipuissa, mustat
aallot tanssivat laineissa ja vaahdossa järvellä; ei kuulunut huutoa,
eikä parkuntaa, mutta vene liikkui ja hyppeli aallolta toiselle, pääsi
viimein maalle eräässä lahdessa ja pysähtyi.


PAHOLAISELLE MYÖTY.


I.

Vouti Niels Pedersen oli ankara ja kova mies. Ei hän koskaan tehnyt
muuta hyvää, kuin mihin suorastaan oli pakoitettu, mutta ei myöskään
pahaa enemmän kuin kävi laatuun. Ihmiset eivät juuri hänestä pitäneet,
mutta väki pelkäsi voutiansa.
Kun hän lähestyi, astuen jalat leveänä, ruumis kookkaana ja karheana,
pitkät harmaat hiukset riippuen paksun, mustan nahkalakin alta vahvoille
hartioille, väistyivät ihmiset tieltä ja tervehtivät häntä kuin
kuningasta. Kun hän suuttui, saattoi hän katsoa toiseen suurilla,
terävillä silmillään, niin että se meni läpi luitten ja ytimien. Hänen
suunsa oli kiinteä kuin kiveen lyöty, eikä vielä ollut kukaan nähnyt
voudin hymyilevän. Hän oli harvapuheinen, mutta kovaääninen, ja minkä
hän sanoi, se pysyi.
Niels Pedersen oli leski. Ne, jotka muistivat hänen vaimoaan, sanoivat
hänen olleen verrattoman kauniin, mutta tummanverisen, ja silmäin katse
oli hänellä ollut ilkeä. Harvoin, jos koskaan, häntä kirkossa nähtiin.
Voudin palvelijat kertoivat hänen tehneen semmoisia, joita ei juuri
uskaltanut kertoa, ja hänen kuoltuaan puhuttiin paholaisen itsensä
käyneen sairashuoneessa samana yönä, kun hän henkensä heitti, ja silloin
kaikki ymmärsivät, että tuo synkkä, ankara Margareta oli myönyt itsensä
pirulle.
Hän oli synnyttänyt voudille tyttären, jonka nimi oli Gunhild ja joka
oli aivan äitinsä näköinen, valkoisempi kuitenkin ja kauniimpi. Kaiketi
siitä syystä, että hän oli nuorempi, sanoivat ihmiset.
Kun Gunhild oli kymmenvuotias, näki hän talon katolla eräänä päivänä
kissapöllön. Hän juoksi sisään ja kertoi sen äidilleen. Äiti ei mitään
vastannut, mutta kävi kalpeaksi kuin kuolema. Seuraavana aamuna hän
sairastui kuolintautiinsa ja ennen viikon loppua oli hänen elämänsä
päättynyt.
Senjälkeen sai Gunhild vapaasti kasvaa. Isä ei hänestä välittänyt, eikä
sitä paitse ollut usein kotonaan. Tyttö lensi ja keikkui ympäri metsiä
ja peltoja ja kaikkien mielestä hän oli tavattoman raju; palvelijat
olivat hänen ainoat seurakumppalinsa; he opettivat hänelle lauluja ja
kertoivat satuja. Mutta niissä aineissa, joille muut ihmiset arvoa
panivat, ei hän paljon tietoja saanut; ja niinpä kerrottiin, ett'ei hän
oikeinpäin isä meitää osannut, kun rippikouluun meni. Kaunis hän oli,
reipas ja komea; mutta silmissä oli jotain raivokasta, joka muistutti
äitiä.
Hän oli viisitoista vanha, kun rippikoulua kävi. Ei hänellä paljon
yhteyttä muun nuorison kanssa ollut, sillä useammat häntä pelkäsivät;
mutta sittenkin hän oli yhtä iloinen. Signe Lid oli ainoa tyttö, josta
hän välitti, sillä Signeä hän vihasi. Signe Lid oli suloinen,
vaaleaverinen tyttö, kasvot lempeät ja hienot; pojat hänestä paljon
pitivät. Bård Neset muiden muassa häntä ihaili. Mutta sepä ei ollutkaan
Gunhildille mieleistä. Kun Bård istui ja katseli Signeä, tunsi hän
ikäänkuin piston rinnassaan. Hän koetti kaikin tavoin vetää Bårdin
huomiota puoleensa. Bård sen vihdoin ymmärsi ja kävi hyvilleen. Sievien
tyttöjen suosiossa oli aina hauska olla ja semmoisen kuin Gunhildin,
varsin erinomaista.
Aika kului ja Bård alkoi jo vihdoin pitää Gunhildia kauniimpana. Hän oli
komeampi ja sirompi, sekä lisäksi iloisempi ja raittiimpi; luotevampikin
hän oli, kuin tuo vaalea ja hiljainen Signe. Sitten nuo lumoavat elävät
silmät panivat Bårdin aivan tuleen ja päälle päätteeksi oli Gunhild
rikkaasta ja suuresta suvusta. Kovasti Bård kaiken tämän tähden päätänsä
vaivasi ja toivoi usein saavansa puhutella Gunhildia oikein tosissaan,
mutta tekemättä se kuitenkin jäi. Sillä hän muisti ett'ei vouti ollut
hyvässä sovussa hänen omaistensa kanssa.
* * * * *
Rippikoulun jälkeen he harvoin toisiansa tapasivat; Gunhild oleskeli
enemmiten kotona. Siihen aikaan tuli voudin taloon eräs vanhanpuoleinen
nainen hoitamaan taloutta ja samassa opettamaan Gunhildille hienoja
tapoja; sanottiin hänen olevan voudille sukua. Mutta Gunhild ei hänestä
paljon välittänyt. Hän enimmiten oleskeli piikain kamarissa ja kyökissä,
tahi juoksenteli ulkona niinkuin ennenkin, hiihteli, lauloi ja ajatteli
Bårdia. Sunnuntaisin hän mielellään kävi kirkossa ja oli äärettömän
onnellinen, kun sai nähdä Bårdia. Mutta ell'ei hän siellä ollut, kävi
Gunhild pahalle tuulelle moneksi päivää. Eikä silloin ollut hyvä tulla
hänen kanssaan tekemiseen. Mikä lienee ollut syynä, mutta aina hän
enemmän tuli äitiinsä, sanoivat vanhat palvelijat.
Bårdin ajatukset kääntyivät taaskin Signeen. Se tyttö oli hänen
mielestään enemmän hänen sukuunsa ja toi ikäänkuin hyvää mukanaan.
Gunhild oli liian raju ja vieraammista ihmisistä; se mitä hänen
äidistään kerrottiin, ei ollut juuri hauskaa kuulla ja melkeinpä
Gunhildissakin oli jotain sen tapaista, arveli Bård. Hän lähestyi taas
Signeä ja niin kului vuosi. Ihmiset alkoivat heistä puhua ja huhut
tulivat ylös voudinkin taloon.
Kun Gunhild niistä kuuli, vihastui hän niin että itki. Veri alkoi kuohua
hänessä ja Signeä kohtaan syttyi rajaton viha. Tuoko heikko tytönhenttu
häneltä voiton veisi? Hänkö valtaisi sen pojan, jonka Gunhild oli
itselleen valinnut? Ei milloinkaan maailmassa. _Hän_ tahtoi Bårdin
omakseen, eikä saanut sitä kukaan estää. Kaikkian vähin tuommoinen
talonpoikaistyttö, tyhmä, puolikuollut töllykkä; ha, ha, hän saisi
nähdä, kenen tielle oli tullut! Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän
_tahtoi_ hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin
hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa
Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli
saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse