Kyläkertomuksia - 2

rajusti tappelun jälkeen; tuuhea tukka riippui paksuissa kiharoissa ja
suortuvissa ympäri pään ja niskan, mutta ohauksesta vuoti verta alas
pitkin poskea. Melkeinpä ne pelvolla katselivat tuota rajua miestä.
Silloin joku huusi: "Se on Musta-Åsbjörnin poika!" Ja samassa kaikki
hänet tunsivat. Pois ne hänestä vetääntyivät, ikäänkuin peljäten, ja
Leiv jäi seisomaan itsekseen keskelle lattiaa. Lassekin yksin arveli,
että hänen täytyi seurata noita toisia.
Leiv kalpeni siinä seisoessaan. "Pelkäävätkö ne, kaikki nuo kelpo
pojat?" hän kysyi; ääni oli karhea ja tukehtunut, hän tuskin sen
omakseen tunsi. Eräs vastasi: "eipähän kaikki liene niin kärkkäät
tappeluun kuin Åsbjörnin Leiv, joka ei malta odottaa edes siksi kuin
sisään pääsee, vaan alkaa jo hurjailla heti kuin talon näkee". Nurkista
kuului tirskuttamista.
Leivin silmät kävivät ilkeiksi; suu värisi. Vanha Jon Haugstad huomasi
sen ja toi ryypyn. "Hss", sanoi hän, "antaa jo olla. Ja terve taloon
Leiv, kun kerran olet tullut; ota ryyppy nyt ja tanssi sitten". "En
maista tippaakaan", sanoi Leiv, ja työnsi lasin luotaan, että laidan yli
läikkyi, "eikä tarvitse minusta sanoa, että kenellekään vääryyttä teen,
ellei minua ärsytetä. Mutta mielelläni tosin tanssisin kerran", jatkoi
hän ja jotakin hymyn tapaista välähti hänen kasvoillaan. Hän katsoi
ympärilleen, ketä pyytäisi. Mutta tytöt väistyivät pois niin pitkälle
kuin pääsivät, ja pojat nauroivat. Leiv tunsi, että mieli liikkui, ja
että hän menettäisi kaiken järkensä, jos se pääsi ylitse kuohumaan.
Mutta hän rauhoittui. Hän näki joukossa nuo molemmat, jotka kirkkotiellä
olivat häntä miellyttäneet. Ehkä ne ujostelivat, ajatteli hän, ja astui
toisen luo -- suuremman -- ja pyysi tanssiin. "Ei, kiitoksia", vastasi
hän; oli juuri kuin kuohuva virta häpeätä olisi juossut niskasta alas
pitkin selkää. Hän meni toisen luo, tuon, joka oli niin sorea
vartaloinen, ja joka niin surullisen lempeästi hymyili; tyttö kalpeni ja
siirtyi pois. "Ei koskaan", sanoi hän. Leiv puri hammasta, ja tarttui
siihen, joka seisoi lähinnä; mutta sekin repäisi itsensä irti, että
leningin hiha repesi. Nyt tuli kumma, arveli Leiv; silmissä musteni ja
korvissa suhisi, ei hän ollut tunnossaan enää; hän sieppasi joukosta
yhden vielä -- ja sepä lähti. Pelimanni soitti, ja Leiv tanssi kuin
villitty; tupa tärisi hänen jalkainsa alla, hän polki palkkia niin että
naiset huusivat; hän pyöri kuin ilmassa, semmoista tanssia ei vielä
ikinä oltu nähty. Mutta kun hän viimeinkin lopetti, näki hän että tyttö,
jota tanssitti oli Dalen Alfhild.
* * * * *
Sinä hetkenä oli Alfhild niin kaunis, ettei Leiv ikinä unissaankaan
ollut moista nähnyt. Lämpimänä ja väsyneenä hän siinä seisoi ja rinta
kohosi niin, että soljet vapisivat valkealla liinapaidalla, posket
hohtivat kuin ruusut, silmät loistivat kirkkaasti ja puhtaasti kuin
lapsella, mutta katsoivat samalla häneen niin lämpimästi ja
houkuttelevaisesti, että tuntui kuin onnen valovirta olisi hänen
ylitsensä vuotanut. Hän puristi tyttöä kädestä että tärisi: "Kiitos
tanssista, Alfhild!" ja silmät, joita hän samassa antoi, olivat
semmoiset, ettei niitä Alfhild sitten elämässään unhottanut.
Leiv ryntäsi ulos, puoli pyörryksissä, sekaisin, raivopäisenä, mutta
onnellisena samalla; metsään hän kiidätti raitista ilmaa saadakseen;
Alfhild hänellä oli edessä, mihin vaan kääntyi. Metsässä rupesi
tuulemaan; kuuset ja hongat seisoivat mustina ja lauloivat, keväiset
purot paisuivat ja kuohuivat joka notkossa, taivas veti ylleen
hopeanharmaan harson; Leiv luuli kulkevansa velhojen maassa, ja
kuulevansa kosken haltijan soittoa, eikä hän vähääkään olisi
kummastunut, jos puut ja kivet ja koko metsä olisi ruvennut puhumaan.
Mutta Haugstadissa tanssi pian loppui. Alfhild oli alakuloinen ja juuri
kuin pyörryksissä kaiken tämän jälkeen; eikä hän halunnut tanssia enää.
Hän kaipasi Leiviä; nuo toiset kaikki olivat niin heikkoja ja pieniä.
Hän tahtoi kotiin. Pyydettiin ja rukoiltiin, mutta ei se auttanut; Björn
Haugstad ja Knut Åsen kuiskailivat hänelle kauniita sanoja, hän niitä
tuskin kuulikaan; pelimanni pani parasta polskaansa, ei hän siitä
välittänyt. Hän läksi; ja kun hän oli poissa, menivät useammat muut
myös. Mutta Alfhild makasi valveilla koko sen yön ja uneksi tuosta
väkevästä pojasta ja hänen kiiltävistä silmistään; kättä poltti vieläkin
hänen puristamisestaan. Ei hän muistanut, että Leiv oli huonoa sukua,
hän ajatteli vaan poikaa ja vertaili häntä kaikkiin muihin. Ja kun
päivän kirkkaat säteet häikäsivät hänen silmiään aamulla, sanoi hän
itsekseen: "Jumalan kiitos, nyt toki tiedän, ketä rakastan!" Ja siihen
ajatukseen hän makeasti nukkui, mutta näki Leivin unessaan ottelevan
isän kanssa ja joutuvan tappiolle.
Herättyään hän ajatteli tuota untaan ja silloin juohtui hänelle kohta
mieleen Leivin sukuperä, ja mitä ihmiset hänen isästään sanoivat. Se
kävi häneen kuin kylmä tuulenpuuska; kun hän tuli tupaan ja näki isän ja
äidin, nuo hyvät, kunnialliset vanhukset, silloin löi rinnan kuuraan ja
hän tunsi, että Leivin täytyi mielestä heittää. Mutta illempana samat
ajatukset tulivat takaisin, väkevämpinä kuin ennen. Suvusta viis,
semmoinen poika kuin Leiv ei tarvinnut mitään sukua. Isä ja äiti
panisivat vastaan, minkä voisivat; mutta siitä hän oli varma, että
vihdoin hän saisi heidät taipumaan. "Leivin minä omakseni otan!" hän
ajatteli ja tuli siitä niin autuaaksi, että löi rikki kaikki kupit ja
vadit, jotka sinä iltana käsiinsä sai. "Luulen, totta toisen kerran,
että kävelet unessa, tyttö", sanoi hänen äitinsä.
* * * * *
Seuraavana aamuna tulivat nuo kylmät ajatukset takaisin. Vähän se
auttoi, jos hän äidin ja isän saisikin taivutetuksi; mitä sanoisi
pitäjäs? mitä sanoisivat Haugstadilla? ja Åsenilla? ja siellä? ja
siellä? Koko päivän hän kiusasi itseään tuolla ajatuksella, ja oli niin
harmissaan ja niin pahalla tuulella, ettei välittänyt mistään. Mutta
iltasella Leiv taas tuli hänen eteensä ihan kuin ennen. "Minä en huoli
pitäjäästä", hän ajatteli. "Antaa ihmisten höpistä; yhtä hyvä minä siltä
olen". Kaikki epäilykset hän ajoi mielestä pois eikä ajatellut muuta
kuin Leiviä -- ainoastaan Leiviä.
Koira alkoi haukkua pihassa. Kukahan nyt lienee ulkona? ajatteli hän ja
läksi katsomaan; hänen mielensä oli niin levoton. Kun hän tuli ulos,
seisoi koira alhaalla ja haukkui kuin riivattu. Hän oli kärkäs, mutta
pelkäsi samassa; "hiljaa Odin!" sanoi hän ja astui sinne luokse. Silloin
tuli Lasse esille. "Hyv' iltaa", sanoi hän; "minun käskettiin sanomaan
terveisiä, että siellä on eräs, joka sinua odottaa vanhan hongan luona.
Ilkeä olet, ellet mene". Samassa hän juoksi tiehensä. Odin hyökkäsi
jäljessä ja haukkui. Nyt tuli äiti. "Mitä se koira niin haukkuu?" --
"Ooh, ei mitään. -- Niin, taisi joku vieras mennä tästä alaspäin". --
"Kukahan se oli?" -- "Niin kuka lienee ollut", vastasi Alfhild. --
"Koeta houkutella koiraa mukanasi sisään." -- "Kyllä." -- "Mitä sinä
siellä seisottelet?" -- "Ovatko vuohet olleet ulkona tänään?" -- "Ovat,
kuinka niin?" -- "Ovatko tulleet kotiin kaikki?" -- "Kyllä luulen. Mitä
varten sitä kysyt?" -- "Tuo mies sanoi nähneensä pari vuohta alhaalla
metsän rinteessä". -- "Ooho, sitten täytyy sinun juosta katsomaan. Eikö
liene ollut Mikki, se on aina niin paha karkaamaan. Joudu nyt!" --
"Kyllä." -- Alfhild meni ja ihmetteli itsekin, että hän sen teki.
* * * * *
Leiv seisoi vanhan hongan luona. Ei häntä vielä koskaan elämässä ollut
peloittanut niinkuin nyt. "Tyhmästi tein, kun menin Haugstad'iin, mutta
se, mitä tänä iltana teen, on suorastaan järjetöntä", ajatteli hän.
Liian paljon oli hän uskaltanut. Nyt istui kait Alfhild kotona ja nauroi
hänelle. Nauroi ja kertoi kaikille, jotka vaan kuulla tahtoivat, Hegglid
pojan patahulluista tuumista. Hän puri hammasta ja rintaa viilsi kuin
kylmillä teräsmiekoilla. Hän karkoitti kaikki ajatukset pois. Joen
kohina kulki raskaasti ja hitaasti läpi metsän. Puiden mustat latvat
värisivät tuulen alla. Suuria, rumia pilven möhkäleitä ajelehti
taivaalla, muuttivat muotoa, erkanivat, pienenivät, suurenivat jälleen;
juuri talon kohdalla oli turpea noita, jolla oli kolme päätä; siitä tuli
venhe, jossa istui kolme miestä ja siitä taas hevonen satula seljässä.
Herra Jumala! ellei hän tänä iltana tulisi niin tuolla hevosella hän
ensi yönä ratsastaisi... Ajatukset ajelehtivat hänen aivoissaan, kuin
pilvet taivaalla; hän vavahti ja hyppäsi ylös. "Parasta kun menen",
ajatteli hän. Mutta samassa jäi hän seisomaan. Eikö kuulunut askeleita?
-- askeleita? -- keveitä, keveitä kuin siiven räpytykset ilmassa? --
Kaikki hiljeni, ei liikkunut mikään, joka rikkakin vaikeni ja kuunteli;
-- oli, se oli hän! hän tuli! -- Jospa sydän nyt olisi teräksestä,
ajatteli Leiv ja suoristi selkänsä; ei hän vielä ikipäivinä ollut
itseänsä niin pieneksi tuntenut.
Alfhild tuli, astui keveästi ja hiljaa, katsoi ympärilleen, seisahtui ja
kuunteli. Leiv olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta astui esiin
kuitenkin. "Hyv' iltaa", sanoi hän kummallisen kovalla ja epäselvällä
äänellä. "Hyv' iltaa", vastasi tyttö. "Jumalan kiitos, että tulit",
sanoi hän, "minä ... halusin puhua kanssasi ... kerran vielä". Siihen ei
tytöllä ollut mitään sanottavaa. "Mutta lupaa minulle ensin jotakin". --
"Kyllä". -- "Ett'et hämmästy ... etkä pidä ... etkä kerro kenellekään".
Alfhild suostui. Hän oli niin oudolla mielellä. Väristys kävi läpi
ruumiin, hän pelkäsi. Mitä Leiv tahtoi? Kyllä hän sen arvasi, mutta se
tuli niin äkkiä. Herra Jumala, joka uskaltaisi vaan myöntää! Mutta
pitäjäs? -- Hän katsahti salavihkaa ylös poikaan. Kuinka reipas ja
väkevä ja miehekäs hän oli! Hän näytti niin suurelta hämärässä, hänen
mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa; Alfhild aivan hurmaantui häntä
katsellessaan; tuollaista poikaa ei varmaan toista koko maailmassa
ollut. "Oo, jos hän tietäisi, kuinka paljon hänestä pidän, niin ei hän
noin ujostelisi!" -- Mutta pitäjäs?
