Kyläkertomuksia - 1

KYLÄKERTOMUKSIA.

Kirjoitti
Arne Garborg

Suomentanut
Minna Canth

Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1886.


Esipuhe.

_Norjan kirjallisuus on runsastuotteinen. Jokainen vuosi ilmestyy uusia,
arvokkaita teoksia. Ibsen, Björnson, Kielland ja Lie ovat väsymättömiä,
heitä seuraa kintereissä koko joukko nuoria, toivorikkaita
kirjailijoita. Ja he menevät yhä eteenpäin, pysähtymättä mihinkään
voitettuun asemaan; aatteiden moninaisuus, katsantotapojen alkuperäisyys
on heidän voimansa._
_Nuorempien kirjailijoiden joukossa on *Arne Garborg* viime aikoina
herättänyt suurta huomiota kirjoillaan "Ein Fritenkjar" ja
"Bondestudentar" sekä viimeksi lyhyemmillä kertomuksilla, joista tässä
muutamia käännettyinä esiintuodaan suomalaiselle yleisölle. Hän
kirjoittaa kansanmurteella, jo silläkin osoittaen, mihin suuntaan hänen
pyrintönsä käyvät. Georg Brandes lausuu Arne Garborgista
aikakauslehdessä "Tilskueren" muun muassa seuraavaa:_
_"Hän käyttää kirjoituksissaan mielihalulla sanaa *intens*; se kuvaa
koko hänen olentonsa. Siinä on jotain jännitettyä, semmoista, joka
käyttää täyden voimansa, kaikessa mitä hän eteen ottaa. Hänellä on
uskovan polemikerin luonto, hän käyttää erityisiä tapoja, kiistelevää,
puolustavaa, hyökkäävää, kertovaa, kuvaavaa, leikillistä esiintyen aina
julistajana sekä kurittajana. Hän on jo päässyt kehityksensä perille ja
ilmestyy nyt ei ainoastaan kirjailijana vaan myöskin miehenä, joka
muuten norjalaisessa kirjallisuudessa ei olekaan niin tavatonta kuin
usein muiden maiden. Hänellä on suuret voimat -- johdonmukainen
ajattelija, jonka suonissa talonpojan ja taiteilijan veri virtaa -- ja
hänellä on rikkaat voimat; sillä paitsi sitä, että hän on kriitikeri,
joka innolla harrastaa selvyyttä, ja jonka stiili on loogillinen, hän
myöskin on samalla todellinen runoilija, ja tuntee perinpohjin sen
pienen piirin ihmissieluja, jotka hänen kotimaansa suhteet ovat
synnyttäneet; ja hänellä on sekä elävät värit, että hieno, hyvin
kätketty ja valtavasti vaikuttava ironia käytettävinään, kun hän kuvata
tahtoo. Hänen taiteensa on karaktäri-taidetta ja siinä juuri sen voima
on tähän saakka ilmestynytkin._
_Samoinkuin Aleksander Kielland, joka on pari vuotta Arne Garborgia
vanhempi, kirjailijana kokonaan kuuluu tuohon korkeampaan keskisäätyyn
josta hän on lähtenytkin, ja jota hän taidolla kuvaa, edustaa Arne
Garborg taas "uutta yhteiskuntakerrosta", joksi Gambetta sen nimittää.
Hän on köyhän talollisen poika, joka vähitellen on valloittanut
itselleen koko aikansa kehittyneimmän sivistyksen ja seisoo nyt
ensimmäisessä rivissä oman säätynsä kasvattajana Norjassa ja kuuluu
samalla pääkaupungin etevimpien henkien lukuun, on voimakas puhuja ja
vielä voimakkaampi taistelija ylioppilasmaailmassa ja
sanomakirjallisuudessa, esiintyen varsinkin uuden ajan teoloogisen
katsantotavan puolustajana, on yhtähaavaa runoilija murrekielellä ja
kriitikeri yleisellä kirjoituskielellä._
_Arne Garborg syntyi 25 päivä tammikuuta 1851 Jäderissä, kolme tai neljä
penikulmaa Stavangerista. Seutu, jossa hän maailmaan tuli, on jylhimpiä
ja raivaamattomimpia pohjoisista rantamaista, todellinen vastekuva
Danten helvetille; elämä on jo aikaiseen näyttänyt hänelle karkean
muotonsa._
_Hänen ensimmäinen suurempi teoksensa murteellisuuksien puolustamiseksi
ilmestyi 1877. Se on kirjoitettu pontevuudella ja innolla. Hän siinä
taidokkaasti kumoo suuren osan tyhmiä väitteitä, joita oli tehty
norjalaista murteenharrastusta vastaan, jättäen kuitenkin yhden ja
toisen enemmän perustetun ja vähemmän ennakkoluuloisen epäilyksen
koskettamatta syrjään._
_Kuinka vähän Garborgin ajatussuunta jo siihenkin aikaan oli Norjassa
vallitsevain luokkien suosiossa, näkyy siitä, että hänen täytyi
lahjoittaa tämän ensimmäisen suuremman teoksensa eräälle tuntemattomalle
kirjapainon-omistajalle Bergenissä, kun Kristianiassa ei yksikään
kustantaja tahtonut ottaa sitä vastaan. Murrekysymys oli silloin
ainoastaan oppositionin ohjelmassa; murremies oli siihen aikaan samoin
kuin myöhempään vasenmies tai vapaa-ajattelija se, joka tahtoi osoittaa
mieltymystään yleiseen kansaan ja inhoaan sivistyspöyhkeyteen, sen
ylpeyksineen ja tekopyhyyksineen._
_Vuoden kuluttua ilmestyi nyt hänen merkillinen kertomuksensa *Ein
Fritenkjar* (Vapaa-ajattelija), Garborgin ensimmäinen suurempi runokoe.
Se on novelli, joka oikeastaan on puhtaasti lyyrillinen, hänen
nuoruutensa myöhään herännyt lyrika. Se on tuskanhuuto, valituslaulu,
joka patoksensa totuudella ja voimalla osoittaa, kuinka paljon
Garborgissa on tosirunoilijan henkeä. Sillä ken ikänä lukee tämän
kertomuksen, joka kuvaa vapaa-ajattelijan elämää Norjassa
kärsimyksenhistoriana, martyyrin taisteluna, saa siitä vakuutuksen, että
monivuotiset, katkerat kokemukset ovat kirjan perustuksena, niin
tunnettua, niin "elettyä" on kaikki -- ja kuitenkin oli vaan muutamia
vuosia kulunut siitä, kun tämä Paavali vielä oli Saul._
_Jo kirjan nimi, mutta vielä enemmän sen syyttävä ja hyökkäävä luonne
kauhistutti norjalaisia kirjakauppioita. Garborgin täytyi painattaa se
omalla kustannuksellaan. Olisikin synti sanoa, että tendensi tässä
kirjassa on kätketty. Se ilmestyy niin jännitettynä, niin voimakkaasti
pätevänä, että karakterit oikeastaan paljon vähemmän kuin nuo
leimahtelevat sananvaihdot herättävät vaativampien lukijoiden
mieltymystä._
_Kolmannen suuren kirjansa, romaanin *Bondestudentar*
(talonpoikaisylioppilaita) lahjoitti Garborg eräälle kirjakauppiaalle
Bergenissä, kun hän ei Kristianiassa saanut sille kustantajaa.
"Bondestudentar" tekee käännekohdan hänen kirjailija-toimessaan. Se on
raskas, rikas-sisältöinen kirja, vihlaisevan todellinen luonteen
kuvauksissa, selvä tarkoituksessaan, joka on kiihoittaa norjalaisia
talonpoikia rohkeuteen ja miehuuteen, sekä kurittaa heitä itsenäisyyden
ja yksimielisyyden puutteesta. Melkein saattaisi sanoa tätä kirjaa
taloustieteelliseksi, koska se selittää ja esittää taloudellista
perustusta Norjan korkeammalle kehitykselle; mutta voimme kenties
paremmin sanoa näin: Tämä on syvä, vakava kertomus Norjan köyhyydestä,
sen syistä, sen laadusta ja seurauksista luonteiden surkastumisen ja
henkisten rientojen alentumisen suhteen._
_Norjalainen yhteiskunta on särkynyt, särkynyt syvemmin ja toisella
lailla kuin tanskalainen, kahteen eri luokkaan: kansaan ja
virkaluokkaan. Näiden molempain välillä on ammoittava ja leveä aukko.
