Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 05

kumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo
hyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin
hyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti
häntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän
nosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja
hän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja
perhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän
oli oikeassa.
Jo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä
ja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli
jo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin
kuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi
jaksanut kypsyttää viljaa.
Kylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi
niittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla
kasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut
pahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan
huutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että
tämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon
jälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun
aloittamisesta.
Ja nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen.
Rukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia
nesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen,
sitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena,
vaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli
melkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä
varten panna riihtään lämpiämään.
Kun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla -- joitakuita
harvoja lukuunottamatta -- niin miltä sitten talonpoikain ja
torpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän
keinotekoisia lannoitusaineitaan!
Hätä ja hallavuosi -- hallavuosi ja hätä -- siinä olivat tulevan vuoden
toiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä
vuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla
maassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä
lihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin,
kuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.
Eräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja
kultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta
varjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen
tasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli
vieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen
yksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän
matkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen
hiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi
lunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja
tullut esitellyksi perheelle.
Nyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat
ruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle,
josta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin
yhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit
lähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja
syötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä
palkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli
pohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja
iloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki
kampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet
päivälliskuormastostakin.
Kun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran
soutanut liejurantaista jokea ylöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi,
koivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä
kuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli
Uramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen
vähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies
helposti jaksoi soutaa sitä ylös.
Seurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle
päivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari
pistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen
torppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.
Hän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi
tavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet
mehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti
näin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä.
Vastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat
valkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä
uudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja
mustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä
oli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli
pantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja
hyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika
laiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä,
joka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä,
että saisi asiansa toimitetuksi.
Hän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän
arvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän
vaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä
ulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa
kyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.
-- Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.
-- Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.
-- Sehän se on.
-- Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä
ollut?
-- Ei ole kuin pari viikkoa.
-- Ja kukas on isäntä?
-- Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne,
pohjalainen.
-- Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto -- se
maankulkija tahdoin sanoa -- saanut tämän paikan -- --? Lehtimaa seisoi
suu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.
-- Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö
riittää, vai mitä?
-- Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko
ajatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin
satumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti
hänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan
sen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi
oltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti
kokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan
kynnykselle.
-- Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna
Mellilä.
-- Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin
minulle? lisäsi hän surumielisesti.
-- Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle
Pihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa,
ja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla
erikoinen maapalsta.
-- Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä...
Yhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys,
ja hän jatkoi varomattomasti:
-- ... vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon
että talon emäntään.
-- Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti
pesunsa.
-- Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin
näillä seuduin luullaan.
-- Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.
-- Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen -- enhän minä sano mitään
varmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin
puhtaita papereita.
-- Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea
talosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?
Jos Lehtimaalla nyt olisi ollut papinkirja, jonka Kalle Pihl oli
luvannut hänelle toimittaa, niin hän olisi paiskannut sen pöytään ja
todistanut, kenen Uramon torppa oikeastaan olisi oleva, mutta nyt ei
hänellä itsellään ollut mitään kirjoja, ja voimatonna painui hän
takaisin kynnykselle. Hänen sisässään alkoi herätä merkillisen kylmä ja
pistelevä kateus Kalle Pihliä kohtaan, joka niin viekkaasti oli
houkutellut häneltä hänen papinkirjansa hankkimatta uutta sijaan, mutta
samalla hän tunsi melkein viehkeitä tunteita Annaa kohtaan, vaikka tämä
ennen oli häntä niin ylpeästi kohdellut ja vaikka hän nytkin puhutteli
niin kuin kerjäläistä häntä, jonka nimellä Kalle Pihl oli saanut sekä
torpan että vaimonsa.
Lehtimaan oikeusfilosofia oli yksinkertaista lajia -- se oli
lapsellisuuden, tietämättömyyden ja kateuden filosofiaa. Mutta
kuitenkin oli asia hänestä niin tärkeä, ettei hän uskaltanut
keneltäkään neuvoa kysymättä siitä pitemmälti puhella. Kirjattomana
miehenä ei hän saisi muuta oikeutta kuin että hänet pistettäisiin
kiinni irtolaisuudesta ja lähetettäisiin kotipitäjään. Parasta olisi
olla vaiti ja odottaa, kunnes insinöörin tai jonkun muun kautta saisi
uudet kirjat itselleen. Jo huomenna pyytäisi hän insinööriä
kirjoittamaan -- ja sitten tulisi varmaankin Uramon asukkaille kiire
häntä paremmin kohtelemaan, ja kuka tietää, eikö kaunis Anna lopulta
saisi kietoa pulleata käsivarttaan hänen kaulansa ympärille.
Runollisissa mietteissään omasta oikeudestaan ei hän ollenkaan
muistanut tuota lauantai-iltaa Herrasaaren hovissa ja kirjankauppaa
siellä, joka kyllä oli laiton mutta josta rangaistus tietysti tulisi
kohtaamaan Kalle Pihliä, joka oli häntä tuohon kauppaan houkutellut.
Hänestä oli oikeutetun koston hetki niin lähellä, että hän jo piti
Uramon torppaa omanaan ja ainoastaan silloin vähän epäili, kun tuli
ajatelleeksi Anna Mellilää. Tokkohan tuo niin vain suostuisi
tunnustamaan häntä miehekseen, niin kuin laki kyllä vaati?
Tuo vain se nyt häntä enää arvelutti. Sillaikaa oli Anna mennyt maitoa
hakemaan, jonka Lehtimaa vihdoinkin oli sanonut asiakseen, kun Anna oli
tullut kärsimättömäksi hänen vaitiolostaan ja jotenkin tylysti kysynyt,
mitä hänellä oikeastaan oli täällä tekemistä.
Lehtimaa seurasi Annaa katseillaan, kun tämä käveli polkua myöten
pihaan, ja yhtäkkiä olisi hänen tehnyt mieli uskoa tälle kaikki,
antautua armoille ja heittää koko asia hänen huostaansa, sillä Anna
kyllä tämän sotkun selvittäisi ja rupeaisi Lehtimaan puolelle, jolla
oli oikeuskin puolellaan. Nainen, jonka seikkailija noin oli pettänyt,
pitäisi tietysti rikoksen paljastajaa pelastajanaan.
Lehtimaa nousi ylös ja meni miettiväisen näköisenä hänen jäljessään
maitohuoneen ovelle. Tunnustus nousi yhä ylemmäksi huulia kohden kuta
likemmäksi hän tuli, ja hän osaksi pelkäsi omia ajatuksiaan, osaksi
pehmeni Annan läheisyydestä, varmana siitä, että se itkien kävisi häntä
kaulaan ja kiittäisi häntä vapauttamisestaan.
Kun hän istuutui kynnykselle, käännähti Anna kiivaasti ja säpsähti.
Pohjalaisen käytös oli hänen mielestään kummallista, ja hänen
epäselvistä sanoistaan olisi voinut päättää, että hän oli mielipuoli.
Eikä Anna ketään niin pelännyt kuin hulluja.
Hän läheni varovasti ovea maitoastioineen ja valmistautui hätätilassa
omin voimineen tunkemaan ulos. Kääntääkseen hänen huomionsa toisaalle
Anna kysäisi:
-- Missäs sitä nyt tätä nykyä ollaan työssä?
-- Kuljen insinöörin kanssa, joka tutkii vuoria näillä seuduin, ja
tänään on meillä Kotkaisten herrasväet mukanamme, vastasi Lehtimaa
hiljaisesti, iloissaan siitä, että hänen tunnustuksensa sai vielä vähän
lykkäytyä.
-- Ne ovat tulleet tuonne joelle kravustamaan, ja niille minä olen
maitoa noutamassa.
Anna katseli häntä tutkivin silmin. Ei se tainnut hullukaan olla, koska
oli insinöörin työssä ja kulki Kotkaisten herrasväen mukana. Juuri kun
Anna ojensi hänelle maitokannun, nousi pohjalainen kiivaasti
seisoalleen ja katsoi pihan yli. Sieltä tuli kapteeni Thoreld
metsästyspuvussa pyssyineen ja torvineen. Kalle Pihl kulki muutamia
askelia jäljempänä, ja hänen takanaan tuli toinen mies koiria taluttaen
ja kahta ammuttua jänistä kantaen. Kun Kalle Pihl näki vieraan miehen
ovella, vei hän kätensä silmilleen ja varjosti auringonpaisteelta.
Samassa hän sitten kalpeni, mutta kapteeni, joka ei ollut mitään
huomannut, huusi leikillisesti:
-- Kattos vaan, Pihl, sinun vaimollasi olla jo miestuttuja, kun itse
olet pois.
Kalle Pihl meni vähän häpeissään maitohuoneelle, samalla kun hänen
vaimonsa iloissaan hänen takaisintulostaan huusi hänelle:
-- Tääll' on se toinen pohjalainen, joka oli siellä Herrasaaren
keinulla silloin kun sinäkin!
Kalle Pihl nyökäytti Lehtimaalle päätään niin kuin olisi tavannut hänet
vasta ensi kertaa ja meni kättä lyömättä hänen ohitsensa näyttääkseen
kapteenille tietä tupaan. Mutta kun Anna kertoi, että Kotkaisten
herrasväki sekä insinööri olivat joella kravustamassa, tuli kapteenille
kiire. Hän heitti molemmat jäniksensä Annalle ja käski valmistaa ne
heti niin hyvin kuin suinkin osasi ja oli Herrasaaressa oppinut. Sitten
täytyi pohjalaisen tulla opastamaan häntä herrasväen luo, ja hän meni
kysymään heiltä, eikö saisi lisätä heidän päivällistään yhdellä
miehellä ja kahdella jäniksellä.
Pieni seurue oli asettunut koivikkoon virran rannalle, jonka vesi vuoti
soristen ohi; tuuli heilutteli hiljaa lehtiä ja rantaruohoja --
kokonainen konsertti epämääräisiä luonnon ääniä, joita oli mahdoton
toisistaan erottaa, jotka sulivat yhdeksi ainoaksi pianissimoksi,
seesteiseksi ja valoisaksi, ja joissa oli kesäistä rauhaa, peipon
laulua ja sinertävää taivasta.
Rouva von Blume irtautui hetkeksi päivällispuuhistaan, ja hänen
mielensä ihastui ympäristön suloudesta. Kesä ponnisti viimeiset
voimansa hurmatakseen. Tuoksut, äänet ja värit loihtivat hänen eteensä
muistoja nuoruudesta, onnesta ja elämän yltäkylläisyydestä. Hän jäi
siihen seisomaan unelmiinsa silmät auki ja katse epämääräisesti
tähdättynä johonkin puuhun tuolla näköpiirin laidassa, mutta sielu
kuunteli noita puoleksi unohdettuja äärettömän suloisia säveliä, joita
elämä silloin tällöin, monien vuosien kuluttua, yhtäkkiä eloon
herättää. Ajatuksissaan painoi hän haaveksivan katseensa maahan,
huokasi ja meni merkillinen kiitollisuuden ja surumielisyyden,
hellyyden ja onnen tunne rinnassaan takaisin askareihinsa.
Neiti Louise oli hänkin erään rantakiven kupeella vaipunut valkean
päivänvarjonsa alla haaveiluihinsa. Kuumuus uuvutti häntä hiukan, ja
hän oli olevinaan nukkuva prinsessa loihditun metsän keskellä.
Ritarilla, jota hän odotti, oli jokapäiväiset, pohjalaisen insinöörin
kasvot; se näkyikin jo tulevan tuolta pensaikosta ja sillä oli
aseenkantajanaan hänen isänsä näköinen mies. Samassa kuului myöskin
tarinan torvi puhaltavan, ja hän heräsi horroksistaan kuullakseen
metsätorven äänen kaikuvan takaisin tuolta todellisesta havumetsän
rinteestä.
Hän haki unisilla silmillään ritaria, joka oli torveen puhaltanut,
mutta sillä ei ollutkaan nuoren insinöörin piirteitä, vaan
metsästyspukuun pukeutuneen kapteenin, ja vaikka ritari kyllä
kohteliaasti kumarsi, ei se kuitenkaan painanut suudelmaa unisen
prinsessan huulille. Sen sijaan pyysi se vain saada tarjota saaliinsa
päivälliseksi ja saada siitä itsekin osansa.
Hetken kuluttua tulivat varatuomari ja insinöörikin löytöretkiltään.