"Sillä kummallisia asioita sinulle aion puhua", sanoi Leiv, "ja varmaan
tulet uskomaan, että olen päästä vialla. Mutta yhden tekevä, minun
täytyy puhua, ajattele sitten mitä hyvänsä". -- Nyt se tulee! ajatteli
Alfhild ja vapisi siinä seisoessaan; hän ravisteli pähkinäpuun oksia,
jonka oli saanut käteensä. Parasta olla vastaamatta. Leiv alkoi taas,
väristen ja raskaasti se tuli. Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä,
että ... hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ...
päättänyt lähteä Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi
merkillisen kylmäksi. "Amerikaan?" -- Niin, Amerikaan. Täällä kotona ei
hänen ollut hyvä olla; ihmiset olivat semmoisia, kuin he olivat, ja
nauruna hän oli täällä, suljettu pois kaikista hyvistä seuroista
pitäjäässä, vaikk'ei hän mitään pahaa ollut tehnyt. Hän oli nyt
kyllästynyt siihen, hän tahtoi elää, kuin muutkin ihmiset ja sentähden
hän tahtoi pois. Alfhild oli kalpea. "Amerikaan on pitkältä", hän sanoi.
Niin, olihan sinne, eikä Alfhild saisi uskoa, että hänellä oli halua
lähteä, varsinkin nyt ... mutta juuri nyt täytyi hänen päästä pois, eikä
tie mahtanut olla niin pitkä, ett'ei sieltä takaisin päässyt ... ja jos
kävi toivon mukaan, niin muutamien vuosien perästä hän palajaisi ja
asettuisi tänne kotiin. Tässä hän pysähtyi hetkeksi ja jäi ikäänkuin
etsimään sanoja; mutta sitte alkoi hän taas matkastaan. Hän lähtisi pois
ansaitsemaan rahoja ja oppimaan ihmisten tapoja; hän toivoi tulevansa
takaisin parempana kuin läksi, että ihmiset pitäisivät häntä samassa
arvossa kuin muita. Nyt ymmärsi Alfhild kaikki; hän katsoi ylös niin
iloisesti että Leiviä huimasi. "Kun tulen takaisin", sanoi hän, "olen
parempi, kuin yksikään koko pitäjäässä, ja kun he näkevät että minulla
on taskut täynnä rahoja, niin he kyllä unhottavat, että ... että ..;
silloin he kaikki tulevat luokseni ja tahtovat tutustua; minua sanotaan
kunnon mieheksi ja hienoksi mieheksi ... ja jos muuten toivon mukaan
käy, niin olen minä silloin pitäjään parhaita miehiä". Alfhild kävi niin
iloiseksi, ett'ei tiennyt, mitä teki. Tuo oli hänen mielestään niin
verrattoman viisaasti ajateltua. Nyt ei hänen tarvinnut peljätä pitäjään
juoruja, eikä vanhempiaan. Kun hän tuommoisena tuli kotiin, saisivat he
kunnialla ja kaikkien hyvien ihmisten suostumuksella mennä yhteen. "Tuo
oli viisas tuuma", sanoi hän ääneen, mutta kävi samassa niin hämilleen,
ett'ei uskaltanut katsoa ylös, vaan siirtyi Leivistä pois ja hypisteli
pähkinäpuun oksaa.
Leiv myöskin ujostui kuullessaan noin suurta ylistystä; hämmentyi, eikä
tiennyt kuinka pääsisi alkuun taas. Viimein täytyi Alfhildin ottaa
kiinni. "Kuinka kauan sinä tulet olemaan Amerikassa?" sanoi hän. "Ooh,
neljän vuoden päästä on minussa kyllä jo siksi miestä, että voin ottaa
talon huostaani; silloin minä tulen, jos vaan ... muuahta asia kävisi
toivoni mukaan. Mutta siitä juuri kaikki riippuu; ellen siinä onnistu,
ei minua kukaan enää täällä näe". Nyt se tulee, ajatteli Alfhild ja
väristys alkoi uudelleen. Leiv hengitti raskaasti: "Ja sinusta se
riippuu, Alfhild".
Alfhildin rinta kohoili niin, ett'ei hän saanut sanaakaan suustansa.
