Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 10

takia. Johanna, joka kolmena kovimpana talvikuukautena oli saanut
ruokaa ja lämmintä sekä itselleen että lapsilleen, rupesi yhtäkkiä
tulemaan tyytymättömäksi tilaansa -- kapteeni laiminlöi tietysti
liiaksi häntä! -- ja alkoi korottaa vaatimuksiaan. Hän oli samaa maata
kuin miehensäkin, mutta vielä nenäkkäämpi kuin tämä. Uramon murhan
jälkeen esitti hän vähitellen sellaisia vaatimuksia, että kapteeni
Thoreld muitta mutkitta olisi velvollinen iät kaiket elättämään häntä
ja hänen lapsiaan.
Hänen vaatimuksensa antoivat aihetta pieneen sananvaihtoon kapteenin
kamarissa. Johanna oli talonväeltä kuullut kaikenlaista murhatusta
miehestään ja tämän toisesta vaimosta, ja hän uhkasi ilmoittaa kaikki
tyynni oikeuden edessä, jos ei kapteeni suostuisi häntä elättämään.
Tämä oli kapteenista liikaa, hän sanoi sen ja sai hävyttömän
vastauksen. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin oli päättynyt
kapteenin viimeinen keskustelu Kalle Pihlin kanssa: -- Johanna ajettiin
ulos.
Ei ole kuitenkaan sama asia ajaa mies ulos kuin heittää turvaton nainen
maantielle. Mies häpeää sitä ja on vaiti, nainen katsoo sen raa'aksi
hyökkäykseksi ja koko sukupuolensa häväistykseksi, vakuutti kapteeni
puhuessaan asiasta miestuttavilleen. Viikon kuluttua tuli Lehtimaan
murhajuttu esille, ja siellä puhui Johanna suunsa puhtaaksi, mikä ei
suinkaan tuottanut kapteenille kunniaa. Ja kun hän oli lakannut
oikeuden edessä puhumasta, oli hänellä vielä laulava kielensä tallella
ja se pyöri kuin tuulimylly joka kylässä ja kartanossa kautta koko
pitäjän. Ihmisistä asia oli hauska ja huomiota herättävä, häntä
kuunneltiin kaikkialla, hänelle annettiin ruokaa, ja vasta juhannuksen
seuduilla loittoni Johanna pois paikkakunnalta sitten kun kaikki olivat
kuulleet hänen esitelmänsä, jonka aiheena oli kaksinnaiminen
Herrasaaren torpassa, ja häntä sen edestä kestinneet.
Kotkaisissakin oli kuultu asiasta puhuttavan, mutta kun siellä ei
paljon juoruista välitetty, niin herätti se siellä vain hämmästystä. Ei
uskottu, että kapteeni Thoreld olisi alentunut vehkeilemään
alustalaistensa kanssa. Rouva von Blume otti asian kerran puheeksi
miehensä kanssa. Varatuomari pudisti päätään ja arveli syyksi sen, että
kapteeni kohteli vähän ylpeästi talonpoikia ja että hän siten oli
hankkinut itselleen vihamiehiä. Mitä vaimon todistukseen tulee, niin on
siinä kai jotain perää, mutta varmaankin oli kapteeni syytön itse
murhaan, vaikka yleinen mielipide oli toista tietävinään. Hän menetteli
varomattomasti, kun ei ottanut tarkempaa selkoa alustalaisistaan ja
heidän kirjoistaan, mutta häneen itseensä ei järkeväin ihmisten
silmissä voinut langeta mitään varjoa.
-- Entä hänen suhteensa tuohon murhattuun naiseen?
-- Hm -- ne ovat asioita, joista ei voi luoda itselleen mitään varmaa
mielipidettä.
-- Mutta -- ...? rouva von Blume keskeytti sanansa.
-- Mutta -- mitä sitten?
Niin ... hänen huomaavaisuutensa Louisea kohtaan oli saanut rouva von
Blumen siihen luuloon, että hänellä oli varmat aikomuksensa heidän
tyttärensä suhteen.
Sehän oli hyvin ilahduttava asia, myönsi varatuomari. Mutta itse hän ei
ollut mitään huomannut.
Eikö ollut? No niin, kapteeni ei ollutkaan hänelle tytöstä puhunut ja
siksi hän ei tiennyt mitään. Mutta ... mutta ... -- olisikohan nyt
tuollainen mies, josta oli semmoisia huhuja liikkeellä, sopiva heidän
tyttärelleen? Onko hän heille tarpeeksi hyvä vävypoika -- luonteeltaan
nimittäin? arveli rouva.
-- On aivan varmaan, vastasi hyväluontoinen varatuomari niin
päättävästi, että se melkein ihmetytti hänen rouvaansa.
-- Niin, sinä olet aina ollut hänen ystävänsä ja niin olen minäkin,
mutta hän ei ole enää nuori ja Jumala tietää, eikö Louise...
-- Louise ei voi koskaan saada parempaa miestä, kiiruhti varatuomari
sanomaan.
-- Ehkä, mutta nuori tyttö vaatii elämältä muutakin kuin rikkautta ja
huolettoman kodin.
-- Kapteeni Thoreld on sivistyneimpiä ja hienoimpia miehiä --
-- Miksi ei hän sitten ole mennyt naimisiin? Minä epäilen kaikkia
miehiä, jotka ovat tulleet neljännelle kymmenelle naimattomina. Joko he
eivät kykene totisesti rakastamaan taikka ovat suorastaan ... kuinka
sanoisin ... kevytmielisiä ... kun eivät tahdo mennä naimisiin...
-- Älä sinä, hyvä ystävä, vaivaa päätäsi vanhainpoikain salaisuuksilla;
-- useimmiten ovat parhaat miehet tässä maailmassa ne, jotka eivät ole
onnellisia. Mitä sinä tiedät hänen aikaisemmista suhteistaan ja kuinka
hän on niitä pyhänä pitänyt?
Pienoinen pilkallinen hymy ilmaantui rouva von Blumen kasvoille.
-- Sinä teet vanhatpojat paremmiksi kuin he ovat! Mene nyt vain itseesi
ja myönnä, etteivät he ollenkaan sitä ansaitse.
-- Miksi sinä puhut minulle tästä kaikesta?
-- Siksi, että tahdon kannatusta mielipiteilleni. Hän on osoittanut
olevansa mieltynyt Louiseen ja meidän täytyy päättää, onko häntä
kehotettava jatkamaan vai ei.
-- No, ja mitä sitten?
-- Niin, minä en tiedä, onko meidän suosiminen häntä näiden juttujen
vuoksi.
-- Mutta sehän ei ole meidän asiamme vaan Louisen.
-- Hän ei mitään ymmärrä.
-- Sitä parempi.
-- Mutta minä, joka vähän ymmärrän, minä alan yhä enemmän epäillä --
Louisen tähden.
-- Emme suinkaan voi lakata seurustelemastakaan kapteeni Thoreldin
kanssa?
-- Emme, mutta me voimme osoittautua kylmemmiksi.
-- Miksi?
-- Siksi, ettei hän ansaitse meidän eikä tyttäremme ystävyyttä.
-- Hm! sanoi varatuomari hiljaisesti.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen oli rouva von Blumella työtä ja puuhaa
yllin kyllin. Kotkaisiin oli tullut sukulaisia muutamaksi viikoksi,
nuorisoa piti huvittaa, ja samaan aikaan kun hän täytti emännän,
laupeudensisaren ja köyhäinhoitajan tehtävää, oli hänellä vielä aikaa
ajatella nuorisoakin. Hän pani toimeen arpajaiset näytelmineen ja
tansseineen Kotkaisten suuressa salissa, ja kaikki tulot olisi
käytettävä niitä köyhiä varten, jotka makasivat sairaina olkiladossa.
Tieto näistä huveista levisi naapuripitäjäänkin.
Juhlapäivänä loisti kirkas heinäkuun aurinko. Rouva von Blumen ja neiti
Anne Charlotten toimeliaisuus ei hetkeksikään tauonnut eikä kenenkään
päähän pistänyt lykätä juhlaa tuonnemmaksi, vaikka kaksi pienintä lasta
oli kääntynyt kipeäksi ja vaikka rouva von Blume itse oli huonosti
nukutun yön jälkeen noussut vuoteeltaan tuntien ankaraa päänsärkyä.
Tavat Kotkaisissa eivät olleet uudenaikaiset eikä siihen aikaan
tiedetty niistä mielipiteistä, että vanhemmat ovat lapsia varten --
päin vastoin! Eikä heitä ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen,
että äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin
jo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin
taputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka
unohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän
ylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa. Lasten
kasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää englantilaista
tiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa. Velvollisuuksia kyllä
oli sadoittain, suuria ja pieniä, mutta ne täytettiin ilman melua ja
vaivaa, iloisesti nurkumatta.
Rouva von Blume oli antanut sairaille lapsilleen rohtoja, ja hän
lohdutti heitä sillä, että he illalla saisivat jotain oikein hyvää. Hän
ehti johtaa näytelmän pääharjoitusta ja hän ennätti unohtaa, ettei koko
taloa ollut savustettu, vaikka lavantauti väijyi olkiladossa.
Mutta hän uskoi, että kun ei vain pelkää ja kun käsittää, että on aina
mahdoton kokonaan välttää kulkutautia, niin olisi siinä varjelusta
tarpeeksi. Tarttuvien tautienhan sanotaan kulkevan ilman kautta.
Parasta kai olisi silloin, ettei ollenkaan olisi ilman kanssa
tekemisissä!
Koko pitäjä olisi siinä tapauksessa pitänyt savustaa. Peninkulman
päässä Kotkaisista oli lähellä uutta rautatietä täytynyt vihkiä
hautuumaa ainoastaan rautatietyömiehiä varten, joita sadoittain kuoli
lavantautiin ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan. Huono
ravinto teki lisäksi tehtävänsä, ja joka viikko lähti pitäjän pappi
erityiselle retkelle tälle ylimääräiselle hautuumaalle lukeakseen
jumalan siunauksen yhteisille haudoille hietamäen kupeessa lähellä
maantietä. Vielä tänäänkin näkee siinä matkamies tiheän näreikön, joka
on kasvanut myrkytetystä maasta ja peittää sadoittain suomalaisen
kulttuurin kurjia uhreja, joiden nimiä ei kukaan muista, mutta joiden
teot ovat kuin käännekohtana heidän hallaisen, köyhän maansa
kohtaloissa.
Iltapäivällä tulivat vieraat. Kaikki ympäristön ihmiset olivat
kokoontuneet Kotkaisten suureen saliin. Siellä oli kapteeni Thoreld
viikset kierrettyinä, siellä pieni pyöreä tuomari ja vaaleaverinen
viisaustieteen kandidaatti. Siellä oli vielä eversti Pavloff ja kaikki
naapurin rouvat ja tytöt. Ja juhlan keskipisteenä tuo liki
kahdeksankymmenvuotias sotavanhus, jolla oli harmaat pitkät hiukset,
joka oli unohtanut luuvalonsa ja joka tahtoi näyttää, kuinka terve
sielu voi voittaa vanhuuden ja kaiken tämän nykyisen kurjuuden ja
levittää iloa yleisen surun keskellä.
Arpojen myynti oli täydessä vauhdissaan, ja kapteeni Thoreld otti
osalleen liki kolmannen osan kaikista myymättömistä lipuista, jotka
melkein kaikki olivat tyhjiä, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut
onnea pelissä. Mutta hän pelasi niin mielellään, kuten hän sanoi, eikä
ostanut ollenkaan hyvää tehdäkseen. Ja kaikki eivät ymmärtäneet
leikkiä, vaan luulivat hänen puhuvan täyttä totta.
Sitten tuli seuranäytelmä, jossa laulettiin, soiteltiin kitaraa ja
hulluteltiin. Esiripun laskettua taputettiin käsiä raivoisasti ja
muiden muassa huudettiin esille rouva von Blume, joka sitten kohta meni
sairaiden lastensa luo ja kertoi heille niin satumaisia ja hupaisia
asioita näytelmästä, että pienokaiset luulivat olleensa sitä omin
silmin näkemässä eivätkä enää ollenkaan itkeneet, että heidän oli
täytynyt koko ajan maata vuoteissaan.
-- Se on hyvästi järjestetty, sanoi kapteeni Thoreld varatuomarille.
Unohtaa aivan, mitä varten täällä huvitellaan. Vaaditaanpa todellakin
taitoa tuollaisen aikaansaamiseen tänä aikana. Sinulla on emäntä, joka
ymmärtää velvollisuutensa.
Varatuomari hymyili hyvillään ja sanoi kapteenille, että tämänkin olisi
pitänyt hankkia itselleen samanlainen emäntä!
Kapteeni katsahti hajamielisesti von Blumeen. Olisiko se suoranainen
kehotus? Niin -- siltäpä se melkein näytti! Hän iloitsi, että nuo
hänestä kiertämässä olleet huhut eivät olleet saaneet jalansijaa
Kotkaisissa, ja kohta sen jälkeen hän aloitti tanssin neiti Louisen
kanssa.
Tyttö oli kovin sievä valkeassa tyllihameessaan, oikea perikuva
Kotkaisten raittiista ilosta, terve, teeskentelemätön ja punaposkinen,
jolla oli kaikki mahdollisuudet kehitykseen, ja kapteenin mielestä ei
kehenkään ollut vielä näin sattuvasti sopinut runoilijan vertaus
ruusunnupusta. Vielä hän ei ollut päätöstään tehnyt. Tämä vanhapoika,
jolla niin monta kertaa elämässään oli ollut ratkaiseva sana huulillaan
ja joka niin monta kertaa oli sen niellyt, nieli sen vielä tälläkin
kertaa säälin tunteesta, sillä hän ei tahtonut tehdä pahaa eikä
häiritä. Hänestä olisi ollut julmaa tarttua tuota tylliperhosta
siipiin juuri nyt. Kun hän myöhemmin naurahti tälle runolliselle
hellätunteisuudelleen, oli perhonen jo pyrähtänyt tiehensä ja mieliala
haihtunut.
Sen hän kuitenkin oli jo huomannut, ettei neiti Louisella ollut mitään
häntä vastaan. Tytön silmät saattoivat seurata häntä loitompaa, mutta
sitten taas yhtäkkiä kääntyä pois, kun molempain katseet yhtyivät. Jos
tytöllä oli vähänkään aistia ja ymmärrystä ja jos hän ei ollut toiseen
rakastunut, täytyi hänen käsittää, että kapteeni oli parempi muita,
jotka esiintyivät näissä maalaistanssiaisissa.
Kapteeni Thoreld tarttui varatuomaria käsipuoleen ja vei hänet herrain
huoneeseen, joi hänen kanssaan lasin punssia ja sai vastaukseksi
katseen, joka näytti vakuuttavan, ettei isällä ollut mitään
muistuttamista häntä vastaan.
Entä äidillä! Erään tanssin aikana hän näki rouva von Blumen istuvan
yksinään. Kapteeni meni heti hänen puheilleen.
-- No, kapteeni Thoreld! on hauska nähdä teitä nuorten joukossa --
teitä ei voi ollenkaan erottaa heistä tänään, alkoi hän puhua.
Kapteeni palkitsi kohteliaisuuden kiittämällä rouvaa hänen mainioista
järjestelyistään tänä iltana, mutta ei kuitenkaan ollut oikein
tyytyväinen siihen äänenpainoon, millä rouva alkoi puhelun. Se ei ollut
oikein ystävällinen. Rouva von Blumen silmät harhailivat hänen
ohitsensa ja hän näytti hiukan hermostuneelta.
-- Minä olen vähän väsynyt, sanoi hän arvaten kapteenin ajatukset.
-- Merkillistä, kuinka hyvin tiedätte, mitä toinen ajattelee.
-- Hm -- sattuuhan usein, että kaksi ihmistä ajattelee samaa asiaa.
Kapteeni tarkasteli häntä. Olihan tämä kehotus puhetta jatkamaan, mutta
oikein hyvää se ei ennustanut. Ja turhaan etsi hän rouva von Blumen
kasvoista hyväntahtoisuutta.
-- Rouva von Blume -- te, -- te ette ole minulle nyt oikein
suosiollinen.
Rouva katsahti häneen ja arveli, ettei hänen suosionsa suinkaan liene
suuresta arvosta sellaiselle miehelle kuin kapteeni Thoreld.
-- Älkää sitä sanoko! Välistä on hetkiä, jolloin haluaisi tuntea äidin
hyvyyttä ja suosiota.
-- Minun suosioni on teillä ollut jo kauan, jos vain olisitte tahtonut
käyttää sitä hyväksenne.
-- Kiitos! Tahdon käyttää sitä nyt.
Rouva von Blume tarttui hänen käsipuoleensa, ja he tekivät kävelyn
puutarhaan tänä kauniina iltana. Nyt hän ei enää voinut peräytyä, vaan
sanoi suoraan:
-- Te ette tahdo sitä, rouva von Blume?
-- Tahdon ja en tahdo, vastasi hän totisesti. -- Louise on vielä niin
nuori ja hän tuntee teitä niin vähän.
-- Hm -- mutta minä vanhenen päivä päivältä, ja jos te vain tuntisitte
minut tai luottaisitte minuun...
-- Sehän on asia, jota teidän tulee kysyä häneltä eikä minulta.
Se tuntui niin kylmältä, että kapteeni Thoreld vähän loukkautui ja
sanoi arvokkaasti:
-- Mutta, hyvä rouva, enhän suinkaan tahdo väärinkäyttää sitä
ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota aina olette minulle
osoittaneet. Jos teillä äitinä on jotain minua vastaan, niin en
suinkaan tahdo tuottaa teille mitään surua. Minä olen jo aikoja sitten
kasvanut pois siitä iästä, jolloin tyttö viedään väkisin, enkä jumala
paratkoon ole mikään Romeo.
-- Sepä se juuri on, sanoi rouva von Blume ajatuksissaan.
-- Vai niin, te haluaisitte jonkun nuoremman, jonkun, jolla ei ole
minun menneisyyttäni -- jolla ei ole minun mainettani! sanoi hän
nopeasti.
Rouva von Blume aikoi vastata, mutta kun he samassa kohtasivat muutamia
vieraita, katsahti hän vältellen kapteenia silmiin ja liittyi heihin.
Kapteeni seurasi heitä äänetönnä hetkisen, nakkasi sitten päättävästi
päätään ja poistui sanaakaan sanomatta. Mutta viimeisessä valssissa hän
tanssitti neiti Louisea niin kauan ja niin kiivaasti, että tämä aivan
pyörryksissään antoi viedä itsensä paikalleen ja sanoi värähtävällä
äänellä:
-- Kuinka hyvin te vielä tanssitte valssia, kapteeni Thoreld!
Tuo viaton lause olisi voinut loukata arempaakin itserakkautta kuin
kapteenin. Mutta hän ymmärsi, mikä hämmästys siihen oli kätkettynä, ja
vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:
-- Niin, niin, niitä on välistä sellaisia lapsellisia setiä, neiti
Louise!
Sen valssin jälkeen valkeni Louisen silmissä. Mutta kas, kuinka hän
olikin komea ja soma, tuo vanha kapteeni Thoreld! Ja hän kulki, ennen
tuntematon ylpeyden tunne rinnassaan, toisten tyttöjen ohi. Tuntui kuin
kapteeni muutamilla sanoilla olisi kohottanut hänet kaikkien hänen
lapsuudentuttaviensa yläpuolelle omaan ylhäiseen ja hienoon
ilmapiiriinsä, johon hän ei koskaan ollut uskaltanut toivoa pääsevänsä,
ja tehnyt hänestä vertaisensa.


SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Neiti Louise oli yhtäkkiä alkanut harrastaa aikaihmisten asioita. Hän
auttoi äitiään ja täti Anne Charlottea taloudessa innokkaammin kuin
koskaan ennen, ja hän alkoi taas hoitaa sairaita, kun äiti oli
selittänyt hänelle, että se oli jokaisen ajattelevan ihmisen
velvollisuus. Neiti Louisesta oli tullut hyvin ajatteleva ihminen sen
johdosta mitä kapteeni Thoreld oli hänelle viimeksi puhunut.
Se näkyi jo heti seuraavana aamuna. Hänellä ei ollut mitään halua
muistella, kenen kanssa hän oli tanssinut eri tanssinsa, ja jutella
serkkujensa kanssa niistä valloituksista, joita he olivat tehneet. Hän
oli voittanut yhden ainoan suuren voiton, joka nosti hänet niin paljon
heitä ylemmä, että hän käänsi selkänsä heidän lapsellisuuksilleen ja
ajatteli elämää täysikäisen ihmisen totisuudella. Hän ei voinut
ymmärtää vanhaa serkku Hedvigiä, joka viitsi laskea sormillaan, kuinka
monta kertaa hän oli ollut esillä kotiljongissa, ja kun veli August,
joka nyt vihdoinkin oli tullut ylioppilaaksi, rupesi vihjaamaan jotakin
kapteeni Thoreldista ja hänestä, niin tiuskaisi hän toiselle niin
vihaisesti, että tämä aivan hämmästyi sisarensa ääretöntä varmuutta.
Veli ei ollenkaan aavistanut, mistä tuo varmuus oli tullut, ja alkoi jo
toivoa, että hänen sisarensa vihdoinkin oli oppimaisillaan
käyttäytymään. Mutta rouva von Blume oli huolissaan siitä muutoksesta,
joka oli tapahtunut hänen tyttäressään. Ei hän oikeastaan paheksunut
tuon tunteen heräämistä, mutta hän pelkäsi niitä kovia taisteluja,
joita hänen viaton ja lapsellinen sielunsa tulisi kärsimään kapteenin
tähden. Rumat huhut hänestä olivat melkein joka miehen suussa, niitä
lisäiltiin ja laiteltiin ja hänet kuvattiin mitä sydämettömimmäksi ja
itsekkäimmäksi ihmiseksi. Hän odotti, että hänen tyttärensä tulisi
hänen kanssaan puhumaan rakkaudestaan, niin että hän saisi äidin
lempeydellä valmistaa häntä tuohon yhteentörmäykseen. Mutta Louise
salasi kaikki ajatuksensa, ja äiti odotti joka päivä, että hän itkien
heittäytyisi hänen syliinsä, kun joku noista liikkeellä olevista
huhuista oli tullut hänenkin korviinsa ja rikkonut hänen rauhansa.
Kului päiviä ja viikkoja eikä mitään tapahtunut. Äiti iloitsi väkensä
hienotunteisuudesta ja ylpeili hiukan oman kasvatustapansa
tarkoituksenmukaisuudesta. Louisen oma viattomuus suojeli häntä
parhaiten ilkeyden ja pahansuopuuden pistoilta. Hän ei ymmärtänyt
mitään, vaikka pahat kielet olisivat kuiskailleetkin jotakin hänen
korvaansa, ja rouva von Blume rauhoittui piankin aivan kokonaan.
Sitten tapahtui eräänä päivänä mätäkuun alussa, kun lavantauti riehui
kuumimmillaan, että eräs pohjalainen vaimo saapui Kotkaisiin
kurjemmassa tilassa kuin tätä ennen vielä oli nähty. Hänen pienin
lapsensa, jota hän kantoi käsivarrellaan, kuoli heti taloon tultua, ja
toiset kaksi tuskin jaksoivat ottaa askeltakaan nälästä ja
uupumuksesta. Vaimossa itsessään oli lavantauti täydellä alullaan.
Kotkaisten sairaalaan nostettiin heitä varten uusi vuode, ja vaimo sai
hoitajakseen neiti Louisen.
Saman päivän illalla vaimo alkoi jo houria, kun oli saanut lääkkeitä,
ja neiti Louise, joka vielä oli tottumaton uuteen toimeensa, rupesi
puhelemaan hänen kanssaan, sillä sairas sanoi, että hänellä oli
erityistä puhuttavaa Kotkaisten hienolle neidille. Kohtalo oli
nähtävästi tuonut hänet tänne, että hän ennen kuolemaansa keventäisi
sydämensä sille, jota se asia kaikkein eniten liikuttaa.
Neiti Louisen mieli tuli aivan juhlalliseksi. Se on varmaankin
pohjalainen noita-akka tuo, joka kuollessaan tahtoo kertoa hänelle
hänen tulevaisuutensa salaisuuksia.
-- Sinä onnen lellityttö, sanoi hän heikosti hymyillen, -- sinä onnen
lellityttö, minä tiedän, että kohtalo on aikonut sinut kullassa
kuhisemaan rikkaan miehen rinnalla.
Naisen silmät ikään kuin imeytyivät tuon jo alkulauseesta hämmästyneen
nuoren tytön kasvoihin.
-- Mutta kovat ajat tulevat sinua kohtaamaan, jatkoi hän -- se on
synnin ja himojen hallitsema mies, joka on tähdännyt silmänsä
Kotkaisten viattomaan karitsaan, ja jos tahdot, niin kerron hänen
pahoista töistään minua ja minun miestäni kohtaan, jonka hän kullan
valhekiillolla minulta houkutteli pois. Niin, niin on, eivätkä auta
siinä sinun pelästyneet silmäsikään, jotka eivät koskaan ole katsoneet
tämän pahan maailman pohjattomaan syvyyteen!... Niin kuin Paapelin
kuningas on hän elänyt porttojen kanssa, sen suuren Paapelin porton
kanssa, jonka synnit ovat tuhannet! Ja sitten alkoi hän himoita sinun
valkoista lihaasi, se susi, sinun lihaasi, joka olet Kotkaisten puhdas
karitsa! Ja hän vietteli kulkevan, köyhän miehen, joka oli minun
mieheni ja minun lasteni isä ... hän viekoitteli ja pyyteli häntä
minulta yhdeksättä käskyä vastaan ja antoi hänelle porton avioksi ...
niin, niin, se on niin totta kuin minä seison elävän Jumalan kasvojen
edessä! Hän antoi hänelle porton avioksi sekä kultaa ja hopeaa, ja
minä, köyhä raukka, minä näin nälkää Pohjanmaalla enkä mitään tiennyt.
Mutta sitten neuvoi minulle Herra, joka on kaikkien herrainkin Herra ja
sen lohikäärmeenkin kukistaja, että minun pitäisi matkustaa etelään
päin. Ja katso! minä näin mieheni ja sen Paapelin porton elävän
ylellisyydessä Uramon torpassa -- Herrasaaren kapteenin suuressa
torpassa -- mutta hän ei enää tuntenut minua, ei minua omaa vaimoaan
eikä omia lapsiaan kun seisoimme hänen ovensa edessä ja värisimme.
Mutta silloin lähetti Herra toisen miehen, joka kosti minut ja iski
kuoliaaksi sekä Paapelin porton että hänen miehensä. Sen sinä tiedät.
Se oli se Uramon murha.
-- Herran tiet ovat tutkimattomat. Se syyllinen rikas mies Herrasaaren
hovissa, se pääsi pois Jumalan vitsauksen alta ja ajoi minut
ylpeydessään mieron tielle lapsineni paleltumaan, kun minä polvillani
anoin häneltä apua ja turvaa. Ja se on se hurtta, se Paapelin
lohikäärme, joka nyt tahtoo sammuttaa janonsa Kotkaisten karitsan
verellä!
-- Älä katso minuun noin arkaillen äläkä pelkää ... äläkä pelkää! Minä
olen köyhä nainen, joka kohta seison Jumalan tuomioistuimen edessä, ja
minä tahdon vain sinulle, sinä armon lellilapsi, sanoa sen varoituksen
sanan, että karttaisit Paapelin lohikäärmettä, kaikkein pahain himojen
kuningasta, Pelialin ja Paapelin porton satakertaisesti synnillistä
miestä. Ja minä siunaan Jumalaa, joka salli minun tavata sinut ja
pelastaa sinut suden suusta ja sielusi kadotuksesta. Kiitetty olkoon
Herra, joka antoi minun kurjan ihmisen vielä viimeisillänikin julistaa
hänen suuruuttaan ja hänen valtaansa Paapelin lohikäärmeen ylitse, sen
Peliaalin miehen ylitse, sen Herrasaaren kapteenin, joka kosii sinua,
sinä Kotkaisten kaino neito, ja tahtoo viedä sinut himojensa
pesäpaikkaan ja viettää siellä synnillistä elämää aina kuolinpäiväänsä
saakka!
Vaimo veti henkeä jatkaakseen, hänen kova äänensä oli herättänyt
muidenkin sairasten huomiota ja sieltä täältä hämärästä näki Louise
kuumeisten silmien tuijottavan itseensä. Häntä kauhistutti, kun hän
katsoi ympärilleen. Hourivan vaimon sanat olivat hervaisseet hänen
ajatuksensa ja jäsenensä. Hän aikoi juosta tiehensä jo vaimon puhuessa,
tahtoi paeta itseään, tahtoi juosta koko maailmaa piiloon ja ennen
kaikkia noita kauheita, kamalia silmiä, jotka tuijottivat häneen joka
taholta, mutta hän ei voinut sitä tehdä.
Kun vaimo taukosi hetkeksi, onnistui Louisen päästä seisoalleen, ja kun
hän tunsi jalat allaan, juoksi hän ovelle minkä kerkesi. Takanaan kuuli
hän hourivan taas alkavan puhua Paapelin lohikäärmeestä, auringon valo
häikäisi hänen silmiänsä ja hän kiiti kuin kuolemaansa pakoon. Kotona
makasi äiti sohvallaan ankarasti sairastuneena, ja kun Louise kalman
kalpeana ja itkusilmin syöksi hänen luokseen, arvasi äiti heti kohta
mitä oli tapahtunut. -- -- --
Samana päivänä seisoi kapteeni Thoreld frakkiin pukeutuneena komeassa
eteisessään ja otti vastaan vieraitaan, joita noin neljäkymmentä oli
saapunut rautatieltä. Uusi rautatie oli nyt kiskoitettu muutaman
asemanvälin verran ja kun rautatien rakennushallitus sekä pari
senaattoria ja muuta korkeata virkamiestä olivat ensi kerran tehneet
tänne huviretken, käytti kapteeni Thoreld tilaisuutta hyväkseen ja
kutsui heidät ynnä muut rautatieherrat suurille päivällisille luokseen.
Kaikki talon torpparit olivat asemalla vieraita vastaanottamassa
vaunuilla ja muilla ajopeleillä, mitä talosta vain löytyi, ja kun eivät
ne riittäneet, niin valjastettiin hevosia lehvillä koristettujen
lava-aisojen eteen niitä nuorempia herroja varten, jotka eivät
välittäneet siitä vaikka vähän tärisikin. Tuo pitkä karavaani ajoi
tomupilven sisässä maantietä pitkin, ja torvet toitahtivat ylämäessä,
sillä mukana oli tätä varten erityisesti tilattu kaartin soittokunta.
Talonpoikain hevoset kohottivat päätään soittoa kuullessaan, päristivät
sieraimiaan ja polkivat jalkaa; ajajan oli vaikea pitää heitä tiellä,
ja tiepuolessa seisoi kummastelevia kerjäläisiä katsomassa tätä
komeutta, joka niin kuin unennäkö lensi ohitse eikä näkynyt kurjuudesta
mitään tietävän. Kirkkaat messinkitorvet välkkyivät päivänpaisteessa,
nuoret hienot herrat lauloivat mennessään, univormut kiiltelivät ja
köyhät raukat paljastivat päänsä luullen, että itse keisari kulkee
maansa ympäri ja menee nyt tervehtimään Herrasaaren upporikasta
kapteenia.
Kun vieraat pölyisinä ja hiestyneinä tulivat perille noin puolen päivän
aikaan, ohjattiin heidät vierashuoneisiin, joissa he saivat peseytyä,
elleivät halunneet ottaa kylmää kylpyä suuressa uimahuoneessa järven
rannalla.
Kapteeni Thoreld oli jo kauan valmistanut näitä suuria päivällisiään.
Helsingin paras ravintolanpitäjä oli lähettänyt tänne kokkinsa pari
päivää edeltäpäin, ja eilen tuli neljä frakkipukuista kyypparia. He
olivat aukaisseet ovet suuren salin, ruokasalin ja verannan välillä,
niin että nuo kaksi suurta huonetta muodostivat yhden ainoan ison
huoneen, jossa pöydät olivat pantuina pitkiin riveihin ja peitetyt
häikäisevän valkealla damastilla, mahdottoman suurilla kukkavuorilla ja
raskailla hopea-astioilla. Jokaisen lautasen kohdalla oli seitsemän eri
väristä lasia, ja servietit olivat käännetyt monella toinen toistaan
somemmalla tavalla. Jääkellarissa oli pinoittain samppanjapulloja,
mutta kapteeni piti itse huolen siitä, että hänen hienoin
kymmenvuotinen Bordeaux'nsa sai tarpeellisen lämpömäärän ennen kuin
herkuttelevat huulet tulivat sen makua maistamaan.
Soittokunta sijoitettiin verannalle kasvihuoneesta tuotujen kasvien
väliin, jotka nyt koristivat sekä salia että verantaa ja tekivät kaiken
tämän niin somaksi ja eloisaksi, että vieraat seisahtuivat
hämmästyksissään ovelle hengittäen monenmoisia tuoksuja, joista
kuitenkin ainoastaan yhden voi oikein erottaa, nimittäin kapteenin
lempituoksun myskin, joka ikään kuin soitti korkeata viuluääntä tässä
tuoksusinfoniassa. Tämä ei ollut mitään tavallista kerskailemista, vaan
aivan erikoisen hienostuneen aistin synnyttämää. Se ei ollut kehumisen
ja häikäisemisen halua, vaan nauttimishalua -- ja tavattoman
hienostunutta halua se oli sen aikaisessa Suomessa!
Kapteeni oli käyttänyt kaikki taitonsa vieraiden sijoittamiseen, mutta
viime hetkellä hän sai sen ikävän sanoman, että hänen vasemmanpuoleinen
vierustoverinsa varatuomari von Blume ei voi tullakaan, kun hänen
rouvansa on äkillisesti sairastunut. Se tieto häiritsi häntä hetkisen.
Mutta sitten istuttiin pöytään, ja soittokunta soitti ensimmäisen
osaston pitkästä ohjelmastaan.
Seura oli jotenkin sekainen. Päivällisillä oli melkein virallinen sävy.
Lähinnä isäntää istui pöydässä herroja, joilla oli ylimyksellinen
linnun naama, kalju pää, hienot kädet ja pitkät sormet, jotka käyttivät
veistä ja haarukkaa hajamielisesti, samalla kun hienot, arvokkaat
huulet yhtämittaa ylläpitivät keskustelua naapurien kanssa. Kuta
pidemmälle tultiin pöydän päästä ruokasaliin päin, sitä kömpelömmiksi
muuttuivat päiden muodot, sitä karkeammiksi kädet, ruokahalu
ahneemmaksi ja suut vaikenivat syödessään melkein kokonaan. Pöydän
alapäässä istui näet insinöörejä, jotka yli vuoden olivat syöneet
runsaat ateriansa talonpoikaistaloissa. Ne olivat iloisia, rotevia,
terveitä ja nälkäisiä, ja heidän ruskeat kasvonsa näyttivät
silmäänpistäviltä valkoista paidanrintaa vasten. He naureskelivat
itsekseen tuolle viralliselle kankeudelle toisessa päässä pöytää,
kertoivat kaskuja, joille nauroivat läkähtyäkseen, ja hoitivat
ahkerasti lasejaan odottamatta isännän kehotuksia.
Kun oli syöty neljä ruokalajia kahdeksasta, alkoivat yläpään herratkin
vähitellen sulaa. Valtioneuvokset pistelivät virkaveljiään, kenraalit