Talonpoika ei enää omista maata, jota hän viljelee, se on pantattu
hypoteekkipankkiin ja hän tekee työtä kuin orja pankin, s. o. rahamiehen
hyväksi. -- Minkätähden kuin orja? Sentähden, ettei hän tee työtä
halusta; sillä hän kammoo sitä, ja olla virkamiehenä, elää turvallisesti
ja hyvästi tuottamatonta elämää, se hänelle on esikuvana
onnellisuudesta. Hienointa on hänestä elää niistä rahoista, joita muut
ovat koonneet hänelle, ja sitten vaatia yhä uusia palkankoroituksia.
Siinä on nyt seuraus, sanoo Garborg, meidän entisestä surullisesta
historiasta, joka on vaikuttanut, että tämä maa, jonka pitäisi oleman
työlle perustettu, Schweiz'in tai Belgian mukaan, on tullut saksalaisen
mallin mukaan kanslian tai kirjallisuuden maaksi. Talonpoika näkee, että
kun köyhä poika lukee itsensä papiksi, saa hän ylhäältäpäin tukea ja
häntä autetaan esille, mutta jos hän tekee hyödyllisen keksinnön,
jätetään hän pulaan; sillä sitä pidetään sekä maalle että yksityiselle
niin hienona, kun saadaan teollisuuden tuotteet ulkomaalta. Norjan
köyhyyteen on kansa itse syyllinen. Suomi vie ulos viljaa, lihaa,
metsäriistaa ja muuta suuressa määrässä, mitä viedään Norjasta?
Siirtolaisia. Schweiz'illä on teollisuutensa, se lähettää tavaroitaan
ympäri maailmaa. Mitä valmistetaan Norjassa? Viinaa ja olutta. --
Talolliset haaskaavat rajusti ja sokeasti metsiään ajattelematta
vähääkään, että he sillä tuhlaavat maan pääomaa. Nuo suuret elinkeinot,
laivaliike ja kalastus, johon ranta-asukkaat panevat kaikki säästetyt
rahansa, ovat luonteeltaan onnenkauppaa; ne hävittävät kansassa
tahdonvoiman, opettavat sitä toivomaan ja luottamaan sattumuksen apuun._
_Kolmanteen vasta ilmestyneesen kirjaansa *Forteljingar og Sagur* (josta
nämä "Kyläkertomukset" ovat suomennetut) on Garborg, joka vuodesta 1883
on valtiorevisorina, vihdoinkin saanut kustantajan. Tämä kokoelma, jossa
on seitsemän pienempää kertomusta, näyttää uuden puolen hänen
talentistaan, tai oikeemmin ne erityiskohdissa esiintuovat meille
melkein uuden kirjailijan._
_*Forteljingar og Sagur* on erikaltainen kokoelma, ei mikään kirja. Se
osoittaa, että Garborgin runoudessa vielä on kehitysaineksia, jonka
tähden on mahdoton tehdä tulevaisuudelle kelpaavaa kuvaa hänen
muodostaan. Hän jatkaa Kristian Elsteriä, täydentää Jonas Lietä ja
Aleksander Kiellandia, sen helposti käsittää. Hänellä on hyvä silmä
näkemään merkillisempiä näkökohtia. Hän huomaa valitussa esineessään sen
varsinaiset ominaisuudet. Mutta ei hän vielä kuitenkaan ole saavuttanut
ehdotonta taiteilijan voittoa. "Ein Fritenkjar" sisälsi pikemmin hyviä
ja nerokkaita ajatuksia kuin syvempää ja täydellisesti tehtyä
luonnekuvausta. "Bondestudentar", jossa päähenkilön ja monen
sivuhenkilön psykologia on ei ainoastaan moitteeton, mutta syvä,
esittelee tuon tuostakin puheita ja pitkiä, puoleksi oratorillisia
replikejä, taiteellisessa katsannossa tyydyttämättömiä. Kirja oli sitä
paitsi jotenkin raskas ja muodoton laveudessaan. Nämä viimeiset
kertomukset ovat vihdoinkin saavuttaneet lyhyen, taiteellisen muodon,
mutta siihen sijaan niillä ei ole edellisen romanin aatteellista
merkitystä._
_Onnellista oli Garborgille, ettei hän alkanut työtänsä runoilijana,
ennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hän ihmisenä harrasti ja
minkäpuolesta hän taisteli. Sen kautta on hän säästänyt itseltään ikäviä
muutoksia. Onnellista oli myöskin, että hän alkoi tuolla varmalla
