Kuvia työväen kaupungista - 3

Hieno puna elostutti säikähtäneen poskia; hän oli odottanut
työnjohtajan sanovan: -- Menkää pois, teitä ei ensi viikosta alkaen
tarvita! --
Liina meni lääkärille; tehdashan sen maksoi.
-- Kävelkää raittiissa ilmassa, syökää voimakasta ruokaa. Pian on
kevät käsissä, ei tämä ole vaarallista, jos hoidatte itseänne, --
sanoi tohtori.
-- Hoitaisin itseäni! -- myhähti Liina katkerasti itsekseen; --
kuka sitten hoitaisi lapsiani, ja mistä minä sen voimakkaan ruuan
ottaisin, kun täytyy määräseltä syödä kovaa leipää, että lapsille
edes maitoon riittäisi, -- ajatteli Liina kotiin astuessaan. Tuuli
huuhteli värisevää vartaloa, mieltä karvasteli ja itku tuppasi
tulemaan; mutta hän nieli kyyneleensä, karkoitti mielestään kurjuuden
ja suunnitteli miten saisi riittämään tulot viikon menoihin.
Sunnuntaisin hän aina oli istunut kotona. Eihän hänellä ollut
kunnollisia vaatteita näyttäytyäkseen muitten joukossa. Nyt hän
ymmärsi tehneensä väärin, puri pään viimeiseltäkin turhamaisuuden
madolta ja meni lapsineen, rääsyineen puistoon. Raitis, keväinen ilma
antoi voimia ja rohkeutta nuorelle vaimolle. Hän tunsi vähitellen
vapautuvansa elämän raskaudesta, joka kaiken talvea oli kahlehtinut
häntä, saanut rinnan kutistumaan ja selän köyristymään ja ilkamoiden
iskenyt kyntensä uppiniskaisiin voimiin.
Näillä kävelyillään Liina näki kerran Annin hyvin puettuna, hattu
päässä kuin minkäkin rouvan, seurassaan eräs herra. Liinan mielestä
se mies oli pahannäköinen. Kuluneessa puvussa ja sairaan näköisenä
ei hän millään muotoa tahtonut tulla huomatuksi, vaan väistyi
syrjään. Akun hän myöskin tapasi, kerran puistossa istuessaan. Kyllä
he ennenkin olivat sivuuttaneet toisiaan kaupungilla, mutta aina
tervehdittyään jatkaneet matkaansa. Nyt tuli Aku hänen luokseen ja
alkoi puhella kuin ennen, kertoen viettäneensä hurjaa elämää.
Eräänä sunnuntaina astui Aku Liinan kamariin, kainalossa suuri pussi
ja käärö. Pussista ilmestyi vehnästä lasten suureksi riemuksi ja
ystävyys heidän ja Akun välillä oli sidottu. Tyttöjen kaupungilla
ollessa Liina nyt oli kamarinsa emäntä, hääräili kahvia punottavana
kuin nuori tyttö, auringon ja takkavalkean kilvan huonetta
lämmittäissä. Aku istui keijutuolissa tyytyväisenä ja tukevana
uudessa herraskaisessa puvussaan. Huoneessa oli kevät ja sunnuntai.
-- Toin sinullekin käärön, -- sanoi Aku hämillään. -- Nyt on huonot
ajat. On minulla sentään hyvä palkka. --
Liina ei vastannut mitään, silitteli vaan Ainonsa päätä tuijottaen
eteensä ja tuntien hurjaa halua heittäytyä Akun syliin, mutta hän oli
kuin lattiaan kiinni naulattu.
-- Joko sinä menet? -- huudahti Liina, Akun ovea lähestyessä.
-- Minä tulen ensi sunnuntaina puistoon, sinne missä viimeksi
tapasimme, tiedäthän. --
Kyllähän Liina tiesi hetken ja paikan. Siinä olivat he pitkän ja
pahan unen jälkeen heränneet ja kohdanneet taas toisensa.
Akun tuomassa mytyssä oli kymmenen markan seteli ja hamekangas.
Liina neuloi itselleen puvun sunnuntaiksi. Kun pehmeä vaate
kietoutui lämpöisenä hänen vartalolleen, hiipi mieltymys elämään ja
onnenunelmat sydämeen. Vapaassa luonnossa haihtui painostava tunne,
tukehutetut taipumukset heräsivät voimakkaina eloon vaatien kerrankin
tunnustusta. Kovaäänisesti puhellen he kulkivat käsitysten puistossa
ikäänkuin olisivat tahtoneet julki kuuluttaa sorrettua nuoruuden ja
rakkauden mahtia. He olivat hetken onnelliset. Mutta äkkiä Liina
muuttui umpimieliseksi.
-- Mikä sinun on? -- kysyi Aku.
-- Älä kysy! Minun ei olisi pitänyt tulla. --
-- Älä sano niin. --
-- Tiedätkö Aku, kun ajattelen entisiä aikoja, jolloin olin vapaa
ja onnellinen, ei ollut huolta mistään, en ollut väsynyt, enkä
kylmästä värissyt, en voi uskoa nyt olevani sama ihminen, en tajua
nykyistä onneamme. Kuinka voin sinun kanssasi naurain kulkea? Enhän
koskaan saa kyllikseni syödä ja Aino ja Erkki jäävät kuitenkin
puolelle vatsalle. Minulla on lapsia, vaan ei oikeutta hankkia edes
ruokaa heille ja itselleni kylliksi. Eihän riittäneet Paavonkaan
ponnistukset, vaikka oli luja mies. Vaivaistalo on edessämme, jos
hetkeksikään uuvun Se on minun piiskani ja painajaiseni, ennen
näännyn kuin sinne menen. Siellä on hulttioita, vaivaisia, sellaisia
raukkoja kuin minäkin! --
-- Älä nyt, Liina! Mistä se päähäsi tuli? Etkö sitten minua minään
pidä? --
-- Kyllä, mutta tiedätkös, minä pelkään Paavoa aina vieläkin,
varsinkin pimeinä öinä. Hän sanoi kuollessaan: -- älä jätä lapsia, ja
se huuto on nyt toisinaan korvissani ihan niinkuin hän sen silloin
sanoi. Juuri äsken nauraessani kuulin sen selvästi. --
-- No, mutta -- --! --
-- Kuule, onkohan sekin rikos Paavoa kohtaan, että toivon toisinaan
lapsia kuolemaan? --
-- Luuletko olevasi ainoa syntinen siinä asiassa? Kyllä kai ne
ovat luetut köyhät ihmiset, jotka lapsensa halusta pitävät.
Kyllä he kaikki toivovat, että Jumala juuri heidän lapsillaan
taivaanvaltakuntaa lisäisi. --
-- Voi, älä puhu noin. Pitäisinhän ne raasut, kun vaan voisin
ne hyvin elättää, vaan enhän minä voi. Ja se saattaa mieleen
kaikenlaista. Pelkään meidän väleistämme tulevan jotakin
onnettomuutta. Ehkä en saisi ajatella sinua, voisi vielä käydä niin,
että sinä joudut työttömäksi, paheksit lapsia, et tahtoisi elättää. --
-- No, no, älä nyt noin. Parempihan olisi, ellei heitä... vaan
kaihan nuo elättääkin jaksetaan. -- Akun tukeva käsi kietoutui
väsyneen vaimon vartalolle ja Liina tunsi ruumiissaan viehättävän
lämmön, painautui lähemmäksi ja antoi kyynelten vapaasti valua. Ne
sulattelivat rinnasta kovettunutta katkeraa palaa, joka söi kalvavana
tuskana elinvoimia ja nuoruutta. Sanat putoilivat hänen huuliltaan
kuin rakeet kesäiseltä taivaalta kirkastaen raskaan sään:
-- Tässä me toivomme lasteni kuolemaa, orporaukkojen, joille
vaivaistalon nurkka on kyllin hyvä, ihmisten ylenkatse ja kylmyys
ainainen osuus. Heillä ei ole sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään,
kun heidät maailmalle ajetaan. Sellainenhan minäkin olen... Jaa,
tämä ainainen elämisen murhe! Tahtoisin kerran syödä hyvää ruokaa
kyllikseni, istua juhlapöydässä pehmeissä lämpöisissä vaatteissa ja
nukkua -- -- nukkua, kunnes uupumus olisi paennut ruumiista. Vaan
hyvä Jumala, se onni on meikäläiselle saavuttamaton! Näillä käsilläni
voisin sen yksinäni ollen itselleni hankkia, vaan meitä on kolme ja
minä väsyn ja tahdon heittää taakkani. Voi, äiti, äiti, sinä teit sen
ja minä kauhistun muistoasi! --
-- Kuule Liina, unohdetaan nämä asiat ja ajatellaan muuta. Etkö ole
koskaan ajatellut meidän matkaamme mökille? --
-- En ole uskaltanut. Silloin olisin kuitenkin väsynyt, eikä ole
ollut aikaa sellaiseen. --
-- Niin, köyhä ihminen ei saa syödäkseen, jos hän rakastaa, eikä
saa rakastaa, jos tahtoo kyllikseen syödä. Jaa, se on niin vietävän
surkeata tämä elämä, että väliin sappea kirveltää ja väkisinkin
harppaa pullon viereen ja unohtaa enemmän kuin saisi unohtaa.
Minäkin, näes, yritin upottamaan suruni ja upposin itse. Enhän ole
sama kuin neljä vuotta sitten. --
-- Minä olen pysynyt uskollisesti kahleissa -- voi, mitä minä sanon,
muutenhan olisin voinut periä äitini kohtalon. -- -- Neljä vuotta on
tosiaankin pitkä aika. Se on opettanut minut pelkäämään. Pelkään ja
epäilen kaikkea, sinuakin! -- sanoi Liina masentuneena.
* * * * *
Akun ja Liinan onnenkesä oli kuiva ja poutainen. Aurinko paahtoi
täydeltä terältä ihmisten kiihkeästi odotellessa sadetta. Vaan
harvoin pilvenhattara taivaalle nousi maanmiehen apeata mieltä
lohduttamaan. Pellot halkeilivat kuivuudesta, viljat kuivuivat ja
paikoin paloivat. Kaupungissa liikemies ja työmies hääräili otsa
hiessä ja kalvava huoli mielessä ansaitessaan perheelleen elämisen
varaa.
Ruskeina, vallattomina tepastelivat maalaisten lapset poutaisilla
tanhuilla sillä aikaa, kun kaupungissa murhanenkeli kulkutautien
haahmossa kulki talosta taloon, armottomasti niittäen ihmistaimet,
joita monta kymmentä joka viikko haudattiin. Liinan pikku Erkki
sai myöskin valkoisen kirstun, hienot puhtoiset liinat ympärilleen
ja kedon suloisia kukkia kruunukseen. Myrtinoksa kädessä saisi hän
astua enkelin taluttamana Jumalan valtakuntaan kirkassilmäisenä
valkosiipisenä enkelinä. Eihän Liina tätä ennen ollut ajatellut;
mutta nyt, kun hänen pieni Erkkinsä oli kutsuttu, uskoi hän halusta
taivaan pitojen olemassa olon. Kuinka äiti voisikaan sydänlehtensä
heittää mustaan multaan, ellei toivo lapsen ikionnesta täyttäisi
tyhjäksi jäänyttä sydäntä?
Kuolema oli toisen kerran tullut Liinan läheisyyteen. Ensin se löi
häntä mustalla siivellään, kauhun ja elämänraskauden varjossa,
Paavon kuolinvuoteella. Nyt se oli käynyt hymyilevänä, surumielisenä
vieraana, vieden pikku Erkin toivottuun onneen.
Ijäisyysmietteet eivät kuitenkaan saaneet pysyvää sijaa Liinan
mielessä. Hänen täytyi aina seurata todellisen elämän pyörteitä
voidakseen torjua ja väistää vastukset. Eipä silmä useasti joutanut
tähystämään taivaallisiin korkeuksiin, sillä virran kuumassa
juoksussa piili salakareja, jokaisessa käänteessä uhkasi paadet ja
keskellä suoraa juoksua kohosi terävä kivenkieleke jakaen sydänvedet
kahtia, rikkoen sopusointuisen rauhallisen kulun.
Jumalamietteet ja enkelit väikkyivät Liinan ajatuksissa ainoastaan
valonhetkinä. Tuskassa ja vaikeuksissa unohti hän pyytää mitään
Korkeimmalta. Hän oli kerran rukoukseen uskonut ja lapsena pyytänyt
Jumalaa lähettämään äitiään luoksensa. Pettymyksestään ei hän vielä
aikuisenakaan selvinnyt.
Toverien yhdistysriennot eivät myöskään häneen päässeet tarttumaan.
Ne olivat hämäriä hänelle kuin harmaa usva aamun koittaissa virran
yllä. Siellä pohjemmalla hän valui mukana voimattomana ahdingossa.
Aku oli kerran unohtanut itsensä ja omaisensa ja juovuspäissään
loukannut työnjohtajaa toveriensa ärsyttämänä. Hänet erotettiin
työstä.
Liina ei suuresti jaksanut hämmästyä tätä sanomaa. Hän oli vielä
kesäisen onnensa huumauksessa ja siitä oli vaikea herätä, niin
sanomattoman vaikea. Hän oli juonut onnea kuin janoonsa läkähtyvä ja
elänyt itsensä kylläiseksi ajattelematta huomista päivää; -- tulkoon
ja olkoon vaikka mikä! --
Vasta sitten kun hän yksin istui Ainonsa kera Akun lähdettyä
Helsinkiin työnhakuun, tuli vanha elämänmurhe takaisin. Yksi lohdutus
hänellä kuitenkin oli sai: kirjoittaa, tyhjentää sydämensä Akulle.
3 p. Syysk.
"Rakas Aku.
Kummastelet kai, että minä näin pitkiä kirjeitä kyhään. Onhan
minulla iltaisin hyvää aikaa, kun työstä päästään jo kolmelta.
Kerronpa sinulle eileniltaisesta lystistämme. Olimme, näes, Aino
ja minä iltamassa. Siellä eräs herra levitteli aatemaailmoita
meille, köyhälle työväelle. Ehkä ne muut olivat viisaampia,
vaan minä en paljoa käsittänyt hänen puheestaan. Yksi asia
minua kuitenkin harmitti, kun hän puhui yksimielisyydestä ja
kestävyydestä ja yhteenliittymisestä. Kyllähän hänen on hyvä
puhua. Hänellä on kaunis koti ja onnellinen vaimo, terveet ja
siistit lapset vastassaan, kun hän kotiin tulee, rikkaita ja
mahtavia sukulaisia, jotka auttavat, kun tarvitaan. Hänen on
tosiaan helppo olla yhteenliittynyt.
Vaan mitä voitti Paavo? Hän hääräsi yhdistyksissä ja oli
'yhteenliittynyt', ajettiin pois työstä, sairastui työssä
vahingoittuneena, eikä kukaan korviansa nostanut. Kaikki
tuollainen puhe on jaaritusta, kun ei kuitenkaan tehdä niinkuin
puhutaan.
Eiväthän puut huutaen metsästä kaadu, ellei niitä hakata!
En minä jaksanut seurata hänen viisastelujaan. Ajatukseni
harhailivat kaukana sinun luonasi; käsivartesi luja puristus
tuntui vieläkin vartalollani ja sydäntäni särki eron katkeruus.
Olenhan minä nyt kuolleen ja elävän leski. Ties, tapaammeko
milloinkaan!
Juolahti kuitenkin mieleeni kuullessani sanan 'yhteenliittymys':
-- mitä, jos menisi hänen rouvansa luo neuvoa kysymään ja apua
pyytämään, niin, sitä yhteenliittymystä! Mitähän tuo sanoisi?
Katsoisi kai ylpeästi kuin ne rouvat kadulla, silloin kun minä
olin niin kurja ja aijoin pyytää heidän apuansa. Ei, maar, yksin
se on talvi taas kestettävä. Katkeraksi näistä puheista vaan käy.
Sitten hän vielä sanoi olevan kyllin työtä maanviljelemisessä;
silloin minun sydämeni sävähti: se olisi ihanaa, voi kuinka
raataisin, kun vaan saisin olla Akuni kanssa! Minä katsoin sitä
miestä ja sydämeni ovi loiskahti lukkoon, aivankuin olisi kivi
sitä vastaan heitetty. Ymmärsin, että kaikki tuo oli puhetta
vain. Ei mitään minua ja sinua varten.
En tiedä olinko odottanut jotakin lohdutusta tai apua omassa
asemassani; kovin oudolta vaan tuntui, kun hän lopetti, enkä
minä ollut saanut mitään itselleni. Ehkei hän tarkoittanutkaan
minun laisiani ihmisiä, vaan niitä mahtavia, joita Paavo ennen
sanoi työväen kermaksi. Minä ja minun laiseni saavat toistaiseksi
vaeltaa hiljaista polkua, laitakaupungin loassa.
Oi, oi, oikeinhan minä osaan saarnata enkä kuitenkaan välitä
niistä asioista. Mitä ne minuun kuuluu, mitättömään yksinäiseen
vaimoon!
Syksy on käynyt kovin sameaksi ja minua väsyttää ja nukuttaa niin
surkeasti. Aavistan jotakin, vaan en sano varmaan. Ehdimmehän
vielä vihillekin. Marraskuussa tulee vuosi umpeen.
Kamarissamme on turvallista. Kuinka sinä olitkin minulle hyvä!
Liinasi."

H:ssä 15 p. Syysk.
"Oma Liinani!
Sinun kirjeesi saa minut murheelliselle mielelle, vaikka kerrot
niissä eläväsi rauhassa ja turvassa. Ajattelen, näes, omia pahoja
töitäni. Olisihan minun pitänyt pysyä siivona miehenä, vaan sepä
ei näytä olevankaan minun vallassani. Siellä jo sekoitin itseni
sen päiväiseen pyykkiin. Ne miehet, senkin roikaleet, puhuivat
isästäni ja valittivat työnjohtajalle, kun heille sydämistyin. Ei
ole toveruutta eikä sitä yhteenliittymystä, josta sinä kerroit.
On sitä sentään pullon ääressä. Täällä olen kyllä joutunut
juomaveikkojen pariin majataloissa ollessani. Olen kuitenkin
jaksanut pysyä humaltumatta. Ainahan sitä tyrkytetään ja tuodaan
ihan nenän alle ja parjataan jos joksikin, ellei ota.
Sinua on ollut ikäväni. Ihan itku tuppaa miehisen miehen. Yöni
ovat vallan kamalat. Kurjasti, hyvin kurjasti olen sinua kohtaan
menetellyt. Mutta helkkarissa, kaihan tästä kerran selviää! Jos
sinun olisi niinkuin luulet, niin älä työlästy. Ethän sinä ole
mikä tahansa tyttö, vaan minun vaimoni. Ja kyllä se pappikin
vielä ehtii ammenen sanoa.
Paperi on hiukan rasvasta. En raaskinut ostaa oikeata. Tässä
lähetän sinulle viisi markkaa.
Eihän täällä elämä hääviä ole, vaan luilla se koirakin paraiten
elää ja ulkosalla haukkuen.
Voi'os hyvin, eläkä sure.
Akusi."

-- -- -- 5 p. lokak.
"Rakas Aku!
En ole raaskinut kirjoittaa ennemmin; merkki maksaa ja paperikin,
vaan nyt en voi olla purkamatta sinullekin huoliani, ja kaihan
olet odottanutkin kirjettä.
Olen saanut kaksi latojatyttöä kamariimme asumaan. Ei heistä
suurta tiedä; kaiket illat ovat milloin missäkin huvissa ja
iltamassa.
Elän hyvin tarkasti, sillä tehtaassa on uhattu työtä vähentää,
eikä se turhaa puhetta ole, sen kyllä vanhastaan tiedän. Monena
ateriana olen jättänyt itseni puolelle vatsalle, että riittäisi
pennit koko viikoksi. Paikkaan riekaleitani, etten tarvitsisi
ainoata hyvääni käyttää, ja ulkosalla niin vähän kuin suinkin,
jotta kengät kestäisivät. Varhain menemme levolle, sillä öljykin
vie rahaa. Olen koettanut haalia käsitöitä, vaan niillä ei
ansaitse suolaakaan, kun ei ole konetta minulla. Olen luullut
pysyväni terveenä viimekesän hoteilla, vaan ties, mikä minun on
tullut: en jaksa enää samalla lailla kuin ennen.
Entinen pelkokin on taas alkanut minua vaivata. Toisinaan olen
ihan vakuutettu siitä, että joku suuri onnettomuus meitä vaanii.
Se lähestyy kuin hämähäkki uhriansa ja kuristaa siihen paikkaan.
-- -- Jestas sentään mitä kirjoitan, -- vaan sinä et usko, kuinka
selvästi sen tunnen. Usein hätkähdän sikeästä unestani hereille
kylmässä hiessä. Se sellainen, se olematon on ihan vieressäni,
vaanii ja painaa; en liikkua uskalla, en hetkeen aikaan. Ja kun
sydän lopultakin alkaa tykkiä, jyskyttää se niin rajusti, että
luulen sen oudon siinä vieressäni ruhjovan minut, mutta sitten
se aina poistuu. Tytöt sanovat tätä veren heikkoudeksi. Tiedän
sen kuitenkin olevan paljon pahempaa. Se on minun kova kohtaloni,
joka vaanii ja etsiskelee.
Itkinhän minä kirjeesi saatuani. Kuinka lieneekin ollaksesi. Ei
minun pitäisi valittaa, olenhan kotikaupungissa, mutta ainahan
oikeastaan surenkin. En ole koskaan ennen näin surrut, vaan en
ole ennen näin rakastanutkaan.
Liinasi."

H:ssä lokak. 20 p.
"Rakas Liina!
Olen nyt saanut paikan konepajassa; työhön menen vasta kahden
viikon päästä. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ennemmin
elämästäni, sillä se on ollut hyvin hurjaa. Paremman toivossa
uskallan nyt kertoa, että asun kapakassa. Tiedäthän mitä se on.
Ja minä olen jonkinlainen poliisi, ulosheittäjä. Täällä juodaan,
syödään ja mässätään. Ei ole yön eikä päivän lepoa. Pois täältä
pyrin, muu toistaiseksi täytyy koiran pysyä kahleissaan. Jotta et
pelkäisi minun hurjistelevan, kerron sinulle miten tänne jouduin.
Olen ollut halkojen kantajana ja pinoojana, seurannut kuormia ja
pyytänyt saada heittää sisään niitä ja pinota alustoihin. Hakkuu
olisi ollut tuottavampaa, vaan eihän minulla ollut aseita. Toissa
päivänä tarjosi eräs mies minulle kirveen ja sahan lainaksi
maksua vastaan. Sain työtä ja aika olikin, sillä vatsa oli
tyhjä, eikä taskussa penniäkään. Illalla hoipertelin herrasväen
kyökkiin, pyysin neljää markkaa; olinhan hakannut ainakin sylen.
Herra ei tahtonut antaa mitään ennenkuin kaikki oli hakattu;
voisinhan jättää loput hakkaamatta. Minua harmitti niin että
kirveli; piian hyvät illallisruuat ärsyttivät ruokahaluani,
olin jo vähällä sanoa, että minun oli nälkä. Mutta herran ylpeä
katse, joka tarkoitti pukuani, sillä työvaatteeni olin myynyt,
harmitti minua ja nälän kouristaessa luikin tieheni. Aamulla
aikaisin aloin paukuttaa. Ties, liekö piika arvannut tilani, vai
tahtoiko muuten mielitellä; hän toi minulle suuren kupin kahvia
ja aika kämpäleen pullaa. Sillä elin sen päivän ja hakkasin
halkoja. Illan suussa alkoi taas kamala nälkä polttaa sisuksiani
ja heikkoudesta polvet löivät loukkua. Alustassa oli orrella
roikkumassa raaka lehmän reisi. Veistin siitä viipaleen, mutta
minua hävetti niin sikamaisesti. Olinhan kuin koira tuon ylpeän
herran alustassa, söin varastettua, raakaa lihaa. Hyi, minä
syljin ja inhosin itseäni, olin surkeasti alentunut mielestäni.
En voinut lähteäkään, sillä puita oli vähän jälellä ja mistä
olisin rahaa saanut? Kerjäämään en olisi mennyt. Purin siis
hammasta ja hakkasin ja sain rahat. Aseitten omistaja tuli jo
portilla vastaani peläten häviäväni hänen omaisuutensa kera.
Kerroin hänelle nälästäni.
-- No, siitä taudista pääset meillä, tule pois!
-- Hän asui kellarikerroksessa, missä akka pitää ruokavieraita
ja hiisi tietää, mitä vieraita. Miehiä on täällä kuin puuroa ja
olutpulloja myös. Täällä kyllä veikkoja ollaan. Kai arvaat tämän
elämän maun. Eräs vanha seppä renttuelee täällä aina ja hänellä
näyttää olevan paha silmä minuun. Hänet lienee erotettu pajasta
ja minä luulen päässeeni sijaan. Täytyy varoa sitä roikaletta.
Kahden viikon päästä! Sydämeni lyö rajusti sitä ajatellessa;
silloin tulet luokseni. Elä hyvässä toivossa!...
Akusi."
Kirje narisi omistajansa kädessä aavistusten leijaillessa
muodottomina ja uhkaavina ahdistetussa mielessä. -- Ei, vielä tänä
päivänä oli kirjoitettava ja pyydettävä muuttamaan pois siitä
kapakasta. Jos olisi rahaa millä matkustaa, olisi heti paikalla
mennyt Helsinkiin ja tuonut Akun pois. -- Vaan rahaa ei ollut, eikä
paperia, eikä mustetta. Täytyi mennä levolle ja jättää kohtalonsa
sattuman varaan. Seuraavana päivänä pelko tuntui aiheettomalta.
Parasta olisi odottaa levollisesti pari viikkoa. Joka päivä hän
odotti kirjettä, jota toiselta puolen pelkäsi, sillä niin kauan, kuin
ei mitään tietoa tullut, ei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Näin
kului kappale toista viikkoa ja Liina rauhoittui uskoen aavistuksiaan
turhiksi houreiksi, sillä olihan koetuksen aika nyt lopussa ja
kerran, oi kerran taas onni heille hymyilisi! Ja nyt hän hoitelisi
miestään ja kotiaan. Aku olisi aina hänen luonaan, tuo vahva miehekäs
Aku, joka osasi olla hänelle niin hellä ja vaaliva ja aina puhutella
lempein sanoin ja auttaa kotiaskareissakin, melkein käsillään kantoi
heidän onnensa kesänä. Liina huumaantui omista muistelmistaan tuntien
heidän tulevan yhdyselämänsä esimakua.
Kaksi viikkoa kului; kirjettä ei kuulunut. Toiveet alkoivat
varovaisesti riisua pois juhlapukunsa, muuttua suruksi ja
pettymykseksi. Ne olivat kyllä vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa
niiden palaaminen tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin koskaan ennen,
sillä nyt hän oli ollut rikas, tiesi miltä onni maistuu. Uudestaan
saivat pahat aavistukset tilaa sydänsopukassa. Kun postinkuljettaja
viimeinkin astui hänen kamariinsa tuoden sormenpaksuisen kirjeen,
ei Liina nähnyt häntä ollenkaan, kuuli vaan äänen ja ojensi kätensä
usvan läpi tavoittamaan sanomaa. Sydän paukahti rajusti lyömään ja
Liina tunsi kirjeen sormissaan, näki sen puhtaan kuoren ja tointui
ilosta. Olihan sekin hyvä merkki tilan parantumisesta.
H:ssä marrask. 18 p.
"Rakas Liinani!
En aikonut sinulle ollenkaan kirjoittaa, vaan antaa sinun
rauhassa surra ja unhottaa; miksi tappaisin hyvän uskosi minuun?
Mutta tuskassani en voi olla vaiti. Minun täytyy pyytää anteeksi
ja selvittää.
En uskalla, en voi sanoa, missä olen, ennenkuin kerron mitä on
tapahtunut:
Muistat kai vielä mitä kirjoitin tuosta seppärentusta, jonka
tilalle minun piti päästä konepajalle. Tuo hei... no, olkoon,
sinun silmiisi en päästä mustaa sanaa. Tuo mies on härnännyt
minua kaikkialla. Vereni on usein kuohahtanut ja käteni on
noussut häntä ruhjomaan; mutta minä hillitsin itseni aina,
muistain sinua, kunnes eräänä iltana kohtalo minut saavutti.
Olin jo muuttanut pois kapakasta tätä varten vuokraamaani
kamariin ja lähdin kapakasta tavaroitani noutamaan. Siellä oli
sakki miehiä ja tuo lurjus mukana. He lyöttäytyivät ystäviksi
ja saivat minut kanssaan ryyppäämään. Pian syttyi riita, minä
tenäsin itseäni irti aikoen lähteä pois, mutta samassa miesjoukko
ympäröi minut alkaen hutkia, mikä minnekin. Olin heitä vahvempi
ja tunsin pian käteni vapaiksi. Tuo vanha roikale asettui
kuitenkin eteeni huutaen, että olin ryöstänyt leivän häneltä.
Vimmoissaan hän heilutteli rautaista pöytää, jonka varmasti
olisin saanut päähäni, ellei vihani olisi kiehahtanut. Näin hänet
kuin savun läpi ja löin molemmin käsin silmittömästi umpimähkään,
kunnes kuulin kolahduksen, jonka jälkeen kaikki oli hiljaista.
Vereni tyyntyi ja järkeni selveni siinä tuokiossa; ymmärsin
lyöneeni liiaksi. Ympärilläni huudettiin murhaa ja käteni
sidottiin. Nuo roikaleet ärsyttivät vielä minua, selittäen
aikoneensa antaa minulle rökityksen siitä hyvästä, että olin muka
tunkeutunut heidän alalleen. Poliisin kuljettamana saavuin tänne
tyrmään, kunnes asia tutkitaan. Mies vietiin sairaalaan ja kuuluu
olevan huonona.
Täällä kopissa palaa mieleeni isäni raudoissa kulku asemalle ja
poikien huudot: tuossa on murhaajan poika! -- Silloin puristui
nyrkkini lujiksi nuijiksi ja karkoitin joukon, vaan katkeruuttani
en voinut karkoittaa. Se on seurannut minua usuttaen sisuani kuin
rähisevä rakki: lyö, lyö, purista, muserra rikki! Ei se auta,
että manaan isäni kohtaloa omaksi varoituksekseni. Aina hänen
muistonsa nostaa verivihani ja sydämeni ulvoo raivosta. Sinä et
aavista, et voi aavistaa nykyistä helvettiä sisälläni.
Ja kuitenkin suren, suren niin lohduttomasti sinun kohtaloasi.
Mitä oli rakkautemme ennen, silloin kun et vielä ollut vaimoni?
Leikkiä se oli, haaveilua. Ja leikkiä, iloista leikkiä se oli
vielä silloinkin, kun omakseni tulit. Nyt vasta tiedän mitä
minulle olet. Sinä olet ainoa, jonka sydän sydäntäni vastaan
sykkii, ainoa ystävä, toveri, joka ei koskaan petä. Sinut olen
minä pettänyt, ehkä kuoleman iskun sinulle antanut! Mitä minä
välitän maailman oikeuksista tai tuomiosta. Maailma sanoo:
työmies taikka renttu; mutta meidän sydämemme oikeus on rikottu.
Minä olen mitannut samalla mitalla kuin muut minulle mittasivat;
sinulle yksin olen väärin mitannut.
Mitä kertoisin sinulle muuta. Niinhän se on: kolmanteen ja
neljänteen polveen. Minä en ole sitä tahtonut uskoa, enkä
vieläkään usko, en! Onnettomuus painoi minut alas, kun uskalsin
pääni nostaa valoisampaa tulevaisuutta kohti. Murhamiehen poika!
Olisin ehkä sentään voinut olla onnellinen ja välttää kohtaloni,
ellei se aina olisi tuossa nenäni edessä härsytellyt ja mukaansa
houkutellut.
Älä koskaan kerro lapsellemme hänen isästään. Anna minun hävitä
pimeyteen. Se on toivoni.
Akusi."
Luettuaan Liina tuijotti kirjettä kauhusta jäykistynein katsein.
Siinä nyt oli tuo julma hämähäkki, joka musersi Akun ja hänet. Liina
sieppasi kirjeen arkit paidalta, rutisti ne raivoisasti ja heitti
palavaan uuniin. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun jo toivotti sitä
takaisin, mutta hehkuvat hiilet pitivät saaliinsa.
Aika kuluu onnettomankin, vaikka se laskeutuu raskaana taakkana
uhrinsa hartioille. Liina luuhistui kasaan, muuttuen muutamassa
päivässä vanhaksi vaimoksi, joka katseli maailmaa pelokkailla
kuoppiin painuneilla silmillä. Äitiys, joka hänelle oli hymyilevänä
heijastanut, niin kauan kuin onni vaikka epätietoisenakin vastassa
häämöitti, muuttui nyt raskaaksi taakaksi ja -- -- häpeäksi. Voi,
mitä olivat nyt Liinan mielestä entiset kärsimykset; leikkiä ja onnea
oli kaikki ollut nykyisen rinnalla. Nyt ei ollut toivoa missään.
Ihmiset osoittaisivat pian häntä sormellaan ja kuiskaisivat murhaavia
sanoja. Eikä hän erehtynytkään. Toverit tehtaassa kyselivät milloin
häitä vietettäisiin, tai ehkä hän olikin ollut vaan kesämuija. Liina
oli valmistautunut tätä kuulemaan, mutta pilkkasanat tappoivat
viimeisenkin elämänrohkeuden hänessä. Nyt he saivat sanoa mitä
tahansa; kyllä hän oli huono. Hän meni säännöllisesti työhön, kävi
syömässä, nukkui yönsä huonosti, eli kuin kone. Häpeä oli sen
elämän harmaa pohja ja toivottomuus sen musta raita. -- Tulkoon
mitä tahansa, jospa saisi hukkua, kuolla, kadota. Se olisi helppoa
ja silloin... Mutta elämä sen jälkeen? Ja Aino, lapseni! -- Nämä
ajatukset häiritsivät öistä unta ja silloin hän aina veti Ainon
luokseen, ikäänkuin turvatakseen, vaipui horrostilaan tuntien
haihtuvansa olemattomiin ja putkahti hereille. Tuo oma tyhjyys oikein
nauratti ja se haihtuminen oli niin hassunkurista. Tietysti hän oli
matonen, sellainen pehmeä ryömijä, jota oli poljettu. Huh! Elämä
ehkä lentää hänestä näin jonnekin... Siunatkoon sentään, minä tulen
varmaan hulluksi, -- sanoi hän puoliääneen. Yöt ja ajatukset alkoivat
nyt peloittaa.
Eräänä iltana hän harhaili kaupungilla ja pysähtyi sillalle
katselemaan veden myllertäviä pyörteitä koskessa ja tehtaista
heijastavien valopatsaitten väreilyä tyynessä juoksussa, tuulen