Leiv jatkoi kiiruusti, ikäänkuin välttääkseen väärinkäsitystä: "Sitä se
oli, kun minun tänä iltana piti sinulle sanoa. Tuon Haugstadi-illan
jälkeen en ole saanut hetkenkään rauhaa; sinä tulit vastaani joka
paikassa, ja minä kuljeksin, kuin pyörtynyt. Sinun tähtesi minä
Amerikaan menen, sillä sitten... Mutta elä nyt hämmästy, jos sinulta
jotakin kysyn". "En..." "Jos minä noin neljän vuoden perästä tulen
takaisin Amerikasta, niin silloin ehkä sinä olet ... naimisessa?" "En",
vastasi Alfhild. "Taikka kihloissa?" kysyi Leiv vapisevalla äänellä. --
"En", kuiskasi Alfhild. "Ooh, Jumala siunatkoon sinua, tyttö, voitko
_luvata_ minulle sen?" rukoili Leiv; hän oli niin iloissaan, että
Alfhildille tuli vedet silmiin. "Voin kyllä", vastasi hän. Leiv tuli
lähemmäksi, jännitettynä, aivan kuin henki ja elämä olisi siitä
riippunut: "Ja jos silloin kysyisin sinulta semmoista, jota en tänä
iltana uskalla kysyä ... luuletko, että silloin ... luuletko, että
ajaisit minut pois?" hän otti häntä kädestä. Alfhild painoi päänsä
rintaa vasten ja kuiskasi: "En". "Saanko luottaa siihen?" rukoili hän ja
Alfhild tunsi, kuinka hänen kätensä vapisi. Hän vastasi: "Saat", niin
pehmeästi ja lämpimästi, kuin ikinä saattoi. "Niinpä Jumala ijäisesti
siunatkoon sinua, joka teet minun kurjan raukan niin onnelliseksi, kuin
nyt olen!" sanoi hän. "Tästä päivästä saakka olen minä pitäjään paras
mies, ja sen sanovat neljän vuoden perästä kaikki muutkin. Mutta koko
elämäni on tästä puolin kiitokseksi sinulle. Hyvästi, Alfhild!" --
"Hyvästi!" He erkanivat; Alfhild meni kotiin epäselvissä, iloisissa
unelmissa; mutta Leiv juoksi mäkiä ylös niin ylpeänä ja väkevänä, että
luuli voittavansa koko maailman.
* * * * *
Seuraavana päivänä pyysi Leiv isältänsä matkarahoja Amerikaan. Vanha
Åsbjörn säpsähti. Hän oli luullut että poika hänestä piti; mutta että
hän oli noin kyllästynyt kotiin, sitä hän ei koskaan olisi ajatellut, ja
se koski häneen kipeästi. Hän ei voinut vastata juuri mitään, mutta
kaiken päivää hän siitä itsekseen kärsi. Illalla istuivat he kahden
tuvassa; silloin hän alkoi.
"Sinä olet nyt kyllästynyt Hegglidiin?"
"Noo, sitä en juuri tiedä --." "Hegglid ei ole mikään huono talo." "Ei
olekaan". "Parempi se on nyt, kuin ennen minua". "Sen kyllä uskon". "Ja
... totta puhuen, on niitä hiukan rahojakin". "Rahoja?" "Niin, ei juuri
paljon; mutta aina sen verran, että ensi vuoden toimeen tulee -- ja
toisen myöskin". "Hyvä on, mutta Amerikaan minun kuitenkin täytyy päästä
muutamaksi vuodeksi". -- Pitkä äänettömyys. -- "Minä alan jo käydä
vanhaksi, Leiv". "Ooh, kyllä sinä vielä pystyssä pysyt jonkun ajan". --
"Hm. On se niin ja näin ... ainoastaan vieraita talossa, vanha mies..."
"Minä tulen takaisin, isä". "Ei ole elämälle valtakirjaa siellä". --
"Minun täytyy päästä pois, isä; ei maksa vaivaa minua estellä". Nyt
katsoi Åsbjörn poikaansa pitkään ja vakavasti. Tämän alla jotain piilee,
ajatteli hän. "Milloin sinä lähdet?" "Mitä ennemmin lähden, sitä
pikemmin takaisin joudun". -- "Niin, niin", sanoi Åsbjörn. --
Kahdeksan päivää sen jälkeen ratisi Hegglidin pihasta pienet
kaupunkirattaat alas laaksoon päin. Kärryissä oli siniseksi maalattu
kirstu, jonka kansi oli ruusunpunainen, ynnä rasia ja suuri tynnöri;
pyssy ja pari suksia oli toisella syrjällä. Hevonen kuormineen kulki
edellä, Åsbjörn ja Leiv astuivat äänettöminä jäljessä.
Leiv näytti niin masentuneelta, että Åsbjörn häntä melkein pelkäsi. Hän
olisi tahtonut kysellä; mutta aina kun hän katsoi ylös, joutui hän
hämille. Leiv ajatteli Alfhildia ja kovaa kohtaloansa.