tendensillä, joka tekee hänen ensimmäisen kirjansa enemmän syytökseksi
kuin kuvaukseksi. Tuo välitön, puhtaasti lyyrillinen tendensi on sitä
laatua, että kertojan mitä pikemmin tulisi päästä sen ohitse. Olemme
näinä valtavien, henkisten murroksien aikana saaneet nähdä jotain niin
naurettavaa, että kirjailija niinkuin Jonas Lie, joka ensimmäisissä
teoksissaan oli, ellei suorastaan konservatiivi, niin ainakin ankarasti,
välistä melkein arkamaisesti neutrali, vanhemmalla ijällä tendensillä
vahingoitti muuten erinomaisen hyvin rakennetun kertomuksen *Livslaven*,
pannen loppusanoiksi liian järeästi ja silmiinpistävästi muodostetun,
melkein kiihoittavan syytöksen ajateltua yhteiskuntaa vastaan. Lie veti
nopeasti jalkansa takaisin kirjoittaessaan ihanan ja rikkaan romaninsa
*Familien paa Gilje*; mutta ei hän vieläkään ole oikein löytänyt tuota
kapeata polkua hyökkäävän ja merkitykseltään liian vähäpätöisen alueen
välillä. Garborgissa emme koko hänen luontoonsa nähden koskaan ole
epäselvillä siitä, mikä se on, joka kynän hänen käteensä painoi. Mutta
vastaisessa kirjailija-elämässään hän varmaankaan ei niinkuin
teoksessaan "Ein Fritenkjar" tule nimenomaan esittämään vaan moraalista
puolta kertomuksessaan."_


HUONOA SUKUA.


Dalen Alfhild oli kauniin tyttö koko seudussa. Kasvot lempeät ja hyvät,
suu raikas, hiukan avoin, kun hän hymyili, silmät kirkkaat ja uskolliset
kuin kaksi Jumalan enkeliä. Rikas hän oli ja kunniallisten ihmisten
lapsi myöskin, ja pelkkää hyvää siitä tytöstä puhuttiin. "Ei sen
tarvitse naimistaan katua, joka Alfhildin saa," tuumailivat vanhat.
Ja samaa mieltä pitivät nuoret; oli niitä useampia kuin yksi, jotka
hänen tähtensä levottomuutta kärsivät. Mutta Björn Juhon poika Haugstad
katsoi syystä tai toisesta itsellään olevan niinkuin etuoikeuden häneen.
Björn oli rakastanut häntä siitä saakka kuin yhdessä rippikoulua
kävivät, ja pitkin aikaa oli heitä sen jälkeen toisiinsa puhuttu,
vaikkei mitään varmempaa välillä ollut. Mutta Björn ei voinut häneen
luottaa, niinkuin olisi tahtonut. Sattui usein niin, että hän Björnin
mielestä katsoi yhtä suloisesti muihin kuin häneenkin, ja siitä Björn
aina kävi pahalle tuulelle. Hänellä on toki liiaksi hyvä sydän, arveli
Björn.
Muuten niitä ei monta ollutkaan, jotka uskalsivat tarjolle tulla. Ei
voinut kukaan varmasti sanoa, kehen hänen halunsa oli, eikä tahtonut
kukaan mielellään kieltoa ottaa. Tuota Björn Haugstadista he useimmat
eivät lainkaan uskoneet. Knut Åsenilla sittenkin oli paremmat toiveet.
Hän oli kunnan esimiehen poika, suuren talon perillinen ja itse kaunis
kuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat
saaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli
naapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa
mitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild
olisi häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä,
Halvar, katsoi tyttöönsä ja kummastui. "Täytyy kait sinun joku ottaa,
sinunkin," hän sanoi, "ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy".
"Ooh, jos parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy," arveli
Alfhild. Mutta sen perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa
ja katsoo eteensä, he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää;
Alfhild oli vielä nuori, ja nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä.
