Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 06

Total number of words is 3484
Total number of unique words is 2039
21.0 of words are in the 2000 most common words
29.3 of words are in the 5000 most common words
35.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
lämpimän kesäsydämen tuoksua, joka oli säilynyt petäjänummen sisässä,
mutta laaksoissa lepäsi usva kaikkialla raakana ja valkoisena. Kapteeni
kietoi takkinsa kiinteämmin ympärilleen, kun sinne laskeuduttiin, ja
kysyi vähän väliä kuskiltaan:
-- Joko on maa kuurassa?
-- Ei, vastasi tämä -- ei ole vielä.
Mutta kun alkoi tulla auringonnousun aika eikä enää ollut kuin puoli
peninkulmaa Herrasaareen, putosi tie yhtäkkiä harjulta alas suureen
laaksoon, jossa joki luikerteli niittyjen ja soitten keskellä. Kun he
olivat ajaneet puolen peninkulman verran korkeaa harjannetta pitkin,
tuntui vaihdos vieläkin suuremmalta.
-- Nyt varmaankin kylmää, sanoi kuski, vaikkei kapteeni ollut kysynyt
häneltä mitään.
Kun he tulivat sillalle, joka vei joen yli, oli oikealla puolen oleva
niitty lumivalkeana kuurasta. Kapteeni nousi alas rattailta, veti
hansikkaat käsistään, tunnusteli nurmikkoa tiepuolessa vakuuttuakseen
siitä, etteivät hänen silmänsä ehkä olleet häntä pettäneet, ja sai
kouransa täyteen kangistuneita, jäähileinä heliseviä heinänkorsia.
-- Nyt on katovuosi valmis, sanoi kuski, kun kapteeni taas oli noussut
rattailleen.
-- Vaan eihän tuo toki kaikkialla liene hallakaan, virkkoi kapteeni ja
näki samassa, että sillankaide oli aivan valkea. Usvan keskeltä tuli
aurinko hiljalleen näkyviin vaaleana niin kuin olisi sekin ollut
hallanpanema ja valmistautui täydentämään hävityksen työtä kuumilla
mätäkuunsäteillään. Kun he ajoivat mäkeä ylös toisella puolen laakson,
näkivät he auringon jo alkaneen taistelunsa usvain kanssa, apunaan
pienoinen aamutuulen henkäys, joka lakaisi yhä syvempiä aukkoja
valkoiseen villaan. Tuolla paljasti se pellon tilkareen, täällä niittyä
palasen, ja peiton alla oli maa kimmeltävässä kuurassa.
Lähellä taloa he ajoivat torpan ohitse. Pihan veräjällä seisoi torppari
avopäin ja paitahihasillaan, kädessä kimppu rukiin korsia, jotka hän
oli juuri tuonut pelloltaan maantien vierestä. Kapteeni seisautti
hevosensa.
-- No, kuinkas on? kysyi hän hiukan vapisevalla äänellä.
-- On niin kuin on. Hyvää huomenta, herra kapteeni! On niin kuin on.
-- Halla pannut?
-- Pannut on! vastasi mies lyhyesti ja ojensi kapteenille rukiin
korret. Heikosti koskettamalla hän katkaisi jäätyneet tähkät.
-- Jumala meitä auttakoon, herra kapteeni, itsestämme emme enää mitään
mahda!
Päivänpaisteessa seisoi talonpoika tukka epäjärjestyksessä ja kasvot
vielä unesta jäykkinä ja näytti niin murtuneelta, että kapteeni vasta
nyt oikein käsitti onnettomuuden suuruuden.
-- Rohkeutta vain! sanoi hän. Eihän vielä liene kaikkea pannut!
-- Ei vielä, mutta ensi yönä vie viimeiset.
Kapteeni ajoi edelleen ruisvainioidensa läpi, jotka vielä näyttivät
olevan ennallaan, ja ohi perunamaan, joka ei vielä ollut muuttunut,
kauniiseen kotiinsa koettaen unen helmassa unohtaa kaikki ne raskaat
ajatukset, jotka valtasivat sekä hänet että hänen maansa tänä ihanan
kauniina halla-aamuna keskipaikoilla elokuuta.