Tuolla se näkyi Dalen talo, ystävällisenä ja lämpimänä rotkossa kahden
tunturin välissä; aurinko kirkkaasti valaisi kartanon ja talon. Siellä
sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus viilteli ja poltti hänen
rintaansa. "Nyt saattaisin mennä taloon kosimaan", ajatteli hän, "kun
vaan olisin parempaa sukua".
Ja hän loi silmänsä altakulmin isään, joka verkalleen astui hänen
rinnallaan, surullisena ja kumarassa: Ties Jumala, miksi minun pitää
olla juuri _sinun_ poikasi, ajatteli hän.
Vanhus ei tätä huomannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Kun hän
näki, että poika tuijotti Dalea kohden, silmät niin surua täynnä, että
kivikin olisi voinut itkeä, selvisi hänelle kaikki, ja syvästi se sattui
hänen sydämeensä. Tämä ei ikinä hyvin pääty, ajatteli vanha Åsbjörn.
Tyttönsä luota kun noin kauas lähtee, on yhtä kuin laskisi linnun
kädestään lentoon; tytön mieli on vaihtelevainen, kuin tuulen puuska
ahtaassa vuonossa. -- Mitä enemmän hän ajatteli, sitä raskaammaksi kävi
hänen mielensä. Hän näki selvään, ett'ei poika voinut toisin tehdä; ja
yhtä selvään, että hän itse syyn kantoi. Ja minä olen kuitenkin tehnyt
työtä kuin orja kaksikymmentä vuotta sovittaakseni sen, minkä kerran
rikoin, ajatteli hän. Mutta se on sitkeässä, se on sitkeämmässä, kuin
elämä, se on juurtunut sukuun.
Tällä kaupungin matkalla paljon ajateltiin, vähän puhuttiin. Mutta kun
he olivat perillä, ja Leiv nousi venheesen, mennäkseen Amerikalaivaan,
otti vanhus häntä kädestä ja kuiskasi: "Tahdotkos että pidän häntä
silmällä, Leiv -- ja annan hänelle tietoja sinusta ... jos minulle
kirjoitat". Leiv katsahti ylös kummastuneena. "Ja", sanoi Åsbjörn, "ota
_suuri Mies_ mukaasi ja karta syntiä. Ja jos sinua vastaan rikkonut olen
... niin elä sitä muistele siellä, minne nyt lähdet, ... sillä elämälle
ei ole valtakirjaa kellään. Ja nyt saat jäädä hyvästi".
Leiv ihmetteli, eikä tiennyt, mitä vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä
teen, niinkuin sanoit"... Samassa huomasi hän ajatelleensa liian vähä
isää. Venhe erkani sillasta, vanha Åsbjörn vetääntyi väkijoukkoon;
siellä hän seisoi ja varjosti silmiään; tähysteli siksi kuin poika oli
päässyt laivaan, ja vieläkin kauemmin. Pimeän tultua hän läksi. "Sinä
suuri Mies siellä ylhällä", huokasi hän itsekseen, "etpähän sinä paljon
rukouksestani välittäne, mutta ... pidä kuitenkin vähän silmällä poikaa!
hän on niin nuori, ja matkustaa kauas pois".
Åsbjörn ei voinut nukkua sinä yönä; aikaiseen aamulla hän meni alas
rantaan taas. Silloin oli laiva poissa.
* * * * *
Åsbjörn mietti ja ihmetteli kauan, oliko hänen poikansa puhunut mitään
Alfhildille ennenkuin läksi, ja tiesikö, mitä mieltä tyttö oli. Ehkä oli
hän kosinut ja saanut rukkaset, se oli melkein luultavaa. Sillä
tyttöhentukat katsovat useimmiten loistoa ja komeutta ja välittävät viis
siitä, mikä parempaa on. Mutta ehkä oli tyttö myöntynyt, Leiv oli kaunis
poika, ja toiset tytöt taas katsoivat enimmiten siihen. Haugstadin
tanssista oli hän myös kuullut puhuttavan, sillä huhut siitä leikistä
paljon kertoivat. Mutta kuka sen sitten tiesi? Hän päätti ottaa selkoa
asiasta.
Hän huomasi, että Alfhild kirkkotiellä katsoi hänen jälkeensä. Eräänä
sunnuntaina asettivat he niin, että tapasivat toisiaan hautausmaalla.
