Kunnon Kasper ja kaunis Anni - 3

Total number of words is 3726
Total number of unique words is 1755
26.9 of words are in the 2000 most common words
36.9 of words are in the 5000 most common words
41.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
itseltäni. Sydämeni pakahtui, mutta minun täytyi vangita heidät ja
jättää heidät oikeuden käsiin, sillä minä olen ruhtinaani sotilas, ja
kunniani ei salli minun osottaa mitään sääliväisyyttä. Olen kunnian
vuoksi jättänyt isäni ja veljeni alttiiksi kostolle; ah! rukoilkoon
jokainen puolestani, että minulle suotaisiin tähän, missä olen
kaatunut, kunniallinen hauta äitini viereen. Se seppele, jonka läpi
ammuin itseni, pitää isoäidin lähettää kauniille Annille ja tervehtää
häntä minulta; ah! hänen kohtalonsa koskee kipeästi sisimpääni, mutta
hän ei saa tulla varkaan pojan vaimoksi, sillä hän on aina ollut sangen
arka kunniastaan. Armas kaunis Anniseni, ethän vallan pahasti
kauhistune minun tähteni, tyydy osaasi, ja jos jolloinkin olit edes
rahtusen hyvä minulle, niin älä puhu pahaa minusta. Enhän mahda mitään
häpeälleni! Olin nähnyt niin paljon vaivaa pysyäkseni koko elämäni
kunnian tiellä, olin jo aliupseeri ja paraassa maineessa eskadroonani
kesken, olisin varmasti kerran päässyt upseeriksi, ja sinua, Anniseni,
en olisi sittenkään hylännyt, enkä olisi kosinut ketään ylhäisempää --
mutta varkaan poika, jonka itsensä täytyy kunnian vuoksi vangita ja
jättää tuomittavaksi oma isänsä, ei voi elää häpeänsä jälkeen.
Anniseni, armas Anniseni, ota kuitenkin seppele, olen ollut sinulle
aina uskollinen, ja niin olkoon Jumala minulle armollinen! Annan
sinulle nyt vapautesi takaisin, mutta osota minulle se kunnia, ettet
mene naimisiin kenenkään kanssa, joka saattaisi olla minua huonompi; ja
jos voit, niin rukoile puolestani, että saisin kunniallisen haudan
äitini viereen, ja jos sinä joutuisit kuolemaan täällä meidän
paikkakunnalla, niin anna sinäkin haudata itsesi meidän viereemme; hyvä
isoäiti tulee myös kerran luoksemme, ja niin olemme sitten kaikki
yhdessä, minulla on matkalaukussani viisikymmentä taaleria, ne on
pantava kasvamaan korkoa sinun ensimäisen lapsesi hyväksi. Hopeisen
kelloni saakoon herra pastori, jos saan kunniallisen hautauksen.
Hevoseni, univormuni ja aseeni kuuluvat herttualle, tämä muistikirjani
kuuluu sinulle. Hyvästi, kallis sydänkäpyseni, hyvästi, rakas isoäiti,
rukoilkaa puolestani ja voikaa kaikki hyvin -- Jumala armahtakoon minua
-- ah, epätoivoni on suuri!"
En voinut ilman katkeria kyyneliä lukea näitä varmasti jalon onnettoman
ihmisen viimeisiä sanoja.
"Kasperin on täytynyt olla varsin hyvä ihminen, muori kulta", sanoin
vanhukselle, joka sanani kuultuaan pysähtyi ja puristi kättäni ja sanoi
syvästi liikutetuin äänin:
"Todella, hän oli maailman paras ihminen. Mutta noita viimeisiä
epätoivon sanoja hänen ei olisi pitänyt kirjoittaa, ne vievät häneltä
kunniallisen haudan, ne vievät hänet anatomiasaliin. Voi, kirjuri
kulta, kunpa voisit auttaa siinä asiassa."
"Miten niin, muori kulta?" kysyin minä, "Miten nuo Kasperin viimeiset
sanat voivat siihen vaikuttaa?"
"Kyllä varmaan", vastasi hän, "tuomari on itse sen minulle sanonut. On
tullut käsky kaikille oikeusistuimille, että vain ne, jotka
synkkämielisyydestä ovat surmanneet itsensä, saavat kunniallisen
hautauksen. Mutta kaikki ne, jotka epätoivosta ovat itsensä
lopettaneet, on vietävä anatomiasaliin, ja tuomari on sanonut minulle,
että hänen täytyy lähettää Kasper, koska hän on itse tunnustanut
epätoivonsa, leikkelysaliin."