Insinööri tuli hyvin iloiseksi saadessaan näin odottamatta tavata
kalkkisuonen toisen omistajan. Mutta kapteeni Thoreld katseli vähän
vastenmielisesti tuota reipasta nuorta miestä, joka hänelle esiteltiin.


YHDEKSÄS LUKU

Kravustamista harrastettiin sekä pohjaan upotetuilla haaveilla, jolloin
siihen ei tarvittu minkäänlaista taitoa, että myöskin kepeillä, joiden
alapäihin sidottiin syötit ja sitten yhtäkkiä varovasti ja nopeasti
vedettiin ne vasemmalla kädellä ylös, samalla kun oikeassa kädessä
olevaan haaviin otettiin kaikki ne kravut, jotka riippuivat syötissä
kiinni. Se oli jo urheilua, johon tarvittiin vähän taitoakin.
Neiti Louise osasi taitavasti käyttää käsihaavia. Hän voi vetää
kerralla ylös kuusi tai kahdeksankin potkivaa kuoriaista, jota vastoin
insinööri Halldén, joka ei ollut voinut harjaantua kravustamiseen
Pohjanmaalla, missä kravut eivät viihdy, pelotti pois joka pyrstön
keppejä kokiessaan.
Neiti Louise nauroi niin, että rannat kaikuivat, ja neuvoi häntä
pyydystelemään pohjahaaveilla, joilla hän onnistui paremmin.
Kapteeni Thoreld oli aikonut päivällisen jälkeen palata kotiinsa, mutta
nyt pidätti häntä tässä seurassa epämääräinen halu koetella itseään ja
seurata loitompaa nuorison hommia. Joka kerta kun neiti Louisen nauru
helähti äänekkäästi ja iloisesti, pisti se hänen sydämeensä; tuota
naurua ei hän itse ollut koskaan saanut houkutelluksi esille! Oliko hän
todellakin jo niin vanha vai oliko se hänen tasa-arvoisuutensa
vanhempien kanssa, joka sitoi tytön teeskentelemätöntä iloisuutta? Hän
koetti useampia kertoja lähetä häntä niin kuin olisi ollut
yhdenikäinen, mutta kun hänen jo oli onnistunut saada syntymään
jonkinlaiset luonnolliset välit niin kuin yhdenikäisten kesken, tuli
niitä häiritsemään insinööri vapaalla ylimielisyydellään ja heitti kuin
kylmää vettä kapteenin niskaan.
Insinööri oli kömpelö, vähän ujo ja näkyi käytöksellään tunnustavan,
ettei hän kelvannut seuraelämään, mutta oli samalla luonnonraikas ja
riippumaton. Ja kapteeni ymmärsi, että insinööri paljoa paremmin kuin
hän sopi tähän ympäristöön. Jos täällä olisi ollut joku kaunotar
pääkaupungista, olisi kapteenin ryhti ja esiintymistapa vienyt toisesta
voiton, mutta maalaisviattomuuden valossa vaikutti hänen hieno
käytöksensä kylmäävästi.
Hän siis tyytyi kohtaloonsa ja vetäytyi vanhempien seuraan
säilyttääkseen arvonsa nuorten silmissä. Mutta hän puhui niin
surumielisesti rouva von Blumen kanssa, että tämä todellakin alkoi
epäillä jotain olevan olemassa kapteenin ja hänen vanhemman tyttärensä
välillä.
Ylioppilaskokelas August hymyili pilkallisesti, kun hän tarkasteli
kapteenia, sillä hänestä oli äärettömän hullunkurista ajatellakaan,
että kapteeni voisi olla kohtelias tuolle hänen typerälle sisarelleen.
Sitä hänen oli aivan mahdoton ymmärtää. Olisiko mokomakin tytöntypykkä
herättänyt rikkaan, komean kapteenin huomiota -- ei, se oli liian
naurettavaa!
