Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 04
Total number of words is 3801
Total number of unique words is 1782
26.2 of words are in the 2000 most common words
36.3 of words are in the 5000 most common words
42.4 of words are in the 8000 most common words
tarvittiin, ja milloin tahansa voisivat ne käännyttää hänet kotiin
irtolaisena. Siihenkään hänellä ei ollut halua.
Ja sitten oli kapteeni hymyillyt niin merkitsevästi puhuessaan, että
torpparin tulisi olla naimisissa. Niin että siinä oli varmaankin jotain
tuossa hymyilyssä. Mitäs muuta voisi se olla kuin tuo kaunis ja ylpeä
tyttö, jonka hän taloon tullessaan tapasi palaamasta kapteenin
puheilta. Mitä? -- vai niin, -- niin, niin! Sitä siis tarkoitti
kapteenin puhe noista selvistä papereista. Niin, niin, se oli
vaarallinen juttu tämä, johonka hän vasten tahtoaan oli antautunut ja
jumala tietäköön, miten se tulee päättymään.
Juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan, leimahti hänen päähänsä rohkea
aate, joka piti häntä valveilla melkein koko yön. Ja seuraavana aamuna
varhain käveli hän työpaikalleen ja hautoi koko päivän mielessään sitä
tuumaa, jonka hän päätti heti kohta panna toimeen päästäkseen rauhaan
kiusaavilta ajatuksiltaan.
Aamiaista syödessä oli Kalle Pihl tavattoman ystävällinen toista
pohjalaista kohtaan, sai tietää, että tämä vasta viikko sitten oli
tullut paikkakunnalle ja oikeastaan aikonut rautatietyöhön, vaikka
hyvät palkkaehdot ja hauska elämä tukkijoella olivat houkutelleet häntä
rupeamaan Herrasaaren kapteenin palvelukseen.
-- Tunnetaanko sinua hovissa? kysyi Kalle Pihl.
-- Ei muuta kuin minkä näkivät minua silloin kun pyrin kapteenin
työhön.
-- Katsoiko se sinun papereitasi?
-- Ei, mitäpä se niistä olisi katsonut.
-- Mutta nimesi sanoit?
-- Sanoin tietenkin! Kalle Lehtimaa katseli kummastellen kaimaansa.
Mikähän oli hänen tarkoituksensa.
-- Olikos teitä monta, kun pyritte työhön silloin?
-- E-ei ... minä vain ja yksi toinen, joka jo on lähtenyt pois
kapteenin työstä. Mutta minä tiedän, että kapteeni edellisenä päivänä
oli pestannut kymmenkunnan miestä, jotka ovat menneet alas suuren
lautan kanssa eteläänpäin. Sillä hän tahtoo, näetkös, että työ kävisi
nopeasti. -- Lehtimaa laski vähän leikkiä tarkoittaen, että he tässä
vain tarinoivat ja tuhlaavat kallista aikaansa, mutta Kalle Pihlillä ei
nyt ollut aikaa sitä ajatella. Hän lisäsi mietteissään:
-- Aiotko jäädä pitemmäksi aikaa kapteenin työhön?
-- Kuinka niin? Aiotko sinä sitten tarjota mulle paremmat edut?
-- Saahan nähdä senkin, sanoi Kalle Pihl ja siristi vasempaa silmäänsä
-- ei se ehkä ole aivan mahdotonta sekään. -- Hän oli puhellessaan
tehtaan konttoristien ja kauppiasten kanssa jo saanut itselleen osan
heidän varmuuttaan ja käytti nyt sitä tapaa kaimaansa puhutellessaan.
Nyt tuli Lehtimaa vasta oikein uteliaaksi, mutta Kalle Pihl sanoi
heittävänsä pitemmät puhelut iltaan -- tänään oli lauantai -- ja sitten
he saavat olutpullojen ääressä tuumia, onko Lehtimaa se mies, jonka
kanssa voipi antautua asioihin, vai onko hän niitä, jotka vähän
juotuaan kertovat kaikki, mitä tietävät.
Lehtimaa katseli melkein ihaillen toveriaan, joka tunsi ihmiset noin
tarkkaan, ryhtyi työhönsä, ei puhunut monta sanaa iltaan mennessä ja
aprikoi, mitä tuolla kaimalla mahtoi olla hänelle uskottavaa, sillä hän
oli varma siitä, että se oli jotain viisasta ja että oli parasta vain
suostua siihen, mitä se mies ehdotti. Se tiesi, mitä teki, tuo!
Herrasaaren ruokakello oli jo puoli tuntia sitten yli laajain
vainioiden julistanut iloisen sanomansa siitä, että sunnuntailepo alkaa
ja että suuressa herrasväen keittiössä höyryävät puurovadit jo
odottavat. Se sanoma lensi kolmena lyhyenä ja tarkoin merkittynä
läppäyksenä, jotka nopeasti seurasivat toisiaan kauas yli talon
viljavainioiden, mutta tukkimetsään saakka se ei kuitenkaan kuulunut,
vaikka ilta oli tyven ja kellolla oli se maine, että se kuuluu kahteen
pitäjään yhtaikaa.
Sen tiesivät tukinuittajat vallan hyvin, ja sen tähden olivat he
lähteneet työpaikaltaan niin hyvissä ajoin, että kuulivat ruokakellon
helisevän, kun ei taloon enää ollut kuin muutama tuhat askelta.
Lauantai-illan yhteisessä ilossa ei kukaan joutanut hämmästymään siitä,
että miehet näin pian olivat joutuneet kotiin kaukaisesta
tukkimetsästä. Yhdessä muun joukon kanssa menivät he saunaan,
pukeutuivat puhtaisiin valkoisiin alusvaatteisiinsa ja tekivät keveissä
puvuissaan ja hehkuvan punaisina kävelyretken piikain ylisille leikkiä
laskemaan.
Kalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan
saanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta,
joita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan
ladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin
ovat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille
kaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.
Kalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla
paidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen,
otti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo
jotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti
humaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän
kehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä,
eikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen
tekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja
kuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:
-- Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!
Kalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin
viisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt
käsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut
mitään vastaankaan.
-- Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle
Pihl.
-- Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei
ymmärtänyt niin mitään.
-- Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle
Pihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.
-- Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?
-- Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat
sinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?
-- Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin
viisaasti.
-- Niin no, jos et tahdo myydä nimeäsi, niin voithan kuitenkin myydä
papinkirjasi. Minä kirjoitan sinulle kotipitäjästäsi uuden. Se ei maksa
sinulle mitään, mutta sinä voit ansaita kymmenen markkaa. Viikon palkan
ja enemmänkin! Tuumipa asiaa!
Lehtimaa alkoi kuulostaa. Koko viikon palkka ja vähän enemmänkin. Ja se
tuosta paperirääsystä, joka ajelehti taskussa ja jota ei kukaan ollut
häneltä kysynyt. Hänen vähän hämärissä silmissään välkähti
voitonpyynnin kipinä, mutta hän ei antautunut heti paikalla:
-- Mutta mitä hyötyä saattaa sinulla olla siitä, että ostat
papinkirjani? intteli hän.
Kalle Pihl oli nähnyt, minkä vaikutuksen hänen tarjouksensa teki, ja
sanoi välinpitämättömästi:
-- Se on vain siksi, että kapteeni tahtoo papinkirjaa nyt heti ja
minulta jäi kotoa lähtiessä omani ottamatta.
Nyt veti Lehtimaa suunsa viekkaaseen nauruun, niin että koko hammasrivi
tuli näkyviin, ja sanoi ivallisesti, vaikka samalla vähän arasti:
-- Sinulla taitaa olla niin kauniit paperit siellä kotona, ettet ilkiä
lähteä niitä muualle kuljettelemaan.
-- Älä puhu roskaa asioista, joista et tiedä pölkösen pölähtävää! Minun
paperini ovat yhtä hyvässä reilassa kuin sinunkin, mutta minä en ehdi
toimittaa niitä tänne tähän tarpeeseen ja sitten en saa sitä paikkaa,
minkä kapteeni on minulle luvannut.
Se tuntui niin todenmukaiselta, että Lehtimaa vaikeni ja otti
viinapullosta pitkän ryypyn. Ensin hän sitä kuitenkin tarkasteli päivää
vasten ja huomautti, että kohtahan se tyhjenee, mutta vei sen sitten
tottelevaisesti huulilleen, kun Kalle Pihl selitti, että tyhjetähän sen
pitääkin.
-- Ota yhdellä tielläsi kaksi naukkua ja olkoon kauppa päätetty,
yllytteli Kalle Pihl.
Lehtimaa otti pullon huuliltaan, naurahti ja aprikoi.
-- Olkoon menneeksi kahdestakymmenestä markasta!
-- Älä vetäse, vanha veijari! Luuletko, etten minä voi saada
papinkirjoja paljoa halvemmallakin? On niitä muitakin pohjalaisia
rautatien töissä!
Hän kiskaisi pullon Lehtimaan kädestä, löi korkin kiinni ja pisti
pullon taskuunsa. Lehtimaa jäi siihen seisomaan suu auki.
-- Ja kun oikein mietin, niin etkö vielä liene niitä miehiä, jotka
eivät kykene pitämään suutaan kiinni. Sinä näytät juuri olevan
semmoinen -- hyi helvetti!
Hän sylkäisi päättävästi pitkän syljen kauaksi eteensä, keräsi
kampsunsa ja näytti äärettömästi ylenkatsovan toveriaan.
-- So, so, älähän nyt, houkutteli Lehtimaa, -- sinä erehdyt, jos
luulet, että minä olen sellainen raukka kuin luulet.
-- Näytä sitten, mihin kelpaat! Anna tänne papinkirjasi, niin saat
kymmenen markkaa. -- Kalle Pihl vei kätensä povitaskuun.