"Sepä on kummallinen laki", sanoin minä, "sillä voitaisiinhan jokaisen
itsemurhaajan suhteen panna toimeen tutkimus siitä, onko hän toiminut
synkkämielisyyden vai epätoivon vallassa, mikä voisi kestää niin
kauan, että tuomari ja asianajajat itse vaipuisivat sentakia
synkkämielisyyteen ja epätoivoon ja joutuisivat anatomiasaliin. Mutta
ollos hyvässä turvassa, muori kulta, herttuamme on niin hyvä herra,
että hän kuultuaan asian juurta jaksaen varmasti suo Kasper-raukalle
leposijan äidin viereen."
"Jumala sen suokoon!" vastasi vanhus; "katsohan nyt, hyvä mies, kun
tuomari oli pannut kaiken paperille, antoi hän minulle muistikirjan ja
kauniille Annille varatun seppeleen, ja niin olen eilisestä saakka
juossut tänne, jotta voisin antaa hänelle hänen kunniapäivänään
lohdutusta vielä hänen viime tiellään. Kasper on kuollut oikeaan
aikaan, sillä jos hän olisi tiennyt kaikki, olisi hän surusta tullut
hulluksi."
"Miten on sitten tuon kauniin Annin laita?" kysyin vanhukselta.
"Milloin sanotte hänellä olevan jälellä vain muutamia hetkiä, milloin
taas puhutte hänen kunniapäivästään ja siitä että hän saa lohtua teidän
surullisesta sanomastanne. Sanokaa minulle toki kaikki suoraan,
tahtooko hän viettää häitä jonkun toisen kanssa, onko hän kuollut vai
sairas? Minun täytyy tietää kaikki, jotta voin panna sen
anomuskirjaan."
Silloin vastasi vanhus:
"Ah, kirjuri hyvä, asia on nyt niin, Jumalan tahto tapahtukoon! Katsos,
kun Kasper tuli, en ollut sittenkään oikein iloinen; ja kun Kasper
lopetti elämänsä, en ollut sittenkään oikein surullinen; en olisi
mitenkään voinut enää elää sen jälkeen, jollei Jumala olisi armahtanut
minua vielä suuremmalla kärsimyksellä, niin, sanon sinulle, että
sydämeni suojaksi oli asetettu kivi, ikäänkuin jäänmurtaja, ja kaikki
tuskat, jotka pohjajään tavoin syöksyivät minua vastaan ja olisivat
varmasti puhkaisseet sydämeni, ne musertuivat tähän kiveen ja
ajelehtivat kylmästi ohi. Tahdon kertoa sinulle jotakin; se on
surullinen juttu.
"Kun kummityttöni, kaunis Anni, kadotti äitinsä, joka oli minun
serkkuni ja asui seitsemän peninkulman päässä meiltä, olin tuon sairaan
vaimon luona. Hän oli köyhän talonpojan leski ja oli nuoruudessaan
rakastanut erästä jääkäriä, mutta hylännyt hänet hänen rajun elämänsä
vuoksi. Jääkäri oli lopulta joutunut sellaiseen kurjuuteen, että hän
murhasta kuolemaan tuomittuna istui vankeudessa. Sen kuuli serkkuni
sairasvuoteellaan, ja se koski häneen niin kipeästi, että hänen tilansa
huononi päivä päivältä, ja vihdoin hän kuolinhetkellään, jättäessään
armaan kauniin Annin kummityttönäni minun huostaani ja ottaessaan
minulta jäähyväiset, sanoi minulle: 'Rakas Anna Margareeta, kun kuljet
sen pikkukaupungin läpi, jossa Jürge istuu vangittuna, niin ilmoita
hänelle vanginvartijan kautta minun kuolinvuoteellani pyytäneen häntä
kääntymään Jumalan puoleen ja rukoilleen hartaasti hänen puolestaan
viimeisellä hetkelläni ja tervehtivän häntä ystävällisesti.' -- Kohta
näin sanottuaan kuoli tuo hyvä serkku, ja kun hänet oli haudattu, otin
pienen Annin, joka silloin oli kolmivuotias, käsivarrelleni ja lähdin
hänen kanssaan kotia kohti.
"Sen pikkukaupungin laidassa, jonka läpi matkani piti, kuljin
teloituspaikan ohi, ja koska teloittaja oli tunnettu eläinlääkärinä,
tarvitsi minun ostaa häneltä jotakin rohtoa kylävoudillemme. Astuin
tupaan ja sanoin mestarille, mitä tahdoin, ja hän pyysi minua
seuraamaan mukanaan aittaan, jossa hänen yrttinsä olivat säilössä,
auttamaan häntä niiden etsimisessä. Jätin Annin tupaan ja seurasin
häntä. Palatessamme tupaan seisoi Anni erään pienen, seinään
kiinnitetyn kaapin ääressä ja puhui: 'Isoäiti, siellä sisällä on hiiri,
kuulkaas, kuinka se rapisee, siellä sisällä on hiiri!'
"Kuultuaan lapsen sanovan näin mestari muuttui sangen vakavaksi
kasvoiltaan, tempasi kaapin auki ja virkkoi: 'Jumala olkoon meille
armollinen!' sillä hän näki mestausmiekkansa, joka riippui kaapissa
yksinään naulassa, heiluvan sinne tänne. Hän otti miekan alas ja minua
kauhistutti. -- 'Vaimo kulta', sanoi hän, 'jos te rakastatte pientä,
armasta Annianne, niin älkää pelästykö, jos minä miekallani hiukan
naarmutan ihoa hänen kaulansa ympäriltä, sillä miekka on heilunut hänen
edessään, se on vaatinut hänen vertansa, ja jollen minä sillä naarmuta
hänen kaulaansa, niin uhkaa lasta elämässä suuri onnettomuus.' --
Samassa hän tarttui lapseen, joka alkoi parkua kamalasti; minä huusin
myös ja tempasin Annin pois. Samalla astui kaupungin pormestari sisään,
hän tuli metsästämästä ja tahtoi tuoda teloittajalle kipeän koiransa
parannettavaksi. Hän kysyi parkumisen syytä, ja Anni huusi: 'Hän tahtoo
tappaa minut!' Minä olin suunniltani kauhistuksesta. Teloittaja kertoi
tapauksen pormestarille. Tämä moitti hänen taikauskoansa, kuten hän
sitä nimitti, kiivaasti ja ankarin uhkauksin, mutta teloittaja kuunteli
sitä vallan levollisesti ja sanoi: 'Niin ovat isäni uskoneet ja niin
uskon minäkin.'
"Silloin sanoi pormestari: 'Mestari Frans, jos uskotte miekkanne
liikkuneen, koska täten ilmoitan teille, että teidän tulee huomenna
varhain kello kuuden aikana katkaista jääkäri Jürgen kaula, niin tahdon
sen vielä antaa teille anteeksi; mutta se että tahdotte siitä päättää
jotakin tämän armaan lapsen suhteen, on järjetöntä ja hullua; sehän
voisi saattaa ihmisen vallan epätoivoon, jos hänelle myöhemmin hänen
vanhuudessaan sanottaisiin, että sellaista oli tapahtunut hänelle hänen
nuoruudessaan. Ei pidä johtaa ketään ihmistä kiusaukseen.' -- 'Mutta ei
myöskään minkään teloittajan miekkaa', sanoi mestari Frans itsekseen ja
ripusti miekkansa jälleen kaappiin. Nyt pormestari suuteli Annia ja
antoi hänelle jahtilaukustaan sämpylän, ja kun hän sitten oli kysynyt
minulta, kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa, ja minä olin
kertonut hänelle serkkuni kuoleman ja jääkäri Jürgelle vietävän
viestini, sanoi hän minulle: 'Te saatte sen itse toimittaa perille,
tahdon itse viedä teidät hänen luokseen; hänellä on kova sydän, kenties
tuon hyvän kuolevan muisto hellyttää häntä hänen viime hetkinään'. --
Nyt otti tuo hyvä herra minut ja Annin vaunuihinsa, jotka odottivat
portilla, ja ajoi meidän kanssamme kaupunkiin.
"Hän käski minun mennä keittäjättärensä luo. Siellä saimme hyvää
ruokaa, ja iltapäivällä hän lähti kanssani tuon syntisparan luo. Kun
minä sitten kerroin hälle serkkuni viimeiset sanat, alkoi hän
katkerasti itkeä ja huusi: 'Ah, Jumalani! jos hän olisi tullut
vaimokseni, en ikinä olisi joutunut näin pitkälle.' Sitten hän anoi,
että pyydettäisiin herra pastoria vielä kerran tulemaan hänen
luoksensa, hän tahtoisi rukoilla tämän kanssa. Pormestari lupasi sen
hänelle ja ylisti häntä hänen mielenmuutoksestaan ja kysyi häneltä,
olisiko hänellä ennen kuolemaansa kenties jotakin toivomusta, jonka hän
voisi täyttää. Silloin sanoi jääkäri Jürge: 'Ah, pyytäkää tätä vanhaa
hyvää vaimoa olemaan huomenna serkkuvainajansa pikkutytön kera läsnä
minun teloituksessani; se vahvistaisi minun sydäntäni viime
hetkelläni.' Pormestari pyysikin sitä minulta, ja niin kammottavaa kuin
se minusta olikin, en voinut sitä kieltää tuolta kurjalta ja
viheliäiseltä ihmiseltä, minun täytyi kättä antaen luvata se hänelle
juhlallisesti, ja hän vaipui itkien oljillensa. Pormestari lähti sitten
kanssani ystävänsä pastorin luo, jolle minun vielä kerran täytyi kertoa
kaikki, ennenkuin hän lähti vankilaan.
"Yö täytyi minun lapsen kera nukkua pormestarin talossa, ja seuraavana
aamuna lähdin raskain mielin jääkäri Jürgen mestauspaikalle. Seisoin
piirissä pormestarin vieressä ja näin miten hän taittoi sauvan; nyt
piti jääkäri Jürge vielä kauniin puheen, ja kaikki ihmiset itkivät, ja
hän katseli perin liikutettuna minua ja pikku Annia, joka seisoi
edessäni, ja sitten hän suuteli mestari Fransia, pastori rukoili hänen
kanssaan, hänen silmänsä sidottiin ja hän polvistui. Nyt antoi mestaaja
hänelle kuoliniskun. 'Jeesus, Maaria, Joosef!' parkaisin minä, sillä
Jürgen pää kimposi Annia kohti ja tarttui hampaillaan kiinni lapsen
mekkoon, mistä Anni alkoi kauheasti parkua. Riistin esiliinan yltäni ja
heitin sen tuon hirveän pään yli, kunnes mestari Frans ennätti hätään
ja tempasi sen irti, virkkaen: 'Muori, muori, mitä sanoinkaan tänä
aamuna; minä tunnen miekkani, se on elävä!'
"Minä olin vaipunut kauhusta maahan, Anni parkui hirveästi. Pormestari
oli perin tyrmistynyt ja antoi minun lapsen kera mennä hänen taloonsa.
Siellä hänen vaimonsa lahjoitti minulle ja lapselle toiset vaatteet, ja
päivällisen jälkeen lahjoitti pormestari meille rahaakin, samoin useat
muutkin kaupunkilaiset, jotka tahtoivat nähdä Annia, niin että minä
sain hänelle kokoon kaksikymmentä taaleria ja paljon vaatteita.
Iltasella tuli taloon pastori ja puhui minulle kauan siitä, että
kasvattaisin Annia vain oikein hyvin jumalanpelossa, enkä välittäisi
mitään kaikista noista surullisista enteistä; ne muka olivat pelkästään
saatanan pauloja, joita piti halveksia. Sitten hän lahjoitti minulle
Annia varten kauniin raamatunkin, joka hänellä on vieläkin, ja sitten
tuo hyvä pormestari seuraavana aamuna antoi meidän vielä ajaa kolmen
peninkulman matkan kotiin. Oi, hyvä Jumala, ja kaikki on kuitenkin
käynyt toteen", sanoi vanhus ja vaikeni.
Kamala aavistus valtasi minut, vanhuksen kertomus oli minut aivan
musertanut.
"Jumalan nimessä, muoriseni", huudahdin, "Mitä sitten on tapahtunut
Anni-rukalle, -- eikö asiaa voida mitenkään auttaa?"
"Nuo hampaat ovat hänet temmanneet siihen", sanoi vanhus, "tänään hänet
mestataan, mutta hän on tehnyt sen epätoivossaan; -- kunnia, kunnia oli
hänellä mielessä; hän joutui häpeään kunnianhimon vuoksi, eräs ylhäinen
mies vietteli hänet ja jätti hänet sitten niine hyvinensä; hän
tukehdutti lapsensa samaan esiliinaan, jonka silloin heitin jääkäri
Jürgen pään peitteeksi ja jonka hän salaa varasti minulta. Ah,
nuo hampaat ovat temmanneet hänet siihen, hän on tehnyt sen
mielenhäiriössä. Viettelijä oli luvannut naida hänet ja sanonut
Kasperin jääneen Ranskaan. Silloin hän joutui epätoivoon, teki
tihutyönsä ja itse ilmoittautui oikeudelle. Kello neljän aikaan hänet
mestataan. Hän kirjoitti minulle, että vielä tulisin hänen luoksensa;
minä tahdon tehdä sen nyt ja viedä hänelle Kasper-raukan seppeleen ja
tervehdyksen ja sen ruusun, jonka sain tänään yöllä; se lohduttaa
häntä. Ah, rakas kirjuri, jospa vain voisit anomuskirjalla saada aikaan
sen, että Annin ruumis samoinkuin Kasperinkin saataisiin haudata meidän
kirkkomaahamme."
"Kaikkeni, kaikkeni tahdon koettaa", huudahdin. "Heti tahdon rientää
linnaan; ystäväni, joka antoi sinulle ruusun, on siellä vahdissa; hän
kyllä herättää herttuan, minä tahdon polvistua hänen vuoteensa ääreen
ja pyytää häneltä armoa Annille."
"Armoako?" sanoi vanhus kylmästi. "Hampain on hänet vedetty siihen;
kuulehan, rakas ystävä, oikeus on parempi kuin armo; mitä auttaa kaikki
armo maan päällä, meidän täytyy kuitenkin kaikkien astua tuomiolle:
"'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo,
teit' odottaa viimeinen tuomio'.
"Näetkös, hän ei tahdo mitään armoa; sitä on tarjottu hänelle, jos hän
tahtoisi ilmaista lapsensa isän, mutta Anni on sanonut: 'Olen surmannut
hänen lapsensa ja tahdon kuolla enkä tehdä häntä onnettomaksi; minun
täytyy kärsiä rangaistukseni, jotta pääsisin lapseni luo, mutta voi
tuottaa hänelle turmion, jos mainitsen hänen nimensä.' Sentähden hänet
tuomittiin mestattavaksi. Mene herttuan luo ja pyydä häneltä Kasperille
ja Annille kunniallista hautaa. Mene heti, sillä näetkös: tuolla menee
herra pastori vankilaan, minä tahdon puhutella häntä ottamaan minut
mukaansa kauniin Annin luo. Jos kiiruhdat, niin voit ehkä vielä tuoda
meille tuolla ulkona mestauspaikalla lohdutukseksi tiedon, että Kasper
ja Anni saavat kunniallisen haudan."
Näin puhellessamme olimme kohdanneet papin; vanhus kertoi hänelle
suhteensa vangittuun, ja hän otti eukon ystävällisesti mukaansa
vankilaan. Minä taas riensin niin nopeasti kuin ikinä jaksoin linnaan,
ja minuun teki lohdullisen vaikutuksen, ollen ikäänkuin toivon
merkkinä, kun kreivi Grossingerin talon ohitse syöksyessäni kuulin
puutarhahuoneen avonaisesta ikkunasta herttaisen äänen laulavan luutun
säestyksellä:
Lemmestä Armo haastoi,
mut valvoo Kunnia
ja haastajalle toivoo
hyv'yötä harrasta.
Ja Armo hunnun ottaa,
kun Lempi ruusut suo;
niin rakas Kunnialle
on Armo-sulho tuo.
Oi, minulla oli enemmänkin hyviä enteitä! Sata askelta kauempana löysin
valkean hunnun virumassa kadulla; nostin sen maasta, se oli täynnä
tuoksuvia ruusuja. Pidin sitä kädessäni ja juoksin edelleen ajatellen:
ah, Jumalani, se merkitsee armoa! Kääntyessäni kulmauksen ympäri näin
erään miehen, joka verhoutui vaippaansa minun rientäessäni ohitse hänen
editseen ja käänsi minulle kiivaasti selkänsä, pysyäkseen tuntematonna.
Hänen ei olisi tarvinnut tehdä niin, sillä minä en nähnyt enkä kuullut
sisimmässäni muuta kuin: armoa, armoa! ja syöksyin ristikkoportista
linnanpihalle. Jumalan kiitos, vänrikki, kreivi Grossinger, joka käveli
edestakaisin kukkivien kastanjapuiden alla vahdin edessä, tuli jo minua
vastaan.
"Rakas kreivi", sanoin rajusti, "teidän täytyy heti viedä minut
herttuan luo, heti paikalla, tai kaikki on myöhäistä, kaikki on
hukassa!"
Hän näytti käyvän hämilleen tästä esityksestä ja sanoi:
"Mitä johtuukaan mieleenne tällä oudolla hetkellä? Se ei käy mitenkään
päinsä, tulkaa paraatiin, silloin tahdon esitellä teidät."
Maa poltti jalkojeni alla. "Nyt tai ei koskaan!" huudahdin; "sen täytyy
tapahtua, se koskee ihmishenkeä!"
"Se ei käy nyt päinsä", vastasi Grossinger terävästi ja torjuvasti, "se
koskee kunniaani, minua on kielletty tänä yönä ilmoittamasta ketään."
Sana kunnia saattoi minut epätoivoon. Ajattelin Kasperin kunniaa, Annin
kunniaa, ja sanoin:
"Kirottu kunnia, juuri hankkiakseni enää viimeisen avun, minkä mokoma
kunnia on jättänyt jälelle, minun täytyy päästä herttuan luo. Teidän
täytyy ilmoittaa minut, tai muutoin huudan ääneen herttuaa."
"Jos te teette sen", sanoi Grossinger kiivaasti, "niin jätän teidät
vahdin käsiin. Te olette haaveilija, te ette tunne mitään olosuhteita."
"Oi, kyllä minä tunnen olosuhteita, hirveitä olosuhteita! Minun täytyy
päästä herttuan puheille; joka minutti on korvaamaton", intin minä;
"jollette tahdo ilmoittaa minua heti, niin riennän yksin hänen
luokseen."
Näin sanoen tahdoin kiiruhtaa portaille, jotka johtivat ylös herttuan
huoneihin, kun samassa huomasin tuon jo mainitun vaippaan verhoutuneen
miehen, joka oli kohdannut minut, kiiruhtavan samoille portaille.
Grossinger käänsi minut väkisin ympäri, jotta en näkisi tuota toista.
"Mitä teette, hullu", kuiskasi hän minulle, "olkaa hiljaa ja
rauhoittukaa, te saatatte minut onnettomaksi."
"Miksi ette pysähdytä tuota miestä, joka tuolla juuri meni ylös?"
sanoin minä. "Hänellä ei suinkaan ole mitään niin tähdellistä asiaa
kuin minulla. Ah, asiani on tuiki tähdellinen, minun täytyy, minun
täytyy! Se koskee erään onnettoman vietellyn olento-raukan kohtaloa."
Grossinger vastasi:
"Te olette nähnyt tuon miehen menevän ylös. Jos te vielä mainitsette
siitä sanaakaan, niin saatte tutustua miekkaani. Juuri sentähden että
hän meni ylös, te ette voi mennä sinne, -- herttualla on asioita hänen
kanssaan."
Silloin tuli valoa herttuan ikkunoihin. "Hyvä Jumala, hänellä on valoa,
hän on ylhäällä!" sanoin; "Minun täytyy puhutella häntä, taivaan
nimessä, päästäkää minut tai minä huudan apua."
Grossinger tarttui käsivarteeni ja sanoi:
"Te olette juovuksissa, tulkaa vahtihuoneeseen; minä olen ystävänne,
nukkukaa tarpeeksenne ja sanelkaa minulle se laulu, jonka se vanha
eukko tänä yönä lauloi tuolla portailla, kun johdin kiertovahtia
ohitse; se laulu kiinnittää suuresti mieltäni."
"Juuri vanhuksen ja hänen omaistensa vuoksi minun täytyy puhua herttuan
kanssa!" huudahdin kiivaasti.
"Vanhuksenko vuoksi?" vastasi Grossinger. "Hänen vuoksensa te voitte
puhua minun kanssani, -- suuret herrat eivät ymmärrä mitään
sellaisesta; nopeasti, tulkaa vahtihuoneeseen."
Hän tahtoi vetää minut pois; silloin linnankello löi puoli neljä, sen
ääni leikkasi sieluni läpi kuin hätähuuto, ja minä huusin kaikin voimin
ylös herttuan ikkunoihin:
"Apua! Jumalan nimessä apua kurjalle vietellylle olennolle!"
Silloin muuttui Grossinger aivan kuin mielettömäksi, hän tahtoi tukkia
suuni, mutta minä painiskelin hänen kanssaan; hän sysäsi minua
niskasta, hän haukkui, mutta minä en tuntenut enkä kuullut mitään. Hän
huusi vahtia, korpraali riensi muutamien sotamiesten kera saapuville
ottamaan minua kiinni, mutta juuri siinä tuokiossa avautui herttuan
ikkuna ja sieltä huudettiin alas:
"Vänrikki kreivi Grossinger, mikä häväistys tämä on? Tuokaa se mies
tänne ylös, ja heti paikalla!"
En odottanut vänrikkiä, vaan syöksyin portaita ylös ja lankesin
herttuan jalkoihin, joka ällistyneenä ja harmistuneena käski minun
nousta ylös. Hänellä oli kannussaappaat jalassa, mutta yllään yönuttu,
jota hän huolellisesti piteli kiinni rinnan kohdalta.
Esitin herttualle kaiken sen, mitä vanhus oli kertonut minulle ulaanin
itsemurhasta ja kauniin Annin vaiheista, niin suppeasti kuin hätä
vaati, ja rukoilin häneltä ainakin mestauksen lykkäämistä muutamaksi
tunniksi ja kunniallista hautaa molemmille onnettomille, jos kerran
armahduksen saanti oli mahdoton. -- "Oi, armoa, armoa!" huudahdin,
samalla kun vedin poveltani esiin löytämäni valkoisen, ruusujen
täyttämän hunnun; "tämä huntu, jonka olin löytänyt tänne tullessani,
näytti minusta lupaavan armoa."
Herttua tarttui kiihkeästi huntuun ja oli kovin liikutettu. Hän puristi
huntua käsissään, ja kun minä lausuin, että tuo tyttöparka oli väärän
kunnianhimon uhri, jonka eräs ylhäinen mies oli avioliiton lupauksella
vietellyt, ja että hän oli niin jalo, että mieluummin tahtoi kuolla
kuin ilmaista viettelijänsä -- silloin keskeytti herttua minut
kyyneleet silmissä ja sanoi: "Vaietkaa, taivaan nimessä, vaietkaa!" --
ja nyt hän kääntyi ovella seisovan vänrikin puoleen ja sanoi tulisella
kiireellä: "Pois, rientäkää ratsain tämän miehen kanssa; ratsastakaa
hevonen kuoliaaksi, kunhan vain ehditte ajoissa mestauspaikalle;
kiinnittäkää tämä huntu miekkanne kärkeen, heiluttakaa sitä ja
huutakaa: armo, armo! -- minä tulen perästä."