KYMMENES LUKU

Kun aamun kuningatar kultavaunuissaan huimaavaa vauhtia ajoi
koillisesta lounaaseen, Pohjois-Karjalasta ja Pohjanmaalta yli Maaselän
satapeninkulmaisen harjun, yli tuhansien järvien ja hopealle hohtavien
jokien, yli autioiden erämaiden ja viljeltyjen laaksojen alas aina
Pohjanmeren ja Suomenlahden aavoille sinertäville ulapoille, näki hän
maan merkillisesti muuttuneena ja kummallisen levottomuuden tuossa
rauhallisessa, tyynessä kansassa, joka oli murtanut pienen pieniä
vaaleanviheriäisiä pilkkuja maan suureen mustanvihreään kaarnavyöhön.
Aamulla aikaisin oli väki jo liikkeellä, hovinherrat, tilanomistajat,
torpparit -- kaikki ne, jotka maata viljelivät. Tuolla kaukana
koillisessa, missä vuoret olivat korkeita ja kirkot peninkulmien päässä
toisistaan, tuleentuivat kaskimaiden ohrat ja rukiit jyrkillä
rinteillä. Isokasvuinen, uljas talonpoika, joka eli riippumatonta
elämäänsä Kalevalan aikaisten urosten tavalla ja tuskin oli nähnytkään
nimismiestä taikka pappia, näki sirosti koristelluilta rappusiltaan
hallaisen usvan alhaalla laaksossa ja tunsi itsensä turvalliseksi.
Hänellä oli vielä metsää vaaroillaan kaskesmaiksi, ja hänen ei
tarvinnut laskeutua laaksoihin maata muokkaamaan ja suota murtamaan,
joiden sadon halla kuitenkin olisi vievä. Täältä oli kuusin peninkulmin
lähimpään kirkonkylään, ja jos hän ei sinne itse veisi kymmenyksiään,
eivät herratkaan tänne asti osuisi niitä vaatimaan. Täällä ei eletty
riidassa naapurien kanssa, sillä niitä ei ollut, ja täällä oli
talonpoika itse karun maansa haltija. Alempana järvien rannalla ja
viljellyillä seuduilla, minne tervaveneet liukuivat läpi kuohuvien
koskien tarvitsematta pitkiin aikoihin kertaakaan airoja kastella,
siellä seisoi uudisviljelijä pienen pirttinsä edustalla, joka samalla
kertaa voi olla tupa, sauna ja talli, ja ruopi huolestuneena
korvallistaan. Halla oli taas tehnyt tekojaan, mutta se oli kuin olisi
ollut niin meneväkin, ja metsästys ja kalastus tulisivat kyllä
korvaamaan sen leivän, jonka pakkanen oli vienyt pienestä
pellontilkareesta.
Vasta lounaampana, missä talonpojat olivat rakentaneet kyliä ja missä
kirkkojen huippuiset katot risteineen kohosivat korkeuteen, turhaan
sitä tavoitellen -- vasta siellä alkoi näkyä peltoja ruohoisten järvien
rannoilla ja vasta siellä alkoi maanviljelys todenteolla. Siellä
oli hallan sumua peninkulmanpituiset juovat hajotettavina ja
poislakaistavina. Maanviljelijä katseli avaran tupansa ikkunasta
epätoivoissaan laajoja viljelyksiään, joissa oli ollut hänen suuren
taloutensa turva tulevan talven ajaksi. Hänen takanaan seisoi hänen
vaimonsa ja itki.
Aamun kuningatar heltyi sydämessään kaikesta tästä näkemästään surusta,
kun hän hiljalleen vyörytteli villaista usvapeitettä seutujen päältä,
ja päätti parhaansa mukaan parantaa vilun ilkitöitä. Mutta niin kuin
kaikilla ruhtinattarilla oli hänelläkin enemmän hyvää tahtoa kuin
ymmärrystä, miten olisi meneteltävä, ja hän rupesi loistamaan kaksi
vertaa lämpimämmin ja helakammin, niin että paleltuneet oljet
valkesivat hänen hyväilystään ja perunanlehdet mustenivat ja vaipuivat
surkastuneina ja surullisina maata kohden. Viholaiset ulkohuoneiden
seinämillä vaipuivat mustiin kasoihin, ja hienot, vaaleanvihreät
kuolleenkourat purojen varsilla punehtuivat. Kaikki sienien rikkaus
koivikkolehdoissa suli näkymättömiin, ja sen sijaan, että elämä olisi
alkanut uudelleen virrata, tuli kaikki kahta vertaa surkeammaksi, kahta
vertaa kamalamman karvaiseksi.
Mutta aamun kuningatar oli niin paljon yläpuolella tätä kaikkea, että
hän luuli tekevänsä pelkkää hyvää, ja isot alat poltteli hän vain tällä
tavalla, vakuuttuneena siitä, että vuodatti maahan taivaan siunausta.
