Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 11

rupesivat muistelemaan vänrikkivuosiaan, ja kapteeni Thoreld teki
parastaan, että he tuntisivat olevansa iloisia ihmisiä, jotka ainakin
tällä kertaa ovat unohtaneet arvonimensä ja kunniamerkkinsä. Sitten
tulivat puheet, kun tuoksuva, makoisa kananpoikapaisti ja salaatit
olivat kiihottaneet jo kuoleutuvaa nälkää, ja samppanja paukahti
iloisesti ruokasalissa lähellä noita ruskettuneita apulaisinsinöörejä.
Rautatierakennuksen päällikkö piti tosin vähemmin loistavan, mutta
hyvin juhlallisen ja hyväksyvän puheen isännälle, jonka osa maamme
sivistystyössä oli kaikille tunnettu, kiitti häntä siitä, että hän
osasi arvostaa myöskin muiden työtä isänmaan hyväksi, ja lausui sen
toivomuksen, että siitä olisi hänellekin hyötyä, kun höyryhepo muutaman
vuoden kuluttua mennä puhaltaisi hänen vieraanvaraisten oviensa ohitse.
Puhuja oli oikein ylpeä puheensa viimeisestä onnistuneesta käänteestä,
aikoi jatkaa vielä muutamilla sanoilla, mutta hillitsi itsensä ja
päätti lopettaa tähän.
Juotiin kapteenin malja pohjaan, ja sitten puhui isäntä kaikille
vieraille, jotka niin ystävällisesti olivat saapuneet läsnäolollaan
kunnioittamaan näitä hänen pieniä pitojansa. Hän sanoi kauniita sanoja
korkeille virkamiehille, mutta ei unohtanut alhaisiakaan. Hän oli nyt
melkein kansanvaltainen mielipiteiltään. Hän kosketti ohimennen huonoja
aikojakin ja toivoi, että maan hätä pian menisi ohi. Sitten hän teki
äkkikäännöksen ja kehotti kaikkia olemaan iloisia ja näyttämään, ettei
tässä yleisen toivottomuuden annettu reippaita mieliä masentaa. Tämä
käänne tuli hänelle ehdottomasti mieleen muistona Kotkaisten
hyväntekeväisyysjuhlasta ja hän sovitti sen -- hiukan häveten -- omaan
juhlaansa.
Fanfaari fanfaarin perästä soitettiin, yhä useammat puhujat käyttivät
puheenvuoroa, kyypparit hikoilivat, jäätelövuoret sulivat
vaaleankeltaisiksi ja punaisiksi virroiksi, samppanja helmeili ja ilo
yleni. Suuret herrat puhuivat jo soperrellen, isomahaiset urakkalaiset
aukoivat liivinsä nappeja ja ne, joita rupesi ahdistamaan, uskalsivat
yleisessä melussa selvitellä kurkkuaan pelkäämättä, että he
häiritsisivät naapurien ruokahalua.
Mutta soitto oli houkutellut väkeä sekä läheltä että kaukaa. Sitä
seisoi suurina ryhminä verannan ja aukinaisten ikkunain edessä
ihmetellen, kadehtien ja kauhistuen niitä rahoja, joita nämä herrain
ilot olivat mahtaneet maksaa, samalla kun se odotti omaa osaansa
pitojen loputtua, ja kevytmielisimmät taempana hyppelivät soiton tahdin
mukaan.
Etäämpänä pehtorin rakennuksen puolella riemuitsivat kerjäläiset
maksuttomasta musiikista. Sellaista eivät he olleet ennen koskaan
kuulleet, ja heille tuli palava halu päästä lähemmä, mutta eivät
uskaltaneet, kun kapteeni oli kieltänyt lähestymästä sitä paikkaa,
missä herrat karkelivat ja soittelivat niin, että vesilinnut
lähirannoilta kaikkosivat virstain päähän. Heihinkin tarttui
juhlamieli, silmät kiiluivat, jalat liikkuivat iloisten sävelien
tahdissa, he unohtivat hetkeksi sekä katkeruutensa että hätänsä, ja
rohkeimmat, joiden rievut eivät olleet aivan kehnoimmassa kunnossa,
uskalsivat kiellosta huolimatta mennä puutarhaan saakka. Ja tultuaan
kertoivat he ihmeellisiä satuja kullasta ja sametista, univormuista ja
iloisista äänistä.
