🕙 26-minute read

Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I - 01

Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Total number of words is 3426
Total number of unique words is 2108
19.1 of words are in the 2000 most common words
28.5 of words are in the 5000 most common words
33.8 of words are in the 8000 most common words
  
  KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA I
  Toim.
  Juhani Aho
  
  
  Porvoossa,
  Werner Söderström Osakeyhtiö,
  1913.
  
  
  SISÄLLYS:
  Alkusana.
  Esihistoriallisia haaveita:
   Isien puu. (Juhani Aho: Lastuja III.)
   Suomen synty. (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)
   Kansatieteellinen unelma. (A. Oksanen: Säkeniä.)
   Suomettaren kosijat. (Kanteletar.)
   Uhrivaara. (Juhani Aho: Panu.)
   Uhritoimitus. (Juhani Aho: Panu.)
   Yhteiskasken kaadanta. (Juhani Aho: Panu.)
   Metsänkävijä. (Juhani Aho: Panu.)
   Tuhat vuotta siitä vierryt. (Kasimir Leino: Runoja.)
   Uskon varmaan. (Juhani Aho: Tyven meri.)
  Viikinkejä Suomenretkillä -- Suomalaisia viikinkiretkillä:
   Jumalan kaulakoriste. (Snorre Sturlason: Olavi pyhän taru.)
   Tyttären kosto. (Ynglingataru.)
   Gunhild ja lappalaiset. (Harald Haarfagerin taru.)
   Ruotsill' oli vastus suur'. (Ruotsin vanha riimikronikka.)
   Viikingit suomensukuisten kimpussa. (Egil Skalle-Grimssonin taru.)
   Muuan meritaistelu. (Saxo: A.H. Snellmannin suom.)
   Karsikossa. (Santeri Ivalo: Kansanv. seur. kal. 1911.)
   Eräs kostoretki. (Santeri Ivalo: Karjalan kirja.)
   Yngvar Virossa. (Ynglingasatu, suom. A.V. Koskimies.)
  Suomalaisten vanhat jumalat:
   Epäjumalat monet tässä. (Agricola.)
   Suomalaisten pakanalliset jumalat. (Kaarle Krohn: Oma Maa.)
   Vainajia palvelemassa. (Juhani Aho: Panu.)
   Asunnossa autuaitten, kirj. Juhani Aho.
   Ukon vakat. (Kansan suusta Kurkijoelta.)
  Kristinuskon sarastus:
   Piispa Henrikin surma. (Kantelettaren y.m. mukaan.)
   Eerikki Pyhän ristiretki. (Ote Eerikin legendasta.)
   Piispa Henrik ja Lalli. (E.F. Jahnsson: Lalli.)
   Ristilaiva ja lappalaiset. (J.W. Calamnius: Joukahainen.)
   Ensimäinen lehti suomeksi kirjoitettua Suomen historiaa.
   Palanen ajantietoa. (Lauritsa Pietarinpoika: Ajantieto v:lta 1658.)
   Legenda. (Eino Leino: Yökehrääjä.)
   Pyhän Henrikin ylistysvirsi. (Suom. kokoelmasta Piae Cantiones.)
   Pyhän Henrikin ihmeitä.
   Pyhän Henrikin sarkofaagi. (J. Krohn: Suomen Kuvalehti.)
   Muinaisuuden mustan yössä. (Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)
   Hävisivätkö haltijat? (Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)
   Jumalan kaulakoriste ja Pyhä Olavi. (Juhani Aho.)
   Tarina Turun synnystä. (Jalmari Finne: Ylioppilaita.)
   Paavin ensimäinen Suomea koskeva kirje.
  Viron valloitus:
   Entiset päivät. (Neussin kansanrunokokoelma.)
   Assamalan tappelu. (Kalevipoegin mukaan.)
   Kohtauksia liiviläisten ja virolaisten käännyttämisestä.
   (Otteita Henrik Lättiläisen kronikasta.)
  Tuomas piispa:
   Ristiretkelle värväys. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki
   ja hänen morsiamensa.)
   Pyhän Henrikin luut siirretään Nousiaisista Rantamäelle.
   (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)
   Saarnaveljiä roviolla. (E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja
   hänen morsiamensa.)
   Tuomas piispa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
   Tuomas piispa ja hämäläiset. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
   Tuomas piispa väärentää paavin kirjeen. (Santeri Ivalo:
   Tuomas piispa.)
   Ristisotaväki Turussa. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
   Tuomas piispan ristiretki. (Kustavi Grotenfelt: Koitar V.)
   Takaisin pakanuuteen. (Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)
   Tuomas piispa Visbyssä. (Larin Kyösti.)
  