Ja silleen se jäi, siksi kuin Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen.
* * * * *
Ylä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä,
oli tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä
arentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä
löytyi, jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti
ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja
harvasanaisempi kuin pitäjäläiset; hän oli kova alustalaisiaan kohtaan
eikä seurustellut kenenkään kanssa; väki ei hänestä pitänyt ja tytöt
häntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei kukaan oikein selville saanut.
Vasta monta vuotta sen jälkeen kun hän oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi
huhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan poika, joka oli tullut kiinni
nimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta saakka häntä kaihdettiin entistä
enemmän ja sanottiin Musta-Åsbjörniksi.
Pappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli
mökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen,
rivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä.
Kohteli häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi
luultiin, että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että
hänellä semmoisia tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi
kuin rakasti miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka.
Åsbjörnin silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä
nukkuessa ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä
ajatuksia, jotka sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa
pappilasta. Mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät
silmät vetivät häntä puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän
tuon miehen valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana
sattui niin, että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle.
Sigrid säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja
melkein tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein
yksissä. Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se
tuotti Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson
itä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja
muutti sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille
lapsi; sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat
ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he
sanoivat, ja peri häpeätä sekä isältä että äidiltä.
* * * * *
Åsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä
laaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän
pestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden
ihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen ja
synkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli poissa
pari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli pahankurinen
päissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä käsiinsä
sai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. "Musta-Åsbjörn, sinä
roisto," sanoi hän, "isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko
tapella, niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun
saaman!" Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua
siellä kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin
pian kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt;
mutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän
rupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli
täysikasvuiseksi ennen aikaansa.
Kun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli hän
itkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli
hätänä. "Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi," kertoi
Leiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin
Leiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. "Oletkos
itkenyt, poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Mitäs pidit koulusta?"
kysyi Hans. "Sinne en sen koomin mene!" uikutti Leiv. "Hm; elä, elä,"
vastasi Hans ja rupesi viheltelemään.
-- "Kuule Hans?" -- "Noo?" -- "Olenko minä toisenlainen kuin muut
pojat!" -- "Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?" -- "Ne eivät
pilkanneet muita". -- "ohoo," sanoi Hans, "koska on päästy niin
pitkälle, lie parasta, kun saat kaikki tietää". Sitten alkoi Hans
kertoa, mitä tiesi hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella
ilolla, että Leiviä peloitti. Lopuksi sanoi Hans: "Ja sitten voit myös
painaa mieleesi, että olet kehnoa juurta, joka merkitsee sitä, että saat
olla hylkynä ja pilkkana kaiken ikäsi ... niinkuin monet muut, ha, ha!
Mutta sillä saat lohduttaa itseäsi, ettei sinulle yksin niin käy; ja jos
tahdot olla viisas, otat maailman samalta kannalta kuin sekin sinut".
Leiv meni sisään, istui uunin nurkkaan ja itki. Ei hän juuri paljoa
ymmärtänyt siitä, mitä oli kuullut, mutta häntä peloitti; eikä hän
tiennyt parampaa neuvoa kuin turvautua kyyneleihin. Hans lähti
kartanolta pois ja askelet veivät kapakkaan.
Åsbjörn tuli kotiin; hän oli puhunut opettajan kanssa. "Nyt voit
rauhassa mennä takaisin kouluun taas," sanoi hän; "nyt ei ole ketään,
joka uskaltaa sinua hätyyttää". Leiv yhä vaan itki. Åsbjörn rupesi
vihdoin kyselemään häneltä ja sai tietää, että Hans oli kertonut pojalle
menneistä ajoista... Åsbjörn silloin heti Hansin jäljessä. He tapasivat
toisiaan etäämmällä kylässä. Siellä Åsbjörn löylytti Hansia niin että
tämä sen perästä makasi sairaana pitkän aikaa. "Ja tahdotko enemmän,"
sanoi Åsbjörn, "niin tule vaan Hegglidiin kerran vielä, ja minä takaan
että loput saat!" Kerrottiin Åsbjörnin olleen aivan raivossaan, kun hän
sen sanoi. Hans ei tietysti koskaan enää Hegglidiin mennyt.
Aina siitä saakka puhui Åsbjörn pojalle pahaa kyläläisistä. "Ne ovat
roistoja kaikkityyni," hän sanoi, "täynnä valhetta ja ilkeyttä, mutta
itsestään pitäviä ne ovat ja kopeita; juuri kuin ei maailmassa muut
ihmisiä olisikaan. Minä olen ulkopitäjäästä, minä ja sitä varten ovat he
ruvenneet minua vihaamaan ja valehtelemaan minusta ... ja tahtovat nyt
tehdä sinulle samoin. Mutta elä välitä siitä. Mene sinä vaan kouluun ja
jos siellä yksikään uskaltaa niin paljon kuin nenäänsä sinulle
nyrpistää, niin ... anna nyrkkiä, siksi kuin muuttaa mielensä". Leiv
teki niin, ja kun hän ikäisekseen oli tavattoman väkevä, ruvettiin häntä
pian pelkäämään. Mutta aina Leiv sittenkin sai tuntea, ettei hän
toverien piiriin kuulunut ja ettei häntä toisten vertaisena pidetty.
Åsbjörn sai uuden rengin; hänen nimensä oli Lasse. Hän oli
hyväluontoinen ja iloinen mies, josta Leiv pian rupesi pitämään, ja ensi
kerta se oli, kun Leiv jostakusta välitti. Lasse kertoi pojalle satuja
ja tarinoita ja opetti häntä tanssimaan sekä Hallingia että
Juoksutanssia; "sillä kun sinä kerran menet kosimaan, täytyy sinun osata
olla ihmisten kanssa!" sanoi Lasse. Leiv ujostui ja suuttui, ja Lasse
nauroi; mutta tanssivat he kuitenkin ja Leiv oli mainion hyvä oppimaan.
Sitten Lasse mielellään puhui tytöistä ja muuta sen semmoista, jota
Leivin ei ollenkaan vielä olisi tarvinnut tietää, ja josta hän ei
suuresti välittänytkään. Mutta hän sai myöskin tietää hyviä asioita.
Kerran -- Leiv lienee silloin ollut noin kolmannellatoista -- puhui hän
siitä, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka hänessä aina kyti,
vaikka iloiseltakin näytti. "Joutavia," sanoi Lasse. "Huonoa sukua! Mene
sinä Amerikaan ja tee työtä, että tulet rikkaaksi, ja kun sitten tulet
kotiin taas, niin voit, totta maarin, kosia Dalen Alfhildiä, jos mielesi
tekee".
* * * * *
Kun Leiv siksi varttui, että oli jo rippikoulunsa käynyt, koetti Lasse
usein saada häntä nuorten joukkoon. Mutta Leiv ei koskaan tahtonut. Hän
pelkäsi pitäjäläisiä. Hän tunsi itsensä niin pieneksi noiden karsaiden
silmien alla, joita ihmiset hänelle antoivat. En minä kuulu sinne, hän
ajatteli. Enin hän pelkäsi naisväkeä, sillä heitä hän ei voinut lyödä,
jos tiuka tuli. Ja vihaksi pisti, kun ne virnuivat. Hän juoksi heitä
pakoon, kun vaan voi. Mieluimmin juoksi hän kaikkia pakoon. Kurjaa se
tosin oli hänestä itsestäänkin. Pitäisihän minussa olla miestä siinä,
missä heissäkin, ajatteli hän ja pui nyrkkiä. Mutta taas kun näki heitä,
juoksi hän pakoon yhtä hyvin, jos suinkin pääsi.
Hän oli yhdennelläkolmatta ennenkuin tämä antaantui. Mutta silloin hän
eräänä talvena jo halusta kuunteli, kun Lasse puhui kauniista tytöistä.
Seuraavana keväänä kävi hän useammin kirkossa kuin ennen. Ja niin hän
eräänä päivänä huomasi, että saattaa tyttöäkin ystävänään pitää.
Samassa hetkessä heräsi pojassa ikäänkuin uusi elämä. Mieli kävi niin
lauhkeaksi ja ajatukset niin huimaaviksi. Vereen syttyi kummallinen
tuli: vilpeä ja tuskallinen. Hän katsasti tyttöihin ja ujostui, rintaan
pisti kun ne hymyilivät, mutta iskikö joku heistä silmänsä häneen,
silloin hän lensi punaiseksi aina tukanrajaan saakka. Kun hän sinä
päivänä tuli kotiin, huomasi hän Hegglidissä olevan ikävää ja autiota.
Tupa oli ahdas ja pimeä, isä hiljainen. Lasse oli ulkona; Leiv pujahti
metsään. Siellä hän astuskeli ympäri auringon ja varjojen välillä; hänen
hiljan heränneet himonsa synnyttivät tunteita ja ajatuksia, samoinkuin
päivärinteinen mäki keväällä kukkia ja vihantaa heinää kasvaa. Hän oli
sekä terve että sairas. Tuossa nousi metsä nuorena ja mehevänä; tummat,
raskaat kuuset uiskentelivat auringon paistavassa sinessä, tunturein
huiput kohosivat puhtaina ja valoisina. Ilma oli ylenevä ja selvä, tyyni
ja kuultava aina taivaasen saakka, ja syvä se oli kuin meri, täynnä
päivänkirkkautta ja liiteleviä lintuja. Tämä on kaunista tämä, ajatteli
Leiv, kun katseli ylös.
Yhteen tyttöön oli Leivin huomio erityisesti kääntynyt. Hän oli suuri ja
pulska, ennemmin väkevä kuin hoikka, hänellä oli leveä rinta ja vahvat
olkapäät, raikas, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Mutta sitten
oli vielä eräs toinen, johon hän myöskin oli silmänsä luonut. Tämä oli
pienempi ja hienompi; suussa ja silmissä oli suruisen lempeä hymyily,
joka häntä suuresti viehätti, tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä
molemmat nousivat ja laskivat hänen raskasunisessa mielessään kuin
meren-neidit laineiden harjanteilla; hän kulki kuin harhassa, eikä
tuntenut maata jota polki.
Yhtäkkiä hän pysähtyi. Kuuli viulujen soittoa ja iloisten äänien kaikua;
ymmärsi, että jossain nyt tanssittiin; ja kun hän tarkemmin kuunteli,
sai hän selville, että mahtoi olla Haugstadissa tanssit! Veri syöksi
rintaan, sydän hakkaili ja tempoi -- uskaltaisiko hän mennä tuonne alas?
Siellä saisi hän nähdä kaikki nuo kauniit tytöt, joita hän tänään oli
tavannut, ja muita vielä lisäksi; jokohan uskaltaisi? Hän ei tätä ennen
ollut vielä seuroissa käynyt. Mutta kerta ensimmäinen. Minkätähden hän
olisi huonompi muita.
Halu veti, mutta pelko esti. Vaan hän rohkaisi mieltään. "Tästä
raukkuudesta täytyy tulla loppu", sanoi hän, ja astui Haugstadia kohti.
Kun tuli lähemmäksi taloa, alkoi pelko kasvaa; hän pysähtyi usein ja
kuunteli. Mutta hän meni eteenpäin. Raukkuudesta _täytyi_ tulla loppu.
Jopa hän viimein oli pihassa. Mutta täällä ajatteli hän hiukkasen viipyä
ja katsastaa, keitä sisässä oli. Ladon luona hän seisoi ja kuunteli.
Kylläpä tuo viulu soi kauniisti. Siinä oli sekä itkua että iloa, mutta
kaikki niin hienoa, niin kevyttä ja niin ihmeellisen luontevaa. Hänelle
tuli rajaton halu päästä tanssimaan. Ja tänä iltana sen piti tapahtuman.
Hän tahtoi olla ilossa mukana. Olipa hän täysikäinen nyt. Hän tahtoi
olla mukana, niinkuin toisetkin.
Paljon oli ihmisiä juhlassa. Ne lauloivat ja telmivät ja nauroivat.
Kaikki olivat iloisia. Ikkunasta hän näki, kuinka ne liehuivat ympäri.
Hienoa joukkoa siellä oli, kylän parasta; heillä ei ollut mitään
hävettävää, heillä. Saivat mennä ja tulla niinkuin tahtoivat; ei heille
kukaan irvistellyt. Hyvää sukua he olivat ja kuuluivat kaikki
pitäjääsen. Ja kaikilla heillä oli omat tuttavansa. Joka pojalla oli
tyttönsä, joka tytöllä poikansa. Kyllä saivat mielin määrin teuhata ja
hyppiä ja polkea jalkaa sekä lattiaan että kattoon. Heillä oli siihen
oikeus.
Leiv kävi kerrassaan noloksi. Mitä hänen oli tekemistä tuolla. Kuka
häntä kaipasi. Ei hän tuntenut ei kissaakaan. He vaan pilkkaisivat
Musta-Åsbjörnin poikaa, jos hän uskaltaisi sisään astua. He
kummastelisivat ja mulkoilisivat häneen ja ilkkuisivat. Tuo
kerjäläispoika! Tuo onneton! "Semmoisia emme huoli hyvään seuraamme!"
Leiville nousi hiki päähän, siinä missä hän seisoi, kylmä hiki. Häneen
pisti kuin veitsellä joka kerran kuin tytöt nauroivat. Iloisia he olivat
siellä, eivät he Leiv Hegglidiä kaivanneet. Poikia seisoi portaalla ja
ne puhelivat naisille sisäpuolella. Heidän, miekkoisten, ei tarvinnut
naisia paeta, eikä naisten heitä. Hän seisoi ja tuijotti ja kuunteli ja
kadehti heitä niin että oli vähällä juosta esiin ja lyödä heitä
rammoiksi.
Oli jo ilta. Askelia kuului takaapäin. Sieltä tuli ihmisiä, jotka
aikoivat seuraan. Kolme suurta miestä sieltä vääntyi esiin ja ne olivat
jo aivan lähellä sitä latoa, jonka luona hän seisoi. Minne hän nyt
menisi? Alkoipa peloittaa; hän kyykistyi kokoon ja teki itsensä niin
pieneksi kuin voi. Mutta ne älysivät hänet. Tekivät pientä naurua ja
tulivat suoraan häntä kohti. "Mikä sinä olet?" he kysyivät. Leiv ei
virkkanut niin sanaa, mutta hän kääntyi päin ja antoi korvalle
ensimmäistä, niin että hän sillä kertaa kellahti. Mutta samassa
tarttuivat toiset häneen kiinni, käsivarsiin kumpikin. "Nyt tulepas
esille, mies!" he sanoivat.
* * * * *
Leiv oli jo entisellään. Hän tiesi, että kun voimia koeteltiin, ei
tarvinnut hänen peljätä. Eikä ne minua sisään vie, hän ajatteli. Yhdellä
tempauksella hän kiskaisi itsensä toisesta irti ja alkoi toisen kanssa
tapella. Syntyi tulinen kahakka. Kohta niitä oli kolme yhtä vastaan;
mutta Leiv piti puoliaan. Hän oli sekä väkevämpi että notkeampi heitä,
ja osasi kieritellä niin että he vaan joutuivat toistensa tielle.
Ihmisiä tuli ulos; he kerääntyivät ryhmiin ja töllistelivät; eivätkä
voineet käsittää, ken se oli ja mistä tämä oli alkunsa saanut. Mutta
kuinka olikaan, niin joku löi kamppiin ja silloin Leiv kaatui takaperin.
"Tänne apuun nyt, niin saamme hänet esille!" huudettiin. Eräs juoksi
luo. Mutta kun hän aikoi tarttua kiinni, purskahti hän nauruun. "Ei
minun päiviäni, sinäkö se olet?" hän kysyi. "Kuinka sinä täällä makaat?
Nouse ylös ja tule sisään, niin teet viisaammin. Ethän sinä ihmisiä
pelkää, tiedämmä?" Se oli Lasse. Leiv niin ihastui nähdessään yhden
tuttavan, että nousi ja lähti sisään heti. Joukko heitä seurasi,
jäljessä ja ympärillä; kaikki olivat uteliaita; naurettiin ja leikkiä
laskettiin; "sinuapa suurellisesti otettiin vastaan!" sanoi Lasse ja
nauroi. Viimein he olivat tanssituvassa. Leiv oikaisi itsensä suoraksi
ja katsoi ympärilleen suurilla kiiltävillä silmillään. Hän oli pitempiä
joukossa ja harteva, tanakka kuin tammi, rinta paisui korkealle
rikkirevityn nutun alla. Silmät olivat mustat ja säikkyivät vielä