🕙 26-minute read
Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 01
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Total number of words is 3426
Total number of unique words is 2108
19.1 of words are in the 2000 most common words
28.5 of words are in the 5000 most common words
33.8 of words are in the 8000 most common words
KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA I
Toim.
Juhani Aho
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1913.
SISÄLLYS:
Alkusana.
Esihistoriallisia haaveita:
Isien puu. (Juhani Aho: Lastuja III.)
Suomen synty. (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)
Kansatieteellinen unelma. (A. Oksanen: Säkeniä.)
Suomettaren kosijat. (Kanteletar.)
Uhrivaara. (Juhani Aho: Panu.)
Uhritoimitus. (Juhani Aho: Panu.)
Yhteiskasken kaadanta. (Juhani Aho: Panu.)
Metsänkävijä. (Juhani Aho: Panu.)
Tuhat vuotta siitä vierryt. (Kasimir Leino: Runoja.)
Uskon varmaan. (Juhani Aho: Tyven meri.)
Viikinkejä Suomenretkillä -- Suomalaisia viikinkiretkillä:
Jumalan kaulakoriste. (Snorre Sturlason: Olavi pyhän taru.)
Tyttären kosto. (Ynglingataru.)
Gunhild ja lappalaiset. (Harald Haarfagerin taru.)
Ruotsill' oli vastus suur'. (Ruotsin vanha riimikronikka.)
Viikingit suomensukuisten kimpussa. (Egil Skalle-Grimssonin taru.)
Muuan meritaistelu. (Saxo: A.H. Snellmannin suom.)
Karsikossa. (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)
Eräs kostoretki. (Santeri Ivalo: Karjalan kirja.)
Yngvar Virossa. (Ynglingasatu, suom. A.V. Koskimies.)
Suomalaisten vanhat jumalat:
Epäjumalat monet tässä. (Agricola.)
Suomalaisten pakanalliset jumalat. (Kaarle Krohn: Oma Maa.)
Vainajia palvelemassa. (Juhani Aho: Panu.)
Asunnossa autuaitten, kirj. Juhani Aho.
Ukon vakat. (Kansan suusta Kurkijoelta.)
Kristinuskon sarastus:
Piispa Henrikin surma. (Kantelettaren y.m. mukaan.)
Eerikki Pyhän ristiretki. (Ote Eerikin legendasta.)
Piispa Henrik ja Lalli. (E.F. Jahnsson: Lalli.)
Ristilaiva ja lappalaiset. (J.W. Calamnius: Joukahainen.)
Ensimäinen lehti suomeksi kirjoitettua Suomen historiaa.
Palanen ajantietoa. (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)
Legenda. (Eino Leino: Yökehrääjä.)
Pyhän Henrikin ylistysvirsi. (Suom. kokoelmasta Piae Cantiones.)
Pyhän Henrikin ihmeitä.
Pyhän Henrikin sarkofaagi. (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)
Muinaisuuden mustan yössä. (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)
Hävisivätkö haltijat? (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)
Jumalan kaulakoriste ja Pyhä Olavi. (Juhani Aho.)
Tarina Turun synnystä. (Jalmari Finne: Ylioppilaita.)
Paavin ensimäinen Suomea koskeva kirje.
Viron valloitus:
Entiset päivät. (Neussin kansanrunokokoelma.)
Assamalan tappelu. (Kalevipoegin mukaan.)
Kohtauksia liiviläisten ja virolaisten käännyttämisestä.
(Otteita Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Tuomas piispa:
Ristiretkelle värväys. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki
ja hänen morsiamensa.)
Pyhän Henrikin luut siirretään Nousiaisista Rantamäelle.
(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
Saarnaveljiä roviolla. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja
hänen morsiamensa.)
Tuomas piispa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
Tuomas piispa ja hämäläiset. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
Tuomas piispa väärentää paavin kirjeen. (Santeri Ivalo:
Tuomas piispa.)
Ristisotaväki Turussa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
Tuomas piispan ristiretki. (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)
Takaisin pakanuuteen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
Tuomas piispa Visbyssä. (Larin Kyösti.)
Alkulause.
Historia on tietystikin etupäässä tieteen kirjoittama ja sen
kirjoitettava. Vasta sitten, kun kansalla on sen tekemiin tutkimuksiin
perustuva esitys menneiden aikain tapahtumista, on sillä olemassa
ajantietonsa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Ennen tieteellisen tutkimuksen aikaa on kansoilla kuitenkin ollut
itsestään se tieto, minkä ne ovat saaneet tarustostaan, runoudestaan.
Se on sitä tietoa, minkä mielikuvitus kutoo muistotiedon pohjalle.
Vielä sittenkin, kun varsinainen historia on vallannut tarun ja runon
paikan, on rinnan sen kanssa kehittynyt mielikuvituksen ja runon
sepittämä historia, käyttäen niitä aiheita, joita tiede sille tarjoo.
On niinkuin menneisyyttään rakastava kansa ei tyytyisi vain
täsmällisiin tosiasioihin, vaan kaipaisi sitä elämää ja henkeä, minkä
runous antaa kaikelle, jota se koskettaa.
Siitä tarpeesta on syntynyt m.m. historiallinen romaani, joka pyrkien
pysymään todellisuuden pohjalla kuitenkin siitä yhtämittaa vapautuu
liikkumaan aloilla, jotka eivät ole varsinaisen historian
yletettävissä. Historiallinen romaani loihtii eteemme ihmisiä,
intohimoja, taisteluita, selittää aatteellisia ja sielullisia
virtauksia kuvin ja kohtauksin tavalla, jolla tiede ei kykene eikä
pyrikään sitä tekemään. Ellei olisi olemassa Walter Scottia, Victor
Hugota, Shilleriä, Tolstoita, Sienkiewicziä, Mereshkovskia, Rydbergiä,
Heidenstamia y.m., puuttuisi meiltä syvin ymmärryksemme, voimakkaimmat
vaikutelmamme, kauneimmat näkemyksemme maailman menneisyydestä,
ihmiskunnan entisestä elämästä, sen tavoista ja sielunelämästä.
Meidän oma nuori kirjallisuutemme on jo ehtinyt niin pitkälle, että se
jo on luonut historiallisen romaanin tyydyttämään mielikuvituksellisen
historiallisen esityksen tarvetta. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin
tarinoita, Välskärin kertomuksia, Daniel Hjortia ja mitä näköaloja
ne ovat avanneet historiaansa harrastavalle suomalaiselle.
Suomenkielisessä kirjallisuudessa on meillä Yrjö Koskinen, Ivalo,
Wilkuna ynnä muutamia muita, jotka ovat tätä vainiota viljelleet.
Eräistä, varsinkin esi-historiallisista ja muista vanhemmista
historiallisista ajanjaksoista on meillä jo jotenkin laajoja ja
tyhjentäviä esityksiä.
Ja mitäs muuta kuin Suomenkansan historiaa sen laajemmassa
merkityksessä on suurin osa nykyistä suorasanaista
kaunokirjallisuuttamme, mikäli se kuvaa kansamme elämää ja sen
taisteluja varsinkin karua luontoa vastaan viljelyksen puolesta. Jos
kaikki se, mikä Suomenkansaa jo on kuvattu, sen luonnetta selitetty,
sen tapoja esitetty, sen henki- ja tunne-elämää valaistu, olisi
asianmukaisesti ryhmitettynä muutamin silmäyksin nähtävissä,
olisi nykyisestä Suomesta olemassa hyvinkin monipuolinen
kulttuurihistoriallinen kuvasarja.
Jo useita vuosia sitten heräsi allekirjoittaneessa ajatus teoksen
sommittelemisesta, jossa Suomi, sen kansa, luonto, elämä eri aloilla
menneistä ajoista nykyisimpiin saakka olisi esitettynä semmoisena kuin
sen ovat nähneet ja miksi sen ovat kuvanneet sen kaunokirjailijat. Tämä
esittäminen tulisi -- niin suunnittelin -- tapahtumaan siten, että
kaunokirjallisuudesta ja tyylinsä puolesta sitä lähellä olevasta muusta
kirjallisuudesta: legendoista, runoista, romaaneista, novelleista,
näytelmistä ja keveästi kirjoitetuista tutkielmista valikoitaisiin mitä
meillä kunkin alan kuvaamiseen on edustavinta. Siitä tulisi siis
jonkunlainen kaunokirjallinen maamme kirja, kansamme kirja, lukemisto
kotia ja koulua varten -- miksi sitä nyt sitten tahtoisikin nimittää.
Tuuma on nyt sikäli toteutumassa, että olen jotakuinkin valmiiksi
suunnitellut ensimäisen osan tätä teosta, sen historiallisen osan.
"Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta" tulee siis sisältämään otteita
historiallisesta kaunokirjallisuudestamme. Siinä koetetaan, melkein
yksinomaan kirjailijain omin sanoin, esittää Suomenkansan historia
siinä valossa, missä he ovat sen nähneet ja mitä he tähän saakka ovat
siinä nähneet mielikuvituksensa silmillä.
Teoksen sisällön kuvattuihin aikoihin ja tapauksiin nähden määrää
tietenkin olemassa olevan ainevaraston laajuus ja laatu. Koetetaan
noudattaa sitä johtolankaa, että aikaa valaiseva ja historiallisesti
mahdollisimman asiallinen kuvaus asetetaan etusijaan puhtaasti
mielikuvituksellisen rinnalla.
Teos on aijottu etupäässä historiallista lukemista harrastavalle
suurelle yleisölle, mutta uskallan samalla myöskin toivoa, että se
kelpaisi käytettäväksi kouluissa historian opetuksen ohella,
koettaessaan tarjota opettajalle tilaisuutta keveämmän historiallista
mielikuvitusta herättävän ja vireillä pitävän lukemisen osoittamiseen
siitä huvitetuille oppilaille.
Helsingissä syyskuulla 1912.
_Juhani Aho_.
ESIHISTORIALLISIA HAAVEITA
ISIEN PUU.
Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain
kääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan
ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,
haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään
lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,
sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan
korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt
ja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu,
jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.
Se on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän
kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet
paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina
mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään
harhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen
kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman
hiljaisuuden vallitessa; -- kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui
tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi
aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.
Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota
pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava
kotka.
Ikäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä,
kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo
kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan
pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta
huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle
kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,
tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota
hän odotti.
Oli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli
vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:
hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,
vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen
katseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä
mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä
ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria
lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:
Koivutar ihana impi,
Metsän hieno haltijatar,
Käy avuksi esittäissä,
Toveriksi tarvittaissa,
Laita kulta kuontaloihin,
Pane vaski vartaloihin,
Kehreä punanen lanka,
Sinilanka siuahuta,
Vetele jokien poikki,
Lävitse salon sinisen,
Siihen juosta joukkojesi,
Viiletellä viljojesi --
Antanet urholle apusi,
Uhrin kannan koivullesi,
Esilahjat lehdollesi.
Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,
kuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.
Poishan tämäkin loittoni, heitti Haltijan siihen yksikseen olemaan,
mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan,
eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.
Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltija, koivunsa oksia soitteli ja
elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita
ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran
lahjaksi kelpaisivat.
Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla
koivun suonissa kihisi ja Haltijan päätä elämän halu huimasi, näki hän
kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.
Heidän haastelustaan kuuli hän, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen
kaskimaita katselivat, vaikk'eivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät
vaiko tästä kauvemmaksi kulkisivat.
Silloin loihti koivun Haltija kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui
kukkumaan kaikki käkensä ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä
kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle
yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia
anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla
heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella
Koivuttaren kukkulan, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana
ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat
konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.
Haltija seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän
pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he
samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin
pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa
kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan
sortuivat. Haltijata pelotti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.
Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden heittivät,
Haltijan koivun. -- Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, --
kuuli hän heidän hartaasti sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla
heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten
hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin
hänelle sen soivat.
Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltijan ja kaskenkaatajain
välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa
metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä polttivat he kaatamansa
kasken komeana uhritulena Haltijan puun ympärillä. Mutta ennenkun
kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä
muutamia ja kumpikin hiljaa hymisten lauloivat:
Koivutar korea impi,
Maitten neito mairueni,
Anna meille oiva ohra,
Kaura kaunis kasvattele,
Varjele vilulta vilja,
Pane korret korttumahan,
Sekä varret varttumahan,
Tuhansin neniä nosta,
Saoin haaroja hajota,
Kunpa antanet apusi,
Kannan lahjat lehdollesi,
Uhrin puullesi parahan.
Haltija antoi mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän
tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä
halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjonen
pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin
siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan -- ja oli se hänestä
riittävä palkkio.
Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti ja ajan
ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului
kauvaksi soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä
erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen
haltija, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja
naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei
enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä
puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat
kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea
anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan
ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa
Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää
pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja
paimentorvet vastailivat toisiaan vaaralta vaaralle.
Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois ja koivun ympärille haudataan.
Mutta koivun Haltija ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy ijäti yhtä
nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia
uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee
soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin
puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltijan puuta kukaan kaada. Sillä
semmoinen on taru, että jos "isien puu" maahan hakataan tai siitä
oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta
jos sen seista annetaan ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,
ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä haltija
sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.
Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin
kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he yönsä vaivoista
väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun
heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno
riemu hänen rintansa, ja hymy sydämmessä piiloutuu hän puunsa
tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset
tunteensa tulkitsee.
(Juhani Aho: Lastuja III.)
SUOMEN SYNTY.
Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa polkutteli,
Etsien elinsijoa,
Asuinmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilkeiltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lasna laaksoloissa
Kuunteli kevätkäkeä.
Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauhe'ita.
Ei löynnyt elinsijoa,
Asuinmaata armahinta
Viikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahannäköiset:
"Ei siinä sijoa mulle,
Ei oloa onnellista."
Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle.
Siirtyi siitäkin edemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät ihanat,
Saavutti sataiset järvet.
Salot, saarimaat tuhannet.
Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti,
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komeat,
Lehot, laaksot, lempeimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevätkäkösen
Laulelevan laaksomailla
Kuni muinenkin kotona,
Elonmailla entisillä.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
"Tuotapa minäkin toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumata,
Hopean helähtämätä."
Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu, maa suloinen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Ollet _suotu_ onnekseni,
Arvattu asuakseni,
Niin sun _Suomeksi_ nimitän,
_Suomen_ maaksi mainittelen."
Siitä sai nimensä Suomi,
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansa juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.
Vieläkin kevätkäköset
Laulelevat laaksomailla,
Yhet laaksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa --
Jo on kauankin Kaleva
Ollut poissa poikinensa.
(Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)
KANSATIETEELLINEN UNELMA.
Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä
vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen
lahden pohjassa.
Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään
suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin,
kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja
kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni
johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven
rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat
torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui
taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat
minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.
Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin
seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei
ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän
katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan
kerääjä on?
_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?
_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.
_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka
kulkivat maata maailmaa?
_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä
maataksemmekin!
Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä
olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni
rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä
kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:
"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on
raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia
tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin
niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka
pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti
lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu
tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: _Tja, Erma, Unus, Kri,
Uometar_. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät
niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin
tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,
niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.
Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan
ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti
heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs
nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei
kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin
muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka
nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret,
ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä
säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden
tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,
ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset
viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset
tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan,
marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden
huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla
istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve
kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan
kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja
sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän
vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä
emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin,
mainittu nuorukainen heidän kerallansa.
"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden
olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna
sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat,
että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he
huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko
kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle
uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei
ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella
nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen
mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä.
Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa,
poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin
silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! --
Mitä me sillä voitamme? -- lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties
tuolla lännen saloilla...'"
-- Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja
lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä
kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan
katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja
näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran
he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja
jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin
verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret,
että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme
ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä
tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret
sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen
erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme,
ja..."
"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi
sopisi?"
"Muistatteko hänen nimensä?"
"Aina, aina!"
"No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme
toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...
Mutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö
niin?"
Tarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.
"Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin
itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin
ennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi,
nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän
muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä
nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,
omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän
kulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui
niiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea
hamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä
väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.
"Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei
vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja
petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut
myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille
sanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen
poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka
kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!
Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.'
Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan
iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului
aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.
"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen
lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä
keskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi
vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei
tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan
ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä,
milloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä
viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta
tulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei
tajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin
olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!
"Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren
pienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä
huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen
aikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan
elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät;
niiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren
majaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi
'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle
viittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa
päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin
hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli
täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.
"Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 02
- Parts
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 01
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 02
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 03
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 04
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 05
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 06
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 07
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 08
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 09
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 10
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 11
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 12
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 13
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 14
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 15
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 16
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 17
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 18
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 19
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 20
- Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 21