Kuvia työväen kaupungista - 5

Total number of words is 3818
Total number of unique words is 1935
23.5 of words are in the 2000 most common words
33.1 of words are in the 5000 most common words
40.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
-- Aika onkin. Kello tulee kohta kahdeksan. Minä olen tässä kaiken
aikaa miettinyt, missä on yhteiskunnallisen rappeutumisen ja
heikkouden syy: ulkonaisissa oloissa, vaiko ihmisten taipumuksissa?
Luulen voivani päättää, että ihmisten taipumukset ovat olojen
määrääjiä. --
-- Te kouluihmiset ja maailmanparantajat olette aina niin varmat
syistä ja seurauksista. Minä sen sijaan elän ja tahdon elää, niinkuin
minun taipumukseni vaativat. --
-- Mitä tekisit, jos äkkiä huomaisit, että se, mikä sinussa oli
rautaa, on muuttunut ruosteeksi? --
-- Se olisi kaiketi minun menoni, vaan entä sitten! Minun voimani on
juuri tässä rautaisessa ruostumisessa. Tämä kisa, kilpailu ja voimien
jännittäminen, jossa saa käyttää kaikkia keinoja. Se on nautintoa!
Toisinaan jännityksen lauettua maistuu tyhjyys niin äitelältä
ja silloin syöksyn entistä suuremmalla vauhdilla pyörteeseen,
kudon verkkoja, kiedon ja vedän... Olkoon se ruostumista! Minä
tunnen kasvavani tässä kiistassa ja minä tahdon elää juuri näiden
ulkonaisten ja sisällisten mahtien vaikutuksissa. --
-- Sinussa on vielä rautaa. Olin unohtaa. Kirjurisi käski sanomaan,
että Gräs toimittaa kassantarkastuksen tänä iltana! --
Syntyi pitkä vaitiolo. Kangas pesi ja pyyhki kasvojaan, joten
Kanervalta jäi huomaamatta, miten ne kalpenivat.
-- Kesken kaikkea, eihän nyt ole tilinpäättöäkään; mikä sitä äijää
nyt vaivaa? -- Kangas koetti hymyillä, mutta se oli väkinäistä. --
No, kyllä minä...! -- sanoi hän purren hammastansa. -- Kyllä he
kassan saavat nähdä. Hän heitti pyyhkeen ja pukeutui nopeaan.
Melkein juoksujalassa hän saapui Hämäläisen luo.
-- Nyt, veli hyvä, on kiire. Tarvitsen heti kaksikymmentä tuhatta.
Kaiketi sinulla on summa saatavissa? --
Juho Kangas yritti puhua huolettomasti, mutta äänen outo värähdys ei
jäänyt toverilta huomaamatta.
-- Se on suuri summa, -- sanoi Hämäläinen luontaisella hitaudellaan,
-- eikä minulla taida olla...
-- Älä estele, sinulla on sellainen summa aina varalla ja paljon
enemmänkin. Vaan samapa se, ellet tahdo, niin jääköön tähän. Asia on
kuitenkin sitä laatua, että minun siinä tapauksessa on pakko luopua
kumppanuudesta sinun kanssasi ja silloin voi myöskin käydä niin,
ettei sinun saha-osakkeitasi mene aivan pian kaupaksi. Ja tiedäthän
miten nopeaan lahti laskee, Jo ensi kesänä seisoo saha korkealla,
kuivalla maalla ja silloin kyllä selviää, miksi Hämäläinen myy hyvät
saha-osakkeensa. --
-- No, no, älä nyt räpätä. Ehditäänhän tästä. -- Hämäläinen puki
hitaasti ja haki kassakaapin avaimet. -- Tuossa on pakka silkkaa
rahaa, -- sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. -- Niillä on kuitenkin
kiire takaisin. Tällä viikolla saan suuren viljalähetyksen suorittaa.
--
-- Huomenna saat. Mitä viljaa sinä ostelet? Gräsin alahan se on. --
-- Olen saanut kehoituksen hankkia siemenviljaa ja nyt satuin saamaan
hyvällä kaupalla virolaisilta, -- sanoi Hämäläinen.
-- Ahaa, se on tuota samaa viljaa, jota tuotiin Hämeenlinnaan. Eikö
ole? --
-- Kaihan se sitä on. --
-- Ja siellä se raakattiin, ei idä, -- tiesi Juho Kangas pistäen
rahapakat taskuihinsa saatuaan ne lasketuksi.
-- Älä helkkarissa. Minullepa asia esitettiin aivan toisessa valossa.
Viljan pitäisi olla hyvää, mutta se oli liian kallista ostajan
mielestä, siksi se oli raakattava. Pitkämatkainen tavara, minnekäs
veit. Helkkarin sukkela temppu! -- Hämäläinen nauroi herttaisesti.
-- Viisas juoni, mutta vielä sukkelampaa oli saada sinut ansaan,
vanha kettu! --
-- Hiisi vieköön, minä olen sitoutunut ostamaan! sanoi Hämäläinen
harmissaan.
Kangas astui kiivaasti lattialla ja pysähtyi äkkiä Hämäläisen eteen.
-- Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, mies! Sinä annat Gräsin
ymmärtää, että myyt viljan kohtuhinnalla. Gräs tarvitsee. Voinet
hankkia todisteita viljan itävyydestä? -- Kankaan silmät välähtivät
koston halusta ja sen kannustamana hän nelisti nopeaan päämaaliinsa.
-- Kyllähän ne hämeenlinnalaiset...
-- Niin, anna heidän todistaa, -- riensi Juho Kangas lisäämään.
-- Mutta, jos sinä luulet --?
-- No, minä en voi tietää mitään, ymmärrätkös, vieras mies asialle,
ihan vieras. Kyllähän Gräsin nahka kestää, niin se on kuin nappi
takista koko juttu hänelle, -- sanoi Kangas kevyesti viitaten
kädellään.
-- Eipä niinkään, nimi, katsos nimi! -- intti Hämäläinen, mutta hänen
vastustuksensa oli vaan näennäinen.
-- Aijothan sinäkin ne myydä! -- tokaisi Kangas.
-- Myisin niinkin. Mihinkäs hittoon ne sitten...
-- Ja saisit runsaasti takkiisi! --
-- Niin, onhan tämä kirottu juttu. Jos sinä olet vakuutettu, että...
-- Enhän minä tiedä asiasta itsekohdastani mitään; olen muilta
kuullut. --
-- Sitten olet kai kuullut samaa juttua, jota hämeenlinnalaiset
virolaisille syöttivät, että vilja oli saanut muka kosteutta
laivassa, -- huokasi Hämäläinen helpotuksella.
-- Tietysti en voinut olla näkemässä. --
-- No, sitten anna mennä vaan. Saakoon Gräs, jos haluaa. Suoraan en
tarjoa, jos olisi jotain jutkua... tahdon selkäni vapaaksi, -- sanoi
Hämäläinen puhtaalla omallatunnolla.
Juho Kangas riensi kevein askelin voitonvarmana konttoriinsa.
Oli jo myöhäinen kevät. Peli oli joutunut pois polttopisteestään
ja miehet häärivät raha-asioissaan, kukin selvitellen sotkuisia
vyyhtiään kesäksi.
Hämäläisen tavattuaan kysyi Juho Kangas, kuinka jyväasia oli
päättynyt.
-- Ethän vielä ole sitä suinkaan selvittänyt? -- Juho toivoi nyt
asian raukeamista.
-- Eihän tuota peruakaan voine, -- luuli Hämäläinen.
-- Parasta lie kuitenkin antaa Gräsin olla rauhassa, voisihan syntyä
rettelöitäkin. --
-- Ei ole Hämäläinen ennenkään tekojansa katunut, aina ne ovat
taakseni jääneet perään huutelematta, -- saneli mies.
-- Kauppa on siis valmis? --
-- Valmis on. Enhän minä tarvinnut puuttuakaan siihen.
Hämeenlinnalaiset siinä kaikki toimittivat. Nyt on vilja
maalaiskauppiailla odottamassa kylväjiä --
-- Kylläpä te opereeraatte! -- puristi Juho Kangas hampaittensa
välistä.
* * * * *
Syksy toi mukanansa myrskyt ja raskaat ilmat, sumeat päivät, mustat
ajatukset ja lunta.
Liikemaailmassa tiedettiin uusia kertoa.
Kauppaneuvos Gräs oli kovin vanhentunut. Pää oli entistään harmaampi,
selkä köyrympi. Miksi tuo valpas vanhus näin äkkiä oli murtunut?
-- Hänen kunniansa liikemiehenä oli purjehtinut karille, --
kuiskattiin. -- Hän on myynyt itämätöntä siementä. Harmaat pellot
kiihottavat kyntäjiään purkamaan vihansa vanhukselle. --
Ei riittänyt koko elämän rehellinen työ ja onnellinen ahertaminen
korvaamaan tätä yhtä erehdystä. Miksi? Salanuoli oli kohdistettu
runkoon, turmeleva salama oli sattunut tyveen. Latva oli sitä
uhitellen ärsyttänyt ja sille päänsä paljastanut, mutta kosto oli
iskenyt siihen kohtaan, josta puu kaadetaan.
Kauppaneuvos tarjosi vahingonkorvausta, jakoi avokäsin kaikille ken
tahtoi ottaa. Mutta ne, jotka enimmän vaativat, ne myös enimmän
parjasivat, kylväen epäilyksen siemeniä. Ja ne itivät kuten
rikkaruoho ainakin. Liike kärsi; maalaiset kääntyivät muuanne. Vanha
liike joutui syrjään ja uudet pääsivät nousuun.
Vanhus murtui kohdattuaan elämän kovimman myrskyn juuri silloin, kun
olisi tarvinnut vanhuudenlepoa.
Juho Kangas suuntasi askeleensa liikemiesten yhdistykseen. Oli
kokousilta. Juhlallisin puhein olivat liikemiehet päättäneet sulkea
myymälät kahdeksalta illalla. Olivathan myyjätkin ihmisiä ja
heidänkin piti saada nauttia vapautta.
Varsin suurta melua piti Karruksi sanottu tihrusilmäinen liikemies,
jonka katseet kulkivat pitkin pystykkään, mittavan nenän vartta.
Alahuuli lerpallaan hän laski mahtavasti kuinka monta 'rosenttia'
työvoima nousisi, kun palvelijat kahdeksalta saavat vapautensa. Näin
herrojen kesken hän oli puhtaissa vaatteissa, mutta kansan joukossa
mies kulki tallukoissa ollakseen kansallinen. Hänen suuri talonsa ja
monet 'rosenttinsa' valmistivat hänelle tilan valtuustossa, vaikka
tuskin osasi nimeään kirjoittaa.
-- Mitä siitä. Onhan minulla senaattorin tulot ja riippumaton asema,
-- sanoi hän moittiville.
Juho Kangas asettui takimmaiselle riville tuijottaen hajamielisenä
puheenjohtajan paikkaa kohti. Hän oli näkevinään siellä harmaapäisen
kunnian miehen, jonka sielukkuus oli antanut juhlallisuuden leiman
näitten poroporvarien istunnoille, eivätkä sanat: 'raha' ja
'prosentti' ennen niin raa'asti karahtaneet kuin tänä iltana. Juho
putkahti. Joku mainitsi Gräsin nimeä.
-- Niin, hänet haudataan ja liikemiesten puolesta laskee seppeleen
kasööri Kangas. --
-- Minä en tosiaankaan itse aikonut laskea...
Sitä hän ei ollut ajatellut, mutta olihan se niin luonnollista.
Vaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin
puheenjohtajaksi Gräsin sijaan.
Kokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta
puheenjohtajaa 'fiiraamaan'.
-- Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, --
sorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut,
olisihan yhdistys saanut hänetkin valita.
Juhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki
yhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut
lyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta
hän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen
nojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa
istunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti
ja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä
peli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin
naulattu ja 'maalasi' umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä;
ellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä
sinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.
-- Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta
ja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku
Maija Gräsille hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli
unhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. --
Äkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se
oli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa
lyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli
muuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.
Seuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn
kuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset
ulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen
surumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin
hautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.
Alakuloisuus heijastui manalle menneen kirstusta, tarttui vieraisiin
ja uteliaihin, jotka silmäruokaa etsivät komeassa, juhlallisessa
saatossa; se saavutti raihnaiset ja elämän kurittamat, kun he
polviaan notkistellen siunailivat elämän katoavaisuutta liehtoen
itselleen hartautta, sillä hartauden pitäisi heille avata ijäisyyden
perillä taivaan ovet.
-- Kuuleppas, Kanerva, -- sanoi Juho Kangas toverilleen saatossa. --
Nyt minä pelkään, että on, käynyt niinkuin sinä kerran huomautit. Se
mikä minussa oli rautaa on muuttunut ruosteeksi. --
-- Ei vielä, alakuloisuus on tarttunut. --
-- Sanotko sinä: ei vielä? Minä en voi elää täällä, minun täytyy
pois. --
-- Siinä voit olla oikeassa. Lähde ja säästä rautaasi. --
Joulun edellä hän kerran tuli Gräsille hyvästi jättämään ja astui
eteiseen, jossa jykevä peili kuvasti hänet kiireestä kantapäähän.
Käsi sipaisi nopeaan harvennutta tukkaa ja silmä etsi arasti omaa
silmää. Peili kertoi hänelle samaa kuin oli kerran vakuuttanut
omistajalleen. -- Tässä olen seisonut kymmeniä vuosia ja seison vielä
edelleenkin. Työ allani jatkuu tasaista, rauhallista vauhtiaan,
terveille juurilleni nostatan uuden puun, uuden sukupolven hoitamana.
--
Nuori mies kääntyi pois ja astui edelleen huoneisiin.
Pikku Maija Gräs tuli häntä vastaan täytenä naisena, surupuvussaan.
-- Joko te pian lähdette? --
-- Ylihuomenna. --
-- Minulla on teille jotakin annettavaa. -- Juho katsoi häneen kysyen.
-- Niin, te ette sitä kenties muista. Käyn sen hakemassa.
Hän riensi kevein askelin huoneeseensa, otti kristallilippaasta
sypressin oksan ja sen alta kuivettuneen ruusun.
-- Te annoitte minulle kerran ruusun. Minä säilytin sitä niinkuin
pyysitte. Tässä se on, mutta siihen liittyy isäni hautasypressi
teidän antamastanne seppeleestä. Ottakaa, ne kuuluvat teille. --
Nuori mies otti nöyrästi ruusun ja sypressin.
-- Nämä olen minä pelissä voittanut, -- sanoi hän Kanervalle. --
Nämät minä säilytän pyhinä aarteinani. Ne ovat maksaneet parhaan osan
elämääni. --


HARMAA NAINEN.

Ystäväni, nuoren viehättävän rouvan elämä on monipuolista ja rikasta.
Hänellä on hyvä, lahjakas mies, hyvät tulot, huomattu asema ja
turvattu tulevaisuus. Joka vuosi hän matkustaa ulkomaille saaden
mielensä mukaan siellä valita olinpaikkansa. Mies kantaa häntä
käsillään, kuten sanotaan. Ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä
suloisempaa, sydämellisempää ja sielukkaampaa olentoa, kuin hän on,
en ole milloinkaan tavannut.
Ainahan onnelliseltakin jotakin puuttuu. Emmehän eläisi, ellei olisi
toivomuksia.
Ystävälläni ei ole lasta.
Hän on kolmenkymmenen vaiheilla, jolloin hyvä nainen alkaa
sydämestään kaivata tuollaista pientä, avutonta olentoa vaaliakseen
ja kääriäkseen pehmeisiin, lämpöisiin vaippoihin, sitä sylin
kantaakseen, sydämin ja suin helliäkseen.
Minä neuvoin häntä tekemään kuten muutkin rouvat: kun aika käy
pitkäksi ja työnpuute tuntuvaksi, myyvät he huonekalunsa, ostavat
ihkasen uudenaikaisia ja nauttivat kotinsa uudesta asusta. Kutsutaan
vieraitakin ihailemaan ja ollaan tyytyväisiä, kunnes kaikki käy
vanhaksi ja taas ostetaan uutta.
-- Voi, minä olen saanut niin kylläkseni kaikista koreista rääsyistä,
etten siedä nähdäkään niitä, sitä vähemmän hankkia niitä kotiini.
Enkä ikinä taipuisi repimään ja hajoittamaan rakkaaksi käynyttä
kojuamme. Vai pitäisikö minun hankkia kotiini noita julman kömpelöjä
huonekaluja, joita kunnioitetaan nimellä 'suomalaiskuosiset', vaikka
niitä kernaammin voisi sanoa elehvantti-sohviksi ja -tuoleiksi? --
-- Ala sitten suosia taidetta. Onhan sinulla taipumuksia
maalaamiseen, voit menestyksellä jäljentää mitä taideteosta tahansa.
--
-- Ja turmella oman rakkauteni taiteeseen. Tiedätkö, kaunista
taideteosta katsellessani en tunne pienintäkään halua jäljittelemään,
nöyrästi ja iloiten katselen taulua, kunnes siihen rakastun ja ostan
sen, jos voin. --
-- Tunnen kyllä syyn sinun haluttomuuteesi: et voi ajatella muuta,
kuin tuollaista parkuvaa ja nukkuvaa raukkaa; olet sen kerran saanut
päähäsi. --
-- Taikka koko olentooni, -- sanoi hän hiljaa ja miettiväisesti.
Tiesin hänen käyvän laitakaupungilla pieniä, turvattomia lapsia
ihailemassa; mutta joka kerta kun hän sieltä tuli, oli hän entistä
alakuloisempi. Syynkin siihen tiesin: hän ei uskaltanut valita
noitten ihmisparkojen lapsista ainoatakaan omakseen, niin kurjia ne
olivat.
Eräänä päivänä hän tuli kiihtyneenä luokseni.
-- Minulle on tapahtunut jotakin merkillistä tänään, -- sanoi hän,
istuttuaan pöytäni ääreen. -- Kun tulin aamulla ostoksilta, astui
eräs naisolento eteeni juuri meidän kulmassa. Hän töksähti siihen
aivan yliluonnollisella tavalla. Kädet ristissä hän rukoillen sanoi:
-- auttakaa, hyvä rouva! -- ja samassa hän hävisi edestäni kääntyen
kulmasta. Minä säikähdin, melkein kauhistuin, sillä nainen oli ihan
harmaa. Hänellä oli harmaat vaatteet, harmaa tukka, harmaat silmät
ja kasvotkin kalvakat. Minä heitin kääröni rappusiin ja juoksin
hämmästyksestä selvittyäni häntä hakemaan, vaan en nähnyt ihmistä
missään.
-- Nyt minäkin myönnän sinun tarvitsevan tuollaista tunteellisuuden
johdattajaa, sillä muuten -- --
-- Kaiketikin, mutta kuulehan nyt! Minä ymmärsin, että hän voi mennä
vaan yhteen suuntaan, katua ylöspäin, sillä muuten olisin vieläkin
voinut nähdä hänet torilla. Minä juoksin seuraavan talon pihaan.
Siellä näin erään keski-ikäisen, ilkeännäköisen akan, joka haisi
väkevältä. Kysyin häneltä kuitenkin, oliko hän nähnyt harmaata naista.
-- Harmaatako? Niin, harmaa se hupsu onkin, ihan harmaa kuin kissa,
ha, ha, -- nauroi se akka inhoittavan rumasti levittäen suunsa
ammolleen.
-- Miksi te häntä hupsuksi sanotte? -- kysyin minä suuttuneena. Akan
röyhkeä muoto äköitti minua.
-- No, eihän se muuten ole hupsu, mutta kun se keräilee kaiken
maailman vieraat lapset luoksensa. Minunkin tyttöni vei aina
kotiinsa. Voi, voi sentään, nyt se on vainaa. Jumala senkin korjasi.
-- Akan valitus ja itku oli vielä ilkeämpää kuin hänen naurunsa. --
Tietääkös rouva, mitä se hupsu, se Sero minulle uskotti? Se sanoi
Mariani omaksi lapsekseen ja tahtoi viedä väkisin sen minulta. Minä
kuritin tyttöä, mutta se mukula oli noiduttu, meni aina vaan Serolle.
--
Minä en tiedä, mitä kaikkea akka lörpötti. Me seisoimme akkunan
alla ja huoneesta kuului surkeaa naisen itkua. Se oli epätoivon
vaikerrusta. Huolimatta akan estelyistä menin sisään. Siellä harmaa
nainen virui polvillaan pienen tyttären vuoteen vieressä itkien ja
väännellen käsiään tuskassa.
-- Tulittehan, rouva, mutta liian myöhään. Tuo, tuo tuossa on
piiskannut lapsen kuoliaaksi! -- sanoi hän osoittaen ovella seisovaa
akkaa, joka oli seurannut minua. -- Katsokaa tätä veristä selkää! --
sanoi hän hellästi silitellen pienokaisen runneltua ruumista. Minä en
voinut katsoa lapseen muuten kuin vilaukselta, luontoani käänsi ja
inhoni muuttui kauhuksi tuntiessani akan katseet itseeni tähdätyiksi.
Harmaa nainen herätti sääliäni; en olisi millään ehdolla tahtonut
jättää häntä hirviön kanssa kahden. Juopuneen naisen koko olemus
todisti syytöksen oikeaksi. Hän oli havuvitsoilla piiskannut hennon
lapsen kuoliaaksi. Pienokaisen huudot olivat kutsuneet harmaan naisen
hänen avuksensa, vaikka liian myöhään; silloin oli jo pieni sydän
tuskasta pakahtunut. Minä pyysin sitä harmaata pois ja hän totteli
niinkuin lapsi.
Hänen suuret, avoimet silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän
katsoi minuun kysyvällä, lapsellisella katseellaan. Vieläkin oli hän
minusta, ellei juuri yliluonnollinen, niin ainakin hyvin salaperäinen
olento. Uteliaana seurasin toiselle puolelle pihaa hänen huoneeseensa.
Huone oli pieni, pöytä täynnä kudottuja villavaatteita ja sukkakone
akkunan edessä. Silmäni eivät keksineet muuta omituista, kuin harmaan
peitteen sängyssä ja rivin pieniä tuoleja seinällä ja matalan pöydän
näiden edessä.
-- Onko teillä koulu? -- kysyin minä emännältä, mutta hän ei
näyttänyt ymmärtävän kysymystäni, sanoi vaan:
-- Kyllä Mari nyt on kuollut ja se on, se on minun syyni! --
-- Tarkoitatteko sitä pientä tyttöä? -- Hän ei nytkään välittänyt
kysymyksestäni.
-- Mari oli minun tyttöni, -- jupisi hän, ikäänkuin minä olisin
väittänyt vastaan. Minä jo luulin sen juopuneen akan olleen oikeassa,
että Sero, joksi hän minun harmaatani nimitti, olisi hupsu, mutta
samassa Sero kääntyi minuun päin.
-- Luuletteko tekin rouva että lapsi kuolee, kun sitä toivoo
kuolemaan? --
-- Ei, hyvä ystävä, emmehän me voi toivojemme mukaan lyhentää tai
pidentää kenenkään elämää, -- sanoin minä vakuuttavasti, mutta hän
näytti epäilevän.
-- Mutta jos äiti ennen lapsen syntymää on määrännyt sen kuolemaan ja
toivonut sitä kaikesta sydämestään? --
Enhän minä siihen osannut mitään vastata, vaikka näin hänen
kiihkeästi odottavan selitystä. Ja varmaan hän olisi uskonut
sanojani, vaan minä en voinut vastata hänelle viisastelulla.
-- Katsokaas nyt! -- huudahti hän hurjalla katkeruudella. -- Ettehän
tekään voi valeeksi väittää, etten minä olisi syypää Marin kuolemaan!
--
Minua hämmästytti tämä johtopäätös.
-- Oliko Mari teidän lapsenne? Tuo akka sanoi sitä omaksensa. --
-- Oli se. Katsokaas, siitä on nyt kolme vuotta; minulle oli tulossa
lapsi. Minä olin tyttö ja minä toivoin lasta kuolemaan jo ennen sen
syntymistä; voi kuinka minä toivoin! Ei ollut sitä hetkeä päivässä,
jolloin en olisi sitä ajatellut ja toivonut. Kun se lapsi syntyi,
niin se vietiin pois; minä en sitä nähnytkään. Äiti vainaani sanoi
sen syntyneen kuolleena ja niin ne toisetkin sanoivat; mutta minä
tiesin, että se eli. Se eli ihan varmasti, vaikka he veivät sen pois,
etten minä joutuisi häpeään. Minä rukoilin ja pyysin saada nähdä sitä
lasta, mutta he sanoivat sen haudanneensa. Minä en sitä uskonut,
tiesinhän lapsen olevan elossa; he olivat vieneet sen kaupunkiin.
Äitini kuoltua sain talonosuutta, ostin tämän sukkakoneen ja asetuin
tänne kaupunkiin asumaan. Myymässä käydessäni etsin tyttöäni. Tiesin
kyllä kuka minun tyttöni olisi. Tänä kesänä tulin tähän taloon ja
pihalla juoksi vastaani Mari. Marilla oli vaalea tukka, siniset
silmät ja punainen suu. Juuri sellaisen piti minun tyttöni olla. Minä
otin hänet luokseni; mutta se vaimo, jonka tykönä Mari oli, sanoi
sitä omakseen ja nämä pihan muijat luulivat minua -- -- luulkoot mitä
tahansa! Maria oli minun lapseni. Mutta kun minä sitä silloin toivoin
kuolemaan, niin se kuoli ja kaikki on minun syyni ja minun täytyy
aina elää vankina! --
-- Vankina, -- se sana selitti, miksi hän kulki harmaissa vaatteissa.
-- Oletteko elänyt nämä kolme vuotta vankina? -- kysyin minä
uteliaana kuulemaan, miten hän antaisi sekoittaa ajatusjuoksunsa,
vaan minä petyin kuullessani hänen tyynen vastauksensa:
-- Te luulette minusta samaa kuin tämän talon akat, mutta minä en ole
hupsu. Olen pitänyt itseäni vankina tuon ruman toivomukseni takia,
sillä paha ajatus on jo rikos. --
-- Mitä tuoleja teillä on täällä? -- kysyin.
-- Ne ovat pikku Marin toverien tuoleja. Me keitimme puuroa ja velliä
koko joukolle. Katsokaas, minä tiesin, että Mari pysyisi luonani, jos
olisin ystävällinen kaikille lapsille, -- sanoi hän salaperäisesti
hymyillen. -- Kun etsin Mariani, tutkin kaikkia lapsia ja juuri
sellaisia lapsia, joita aina oli toivottu kuolemaan. Sellainenhan
minunkin tyttöni oli. Maria oli toivottu kuolemaan ja siksi hänen
piti kuolla. Voi minua, minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! --
Hänen silmissään kuvautui avuton suru ja ahdistus. En tiennyt
mitä sanoa, lohdutus oli hyödytöntä, näin paraaksi mukautua hänen
ajatusjuoksuunsa. Siitä hän rauhoittui ja kertoi nähneensä minut
pieniä lapsia auttamassa ja siksi hän sanoi uskaltaneensa kutsua
minua Marin avuksi. Nyt hän taas muisti surunsa ja alkoi vaikeroida:
-- Minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! --
-- Mitä sinä luulet? Eikö hänen pitäisi päästä parantolaan? -- sanoin
ystävälleni.
-- Hänkö, parantolaan? Ei, pikemmin kaikki ne, jotka mustat
ajatuksensa kätkevät ja toimettomuudellaan murhaavat hoitamattomat
lapset!
Minä en sanonut mitään, sillä nyt tiesin, että ystäväni jonakin
kauniina päivänä valitsisi omakseen yhden noista kuolemaan
tuomituista pienokaisista.


NIINKUIN UNTA.

Riehuvassa syksymyrskyssä kulki Elli sillan poikki toisella kädellään
pidellen hattuaan ja toisella tanssikenkiä. Tuuli kietoi ohuet hameet
tytön lapsekkaan vartalon ympärille ja heitteli häntä, jotta askeleet
muuttuivat pakosta hyppäyksiksi. Tyttö vilkkui sillan yläpuolelle
koskeen, jossa vesi oli noussut padon reunan tasalle ja tehtaitten
syöksytorvet tupruttivat vettä kidan täydeltä padon alapuolelle.
Vielä kerran hän vilkaisi ja juoksi sitten kuin vainoojaa pakoon
suunnaten askeleensa tehtaalaisten kaupunginosaan ja poikkesi
pieneen, matalaan taloon. Kömpelöt ja kuluneet arkikengät lopsuivat
jaloissa, kun hän parilla harppauksella nousi rappusia ja pienellä
nykäyksellä veti kamarin oven auki.
-- Elli, nopsa! Niinhän sinä olet kuin variksen peläte: tukka
hajalla ja hattu kallellaan, -- huudahti Ellin huonetoveri, jykevä
kankurityttö, ja toinen toveri jatkoi:
-- Mahdoit sinä olla näppärä laululintu. Oliko sinulla nuokin, äitisi
vanhat kengät jalassa? --
-- Ei, vaan nämä! -- Elli veti kainalostaan somat tanssikengät,
siveli niitä ja hymyili kuin pikkutytöt nukilleen. -- Arvatkaas,
miksi minä niin juoksin ja olen kuin variksen peläte? Minä näin taas
koskipedon ja se tietää jotakin. Se ärjyi siellä padon takana ja
irvisteli hampaillaan. Myrsky uhkasi nostaa minut padon yli koskeen,
mutta silloin minä juoksin, juoksin kiiruusti kotiin. -- Elli
nauroi omien kuvittelujensa pelolle, niin että silmät kosteudesta
kirkastuivat ja valkoinen hammasrivi hohti.
Toiset olivat ennenkin kuulleet jutun koskipedosta, joka tokeitten
takana näyttää hampaitaan kuin leijona häkkinsä ristikosta.
-- Minun on niin nälkä. Äiti, eikö sinulla ole yhtään
leivänpalaakaan? --
Äiti makasi vaatteissaan sängyssä hiljaisena seuraten tyttöjä
katseillaan.
-- Mistä minulla aina riittäisi. Etkö sinä saanut sieltä? --
-- Niin, eikö laululinnulle jyvästäkään annettu? Tipa, tipa! --
ivasivat tytöt.
-- Kuule, Elli, kyllä tämä sentään on liikaa. Äitisi on kipeä ja sinä
tuhlaat kaikki laululintupukuusi ja noihin tiattereihin. Kaikki, koko
viikon palkka on mennyt. Millä nytkin elätte? Ei leivän palaa ole
kummallekaan. --
-- Tik, tik, tik, tiktaak! -- visersi Elli, jotta huone täyttyi
riemulla.
-- Kyllä sinä hoilata osaat. --
-- Voi, te ette tiedä, kuinka siellä tänäänkin riemuittiin! Minä
luulin melkein lehahtavani lentoon, kun ihmiset löivät käsiään ja
huusivat: hyvä, hyvä! Mikolle ja minulle. Ja te sanotte etten saisi
mennä sinne, kun ei sitten muka ole leipää; vaan viisi minä leivästä!
Kun siellä lauletaan:
"Jos sydän sulla puhdas on",
unohtuu kaikki ja minä tahtoisin hukkua, sulaa ihmislaumaan. Missä
pujottaudun ahtaimpaan tungokseen, likistyn kiinni ihmisiin ja laulan
myötä. Silloin ei tunne nälkää, ei väsymystä, eikä ole vilu. Te ette
tiedä kuinka kokoushuoneen tuoksukin lumoaa minut! -- -- -- Voi, voi
minun on kauheasti nälkä. Antakaa nyt edes tämä kerta! --
-- Sano tämä viikko. Tyhjästäkö sinä huomennakaan syöt. Ja äitisi.
Tiedätkö mikä tauti häntä nytkin vaivaa? Hän on heikko liian vähästä
ruuasta. --
-- Voi, hyvä Jumala, minkä minä luonnolleni mahdan! Minun täytyy
saada laulaa ja iloita. Tiedättekö kuinka se ilo minulle tuli?
Minä näytän. Katsokaas, tässä minä kerran istuin, tällä jakkaralla
ja katselin ovea. Minä tiesin sieltä jonkun tulevan. Voi, se oli
niinkuin unta, vaikka oikein minä sen näin. Tuolta ovesta tuli tyttö,
-- iloinen tyttö. Katsokaas, näin hän astui sisään ja näin hän katsoi
minuun. Juuri näin ja sitten, -- niin sitten se pujahti minuun.
Se oli niin hassunkurista ja minä nauroin yksinäni. Eikö se ollut
kummallista? Se naurattaa minua vieläkin. Minun täytyy nauraa. --
Tytöt nauroivat kilpaa Ellin kanssa.
-- Voi, voi, kuinka minun on nälkä! --
-- Tässä on puolikas leipää ja hiukan voita. Syö! --
-- Täällä kotonahan sinä kyllä saat nauraa. Miksi sinun sitten pitää
mennä niihin kokouksiin riehumaan ja rahasi tuhlaamaan? --
-- Minä en nauraisi kotonakaan, ellen saisi näytellä. --
-- Sinä olet hullu! --
-- Ja tulkoon hallat ja harmit ja muut, -- lauloi Elli. -- Äiti,
jaetaan tämä leipä. Ehkä sitten jaksat huomenna nousta. --
-- Syö sinä vaan, en minä...
Käsi nousi kuitenkin tavottamaan kannikkaa, jota Elli tarjosi.
Ovelle koputettiin hiljaa, varovasti.
Säikähtyneinä lähentelivät tytöt toisiaan oudon, salaperäisen
koputuksen uudistuessa. Tuijottavin katsein he odottivat joko iloisen
tytön ilmestymistä tai koskipedon sisään hyökkäämistä.
Huoneen kynnykselle ilmestyi hieno herra ja kysyi oliko hän nyt
"laululinnun luona".
-- Kyllä, jos minua tarkoitatte, -- sanoi Elli rohkeasti. Hän tunsi
herran teatterin johtajaksi.
-- Asiani on lyhyesti tämä: olen kuullut teidän laulavan ja
näyttelevän muutamin illoin, tämän päiväisessä viiden näytöksessä
viimeksi ja tahtoisin kehoittaa tulemaan teitä teatterimme
oppilaaksi. Oletteko vanhakin? --
-- Seitsemäntoista. --
-- Oletteko koulua käynyt? --
-- Kaksi vuotta. --
-- Se on hyvin vähän, mutta teillä on aikaa. Nuoruus, nuoruus.
No...? --
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kuvia työväen kaupungista - 6
  • Parts
  • Kuvia työväen kaupungista - 1
    Total number of words is 3653
    Total number of unique words is 1989
    22.3 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuvia työväen kaupungista - 2
    Total number of words is 3782
    Total number of unique words is 2034
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuvia työväen kaupungista - 3
    Total number of words is 3610
    Total number of unique words is 1993
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuvia työväen kaupungista - 4
    Total number of words is 3847
    Total number of unique words is 1996
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuvia työväen kaupungista - 5
    Total number of words is 3818
    Total number of unique words is 1935
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuvia työväen kaupungista - 6
    Total number of words is 3222
    Total number of unique words is 1704
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.