Grossinger otti hunnun; hän oli aivan muuttunut, hän näytti aaveelta
pelkästä tuskasta ja kiireestä. Me syöksyimme talliin, nousimme
ratsaille ja lähdimme täyttä laukkaa; hän syöksyi mielipuolen tavoin
ulos portista. Kiinnittäessään huntua miekkansa kärkeen hän huusi:
"Herra Jeesus, sisareni!" minä en ymmärtänyt, mitä hän tahtoi. Hän
seisoi pystyssä jalustimissa, liehutti huntua ja huusi: "armo, armo!"
Me näimme ihmisjoukon koossa kummulla mestauspaikan ympärillä. Hevoseni
pelkäsi liehuvaa huntua. Ollen kehno ratsastaja en voinut saavuttaa
Grossingeria, joka kiidätti täyttä laukkaa, vaikka ponnistinkin kaikki
voimani. Surkea sattuma! tykistö harjoitteli läheisyydessä, ja
kanuunoin jyminä teki huutomme etäältä kuulemisen mahdottomaksi.
Grossingerin hevonen kaatui, väkijoukko hajosi äkkiä tieltä, minä näin
piirin sisään, näin teräksen välähtävän aamuauringon valossa -- ah,
Jumala, se oli mestaajan miekan välähdys! -- Minä nelistin paikalle ja
kuulin väkijoukon valitukset. "Armahdus, armahdus!" huusi Grossinger ja
syöksyi liehuvin hunnuin ihmispiirin läpi ikäänkuin raivostunut, mutta
mestaaja nosti häntä vastaan kauniin Annin verisen pään, joka
kaihomielisesti hymyili hänelle. Silloin huusi Grossinger: "Jumala
olkoon minulle armollinen!" ja kaatui maahan ruumiin päälle. "Tappakaa
minut, hyvät ihmiset, minä hänet olen vietellyt, minä olen hänen
murhaajansa!"
Koston vimma valtasi väkijoukon; vaimot ja neidot tunkivat esiin,
raastoivat hänet ruumiin päältä ja polkivat häntä jaloillaan; hän ei
puolustanut itseään; vartijat eivät voineet hillitä raivoavaa kansaa.
Silloin nousi huuto: herttua, herttua! Hän saapui avovaunuissa; aivan
nuori mies, hattu syvään silmille painettuna, vaippaan verhoutuneena,
istui hänen vieressään. Ihmiset raahasivat Grossingerin esille;
"Jeesus, veljeni!" huusi tuo nuori upseeri mitä naisellisimmalla
äänellä vaunuista. Herttua sanoi hämmästyneenä hänelle: "Vaietkaa!" Hän
hyppäsi vaunuista, tuo nuori mies tahtoi seurata, herttua työnsi hänet
jotensakin tylysti takaisin, mutta silloinpa kävikin selville, että
mainittu nuori mies oli upseeriksi pukeutunut Grossingerin sisar.
Herttua antoi asettaa rääkätyn, verta vuotavan, tainnoksiin menneen
Grossingerin vaunuihin; sisar ei enää välittänyt mistään, vaan heitti
vaippansa veljensä yli; jokainen näki hänet nyt naisen asussa. Herttua
oli hämillään, mutta tointui pian ja käski vaunujen heti kääntyä ja
viedä kreivittären veljineen heidän asuntoonsa.
Tämä tapaus oli jossakin määrin tyynnyttänyt väkijoukon vimmaa. Herttua
sanoi ääneen vahtiapitävälle upseerille:
"Kreivitär Grossinger näki veljensä ratsastavan talonsa ohitse tuomaan
armahdusta ja tahtoi olla läsnä tässä iloisessa tapahtumassa. Kun minä
samassa tarkoituksessa ajoin ohi, seisoi kreivitär ikkunassa ja pyysi
minua ottamaan hänet mukaani vaunuihini, enkä minä voinut kieltää sitä
tuolta hyväsydämiseltä lapselta. Hän otti veljensä vaipan ja hatun,
jottei herättäisi mitään huomiota, ja on -- onnettoman sattuman
yllättämänä -- juuri siten tehnyt koko asian seikkailunomaiseksi
häväistysjutuksi. Mutta miten voitte te, herra luutnantti, jättää
onnettoman kreivi Grossingerin roskajoukon valtaan? Sehän on kauhea
tapaus. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän ratsunsa kaatumisen
vuoksi saapui liian myöhään. Minä tahdon, että kreivin rääkkääjät
vangitaan ja rangaistaan."
Nämä herttuan sanat aiheuttivat yleisen huudon: "Hän on lurjus, juuri
hän on ollut kauniin Annin viettelijä ja murhaaja, hän on sen itse
tunnustanut, tuo kurja, ilkeä mies!"
Kun tämä huuto kaikui joka puolelta ja kun myöskin pappi, upseeri ja
oikeusviranomaiset vahvistivat sen, joutui herttua niin syvän
järkytyksen valtaan, ettei hän kyennyt lausumaan muuta kuin: "Kauheaa,
kauheaa, voi tuota kurjaa miestä!"
Nyt astui herttua vaaleana ja kalpeana piiriin, tahtoen nähdä kauniin
Annin ruumiin. Se lepäsi vihreällä nurmikolla valkeassa, mustin
nauharuusukkein koristetussa puvussa; vanha isoäiti, joka ei vähääkään
välittänyt kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtui, oli sovittanut hänen
päänsä muuhun ruumiiseen ja peittänyt esiliinallaan tuon hirveän
katkaisukohdan. Hän asetti parhaillaan Annin käsiä ristiin sen raamatun
päälle, jonka pastori muinoin tuossa pikkukaupungissa oli lahjoittanut
pienelle Annille; kultaisen seppeleen hän kiinnitti Annin päähän ja
pani hänen rintaansa sen ruusun, jonka Grossinger yöllä oli antanut
hänelle, tietämättä kenelle hän sen antoi.
Tämän nähdessään herttua lausui:
"Kaunis onneton Anni! Hävytön viettelijä, sinä saavuit liian myöhään!
Vanha äiti-parka, sinä yksin olet pysynyt hänelle uskollisena kuolemaan
saakka."
Huomattuaan samalla minut siinä lähellänsä hän virkkoi minulle:
"Te mainitsitte minulle jotakin korpraali Kasperin viimeisestä
tahdosta; onko se teillä muassanne?"
Minä käännyin nyt vanhuksen puoleen ja sanoin hänelle:
"Muori-parka, antakaa minulle Kasperin muistikirja; hänen korkeutensa
haluaa lukea siitä hänen viimeisen tahtonsa."
Vanhus, joka ei välittänyt mistään, sanoi kärtyisesti:
"Oletko sinäkin taas siinä? Olisit mieluummin voinut kokonaan pysyä
kotonasi. Onko sinulla anomuskirja? Nyt se on myöhäistä, minä en ole
voinut antaa tuolle lapsi-raukalle sitä lohtua, että hän pääsee
Kasperin viereen kunnialliseen hautaan; ah, olen valehdellut sen
hänelle edeltäpäin, mutta hän ei ole uskonut minua."
Herttua keskeytti hänet sanoen:
"Te ette ole valehdellut, muori hyvä; tämä mies on tehnyt kaiken
voitavansa; hevosen kaatuminen on syynä kaikkeen; mutta Anni tulee
saamaan kunniallisen haudan äitinsä ja Kasperin viereen; Kasper oli
kelpo mies; heille kummallekin tullaan pitämään ruumissaarna, aiheena
sanat: antakaa Jumalalle yksin kunnia! Kasper tullaan hautaamaan
vänrikkinä, hänen eskadroonansa tulee ampumaan haudalla kolmasti hänen
kunniakseen, ja tuon turmiontuojan Grossingerin miekka tullaan
asettamaan hänen arkulleen."
Näin sanottuaan hän otti Grossingerin miekan, joka hunnun kera vielä
virui maassa, irroitti siitä hunnun, peitti sillä Annin ja lausui:
"Tämä onneton huntu, joka niin mielellään olisi tuonut hänelle
armahduksen, on palauttava hänelle jälleen kunnian; hän on kuollut
kunniallisena ja armahdettuna, huntu on haudattava hänen mukanaan."
Miekan hän antoi vahtiupseerille sanoen:
"Vielä tänään saatte paraadissa määräykseni ulaanin ja tämän
tyttö-rukan hautaamisesta."
Nyt hän kovasti liikutettuna luki ääneen Kasperin viime sanat; vanha
isoäiti syleili riemunkyyneliä vuodattaen hänen jalkojaan, ikäänkuin
hän olisi ollut maailman onnellisin vaimo. Herttua sanoi hänelle:
"Olkaa vain huoleti, te saatte eläkkeen koko loppuajaksenne, minä
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kunnon Kasper ja kaunis Anni - 4
  • Parts
  • Kunnon Kasper ja kaunis Anni - 1
    Total number of words is 3383
    Total number of unique words is 1969
    23.8 of words are in the 2000 most common words
    33.9 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kunnon Kasper ja kaunis Anni - 2
    Total number of words is 3780
    Total number of unique words is 1854
    26.4 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    42.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kunnon Kasper ja kaunis Anni - 3
    Total number of words is 3726
    Total number of unique words is 1755
    26.9 of words are in the 2000 most common words
    36.9 of words are in the 5000 most common words
    41.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kunnon Kasper ja kaunis Anni - 4
    Total number of words is 414
    Total number of unique words is 306
    34.3 of words are in the 2000 most common words
    44.6 of words are in the 5000 most common words
    49.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.