Kunnon Kasper ja kaunis Anni - 2

paljon kunniantuntoa ruumiissaan.' Silloin velipuoli rupesi luihuksi ja
sanoi: 'Kuinka voit sinä lörpötellä isällesi niin paljon kunniasta?
hänhän on ollut aliupseerina N----n rykmentissä, ja hänen täytyy siis
paremmin ymmärtää asia kuin sinun, joka olet vain sotamies.' 'Niin',
sanoi vanha Finkel, jonka sisua myös nyt alkoi kaivella, 'se minä olin,
ja olen monelle röyhkeälle junkkarille antanut viisikolmatta
raipaniskua. Ja jos minulla vain olisi ollut ranskalaisia
komppaniassani, niin olisivat he, kaikkine kunnioineen, saaneet tuntea
ne vielä paremmin.'
"Tuo puhe koski kovasti ulaaniin, ja hän sanoi: 'Tahdon kertoa teille
hiukan eräästä ranskalaisesta aliupseerista, se on minusta
mieluisampaa. Edellisen kuninkaan aikana piti raipparangaistus yhdellä
kertaa otettaman käytäntöön Ranskan armeijassa. Sotaministerin käsky
julistettiin Strassburgissa suuressa paraadissa, ja sotajoukot
kuuntelivat rivissä seisoen hiljaisen suuttumuksen vallassa sen
julkaisemista. Kun sitten aivan paraadin lopussa eräs sotamies teki
erehdyksen, komennettiin hänen aliupseerinsa antamaan hänelle
kaksitoista raipaniskua. Käsky oli ankara, ja hänen täytyi panna se
toimeen. Mutta kun hän oli sen täyttänyt, niin hän otti ruoskimansa
miehen kiväärin, asetti sen eteensä maata vasten ja laukaisi sen
jalallaan, niin että kuula lensi hänen päänsä läpi, ja hän kaatui
kuoliaana maahan. Asia kerrottiin kuninkaalle, ja käsky antaa raippoja
peruutettiin heti. Kas siinä, isä, oli mies, jolla oli kunniaa
ruumiissaan!' -- 'Hän oli narri', sanoi veli. -- 'Syö kunniasi, jos
sinulla on nälkä', murisi isä.
"Silloin otti tyttärenpoikani sapelinsa ja lähti talosta sekä tuli
minun majaani ja kertoi minulle kaikki ja vuodatti mitä katkerimpia
kyyneliä. En voinut auttaa häntä; hänen kertomaansa tarinaa en tosin
voinut kokonaan jäävätä, mutta kuitenkin sanoin hänelle aina lopuksi:
'Anna Jumalalle yksin kunnia!' Annoin hänelle vielä siunaukseni, sillä
hänen lomansa loppui jo seuraavana päivänä, ja hän tahtoi vielä
ratsastaa yhden peninkulman matkan sille paikkakunnalle, jossa eräs
kummityttöni palveli aateliskartanossa, sillä hän piti tästä hyvin
paljon ja tahtoi vastedes asettua hänen kanssaan taloksi; -- varmaan he
kohta pääsevätkin yhteen, jos Jumala kuulee rukoukseni. Hän on jo
sanonut jäähyväisensä elämälle, kummityttöni saa hänet tänään omakseen,
ja myötäjäiset minulla myös on jo koossa; häissä ei tule olemaan läsnä
muita kuin minä."
Nyt vaikeni vanhus jälleen ja näytti rukoilevan. Minä mietiskelin
kaikenlaista kunnian suhteen, myöskin sitä, voiko kristitty pitää tuon
aliupseerin kuolemaa kauniina. Tahdoin että joku kerrankin puhuisi
minulle siitä pätevästi.
Yövahdin huutaessa kello yhtä sanoi vanhus: "Nyt on minulla vielä kaksi
tuntia; kas, herra on vielä siinä, miksi et mene jo nukkumaan? Huomenna
et jaksa työskennellä ja saat toria mestariltasi; mikäs ammattilainen
sinä oikeastaan oletkaan, mies hyvä?"
Enpä ollut oikein perillä siitä, miten selvittäisin hänelle olevani
kirjailija. En myöskään voinut valehtelematta sanoa olevani oppinut. On
kummallista, että saksalaista aina vähän hävettää sanoa olevansa
kirjailija; alempisäätyisille ihmisille se sanotaan kaikkein
vastenmielisimmin, koska näille silloin perin helposti johtuu mieliin
raamatun kirjanoppineet ja fariseukset. Sana "kirjailija" ei ole siinä
määrin kotiutunut meillä kuin _homme de lettres_ ranskalaisten
tietoisuudessa, jotka muutenkin ovat ammattikirjailijoita ja
kirjoittavat yleensä tavanomaisten sääntöjen mukaisesti; heidän
keskuudessaanhan kysytäänkin: _où avez vous fait votre philosophie?_
missä olette opiskellut filosofiaanne? kuten ranskalainen itsekin
tuntuu paljoa enemmän oppitaitoiselta ihmiseltä, mutta ei yksin tämä
epäsaksalainen tapa tee kieltä niin kankeaksi lausumaan sanaa
"kirjailija", kun joltakulta yhtäkkiä kysytään hänen tointansa, vaan
eräänlainen sisäinen häpeä pidättää meitä, tunne, mikä valtaa jokaisen,
joka käy kauppaa vapailla ja henkisillä tavaroilla, noilla taivaan
välittömillä lahjoilla. Oppineiden tarvitsee sitä hävetä vähemmän kuin
runoilijain, sillä he ovat tavallisesti maksaneet oppirahoja, ovat
enimmälti valtion viroissa, ikäänkuin halkovat paksuja pölkkyjä tai
työskentelevät kuiluissa, joissa on paljon villiä vettä pois
pumputtavana. Mutta huonoimmin on niinsanotun runoilijan laita, koska
hän enimmiten on suoraan koulusta päässyt karkaamaan parnassolle, mikä
todellakin on kovin epäilyttävä asia ammattirunoilijaan nähden, jolle
runoilu ei ole vain pelkkä sivutoimi. Hänelle voidaan hyvin helposti
sanoa: hyvä herra, jokaisella ihmisellä on aivojen, sydämen, vatsan,
pernan, maksan ja sen sellaisten ohella ruumiissaan myös runous, mutta
sen, joka liiaksi syöttää, ravitsee tai lihottaa yhden näistä jäsenistä
ja omistaa yksin sille kaiken huolenpitonsa, vieläpä oikein
elinkeinomaisesti, sen täytyy hävetä koko muun olentonsa puolesta. Se,
joka elää runoudesta, on kadottanut tasapainonsa, ja liian suuri
hanhenmaksa, maistukoonpa kuinka hyvältä tahansa, edellyttää kuitenkin
aina sairasta hanhea. Kaikkien ihmisten, jotka eivät ansaitse leipäänsä
otsansa hiessä, täytyy jossakin määrin hävetä, ja samaa tuntee sekin,
joka ei vielä kokonaan ole musteeseen juuttunut, kun hänen pitäisi
sanoa olevansa kirjailija, niin ajattelin kaikenlaista ja mietiskelin,
mitä minun tuli sanoa vanhukselle, joka hidasteluani kummastellen
katseli minua ja virkkoi:
"Mitä ammattia herra harjoittaa?" minä kysyn; "miksi et tahdo sanoa
minulle mitään? Jollet harjoita mitään kelvon ammattia, niin ryhdy
sellaiseen vielä, siihen on yllinkyllin tilaisuutta, ethän sentään
liene mikään pyöveli tai vakooja, joka tahtoo saada minut kynsiinsä.
Minun puolestani herra voi olla mikä hyvänsä, kunhan sanot, kuka olet!
Jos sinä päivällä näin istuisit tässä, voisin luulla, että olet
vetelehtijä ja tyhjäntoimittaja, joka nojailee talojen seiniin, ettei
laiskuudesta kaatuisi kumoon."
Silloin johtui mieleeni sana, joka kenties jossakin määrin voisi
valaista hänen ymmärrystään.
"Muori hyväseni", sanoin, "olen kirjuri."
"No sen olisit voinut sanoa hetikin", virkkoi hän. "Herra on siis
kynämies, siihen kuuluu terävä pää ja sukkelat sormet ja myös hyvä
sydän, muutoin asianomainen kuulee siihen kolkutettavan. Vai kirjuri
herra on? Voinet siis panna minulle kokoon herttualle osotetun
anomuksen, niin että se varmasti otetaan huomioon eikä unohdu virumaan
monien muiden samanlaisten sekaan?"
"Anomuksen, muori hyvä, voin kyllä sepittää teille", sanoin minä, "ja
tahdonpa tehdä kaikkeni, jotta siitä tulisi mahdollisimman tehokas."
"No siinäpä teet hyvin", vastasi hän; "Jumala sen sinulle palkitkoon
ja antakoon sinun tulla minua vanhemmaksi ja suokoon sinulle
vanhuudessasikin yhtä levollisen mielen ja yhtä kauniin yön ruusuineen
ja taalereineen kuin minulle, ja myöskin ystävän, joka laatii sinulle
anomuskirjan, milloin sellaista tarvitset. Mutta mene nyt kotiisi, hyvä
ystävä, ja osta arkki paperia ja kirjoita anomus, minä tahdon odottaa
tässä sinua vielä yhden tunnin, sitten menen kummityttöni luo; sinä
voit tulla mukaan, häntä anomus myös ilahduttaa. Hänellä on varmasti
hyvä sydän, mutta Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."
Näin sanottuaan vanhus jälleen vaikeni, taivutti päänsä ja näytti
rukoilevan. Taaleri oli vielä hänen helmassaan. Hän itki.
"Muori hyväseni, mitä teiltä puuttuu, mikä teihin koskee niin, että
itkette?" kysyin häneltä.
"Miksipäs en itkisi, minä itken taalerin vuoksi, minä itken anomuksen
vuoksi, kaiken vuoksi itken. Mutta se ei merkitse mitään, onhan
kuitenkin kaikki paljoa, paljoa paremmin maailmassa kuin me ihmiset
ansaitsemmekaan, ja sapenkarvaat kyyneleet ovat vielä liiankin
suloiset. Katsohan vain tuotakin kultaista kamelia tuolla ylhäällä
apteekin oven päällä, miten onkaan Jumala luonut kaiken niin ihanasti
ja ihmeellisesti, mutta ihminen ei tajua sitä, ja sellainen kameli
mahtuu pikemmin neulansilmästä kuin rikas taivaan valtakuntaan. --
Mutta mitä sinä yhä istut siinä, mene jo ostamaan arkki paperia ja
laadi minulle anomuskirja."
"Muoriseni", sanoin minä, "Miten voin laatia anomuksen, jollette sano
minulle, mitä siihen on kirjoitettava?"
"Pitääkö sekin sinulle sanoa?" vastasi eukko; "silloinhan siihen
todella ei tarvitakaan suurta taitoa, enkä enää ihmettelekään, että
häpesit nimittää itseäsi kirjuriksi, jos sinulle täytyy kaikki sanoa.
Noh, tahdon tehdä voitavani. Pane siis anomukseen, että kahden
rakastavan tulee saada levätä toistensa vieressä ja että eivät veisi
toista heistä anatomiasaliin, jotta hänellä olisi jäsenensä koossa,
koska sanotaan: 'Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa
viimeinen tuomio'."
Samassa hän alkoi taas katkerasti itkeä.
Aavistin, että raskas kärsimysten taakka painoi häntä, mutta että hän
vuosiensa rasittamana vain yksityisinä hetkinä tunsi siitä tuskallista
liikutusta. Hän itki valittamatta, hänen sanansa olivat aina yhtä
tyynet ja kylmät. Pyysin häntä vielä kerran kertomaan minulle juurta
jaksaen, mikä oli aiheuttanut hänen kaupunkimatkansa, ja hän jutteli:
"Tyttärenpoikani, ulaani, josta äsken kerroin sinulle, rakasti kovin
kummityttöäni, kuten jo aikaisemmin mainitsin, ja puheli kauniille
Annille, kuten ihmiset nimittivät häntä hänen sileäin kasvojensa
vuoksi, alituisesti kunniasta ja muistutti häntä aina huolehtimaan sekä
omasta että myös hänen kunniastaan. Niinpä löikin kunnia ikäänkuin
jonkin aivan erikoisen leiman tytön kasvoihin ja vaatetukseen, hän oli
hienompi ja sieväkäytöksisempi kuin kaikki muut tytöt. Kaikki puki
häntä paremmin, ja jos joku poika tanssissa joskus tarttui häneen
hieman liian kovakätisesti tai heilautti häntä rahtusen korkeammalle
kuin soiton tahtiin soveltui, niin saattoi hän luonani sitä katkerasti
itkeä ja sanoi silloin aina sen olevan vastoin hänen kunniaansa. Ah,
Anni oli aina omalaatuisensa tyttö; monesti, ennenkuin kukaan
aavistikaan, hän molemmin käsin tarttui esiliinaansa ja riisti sen
yltänsä, ikäänkuin se olisi ollut tulessa, ja sitten hän alkoi
kauheasti itkeä. Mutta siihen on omat syynsä, sitä on temmottu
hampailla, vihollinen ei lepää. Kunpa tuo lapsukainen ei vain aina
olisi ollut niin kunnianhimoinen, vaan olisi mieluummin etsinyt rakasta
Jumalaamme eikä olisi koskaan eronnut hänestä, ei suurimmassa
hädässäkään, ja olisi hänen vuoksensa kestänyt häpeää ja ylenkatsetta
ihmiskunniansa asemesta! Jumala olisi silloin varmasti armahtanut häntä
ja tekee sen vieläkin; ah, he pääsevät varmasti yhteen, tapahtukoon
Jumalan tahto!
"Ulaani oli palannut Ranskaan, hän ei ollut pitkään aikaan sieltä
kirjoittanut, ja me luulimme hänen jo kuolleen ja itkimme häntä usein.
Mutta hän oli maannut sairaalassa vaikeasti haavvoittuneena, ja kun hän
jälleen saapui toveriensa joukkoon ja korotettiin aliupseeriksi, johtui
hänelle mieleen, kuinka kaksi vuotta sitten velipuoli oli tukkinut
häneltä suun sanomalla, että hän oli vain sotamies, kun isä sen sijaan
oli korpraali, ja samoin tuo juttu ranskalaisesta aliupseerista, ja
kuinka hän oli puhunut Annillensa niin paljon kunniasta jäähyväisiä
sanoessaan. Silloin hän menetti rauhallisuutensa ja sai koti-ikävän ja
sanoi ratsumestarilleen, joka tiedusti hänen vaivaansa: 'Voi, herra
ratsumestari, tuntuu ihan siltä kuin minua jokin aivan kynsin hampain
vetäisi kotiin.'
"Silloin he sallivat hänen ratsastaa kotiin hevosellaan, sillä hänen
kaikki upseerinsa luottivat häneen. Hän sai kolmen kuukauden loman, ja
hänen piti palata täydennyshevosten kera. Hän riensi niin nopeasti kuin
voi, rasittamatta ratsuaan, jota hän hoiti paremmin kuin milloinkaan
ennen, koska se oli uskottu hänen haltuunsa. Eräänä päivänä halutti
häntä kauheasti joutua kotiin, se oli hänen äitinsä kuolinpäivän aatto,
ja hänestä tuntui aina kuin äiti juoksisi hänen ratsunsa edessä ja
huutaisi: Kasper, tee minulle joku kunnianosotus! -- Ah, minä istuin
mainittuna päivänä aivan yksin hänen äitinsä haudalla ja ajattelin
siinä muun muassa, että jospa Kasper olisi luonani. Olin punonut
lemmikeistä seppeleen ja ripustanut sen tuohon vajonneeseen ristiin ja
suunnittelin siinä itsellenikin sijaa, ajatellen: tässä tahdon levätä
ja tuossa on oleva Kasperin lepopaikka, jos Jumala suo hänelle haudan
kotiseudussa, jotta olisimme kaikin kauniisti yhdessä silloin kun
sanotaan: Te kuolleet, te kuolleet, nouskaa jo, teit' odottaa viimeinen
tuomio! Mutta Kasper ei tullut, enkä minäkään tiennyt, että hän oli
niin lähellä ja olisi kylläkin voinut tulla. Kovasti häntä haluttikin
kiiruhtaa, sillä hän oli Ranskassa perin usein ajatellut tätä päivää ja
oli sieltä tuonut mukanaan pienen, kauniista kultakukista tehdyn
seppeleen, koristaakseen sillä äitinsä haudan, ja samoin Annille toisen
seppeleen, jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka."
Tässä vaikeni vanhus ja pudisti päätään; mutta kun minä toistin nuo
viimeiset sanat: "jota tämän tuli säilyttää kunniapäiväänsä saakka", --
jatkoi hän edelleen:
"Kenpä tietää, enkö voisikin saada rukoukseni kuulluksi, ah, jospa vain
rohkenisin herättää herttuan!"
"Miksi", kysyin, "Mikä pyyntö teillä sitten oikeastaan on, muori hyvä?"
Silloin hän sanoi vakavana:
"Oi, mitäpä väliä olisi koko elämällä, jollei sillä olisi mitään
loppua, mitä merkitystä elämällä, jollei se olisi ikuinen!" ja jatkoi
sitten kertomustaan:
"Kasper olisi aivan hyvin vielä päivälliseksi ennättänyt kyläämme,
mutta aamulla oli majatalon isäntä tallissa osottanut hänelle, että
hänen hevosensa oli lyöttynyt, ja samalla sanonut: 'ystävä hyvä, se ei
ole kunniaksi ratsastajalle'. Tämä oli koskenut syvälti Kasperiin, hän
asetti sentähden satulan kepeästi ja koholle, teki voitavansa haavan
hoitamiseksi ja jatkoi matkaansa jalkaisin, taluttaen hevostaan
suitsista. Niin hän myöhään iltasella saapui eräälle myllylle,
peninkulman päähän kylästämme, ja koska hän tiesi myllärin isänsä
vanhaksi ystäväksi, poikkesi hän tämän luo ja otettiin vastaan kuten
ainakin kaukaa tullut oikein rakas vieras. Kasper vei hevosensa
talliin, pani satulan ja matkalaukkunsa erääseen nurkkaan ja meni
myllärin luo tupaan. Siellä hän kyseli omaisistaan ja kuuli, että minä,
vanha isoäiti, vielä elin, ja että hänen isänsä ja velipuolensa olivat
terveitä ja menestyivät mainiosti; he olivat vasta eilen olleet
myllyssä viljaa jauhattamassa; hänen isänsä oli ryhtynyt hevos- ja
härkäkauppoihin ja onnistui niissä oikein hyvin, myöskin huolehti hän
nykyisin hiukan enemmän kunniastaan eikä enää kuljeskellut niin
rentustellen ympäri kyliä.
"Tästä kaikesta tuli kelpo Kasper perin iloiseksi, ja kun hän kysyi
kaunista Annia, sanoi mylläri hänelle, ettei hän Annia tuntenut, mutta
jos se oli sama tyttö, joka oli palvellut Rosenhofissa, niin oli hän,
mikäli hän oli kuullut, muuttanut palvelukseen pääkaupunkiin, koska hän
siellä muka paremmin voisi jotakin oppia ja se olisi kunniakkaampaakin;
tämän hän oli vuosi sitten kuullut Rosenhofin rengiltä. Sekin ilahdutti
Kasperia, joskin hänestä samalla tuntui ikävältä, ettei voisi heti
nähdä tyttöä; kuitenkin hän toivoi pian tapaavansa Annin pääkaupungissa
oikein hienona ja koreana, mikä olisi hänelle, aliupseerille, suureksi
kunniaksi, kun he sitten sunnuntaisin kävelisivät yhdessä. Sitten hän
kertoi myllärille vielä yhtä ja toista Ranskasta, he söivät ja joivat
yhdessä, hän auttoi mylläriä jyvien kaatamisessa, ja sitten mylläri vei
hänet yläkertaan nukkumaan ja asettui itse alhaalle muutamien
jyväsäkkien päälle levolle.
"Myllyn kolina ja koti-ikävä eivät antaneet kelpo Kasperille, vaikkapa
hän olikin läpeensä väsynyt, kunnollista unta. Hän oli kovin levoton ja
ajatteli äitivainajaansa ja kaunista Annia ja sitä kunniaa, joka tulisi
hänen osakseen, kun hän aliupseerina astuisi omaistensa eteen.
Vihdoinkin hän nukahti kepeästi ja heräsi usein tuskallisten unien
säikyttämänä. Hänestä tuntui monesti kuin olisi äitivainaja astunut
hänen luokseen ja käsiä väännellen pyytänyt häneltä apua; sitten tuntui
hänestä kuin olisi hän kuollut ja matkalla hautaan, mutta kulkisi itse
jalan kuolleena haudalle ja kaunis Anni kävelisi hänen sivullaan; hän
muka itkee kovasti sitä etteivät hänen toverinsa olleet häntä
saattamassa, ja kun hän tulee kirkkomaalle, on hänen hautansa äidin
haudan vieressä, ja Annin hauta on myös siinä, ja hän antaa Annille
tuomansa seppeleen ja ripustaa äidille tuomansa seppeleen hänen
haudalleen, ja sitten hän muka katsoo ympärilleen näkemättä enää ketään
muuta kuin minut, ja Annia oli joku esiliinasta vetänyt hautaan, ja
Kasper oli myös sitten laskeutunut hautaan ja sanonut: 'Eikö täällä ole
ketään, joka osottaisi minulle viimeisen kunnian ja tahtoisi ampua
minulle haudalla kuten ainakin kelpo sotilaalle', ja silloin oli hän
muka vetänyt pistoolinsa ja itse ampunut itsensä haudalla.
"Laukauksesta hän kovasti säikähtäen heräsi, sillä hänestä tuntui kuin
ikkunat helisisivät siitä. Hän silmäili ympärilleen tuvassa, silloin
hän kuuli vielä toisenkin laukauksen pamahtavan ja kuuli melua myllystä
ja huutoja sen kolinan seasta. Hän hyppäsi vuoteestaan ja tempasi
sapelinsa; samassa tuokiossa lensi hänen ovensa auki ja hän näki
täysikuun valossa kaksi miestä noetuin kasvoin kartut kädessä syöksyvän
hänen päällensä; mutta hän ryhtyi puolustautumaan ja iski toista
käsivarteen, ja niin pakenivat molemmat, teljeten samalla perästänsä
oven, joka avautui ulospäin ja jossa oli ulkopuolella salpa.
"Kasper koetti turhaan tavoittaa heitä; vihdoin onnistui hänen työntää
irti muudan lauta ovesta. Hän riensi aukosta portaita alas ja kuuli
myllärin avunhuudon sekä löysi hänet sidottuna virumassa jyväsäkkien
välissä. Kasper irroitti hänen siteensä ja riensi sitten heti talliin
katsomaan ratsuaan ja matkalaukkuaan, mutta molemmat oli viety. Tuntien
ankaraa tuskaa hän kiiruhti takaisin myllyyn ja valitti myllärille
onnettomuuttaan, kuinka häneltä oli varastettu koko hänen omaisuutensa
ja hänelle uskottu hevonen, mistä viimemainitusta seikasta hän oli
erittäin pahoillaan. Mutta mylläri seisoi täysinäinen rahapussi kädessä
hänen edessään, hän oli käynyt sen hakemassa ylistuvan kaapista, ja
sanoi ulaanille: 'Kasper hyvä, ole tyytyväinen, minä olen sinulle
kiitollisuudenvelassa omaisuuteni pelastumisesta; tätä pussia, joka oli
tuolla ylhäällä tuvassa, ovat rosvot tavoittaneet, ja sinun
puolustustasi saan kiittää kaikesta, minulta ei ole mitään varastettu.
Ne, jotka löysivät hevosesi ja matkalaukkusi tallista, olivat varmaan
varalle asetettuja vahteja, he ilmaisivat ampumalla vaaran olevan
lähellä, koska luultavasti satulavarusteista tunsivat, että talossa
majaili ratsumies. Minun puolestani sinulla ei ole mitään hätää, tahdon
tehdä voitavani enkä sääliä rahaa, jotta saisimme hevosesi takaisin, ja
jos se ei löydy, niin tahdon ostaa sinulle uuden, maksoipa se mitä
tahansa.'
"Kasper nastasi: 'Mitään en ota lahjaksi, se on vastoin kunniaani, vaan
jos tahdotte hätätilassa lainata minulle seitsemänkymmentä taaleria,
niin saatte minulta velkakirjan; minä toimitan ne kahdessa vuodessa
takaisin.' -- He sopivat asiasta, ja ulaani erosi hänestä
kiiruhtaakseen kotikyläänsä, jossa samalla asuu ympäristön
aatelismiesten tuomari; tälle hän tahtoi ilmoittaa asian. Mylläri jäi
kotiinsa odottamaan vaimoansa ja poikaansa, jotka olivat menneet häihin
erääseen lähikylään. Sitten aikoi hän tulla ulaanin perästä tekemään
omasta puolestaan oikeudelle ilmoituksensa.
"Voit kuvitella mielessäsi, rakas herra kirjuri, kuinka surullisena
Kasper-raukka riensi kyläämme kohti, jalan ja köyhänä, sen sijaan että
hän oli tahtonut ylpeästi ratsastaa sinne. Yksikuudetta taaleria, jotka
hän oli saanut saaliikseen, hänen aliupseerinvaltakirjansa, hänen
lomalippunsa ja seppeleet, jotka hänellä oli mukanaan äitinsä hautaa ja
kaunista Annia varten, oli häneltä varastettu. Hän oli aivan
epätoivoisella mielellä, ja niin saapui hän kello yhden aikaan yöllä
kotikyläänsä ja kolkutti heti tuomarin ovelle, jonka talo on
ensimäisenä kylän laidassa. Hän pääsi sisään ja ilmoitti asiansa ja
luetteli, mitä kaikkea häneltä oli ryöstetty. Tuomari käski hänen heti
mennä isänsä luo, tämä kun oli kylässä ainoa talonpoika, jolla oli
hevosia, ja sitten tämän ynnä velipuolensa kanssa lähteä ratsain
tiedustelemaan ympäri seutua, jotta siten mahdollisesti osuisivat
rosvojen jäljille; sill'aikaa hän lähettäisi toisia miehiä jalan
liikkeelle ja kuulustelisi mylläriltä, kun tämä ehtisi perille,
lähempiä asianhaaroja.
"Kasper lähti nyt tuomarin luota isänsä taloa kohti. Kun hänen
kuitenkin täytyi kulkea minun majani ohi ja kuuli ikkunasta minun
laulavan hengellistä laulua, koska en saanut unta ajatellessani hänen
äitivainajaansa, niin kolkutti hän ja sanoi: 'Kiitetty olkoon Jeesus
Kristus, rakas isoäiti, Kasper on täällä!' Ah, kuinka nuo sanat kävivät
luihini ja ytimiini, minä syöksyin ikkunaan, avasin sen ja suutelin ja
puristin häntä loputtomin kyynelin. Hän kertoi minulle kiireesti
onnettomuutensa ja sanoi, millaisen tehtävän hän oli tuomarilta saanut
isälleen; hänen täytyi sentähden heti mennä ajamaan varkaita takaa,
sillä hänen kunniansa riippui hänen hevosensa takaisinsaamisesta.
"En tiedä miten tuo sana kunnia viilsi läpi kaikkien jäsenteni, sillä
tiesin ankaran tuomion odottavan häntä. 'Tee velvollisuutesi ja anna
Jumalalle yksin kunnia', sanoin minä; ja hän riensi luotani Finkelin
taloon, joka sijaitsee kylän toisessa päässä. Hänen poistuttuaan
vaivuin polvilleni ja rukoilin Jumalaa ottamaan hänet armollisesti
suojaansa, ah, rukoilin sellaisessa tuskassa, jollaista en ole koskaan
tuntenut, ja toistelin sen ohessa yhä: 'Herra, tapahtukoon Sinun
tahtosi niin taivaassa kuin maan päällä.'
"Kasper kiiruhti isänsä luo kauheassa tuskassa. Hän nousi takaapäin
puutarhanaidan yli, hän kuuli kolinaa, hän kuuli hirnumista tallista,
se tunki läpi hänen sielunsa. Hän seisoi hiljaa, hän näki kuutamossa
kahden miehen pesevän itseänsä, häneltä oli sydän pakahtua. Toinen
heistä sanoi: 'Tuo kirottu kappale ei mene alas'. Silloin sanoi toinen:
'Tule ensin talliin lyömään hevoselta häntä poikki ja leikkaamaan sen
harja pois. Oletkohan haudannut matkalaukun tarpeeksi syvälle lannan
alle?' 'Kyllä', sanoi toinen. Sitten he menivät talliin, ja Kasper,
raivoisana tuskasta, karkasi esiin, sulki tallin oven heidän jälkeensä
ja karjaisi: 'Herttuan nimessä, antautukaa! Ken vastustaa, sen ammun
kuoliaaksi!'
"Ah, näin oli hän hevosensa rosvoina vanginnut isänsä ja veljensä.
'Kunniani, kunniani on mennyttä!' huusi hän, 'minä olen kunniattoman
varkaan poika!' -- Kun tallissa olijat kuulivat nämä sanat,
kauhistuivat he kovasti ja huusivat: 'Kasper, rakas Kasper, Jumalan
tähden, älä saata meitä turmioon. Kasper, sinä saat kaikki takaisin,
autuaan äitivainajasi tähden, jonka kuolinpäivä on tänään, armahda
isääsi ja veljeäsi!'
"Mutta Kasper oli aivan kuin suunniltaan, hän huusi vain yhä:
'kunniani, velvollisuuteni!' -- ja kun miehet nyt tahtoivat
väkivoimalla murtaa oven ja tehdä aukon saviseinään, ampui hän ilmaan
pistoolilla ja huusi: 'Apua, apua, varkaita, apua!' Tuomarin herättämät
talonpojat, jotka jo lähenivät neuvotellakseen niistä eri teistä, joita
pitkin he aikoivat ajaa myllyyn murtautuneita takaa, hyökkäsivät
laukauksen ja huudon kuultuaan taloon. Vanha Finkel rukoili yhä
poikaansa avaamaan hänelle oven, mutta tämä sanoi: 'Minä olen sotilas
ja minun täytyy noudattaa oikeutta.' Samalla tulivat paikalle tuomari
ja talonpojat. Kasper sanoi: 'Jumalan laupeuden nimessä, herra tuomari,
isäni ja veljeni ovat juuri nuo samaiset varkaat, oi, jospa en olisi
koskaan syntynytkään! Täällä tallissa olen vanginnut heidät,
matkalaukkuni on haudattu sinne lantaan'. Silloin hyökkäsivät
talonpojat talliin ja sitoivat köysiin vanhan Finkelin ja hänen
poikansa ja laahasivat heidät tupaan. Kasper taas kaivoi reppunsa esiin
ja otti siitä ulos nuo kaksi seppelettä, mutta ei mennyt tupaan, vaan
lähti kirkkotarhaan äitinsä haudalle.
"Päivä oli valjennut: minä olin ollut niityllä ja punonut itselleni ja
Kasperille kaksi seppelettä lemmikin kukista; minä ajattelin: hän
koristaa sitten yhdessä minun kanssani äitinsä haudan, kunhan ehtii
palata ratsastusmatkaltaan. Silloin kuulin kaikenlaista outoa hälinää
kylästä, ja koska en siedä melua, vaan olen mieluimmin yksin, niin
kiersin kylän ympäri kirkkomaalle. Silloin kuului laukaus, näin savun
pelmahtavan korkealle, riensin kirkkomaalle, -- oi, rakas Vapahtaja,
ole hänelle armollinen! Kasper virui kuolleena äitinsä haudalla, hän
oli ampunut kuulan rintaansa, johon hän oli nappiin kiinnittänyt
kauniille Annille tuomansa seppeleen, -- tämän seppeleen keskitse hän
oli ampunut sydämeensä. Äidille tuomansa seppeleen hän oli jo
kiinnittänyt ristiin.
"Luulin maan tämän nähdessäni aukenevan allani, syöksyin häneen syliksi
ja huusin yhtämittaa: 'Kasper, oi sinua onnetonta ihmistä, mitä
oletkaan tehnyt? Ah, kuka on jo kertonut sinulle kurjuutesi, oi, miksi
laskin sinut luotani, ennenkuin olin puhunut sinulle kaikki! Jumalani,
mitä tulevatkaan isäparkasi ja veljesi sanomaan, kun tapaavat sinut
näin!' -- En näet tiennyt hänen juuri näiden takia tuhonneen itseänsä,
luulin siihen olevan vallan toiset syyt. Silloin tuli vielä pahempaa:
tuomari ja talonpojat toivat vanhan Finkelin ja hänen poikansa
köytettyinä. Tuska tukahdutti ääneni kurkkuun, en voinut lausua
sanaakaan; tuomari kysyi minulta, olinko nähnyt lapsenlastani. Näytin
missä hän lepäsi, hän astui luo, hän näet luuli Kasperin itkevän
haudalla, hän pudisteli häntä, silloin hän huomasi veren purskahtavan
esiin. 'Jeesus Maaria!' huudahti hän, 'Kasper on surmannut itsensä'. --
Silloin katselivat molemmat vangitut toisiaan kauhuissaan; Kasperin
ruumis nostettiin maasta ja kannettiin heidän kerallaan tuomarin
taloon; koko kylä kaikui voivotuksista, talonpoikaisvaimot veivät minut
sinne heidän perästään. Ah, se oli varmaan kauhein matka koko
elämässäni!"
Tässä vaikeni vanhus jälleen, ja minä sanoin hänelle:
"Muori hyväseni, kärsimyksenne on hirveä, mutta Jumala rakastaa teitä
myös suuresti; ne, joita hän ankarimmin kurittaa, ovat hänen rakkaimpia
lapsiaan. Sanokaapas nyt minulle, kelpo muoriseni, mikä on saattanut
teidät kulkemaan tuon pitkän matkan tänne ja mitä asiaa koskee
anomuksenne."
"No sen voit kyllä hyvin aavistaa", jatkoi hän aivan levollisesti, "se
koskee kunniallisen haudan saamista Kasperille ja kauniille Annille,
jolle minä tuon mukanani hänen kunniapäiväkseen tarkoitetun seppeleen;
se on läpeensä Kasperin veren tahraama, -- katsohan tänne."
Nyt otti hän mytystään pienen kiillekultaisen seppeleen ja näytti sitä
minulle; saatoin sarastavan päivän valossa nähdä, että se oli ruudin
mustaama ja veren tahrima. Olin aivan järkytettynä tuon kelpo vanhuksen
onnettomuudesta, ja se mielensuuruus ja lujuus, jolla hän sen kantoi,
täytti minut kunnioituksella.
"Voi, muori kulta", sanoin, "kuinka mahtanette voida ilmoittaa
Anni-raukalle hänen surkeutensa, niin ettei hän heti pelästyksestä
vaivu kuoliaana maahan, ja mikä kunniapäivä se sitten oikeastaan on,
jota varten te tuotte Annille tuon surullisen seppeleen?"
"Mies hyvä", sanoi hän, "tule vain mukaan, voit saattaa minua hänen
luokseen, en voi kuitenkaan kulkea nopeasti, niin tapaamme hänet vielä
juuri oikeaan aikaan. Tahdon sitten matkan varrella kertoa sinulle
kaikki."
Nyt hän nousi ja rukoili aamusiunauksensa aivan levollisesti ja
järjesteli pukunsa ja ripusti sitten myttynsä minun käsivarteeni. Kello
oli kaksi aamusella, päivä sarasti, ja niin vaelsimme yhdessä hiljaisia
katuja pitkin.
"Katsohan", kertoi vanhus edelleen, "kun Finkel poikineen oli vangittu,
täytyi minun mennä tuomarin luo oikeuspaikalle; kuollut Kasper
asetettiin pöydälle ja kannettiin sisälle ulaanivaipallaan peitettynä,
ja nyt piti minun kertoa tuomarille kaikki, mitä tiesin hänestä ja mitä
hän aamulla oli puhunut minulle ikkunasta. Sen kaiken hän kirjoitti
muistiin edessään olevalle paperille; sitten hän tarkasti Kasperilta
löydetyn muistikirjan; siinä oli kaikenlaisia laskuja, joitakin
kertomuksia kunniasta, myöskin tuon ranskalaisen aliupseerin juttu, ja
sen takasivulle oli kirjoitettu jotakin lyijykynällä."
Nyt antoi vanhus minulle tuon muistikirjan, ja minä luin siitä
onnettoman Kasperin viimeiset sanat: "Myös minä en voi elää häpeäni
jälkeen; isäni ja veljeni ovat varkaita, he ovat varastaneet minulta