Hyvääpäivää -- hyvääpäivää. Kaunis ilma -- hyvin kaunis. Erittäin ihanaa
pelloilla ja niityillä -- niin, oikein ihanaa. Hegglidissä oli tänä
vuonna niin kaunista, ett'ei sen vertaa koko pitäjäässä. -- Vai niin. --
Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyvää satoa; ja Leivin omaksi se
tulisi, tietysti. -- Sehän oli hyvä. -- Tyttö punastui ja siitä Åsbjörn
sai rohkeutta. -- "Hän on nyt lähtenyt Amerikaan, tahtoo nähdä maailmaa
ja oppia ihmisten tapoja, sekä ansaita rahoja; sillä Leiv aikoi päästä
eteenpäin, näettekös". Hän vilkaisi tyttöön, joka seisoi selin ja katsoi
ylös mäelle. Åsbjörn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa häntä kasvoihin
sivultapäin. "Mutta useat arvelevat", lausui hän, "että tuo Amerikaan
lähtö tuli niin äkkiä -- ja kyllä siinä mahtaa jotain ollakin. Itse hän
ei siitä mitään puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. --
Lieneeköhän ketään, joka tuosta jotain tietäisi?"
Alfhild oli punainen ja lämmin ja verrattoman kaunis. "Saatat sanoa
hänelle terveisiä, kun kirjoitat", sanoi hän, ja läksi, ikäänkuin
tukehtuen omiin sanoihinsa. "Jumalan kiitos", ajatteli Åsbjörn,
"näyttäähän asiat olevan selvillä nuorten välillä".
Parin kuukauden kuluttua sai hän kirjeen Leiviltä. Hän kirjoitti
kaikenlaista; hänelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielellä hän
oli. Viimeisenä siinä oli: "Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen
kummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse
on niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois.
Sillä ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin
mielelläni terveisiä: luulen, ett'ei hänen tarvitse katua." Sen kirjeen
onnistui Åsbjörn pistämään Alfhildille käteen eräänä sunnuntaina
kirkossa. Hän näki, että tyttö tuli siitä iloiseksi. Seuraavana pyhänä
sai hän kirjeen takaisin, ja sisässä oli pieni lappu "Kunnialliselle
nuorelle miehelle Leiv Åsbjörninpoika Hegglidille Amerikassa".
Senjälkeen kulki heidän välillään useinkin pieniä kirjelappuja, ja vanha
Åsbjörn menetteli niin sievästi, ett'ei niistä kukaan vihiä saanut.
Alfhild oli kummallisessa mielentilassa. Hän ei saanut ajatuksiaan
Leivistä; rakkaus häntä sitoi loihtuvoimalla. Mutta välistä oli hän
synkällä mielellä ja surullinen, hänen iloisuutensa oli ikäänkuin
sammunut. Harvoin hän nuorten seurassa oli, ja jos hän tuli, ei hän
hetikään ollut niinkuin ennen. Ihmiset sitä kummastelivat; mutta oikeata
syytä ei kukaan hoksannut. Alfhild heidän mielestään oli siksi arvossa
pidetyn miehen tytär, ett'ei hän toki semmoista ajattelisi, kuin Leiviä.
Jonkun aikaa sen jäljestä kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen
Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja
tahtoi tietää syytä siihen. Hän arveli ett'ei Alfhild ollut aina noin
vieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn
puolestaan oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren
vääryyden, jos hänet petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:
"Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä. Olen
pahoillani siitä, että sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei
mitään tule, mutta onhan niitä tyttöjä muitakin. Elä minuun vihastu vaan
unohda minut! Alfhild".
Knut Åsen odotti. Mutta missä hän vaan sai tilaisuuden sanoa hänelle
hyvän sanan, siinä hän sen teki. "Senlaisten kanssa täytyy olla
maltillinen", ajatteli Knut. "He niin kauan valitsevat ja hylkivät, että
viimein kauniisti tyytyvät, jos vielä on jäljellä joku heitä
odottamassa".
* * * * *
Syyspuoleen sai Åsbjörn toisen kirjeen pojaltaan. Siinä hän muun muassa
kirjoitti:
"Olen tänä kesänä tehnyt raskasta työtä. Tuskinpa tiesinkään, mitä työ
oli, ennenkuin tänne tulin. Me olemme laiskoja siellä kotona, emmekä
ymmärrä käyttää aikaa. Mutta täällä saa oppia, että aika on rahaa ja
että tulee voimiaan ponnistaa. Sentähden on täällä enemmän vauhtia
ihmisissä ja enemmän elämää ja enemmän täällä tulee tehdyksi. Kotona on
kaikki vuodesta vuoteen ja polvesta polveen samanlaista; joka mies tekee
samaa, kuin isä oli tehnyt, eikä keksi koskaan mitään uutta. Siitä
syystä he saman köyhyyden kanssa taistelevat. Mutta täällä he koettavat
keksiä parannuksia. Melkein kaikki käy koneilla ja jokaikinen seuraa
valtiollisia toimia, joista emme siellä kotona mitään tiedä. Kun tulen
kotiin, kerron tuosta kaikesta. Opin täällä myöskin puhumaan; Amerikassa
ei käy laatuun olla harvasanainen eikä arka.