Iltapäivä vaihtui vähitellen illaksi, aurinko laskihe pilvettömältä
taivaalta ja haavan herkät lehdetkin lakkasivat lipattamasta tyynessä
ilmassa. Varatuomari von Blumella oli lämpömittari mukanaan ja hän näki
siitä, että ilma nopeasti kylmeni auringon laskun aikana. Pahinta
kaikesta oli, että torpan tuuliviiri näytti etelään päin. Ilman henki
ylempänä puhalsi siis pohjoisesta. Hän katsahti surullisesti
pilvettömälle taivaalle ja virkkoi huoaten:
-- Jos pääsemme tämän yön yli kunnialla, niin saamme lähettää
kiitoskirjeen arkkipiispalle!
Kapteeni naurahti tuolle ivalle, mutta rouva von Blume katsoi
moittivasti mieheensä, sillä hän ei pitänyt siitä, että kirkon miehistä
tehtiin pilaa.
Alettiin lähteä ja nuoriso meni keräilemään kravunpyydyksiä. Silloin
sattui, että kapteeni Thoreld näki, kuinka neiti Louisen piti kulkea
puuta myöten pienen puron poikki, joka laski jokeen. Tyttö ojensi
kätensä ikään kuin apua saadakseen, sillä se seiväs, jota hän
tavallisesti käytti pysyäkseen tasapainossa, oli jäänyt toiselle
rannalle. Useita kertoja yritti hän lähteä yli, mutta ei uskaltanut,
kun vielä krapuvasu esti hänen liikkeitään.
Silloin tuli kapteenille yhtäkkiä halu ottaa tuo avuton, vaalea olento
voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet parilla askeleella yli
puron. Se halu oli niin voimakas, että hän silmänräpäystäkään
arvelematta seisoi keskellä virtaa, missä vesi ei ulottunut yli hänen
saapasvarsiensakaan. Sitten hän tarttui hapuilevaan tyttöön hameiden
kohdalta ja nosti hänet ylös pienestä vastustelemisesta välittämättä.
Hän kääntyi ympäri ja astui kaksi askelta, mutta silloinpa otti hänet
huono onni rekeensä. Kapteenin jalka lipesi limaiseen kiveen, ja hän
olisi varmaankin pudottanut valkean kuormansa jokeen, ellei hän samalla
olisi saanut kootuksi kaikkia voimiansa ja heittänyt kannettavaansa
menemään, niin että se kimakasti kirkaisten putosi toiselle rannalle
eikä kastellut muuta kuin vähän oikean jalkansa sukkaa. Mutta kapteeni
itse horjahti polvilleen veteen ja kömpi likomärkänä maalle koko
seurueen hillittömästi nauraessa rantapensaikosta.
Mutta kapteenin hyvä tuuli pääsi heti paikalla voitolle. Hän kysyi
täyttä kurkkua nauraen, oliko neiti Louise satuttanut itseään. Tämä
vakuutti korviaan myöten punastuen, ettei hän suinkaan ollut satuttanut
itseään, jos vain ei kapteeni ollut. Kapteeni nauroi ja kielsi, vaikka
nenäliinallaan tukki verta, joka juoksi kädestä pienestä haavasta.
Tämä pieni seikkailu vain virkisti mieliä, ja varsinkin kapteeni oli
tekoonsa tyytyväinen. Jos hän olisi heittänyt tytön jokeen, niin
silloin olisi nauru kaikunut toisella tavalla hänen korvissaan. Ainoa,
joka ei oikein sydämestään ottanut osaa iloisuuteen, oli insinööri. Hän
ei saanut naurua oikein luonnollisesti helähtämään, vaikka hän nauroi
niin, että kasvot olivat kureissa. Häntä harmitti, ettei hän itse ollut
tehnyt näin, kun oli seisonut ihan likellä neiti Louisea, mutta hän ei
voinut voittaa ujouttaan -- olisihan ollutkin aivan liian uskaliasta
ottaa häntä polvista kiinni, eikä hän olisi sitä ikipäivinä uskaltanut.