Hänen loistava hyväntekeväisyytensä levisi lopuksi maan
varakkaimpiin seutuihin, Pohjanmaan silmänkantamattomille lakeuksille,
Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vanhoille viljelysmaille, joilla halla ei
koskaan ollut käynyt jokapäiväisenä vieraana, missä uuttera väestö jo
kauan sitten oli kuivattanut hallanarat suot ja missä ojitetuissa
saroissa huojui vihreä vilja. Mutta sielläkin lepäsi hallainen usva
synkkänä ja sakeana.
Täällä tuli suru äänekkääksi ja alkoi haikeasti valittaa. Sähkösanomat
hätäisine tietoineen lensivät nopeammin kuin kuningattaren omat vaunut
pääkaupunkiin Uudellamaalla, jossa ne suurilla kirjaimilla painettiin
sanomalehtiin ja josta ne levisivät yli koko maan kyyneltyneiden
silmien luettaviksi.
Keskellä Hämeen savimaita hän tapasi veräjän suulla takkutukkaisen
torpparin, joka murtunein mielin jätti herralleen kourallisen
kohmettuneita tähkiä, jotka hellävaroenkin koskettaessa käteen
katkesivat. Hän näki melkein samassa toisenkin herran seisovan
miettiväisenä ruispellollaan ja suurennuslasilla tarkastelevan
jäätynyttä tähkää, ja hän hellitti niin lämpimästi hänen päälleen, että
herra avasi takkinsa ja pää painuksissa palasi kotiinsa, jolloin
jäätynyt heinä karskahteli hänen jalkainsa alla ja riite ojassa ritisi,
kun hän astui pehmeään mutaan sen paltteilla.
Kuningatar ei huomannutkaan niitä tuhansia, joilla ei ollut peltoja,
noita irtolaisia, jotka varustautuivat alkamaan neljäntoista tunnin
työpäivää mutta joita hallayön seuraukset tulisivat kaikista kovimmin
kohtaamaan ja jotka muutaman kuukauden kuluttua tulisivat työttöminä
ajettaviksi maantielle kerjäämään sitä leipää, josta nyt puolet oli
paleltunut.
Hän näki yli neljänkymmenen peninkulman pituisen kaistaleen, joka läpi
Etelä-Suomen kulki itää kohti Venäjälle ja sen komeaan pääkaupunkiin,
näki hietasärkkiä laaksoissa ja kaivanteita kukkuloilla, näki
repaleisia työmiehiä lapioineen ja kiviporineen; maakuopistaan ja
mäkituvistaan ne menivät rautatietyöhönsä raivaamaan tietä
tulevaisuuden laitoksille, jotka rautavanteilla yhdistäisivät heidän
hallaisen maansa Euroopan äärettömiin viljavainioihin. Tätä vannetta
myöten tulisivat tulevaisuuden rikkaudet valumaan heidän maahansa ja
lieventämään heidän lapsiensa hätää, mutta itse tulisivat he
joukoittain heitetyiksi isoihin yhteisiin hautoihin siellä täällä
mäkirinteissä, ja juhlalliset papit lukisivat kiireen kaupalla heidän
ruumiilleen Herran siunauksen, niin kuin olivat kastelukunsakin
lukeneet.
Viimeksi näki aamun kuningatar jotenkin suuren kaupungin Suomenlahden
kallioisella rannalla, missä hänen säteensä huikesivat valkeihin
kiviseiniin, joiden sisäpuolella viisaat herrat leveillä vuoteillaan
nukkuivat vanhurskaan unta. Turhaan etsi hän levottomuutta
pyöreäkivisiltä kaduilta ja keksi vain joitakuita talonpoikia, jotka
kohautellen ajoivat kauppatorille päin, ja sen surun, minkä hän heidän
kasvoillaan näki, oli hän nähnyt kaikkien valveilla olevien kasvoilla
tässä avarassa, kauniissa maassa, jonka myöhästynyttä vihreyttä nyt
peitti vaarallinen, petollinen aamukuura.
Vasta päivemmällä nousivat huolettomat ihmiset vuoteeltaan,
tietämättöminä yön tekemistä tuhoista, iloitsivat häikäisevästä
päivänpaisteesta ja tarttuivat askareihinsa hienoilla valkoisilla
sormillaan, jotka eivät koskaan olleet auraan taikka lapioon ryhtyneet.