  
  Alkulause.
  
  Historia on tietystikin etupäässä tieteen kirjoittama ja sen
  kirjoitettava. Vasta sitten, kun kansalla on sen tekemiin tutkimuksiin
  perustuva esitys menneiden aikain tapahtumista, on sillä olemassa
  ajantietonsa sanan varsinaisessa merkityksessä.
  Ennen tieteellisen tutkimuksen aikaa on kansoilla kuitenkin ollut
  itsestään se tieto, minkä ne ovat saaneet tarustostaan, runoudestaan.
  Se on sitä tietoa, minkä mielikuvitus kutoo muistotiedon pohjalle.
  Vielä sittenkin, kun varsinainen historia on vallannut tarun ja runon
  paikan, on rinnan sen kanssa kehittynyt mielikuvituksen ja runon
  sepittämä historia, käyttäen niitä aiheita, joita tiede sille tarjoo.
  On niinkuin menneisyyttään rakastava kansa ei tyytyisi vain
  täsmällisiin tosiasioihin, vaan kaipaisi sitä elämää ja henkeä, minkä
  runous antaa kaikelle, jota se koskettaa.
  Siitä tarpeesta on syntynyt m.m. historiallinen romaani, joka pyrkien
  pysymään todellisuuden pohjalla kuitenkin siitä yhtämittaa vapautuu
  liikkumaan aloilla, jotka eivät ole varsinaisen historian
  yletettävissä. Historiallinen romaani loihtii eteemme ihmisiä,
  intohimoja, taisteluita, selittää aatteellisia ja sielullisia
  virtauksia kuvin ja kohtauksin tavalla, jolla tiede ei kykene eikä
  pyrikään sitä tekemään. Ellei olisi olemassa Walter Scottia, Victor
  Hugota, Shilleriä, Tolstoita, Sienkiewicziä, Mereshkovskia, Rydbergiä,
  Heidenstamia y.m., puuttuisi meiltä syvin ymmärryksemme, voimakkaimmat
  vaikutelmamme, kauneimmat näkemyksemme maailman menneisyydestä,
  ihmiskunnan entisestä elämästä, sen tavoista ja sielunelämästä.
  Meidän oma nuori kirjallisuutemme on jo ehtinyt niin pitkälle, että se
  jo on luonut historiallisen romaanin tyydyttämään mielikuvituksellisen
  historiallisen esityksen tarvetta. Muistakaamme vain Vänrikki Stoolin
  tarinoita, Välskärin kertomuksia, Daniel Hjortia ja mitä näköaloja
  ne ovat avanneet historiaansa harrastavalle suomalaiselle.
  Suomenkielisessä kirjallisuudessa on meillä Yrjö Koskinen, Ivalo,
  Wilkuna ynnä muutamia muita, jotka ovat tätä vainiota viljelleet.
  Eräistä, varsinkin esi-historiallisista ja muista vanhemmista
  historiallisista ajanjaksoista on meillä jo jotenkin laajoja ja
  tyhjentäviä esityksiä.
  Ja mitäs muuta kuin Suomenkansan historiaa sen laajemmassa
  merkityksessä on suurin osa nykyistä suorasanaista