Puolen tunnin kuluttua oli pieni seurue jo pitkän matkaa kosken
alapuolella, veneet liukuivat hitaasti rasvatyventä joen pintaa myöten,
josta sumu jo alkoi kohota kylmään ilmaan. Metsän takaa kohosi
täysikuu, suurena ja kiiltävänä, niin että näytti siltä kuin olisi
ollut tulossa oikein runollinen ilta. Neiti Louise kyyristyi huivien
sisään käärittynä toisen veneen kokkaan ja riemuitsi hiljaisuudessa
siitä, mitä tänään oli tapahtunut. Mutta insinööri, joka souti hänen
veneessään, kutsui Lehtimaan sijaansa, alkoi jutella kääryn kanssa ja
lauloi lopuksi jotenkin kauniilla äänellään. Kapteeni soitteli torveaan
toisesta veneestä niin että rinteet kaikuivat, ja rouva von Blume
sanoi, että tarvittaisiin vain ilotulia, niin venetsialainen juhla
olisi valmis.
Kun huviretkeilijät nousivat maihin Kotkaisten lähellä, osoitti
lämpömittari enää vain kolme pykälää lämmintä, ja usvaa oli joella jo
niin paljon, että katsottiin ajan olevan käsissä lopettaa venematka.
Oli jo ollut vaikea osata rantaan ja veneet vedettiin maalle. Ennen
kuin he ehtivät pihaan, voivat he pieneltä kukkulalta nähdä yli koko
usvameren, jonka kuu teki melkein lumen valkeaksi mustien, petäjäpuita
kasvavien harjujen välissä.
Kulkiessaan ruispellon läpi taittoivat kapteeni ja varatuomari muutamia
vihantia tähkiä; mehua niistä vielä kihosi, mutta aavoilla lakeuksilla
nojautuivat tähkät toisiinsa ikään kuin hakeakseen toisistaan turvaa
uhkaavalta yökylmältä. Ruisrääkkä narahteli milloin rukiin sisässä,
milloin aivan lähellä heitä ja vaikeni, kun kuuli lähenevät askeleet.
Mutta joelta ja suomailta nouseva sumu sakeni sakenemistaan,
aavemaisena ja kamalana valoisessa kuutamossa, ja sulki Kotkaisten
suuret viljavainiot yhä lujemmin syliinsä. Ei pieninkään tuulenpuuskaus
sitä liikauttanut. Äänettömänä se valui alas laaksoihin ja täytti maat,
niin että vihdoin ainoastaan myllymäki ja myllärin punainen pirtti
pisti esiin kuin saari suuresta merestä. Vähän matkan päässä oli toinen
suuri saari: -- Kotkaisten kartano puutarhoineen ja huoneryhmineen,
mustana ja synkkänä, valkoisen liikkumattoman keskessä. Huoneiden
kattojen yli kohosi suuren makasiinin katolta pitkä tanko ja sen
nenässä liikkumaton tuuliviiri uhkaavasti osoittaen suoraan pohjoiseen
päin. Etäämpänä hukkuivat maat yhä syvemmälle, ja ainoastaan korkeat
kaivonvintit seisoivat siellä täällä torppien kohdalla kuin
huutomerkit. Neljänneksen päässä tuolla katseli suuri kylä korkealta
mäeltään usvaista merta, jonka haamumaiset laineet vasta kaukaisten
harjujen rinteillä laskeutuivat levolle.
Rouva von Blume pyysi molempia vieraitaan tyytymään yksinkertaiseen
illalliseen heidän puolellaan, sillä sotaneuvos oli mennyt jo levolle.
Neiti Anne Charlotte otti heidät vastaan, ja pian kaikuivat korkeat
huoneet nuorison naurusta. Kotkaisten yksinkertainen hyvinvointi, johon
kuului puhtaan palttinan ja kukkasten tuoksua, vaikutti miellyttävästi
kapteeniin. Hän olisi maksanut nyt mitä tahansa saadakseen
Herrasaareenkin tämän tuoreen ja puhtaan ilmapiirin, jossa ei olisi
myskin tuoksua eikä vanhoja muistoja mutta joka oli viileä kuin immen
mieli ja yhtä viaton ja loukkaamaton.
Vanhat eivät kyenneet iloitsemaan hallaa ajatellessaan, mutta nuoriso
melusi niin kuin ennenkin lukien päivän saaliin pariksi sadaksi
vihreänmustaksi kravuksi, joista suurin osa heti paikalla pantiin
kiehuvaan kattilaan illallisherkuksi valmistumaan.
Illallisen jälkeen istuttiin kynttilöitä sytyttämättä suureen saliin,
jonne kuu paistoi korkeiden ikkunoiden lävitse. Varatuomari tarkasteli
vähän väliä lämpömittaria kamarinsa ikkunassa ja ilmoitti joka kerta,
että elohopea laskeutui hitaasti mutta varmasti. Mutta neiti Louise,
insinööri ja lapset olivat näkevinään usvapukuisia keijukaisia
kuutamossa. Heistä oli ilta nyt tavallista kauniimpi, ja lopuksi
soitteli neiti Louise koskenlaskijan lauluja vanhalla klaveerilla,
samalla kun haaveksiva kuutamo tulvi sisään harsouutimien välitse.
Kapteeni Thoreld ei voinut tuntea itseään oikein surulliseksi, vaikka
vaara olikin uhkaamassa ulkona. Hän vaipui kuutamohaaveisiinsa hänkin
ja hyräili hiljaa neiti Louisen soittamaa säveltä. Vanhan klaveerin
arka, pehmoinen ääni oli kuin omansa säestämään kapteenin uinailevaa
mielialaa. Oikeastaan ei hän ollut soitannollinen eikä voinut kärsiä
tuota suurta taidetta, kun se esiintyi vaativaisena, rahanahneena ja
kunnianhimoisena suurissa konserteissa. Hopeankirkkaat sävelet kaikkein
kauneimman laulajattaren kurkusta saivat hänet kiikarilla tarkastamaan
ainoastaan laulajattaren ulkomuotoa. Laulua hän tuskin nimeksikään
kuunteli. Se oli petosta kaikki, kurjaa turhamaisuutta ja temppuilua
tusinayleisön valloittamista varten. Nauttia siitä hän ei koskaan
voinut jo siksi, että häntä häiritsivät kaljut päät, naisten letit,
hatut ja tervehdykset.
Täällä oli hänen konserttisalinsa ja täällä olemista hän rakasti. Näin
hän tahtoi istua nurkkaan siirretyssä keinutuolissaan, yksin,
vaatimattomasti ja antautuen kuutamon alakuloisuuteen. Nuoren tytön
tuli soittaa, yksinkertaisesti, puhtaasti ja tunteellisesti. Kun hän
nyt kerran rakasti paimenidyllejään! Hän unohti velvollisuutensa
edustaa itseään ja vaipui häiritsemättä omaan itseensä. Tuo toimelias,
kylmäjärkinen liikemies heittihe niin täydellisesti haaveisiinsa, ettei
muistanut edes insinöörin läsnäoloa. Varatuomari istui äänetönnä ja
tupakoi, ja rouva von Blume oli mennyt katsomaan nuorinta lastaan, joka
oli herännyt lastenkamarissa.
Vasta kun puoliyö läheni, keskeytti kapteeni konsertin kiittäen neiti
Louisea ja insinööriä, joka oli laulanut muutamia lauluja. Muuten ei
siitä olisi loppua tullutkaan.
Kapteenin hevonen oli tullut puoli tuntia sitten, ilmoitettiin, ja
varatuomari kehotti Thoreldiä puhalluttamaan sitä ennen kuin lähtisi
ajamaan kolmen peninkulman taivalta kotiinsa. Mutta kapteeni luotti
juoksijansa kestävyyteen, nousi keveihin pukkikieseihinsä ja katosi
kylmään usvaan, jonka yli loisti kirkas kuu. Kun hän ei rasittaisi
hevostaan, vaan antaisi sen kulkea hiljalleen, niin hän joutuisi
parahiksi auringonnousulle kotiinsa ja olisi ensinnä näkemässä, mitä
vahinkoja halla oli tehnyt.
Insinööri vietiin ylös vierashuoneeseen ja hän heitti hyvästinsä
kiittäen päivän vietosta, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään.
Varatuomari katsoi vielä kerran lämpömittaria ja laskeutui levolle.
Päivän koittaessa tahtoisi hän taas olla ylhäällä nähdäkseen, olivatko
hänen pahat aavistuksensa toteutuneet vai vieläkö ratkaisu oli muutamia
päiviä lykkäytynyt.
Kapteeni Thoreld oli sytyttänyt sikarinsa ja ajoi keskellä yötä
maantietä pitkin mukavilla rattaillaan. Harjuilla hajahteli vielä