Vähitellen heräsi koko Suomi harjusta harjuun, rannasta rantaan,
heräsivät kaupungit ja kylät; sekä hävitetyt pellot että säilyneet
vainiot heräsivät ymmärtämään, että kato ja kova aika oli ovelle
kolkuttanut.


YHDESTOISTA LUKU

Yltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä
monessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa
kuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan
rehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä
kulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi
kokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja
lapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpää kangasteli
se heidän silmissään pohjattomana ansion lähteenä ja pelastuksena
nälästä ja pakkasesta.
Rautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain.
Mutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut
valmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen
vuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat
alenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen
ja lisää tuli. Rautatien rakennushallituksessa oli teknillisesti
sivistyneitä miehiä, jotka eivät olleet tutkineet valtiotaloutta ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Heillä oli vain yksi päämaali: rakentaa
rata niin vähillä varoilla kuin mahdollista. Ja monet johtavista
miehistä eivät voineet kieltää, etteivät he tunteneet itseään
iloisiksi, kun -- kiitos olkoon nälänhädän -- alhaisten työpalkkain
takia koko rakennuskulunkiarvio näytti voivan laskea ainakin
muutamalla miljoonalla markalla. Tuotahan voi sanoa taloudelliseksi
valtiovarain hoidoksi, joka aina tulisi olemaan esimerkkinä Suomen
rautatierakennusten historiassa.
Hallitus kirjoitti pitkiä virkakirjeitä rautatien rakennushallitukselle
kehottaen tätä, jos suinkin mahdollista, hankkimaan työtä kaikille
tarvitseville, mutta vastaukseksi se sai hyvin perusteltuja selityksiä,
että rautatien rakennushallitus ei tarvitse enempää työmiehiä vaan on
päinvastoin pakotettu erottamaan suuren osan entisistäkin, koska
routiintunut maa tekee maatyöt mahdottomiksi.
Siinä olivat lupaavat toiveet talven varalle, ja niistä saivat työn
hakuun lähteneet tietää vasta rakennuskonttorissa, sitten kun olivat jo
jättäneet kotinsa ja tuttavansa puolen sadan peninkulman päähän
selkänsä taakse.
Ja nämä tuttavat saivat vuorostaan kirkossa kuulla varoituksia, ettei
pitäisi hakea työtä rautatieltä, vaikkeivät he olleet aikoneetkaan
hylätä kotojaan, jossa tarkkuudellaan ja pettua leipään lisäten
toivoivat pääsevänsä poikki pitkän talvisen taipaleen.
Viisaat herrat malttoivat mielensä -- maata oli ennenkin kato
kohdannut, ja vahingoittumatta oli kansa tämän maanvaivan kestänyt.
Heidän hyvää tahtoaan ei kukaan epäillyt ja heidän virkansa oli heille
jumala antanut parhaan kyvyn mukaan hoidettavaksi.
Ja lopuksi he turvautuivat kaikkivaltiaaseen. Moni
kenraalinunivormuinen kumartui rukoukseen kirkonpenkissä, niin että
rintahelyt helähtivät penkkiä vasten ja olkapoletit niitä koskettivat.
Sillä lailla osoittivat he takana olevalle rahvaalle, että hallituskin
taipui jumalan rangaistuksen alle yhteiseen synnintuntoon onnettoman
kansan kanssa.
Suomen sanomalehdistö nukkui vielä siivona lapsena kapalossaan,
sensuuri kantoi sitä käsillään ja sitä luki vain vähäinen osa
sivistyneitä ja rikkaita, jotka mielisuosiolla vastaanottivat sen
tasapuolisia ehdotuksia nälänhädän häätämiseksi ja todellakin uhrasivat
ylellisyydestään, kun heidän lehtensä kehotti heitä panemaan toimeen
rahankeräyksiä ja hyväntekeväisyysiltamia. Sanomalehdet pitivät
kunnianaan olla maltillisia ja kirjoittivat salatun ivallisesti, niin
että ainoastaan harvat ymmärsivät -- ja se kaikki oli perintöä Nikolain
sotilaskomennosta kaikilla aloilla.
Pääkaupungissa ei vielä hädästä suuresti tietty, kun poliisijärjestys
ankarasti kielsi kerjäämisen kaduilla, mutta sielläkin osasivat
repaleiset vaimot ja lapset tunkea koukeroisia takateitä kyökkeihin
kivikartanojen toisissa ja kolmansissa kerroksissa, ja harvoin
tapahtui, että heidät sieltä ajettiin pois ilman almua.
