Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 09

paita. Ja siitä on jälkeenjääville hyötyä. Sellaiset nälkä- ja
kylmäkoetukset, joita he kestivät, eivät joudu häpeään uusimpain
nälkätaiteilija-urosten rinnalla.
Mutta Suomen kansa suoritti voimainkoetuksensa tietämättömyyden
vaatimattomuudella, ilman röyhkeyttä ja äänekkäitä valituksia. Monen
kärsivän mieleen johtui, jos hän oli paljon lukenut Raamattua tai
kuullut sitä selitettävän, että Suomen kansaa ei voinut verrata Jumalan
valittuun kansaan, joka kantoi Herran rangaistukset ulkonaisella
mahdilla, veti säkin päänsä päälle ja repeli tukkaansa suruvirsiä
veisaten, sillä nämä ne ilman suuria sanoja hiljaisesti heittivät
henkensä jossain pimeässä tuvannurkassa. Eikä tullut heidän luokseen
mikään kaunis vapahtajakaan kunniankruunu päässään ja pukeutuneena
valkoisiin vaatteisiin ruokkimaan tuhansia. Mutta sen sijaan saattoi
tapahtua, että äiti, jolla vielä oli vähän voimia jäljellä, tarjosi
kuusivuotiaalle pojalleen kuihtuvaa rintaa sammuttaakseen polttavaa
janoa.
Vaikea talvi oli ehtinyt pääsiäiseen ja ylösnousemisen juhlaan, ja
hätääntyneissä heräsi jo vähäinen toivon kipinä. Valo toi lämpimän
tullessaan, ja lämpimän kanssa läheni kesä ja pelastus pahimmasta
hädästä.
Kun valo koitti, paljastuivat samalla kaikki pimeyden työt. Silloin
ajoi Lehtimaakin törkeänä rikoksentekijänä, puettuna kirjaviin vangin
vaatteisiin ja laihtuneet jalat ja kädet pistettyinä raskaisiin
rautoihin, käräjäpaikkaan, joka oli hämäläisessä kylässä lähellä
Kotkaisten kartanoa.
Uramon kaksoismurha loppupuolella marraskuuta oli herättänyt pelkoa ja
kauhistusta koko paikkakunnalla. Kaikista kummallisinta oli, ettei
murhamies ollut murtanut auki torpanväen rahakirstua ja siitä vienyt
heidän säästöjään, vaikka hänellä olisi ollut koko yö toimiakseen.
Epäluulo sattui melkein heti paikalla Lehtimaahan, koska hänen
edellinen ryöväysyrityksensä oli hyvin tunnettu ja kun hän kohta murhan
tehtyään oli kadonnut paikkakunnalta. Häntä kuulutettiin kirkoissa ja
sanomalehdissä, ja kuukauden kuluttua hänet vangittiin lähellä
Hämeenlinnaa.
Maaliskuussa oli käräjät. Suurin talo kylässä oli jo muutamia päiviä
ollut tuomarin ja kahden hänen apulaisensa hallussa, ja avarassa
salissa oli Raamattu auki pöydällä lakikirjain ja pöytäkirjain
vieressä. Kevätkäräjäin suurin ja jännittävin juttu oli Uramon murha,
jota varten parikymmentä todistajaa oli kutsuttu kuulusteltaviksi.
Mutta kuitenkaan ei yleinen syyttäjä näyttänyt oikein tyytyväiseltä
parhaisiinkaan todistajiinsa, joiden kanssa hän oli kauan ja pitkään
yksityisesti jutellut. Sillä vaikka Lehtimaa ei omasta puolestaan ollut
ketään todistajaa kutsuttanut, oli kuitenkin erään talon väki itsestään
ilmoittautunut esittämään painavia asianhaaroja Lehtimaan hyväksi.
Samana yönä kun murha tapahtui oli hän nimittäin rauhallisesti nukkunut
kymmenen tuntia ruotiukon vieressä uunilla. Se oli ratkaiseva todistus
hänen syyttömyydestään, arvelivat he, ja seitsemänkymmenen vanha
ruotilainen oli itse tullut saapuville puhumaan vierustoverinsa
puolesta.
Syntyi inhon ja uteliaisuuden sekaista murinaa, kun tuomari huusi esiin
murhajutun ja Lehtimaa vietiin läpi ihmisten täyttämän porstuan
käräjäsaliin. Kuultiin jo etäältä hänen raskaiden jalkarautojensa
kalina yhä selvemmin ja selvemmin, mutta käräjäsalissa ei hiiskuttu
sanaakaan. Tunteelliset naiset säpsähtivät kauhusta, ja Lehtimaan
sisääntulo vaikutti pelottavammin kuin hän koskaan olisi voinut itse
itsestään uskoa.
Sali oli väkeä tupaten täynnä. Ensiksi istuimellaan pyöreä tuomari,
hyväntahtoinen ja leikillinen mies, jolla oli suu hymyssä ja
kultasankaiset silmälasit nenällä; hän oli vähän huonokuuloinen ja
ränstynyt, mutta kantoi seitsemänkymmenvuotiaaksi mieheksi kulunutta
vihreää virkatakkiaan suurella varmuudella ja hyvillä mielin; se oli
hankkinut hänelle sekä kaikkien paikkakunnan lautakuntain että myöskin
kaikkien niiden nuorten juristien suosion, jotka hänen johdollaan
olivat tuhrineet ensimmäiset pöytäkirjansa.
Sitten olivat siellä hänen apulaisensa, kaksi nuorta juristia
Helsingistä, joiden tuli pian suorittaa oikeustutkinto ja joista tämä
heidän juhlallisen tulevaisuudentoimensa raaka realismi tuntui hieman
hullunkuriselta. He irvistelivät todistajain hullunkurisille puheille,
nauroivat mielellään tuomarin sukkeluuksille ja osoittivat erinomaista
taipumusta käsittää asiat koomilliselta kannalta.
Heidän jälkeensä tuli arvossa yleinen syyttäjä, pitäjän vallesmanni,
pienoinen, tavattoman kyvykäs mies, joka koko olennoltaan ja
pienimmillä liikkeilläänkin tahtoi osoittaa, että oikeus käy armon
edellä. Hän oli lainkuuliaisuuden perikuva, turhantarkka omantunnon
mies, täynnä lakikieltä ja juhlallinen käytöksessään sekä talonpoikia
että herroja kohtaan näin oikeuden edessä.
Hänen rinnallaan vaipui nurkkakirjuri -- köyhäin asianajaja --
oikeuslaitoksen hutilukseksi, kun hän leveällä, huolettomalla äänellään
puhui puolustettavainsa puolesta. Hänellä olikin aikoinaan ollut puolen
tuhatta juttua -- omallatunnollaan -- sanoi sukkelin tuomarin
apulainen.
Pitkällä puusohvalla istui lautakunta, kuuden miehen voimalla,
käyttäytyi arvokkaasti ja järkevästi, puhui vähän mutta mietiskeli
paljon, niin kuin sopiikin pitäjän luottamusmiehille.
Kuulijainlehterin virkaa toimitti ontuva tuoli, ja taempana seisoi
joukko uteliaita talonpoikia. Tuolilla istui muuan viisaustieteen
kandidaatti, joka oli maalla tietojaan kartuttamassa. Hänellä oli
vaalea harva tukka ja kakkulat nenällä, melkoisen hyvät vaatteet ja
huulilla ivallinen hymy, joka ei kuitenkaan oikein tahtonut päästä
esille istunnon aikana.
Kun Lehtimaata vietiin porstuan läpi, vetäytyivät kaikki syrjään paitsi
vanha ruotiukko, joka ohimennessä kuiskasi hänelle:
-- Älä pelkää, Lehtimaa -- täällä on koko Tenholan väki, joka tietää
todistaa, että makasit yötä meidän pirtissämme.
Hänet tuotiin saliin, mutta hänen korvissaan soivat ruotiukon sanat ja
hänen veltostuneet elimensä ikään kuin heräsivät, kun hänen täytyi
ruveta puolustautumaan. Vankeudessa ei tulevaisuus ollut häntä suuresti
surettanut. Hän sai siellä lämmintä, ruokaa, vaatetta ja lepoa -- ja
muuta ei hän alussa kaivannutkaan. Myöhemmin hän alkoi tuumia
tekoaan. Vankilan saarnaaja toi hänelle uskonnon lohdutusta ja
anteeksiantamusta, mutta Lehtimaalla oli omat ajatuksensa murhasta.
Vaikka hän ehkä sydämessään kaipasi sitä sovitusta, josta pastori oli
puhunut, piti hän kiven kovaan kiinni siitä, että hän oli ollut
välikappale Jumalan kädessä. Mitään oikeata katumusta hän ei tuntenut
ja oli niin harvasanainen, että pastori huomasi tuomarin kysymysten
olevan tässä paremmin paikallaan kuin uskonnon lohdutuksen.
Ruotiukon kuiskaus synnytti hänessä sen hiljaisesti kyteneen toivon,
että hän saisi palkinnon ja korvauksen kaikesta, mitä oli kärsinyt.
Oikeastaan ei hän ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi, että hänet
tuomittaisiin, sillä omasta mielestään hän oli ihan syytön. Hänen suuri
katkeruutensa oli tukehduttanut kaikki lempeät katumuksen tunteet. Hän
ajatteli, viettäessään vankilassa pitkät päivänsä, että Kalle Pihl
oikeastaan ei koskaan olisi saanut rangaistustaan, jos ei hän
korkeamman tahdon käskystä olisi ruvennut oikeutta jakamaan.
Pahin kohta oli Anna Mellilän murha, sillä oikeastaanhan ei Jumalan
välikappaleen olisi pitänyt häntä satuttaa. Se oli tapahtunut kuin
omaksi puolustukseksi -- ehkä oikeastaan siksi, että hän huutaen lähti
pakenemaan ja rukoili, ettei häntä murhattaisi. Hän tunsi itsensä usein
syylliseksi tätä tapausta ajatellessaan, ja hämärässä päässään hän
olikin aikonut tämän puolen asiasta tunnustaa oikeuden edessä. Se
aikomus oli tähän saakka rauhoittanut hänen omaatuntoansa.
Nyt seisoi hän yhtäkkiä tuomarin kasvojen edessä, ajatukset myllersivät
sekaisin hänen aivoissaan, joissa ei koskaan ollut liian suurta
selvyyttä vallinnut, ruotiukko oli virittänyt hänessä uutta toivoa,
tässä ei ollut aikaa enempään miettimiseen. Omatunto on merkillinen
asia. Ajatustensa sekavassa mylläkässä muistui Lehtimaalle mieleen koko
joukko yksityiskohtia, joita hän oli vankilassa miettinyt ja jotka nyt
näyttivät kaikki hänelle edullisilta.
Ainoa selvä todistus häntä vastaan oli hänen kirveensä, jonka hän oli
unohtanut Uramoon, mutta ei siinäkään ollut hänen puumerkkiään, ja
muuten se oli samanlainen kuin kaikki muutkin kirveet. Pelastuksen
mahdollisuus antoi hänelle voimia, ja kaikki hänen ajatuksensa
takertuivat hukkuvan epätoivolla siihen, että hän oli täyttänyt Jumalan
tahtoa. Jos Jumala tahtoisi, että hän pääsisi vapaaksi, niin oli väärin
estää hänen tahtoaan tapahtumasta ennenaikaisilla tunnustuksilla ja
siten ryöstää Jumalalta hänen oma valitsemansa välikappale, jonka
tekoja ei maallinen oikeus voisi arvostella.
Lehtimaa oli hitaasti astunut keskelle lattiaa ja seisahtunut
tuomarin eteen, jolle hän kumarsi kömpelösti mutta samalla melkein
itsetietoisesti. Sitten pani hän kahlehditut kätensä ristiin ja jätti
Herran huomaan itsensä kaikessa siinä mitä tuleman piti.
Tuomari luki hymisevällä äänellä ruotsinkielisen syytöskirjan ja teki
sen niin nopeasti, ettei edes sukkelapäinen viisaustieteen
kandidaattikaan voinut seurata mukana. Apulaiset tarkastelivat
Lehtimaata, lautakunta näytti siltä kuin se olisi hyväksynyt joka
lauseen luetusta, vaikkei siitä tavuakaan ymmärtänyt, ja Lehtimaa
seisoi pää painuksissa ja kädet ristissä, pani omat sanansa tuomarin
ruotsiin ja siitä syntyi kuin rukous, että kaikki kävisi hänelle hyvin.
Vihdoin kysyi tuomari suomeksi Lehtimaalta, mitä hänellä olisi
puolustuksekseen esiin tuotavana. Lehtimaa töllisteli typerästi
ympärilleen eikä virkkanut mitään. Tuomari uudisti kysymyksensä, ja
silloin nyökäytti nurkkakirjuri kehottavasti päätään vangille, että hän
vain vastaisi pois, mutta viisaustieteen kandidaatti hymähti
pilkallisesti tuolle moukkaparalle, joka ei ymmärtänyt ruotsinkielistä
syytöskirjaa. Lehtimaa katseli avuttomana ympärilleen eikä tiennyt mitä
hän vastaisi.
Syntyi jännittävä hiljaisuus.
-- Tunnustaako syytetty viime marraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä
Uramon torpassa murhanneensa torppari Kaarle Juhananpoika Pihlin ja
hänen vaimonsa Annan? sanoi tuomari selvällä juhlallisella suomen
kielellä. Lehtimaa säpsähti niin että kahleet kalahtivat, kun
vihdoinkin sai selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Hän selvitteli
kurkkuaan ja koetti sanoa kuuluvasti 'ei' kiellon, mutta se tuli niin
epäselvästi, että tuomari sanoi:
-- No, puhu kovemmin.
-- Ei! sanoi Lehtimaa kovemmin.
Nimismies hymähti epäluuloisen olantakaisesti ja meni vahvistamaan
itseään olutlasilla ja voileivällä ennen kuin alkoi kuulustella
viittäkolmatta vierastamiestään. Tämä oli hänen ensimmäinen suuri
rikosjuttunsa, ja hän toivoi itselleen sekä mainetta että menestystä
näin suuren pahantekijän tuomitsemisesta.
Apulaiset tekivät muistiinpanojaan niin että paperi ratisi, tuomari
nojasi taapäin tuolillaan ja näytti katsovan aivan luonnolliseksi
asiaksi, että Lehtimaa kielsi. Heti sen jälkeen tuli nimismies ja toi
jonkun vaatteeseen käärityn esineen ja ojensi sen tuomarille. Tämä
asetti sen juhlallisesti eteensä pöydälle, katsoi ankarasti
pahantekijään ja virkkoi:
-- Käy lähemmä!
Lehtimaa siirsi raudoitetut jalkansa lähemmä tuomarin pöytää.
-- Tunnetko tämän kirveen? kysyi tuomari terävästi ja veti yhtäkkiä
vaatteen kirveen ympäriltä, jossa näkyi kuivuneita verijälkiä.
Lehtimaa seisoi aivan kylmänä, vaikka apulaiset koettivat lävistää
hänet katseillaan.
-- En, vastasi hän niin rauhallisesti, että se häntä itseäänkin
ihmetytti. Mutta Jumala oli nähtävästi hänelle avullinen.
Tuomarilla ei ollut syytä säikytellä vankia, jota hän vielä kerran
tutkivasti katsahti ja kutsui sitten todistajat valalle.
Ne tulivat kaikki yhdessä ryhmässä, ja viisikymmentä sormea tunkeili jo
Raamatun ja postillain päällä. Kun tuli vähän ahdasta, työnsi toinen
apulaisista lakikirjan esille, johon heti kohta sysättiin tusinan verta
likaisia sormia. Kolme jäljelle jäänyttä todistajaa sai vannoa
kunnallisasetuksen päälle. Sitten vannoivat he kaikki yhteen ääneen
totta puhuvansa samalla kun tuomari haukan silmillä vartioitsi, että
jokainen lukisi valan sanat selvästi ja ettei kukaan vetäisi salaa pois
sormiaan salaperäisten kirjojen päältä. Kun vala oli tehty, huokasivat
todistajat helpotuksesta ja kävivät kukin hyvin toimessaan kertomaan,
mitä tiesivät asiasta.
Paljon ei asia selvinnyt ensimmäisten todistajain puheesta. Lehtimaa
oli nähty iltapäivällä eräässä metsätorpassa peninkulman päässä
murhapaikalta, ja sitä ennen hänet oli ajettu pois saman torpan
perunakuopasta, johonka hän oli asettunut asumaan. Hän oli ollut
röyhkeä ja päissään ja iskenyt mennessään kirveellä seinään. Tätä
kertoi kuusi todistajaa, jotka osasivat asiansa ulkoa ja puhuivat
kaikki samalla tavalla.
Lehtimaa myönsi olleensa tuossa torpassa, mutta päissään ei hän ollut,
vaikka olikin laulanut laulun lähtiessään osoittaakseen, ettei heidän
tylyytensä häneen vähääkään koskenut.
-- Tuntevatko todistajat tämän kirveen Lehtimaan kirveeksi? kysyi
tuomari.
Todistajat eivät tunteneet.
-- No, millä se sitten seinään iski?
Sitä eivät he niin tarkkaan tienneet, mutta olettivat tietysti, että se
oli tapahtunut kirveellä.
-- Onko tämä sitten kaikki, mitä näillä monilla todistajilla on
sanottavana? Tuomari katsahti ärsyttävästi pieneen nimismieheen.
Mutta oli niitä vielä muitakin.
Muutamia rautatietyömiehiä tuli esille kertomaan, että he olivat
kuulleet Lehtimaan uhkailevan ja kiroilevan Kalle Pihliä siksi, että
tämä mukamas oli mennyt naimisiin Lehtimaan papinkirjan turvin ja
saanut itselleen vaimon ja torpan pelkällä vääryydellä, mutta
se oli tietysti valhetta kaikki. Niitä oli kuusi seitsemän miestä,
jotka todistivat samaa. Tuomari ruopi nenäänsä ja näytti hyvin
miettiväiseltä. Yleinen syyttäjä huomautti, että tämä on hyvin
raskauttava asianhaara. Lehtimaa vastasi, että hänellä oli ollut syytä
olla vihoissaan murhatulle, joka oli viekoitellut häneltä papinkirjan
ja tahtoi kertoa vielä muutakin, mutta tuomari keskeytti hänet sanoen,
että se ei kuulunut asiaan.
Eikö sitten ole mitään muita todistajia, jotka ovat nähneet Lehtimaan
ennen murhaa taikka sen jälkeen?
Oli, kyllä niitäkin oli. Ja esille astuivat Tenholalaiset, joiden luona
Lehtimaa oli yönsä viettänyt. He todistivat kuin yhdestä suusta, että
Lehtimaa oli tullut yösijaa anomaan mutta etteivät he olleet mitään
merkillistä hänessä huomanneet. Hän oli ollut uuvuksissa, ei puhunut
monta sanaa ja pani maata melkein heti paikalla. Ruotilainen vakuutti
vapisevalla äänellä, että murhamies ei ikinä voisi nukkua niin
rauhallisesti kuin Lehtimaa sinä yönä oli nukkunut Tenholan tuvan
uunilla.
-- Mihin aikaan hän tuli Tenholaan?
-- Saattoi olla kello noin kahdeksan paikoilla.
-- Milloinkas murhatut tavattiin?
-- Seuraavana aamuna kello yhdeksän.
Tuomari jäi vähän tuumimaan lautakunnan kanssa.
-- Mistä päin se tuli?
Sitä ei tiedetty. Lautakunta näytti miettivältä ja tuomari kuulusteli
vielä sitä todistajaa, joka oli ensiksi tullut murhapaikalle.
Kalle Pihl oli maannut tallissa kallo halkaistuna ja Anna oli suullaan
porstuassa. Ovet olivat auki ja kaikki muuten paikoillaan.
-- Eikö ollut vereksiä jälkiä torppaan ja torpasta pois?
-- Oli, oli reen jälki maantiellä, mutta torppaan ei se vienyt. Ja kun
oli koko yön tuiskunnut -- lisäsi todistaja.
-- Niin no, silloinhan sinä et osaa meitä jäljille näyttää, virkkoi
tuomari, ja apulaiset nauroivat hänen sukkeluudelleen samoin kuin
viisaustieteen kandidaattikin.
Muut todistajat kutsuttiin sisään, ja he antoivat pitkiä selityksiä
Lehtimaan kiukkuisesta mielentilasta murhattua kohtaan, mutta mitään
asiaan kuuluvaa ei heillä ollut esille tuotavana. Tuomari käski heidän
puhua vähän vähemmän roskaa, josta he näyttivät kovin loukkautuvan.
Mutta lautamiestenkin täytyi vetää totiset suunsa nauruun. Yleinen
syyttäjä keskeytti heidät silloin ja väitti juhlallisesti, että hänen
todistajansa olivat päivänselvästi osoittaneet, että Lehtimaalla oli
ollut rikoksellisia tuumia murhattua kohtaan, ja sellainen mies, jota
tällaiset epäilykset raskauttavat, ei suinkaan voisi päästä vapaaksi
valistuneen tuomarin ja lautakunnan tuomion alta. Sitä paitsi vaati
hän, että tuomari panisi muistiin, että Lehtimaan matkallaan torpasta,
jossa hän oli pitänyt pahaa elämää ja iskenyt kirveellä seinään,
välttämättömästi täytyi kulkea Uramon torpan sivuitse kylään mennessään
ja että hänen syyllisyytensä siis on yhä silmääpistävämpi.
Ensimmäiset todistajat kutsuttiin uudelleen sisään ja heiltä kysyttiin
tiestä. Mutta heidän ilmoituksensa eivät tukeneet yleisen syyttäjän
mielipidettä. Tavallinen talvitie ei mennyt ollenkaan Uramon kautta,
vaan runsaan neljänneksen siitä syrjään. Tuomarista oli koko kysymys
vähemmän arvoinen, kun ei kuitenkaan voitu varmaan sanoa, milloin murha
oli tapahtunut. Lehtimaa oli kyllä kovasti epäluulon alainen, mutta
mitään selvyyttä ei hänen rikoksellisuudestaan ollut saatu.
-- Onko vielä muita todistajia? kysyi tuomari saadakseen asian
pikaiseen päätökseen.
-- Ei ole, vastasi syyttäjä kärtyisesti.
Silloin tunki muuan vaimo kuulijain joukosta tuomarin eteen, niiasi
kohteliaasti ja pyysi saada tehdä valan.
Lehtimaa joutui vähän hämilleen, mutta tointui pian.
-- Kuka sinä olet?
-- Minä olen Johanna Pihl, sen murhatun vaimo.
-- Mitä --? Mitä sanot?
-- Minä olen sen murhatun vaimo Johanna Pihl.
Syntyi yleinen uteliaisuus salissa ja kaikki kurkottautuivat katsomaan
murhatun vaimoa, jonka oikeastaan senkin olisi pitänyt olla murhattu.
Tuomari itsekin nousi ylös, ruopi korvallistaan, ja molemmat apulaiset
pureskelivat miettiväisen näköisinä kynänvarsiaan.
-- No mutta -- miten tuhannen tavalla sinä voit olla murhatun vaimo?
Hänen vaimonsahan murhattiin samalla kertaa kuin hänet itsensäkin.
-- Saanko tehdä valan? kysyi nainen ja niiasi.
-- Mitä varten tahdot tehdä valan?
-- Minä tahdon vannoa puhuvani totta. Kun ei kukaan ole tahtonut uskoa
minua, niin sen tähden tahdon puhua valallani.
Tuomari hymähti.
-- Onko sinulla asiaan mitään sanottavaa?
-- Onhan minulla ja tärkeätä onkin.
Tuomari tarttui harvaan, harmaaseen tukkaansa. Hänelle ei ollut tämä
keskeytys asian menossa oikein mieleen, ja hän kysyi naiselta
ankarasti:
-- Mitä se olisi? Ja onko sinulla mitään paperia sen päälle, että olet
se, kuka sanot olevasi?
-- Onpa tietenkin, sanoi Johanna ja pani papinkirjansa tuomarin eteen.
Tuomari luki sen ja kääntyi totisena lautakunnan puoleen:
-- Tämä asia vain yhä sekaantuu. Sitten hän sanoi Johannalle:
-- Sinä olet siis murhatun vaimo, vaikka hänellä on ollut toinenkin,
joka murhattiin samalla kun hän itsekin -- mitä?
-- Eikö minua lasketa valalle? pyysi vaimo yhäkin.
-- Voit kai sitä ennen sanoa, kuka olet.
-- Niin, mutta se on niin pitkä ja kummallinen juttu, ettei sitä kukaan
uskoisi...
Silloin vaati yleinen syyttäjä, joka odotti hyviä tietoja vaimolta,
että hänet päästettäisiin valalle, koska hänellä oli paperitkin
puhtaat. Tuomari murahti harmissaan, luki edellä valan ja Johanna
saneli perästä selvällä ja iloisella äänellä, sormet vakavasti kirjan
päällä. Kun se oli ohi, huokasi hän pitkään ja sanoi:
-- Nyt ainakin täytyy uskoa minua.
Sitten hän kertoi selvästi, sujuvasti ja juurta jaksain kaikki
asianhaarat murhatusta, Lehtimaasta ja itsestään, vedoten sekä
kuulijoihin että lautakuntaan, ja hän sekoitti kertomukseensa sekä
kapteeni Thoreldin että murhatun Annan, puhui heidän suhteestaan ennen
Annan naimisiinmenoa, niin kuin oli kuullut asiaa Herrasaaressa
kerrottavan, ja esiintoi omat mielipiteensä siitä, mitenkä kapteeni oli
houkutellut hänen miehensä suurilla lupauksilla kaksinnaimisiin
päästäkseen vain vapaaksi Annasta.
Todistajan puheet herättivät suurta huomiota salissa, ja tuomarikin
unohti, että niissä oli suuri osa asiaankuulumatonta. Mutta kun nainen
aikoi jatkaa uudelleen kapteeni Thoreldista, muisti tuomarikin, mistä
tässä oikeastaan oli puhe, ja keskeytti sanatulvan vaatien hänet
pysymään asiassa.
-- Ei minulla olekaan enää muuta sanottavaa, lopetti Johanna puheensa
tyytyväisenä. Lopuksi vakuutti hän vielä, että Lehtimaa, jonka hän
tunsi perinpohjin siivoksi mieheksi, ei mitenkään olisi voinut tehdä
sellaista rikosta, josta häntä syytettiin.
Nimismies pyörähti vihoissaan kantapäillään, tuomari käski todistajat
ja asianosaiset ulos ja kääntyi lautakunnan puoleen sanoen:
-- Se on yhtä pitkää kuin leveätäkin!
Sitten käveli hän kädet taskussa runsaan puolen tuntia istuvan
lautakunnan edessä ja neuvotteli. Viimeinen todistaja oli oikeastaan
puhunut enemmän murhatusta Kalle Pihlistä, joka näkyi olleen oikea
roiston alku, kuin syytetystä, ja monien päänruopimisten jälkeen tuli
oikeus siihen päätökseen, ettei Lehtimaata oikeastaan voi todistuksien
puutteessa tuomita rikokseen syylliseksi. Tuomari selaili lakikirjaa ja
sai selville, että Lehtimaa on päästettävä puhdistusvalalle ja
laskettava vapauteen. Hänen tyyni käytöksensä oikeuden edessä, vieraan
vaimon ja Tenholan talon väen todistukset painoivat syyttäjän
vaillinaisia todistuksia vastaan.
Lehtimaa kutsuttiin sisään kuulemaan oikeuden päätöstä. Hän astui esiin
silmät riemusta loistaen, mutta silloin vetäisi nimismies kakluunin
pellin auki, niin että salissa kuului iso rämäys. Lehtimaa vavahti ja
katsahti säikähtyneenä taakseen; -- nyt vietäisiin hänet valalle,
arvasi hän. Mitenkä hän nyt suoriutuisi? Jumala oli auttanut häntä
tähän saakka mutta nyt näytti jättävän hänet saatanan haltuun.
Pieni tuomari tekeytyi hyvin juhlalliseksi, apulaiset kohottautuivat
tuoleillaan, lautamiehet kakistelivat, ja odotuksen suhaus kävi
kuulijajoukon läpi. Mutta Lehtimaa alkoi vapista niin että kahleet
kalisivat. Tällaista loppua hän ei ollut ajatellut. Nyt vannoisi
Jumalan oma välikappale itsensä helvettiin. Mutta nyt ei ollut aikaa
sitä ajatella. Ja hän heitti taas asiansa kaikkivaltiaan haltuun.
Siinä seisoi hän vaaleana ja vapisi. Tuomari kiinnitti häneen pitkän,
arvelevan katseen ja ryhtyi julistamaan oikeuden päätöstä. Lehtimaa
aikoi kysyä, saisiko hän esittää muutamia kohtia puolustuksekseen, kun
tuomari alkoi.
Vanki kuunteli henkeään pidätellen ja koetti pakottaa itsensä
ymmärtämään ruotsalaisia sanoja. Kun ei siitä apua lähtenyt, yritti hän
tuomarin kasvoista arvata tuomion sisältöä. Mutta tuosta sileästä,
parrattomaksi ajetusta naamasta ei voinut mitään lukea. Näytti siltä
kuin hän olisi lukenut jotain, joka ei liikuttanut häntä itseään eikä
ketään muutakaan. Vihdoinkin oli lukeminen lopussa, ja nurkkakirjuri
käänsi oikeuden päätöksen suomeksi muutamilla lyhyillä lauseilla.
Lehtimaan kasvot lävähtivät palttinan vaaleiksi, hän käännähti tuomarin
puoleen pikaisella nykäyksellä, joka oli olevinaan kumarrus, ja sanat
tarttuivat hänelle kurkkuun, kun hän sanoi:
-- Pitääkö minun siis vannoman itseni vapaaksi?
Kaikkia läsnäolijoita pyrki naurattamaan, mutta tuomari alkoi suomeksi
selittää Lehtimaalle, mikä on rangaistus siitä jos vannoo väärin ja
kuinka väärän valan tekijä heittää sielunsa iankaikkisesti paholaisen
haltuun. Merkillistä, kuinka voimakkaasti tuo pikkuinen mies vaikutti.
Nuo leikilliset silmät rypistyivät uhkaavan totisiksi ja sanat tunkivat
kuin terävät seipäät läpi Lehtimaan luiden ja ytimien. Tuomari päätti
varoituksensa synkällä, uhkaavalla äänellä:
-- Ja voitko sinä, Karl Juhananpoika Lehtimaa, nyt Jumalan ja korkean
oikeuden edessä, oikean käden etu- ja keskisormi Pyhän Raamatun päälle
pantuna, otsa avoinna ja sydän rauhallisena kaikkien näiden rehellisten
ihmisten läsnäollessa sielusi iankaikkisen autuuden nimeen vannoa
olevasi viaton, niin tulkoot siitä seuraukset päällesi ajassa ja
iankaikkisuudessa. -- Aamen! lisäsi hän paremman vakuuden vuoksi ja
katsoi polttelevilla silmillään Lehtimaata, niin että tämä tunsi niiden
tunkevan syyllisen sydämensä sisimpään sopukkaan ja alkoi jälleen
vapista.
Apulaiset panivat pois kynänvartensa ja kädet ristissä rinnan päällä
tarkastivat häntä uhkaaviin asentoihin asettuneina. Lehtimaa katsoi
sivulleen ja näki lautamiesten tuikeat katseet, takana olivat taas
kuulijat kymmenine silmineen. Hänen polvinivelensä pettivät, niin että
jalkaraudat kalisivat, ja vanginvartijat tulivat häntä tukemaan. Hän
puristi silmänsä pieniksi, kokosi kaikki voimansa viimeiseen
ponnistukseen, vetäytyi tuomarinpöydän ääreen ja paiskasi koko
kämmenensä Raamatun päälle.
-- Ainoastaan etusormi ja keskisormi! karjaisi tuomari.
Lehtimaa veti pois liiat sormet, ja niin alkoi tuomari juhlallisella
äänellä lukea valan sanoja.
Lehtimaa oli herennyt ajattelemasta, hän odotti vain joka hetki, että
paholainen tempaisisi hänet mukaansa, mutta kun niin ei tapahtunut,
saneli hän sanansa tuomarin mukaan koneellisesti, vapisevalla äänellä
ja niin epäselvästi, että yleinen syyttäjä ja lautakunta tulivat
lähemmä ja tuomari alkoi alusta vaatien, että hänen täytyy puhua niin
että kuuluu. Juuri kun hän melkein tiedottomassa tilassa oli päässyt
niin pitkälle, että hänen olisi pitänyt vannoa pois sielunsa autuus,
tuntui kuin olisi Jumala yhtäkkiä ottanut kaikki hänen voimansa. Hän
vaikeni, kalpeni ja horjahti, kädet liukuivat pois kirjan päältä,
vanginvartijat tarttuivat hänen kainaloihinsa estääkseen häntä
kaatumasta, ja hänen edessään seisoi virkatakkinen yleinen syyttäjä ja
huusi vahingonilosta säteilevin silmin:
-- Ahaa! Siinä se nyt on valapatto!
Lehtimaan mielikuvitus, joka aina oli ollut vilkas, oli kiihottunut
äärimmilleen oikeuden edessä, ja nyt hän oli vähällä pyörtyä.
Neljännestunnin kuluttua oli hän matalalla ja uupuneella äänellä,
tuolilla istuen, vanginvartijain tukemana ja uteliaiden ihmisten
ympäröimänä tunnustanut kaiken.
Tunnustuksen jälkeen tuomittiin tuo puolikuollut pahantekijä
mestattavaksi ja teloitettavaksi tahallisesta kaksoismurhasta, joka
rangaistus kuitenkin heti lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi
Siperiassa.
Oikeudenistunto päättyi rukouksella sitten kun vanginvartijat melkein
kantamalla olivat vieneet Lehtimaan ulos salista. Tuomarin kasvoista
katosi virallinen ilme, nimismies pöyhistelihe kuin riikinkukko,
apulaiset niistivät tyytyväisinä nenänsä, vaihdettiin muutamia sanoja
asian odottamattomasta päättymisestä, lautakunta läksi pois, ja
ivallinen viisaustieteen kandidaatti kutsuttiin illanviettoon totilasin
ja kahden korttipakan ääreen, jossa hän vihdoinkin sai tilaisuuden
taitoaan näyttää.


KUUDESTOISTA LUKU

Kauan odotettu kesä tuli hyvissä ajoin tuoden lämpöä paleltuneille ja
hyviä toiveita nälkäisille. Kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna
vihersivät lehdot, ja niillä pelloilla, jotka oli saatu kylvetyksi,
kohosi oras vihreänä ja mehevänä, teki tähkää ja hedelmöi hyvin entein.
Mutta suuri, vasta herännyt toivo lamautui taas pian, ja näytti siltä
kuin ei kärsimysten mitta vielä olisi ollut täysi. Kulkutaudit lähtivät
liikkeelle epäterveellisistä pesäpaikoistaan rautatien varrelta,
levisivät nopeasti kuin kulo kuivassa kanervassa ja heittivät sadat ja
tuhannet niistä, jotka vaivoin olivat päässeet kovan talven yli,
kurjille tautivuoteille, joilta he eivät koskaan tulisi hengissä
nousemaan.
Pettuleivällä oli köyhiä Kotkaisten kartanossa saatu ruokkia aamusta
iltaan. Nyt täytyi muuttaa sairashuoneeksi suuri olkilato, jonka
varatuomari kernaasti oli luovuttanut rouvansa ja neiti Anne Charlotten
käytettäväksi. Sinne levitettiin kaikki talon joutilaat makuuvaatteet
ja peitteiksi saatiin huutokaupasta ostaa sotaväen filttejä. Samalla
sovittiin erään nuoren Hämeenlinnan lääkärin kanssa, että hän kerran
viikossa tulisi tarkastamaan tätä tilapäistä sairashuonetta.
Kapteeni Thoreld laiminlöi tietysti taas hyväntekeväisyyden. Hänellä ei
ollut mitään tekemistä sairaiden kanssa, eikä hän juuri voinutkaan
mitään tehdä vaan jätti kaiken piirilääkärin huostaan, joka liikkui
niin usein kuin suinkin voi piirissään. Kapteenin säälintunteet kansaa
kohtaan olivat sitä paitsi saaneet kovan kolahduksen pohjalaisen naisen