  kaunokirjallisuuttamme, mikäli se kuvaa kansamme elämää ja sen
  taisteluja varsinkin karua luontoa vastaan viljelyksen puolesta. Jos
  kaikki se, mikä Suomenkansaa jo on kuvattu, sen luonnetta selitetty,
  sen tapoja esitetty, sen henki- ja tunne-elämää valaistu, olisi
  asianmukaisesti ryhmitettynä muutamin silmäyksin nähtävissä,
  olisi nykyisestä Suomesta olemassa hyvinkin monipuolinen
  kulttuurihistoriallinen kuvasarja.
  Jo useita vuosia sitten heräsi allekirjoittaneessa ajatus teoksen
  sommittelemisesta, jossa Suomi, sen kansa, luonto, elämä eri aloilla
  menneistä ajoista nykyisimpiin saakka olisi esitettynä semmoisena kuin
  sen ovat nähneet ja miksi sen ovat kuvanneet sen kaunokirjailijat. Tämä
  esittäminen tulisi -- niin suunnittelin -- tapahtumaan siten, että
  kaunokirjallisuudesta ja tyylinsä puolesta sitä lähellä olevasta muusta
  kirjallisuudesta: legendoista, runoista, romaaneista, novelleista,
  näytelmistä ja keveästi kirjoitetuista tutkielmista valikoitaisiin mitä
  meillä kunkin alan kuvaamiseen on edustavinta. Siitä tulisi siis
  jonkunlainen kaunokirjallinen maamme kirja, kansamme kirja, lukemisto
  kotia ja koulua varten -- miksi sitä nyt sitten tahtoisikin nimittää.
  Tuuma on nyt sikäli toteutumassa, että olen jotakuinkin valmiiksi
  suunnitellut ensimäisen osan tätä teosta, sen historiallisen osan.
  "Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta" tulee siis sisältämään otteita
  historiallisesta kaunokirjallisuudestamme. Siinä koetetaan, melkein
  yksinomaan kirjailijain omin sanoin, esittää Suomenkansan historia
  siinä valossa, missä he ovat sen nähneet ja mitä he tähän saakka ovat
  siinä nähneet mielikuvituksensa silmillä.
  Teoksen sisällön kuvattuihin aikoihin ja tapauksiin nähden määrää
  tietenkin olemassa olevan ainevaraston laajuus ja laatu. Koetetaan
  noudattaa sitä johtolankaa, että aikaa valaiseva ja historiallisesti
  mahdollisimman asiallinen kuvaus asetetaan etusijaan puhtaasti
  mielikuvituksellisen rinnalla.
  Teos on aijottu etupäässä historiallista lukemista harrastavalle
  suurelle yleisölle, mutta uskallan samalla myöskin toivoa, että se
  kelpaisi käytettäväksi kouluissa historian opetuksen ohella,
  koettaessaan tarjota opettajalle tilaisuutta keveämmän historiallista
  mielikuvitusta herättävän ja vireillä pitävän lukemisen osoittamiseen
  siitä huvitetuille oppilaille.
  Helsingissä syyskuulla 1912.
  _Juhani Aho_.
  
  
  
  ESIHISTORIALLISIA HAAVEITA
  
  
  ISIEN PUU.
  
  Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka peninkulmittain
  kääkkyrä-petäjiä ja vaivaskoivua kasvaa, kohoo kohoamistaan
  ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,
  haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään
  lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,
  sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Mutta kukkulan
  korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt
  ja päivät hiljaista hummataan koivujen kuningatar, tuuhea-oksainen puu,
  jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavottaa.
  Se on Haltijan pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen hän
  kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimäiset pälvet
  paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina
  mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään
  harhailtuaan ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen
  kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman
  hiljaisuuden vallitessa; -- kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui
  tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi
  aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.
  Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alatse, ulvahti susi suota
  pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava
  kotka.
  Ikäviä aikojaan haikaili Haltija lehtojaan kasvatellen, tietämättä,
  kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo
  kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut ja oravat iloaan
  pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltijasta
  huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle
  kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,
  tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota
  hän odotti.
  Oli hän jo itse mielestään yhdeksän ijäisyyttä odottanut, kun tuli
  vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:
  hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,
  vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen
  katseli Haltija häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä
  mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä
  ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria
  lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:
   Koivutar ihana impi,
   Metsän hieno haltijatar,
   Käy avuksi esittäissä,
   Toveriksi tarvittaissa,
   Laita kulta kuontaloihin,
   Pane vaski vartaloihin,
   Kehreä punanen lanka,
   Sinilanka siuahuta,
   Vetele jokien poikki,
   Lävitse salon sinisen,
   Siihen juosta joukkojesi,
   Viiletellä viljojesi --
   Antanet urholle apusi,
   Uhrin kannan koivullesi,
   Esilahjat lehdollesi.
  Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,
  kuletti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.
  Poishan tämäkin loittoni, heitti Haltijan siihen yksikseen olemaan,
  mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan,
  eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.
  Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltija, koivunsa oksia soitteli ja
  elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita
  ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran
  lahjaksi kelpaisivat.
  Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla
  koivun suonissa kihisi ja Haltijan päätä elämän halu huimasi, näki hän
  kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.
  Heidän haastelustaan kuuli hän, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen
  kaskimaita katselivat, vaikk'eivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät
  vaiko tästä kauvemmaksi kulkisivat.
  Silloin loihti koivun Haltija kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui
  kukkumaan kaikki käkensä ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä
  kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle
  yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia
  anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla
  heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella
  Koivuttaren kukkulan, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana
  ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat
  konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.
  Haltija seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän
  pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he
  samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin
  pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa
  kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan
  sortuivat. Haltijata pelotti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.
  Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden heittivät,
  Haltijan koivun. -- Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat, --
  kuuli hän heidän hartaasti sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla
  heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten
  hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin
  hänelle sen soivat.
  Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltijan ja kaskenkaatajain
  välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa
  metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä polttivat he kaatamansa
  kasken komeana uhritulena Haltijan puun ympärillä. Mutta ennenkun
  kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä
  muutamia ja kumpikin hiljaa hymisten lauloivat:
   Koivutar korea impi,
   Maitten neito mairueni,
   Anna meille oiva ohra,
   Kaura kaunis kasvattele,
   Varjele vilulta vilja,
   Pane korret korttumahan,
   Sekä varret varttumahan,
   Tuhansin neniä nosta,
   Saoin haaroja hajota,
   Kunpa antanet apusi,
   Kannan lahjat lehdollesi,
   Uhrin puullesi parahan.
  Haltija antoi mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän
  tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä
  halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjonen
  pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin
  siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan -- ja oli se hänestä
  riittävä palkkio.
  Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti ja ajan
  ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului
  kauvaksi soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä
  erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen
  haltija, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja
  naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei
  enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä
  puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat
  kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea
  anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan
  ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa
  Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää
  pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja
  paimentorvet vastailivat toisiaan vaaralta vaaralle.
  Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois ja koivun ympärille haudataan.
  Mutta koivun Haltija ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy ijäti yhtä
  nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia
  uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee
  soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin
  puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltijan puuta kukaan kaada. Sillä
  semmoinen on taru, että jos "isien puu" maahan hakataan tai siitä
  oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta
  jos sen seista annetaan ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,
  ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä haltija
  sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.
  Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin
  kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he yönsä vaivoista
  väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun
  heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno
  riemu hänen rintansa, ja hymy sydämmessä piiloutuu hän puunsa
  tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset
  tunteensa tulkitsee.
   (Juhani Aho: Lastuja III.)
  
  
  SUOMEN SYNTY.
  
   Kulki kuuluisa Kaleva,
   Poikinensa polkutteli,
   Etsien elinsijoa,
   Asuinmaata arvaellen.
   Kaukoa Kaleva kulki
   Päivän puolelta iteä,
   Päässyt päätänsä pakohon
   Ihmisiltä ilkeiltä,
   Jotk' olivat joutunehet,
   Tullehet tulille niille,
   Kussa lasna laaksoloissa
   Kuunteli kevätkäkeä.
   Paljo maita matkusteli,
   Paljo maita, paljo soita,
   Paljo synkkiä saloja,
   Korpimaita kauhe'ita.
   Ei löynnyt elinsijoa,
   Asuinmaata armahinta
   Viikon vierevän ohessa,
   Eikä viikon, eikä toisen,
   Yhen kuun kuluajalla;
   Missä maat ylen matalat,
   Kussa kankahat katalat,
   Muut paikat pahannäköiset:
   "Ei siinä sijoa mulle,
   Ei oloa onnellista."
   Niin tuli Nevan joelle,
   Laatokan lahen perälle.
   Siirtyi siitäkin edemmä,
   Pääsi vielä päiväyksen;
   Näki maat, metsät ihanat,
   Saavutti sataiset järvet.
   Salot, saarimaat tuhannet.
   Loi silmänsä loitommalle,
   Etäämmälle ennähytti,
   Keksi vuoret, keksi vaarat,
   Keksi kukkulat komeat,
   Lehot, laaksot, lempeimmät.
   Katselevi, kuuntelevi;
   Niin kuuli kevätkäkösen
   Laulelevan laaksomailla
   Kuni muinenkin kotona,
   Elonmailla entisillä.
   Sanan virkkoi, noin nimesi,
   Itse lausui ja pakisi:
   "Tuotapa minäkin toivoin,
   Ikävöin ikäni kaiken,
   Käen kullan kukkumata,
   Hopean helähtämätä."
   Meni mielehen ajatus,
   Tuli tuo ikuinen tuuma:
   "Lietkö suotu, maa suloinen,
   Maa ihana arvattuna
   Asunnoksi armahaksi,
   Onnelliseksi oloksi.
   Ollet _suotu_ onnekseni,
   Arvattu asuakseni,
   Niin sun _Suomeksi_ nimitän,
   _Suomen_ maaksi mainittelen."
   Siitä sai nimensä Suomi,
   Sai nimensä suomisesta,
   Kalevasta kansa juuren,
   Suuresta sukuperänsä,
   Mainiosta maan eläjät.
   Vieläkin kevätkäköset
   Laulelevat laaksomailla,
   Yhet laaksot, yhet laulut,
   Yhet armahat asunnot,
   Ei ole yhet asujat,
   Yhet korvat kuulemassa --
   Jo on kauankin Kaleva
   Ollut poissa poikinensa.
   (Elias Lönnrot: Mehiläinen 1836.)
  
  
  KANSATIETEELLINEN UNELMA.
  
  Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä
  vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen
  lahden pohjassa.
  Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään
  suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin,
  kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja
  kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni
  johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven
  rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat
  torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui
  taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat
  minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.
  Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin
  seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei
  ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän
  katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan
  kerääjä on?
  _Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?
  _Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.
  _Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka
  kulkivat maata maailmaa?
  _Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä
  maataksemmekin!
  Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä
  olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni
  rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä
  kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:
  "Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on
  raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia
  tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin
  niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka
  pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti
  lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu
  tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: _Tja, Erma, Unus, Kri,
  Uometar_. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät
  niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin
  tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,
  niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.
  Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan
  ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti
  heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs
  nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei
  kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin
  muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka
  nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret,
  ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä
  säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden
  tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,
  ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset
  viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset
  tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan,
  marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden
  huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla
  istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve
  kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan
  kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja
  sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän
  vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä
  emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin,
  mainittu nuorukainen heidän kerallansa.
  "Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden
  olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna
  sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat,
  että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he
  huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko
  kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle
  uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei
  ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella
  nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen
  mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä.
  Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa,
  poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin
  silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! --
  Mitä me sillä voitamme? -- lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties
  tuolla lännen saloilla...'"
  -- Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja
  lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä
  kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan
  katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja
  näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran
  he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja
  jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin
  verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret,
  että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme
  ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä
  tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret
  sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen
  erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme,
  ja..."
  "Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi
  sopisi?"
  "Muistatteko hänen nimensä?"
  "Aina, aina!"
  "No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme
  toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...
  Mutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö
  niin?"
  Tarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.
  "Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin
  itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin
  ennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi,
  nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän
  muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä
  nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,
  omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän
  kulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui
  niiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea
  hamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä
  väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.
  "Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei
  vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja
  petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut
  myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille
  sanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen
  poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka
  kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!
  Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.'
  Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan
  iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului
  aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.
  "Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen
  lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä
  keskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi
  vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei
  tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan
  ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä,
  milloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä
  viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta
  tulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei
  tajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin
  olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!
  "Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren
  pienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä
  huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen
  aikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan
  elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät;
  niiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren
  majaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi
  'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle
  viittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa
  päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin
  hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli
  täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.
  "Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo
  
You have read 1 text from Finnish literature.