Mutta maaseuduilla lähinnä rautatietä istui reippaita, työhön kykeneviä
nuoria miehiä päivät päästään herrastalojen porstuan rappusilla
odottaen pääsyä isännän puheille saadakseen työtä -- vaikkapa
ruokapalkoilla. Keittiöt olivat täynnä naisia ja lapsia, valmiina
tekemään mitä tahansa leipäpalasen palkasta.
Kotkaisissa alkoivat neiti Anne Charlotte ja rouva von Blume
suurenmoisesti ruokkia kaikkein köyhimpiä. Leivottiin pettuleipää
tynnyreittäin, keitettiin velliä muuripadoilla, ja varatuomari otti
niin suuren joukon joutilaita miehiä talon työhön, että pehtori ei
lopulta tiennyt, mihin heitä olisi voinut käyttää. Silloin antoi rouva
von Blume heidän mennä suureen puutarhaan, perata uusia perunamaita ja
kaivaa vanhat kaalimaiksi, hernemaiksi, marjamaiksi, kukkamaiksi --
kaikiksi, mitä huolellisen talonemännän mielikuvitus voi keksiä. Ennen
kuin ensimmäinen syysroutakaan oli joutunut oli Kotkaisten suuri
puutarha kylvettävässä kunnossa ikään kuin olisi ollut toukokuu eikä
syyskuu. Molemmat naiset johtivat itse tuota suurta vallankumousta
puutarhassa ja seisoivat siellä kylminä syyspäivinä lempeästi
komennellen miehiä, jotka ulkonäöltään olivat kuin maantierosvoja,
enimmäkseen iäkkäämpiä miehiä, joiden vaimot olivat perunamaalla tai
loukkusivat lapsilaumojensa ympäröiminä liinoja avarassa pirtissä.
Herrasaaren kapteeni ei ollut oikein huvitettu näin vähittäin
auttamisesta. Hän otti työhönsä niin monta miestä kuin suinkin
tarvitsi, maksoi heille hyvän palkan -- hyvinkin hyvän palkan -- mutta
ei jakanut hyvää ansiota pienempiin osiin. Hänen mielestään oli yhtä
hyvä auttaa muutamia kunnon ihmisiä tekemään säästöjä talven varalle
kuin kannattaa useampia raukkoja kainaloista ja sitten kuitenkin
pakosta heittää ne oman onnensa nojaan ennen kuin nälänhätä olisi
ohitse.
Hänellä ei todellakaan ollut oikeita ominaisuuksia työttömien
auttamiseen. Hän kärsi siitä, kun näki heidän ryysyisinä paltoutuvan
Herrasaaren siivotulle pihamaalle, ja hän ajoi heidät sieltä
armotta pehtorin luo ja tuvan puolelle. Siellä he saivat, minkä
välttämättömimmin tarvitsivat, mutta siitä hän ei pitänyt, että he
yhtämittaa häiritsivät hänen mukavuuttaan alituisesti muistuttamalla
häntä velvollisuuksista, joita hän ei kuitenkaan olisi kyennyt kaikkia
täyttämään.
Totta kyllä -- itsekkyyttä se oli, mutta suurfilosofin itsekkyyttä.
Tapahtui, että kapteeni Thoreld tiluksillaan kävellessään kohtasi
kerjäläisvaimon parin lapsensa kanssa. Hän ei koskaan mennyt ohi
kysymättä äidiltä, mistä hän oli, ja kuuntelematta kertomusta
köyhtymisen syystä, joka aina oli enemmän taikka vähemmän epäiltävä.
Aina neuvoi hän nälkäiset pehtorin luo syömään, ja saattoi tapahtua
sekin, että hän pudotti heidän kouraansa kiiltävän kaksimarkkaisen.
Omissa silmissään hän oli kova köyhille, ja kun hän puhui siitä muille,
niin muut luulivat hänestä samaa. Ja kuitenkin oli hänen sormiensa
lomitse pyörinyt markan rahoja ojennettuihin kouriin enemmän kuin mitä
naapurit koskaan saivat tietää. Mutta sitä paitsi ei ketään osoitettu
Herrasaaresta pois ennen kuin olivat saaneet, mitä tarvitsivat:
leipäpalan ja silakan, kenties vähän perunoitakin -- mutta tuo
annettiin aina toisen kädellä eikä kapteenin itsensä. Sen tähden tuntui
hänen hyväntekeväisyytensä vähän jäykältä ja kylmältä, hän tahtoi itse
pysyä loitommalla ja kammosi ympäröimästä itseään kiittelevillä
kylläisillä.
Eipä ihme, jos kapteeni Thoreldin hyväntekeväisyys siis oli huonommassa
huudossa kuin niiden, jotka heltyneinä työttömien kurjuudesta koettivat
puheilla ja töillä hätää lieventää, vaikka he todellisesti tekivät vain
puolet siitä, mitä kapteenin järkevä järjestelmä sai aikaan. Hän tiesi
itse sen vallan hyvin ja naurahti hiukan katkerasti ihmisparalle, joka
asettaa säälin tunteen korkeammalle kuin todellisen avun. Mutta rouva
von Blume alkoi, hänen syksymmällä Kotkaisissa käydessään, vastustaa
häntä niin kiivaasti, että hän vältti keskustelua nälänhädästä, myönsi,
ettei hänellä ollut sääliä rinnassa -- ja lahjoitti kotimatkalla
kymmenkunnan markkaa vastaan tuleville kerjäläisille.
Neiti Louise, joka rakastettavana, itsekseen tuumiskellen ja
lapsellisena käyskenteli tämän köyhyyden keskellä oikein käsittämättä
maan hädän syytä tai suuruutta, oli saanut erikoisen henkilön osalleen,
jota hän otti hoitaakseen seitsentoista vuotiaan tytön koko
hellyydellä. Muuten vaivasivat hänen aivojaan kaikenlaiset ajatukset,
jotka ennen olivat olleet hänelle vieraita, mutta jotka nyt
vastustamattomasti tunkivat esille. Hänestä tuntui todellakin vähän
väärältä, että heillä itsellään oikeastaan oli niin hyvä olla, kun
sadat ihmiset kuljeskelivat maantietä pitkin ja kuolivat nälkään.
Niin no, -- se kai oli Jumalan rangaistus, joka oli maata kohdannut, ja
siihen täytyi kaikkien tyytyä. Hän puolestaan tyytyi siihen mainiosti,
samaten näytti hänestä, ettei vanhemmilla, ukkovaarilla, kapteeni
Thoreldilla, insinööri Halldénilla eikä muillakaan herroilla, jotka hän
tunsi, ollut mitään hätää. Mutta kun kaikki vakuuttivat, että koko maa
kärsii nälkää, niin tietysti he sitten kärsivät itsekin, vaikka ehkä
häpesivät sitä näyttää, sillä oikeastaanhan ei oikein sopinut, että
tämmöiset herrasväet näkivät nälkää.
Kun hän nyt ainakin omasta puolestaan niin merkillisesti ja vasten
tahtoaan oli pelastunut siitä maanvaivasta, jonka Jumala oli Suomen
kansalle lähettänyt, niin teki hän tyttömäisissä aivoissaan aivan
oikean pienen päätelmänsä: hän oli tietystikin karttanut vihoittamasta
Jumalaa ja sen tähden päässyt vapaaksi rangaistuksesta, joka kohtasi
kaikkia köyhiä. Tuo päätelmä oli hänestä niin jumalaton, että hän kätki
sen sydämensä syvyyteen, mutta hän alkoi kuitenkin katsella asioita
tutkivin silmin. Ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että
herrasväet sittenkin olivat elämänsä ja sydämensä puhtauteen nähden
talonpoikia ylevämpiä, koska Jumala heidät näin rangaistuksista
vapautti. Vai olisiko Jeesus ehkä kuollutkin ristinpuulla ainoastaan
muutamain harvain syntien edestä. Hänestä olivat kyllä hänen
ajatuksensa sekä tyhmiä että sopimattomia, mutta minkäpä hän niille
taisi. Kerran hän puhui asiasta hyvin hämärästi Augustille, mutta
tämä repäisi silmänsä suuriksi, varoitti häntä rupeamasta
vapaa-ajattelijaksi ja nauroi muuten koko jutulle.
Vapaa-ajattelija! Se sana sisälsi kaikkein kauheinta mitä hän koskaan
oli voinut ajatella, ja hän pöyristyi omia ajatuksiaan, jotka olivat
vieneet hänet näin kammottaville ja vaarallisille syrjäpoluille. Siitä
lähtien kätki hän ne vielä syvemmälle, vaikka ne häntä sittenkin vielä
silloin tällöin kiusasivat -- piru se kai oikeastaan olikin, joka häntä
kiusasi.
Kun hän näki äitinsä ja täti Anne Charlotten niin suurella
ihmisrakkaudella tekevän parhaansa hankkiakseen köyhille sekä työtä
että leipää, hän voi heltyä kyyneleihin nähdessään niin suurta
anteeksiantavaa rakkautta, joka mistään huolimatta tahtoi olla
tekemisissä sellaisten syntisten hylkyjen kanssa, jotka teoillaan niin
suuressa määrin olivat vetäneet Jumalan vihan yllensä. Ja kun hän kuuli
jonkun miehen vihoissaan syöksevän suustaan karkeita kirouksia tai
jonkun naisen äissään repivän lastaan tukasta saadakseen sen
vaikenemaan, silloin kypsyi hänen mielipiteensä ihan varmaksi: --
köyhät olivat kaikessa ansainneet Jumalan rangaistuksen. Oli vain yksi
ainoa poikkeus, ja se oli pohjalainen Lehtimaa.
Insinööri Halldén oli syyskuun alussa lopettanut tutkimuksensa, ja
silloin oli Lehtimaa jäänyt työttömäksi, kun ei enää päässyt
rautatiellekään, jonne jo oli alkanut tulvailla väkeä pohjoisesta päin.
Insinööri oli kääntynyt varatuomarin puoleen ja saanut hänet ottamaan
Lehtimaan palvelukseensa. Mutta sitä paitsi hän oli neiti Louiselle
tarkasti selittänyt miehen kurjan tilan ja todistanut, ettei tämä itse
ollut syypää siihen.
Mietiskelevän tytön mieleen oli erityisen syvästi vaikuttanut se, että
ainakin yksi ihminen oli syytön. Ja hän oli koettanut kaikin tavoin
lähetä tuota yhtä ainoaa viatonta niiden tuhansien joukossa, jotka
olivat kehnoudellaan aikaansaaneet tämän maanvaivan. Alussa se tapahtui
siten, että hän sunnuntaisin keittiössä tarjosi hänelle kahvikupin
omasta kädestään, antoi hänelle yhden isänsä vanhoista nutuista --
muodin mukaisen, puoleksi kuluneen ja samettikauluksisen pitkän takin
-- ja katsahti häneen missä he vain sattuivat vastatuksin. Lehtimaa
osaltaan oli mielissään nuoren herrasneidin huomaavaisuudesta, ja kun
sitä kesti viikkokausia, kun neiti aina katseli häntä miesjoukossa,
silloin alkoi pieniä itserakkaita ajatuksia itää tuon turhamielisen
nuoren miehen sydämessä.
Kun syyskylvöt oli kylvetty ostosiemenellä, sai Lehtimaa työtä
puutarhassa. Silloin tapahtui, että neiti Louise eräänä päivänä seisoi
hänen lähellään aivan joutilaana. Lehtimaa oli varma siitä, että se on
siinä vain häntä katsellakseen, rohkaisi mielensä ja alkoi puhella ensi
kerran ilman mitään erityistä syytä.
Lehtimaa kysäisi puheen aluksi, oliko tullut tietoja insinööri
Halldénilta, ja neiti Louise punastui. Senhän ymmärsi Lehtimaa
hyvinkin, että nuori tyttö punastuu, kun mies häntä puhuttelee, tarinoi
edelleen ja sanoo odottavansa tärkeitä papereita, joita insinööri oli
luvannut kirjoittaa kotipitäjän pastorilta, mutta joita ei vielä ollut
kuulunut. Jos nyt neiti tahtoisi kirjoittaa ja kysyä insinööriltä, että
missähän ne viipyvät nuo paperit.
Neiti Louise punastui yhä enemmän eikä virkkanut mitään.
Silloin rohkaisi Lehtimaa mielensä, pisti lapionsa maahan ja alkoi
puhua kapteeni Thoreldista. Neiti Louisen pitäisi pitää varansa, sillä
rikas kapteeni eleli Herrasaaressa sellaista elämää, ettei nuorten
tyttöjen tarvitsisi hänestä sen enempää välittää. Lehtimaa oli
livahtanut näihin puheisiin aivan itsestään, ilman valmistelua ja
seuraten vain omia ajatuksiaan.
Eipä niin, että hän olisi ajatellut neitiä itselleen -- eihän toki --
sellaisia hullutuksia ei hän ajatellut! -- Ei, mutta se oli kapteeni
Thoreld, joka oli auttanut Kalle Pihlin saamaan torpan ja Annan -- ja
mistä syistä, se oli helppo ymmärtää, mutta siitä ei hän nyt vielä
tahtonut puhua. Oikeastaan hän oli ottanut asian puheeksi insinöörinsä
vuoksi, sillä insinööri Halldén oli kymmentä kertaa hauskempi ja
kauniimpi mies kuin tuo kaljupää kapteeni.
Lehtimaa sanoi sanottavansa kylläkin selvästi, mutta neiti Louise
näytti siltä kuin ei olisi mitään ymmärtänyt. Eikä hän tainnut paljoa
ymmärtääkään. Se hänet kuitenkin saattoi hämilleen, että Lehtimaa tiesi
hänen sisimmät ajatuksensa insinööristä. Ne hän luuli salanneensa niin
hyvin, ettei kukaan muu niitä aavistanut kuin August, joka pisti
nenänsä joka paikkaan.
Mutta insinöörille hän ei uskaltaisi kirjoittaa, ei ainakaan -- vielä!
Jos se tulisi ihan tarpeelliseksi, niin hän voisi kysyä lupaa äidiltä
ja sitten mahdollisesti tehdä sen. Mutta ei hän suinkaan ollut
Lehtimaalle vihainen -- päinvastoin. Oli kuin hän olisi karkeasta
pohjalaisesta työmiehestä saanut salaisimpien seikkojensa uskotun.
Hänen puhettaan kapteeni Thoreldista hän kuunteli hiljaisella
hämmästyksellä -- mitä se häntä liikuttaa, mitä kapteeni tekee
Herrasaaressaan? Eikä hän uskonut, että kapteeni eli sen kummemmin kuin
isäkään, ehkä sentään hiukan hienommin ja hauskemmin.
Hän lähti Lehtimaan luota ystävällisesti päätään nyökäyttäen ja
vakuutti, että Lehtimaa vain luottaisi sekä insinööriin että häneen, he
kyllä auttavat, jos tiukka tulee.


KAHDESTOISTA LUKU

Läänien kuvernöörit lähettivät senaattiin mitä synkimpiä vuodentulon
kertomuksia, ja kun ne tulivat sanomalehtiin ja luettiin maaseudulla,
täytyi maanviljelijäin myöntää, että tila oli melkein epätoivoinen.
Ainoastaan varakkaimmilla talollisilla oli ollut siementä tulevan
vuoden varalle, köyhemmät eivät uskaltaneet heittää ainoaa turvaansa
multaan, joka kenties tulisi pettämään heitä vastedes niin kuin oli
nytkin pettänyt. Elon ostosta ei voinut olla puhettakaan, sillä hinnat
olivat kohonneet kahta korkeammalle eikä moni pienviljelijä ollut
sitten kevään nähnyt kuin jonkun harvan suuremman maaseudulle eksyneen
paperirahan. Nälänhätä vei nekin takaisin niiden alkulähteeseen
Helsinkiin. Siellä ne olivat varmassa tallessa pankkiholveihin
kätkettyinä mynttäämättömien kultatankojen ja muiden arvotavarain
vieressä. Ei koskaan ole pääoman omistajilla -- ja etupäässä
hallituksella -- ollut parempia raha-asioita kuin silloin. Rahan korko
nousi päivä päivältä, ja suuria kiinnityksiä tarjottiin vakuudeksi
pienimmistäkin lainoista. Suuret kauppahuoneet rantakaupungissa tekivät
mainioita tekoja maan hädässä, toivat viljaa maahan, johon kunnat
kesemmällä olivat hallitusta kehottaneet, ja myivät sen satumaisiin
hintoihin samalla kun hallitus otti nämä keinottelijat suojelukseensa,
lainasi heille rahaa korkeaa korkoa ja hyviä vakuuksia vastaan ja
kartutti siten nälkäisen maan rahavaroja kaikella sillä huolenpidolla,
mikä on hyvän esivallan velvollisuus.
Rautatien rakennushallitus rakensi peninkulmittain rautatietään
polkuhinnasta, ja rahamiehet iloitsivat tästä yleisten varain hyvästä
hoidosta, myönsivät kalliin ajan apua virkamiehille ja antoivat lainoja
suurviljelijöille tukkiakseen tyytymättömäin suut ja poistaakseen
kaikki epäilykset niiltä, jotka vielä uskalsivat epäillä.
Varhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille
pelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat
turvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin, ettei
tarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät mieron
tietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja vähine
säästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle työpaikkaa.
Se, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti talviselle
taipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja pikaista lumen
lähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti sulattaisi roudan
maasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi. Silloin alkaisivat
he työnsä taas, levittäisivät maita levälleen, unohtaisivat
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 07