Yhä selvemmin huomaan, minkälainen nahjus olin siellä kotona ja kuinka
hyvin ansaitsin, että pitivät minua pilkkanaan. Olin pelkurimainen ja
hupsu ja luulin olevani huonompi muita ihmisiä. En voi muuta kuin nauraa
sitä ajatellessani. Täällä saa semmoiset tyhmyydet mielestään
karkoittaa. Ihmiset eivät tuonlaisista välitä. Olen yhtä hyvä kuin joku
muukin, niinkauan kuin rehellisenä ja kunniallisena miehenä pysyn, ja
vaikka olisin kerjäläisen lapsi ja maantiellä syntynyt, olisin kuitenkin
yhtä hyvä, kuin paras aatelismies. Eilen tutustuin erääsen
koulumestariin, joka on syntyjään paroni; tulimme hyviksi ystäviksi,
eikä häntä kukaan pitänyt minua parempana. Olen vapaa ja terve, en
kumarra ketään vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki käy
hyvin. Ell'ei Alfhildia olisi, ottaisin sinut luokseni tänne, enkä
palaisi Norjaan milloinkaan. Kun ajattelen, minkälaista siellä oli,
ahdistaa niin, että tuskin voin hengittää. Aina, kun täällä tapaan
Norjasta tulleita ihmisiä, täytyy minun nauraa heidän hulluille
tuumilleen. Mutta kun ovat saaneet olla täällä jonkun aikaa, tulee
heistä kohta ihmisiä -- --
Minä raadan, kuin hevonen ja teen työtä kahden miehen voimalla. Palkka
on hyvä, säästän jotakuinkin ja panen pankkiin. Senkin olen täällä
oppinut. Ensin kun tulin, keräsin kirstun pohjalle, niinkuin siellä
kotona tehdään; mutta ihmiset kun sen näkivät, nauroivat ja luulivat
minun tulleen hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, saa niistä korkoa ja
summa kasvaa vuosi vuodelta. -- Mutta eläminen täällä on kallista, eikä
rikkauksia niin pian saa kokoon. Kovalla pitää, jos neljässä vuodessa
saan sen, minkä tahdon". --
Puoli vuotta senjälkeen tuli Åsbjörn'ille taaskin kirje; silloin Leiv
oli saanut parempaa työtä ja suuremman palkan, josta hän oli hyvällä
mielellä. Mutta sitten kului pitkä aika, ett'ei mitään kirjettä tullut.
Ja surullinen se oli ja raskas, jonka Åsbjörn vihdoin sai. Siinä hän
kirjoitti:
"Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on
mennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan.
Siinä meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen
verran koossa, että alkoi riittää. Nyt olen taas yhtä paljaana, kuin
neula ja saan alkaa uudesta taas.
Kaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Minkätähden tämän juuri
nyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat.
Ensiksikin täytyi minun lähteä maasta pois, saadakseni sen, jota
toivoin; sitten ei siinäkään ollut tarpeeksi, vaan piti vielä vähät
ansioni joutua ensimmäisen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui.
Nyt saan taas neljä vuotta tehdä työtä ja ties' Jumala, kestääkö
terveyteni niin kauan tätä orjuutta. Ja mitä Alfhild sanoo? En voi
hänelle kirjoittaa nyt; jos häntä tapaat, niin kerro hänelle kaikki,
mutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen häntä
saa --"
Åsbjörnin sanottiin kovasti vanhentuneen ... näinä aikoina. Hänen
hiuksensa kävivät harmaiksi, selkä köyristyi. "Mahtaa ikävöidä
poikaansa", sanoivat ihmiset ja ensi kerran heitä hiukan säälitti tuo
vanha mies. Mutta Åsbjörniä raskaat ajatukset pojan onnettomuuden tähden
vaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti.
Nekö rahat nyt menivät, joita hän ja hänen isänsä vääryydellä olivat
koettaneet kerätä? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja
sillä tavalla, että se kaikkian raskaammalta tuntuisi? -- Vanha Åsbjörn
kärsi paljon näistä ajatuksista. Hän olisi tahtonut puhutella Alfhildia,
mutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli Åsbjörnin
mielestä viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen.
* * * * *
Eipä aikaakaan, niin teki Knut Åsen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat
vanhukset häntä vastaan, että hän rohkeni tulla toisenkin kerran.
Alfhild ei siitä ensimmältä pitänyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen,