Kuvia työväen kaupungista - 6

-- Ellin pitää elättää itsensä ja äitinsä, -- uskalsi toinen tytöistä
sanoa, sillä tämä oli hänen mielestään taas tuota teatterihullutusta.
-- Sen ymmärrän. Hän saa viisikymmentä markkaa kuussa palkkaa. No, te
ette sano mitään! -- sanoi hän yhä Elliä tähystellen.
-- Kyllä minä sanon. Saanko minä -- -- -- saanko näytelläkin? Minä en
tahtoisi olla ainoastaan statisti. Ne eivät kuulu saavan näytellä. --
-- Hyvä lapsi, tietysti, ajan tullen. --
-- No, sitten tulen, niin ja muutenkin tulen. Kyllä minä tulen. Onko
tämä oikein totta? Ihan totta? Niinhän tämä on kuin unta. --
-- Tunnustakaa tätä kättä; onko se ihmisen käsi? -- Johtaja ojensi
valkoisen kätensä, johon tytön työssä kovettuneet sormet upposivat.
-- Huomenna kello seitsemän saatte tulla tunnille. Varustakaa joku
runo ja joku laulu, niin saamme kuulla. -- Johtaja kätteli vielä
Elliä ja kumarsi toisille ja läksi.
Huoneessa olijat katselivat kaikki toisiaan. Tämä oli tosiaan kuin
unta.
-- Elli saa viisikymmentä markkaa kuussa hoilaamisesta. Sen hän
kyllä tehtaassakin voisi saada, mutta se olisi sitten työstä; mutta
hoilaamisesta...
-- Tipa, tipa. Nyt sinulle riputetaan jyviä. No, älä nyt tuossa
nökötä. Nythän sinä saat näytellä. Naura nyt, naura! --
-- Ei minua naurata enää. Nyt minä olen sidottu ja minä tahdon olla
sidottu! Minä saan näytellä, koko ikäni saan näytellä! --
Seuraavana iltana oli Elli ajoissa teatterissa. Koko seura oli koossa
illan näytäntöä varten ja he seisoivat uteliaina oppilaitten huoneen
ovella. Kun Elli pyörähti huudettaissa esille kömpelöissä kengissään,
kuului ovelta naurunkiherrystä ja Elli tunsi kyynelten tukahuttavan
äänensä; mutta hän puristi kätensä nyrkiksi ja luki niin jyrisevästi
kuin suinkin taisi. Kyllä vielä saisivat nähdä ketä olivat nauraneet.
Kotiin mennessään ei hän enää muistanut katsoa oliko koskipeto tänään
näkyvissä, eikä hän liioin nauranut, vaikka oli saanut puolen kuun
palkan etukäteen.
-- Miksi et nyt naura? -- kysyivät toverit.
-- Kaikki oli ennen kuin unta. Nyt se on totta. Täyttä totta. --


POMMITUS.

Ei vanhalla emännällä ollut maata eikä mantua, mutta emännäksi häntä
kutsuttiin kuitenkin. Ja harvoin lienee kukaan paremmin emännän nimeä
ansainnut kuin hän.
Minkä vuoksi?
No, hän oli sellainen kunnianarvoinen, äidillinen ja aina askaroiva
nainen. Ei hän koskaan pahaa sanaa sanonut, ei ketään hyljeksinyt
eikä halveksinut, kaikkia hän auttoi ja opasti. Ruuanlaitossa,
vaatteiden neulomisessa ja varsinkin lastenhoidossa hän oli aina
valmis neuvomaan, sillä lapsista hän piti paljon. Ja lapset, he
olisivat vaikka aina olleet vanhan emännän ja hänen Aapelinsa
kamarissa. Se veti kuin taikakeinoilla puoleensa.
Se kamari vasta oli puhdas. Pölynhiukkasta ei siellä nähnyt. Akkunaa
kaunistivat valkoiset verhot ja sängyn peittona upeili sinivalkoinen
pumpulivaate. Lattiata risteilivät rääsymatot, niin merkillisen
kirkasväriset, ettei olisi luullut vanhojen rääsyjen voivan loistaa
sellaisella hohdolla. Nepäs saivatkin joka päivä raitista ilmaa ja
hiukan keppiä selkäänsä. Kesällä ne kylvetettiin järvivedessä ja
talvella annettiin niille jäinen ryöppy. Kukaan ei hennonnut sokaista
niiden kirkkaita värejä sylkemällä tai polkemalla niitä likaisin
jaloin. Huoneen kalustuksena oli puinen, punainen rahi ja pöydän
päissä akkunan alla vankat, tukevat tuolit. Piirongin yläpuolella
naksutti kello tik, tak, ja kissa kehräsi uunin vieressä. Kaikki oli
huoneessa vanhaa ja kulunutta, mutta yhtä ystävällistä kuin emäntäkin.
Aivan toisenlaisia olivat vanhan emännän naapurien kamarit samassa
"krantissa" missä hänkin asui. Ei niihin ollut hyvä mennä.
Ovea avatessa lensi kamala löyhkä nenään. Lattialla ei ollut
kirkasvärisiä mattoja; akkuna ammotti tyhjänä ja samearuutuisena.
Likainen pienokainen ryömi siivottomalla lattialla, nyppi suuhunsa
kuolleita kärpäsiä ja muuta törkyä. Äiti keitti uunissa kahvia ja
paistoi rasvassa perunoita pilaten ilman huonoa huonommaksi. Hän
ei välittänyt vaikka seinät, katot, pitovaatteet, sängyn tyynyt ja
peitteet saavat inhoittavan, menehtyneen rasvan hajun, joka löyhkää
koko kamarin väen liikkuessa vielä ulkonakin, puhuen heidän emäntänsä
siivottomuudesta.
Tällaisessa kamarissa asui vanhempiensa luona neljä vallatonta
pojanvekaraa, joista toiset kävivät kansakoulua, toiset katukoulua,
puhuivat roskaisia sanoja, kiroilivat ja polttivat paperossia.
Vanhan emännän läsnäollessa he vaikenivat ja piilottivat paperossit
kouraansa. Nämä uppiniskaiset nulikat hakkasivat hänelle puita ja
kantoivat ne kamariin käyttäytyen vallan kiltisti.
Mistä tämä hyvyys tuli?
Hyvät ystävät, hernerokasta.
-- Niin, mutta se hernerokka on makeampaa kuin maitovelli, --
vakuuttivat pojat.
-- Vanha emäntä panee siihen varmaan sokeria sekaan, -- sanoi kerran
pikku Mia, joka oli vanhan emännän paras lemmikki ja asui viereisessä
kamarissa.
-- Mitä, sokeria, pyh! -- mutisivat pojat sellaisella
halveksumisella, että se olisi sopinut vaikka mällisuiselle äijälle.
-- Nyt, työväki, syömään, -- kehotti vanha emäntä, levitti liinan
pöydälle ja latoi siihen viisi pienoista kivivatia. Kauhalla hän oli
ajanut padasta kypsän kypsäksi keitettyä hernerokkaa vadit täyteen ja
pistänyt niihin hohtavan valkoiset puulusikat.
-- Voi kuinka on hauskaa syödä puulusikalla! -- sanoi pikkuinen Mia.
Se käy sileästi kuin rasvattu suussa eikä ollenkaan polta. --
Hernerokkaa meni lasten suuhun kuin hongan koloon. Naamat punoittivat
tyytyväisyydestä vatien tyhjentyessä. Viisi lusikkaa on niin
ahkerassa työssä, ettei sivulle joudeta vilkaisemaan. Vanha emäntä
seisoo patansa vieressä tyytyväisyydestä hymyillen yhä uudestaan
täyttäessään tyhjennettyjä vateja.
-- No, Urho, Aimo, Yrjö ja Väinö, ovatko nyt vatsat täynnä? -- kysyi
vanha emäntä, kun ei enää vateja tuotu padalle.
-- Pannaan nyt kädet ristiin ja kiitetään Jumalaa ruuasta, -- kehotti
emäntä.
Pojat katsoivat hämillään toisiinsa, sillä tämä oli perin outo
temppu, mutta ilman ei pälkähästä päässyt, täytyi tehdä kuten
käskettiin. Sitten siepattiin lakit lattiasta ja rynnättiin ovelle.
-- Työväki saa ensin kiittää emäntää! -- huusi vanha emäntä. Pojat
taas vilkaisivat toisiinsa ja tekivät kömpelön kumarruksen.
-- Nyt, Mia, huuhdotaan vadit ja lusikat ja pannaan paikoilleen
hyllylle. --
Pojat kerääntyivät kaikki yhteen sikermään hevosvajaan, pihan
äärimmäiseen kolkkaan, tyrkkien toisiaan ja painiskellen, sillä
hernerokka oli elvyttänyt heidän miehuuttaan vallan peloittavassa
määrässä.
Äkkiä tuli hiljaisuus. Aimo veti taskustaan paperossin. Sitä
kuletettiin suusta suuhun ja kukin sai imaista kaksi kertaa.
-- Mennäänkö mekin mukaan ensi yönä? -- kysyi Aimo, salaperäisellä
äänellä.
-- Mutta jos siellä on poliisi, -- epäili Urho.
-- Aimo, sinä pelkäät. Meitähän on suuri lauma. Mitä meille poliisi
-- purraan siltä kintut poikki! --
-- Mennään, mennään! -- huusivat pojat unohtaen salaperäisyyden. --
Mistä saadaan kiviä? Meillä pitää olla kaikki taskut täynnä, vaikka
miljoona kiveä! -- huusi Väinö, jolle vielä miljoona oli sama kuin
housun taskut täynnä.
-- Sinne tulee poikia joka haaralta. Tulee kerrankin oikea pommitus!
-- uhmaili Urho heitellen lakkiaan.
-- Se on tietty. Heti mennään kun koulusta tullaan, kuudelta.
Odotattehan? -- kysyivät Yrjö ja Väinö, jotka kävivät koulua.
-- Tänä iltana paukkuu ja ryskää ja linnan akkunat -- noh! -- Tallin
ovi läimähti seinää vasten ja pikku Mia seisoi ovella.
-- Mene pois täältä plikka! -- sanoi Aimo työntäen Mian pois vajasta.
-- En minä vaan rosvojen kanssa viitsi ollakaan, -- huusi Mia niin
ylpeästi kuin taisi.
-- Näinköhän Mia kuuli? Sama se, ei se kuitenkaan tiedä, -- sanoi
Aimo.
-- Tietää se. Halilan koululla sen kaikki tytötkin tietävät, --
vakuutti Yrjö.
-- Jos se plikka vaan puhuu, niin kyllä sen sille kostan! -- puuskui
Aimo.
Mia riensi suoraa päätä kertomaan vanhalle emännälle:
-- Pojat menevät tänä iltana rikkomaan Pispansaaren huvimajan
akkunat. --
Pispansaari oli pieni, vihreä maantilkku kosken syrjäjuoksussa.
Sillankorvasta johti kapea lautakäytävä saaren somalle huvimajalle,
joka nyt oli autioksi jätetty. Tämä linna oli pommitettava, sillä sen
mustat akkunat, suljetut ovet ja yksinäisyys kiihottivat poikalauman
sotaintoa ja hävityksen halua.
-- Mitä sinä sanot? Kutka pojat? -- kysyi vanha emäntä levottomana.
-- Meidän talon pojat ja suuri joukko muitakin! --
-- Voi, voi noita nulikoita! Kun tuollaisillakin jo pitää olla
mokomaa rohkeutta. Mikä mieleenkin tuo? Mitä me nyt teemme? --
-- Luetaan "Neljäkymmentä ryöväriä" loppuun tänä iltana, -- ehdotti
Mia ylpeänä siitä, että vanha emäntä sanoi "me".
-- Niin, meidän pojat saadaan kyllä aisoissa pysymään, mutta se suuri
joukko...! Minä menen ilmoittamaan poliisille. Mene sinä käskemään
pojat kello kuudeksi tänne lukemaan. --
-- Tänä iltana luetaan loppuun "Neljäkymmentä ryöväriä"! -- huusi Mia
jo kaukaa pojille.
-- Mitä me sun ryöväreistäsi. Lue itse, -- sanoi Aimo mahtavasti.
-- Mitä me sellaisista ryöväreistä, olivat tuhmia kuin pässit, --
sätti Väinö.
-- Tulkaa nyt sentään. Saatte teetä ja pullaakin, -- houkutteli Mia.
-- Mitä, jos menisimme ensin; yöllähän vasta...
-- No, sama se, mennään vaan. Mutta jos sinä Mia jotakin tiedät, niin
älä lörpötä taikka...! --
Poliisikamarista palatessaan tapasi vanha emäntä Aimon, joka oli
tavallisuuden mukaan rottajahtiin menossa. Terveyslautakunta maksoi
kymmenen penniä jokaisesta rotanhännästä, mikä sille tuotiin.
-- Kuulehan, Aimo, heittäkää pois pahat tuumanne. Poliisi
tietää niistä. Jos joku saadaan kiinni ilkityössä, viedään se
poliisikamariin piiskattavaksi. --
Aimo mutisti suunsa töröön ja poistui vihellellen.
Illalla tulivat pojat kuulemaan satua. Aimo yksin oli jäänyt
tulematta. Vanha emäntä selitti, kuinka vaarallista ja ilkeätä
sellainen pommitus olisi. Pojat kuuntelivat punasissaan, hautoen
omia ajatuksiaan, mutta kun ensimmäinen rosvo oli menettänyt päänsä,
unohtui heidän oma pommitusjuttunsa.
Mian lukiessa salaperäisellä äänellä Morganin sanat: "ei vielä",
astui Aimo sisään; pitäen toista kättään selän takana hiipi hän
jännityksellä kuuntelevien taa ja läimäytti kuolleen rotan vasten
Mian suuta ja juoksi sitten tiehensä. Lapset parkaisivat kaikki
yhdestä suusta. Mia itki ja vapisi poikien seisoessa noloina hänen
ympärillään.
Vanha emäntä oli mennyt lapsille pullaa ostamaan.
-- Se oli kostoa, -- sanoi Yrjö.
-- Aimo on häijy, -- päättivät toiset. -- Hyvä oli, ettei menty
pommitukseen. Poliisi olisi vienyt. --
-- Mitä vielä, olisi juostu karkuun, -- uhmaili Väinö.
-- Mihinkä tämä viedään, ettei vanha emäntä näe sitä? -- kysyi Urho,
roikottaen rottaa hännästä. Koston innossa oli Aimo unohtanut hännän
leikkaamatta.
-- Pannaan se piiloon, ettei Aimo löydä. -- Pojat lähtivät rottaa
piilottamaan ja Mia pesi kasvonsa. Vanha emäntä tuli kotiin ja
laittoi lapsille teetä.
-- Eikö Aimo ole tullut? -- kysyi hän. Pojat katsoivat kysyvästi
Miaan.
-- Vai ei ole tullut. Kunhan ei vaan poliisi olisi vienyt, -- sanoi
emäntä.
Sinä yönä lapset nukkuivat rauhattomasti. Rosvot ja poliisit olivat
aina ahdistamassa ja Aimon rotta kasvoi karhun kokoiseksi pikku Mian
unessa.
Seuraavana aamuna tapasivat pojat Aimon riemusta säteilevänä.
-- Oliko pommitus? Olitko sinäkin? Eikö tullut poliisi? Oliko teitä
paljon? -- sateli kysymyksiä. Aimo katsoi heihin kuin sankari
pelkureihin. -- Mitä te jäniksenpojat sillä tiedolla teette? --
-- Sano nyt! Olitko sinäkin ja heititkös sinäkin? --
Samassa ilmestyi poliisi pihaan ja Aimon naama muuttui ihan
valkeaksi. Pojat tuijottivat mieheen suu ammollaan ja juoksivat
sisään. Aimo perässä ja poliisi kintereillä.
-- Täälläkö se emäntä asuu, joka eilen kävi ilmoittamassa siitä
huvihuoneen pommituksesta? --
-- Täällä, -- sanoi vanha emäntä.
-- Huvimajan akkunat on kivillä rikottu ja muutakin koiruutta ovat
poikaviikarit harjoittaneet. Illalla kun meidän miehemme siellä
vahtia pitivät, oli kaikki hiljaista. Vasta yöllä oli tehty tepposet.
No, emäntä, olivatko nämä pojat kotona viime yönä? --
-- Kotona olivat, -- sanoi vanha emäntä katsoen kiinteästi Aimoon,
joka pysyttelihe toisten poikien takana.
-- Eikö kukaan ollut poissa? -- kysyi poliisi vielä uudestaan.
-- Minä en niin tarkoin tiedä, mutta ei suinkaan, -- sanoi emäntä.
Pojat vilkkuivat Miaan, vaan hänkin oli vaiti.
-- Me luimme satuja yhdessä ja sitte mentiin nukkumaan, -- uskalsi
Yrjö selittää. --
Mian sydän pamppaili niin että kipeätä teki, ja hän heitti vihaisia
katseita Aimoon. Nyt olisi ollut hänen vuoronsa kostaa. Aimon isä oli
kovin raju mies, ja jos hän kerran antaisi Aimolle vitsaa, niin...
Mian oli jo vedet silmissä tätä ajatellessa ja hän käänsi kasvonsa
pois Aimon rukoilevista silmäyksistä.
-- Jassoo, vai satuja. Lukekaa vaan satuja, niin jää monta
selkäsaunaa saamatta ja monta pahaa tekemättä. Tästä vehkeestä tulee
usean selkä pehmitettäväksi, -- uhkasi poliisi.
Illalla tuli Aimo keittiöön Mian paistaessa perunoita ja pisti
pienen, hyvänhajuisen saippuan salavihkaa hänen kouraansa. Mia katsoi
sitä ja katsoi poikaa.
-- En minä sinulta huoli, aina olet niin paha! --
-- Huoli nyt, huolitkos? En minä sitte koskaan sinua rotalla lyö.
Ethän sinä poliisillekaan sanonut. -- Aimo oli vallan onneton Mian
kovuudesta, eikä itkukaan ollut kaukana. Mia huomasi sen ja piti
saippuan; hiukan ylpeästi päätään keikauttaen hän sanoi:
-- No, voinhan sen pitää, koska sitä niin kovasti tahdot. --
Oikeastaan hän oli kovin mielissään saippuasta.


VANHA TARINA.

Minä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä
kamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten
joukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa
lastulaivoja uittanut.
Minua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo:
-- Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. --
Vanha tätini, kokenut yksinäinen nainen silitti toisinaan päätäni ja
huoaten sanoi:
-- Sinä olet kuin ruusu rikkaruohostossa. -- Tietysti minä kysyin,
millainen oli ruusu rikkaruohostossa.
Ja hän kertoi:
-- Saran päässä kasvoi väkevässä maassa ohdakkeita ja
orjantappuroita, heinää ja nokkosia. Ja näitten keskellä kukoisti
ihana ruusu. Ohikulkija näki sen, ihmetteli ihanuutta ja ajatteli:
-- Sattuman oikku on sinut tänne heittänyt rikkaruohon keskellä
kukoistamaan. Sinulla ei ole omistajaa, joka ihanuudestasi nauttisi.
Minä otan sinut ja pistän povelleni. --
Hän taittoi ruusun, rutisti kourallaan armottomasti sen lehtiä
painaen niitä kuumille huulilleen ja hengittäen niitten suloista
tuoksua. Sitten hän kiinnitti sen rintaansa, unohti sen kulkiessansa
ja antoi ahnaan tuulen repiä kellertävät sulotuoksuiset lehdet.
Ne putoilivat tielle ihmisten poljettaviksi. Ainoastaan sisimmät
lehdet sulkeutuivat nuppuun, liittyivät lujasti toisiinsa. Silloin
kulkija muisti ruusun, otti sen käteensä, puhalteli sitä kuumilla
huulillaan ja taivutti lehdet auki armottomilla sormillaan,
saadakseen runsaammin nauttia ruusun sydämen tuoksua. Mutta ruusun
varsi kuihtui, se taipui hervottomaksi nupun juurelta. Se ei
jaksanut kantaa runneltua kruunuansa, sen sydän oli musertunut, eikä
sillä ollut juurta, mistä olisi uutta voimaa imenyt. Ruusu putosi
kantajansa rinnalta ja ihmiset tulivat ja polkivat sitä. --
Näin hän kertoi, vanhat silmät sumenivat kyynelistä ja kuihtunut käsi
vapisi. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt ymmärrän, että hän kertoi
oman tarinansa ja aavisti vanhan viisaudella, miten se pää, jota hän
silitteli, kerran taipuisi saman kohtalon alaiseksi.
Ja minä olen elänyt tämän ruusun tarinan. Nyt sen tiedän, kun lumous
on haihtunut, nuoruuden hehku sammunut, tulevaisuus häämöttää
harmaana ja ijäisyyden ranta avautuu eteeni äärettömänä ulappana.
Nyt palautan ajatuksiini oman, menneen elämäni ja tarkastan sitä kuin
jonkun vieraan elämää, sillä se ei enää ole minun elämäni vaan sen
entisen lumotun ihmisen elämä.
Minä olin puotityttö ja omasta mielestäni yhtä ylhäinen kuin mikä
hieno neiti tahansa. Pää pystyssä kuljin kadulla ne harvat kerrat kun
minulla oli aikaa siihen. Ihmisten ihailevat silmäykset hivelivät
olentoani ja jalkani nousivat kevyesti ja juhlapukuni oli mielestäni
somempi kuin kenenkään muun. Sitten tulivat tanssiaiset. Oi, kuinka
me nuoret silloin tanssimme! Se oli riemuisaa lasten leikkiä
iltamyöhästä aamun valkeaan, se oli laulun hyminää pitkin päivää ja
hypähteleviä askeleita työnkin ohessa. Ja kun ilta tuli ja valssin
aaltoileva tahti nosti savillensa, kiidätti pitkin kiiltävää lattiaa
oman hurmaavan lakinsa mukaan, silloin olin mielestäni sydänten
kuningatar ja riemu lauloi rinnassani.
Sitten tuli aika jolloin tanssi taukosi, soitto vaikeni ja me monet
kyselimme: miksi, miksi? Vanhemmat katsoivat meihin suruissaan ja
säälien. Synkät varjot liikkuivat kaikkien mielissä ja suru asui
kunkin sydämessä.
-- Miksi, miksi? -- kysyimme me nuoret ja pienet.
Niin, se tuli jostakin korkealta ja kaukaa, painui yhä lähemmäksi ja
saavutti viimein meidät pienoiset ja nuoret. Silloin me sen vasta
ymmärsimme, kun laulu meiltä kiellettiin, lippumme kierrettiin
tangon ympärille, emmekä saaneet puhua sydämestä sydämeen toinen
toisellemme, vaan puheemme kytkettiin papereihin.
Silloin se alkoi se näytteleminen. Meidän täytyi saada jakaa ilot ja
surut, tuntea sydänten sykähtelevän samassa tahdissa niinkuin ennen
olivat sykähdelleet tanssin sävelissä.
Silloin se alkoi minunkin tarinani.
Me näyttelimme rakkautta.
Hänellä oli hellät, hyväilevät kädet, lämmin syli, kuumat huulet
ja vihreät silmät. Näyttämöllä hän seurasi minua varjona, talutti
kädestä, ohjasi olkapäistä, hyväili suuren yleisön nähden ja suuteli
omanansa. Minä unohdin näyttämön, unohdin yleisön, näin ja tunsin
yksin hänet. Siksi oli aivan luonnollista, kun hän kamarissani,
puodin takana, veti minut syliinsä ja sanoi omaksensa.
Minä olin ylpeä hänestä. Ei kukaan astunut kuin hän, niin reippaasti
ja ryhdikkäästi; ei kenenkään ääni niin matalana väreillyt kuin
hänen. Hän oli arvokkaampi kuin kukaan meistä. Ja hän piti minusta
vähäpätöisestä. Ylpeyteni haihtui, varmuuteni katosi. Mitä oli
minulle muu maailma! Varjoja ne kaikki olivat, joitten joukossa
kuljin kuin unessa kävijä.
Illan tullen hiivin viimeisenä toverien poistuttua tapaamaan häntä.
Ei kukaan saisi tietää meidän liitostamme. Se ei kuulunut maailmalle,
emmekä me välittäneet ihmisistä.
Kerran hän kävi luonani.
-- Katsos, Arvo, tässä ovat isäni ja äitini valokuvat. He ovat
kuolleet. Minä olen maailmassa aivan yksin. Ei siskoa eikä
veljeäkään ole minulla. -- Minä nielin kyyneleeni häveten itseni
surkuttelemista. Mutta hän otti tylysti kortit kädestäni, heitti ne
pöydälle ja syleili minua kuumasti.
-- Niin olet sinä minun, yksin minun! --
Hänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.
-- Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi
kuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä
janoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi,
lempileikkisi, puhutaan niistä. --
-- Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. --
-- Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin?
Minä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät,
himmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla.
Oi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde
siellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata
koskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin
rauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne
hiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä.
--
-- Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja
lellivauvani. Hankitaan sellainen koti! --
-- Sano vietämmekö pian häitä? --
-- Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. --
-- Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa
kodissa. --
-- Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? --
Minä en täysin tajunnut silloin mitä hän tahtoi, mutta unelmani
puhtoisesta kammiostani haihtui. Minä tunsin hämärästi, että rumat
ajatukset olivat sinne hiipineet ja minä pelkäsin hänen helliä
käsiään, kuumia huuliaan ja vihreitä silmiään. Mutta minä olin hänen
vallassansa. Hän oli taittanut minut juurestani irti, pistänyt
povelleen ja kantoi minut, minne ikinä tahtoi.
Hän oli sieluton, ahnas ja tyly. Hän kuihdutti minun nuoruuteni kukan
ja haavoitti sydämeni verille ja heitti minut tielle poljettavaksi.
Vaan minä en ollut ruusu enkä ainoastaan nainen. Minä olin ihminen
ja minulla oli sielu. Se sama sielu, joka oli pukeutunut rakkauden
hahmoon ja tahraantunut likaisen ihmisen kosketuksesta, se puhdisti
siipensä sydämen tuskassa ja kirkastui ihmisten pilkan rankaisemana.
Voi kuinka sydämeni oli silloin sairas! Minä odotin vaan lapseni
tuloa maailmaan kuristaakseni hänet kuoliaaksi. Sellaisen sieluttoman
likaisen miehen lapsen! Mutta kun se sitten elottomana syntyi,
rukoilin minä yötä ja päivää, että se olisi elon saanut. Minä tahdoin
siihen oman eloni vuodattaa, sille oman sieluni perinnöksi jättää.
Oi, minä olisin sen tahtonut kuolleista herättää vaikka tiesin,
että se olisi ollut nurkissa nukutettava, tyrmässä tyydytettävä
ja risoissa rinnoillani vaalittava. Mutta se olisi kuitenkin
ollut lämmin elonkipinä, sydämeni sulattaja, aatosteni ahjo ja
tulevaisuuteni toivontähti.
Voi, kuinka minä silloin kadehdin onnellisia, rakastettuja äitejä,
jotka nuoruutensa kukassa saavat korkealle kohottaa käsivarsillaan
oman esikoisensa ja koko maailmalle huutaa: -- tämä on minun ja
hänen, jota rakastan! --
Ja kuinka heidän pienet palleroisensa saavat tepsuttaa isän kädestä
taluttamina, oppia isän reippaan käynnin, saada isän avonaisen
katseen ja kasvaa kodin ruusuisessa suojassa!
Oi, mitä on rakkaus ilman lasta ja mitä on lapsi ilman kotia?
Kuin tuuleen huudettu ääni on rakkaus ilman lasta. Kuin myrskyyn
heitetty korsi on lapsi ilman kotia.
Arkipäivien työn tuote on juhla. Tuskan ja vaivain palkka on
rakkauden riemu. Nuorten lemmen huumaus on vaan hääsoittoa, joka
houkuttelee hyppyyn ja iloon.
Sen hääsoiton minä kuulin ja sen tuskan ja vaivan minä löysin, vaan
rakkauden palkkaa en milloinkaan ole saanut.
Hän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä
puristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän
sydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja
sielunsa puhtaalla hehkulla.
Vaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni
tuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut
liian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä
pyhittämään kotiin.
Iloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni
ajatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni
etäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.
Minä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa
muussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa
kuin ijäisyysajatuksissa.
Sairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni
lopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä
ijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.