-- Mutta jos joku saa sen tietää?
-- Kuka piru sitä saisi tietää, jos sinä pidät suusi kiinni.
-- Minä pidän, minä!
-- Minä otan syyn päälleni. Sinähän voit sanoa, että olet kadottanut
kirjasi, jos kireälle tulisit. Ja huomenna kirjoitetaan sinulle uusi
kirja Kauhavalta.
-- No, olkoon menneeksi!
-- Mutta sitä ennen täytyy sinun luvata, että lähdet kapteenin työstä
jo huomenna ja menet rautatielle.
-- Minkätähden?
-- Sen tähden vain, ettei se sovi muuten.
Lehtimaa aprikoi.
-- Aatteles, että ansaitset kymmenen markkaa puhdasta rahaa!
Uusi ryyppy vaikutti lopulliseen päätökseen.
-- No, olkoon menneeksi! Eihän minulla ole tässäkään talossa enää
mitään tehtävää!
-- Tuohon käteen! sanoi Kalle Pihl.
He löivät kättä ja siinä vaihdettiin kirkon kuvalla koristettu paperi
kolmeen kolmenmarkan seteliin ja yhteen hopeamarkkaan.
Sitten tyhjensivät he viinapullon kaupan vahvikkeeksi.
Mutta kun he vähän hoiperrellen lähenivät pihaa, sanoi Kalle Pihl:
-- Ja jos nyt et pidä suutasi kiinni, niin saat västinkiä itsekin.
SEITSEMÄS LUKU
Pihaan palatessaan sattuivat pohjalaiset aivan odottamatta yhteen talon
nuoren väen kanssa, joka saunan ja illallisen jälkeen oli matkalla
keinumäelle. Sinne kokoontui nuoriso lauantai-iltoina, siellä
laulettiin lauluja ja heitettiin lemmen katseita kun viikon vaivat
olivat ohitse ja tiedettiin, että huomenaamuna saataisiin nukkua
aamiaiseen asti.
Kas niin, tuolla ovat pohjalaiset tukkimiehet, huudettiin -- ne tulevat
kyllä mukaan. Ja kunnon miehinä täytyi heidän nyt lähteä edustamaan
maakuntaansa, kun heiltä sitä vaadittiin.
Kalle Pihl oli heti valmis, mutta heitti ensiksi tarkastavan silmäyksen
toveriinsa ja aikoi kieltää häntä tulemasta mukaan, sekä omasta
puolestaan että maakuntansa puolesta, jonka mainetta hän ei tahtonut
saattaa huonoon huutoon varsinkaan tässä talossa.
Tuo puoleksi juopunut Lehtimaa arvasi heti toverinsa ajatukset, selitti
hänen tutkivan katseensa aivan oikein, loukkautui ylpeydessään, niin
että hänen kiivaat pohjalaiset verensä kuohahtivat, nosti päänsä
pystyyn ja sanoi uhaten:
-- Olen minä yhtä hyvä pohjalainen kuin sinäkin ja taidan kyllä
suoriutua niin hyvin kuin sinäkin, jos tarvitaan.
Kalle Pihl tunsi heimolaistensa jäykän luonteen, arvasi oikein, että
tästä saattaisi tulla rettelöitä, ja sanoi vain tyynesti ja
suojelevasti:
-- Eihän sinulle ole kukaan mitään sanonut. Mitä sinä sitten siinä
rähiset?
Lehtimaa ei viitsinyt vastata mitään, mutta tunsi itsensä samassa Kalle
Pihlin vihamieheksi, sillä miksi tämä oli houkutellut häneltä
papinkirjan ja miksi hän oli ollut niin tyhmä, että antoi petkuttaa
itseään. Täällä muiden seurassa katosi se kunnioitus, jota hän kahden
kesken tunsi Kalle Pihliä kohtaan, ja hän päätti olla ollenkaan
välittämättä tästä tänä iltana, varsinkaan kun ei ollut mitään kostoa
pelättävänä, sillä seuraavana päivänä muuttaisi hän jo muille
markkinoille, niin kuin sovittu oli. Sen lupauksensa aikoi hän kyllä
pitää, sillä hän ei koskaan voinut olla varma siitä, ettei Kalle Pihl
keksisi joitakin konnankoukkuja, joilla hän saattaisi toisen pulaan. Ja
niin liittäytyi hän talon väkeen antaen Kalle Pihlin kulkea omia
teitään.
Kalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni
tallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin
mahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään,
kun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen
humalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit
eivät olleet vielä mitään nauttineet -- muuten olisi se heitä vain
yllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua
sekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä
rasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.
He tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin
monta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta
hihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat
välissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän
jäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin,
pääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin
tovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta
leikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja
miehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt
laulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu
asiaan kirkossa.
Eräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska
oli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja
kun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko
seudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina
oli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään
sekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman
näköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti
hiljaisesti tekemästään kepposesta.
Vihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun
haltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.
-- Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan
loitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja
teeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita
jäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa
huomiota.
Kaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta
tyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan
hurmaavasti.
Lehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi
kaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan
yli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen,
nosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen
keikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle
joukolle:
-- Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne
kaikki yhtaikaa?
-- On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä,
virkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja
tahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä
siihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä
oli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä
yksimielisesti ihailivat.
Anna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan
herrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille,
kuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se
sellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin
hyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän
oli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli
olevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä
se ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin,
jossa oli toiset hienommat tavat.
Kylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen,
mutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden
vastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin
kaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.
Keinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna
Mellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut
helmansa järjestykseen, komensi hän:
-- Kas niin -- nyt saatte alkaa!
Mutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.
-- Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.
Nyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä
toivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen
käskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:
-- No, johan viimeinkin tottelitte!
-- Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi
keinua ylemmä. -- Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä
tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?
-- Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi
Kalle Pihl.
Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja
huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:
-- Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!
-- Ei kukko käskien laula! vastasi renki.
Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään.
Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti,
kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi
hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi
niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:
-- Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on
tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai
toiset tavat?
-- Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin -- vastasi pohjalainen --
mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras
vastaan.
-- Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä
loisti viattomuudesta.
-- Ei -- mutta niin tehdään Hämeessä.
-- Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.
-- Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?
-- Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet
toisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten
nähneet toinen toistamme.
Sillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin
vastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja
muutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen
vastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket
keinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti,
että saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja
silmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja
loukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti
puolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän
joutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja
ensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä
kohtaan.
Muut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen
varmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se
mies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:
-- Pidä puoliasi, pohjalainen!
-- Annatko akkaväen tukkia suusi!
Mutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.
Silloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi
ympärillä seisovilta:
-- Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin,
mitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa
kiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!
-- Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. -- Onpa täällä
toinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!
Samassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis
mihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja
sanoi jäykästi ja olantakaisesti:
-- Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan
suutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.
Lehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin
puolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei
ollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua
kantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja
sytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.
Anna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä
näin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään
Lehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja
kun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata
istumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle
kaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.
Lehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa
hauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että
kaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän
merkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä
näkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi
tästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt
keinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja
vakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä
maahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä
noudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta
kiitosta sanomatta.
Mutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun
menemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on.
Sen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi
hän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti
paikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin,
kunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä
taputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt
kauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.
Kun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä
ympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla.
Tallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa.
Siitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi
palkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että
oli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman
näytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin
Annakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan
heidän edessään.
Lopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli
Herrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan
näyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä
toisille tytöille:
-- Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!
Siitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien
huomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan.
Oikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin
kiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen
sattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina
purivat siihen, johonka sattuivat.
-- No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin
kelvataan, sanoi Kalle Pihl.
Suutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli
keinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua
ja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää,
niin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi.
Mutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän
ja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri
kerran, kaksi, kolme...
Jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää,
etteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan
pelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä
itsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin
käpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä
ja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun
keinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut
vielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki
neljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon
ihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan
huomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.
-- Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.
Hampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.
-- Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään,
vieläkö tytöt meille nauravat.
-- Mennään vain!
Mutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka
oli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään
toista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä
kuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut
kukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna
Melliläkin taputti käsiään -- sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.
-- Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille,
johon tämä vastasi vain ulisemalla.
Luettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi
keinu ympäri kuin myllyn siipi.
-- Eikö pyörrytä?
-- Jo pyörryttää, sähisi suutari. -- Eikö riitä jo?
Viidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui
vähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä
käynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan
jaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään
heiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan
seisahtui.
-- Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi
vertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.
Oli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta
kävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.
-- Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.
-- Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.
-- Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.
-- Kuinka tahdot -- hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen
kanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.
-- Mitä tarkoitat?
-- Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.
-- Mitä torppaa?
-- Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla
ulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.
Anna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa
pohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun
äänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:
-- Puhui se kapteeni vähän muustakin.
-- Mitäs sitten?
-- Hm -- ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä...
-- Kaikistapa se kapteeni puheleekin!
-- Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.
Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se
tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.
KAHDEKSAS LUKU
Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa.
Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon
toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta
ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan
ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen
sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von
Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki
yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä
kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa
tiukalle.
Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra
onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja
rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää
irtolaisena. Siihenkään hänellä ei ollut halua.
Ja sitten oli kapteeni hymyillyt niin merkitsevästi puhuessaan, että
torpparin tulisi olla naimisissa. Niin että siinä oli varmaankin jotain
tuossa hymyilyssä. Mitäs muuta voisi se olla kuin tuo kaunis ja ylpeä
tyttö, jonka hän taloon tullessaan tapasi palaamasta kapteenin
puheilta. Mitä? -- vai niin, -- niin, niin! Sitä siis tarkoitti
kapteenin puhe noista selvistä papereista. Niin, niin, se oli
vaarallinen juttu tämä, johonka hän vasten tahtoaan oli antautunut ja
jumala tietäköön, miten se tulee päättymään.
Juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan, leimahti hänen päähänsä rohkea
aate, joka piti häntä valveilla melkein koko yön. Ja seuraavana aamuna
varhain käveli hän työpaikalleen ja hautoi koko päivän mielessään sitä
tuumaa, jonka hän päätti heti kohta panna toimeen päästäkseen rauhaan
kiusaavilta ajatuksiltaan.
Aamiaista syödessä oli Kalle Pihl tavattoman ystävällinen toista
pohjalaista kohtaan, sai tietää, että tämä vasta viikko sitten oli
tullut paikkakunnalle ja oikeastaan aikonut rautatietyöhön, vaikka
hyvät palkkaehdot ja hauska elämä tukkijoella olivat houkutelleet häntä
rupeamaan Herrasaaren kapteenin palvelukseen.
-- Tunnetaanko sinua hovissa? kysyi Kalle Pihl.
-- Ei muuta kuin minkä näkivät minua silloin kun pyrin kapteenin
työhön.
-- Katsoiko se sinun papereitasi?
-- Ei, mitäpä se niistä olisi katsonut.
-- Mutta nimesi sanoit?
-- Sanoin tietenkin! Kalle Lehtimaa katseli kummastellen kaimaansa.
Mikähän oli hänen tarkoituksensa.
-- Olikos teitä monta, kun pyritte työhön silloin?
-- E-ei ... minä vain ja yksi toinen, joka jo on lähtenyt pois
kapteenin työstä. Mutta minä tiedän, että kapteeni edellisenä päivänä
oli pestannut kymmenkunnan miestä, jotka ovat menneet alas suuren
lautan kanssa eteläänpäin. Sillä hän tahtoo, näetkös, että työ kävisi
nopeasti. -- Lehtimaa laski vähän leikkiä tarkoittaen, että he tässä
vain tarinoivat ja tuhlaavat kallista aikaansa, mutta Kalle Pihlillä ei
nyt ollut aikaa sitä ajatella. Hän lisäsi mietteissään:
-- Aiotko jäädä pitemmäksi aikaa kapteenin työhön?
-- Kuinka niin? Aiotko sinä sitten tarjota mulle paremmat edut?
-- Saahan nähdä senkin, sanoi Kalle Pihl ja siristi vasempaa silmäänsä
-- ei se ehkä ole aivan mahdotonta sekään. -- Hän oli puhellessaan
tehtaan konttoristien ja kauppiasten kanssa jo saanut itselleen osan
heidän varmuuttaan ja käytti nyt sitä tapaa kaimaansa puhutellessaan.
Nyt tuli Lehtimaa vasta oikein uteliaaksi, mutta Kalle Pihl sanoi
heittävänsä pitemmät puhelut iltaan -- tänään oli lauantai -- ja sitten
he saavat olutpullojen ääressä tuumia, onko Lehtimaa se mies, jonka
kanssa voipi antautua asioihin, vai onko hän niitä, jotka vähän
juotuaan kertovat kaikki, mitä tietävät.
Lehtimaa katseli melkein ihaillen toveriaan, joka tunsi ihmiset noin
tarkkaan, ryhtyi työhönsä, ei puhunut monta sanaa iltaan mennessä ja
aprikoi, mitä tuolla kaimalla mahtoi olla hänelle uskottavaa, sillä hän
oli varma siitä, että se oli jotain viisasta ja että oli parasta vain
suostua siihen, mitä se mies ehdotti. Se tiesi, mitä teki, tuo!
Herrasaaren ruokakello oli jo puoli tuntia sitten yli laajain
vainioiden julistanut iloisen sanomansa siitä, että sunnuntailepo alkaa
ja että suuressa herrasväen keittiössä höyryävät puurovadit jo
odottavat. Se sanoma lensi kolmena lyhyenä ja tarkoin merkittynä
läppäyksenä, jotka nopeasti seurasivat toisiaan kauas yli talon
viljavainioiden, mutta tukkimetsään saakka se ei kuitenkaan kuulunut,
vaikka ilta oli tyven ja kellolla oli se maine, että se kuuluu kahteen
pitäjään yhtaikaa.
Sen tiesivät tukinuittajat vallan hyvin, ja sen tähden olivat he
lähteneet työpaikaltaan niin hyvissä ajoin, että kuulivat ruokakellon
helisevän, kun ei taloon enää ollut kuin muutama tuhat askelta.
Lauantai-illan yhteisessä ilossa ei kukaan joutanut hämmästymään siitä,
että miehet näin pian olivat joutuneet kotiin kaukaisesta
tukkimetsästä. Yhdessä muun joukon kanssa menivät he saunaan,
pukeutuivat puhtaisiin valkoisiin alusvaatteisiinsa ja tekivät keveissä
puvuissaan ja hehkuvan punaisina kävelyretken piikain ylisille leikkiä
laskemaan.
Kalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan
saanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta,
joita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan
ladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin
ovat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille
kaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.
Kalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla
paidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen,
otti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo
jotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti
humaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän
kehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä,
eikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen
tekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja
kuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:
-- Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!
Kalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin
viisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt
käsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut
mitään vastaankaan.
-- Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle
Pihl.
-- Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei
ymmärtänyt niin mitään.
-- Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle
Pihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.
-- Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?
-- Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat
sinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?
-- Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin
viisaasti.
-- Niin no, jos et tahdo myydä nimeäsi, niin voithan kuitenkin myydä
papinkirjasi. Minä kirjoitan sinulle kotipitäjästäsi uuden. Se ei maksa
sinulle mitään, mutta sinä voit ansaita kymmenen markkaa. Viikon palkan
ja enemmänkin! Tuumipa asiaa!
Lehtimaa alkoi kuulostaa. Koko viikon palkka ja vähän enemmänkin. Ja se
tuosta paperirääsystä, joka ajelehti taskussa ja jota ei kukaan ollut
häneltä kysynyt. Hänen vähän hämärissä silmissään välkähti
voitonpyynnin kipinä, mutta hän ei antautunut heti paikalla:
-- Mutta mitä hyötyä saattaa sinulla olla siitä, että ostat
papinkirjani? intteli hän.
Kalle Pihl oli nähnyt, minkä vaikutuksen hänen tarjouksensa teki, ja
sanoi välinpitämättömästi:
-- Se on vain siksi, että kapteeni tahtoo papinkirjaa nyt heti ja
minulta jäi kotoa lähtiessä omani ottamatta.
Nyt veti Lehtimaa suunsa viekkaaseen nauruun, niin että koko hammasrivi
tuli näkyviin, ja sanoi ivallisesti, vaikka samalla vähän arasti:
-- Sinulla taitaa olla niin kauniit paperit siellä kotona, ettet ilkiä
lähteä niitä muualle kuljettelemaan.
-- Älä puhu roskaa asioista, joista et tiedä pölkösen pölähtävää! Minun
paperini ovat yhtä hyvässä reilassa kuin sinunkin, mutta minä en ehdi
toimittaa niitä tänne tähän tarpeeseen ja sitten en saa sitä paikkaa,
minkä kapteeni on minulle luvannut.
Se tuntui niin todenmukaiselta, että Lehtimaa vaikeni ja otti
viinapullosta pitkän ryypyn. Ensin hän sitä kuitenkin tarkasteli päivää
vasten ja huomautti, että kohtahan se tyhjenee, mutta vei sen sitten
tottelevaisesti huulilleen, kun Kalle Pihl selitti, että tyhjetähän sen
pitääkin.
-- Ota yhdellä tielläsi kaksi naukkua ja olkoon kauppa päätetty,
yllytteli Kalle Pihl.
Lehtimaa otti pullon huuliltaan, naurahti ja aprikoi.
-- Olkoon menneeksi kahdestakymmenestä markasta!
-- Älä vetäse, vanha veijari! Luuletko, etten minä voi saada
papinkirjoja paljoa halvemmallakin? On niitä muitakin pohjalaisia
rautatien töissä!
Hän kiskaisi pullon Lehtimaan kädestä, löi korkin kiinni ja pisti
pullon taskuunsa. Lehtimaa jäi siihen seisomaan suu auki.
-- Ja kun oikein mietin, niin etkö vielä liene niitä miehiä, jotka
eivät kykene pitämään suutaan kiinni. Sinä näytät juuri olevan
semmoinen -- hyi helvetti!
Hän sylkäisi päättävästi pitkän syljen kauaksi eteensä, keräsi
kampsunsa ja näytti äärettömästi ylenkatsovan toveriaan.
-- So, so, älähän nyt, houkutteli Lehtimaa, -- sinä erehdyt, jos
luulet, että minä olen sellainen raukka kuin luulet.
-- Näytä sitten, mihin kelpaat! Anna tänne papinkirjasi, niin saat
kymmenen markkaa. -- Kalle Pihl vei kätensä povitaskuun.
-- Mutta jos joku saa sen tietää?
-- Kuka piru sitä saisi tietää, jos sinä pidät suusi kiinni.
-- Minä pidän, minä!
-- Minä otan syyn päälleni. Sinähän voit sanoa, että olet kadottanut
kirjasi, jos kireälle tulisit. Ja huomenna kirjoitetaan sinulle uusi
kirja Kauhavalta.
-- No, olkoon menneeksi!
-- Mutta sitä ennen täytyy sinun luvata, että lähdet kapteenin työstä
jo huomenna ja menet rautatielle.
-- Minkätähden?
-- Sen tähden vain, ettei se sovi muuten.
Lehtimaa aprikoi.
-- Aatteles, että ansaitset kymmenen markkaa puhdasta rahaa!
Uusi ryyppy vaikutti lopulliseen päätökseen.
