Kultainen linna: Satuja Suomen lapsille - 1

  
  KULTAINEN LINNA
  Satuja Suomen lapsille
  
  Kertonut
  ALFR. SAUKKONEN
  
  
  Helsingissä,
  Osakeyhtiö Valistus,
  1922.
  
  
  SISÄLTÖ:
  Jörre onnenpoika.
  Jättiläisten kilpailu.
  Kalojen vallankumous.
  Taikaomena ja sen sisaret.
  Lintujen lentokilpailut.
  Köyhä sotamies ja rangaistu prinsessa.
  Satu saunan synnystä.
  Hyvän enkelin työ.
  Lapinmaan ihmeitä.
  
  
  Jörre onnenpoika.
  
  Oli kerran ukko ja akka ja heiliä koti semmoinen kuin harakan pesä. Se
  oli tien poskessa mäkitöyrään juuressa niin liki metsää, että suurten
  naavakuusten oksat tuulisella säällä ulottuivat koskettamaan kattoa ja
  seinähirsiä. No, siitäpä niitä tippui havunneulasia ja sadepisaroita
  katolle, joten se ennenaikaansa lahosi ja alkoi kasvaa sammalta.
  Ukon ja akan pojat, Jysky, Jere ja Jörre, olisivat jo aikaa kaataneet
  kuuset, mutta isä-ukko oli estänyt, sanoen hyvän onnen kukkuvan kuusien
  oksilla, mutta pahojen onnien piileskelevän sen juurien alla. Kulloin
  ikänään kuuset kaadettaisiin, puhaltautuisivat pahat onnet piilostaan
  ihmisten ilmoille ja tuvan asukkaiden ahdistelijoiksi, mutta hyvä onni
  lentäisi tipo-tiehensä.
  Pojat olivat tälle nauraneet arvellen, että se oli vain vanhaa
  taikauskoa, mutta sitä uhemmin oli ukko penännyt poikia puihin
  koskemasta.
  Pojat siitä hiukan harmistuivat ja alkoivat lyödä laimin tehtäviään.
  Eivätpä he välittäneet tuvan kattoakaan korjata, vaikka se näytti jo
  uhkaavan pudota perheen hartioille.
  Vihdoin otti ukko pojat tiukalle. Hän hankki puodista kolme
  leveäteräistä kirvestä sekä yhtä monta sahaa ja käski akan leipoa
  täyden taikinan reikäleipiä. Ne hän jakoi tasan kolmeen säkkiin, kokosi
  sitten pojat ympärilleen ja antaen heille kullekin varustuksensa
  virkkoi:
  -- Nyt tässä on meidän erottava. Me vanhat varikset joudamme kuolla
  tähän hiiren loukkuun, mutta teidän on mentävä maailmalle ja yritettävä
  eteenpäin elämässä niinkuin kukin parhaiten osaa. Saatte kaiken, mikä
  on tämän oven ulkopuolella minulle kuuluvaa, mutta pyhiin puihin älkää
  minun elinaikanani kajotko. --
  Hyvästellen siitä sitten pojat erosivat ja lupasivat vielä joskus käydä
  vanhempiaankin katsomassa.
  Mutta kohta pihalla syntyi heidän kesken erimielisyyttä siitä, mitä
  kukin ottaisi peruiksi isänkodista.
  Jysky, vanhin veljeksistä, kolusi kauran siemenet aitanhinkalosta,
  jättäen niitä vain pari kappaa ukon tarpeiksi. Jere tempasi aitan
  nurkasta lapion ja kaikki sirpit sekä uuden hevosennahan, joka oli jo
  suutarin käsiin kannettavassa kunnossa. Muuta kelvollista ei hän siinä
  kiireessä keksinytkään.
  Jörre, nuorin ja hidasluontoisin, oli seisoa jörritellyt pihalla ja
  katsellut toisten lähdön hötäkkää. Se näytti hänestä ihan lopun
  edelliseltä humakalta.
  Työntyi hänkin viimein vuorostaan aittaan ja alkoi etsiä, olisiko
  mitään otettavaa jäljellä. Löytyihän sieltä ylisiltä ruojusaapaspari ja
  kulunut hevosloimi. No, ottipahan ne, niin ei ihan tyhjin käsin
  tarvinnut alottaa elämäänsä!
  Mutta mäen päälle päästyään alkoikin poikia pelottaa maailman avaruus
  ja tien pituus. Hyvä oli sittenkin ollut isän leveä selkä suojana,
  mutta nyt ei enää auttanut sen turviin työntyä.
  He päättivät asettua isän maalle ja valita siitä kukin mieleisensä
  kolkan asuntoa ja peltoa varten. Metsämaa jouti jäädä yhteiseksi.
  Jysky valitsi sen osan, josta hän tiesi parhaimmin peltoa saatavan.
  Jere otti kappaleen suon laitaa, missä myös oli uhkein koivumetsä ja
  niin jäi taaskin Jörrelle ammoin kaskettu aho, jossa ei ollut muuta
  kuin kiviä, kantoja ja vaivaisia leppäpensaita.
  Toiset alkoivat heti perille päästyään pirtin rakentamispuuhat. He
  kaatoivat hyviä tukkipuita ja kilkuttelivat kirveillään aamusta varhain
  puoliyöhön, kunnes tupa oli valmis.
  Jörreltä kului ensimmäinen päivä pelkässä ihmettelyssä. Toisena hän
  istuskeli ja itki kovaa kohtaloaan, eikä vielä kolmannenkaan ehtoon
  koittaessa ollut hänellä ainuttakaan puuta rakennuspaikalla.
  Silloin ehti onnenhaltija hänen avukseen.
  -- Mitäs sinä mies siinä mietit ja itket? -- kysäisi se ja hipaisi
  Jörreä taikasulallaan sydänalaan.
  -- Itkenpä huonoa onneani. Olen hidas ja jään elämänleikissä aina
  huonoimmalle osalle. Tahtoisin tähän tuvan tehdä, mutta ei ole lähellä
  puita. Mikä minun nyt tulee turvaksi? --
  -- Voi hölmö sinuas -- toruili haltija. -- Pistäydy peittosi alle ja
  nuku yösi rauhassa, turhia hätäilemättä. --
  Haltija hävisi sen tien.
  Jörre teki työtä käskettyä. Mutta kun hän aamulla avasi silmänsä,
  olikin siinä komea talo kiluineen kaluineen ja karjaakin kaikenlaista.
  Haltija antoi hänelle avaimet kouraan ja virkkoi:
  -- Nämä ovat sinun valtakuntasi vartijat. Säilytä niitä kuin
  silmäterää, sillä jos niistä ainuttakaan kadotat, tulee turma myös
  asunnollesi. --
  Taaskin livahti haltija kadoksiin.
  -- No, minähän olen onnen Pekka! -- aikoi Jörre ihmetellä ja päästi
  pitkän röhönaurun, kätkien samalla avaimet sisätaskuunsa.
  Mutta Jere kuuli hänen naurunsa ja ihmetteli, että mikä hullu mies niin
  nauraa suuressa salossa. Tuli siitä etsimään ja tapasikin oman veljensä
  ilmosen ihmeine asuntoineen. Voimallaan uhkaillen pakotti hän Jörren
  kertomaan kaiken tapahtuneen.
  -- No, tottahan sinä, veliseni, suot minunkin nukkua yöni sinun
  taikapeittosi alla? -- hän pyyteli lipevän liukkaalla kielellä. Mutta
  kuitenkin hänellä olivat pahat elkeet mielessä.
  Jörre juotteli toiselle nuoret maidot, kestitsi kuin keisaria ja antoi
  hänen käydä tuon kuluneen hevosloimen alle nukkumaan. Itse hän paneutui
  pitkäkseen pehmoisen sänkypeiton suojaan.
  Kun Jere ei saanutkaan hyvää haltijaa luokseen, hän odotukseen
  ikävystyneenä viskasi peiton päältään, hiipi varkain ulos ja pisti
  palavan tuohikäppyrän veljensä taikatuvan nurkan alle. Sitten juoksi
  hän vahingoniloisena tiehensä.
  Mutta samassapa kiirehti hyvä haltija pukkaamaan Jörreä kylkeen.
  -- Mies hoi, tupasi on tulessa! Mitäpä, hölmö, niin varomattomasti
  tulta pitelitkin? --
  Ja pirtti paloi pohjaansa myöten.
  Taaskin sai Jörre kovasti surra.
  Hän etsi isältä saamansa saapasruojut, vetääkseen ne jalkaansa ja
  lähteäkseen uusia asuinsijoja maailmalta etsimään. Mieli näet paloi
  pois tästä pahan onnen pohjukasta.
  -- Voi tyhmiä tuumiasi, mies! -- nauroi samassa hyvä haltija. -- Mitä
  sinä lähdet pahaa onnea pakoon? Johan se on ehtinyt edelläsi sinne,
  mihin mielit vast'edes asettua. Elele vain täällä, sillä
  synnyinseuduilla on sittenkin oivallinen ollaksesi --.
  Ja siinä samassa tuntui joku voima työntävän saapasruojuun pujottuvaa
  jalkaa takaisin. Kun hän pisti kätensä kenkään, nousi sieltä tukku
  paperirahoja.
  Kelpasi jälleen onnettomuuden hetkellä iloita ja vetää suunsa
  vehnäselle.
  -- Hyvä oli, ettet kostaa aikonut -- kuului haltijan ääni -- kyllähän
  se tiedettiin, mistä pirttisi palo alkoi. Ja jos vain uurastat toden
  teolla, niin minä sinua aina autan ja käännän tiesi tuulet
  myötäisiksi. --
  Seuraavana päivänä kuuli Jörre kovaa hätähuutoa suon laidasta. Hän
  läksi kiireellä sinne päin ja sai nähdä, että Jere-veljen pirtistä oli
  koko peräseinä romahtanut alas.
  Yritettiin sitä nostaa parin veljen voimalla, mutta kun se saatiin
  pystyyn ja pönkitetyksi, kaatui se uudelleen.
  Eihän siinä auttanut muu kuin Jeren oli mentävä Jyskyn kotiin asumaan.
  Siellä he sopivatkin siitä, että elävät yhdessä. Olihan helpompi, kun
  kahden miehen voima vaurastutti samaa taloa. Niin voi paremmin pahaakin
  onnea torjua.
  Syksyyn mennessä näytti heidän työnsä ihmeitä. Kaunis kauramaa oli
  puolikypsänä miehenmittaista viljaa. Mutta heidän sydämissään oli myös
  pahaksi onneksi kypsynyt kateen ja koston viluinen vilja ja siitä tuli
  heidän turmionsa.
  He olivat ympäröineet asumuksensa oikealla jättiläisaidalla, jotta ei
  muka paha voima pääsisi heidän kimppuunsa. Sitten he menivät salaa
  yöllä ja kaatoivat isän mökin luota ne kuuset, joihin ukko oli
  kieltänyt koskemasta. Joutipahan paha onni hypätä Jörren liian
  menestyksen ja mahdin kimppuun! Sellaisin turmiollisin tuumin he työnsä
  tekivät.
  Mutta miten ollakaan! Hyvä onni hyppäsi kaatuvain kuusten oksalta
  rehellisen ja rakasluontoisen Jörren pihamaahan ja pahat onnet
  oikaisivat suoraa päätä kostajain ja ilkeäluontoisten veljesten
  asunnolle. Ne lensivät kuin leikkaava kuolema, palelluttivat kauramaan
  putipuhtaaksi ja alkoivat elostella pirtin peruskivien alla, ettei
  tuvassa pysynyt mikään eheänä eikä paikallaan.
  Ensin putoilivat astiat alas hyllykaapista, sitten särkyivät lasit, ja
  muutamien aikojen perästä alkoi pullisteleida uunin peräseinä. Tuskalla
  ja työllä sitä alituiseen paikkailtiin. Sitten saatiin jo pönkittää
  pirttiäkin.
  Tähän taisteluun vihdoin väsyneinä jättivät veljekset lopulta koko
  kodin autioksi ja vaelsivat kauas vieraille paikoille.
  Siinä talossa kummittelee vielä tänäkin päivänä, milloin savupiipussa,
  milloin tuuliluukussa ja milloin sillan alla. Eikä kukaan uskalla
  asettua siihen asumaan.
  Mutta Jörre on rikas ja hyvinvoipa talonpoika. Sillä kun hän isänsä
  luvalla kylvi ne pari kapanvertaa kauroja, jotka ahne vanhin veli jätti
  kotitarpeiksi, nousi niistä kelpo halme sellaista jättiläiskauraa, että
  hän ensimmäisestä uutisesta vedätti kymmenen hevoskuormaa mitä
  täyspitoisimpia jyviä.
  
  
  Jättiläisten kilpailu.
  
  Kerran kävivät Punainen ja Vihreä jättiläinen kilpasille siitä, kumpi
  heistä voisi saada ihmeempiä aikaan ja luoda ympäristönsä kauniimmaksi.
  He tapasivat toisensa niillä paikkeilla, missä Välimeren ihana ilmasto
  hyväilee Apenninian niemimaata ja Kreikan ruusurikkaita rantoja.
  Sattuipa nyt niin, että näiden jättiläisten kilpatanner, mahtava
  maapallomme, oli kääntänyt Pohjoisnapa-kylkensä poispäin auringosta,
  joten noilla napamailla pilkisteli pimeä ja kiiluivat kylmän kypenet.
  Tuon nähdessään virkahti Vihreä jättiläinen veikaten kilpaveikolleen:
  -- Annahan, kun minä työnnyn tuonne pimeän maille, niin saan näyttää
  sinulle sen suuren ihmeen, että kykenen sielläkin luomaan viihdyttävät
  valonasunnot! Mutta salaa sydämessään hän ajatteli:
  -- Mikäs minun on sieltä ylhäältä myötämäkeen vieritellä kaikki kalliot
  ja kantturat tänne alas kilpaveikkoni vastuksiksi! Luokoon hän sitten
  loistavan paratiisinsa, jos kyntensä kestävät. --
  Punainen jättiläinen painuikin alemmaksi aina niille main, missä
  aurinko silloin oli lähinnä kilpakentän kylkeä. Siihen päättyi siis se
  kymmenentuhannen kilometrin matka, joka kilpailun alussa erotti
  Pohjoisnavalle asettuvan Vihreän ja päiväntasaajalle painuneen Punaisen
  jättiläisen.
  Nytpä alkoi moinen meno!
  Punainen jättiläinen sukeusi arvelematta suurtöittensä suoritukseen,
  mutta Vihreä jättiläinen hukkasi hyvän aikaa, pukeutuessaan kauniiseen
  kilpailupukuunsa.
  Se kutoi ensin yllensä hienon, hopealta hohtavan paidan, jonka
  laskoksiin se sitten laitteli timanttitähtiä. Sitten se solmi soittimia
  sormiinsa, käsivarsiinsa, puhtaan valkeaan partaansa ja
  jättiläisjalkoihinsa, että jokainen, joka sattuisi ajatuksineen ja
  askareineen olemaan sen tointen tiellä, tietäisi siirtyä syrjään, kun
  noiden soittimien suuri ääni kaikuisi kaukaa pohjan periltä. Tempasipa
  se vielä sähköisen soihdunkin otsakruunuunsa, nähdäkseen paremmin
  liikkua määrättömän pimeän maita.
  Sitten alkoi se askartelunsa.
  Vihreä jättiläinen painoi herkkäkuuloisen korvansa kilpatantereen
  kylkeen ja kuuli kummissaan ne miljoonat sykähdykset, joita Punaisen
  jättiläisen työ maan suoniin synnytti. Oitis antoi se osavimman
  lähettinsä lentää autereen yli ylhäältä salaa kurkistamaan, mitä kummaa
  Punainen kilpaveikko puuhaili. Lähetti palasi suuret sanomat suussaan:
  -- Punainen on kasvattanut kauniin paratiisin. Maa kukkii tuhansin
  värein, vedet välkkyvät puhtainta kultaa ja puiden oksat nuokkuvat
  hedelmien painosta. Kilpaveikkomme valta siirtyy silmin nähden
  Pohjoista kohti. Hikoilin hädässä, pyrkiessäni pakoon, ettei se olisi
  saanut suuteloillaan surmata minuakin. --
  -- Vai niin! -- virkahti Vihreä jättiläinen ja puhalsi pitkään
  henkeänsä. Mutta samassa silmänräpäyksessä sanoivat etelän lapset
  hätääntyneinä:
  -- Pohjola huokaa hyisin tuulin, tulee pahat pakkaset. --
  Sitten kutsui Vihreä jättiläinen joukkonsa koolle ja antoi sille
  käskynsä:
  -- Verhoutukaa sotavaippaanne! Tahdomme käväistä Punaisen valtaa
  vaimentamassa, sillä enpä halua hänen antaa ehtiä liian paljon meistä
  edelle kilpailussamme. --
  Niinpä vilisti Vihreä väkineen ja jätti käyntinsä merkiksi pahat
  jäljet. Sanottiin pakkasen ja hallan tehneen tuhoja laajoilla aloilla.
  Tämän tähden ponnisti Punainen jättiläinen kaksin verroin voimakkaammin
  ja nosti uudelleen elämän ympäristöönsä. Kaikki oli entistään
  ihanampaa.
  Tällä välin varustihe Vihreä jättiläinen ihmeelliseen otteluunsa. Se
  rakensi raudanlujan sillan pohjoisiin vesiin, nostatti vuorenkorkuiset
  varustukset asuinpaikkansa ympärille ja lennätti niistä nuoliaan
  kaikille ilmansuunnille. Tässä tehtävässä oli joka ikinen puhurin poika
  osallisena ja isä-jättiläinen itse heilutteli, kuin taikoja tehden,
  suurta värisoihtuaan. Siitä sinkoili värisalamoita alas eteläänkin.
  -- Me tahdomme rakentaa sellaisen linnan, jota kilpaveikkomme ei ole
  ikinään voinut uneksiakaan! -- sanoi Vihreä jättiläinen kerskaten
  väelleen.
  Totta tuosta syntyikin puhurin poikain ja hyyn hengetärten yhteisen
  taidon avulla linna lukemattomine lumiholveineen. Siinä olivat sillat
  ja torninhuiput jäätä, kukitetut vihrein ja valkein ruusuin ja
  hopeankiiltoisin timantein. Siinä helkkyivät ja helisivät puhurin
  poikain kylmin käsin rakentamat jääpuikot ja -helmet, jotka imivät
  itseensä väriloistoa jätti-ukon suuresta soihdusta sekä tähtien ja kuun
  kimmellyksestä.
  Punainen jättiläinen lähetti lempeät lapsensa viemään viestiä Vihreälle
  kilpaveikolleen:
  -- Sanokaa hänelle, ettei meidän ole lupa tuhota toistemme tekoja.
  Täytyy kunnostautua vain omissa tehtävissään! --
  Mutta Vihreä vastasi viestiin vihastuneena:
  -- Meidän on oikeus näyttää toinen toisellemme valtamme ihmeitä. --
  -- Samapa se! -- hymyili Punainen jättiläinen tuollaisen tervehdyksen
  saadessaan. -- Koettakaamme sitten Vihreän veljemme luvalla. --
  Ja kävi niin, että Punaisen jättiläisen ystävällinen ja hyvä hymy
  työnsi takaisin Pohjoisesta paukahtelevat pakkasen nuolet. Lumen ja
  jään kahleet katkeilivat ja Vihreän jättiläisen linna alkoi luhistua.
  Silloin asetti Vihreä jättiläinen vastaan oman rintansa. Se painoi
  täysin voimin maata, ja koko suuri kilpatanner hytkähtihe. Maa kohosi
  kerroksittain, pahimmin niillä paikkeilla, missä jättiläiset olivat
  toisensa tavanneet.
  Tämän nähdessään Punainen jättiläinen hymyili taas ja läksi liikkeelle
  pohjoista kohti.
  -- Minä tahdon tasottaa kiivastuneen kilpaveljeni tuhotyöt! -- virkkoi
  se väelleen, lämmön- ja valonsäteille, jotka olivat olleet ahkerasti
  työssä.
  Mutta Vihreä jättiläinen jouduttihe häntä vastaan. Ja mihin pilkahti
  Punaisen jättiläisen lämmin ja sulattava hymy, siihen iski Vihreä
  jättiläinen jäähdyttävän kätensä. Tästä syntyi monenlaisia
  metallikappaleita, jotka kuilan, kuparin ja hopean hohtoisina sekä
  säteillen jalokivien ihanissa väreissä jäivät kaunistamaan maan pintaa.
  -- Tuosta ota tunteaksesi, -- kerskaili Vihreä vastustaja, -- että
  minun taikojani ja voimaani vastaan koetat turhaan taistella. --
  -- Vai niin arvelet! -- vastasi Punainen jättiläinen. -- Tahdonpa
  näyttää sinulle sitten jotakin. --
  Sitten se antoi merkin maanalaiselle voimalleen. Tämä liikahti
  levottomana ja samassa sinkoilivat suunnattomat vuoriharjanteet ilmaan,
  hautailivat alas pudotessaan toinen toisiaan ja jäivät ylösalaisin
  kääntyneinä jälleen paikoilleen. Mutta maan pinnalla ei ollut enää
  merkkiäkään monista metallikappaleista ja kallisarvoisista jalokivistä.
  Ne olivat hautautuneet vuorikerroksiin ja synkkiin syvyyksiin.
  -- Ettäs tämän teit, niin mielinpä tehdä minäkin jotakin sellaista,
  mitä et vähäksi arvioine, -- virkkoi Vihreä jättiläinen vihoissaan ja
  vetäytyi pohjoiseen pimentoonsa.
  Siellä se avasi suuren sylinsä, liikutti linnansa tornit ja suojamuurit
  ja puhalti ne painumaan alaspäin Punaisen jättiläisen asumapaikoille.
  Raudan raskaana ja kuolettavan kylmänä alkoi jääkerros painua
  Pohjoisnavalta joka suunnalle, haudaten allensa Punaisen jättiläisen
  kauniit kädenjäljet ja kaiken kasvun, mitä se oli hellien hoidellut.
  -- Saanpa nähdä, enkö ole hänen valtaansa voittanut! -- lausui Pohjan
  jättiläinen työnsä päättimeksi ja kirjotti suurella sormellaan
  olinpaikalleen sellaisen sanan, jota se arveli kilpaveljensä kammovan.
  Sitten se vielä viilletti ympyräviivan tämän sanan ulkopuolelle.
  Mutta Punaisen jättiläisen ylhäinen ystävä, aurinko, liikkui
  pelkäämättä yhä edelleen. Se työnti takaisin Vihreän jättiläisen
  jäävuoret, herätti hymyilyllään henkiin kuolleet kasvit ja katkoi
  salaiset roudan kahleet kaikkialta, minne vain ihmislapset menivät
  mieluisia asuinsijoja itselleen etsimään. Useissa kohden kävi se
  myöskin yli Vihreän jättiläisen piirtämän rajaviivan.
  Punainen jättiläinen jäi voittajaksi ja voittaa vielä tänäkin päivänä.
  Sen aikaansaamia ihmeitä ja siunattua valtaa vastaan taistelee vieläkin
  Vihreä jättiläinen, mutta jokaista kylmän jättiläisen saavuttamaa
  voittoa seuraa suuren auringon sulattava silmä ja Punaisen
  lämpöjättiläisen eloon herättävä hymy.
  
  
  Kalojen vallankumous.
  
  Nykyaikana tapahtuu jos vaikka mitä. Sellainenkin vanha ihme
  on nyt todettu, että kalat kerran panivat toimeen aikamoisen
  vallankumousrytäkän.
  Kun suurilla tapahtumilla on vaikuttavaa merkitystä tuleviin aikoihin
  nähden, tahdomme merkitä muistiin, että tämä ihme tapahtui
  Ruuhilammessa heinäkuun 10 päivänä.
  Olette tietysti historiasta lukeneet kansojen vallankumouksista ja
  syistä, jotka sellaisia aiheuttavat. Ruuhilammen kalat eivät olleet
  sitä mistään lukeneet, ne vain arvelivat, että nyt oli syytä saada
  jotain tavatonta aikaan.
  Heidän asumapaikkansa oli aina ollut rauhallinen ja miellyttävä. Siellä
  oli monisokkeloisia ruoholinnoja niemien nenissä, joissa kelpasi
  kisailla, kun kesäillan aurinko laski hopean kirkkaille laineille
  kullan välkettä. Pitkien lahtien poukamissa ruskeat lumpeen varret
  muodostivat pitkiä pylväskäytäviä, missä kilpauintia harrastettiin, ja
  näihin käytäviin lankesivat sadunsomina lummekukkain ja -lehtien
  varjot. Siellä oli muitakin oivallisia urheilupaikkoja, kuten hienot
  hietarannat ja kalliosärkkäin kaltaat. Sitten siellä oli metsästysmaita
  ahnaille ahvenille, syömähaluisille haueille ja kateellisille
  kiiskeille. Onnellisina oli tähän asti eletty. Sitä ei oltu pidetty
  ensinkään vaarallisena kalojen yhteiskuntaelämälle, jos heistä useita
  silloin tällöin joutuikin pyyntimiehen pauloihin. Lähtiessään olivat he
  varmaan ajatelleet, että olihan hauskaa kurkistaa, miltä maailma näytti
  heidän hopeakaupunkinsa yläpuolella.
  Mutta nyt oli alkanut outo leikki. Ruuhilampeen oli ilmestynyt
  valkeavatsainen ja punaselkäinen jättiläinen, joka potki ja puskutti
  veden sinivyötä pitkin ja hengitti tukehduttavaa katkuaan.
  Hauki-isä, joka seisoa johotteli rannan ruohikossa, sen ensimmäiseksi
  näki ja oli säikähdyksestä saada kidushalvauksen. Täytyi ihan
  hengittämättä sukeltaa syvyyksiin ja viedä viestiä veden väelle. Saivat
  sanan särjet, mutta eivät uskoneet. Ne arvelivat, että hauki heidät
  vain viekottelee ruohikkoon ja suikahuttaa siellä sitten suuhunsa.
  Annettiin sana ahvenille ja kiiskeille ja nämä, jotka ovat rohkeita ja
  porhakoita poikia, oitis uida jörrittelivät rantamille kummaa
  katsomaan.
  No, todettiinhan se turso tulleeksi. Ja mitä ihmettä se oli tuonut
  tullessaan! Soittoa, laulua ja usein yömyöhään kestävää ryskettä, ettei
  voinut enää säädylliseen aikaan paneutua nukkumaankaan, puhumattakaan
  rauhallisista ja iloisista urheilukilpailuista, joissa kesäiset päivät
  ja ruskohohtoiset iltahetket oli ennen kulutettu.
  Tätä menoa jatkui viikon, kaksi, kuukauden ja taisi näyttää jatkuvan
  loppumattomiin.
  Haukimuorit tulivat ihan sairaiksi pelkästä unen puutteesta. Ne
  alkoivat miehilleen, rohkeammille uroshaueille valittaa, että he
  hermostuvat ihan pilalle, ellei oloihin keksitä korjausta.
  Mutta uroshauet jäivät neuvottomiksi. Ne valittivat hätäänsä ahvenille.
  Ahvenet miettivät keinoja. Ne seisoa jurrasivat pitkät ajat paikoillaan
  hakojen alla ja kaislain kupeilla, liputtelivat pyrstöeväänsä tuonne ja
  tänne, kuitenkin tuloksetta.
  Käytiin kärsimättömiksi ja neuvottomiksi koko veden valtakunnassa.
  Ruokahalukin katosi, ettei maistanut mato, eikä otettu onkeen.
  Silloin eräänä aamuna lensi salamana sana kautta koko särkisuvun. Yksi
  särki oli yllättänyt herraspojan, joka oli seisonut uimarannassa
  polviaan myöten vedessä ja nähdessään sären, alkanut lapsen avoimella
  kielellään puhella sären luikkarille:
  -- Kuulehan, sanoiko se sinua luikkariksi? -- kysyi loukkaantuneena
  urossärki rouvaltaan, joka oli poikaa kuunnellut.
  -- Luikkariksi totisesti! Ajattele herraseni, millaista kieltä ihmisten
  lapset käyttävät, puhutellessaan kunniallisia kaloja! --
  -- Mitä muuta kuulit? --
  -- Kyllä sinä luikkari vielä joudut ansaan. Isäni on varatuomari, jolla
  on monet keinot mukanaan. Me ajamme moottorillamme ristiin rastiin ja
  viritämme verkkoja niin paljon, ettet pääse yli etkä ympäri. Tai jos
  ette vieläkään tartu pyydyksiin, niin laskemme lammen kuiviin. Rahalla
  näes saa hankkia itselleen valtaa ja viisautta. --
  -- Vai niin, mutta eipä meitä niin puijata! -- ja särkiherra pyristi
  veden pintaa kohti ja loiskahti ilman tietä päiväkorennoisen luo, joka
  lumpeen lehdellä hoiteli langatonta iennätinkonetta.
  -- Sähkötä joutuin joka suunnalle ylhäisille ja alhaisille, että
  Rauhantorilla on tänään tärkeä kokouksemme. --
  Korennoinen lennätti langattomallaan ja määräaikana saapuikin
  kokouspaikalle satojatuhansia kaloja.
  Viisain ikä-ahven alkoi johtaa puhetta ja keskustelu kävi joutuisasti.
  Ensin todettiin, että elämään oli saatava pikainen parannus. Väkivaltaa
  ei Ahdin valtakunnassa saatettu sallia. Niinpä kohta hyväksyttiin
  huutoäänestyksellä laki, jonka mukaan hauen oli rajotettava ryöstöön
  päättyvää kilpajuoksuaan. Tämä vähän harmitti hauen sukua, ja niinpä se
  vetäytyikin kokouksesta pois, mutta ei malttanut olla jäämättä syrjään
  kuuntelemaan asiain kulkua.
  Toiseksi todettiin, että Kivikkosärkkään oli asettunut outoja
  asukkaita. Ne olivat punaisia kuin lohenliha, mutta eivätkö liene
  olleet jotain muurareja, tai moottoriturson turmiollisia apureita,
  joiden tehtäväksi oli annettu noiden kiusanverkkojen kutominen.
  Ahven muoria, joka tätä kertoi, oikein nauratti. Se oli ihan läkähtyä
  siitä, että vesi pursusi kiduskansien raoista väärään henkeen.
  -- Ajatelkaahan, kun niillä on ruumiissaan kaikenlaisia nivusimia ja
  solmuja, monet pihdit käsissään, jotka ovat aivan hirveän säädyttömän
  näköiset, ympyriäiset silmän mollikat, pyrstö kuin rapakivirykelmä ja
  sitten ne kulkea jännäävät takaperin. --
  -- Takaperin! -- kohahti koko kalojen suku, että vesikarpalot nousivat
  viivana ylös.
  Toinen ahven täydensi:
  -- Sellaista hidasta tökertämistä, että ennenkuin matkaa joutuu metrin,
  ehdimme me jo tuhannen metriä. --
  -- No parhaimmat rakennusmestarit se jättiläinen on sitten valinnutkin
  itselleen! -- kehaisi ylpeä särki.
  -- Taitaapa tuossa tuhannen vuotta vierähtää, ennenkuin edes yksi
  verkko on saatu solmituksi! --
  Mielet alkoivat rauhottua ja arveltiin jo, ettei tässä kokouksessa
  erikoisempaa päätöstä tulisikaan tehtäväksi. Mutta silloin viisas hauki
  sieltä syrjästä pyysi puheenvuoron.
  -- Pyydän esittää hyvälle herrasväelle, että kuvailemanne peto on krapu
  kaikessa kunniassaan. Sen on herra varatuomari laskenut valtakuntaamme,
  pyydystääkseen sen sitten parin vuoden perästä, heittääkseen elävältä
  kiehuvaan kattilaansa ja saadakseen herkullisen suupalan. --
  Oltiin hetken hämmästyksestä pökerryksissä. Vanha salakkamummo ja monet
  hermostuneet särkimuorit jo nukahtivat tuon harvinaisen hiljaisuuden
  vallitessa. Ja kun sitten puheenjohtaja, ukko-ahven, löi pyrstöllään,
  äänettömyyden katkaisemiseksi, säikähtivät ne ja töytäsivät unipäissään
  suoraa päätä ylöspäin veden pintaan asti.
  Kokous sai nyt käänteen. Tultiin ihan yksimielisiksi siitä, että
  oikeastaan ei ollut mitään aihetta ilmottaa tyytymättömyyttä
  sätkyttelevälle moottori-tursolle, vaan ihmiselle, joka väijyi
  salakavalin keinoin ja käytti vallan sopimattomia rauhan
  häiritsemistapoja.
  Yksi sietämättömin ihmisen tapa oli juuri esitetty. Pistääpä nyt
  elävänä tulikuumaan veteen ja sitten lopuksi syödä suuhunsa!
  Päätettiin antaa kravulle valpas varotus ja viisas neuvo. Tämän neuvon
  kokoaminen jäi kuitenkin kesken. Pintavesiin sukeltaneet unijukat näes
  syöksyivät alas ja toivat jyry-uutisen tullessaan. He olivat nähneet ja
  vaistonneet, että veden pinnalla rapisi, kuin kiviä ja hiekkaa olisi
  jättiläiskäsin kylvetty kalaparkain karkottamiseksi.
  Syntyi suuri hämminki. Nuorin kalaluokka karkasi kohta pintavesiin päin
  sitä ihmettä näkemään, mutta iäkkäämmät puheenjohtajan pontevasta
  vaatimuksesta jäivät paikoilleen laatimaan loppupontta.
  Siinä tarkoin määrättiin, ettei saanut uiskennella summan suurissa
  parvissa. Pienen joukon oli vaaran hetkellä helpompi hajaantua, ja jos
  sadin sattui eteen, ei väenhukka ollut niin tuntuvan suuri. Hauelta,
  joka oli esittänyt hyvin arvokkaan selityksen ihmisen petollisista
  aikeista, peruutettiin rajotuslaki, joten se yhä edelleenkin sai
  käyttää entistä oikeuttaan. Kiisket, jotka mielivät aina kaivella Ahdin
  linnojen sillanaluksia ja möyriä veden sekaisin, määrättiin liikkumaan
  syvemmällä paikoin. Ahvenille suotiin kunnia kuljeskella kaikkialla,
  koska ne olivat rohkeita ja osasivat käyttäytyä arvokkaasti. Pelkuri,
  mutta vaistotarkka särki julistettiin pintavesien vartijaksi, jotta se
  voi tarpeen tullen antaa tietoja vaaran varalta.
  Sitten päätettiin hajaantua väellä ja voimalla. Tästä hetkestä oli
  alkanut taistelu ihmisen viisautta vastaan. Nyt sai jokainen kulkea
  kutupaikoilleen, miten mieluisekseen näki. Sai puraista poikki sen,
  mihin luuli leukojensa voiman riittävän ja syödä suihinsa, mikä vain
  oli syömisen arvoista.
  Pitkään kestävässä kokouksessa tulee aina nälkä. Asiain ja päätösten
  tärkeys vaati myös ponnistusta ja synnyttää nälän tunnetta. Niin kävi
  Ruuhilammen kalojen vallankumouskokouksessakin. Tuli hirmuinen nälkä,
  aivan sammumaton hively kiduksiin ja suoliin.
  Senpä vuoksi kalat kokouksesta palatessaan käyttivät syömälupaa hyvällä
  halulla. Ja monet heistä juuri sillä matkallaan tokasivat varatuomarin
  ja tämän poikien sekä seudun muiden mukulain onkimatosia ja saivat sitä
  tietään lähteä ikiajoiksi veden hopealinnoista ja rannan ruohikoista.
  Varatuomari oli näes pitänyt varansa, mennyt heittämään verkkojaan sekä
  ottanut onget mukaansa.
  Valitettavasti vain oli särkimuorien ja salakkamummon tuoma tieto
  ikävin erehdys, joka saattoi kalat entistään suuremman ahdistuksen
  alaisiksi aina sateen jälkeen. Sateen rapina herättää niissä tuon
  vanhan vaiston, että palataan vallankumouskokouksesta, jolloin on nälkä
  ja saadaan ottaa, mitä eteen sattuu ja tehdä, mitä haluttaa. Ja siitä
  syystä on sateen jälkeen kaloja laumoittain liikkeellä ja ne ottavat
  onkeenkin liikoja lerputtelematta.
  Koeta se, ellet ennestään tiedä!
  Niin vain tapahtuu ainakin Ruuhilammessa.
  
  
  Taikaomena ja sen sisaret.
  
  Puutarhan vanhan omenapuun ympärillä olivat pienet kirkkauden enkelit
  tehneet koko kesän ahkerasti työtään. Ne olivat suudelleet maan mehevää
  multaa ja vuodattaneet siihen voimaa, jota puu kiitollisena juurien
  kautta käytti hyväkseen. Ne olivat kuivanneet sateen kyyneleet, jotka
  pyrkivät oksien haaroissa ja lehtihangoissa synnyttämään taudinsiemeniä
  ja ne olivat vihreitten lehtien runsauteen kasvattaneet tuhansia
  tuoksuvia vaaleanpunaisia kukkia ja niiden sijoille sadoittain ensin
  omenan raakiloita ja sitten päivä päivältä suurenevia ja mehevöittyviä
  hedelmiä. Ne olivat saattaneet puun suonet kilpaa sykkimään ja tekemään