Päivällisten jälkeen vetäytyi koko tämä meluavan iloinen seura ulos
puutarhaan, jossa tarjottiin kahvia suuren pyöreän kiven päällä
koivulehdossa. Kansa vetäytyi nöyrästi pois, soittokunta soitteli nyt
taivasalla, ja vanhimmat herrat olivat menneet ruokalevolle.
Nuoret insinöörit istuutuivat syreenilehtoon juomaan punssia ja
liköörejä, ja soiton lomassa he laulelivat. Talonpojat kuulivat nyt
kummikseen omat laulunsa herrain suusta ja ihmettelivät, mitenkä noin
hienossa seurassa voitiin sellaisia lauluja laulaa, kun oli kokonainen
soittokunta, joka osasi pelata paljon kauniimpia polskia ja valsseja.
Paluumatka tehtiin veneillä illan tyvenessä. Puolen peninkulman päässä
talosta odottivat hevoset viedäkseen vieraat rautatielle. Uupuneet
valtioneuvokset ja senaattorit ajoivat mieluummin koko matkan, mutta
kapteeni Thoreld seurasi nuorten mukana. Kaartin soittokunta puhalsi
niin että jänikset lähimetsissä pistivät päänsä pensaisiin tai tekivät
huimaavaa laukkaa mennen pitkät kierroksensa luullen, että siitä se nyt
tulee metsästys, jommoista ei ole ennen nähty. Mutta kun ne eivät
kuulleet koirain haukuntaa, rauhoittuivat ne, tulivat uteliaiksi,
laskeutuivat rantaniityille ja pistivät pitkät, liikkuvat,
kummastelevan näköiset harmaat korvansa kuulostellen esiin sieltä
täältä rantaheinikosta.
Sorsat lentelivät parvina tyyntä järvenpintaa pitkin ja heittäytyivät
veteen, niin että vaahto pölisi niiden ympärillä. Kuikka huusi
korkealla ilmassa, ja kapteeni Thoreld vastaanotti viimeiset kiitokset
iloisista päivällisistään ja palasi yksin kotiinsa yli hiljaisen järven
ollen tyytyväinen siihen meluavaan osaansa, joka hänellä tänään oli
ollut maan edistyspyrinnöissä.


KAHDEKSASTOISTA LUKU

Ei ollut tullut iloisia tietoja Kotkaisista sen sanantuojan mukana,
jonka kapteeni Thoreld muutamia päiviä isojen päivällistensä jälkeen
oli lähettänyt kysymään, kuinka rouva von Blume jaksoi, sekä viemään
hänelle kauniita kukkasia. Rouva von Blume oli saanut lavantaudin ja
makasi nyt hourien melkein koko päivän.
Mutta sitä ei sanansaattaja tiennyt kertoa, että neiti Louise yötä
päivää valvoi äitinsä vuoteen ääressä ja että hän tämän sairauden ensi
päivänä puoli päivää oli maannut pää äidin helmassa ja antanut
lohduttaa ja hyväillä itseään, kunnes lopuksi oli huomannut, että
hänenhän oikeastaan olisi pitänyt lohduttaa ja hoitaa äitiään eikä
päinvastoin. Ei tuolla samalla sanantuojalla myöskään ollut mitään
kertomista siitä pohjalaisesta naisesta, joka oli kuollut Kotkaisten
sairaalassa ja houriessaan kiroillut Paapelin lohikäärmettä, joka hänen
kuumehoureissaan ei ollut kukaan muu kuin Herrasaaren hyvinvoipa
kapteeni itse. Sanantuoja oli kyllä kuullut asiasta Kotkaisissa
kerrottavan, mutta ei uskaltanut viedä sitä kapteenin korviin, se kun
ei muutenkaan kuulunut hänen tehtäväänsä.
Kapteeni Thoreld valmistautui itse lähtemään Kotkaisiin, ja eräänä
kuumana elokuun päivänä hän ajoi sinne tavattoman kaunis kukkakori
polvellaan ja mukanaan pullo kaikkein hienointa tokaijinviiniään.
Kun hän tuli perille, tapasi hän varatuomarin porstuassa, ja tämä vei
hänet omaan kamariinsa. Ne tiedot, joita hän sairaasta antoi, olivat
hyvin mieltä masentavia. Lääkäri ei antanut suuria toiveita hänen
parantumisestaan. Vaikka taudin käännekohta ei ollut vielä tullut,
olivat voimat kuitenkin vähenneet viimeisiinsä.
Kapteeni Thoreld katseli kysyvästi hiljaista varatuomaria silmiin.
Hänen käytöksensä oli jotensakin kylmää ja virallista, niin että
kapteeni melkein pahastui ja kysyi, oliko hän ehkä tullut sopimattomaan
aikaan.
-- Ei ... ei suinkaan...! vastasi von Blume ja koetti olla
ystävällinen.
Kapteeni luki tämän kohtelun varatuomarin luonnollisen alakuloisuuden
ja rauhattomuuden syyksi ja kysyi, eikö hän tahtoisi viedä kukkakoria
ja tokaijipulloa sairaalle ja samalla sanoa lämpimiä ja osaaottavaisia
terveisiä.
-- Niin ... vastasi von Blume, -- mutta minä luulen, että se ei ole
hänelle hyväksi nyt, kun hän hourailee. On parasta jättää hänet
kokonaan rauhaan.
Vastaus oli niin jyrkkä, että kapteeni säpsähti uudelleen. Hän
tarkasteli uudelleen von Blumea ja tarttui hänen käteensä. Hän tuli
ajatelleeksi, että rouva von Blume kukaties oli hourinut heidän
viimeisestä keskustelustaan ja että hän ehkä ei ollut tyytyväinen
kapteenin käytökseen. Hän puristi lämpimästi ystävänsä kättä ja kysyi:
-- Onko hän minulle vihainen -- mitä? Eikö hän tahdo tietää minusta
mitään?
-- Sinä et arvaa aivan väärin.
-- Vie sitten hänelle minun kukkaseni ja sano, että minä pyydän häneltä
anteeksi ja odotan täällä ulkona hänen ystävällistä tervehdystään!
Viimeksi kun olin täällä, puhelin hänen kanssaan, ja hän on ehkä
käsittänyt minua väärin. Pyydä, ettei hän minua tuomitsisi. Kapteenilla
oli vastustamaton tarve saada kaikki sovitetuksi sairaan kanssa.
Varatuomari mietti hetkisen, sanoi, ettei se mitään hyödyttäisi, kun
sairaan ajatukset ovat aivan sekaisin, eikä sanonut voivansa luvata,
että vastaus olisi ystävällinen. Sitten hän meni sairaan luo. Kapteeni
käveli alussa levottomasti edestakaisin lattialla. Kun ei vastausta
alkanut kuulua, otti hän sanomalehden ja alkoi lukea erästä
pääkirjoitusta maamme taloudellisesta kehittymisestä.
Rouva von Blumen sairaus oli alkanut pahoinvoinnilla samana päivänä kun
Louisella oli tuo kauhea kohtaus olkiladossa. Kun tytär aivan
epätoivoissaan ja itkuunsa menehtymäisillään juoksi äidin
syliin, unohti tämä kaiken kipeytensä ja otti vastaan tyttärensä
rakkaudentunnustuksen ja hänen kalvavat epäluulonsa sillä rauhallisella
mielellä, joka hänellä aina oli ollut. Hän istui sohvassaan ja
lohdutteli tytärtään selitellen syitä sairaan vaimon houreisiin ja
vakuutellen, ettei kapteeni suinkaan ollut tehnyt hänelle sen pahempaa
kuin hekään, jotka nyt vasta olivat ottaneet hänet hoitaakseen, kun
tauti jo oli niin pitkälle kehittynyt ja nuorin lapsi kuollut
kurjuuteen.
Aina sitä mukaa kun hän koetti istuttaa tyttäreensä oikeaa käsitystä
hourivan vaimon puheista tuntui hänen omiin aivoihinsa tarttuvan
pohjalaisen naisen kuumetta. Hänelle voi tulla sellaisia lapsellisia
sivuajatuksia, että hän lopulta huomasi itsekin olevansa valmis
hourailemaan. Hän otti vähän lääkettä, mutta varatuomari pelkäsi oitis
pahinta -- olihan hän koko ajan sanonut, että kaikki tämä päättyisi
sillä tavalla, että hän muita hoitaessaan itsekin saisi saman taudin --
ja jäi kotiin odottamaan iltaa ja kuumeen kehittymistä sen sijaan, että
olisi mennyt kapteeni Thoreldin pitoihin istumaan isännän kupeella
lähellä valtioneuvoksia ja senaattoreja.
Hän oli arvannut oikein. Illemmalla eneni kuume arveluttavasti, ja
sairaan ajatukset pyörivät koko ajan hänen tyttäressään ja kapteeni
Thoreldissa. Varatuomari sai kuulla pitkän ja sekavan kertomuksen
tapauksesta olkiladossa, mutta ei voinut rauhoittaa.
Kun äiti vihdoinkin nukkui aamupuoleen yötä, otti isä tyttärensä kahden
kesken huoneeseensa ja kielsi hänen puhumasta äidin kanssa asiasta,
selitti sitä omasta puolestaankin, mutta tunsi samalla jonkinlaista
katkeruutta kapteenia kohtaan, joka tällä tavoin oli, vaikkakin
tahtomattaan, tuottanut surua perheelle. Seuraavana aamuna tuli sitten
lääkäri, huomasi taudin lavantaudiksi ja näytti hyvin miettiväiseltä.
Useampia päiviä oli sairas sitten hourinut samasta asiasta, ja nyt tuli
kapteeni itse kukkien ja terveisien kanssa ja pyysi itsepäisesti
viemään niitä perille.
Varatuomari meni itse hämärään sairashuoneeseen, mutta jätti kukat
ulkopuolelle -- hän tahtoi kysyä lääkärin mielipidettä ennen kuin
antaisi ne. Lääkäri kielsi jyrkästi, mutta rouva von Blume oli
huomannut, että hänen ympärillään keskusteltiin kuiskaamalla. Sairaan
vaistolla arvasi hän heti, mistä oli kysymys, ja sanoi käskevästi:
-- Antakaa kapteeni Thoreldin vain tulla, minä tiedän kyllä, että hän
on täällä jossain!
Mutta neiti Louise, joka istui ikkunan luona tuolilla, säpsähti ja
purskahti itkemään, hermostuneena mielenliikutuksista ja valvomisesta.
Lääkäri pudisti vihaisesti päätään ja mutisi:
-- Mitä sillä pirun kapteenilla on täällä tekemistä!
Mutta sairas vaati kuumeensa koko innolla häntä nähdäkseen, Vaikka
koetettiinkin selittää, että hän vain oli lähettänyt kukkasten mukana
terveisiä ja että se oli niiden tuoja, joka oli ajanut kartanolle.
-- Päästäkää hänet sisään, minä tiedän, että hän on tuolla toisessa
huoneessa! ... intti hän vain vastaukseksi.
Neiti Louise oli kenenkään näkemättä vetäytynyt pois, ja varatuomari
suostui vihdoinkin täyttämään sairaan tahdon.
Kapteeni tuli sisään tyynenä ja kohteliaana, suuteli rouva von Blumen
kalpeaa, polttavaa kättä ja kiitti häntä siitä, että hän oli tahtonut
nähdä häntä.
-- Missä on Louise? kysyi sairas.
Louise oli mennyt hetkeksi levähtämään.
-- Herättäkää hänet sitten! Minä tahdon, että hän tulee tänne!
Koetettiin saada hänet tästä päähänpistosta luopumaan, mutta hän vain
yhä vaati:
-- Käskekää Louise tänne pian!
Varatuomari olisi tahtonut välttää kaikkia ikäviä kohtauksia kapteenin
läsnäollessa. Ja lääkäri, joka oli aivan suutuksissaan, kysyi
kärsimättömästi, tahtoiko kapteeni ehkä saada omalletunnolleen rouva
von Blumen kuoleman.
Ei suinkaan, sitä ei kapteeni tahtonut millään muotoa.
-- Niin no, menkää sitten pois ja jättäkää sairas rauhaan, näettehän
että hän hourii!
Kapteeni Thoreld vetäytyi pian pois selitellen, ettei hän ollut tiennyt
sairaan tilaa näin arveluttavaksi. Hän pyysi varatuomarilta
ystävällisesti anteeksi itsepäisyyttään, ja silloin ei tämä voinut olla
kertomatta hänelle pohjalaisesta vaimosta ja tämän kuolemasta. Kapteeni
tuli hyvin alakuloiseksi eikä vastannut mitään. Hetken kuluttua hän
kysyi, missä vaimovainajan lapset ovat.
-- Täällä ne vielä ovat...
-- Lähettäkää heidät Herrasaareen -- onhan nyt miltei velvollisuuteni
pitää heistä huolta! Varatuomari nyökäytti hyväksyvästi päätään,
kapteeni istuutui vaunuihinsa ja ajoi hyvin alakuloisena kotiinsa.
Rouva von Blume vaati yhä kiivaammin, että kapteeni ja Louise
tuotaisiin molemmat hänen eteensä, niin että hän saisi sovittaa heidät.
Vihdoin sai lääkäri hänet rauhoittumaan antamalla kloraalia, ja sitten
istui varatuomari von Blume kauan aikaa surullisena vaimonsa sängyn
laidalla. Neiti Anne Charlotte kävi häntä siellä yön kuluessa kerran
katsomassa, mutta tyttö nukkui vaate päällä niin sikeästi, ettei
kuullut mitään. Onnellinen nuoruus! ajatteli hän.
Viikon päästä rouva von Blume kuoli. Hänellä ei ollut monta selvää
hetkeä kapteeni Thoreldin mentyä, mutta rauhaan hänen suhteensa oli
kuoleva kuitenkin jo päässyt. Hän kuoli siinä luulossa, että oli kaikki
sovittanut ja saattanut hyvälle tolalle; hän puhui hellästi kapteenista
ja kehotti Louisea olemaan hänelle hyvä vaimo. Louise purskahti itkuun,
mutta äiti siveli hellällä kädellä hänen tukkaansa ja vakuutti
kapteenin luvanneen, että hän tulisi olemaan vaimolleen paljon parempi
mies kuin pohjalainen nainen oli ennustanut. Rouva von Blumen
ajatuksissa oli viimeisiin saakka hänen tyttärensä onni ja ilman
katkeruutta katseli hän kuolemaa silmiin.
-- En minä ole tehnyt kaikkea sitä hyvää, mitä olisin voinut, sanoi hän
viimeisenä päivänään, mutta minä tiedän, että se annetaan minulle
anteeksi, ja minä menen ilolla kohden kuolemaa. Se ei ole minua koskaan
pelottanut -- ei koskaan! lisäsi hän hitaasti; ja yksinäinen kyynel
vieri poskelle uupuneen luomen alta.
Tyynesti ja melkein hymyillen otti hän hyvästinsä omaisiltaan. Hän
suuteli heitä kaikkia, alkaen vanhasta isästään pienimpään poikaansa,
joka tautivuoteeltaan kannettiin äidin nähtäväksi. Aina juhlailtamasta
lähtien oli lapsi ollut vuoteen omana.
-- Sinä olet vielä liian nuori kuolemaan. Etkä sinä kuolekaan. Tulet
suureksi ja terveeksi ja hyväksi pojaksi -- koettelemuksissa, lisäsi
hän toiverikkaalla äänellä. Hänen luonnollisen yksinkertainen puheensa
vaikutti niin voimakkaasti kaikkiin, että lääkärikin tuli liikutetuksi.
Miehensä käsi suljettuna käteensä kuoli hän vähääkään valittamatta,
osoittamatta pienintäkään surua poismennessään. Mutta talonväen
joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka silmät eivät olisi kyyneltyneet.
Heidän kaikkien mieleen johtui, että tässä oli mitä puhdasluontoisin
ihminen antanut elämänsä köyhien hyväksi. Hän kuoli sen vakaumuksensa
uhrina, että hyväntekeväisyydellä on siunauksensa ja että pelokas
itsekkyys on kurjaa ja pikkumaista. Eikä hän tätä vakaumustaan ollut
milloinkaan epäillyt.
Pitkä oli se jono, joka eräänä elokuisena iltapäivänä hiljalleen kulki
harjua pitkin kukkasilla koristetun ruumisarkun jäljessä. Etumaisissa
vaunuissa istui sotaneuvos rauhallisen, melkeinpä tyytyväisen
näköisenä, ja hänen vieressään oli varatuomari, jonka sisäänpäin
kääntynyt tyyni katse oli vielä tyynempi kuin tavallisesti. He eivät
juuri monta sanaa puhuneet, mutta isä puristi joskus vastapäätä istuvan
vaalean tyttärensä kättä. Heillä ei ollut koskaan ollut suuria sanoja
tunteittensa ilmaisemista varten, ja jos joku olisi sitä koettanut,
olisi se tuntunut melkein pilkalta. Heidän hiljainen surunsa vuoti
sisäänpäin ja muodosti tyyniä lujia luonteita, joita ei kuoleman
kauhukaan voinut järkähdyttää.
Neiti Anne Charlotte tuli toisissa vaunuissa lasten kanssa. Hän oli
itkenyt silmänsä punaisiksi.
Heidän jäljessään oli pitkä jono hautajaisvieraita, joita oli yhtä
paljon kuin juhlavieraita kesällä mutta jotka nyt olivat vähemmän
iloisia. Kolmisenkymmentä herrasperhettä ja yhtä paljon alustalaisia,
jotka omasta halustaan olivat lähteneet saattamaan emäntäänsä
viimeiselle matkalle.
Kun jonon etupäässä olevat ruumisvaunut olivat ehtineet siihen
vastamäkeen, joka on suureen kylään tullessa neljänneksen päässä
kirkolta, tapahtui jotakin, joka saattoi useat saapuvilla olevat
omituiseen mielentilaan. Tienhaarassa odottivat rattaat, joilla istui
rautoihin kytketty vanki vartijansa kanssa ja näiden takana kyytimies.
Kylän väki, joka oli nähnyt ruumissaaton lähestyvän, oli estänyt
pahantekijää ajamasta ruumisvaunujen edellä.
Kun vaunut kulkivat vangin ohitse, alkoivat neiti Louisen silmät
vilkkua, hän katseli tutkivasti vankia, unohti hetkeksi kaiken muun ja
huudahti isälleen:
-- Se on Lehtimaa -- Uramon murhaaja!
Se oli todellakin Lehtimaa, matkalla Siperiaan. Kun ruumissaatto
läheni, kysyi hän yhtäkkiä ympärillä seisovilta, ketä siellä vietiin,
ja kun hän sai sen kuulla, vaipui hän välinpitämättömästi takaisin
rautojensa varaan. Niin pian kuin viimeinen hevonen oli päässyt ohi,
nykäisi kyytimies ohjaksiaan ja nyt oli saattoväessä viimeisenä
Siperian vanki ja hänen kuljettajansa.
Tultiin keltaiseksi maalatulle kirkolle, jonka musta katto ja
huippuinen kellotapuli näkyivät mäen päältä kauaksi yli viljellyn
peltoisen maiseman. Astuttiin alas maahan, ja vanginkuljettajan kärryt,
jotka tähän saakka olivat saaneet kulkea muiden mukana käymäkyytiä,
alkoivat pahasti helisten ajaa eteenpäin. Mutta juuri kun ne saapuivat
kirkon portin kohdalle, juoksutti neiti Louise vangille neljä
suurta valkoista ruusua, jotka hän oli laittanut kauneimmasta
hautajaiskimpusta.
Hämmästynyt kyytimies pysäytti hevosensa, neiti Louise nyökäytti
ystävällisesti päätään Lehtimaalle, ojensi hänelle kukkaset ja sanoi
viitaten päällään ruumisvaunuihin päin:
-- Siellä hän nyt lepää, hän, joka viimeiseen saakka uskoi, että sinä
olit viaton, Lehtimaa!
-- Vai uskoi? sanoi vanki ihmeissään ja katseli kummastellen ruusuja,
jotka nuori tyttö oli pistänyt hänen likaiseen, mustuneeseen kouraansa.
-- Niin -- enkä minäkään usko, että sinä olet niin paha kuin ne
sanovat!
Lehtimaa loi nuoreen tyttöön pitkän, hämmästyneen, kysyvän katseen,
kyytimies hotaisi hevostaan, vanginvartija nosti herrasväelle hattuaan,
ja kärryt mennä kalistivat pois. Harmaankirjava vanki käännähti
vaivalloisesti vielä kerran katsomaan taakseen, ja sitten mennä
täryytti hän rattaillaan pitkää, tuhannenpeninkulmaista tietään itää
kohti hautautuakseen iäksi päiväksi kultakaivoksiin tuolla Tyynen meren
rannalla.
Tuosta laskihe omituinen, kaunis mieliala kokoontuneihin; kaikki saivat
pian tietää, kuka tuo vanki oli ollut ja miksi hän oli saanut nuo
ruusut. Kun venäläinen eversti Pavloff sai selon asiasta, tuli hän niin
liikutetuksi, että itki ääneensä kuin lapsi -- vaikka kantoikin
kaulassaan Pyhän Annan ritarimerkkiä. Hän tunsi muunkinlaisia Siperian
vankeja, hän!
Kirstu kannettiin kirkkomaalle, ja lähellä hautaa liittyi kantajain
joukkoon kahdeksankymmenenvuotias sotavanhus. Hän nosti pystyyn
harmaan, paljastetun päänsä ja kantoi kuin riemusaatossa tyttärensä
viimeiseen leposijaan kukkasten keskessä. Sillä hän oli ylpeä
sellaisesta tyttärestä.
Pappi heitti multaa kirstun kannelle. Se kajahti kumeasti, hautaluku
soi juhlallisesti alkavan syksyn tyynessä iltailmassa, ja haudalta voi
nähdä tuleentuneita ruisvainioita; osa viljaa oli kuhilailla. Jo paljoa
ennen oli juhlapukuista rahvasta kokoontunut kirkkomaalle, ja kun
veisaaja aloitti virren, niin yhtyi siihen voimakkaita syviä ääniä niin
monta, että vanha sotaneuvos kääntyi taakseen ja nyökäytti hyväksyvästi
talonpojille päätään.
Kun pappi oli sanonut sanottavansa, syntyi hiljaisuus, ja vainajan
sukulaiset astuivat esiin kukilla sirotettua hautaa peittämään. Mutta
ennen kuin oli ehditty montakaan kourallista multaa heittää, astui joku
reippaasti esille ja pyysi saada sanoa muutaman sanan, ennen kuin
liittäisi kukkansa muiden kukkien joukkoon.
Herätti se vähän sekavia tunteita, kun nähtiin kapteeni Thoreldin
aikovan ruveta puhumaan tämän haudan partaalla, mutta hänen äänessään
oli niin kaunis sointu, että se pakotti väkisinkin kuuntelemaan:
-- ... Ja nyt olemme me tulleet tänne kaikki tänä elokuun iltana, kun
uusi vilja on kuhilaalla ja lupaa lievitystä maallemme sen kovan vuoden
jälkeen, jonka vaivat nyt vihdoinkin ovat voitetut. Mutta jalkaimme
juuressa on kukkien keskellä toinenkin, jonka vaivat ovat myös
voitetut. Kuolon viikate on satonsa sekin niittänyt, on niittänyt
sadon, joka jo oli kypsynyt suuren viljankorjaajan vietäväksi. Meidät
muutkin se on kerran ottava kypsymättöminä, hallan turmelemina ja
tyhjätähkäisinä. Me tiedämme jokainen, kuinka vaatimattomasti ja
kauniisti hän antoi elämänsä kärsivän kansansa hyväksi, -- se oli
ylevää velvollisuudentuntoa, jota ei ole tarvis sanoin selittää! --
kansalaiset! -- tahdoin minä sanoa -- meillä ei ole mitään syytä
valittaa niin kauan kuin karu maamme voi kasvattaa sellaisia ihmisiä
kuin hän, joilla on usko, joka siirtää vuoria...
Samassa kuului läpi hiljaisuuden kimeä, kirkas veturin vihellys uudelta
rautatieltä metsän takaa. Puhuja vaikeni hetkeksi, ikään kuin olisi
hämmentynyt, mutta jatkoi taas kohta:
-- Nyt kuuluu tuolta höyryhevon vihellys, tulevaisuuden ääni! Me olemme
rakentaneet sille tien kansamme köyhyydellä, ja se kulkee kaatuneitten
ruumiitten yli. Kasvattakoot nämä työmiesjoukot, jotka ovat suistuneet
rehellisessä taistelussa kovaa luontoamme vastaan, kasvattakoot he
meille parempia tulevaisuuden hedelmiä kuin kaikki ne pataljoonat,
jotka ovat heittäneet henkensä sodassa palkatuita murhamiehiä vastaan!
-- Tämä on kummalta kuuluvaa puhetta haudan partaalla, lisäsi hän
miettiväisellä äänellä, mutta hän, jonka kirstun kannelle me nyt
kukkasia sirotamme, hän tulee minulle aina olemaan uhri, joka kaatui
taistelussa sen tulevaisuuden puolesta, minkä hedelmiä vastaiset
sukupolvet kerran vielä tulevat nauttimaan.
Kapteeni Thoreld astui alas hautakummulta ja häpesi huonoa puhettaan.
Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa, ja hän oli alussa tuntenut
onnistuvansa. Hän olisi tahtonut koota koko maailmankatsomuksensa
muutamiin lauseisiin ja laskea ne viimeisenä kunnioituksenosoituksena
sen haudalle, jonka mielipiteet olivat olleet niin erilaiset kuin
hänen. Nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut ymmärtänyt sitä,
mitä hän oli tarkoittanut. Mutta silloin tulivat hänen ilokseen
sotaneuvos ja varatuomari äänettöminä puristamaan hänen kättään.
Ja tuolta taempaa katsoivat häneen suuret, kummastelevat nuoren tytön
silmät, jotka näyttivät siltä kuin eivät olisi häntä enää entiseksi
tunteneet.