-- No, olkoon menneeksi! Eihän minulla ole tässäkään talossa enää
mitään tehtävää!
-- Tuohon käteen! sanoi Kalle Pihl.
He löivät kättä ja siinä vaihdettiin kirkon kuvalla koristettu paperi
kolmeen kolmenmarkan seteliin ja yhteen hopeamarkkaan.
Sitten tyhjensivät he viinapullon kaupan vahvikkeeksi.
Mutta kun he vähän hoiperrellen lähenivät pihaa, sanoi Kalle Pihl:
-- Ja jos nyt et pidä suutasi kiinni, niin saat västinkiä itsekin.
SEITSEMÄS LUKU
Pihaan palatessaan sattuivat pohjalaiset aivan odottamatta yhteen talon
nuoren väen kanssa, joka saunan ja illallisen jälkeen oli matkalla
keinumäelle. Sinne kokoontui nuoriso lauantai-iltoina, siellä
laulettiin lauluja ja heitettiin lemmen katseita kun viikon vaivat
olivat ohitse ja tiedettiin, että huomenaamuna saataisiin nukkua
aamiaiseen asti.
Kas niin, tuolla ovat pohjalaiset tukkimiehet, huudettiin -- ne tulevat
kyllä mukaan. Ja kunnon miehinä täytyi heidän nyt lähteä edustamaan
maakuntaansa, kun heiltä sitä vaadittiin.
Kalle Pihl oli heti valmis, mutta heitti ensiksi tarkastavan silmäyksen
toveriinsa ja aikoi kieltää häntä tulemasta mukaan, sekä omasta
puolestaan että maakuntansa puolesta, jonka mainetta hän ei tahtonut
saattaa huonoon huutoon varsinkaan tässä talossa.
Tuo puoleksi juopunut Lehtimaa arvasi heti toverinsa ajatukset, selitti
hänen tutkivan katseensa aivan oikein, loukkautui ylpeydessään, niin
että hänen kiivaat pohjalaiset verensä kuohahtivat, nosti päänsä
pystyyn ja sanoi uhaten:
-- Olen minä yhtä hyvä pohjalainen kuin sinäkin ja taidan kyllä
suoriutua niin hyvin kuin sinäkin, jos tarvitaan.
Kalle Pihl tunsi heimolaistensa jäykän luonteen, arvasi oikein, että
tästä saattaisi tulla rettelöitä, ja sanoi vain tyynesti ja
suojelevasti:
-- Eihän sinulle ole kukaan mitään sanonut. Mitä sinä sitten siinä
rähiset?
Lehtimaa ei viitsinyt vastata mitään, mutta tunsi itsensä samassa Kalle
Pihlin vihamieheksi, sillä miksi tämä oli houkutellut häneltä
papinkirjan ja miksi hän oli ollut niin tyhmä, että antoi petkuttaa
itseään. Täällä muiden seurassa katosi se kunnioitus, jota hän kahden
kesken tunsi Kalle Pihliä kohtaan, ja hän päätti olla ollenkaan
välittämättä tästä tänä iltana, varsinkaan kun ei ollut mitään kostoa
pelättävänä, sillä seuraavana päivänä muuttaisi hän jo muille
markkinoille, niin kuin sovittu oli. Sen lupauksensa aikoi hän kyllä
pitää, sillä hän ei koskaan voinut olla varma siitä, ettei Kalle Pihl
keksisi joitakin konnankoukkuja, joilla hän saattaisi toisen pulaan. Ja
niin liittäytyi hän talon väkeen antaen Kalle Pihlin kulkea omia
teitään.
Kalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni
tallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin
mahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään,
kun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen
humalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit
eivät olleet vielä mitään nauttineet -- muuten olisi se heitä vain
yllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua
sekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä
rasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.
He tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin
monta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta
hihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat
välissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän
jäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin,
pääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin
tovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta
leikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja
miehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt
laulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu
asiaan kirkossa.
Eräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska
oli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja
kun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko
seudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina
oli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään
sekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman
näköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti
hiljaisesti tekemästään kepposesta.
Vihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun
haltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.
-- Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan
loitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja
teeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita
jäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa
huomiota.
Kaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta
tyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan
hurmaavasti.
Lehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi
kaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan
yli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen,
nosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen
keikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle
joukolle:
-- Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne
kaikki yhtaikaa?
-- On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä,
virkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja
tahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä
siihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä
oli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä
yksimielisesti ihailivat.
Anna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan
herrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille,
kuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se
sellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin
hyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän
oli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli
olevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä
se ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin,
jossa oli toiset hienommat tavat.
Kylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen,
mutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden
vastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin
kaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.
Keinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna
Mellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut
helmansa järjestykseen, komensi hän:
-- Kas niin -- nyt saatte alkaa!
Mutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.
-- Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.
Nyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä
toivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen
käskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:
-- No, johan viimeinkin tottelitte!
-- Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi
keinua ylemmä. -- Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä
tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?
-- Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi
Kalle Pihl.
Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja
huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:
-- Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!
-- Ei kukko käskien laula! vastasi renki.
Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään.
Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti,
kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi
hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi
niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:
-- Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on
tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai
toiset tavat?
-- Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin -- vastasi pohjalainen --
mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras
vastaan.
-- Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä
loisti viattomuudesta.
-- Ei -- mutta niin tehdään Hämeessä.
-- Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.
-- Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?
-- Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet
toisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten
nähneet toinen toistamme.
Sillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin
vastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja
muutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen
vastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket
keinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti,
että saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja
silmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja
loukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti
puolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän
joutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja
ensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä
kohtaan.
Muut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen
varmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se
mies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:
-- Pidä puoliasi, pohjalainen!
-- Annatko akkaväen tukkia suusi!
Mutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.
Silloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi
ympärillä seisovilta:
-- Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin,
mitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa
kiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!
-- Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. -- Onpa täällä
toinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!
Samassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis
mihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja
sanoi jäykästi ja olantakaisesti:
-- Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan
suutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.
Lehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin
puolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei
ollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua
kantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja
sytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.
Anna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä
näin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään
Lehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja
kun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata
istumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle
kaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.
Lehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa
hauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että
kaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän
merkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä
näkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi
tästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt
keinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja
vakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä
maahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä
noudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta
kiitosta sanomatta.
Mutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun
menemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on.
Sen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi
hän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti
paikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin,
kunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä
taputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt
kauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.
Kun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä
ympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla.
Tallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa.
Siitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi
palkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että
oli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman
näytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin
Annakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan
heidän edessään.
Lopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli
Herrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan
näyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä
toisille tytöille:
-- Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!
Siitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien
huomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan.
Oikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin
kiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen
sattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina
purivat siihen, johonka sattuivat.
-- No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin
kelvataan, sanoi Kalle Pihl.
Suutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli
keinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua
ja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää,
niin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi.
Mutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän
ja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri
kerran, kaksi, kolme...
Jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää,
etteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan
pelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä
itsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin
käpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä
ja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun
keinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut
vielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki
neljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon
ihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan
huomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.
-- Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.
Hampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.
-- Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään,
vieläkö tytöt meille nauravat.
-- Mennään vain!
Mutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka
oli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään
toista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä
kuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut
kukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna
Melliläkin taputti käsiään -- sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.
-- Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille,
johon tämä vastasi vain ulisemalla.
Luettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi
keinu ympäri kuin myllyn siipi.
-- Eikö pyörrytä?
-- Jo pyörryttää, sähisi suutari. -- Eikö riitä jo?
Viidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui
vähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä
käynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan
jaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään
heiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan
seisahtui.
-- Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi
vertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.
Oli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta
kävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.
-- Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.
-- Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.
-- Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.
-- Kuinka tahdot -- hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen
kanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.
-- Mitä tarkoitat?
-- Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.
-- Mitä torppaa?
-- Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla
ulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.
Anna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa
pohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun
äänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:
-- Puhui se kapteeni vähän muustakin.
-- Mitäs sitten?
-- Hm -- ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä...
-- Kaikistapa se kapteeni puheleekin!
-- Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.
Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se
tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.
KAHDEKSAS LUKU
Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa.
Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon
toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta
ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan
ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen
sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von
Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki
yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä
kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa
tiukalle.
Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra
onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja
rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 05
- Parts
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 01Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3501Total number of unique words is 206221.7 of words are in the 2000 most common words30.6 of words are in the 5000 most common words35.8 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 02Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3563Total number of unique words is 195223.9 of words are in the 2000 most common words34.0 of words are in the 5000 most common words39.0 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 03Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3676Total number of unique words is 192725.2 of words are in the 2000 most common words34.6 of words are in the 5000 most common words39.6 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 04Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3801Total number of unique words is 178226.2 of words are in the 2000 most common words36.3 of words are in the 5000 most common words42.4 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 05Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3628Total number of unique words is 197825.2 of words are in the 2000 most common words34.3 of words are in the 5000 most common words39.8 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 06Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3484Total number of unique words is 203921.0 of words are in the 2000 most common words29.3 of words are in the 5000 most common words35.0 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 07Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3811Total number of unique words is 181627.5 of words are in the 2000 most common words37.4 of words are in the 5000 most common words42.3 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 08Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3782Total number of unique words is 185527.0 of words are in the 2000 most common words36.5 of words are in the 5000 most common words42.6 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 09Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3528Total number of unique words is 181123.9 of words are in the 2000 most common words33.3 of words are in the 5000 most common words38.8 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 10Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3699Total number of unique words is 188726.6 of words are in the 2000 most common words35.8 of words are in the 5000 most common words41.1 of words are in the 8000 most common words
- Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 11Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 2983Total number of unique words is 163826.2 of words are in the 2000 most common words35.7 of words are in the 5000 most common words41.2 of words are in the 8000 most common words