Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 03

nuoruudessaan ja josta vanhana tulee ulos murrettuna, uupuneena ja
mihinkään kelpaamattomana, sitten kun on kuluttanut kaikki voimansa ja
suuren osan toiveitaan. Ja saahan sitä olla tyytyväinen, jos tuo
koneisto, samalla kun se meidät heittää hylkytavarana ulos, toisaalla
kiertää esille kelvollista kangasta, jossa pohjana ovat parhaat
ponnistuksemme ja kutimena oma elämänlankamme.
-- Se on surullista, sanoi rouva von Blume totisesti.
-- Se on tavallista maailman menoa, lisäsi kapteeni Thoreld.
Kesäkuun aurinko paistoi sisään verannan avonaisesta ikkunasta, lämmin
leyhäys, jossa oli niityn ja järven tuoksua, liikutteli viuhkapalmun
suuria oksia, kapteeni Thoreld oli tullut pahalle tuulelle ja rouva von
Blume katseli haaveksien, mutta päättäväinen ilme kasvoillaan ulos
puutarhaan, jossa sireenit kukkivat. Neiti Louise selaili albumeja eikä
näkynyt vähääkään välittävän elämänkoneistoista.
Syntyi hetken äänettömyys: kuului kuinka mehiläinen surisi oleanderin
kukan ympärillä ja palvelijat helistelivät hopealusikoita ruokasalin
takaisessa huoneessa.
-- Minä harvoin rupean miettimään tämän maailman menoa -- ja siinä minä
teen oikein, sillä minun filosofiani on ristiriidassa ympäristöni
kanssa. Se ei sovi täällä verannalla päivänpaisteessa kukkasten ja
mehiläisten keskessä. Eikä se näy tekevän minun harvinaisia
vieraitanikaan sen iloisemmiksi.
-- Ei, minusta on ikävää, että semmoinen mies kuin te, jolla on niin
suuri vaikutusala, joutuu niin hyödyttömiä asioita ajattelemaan, sanoi
rouva von Blume melkein sydämellisesti. Ajatelkaa, kuinka paljon te
voisitte auttaa köyhiä, jos vain luulisitte sen hyödyttävän.
-- Hm -- minä autan heitä tietämättäni, niin kuin Blume sanoo. Olen
nytkin, kiireimpänä työaikana ... no niin, mitäpä me hänestä pitemmälti
puhelemme? Olen liiaksi järkimies voidakseni tehdä hyvää niin kuin te
tahtoisitte, rouva von Blume. Minua ei tyydytä heittää almuja mereen
kuivatakseni sitä aikaa voittaen, mutta sen teette te, rouva von Blume!
_Chacun a son qoût_, niin kuin ranskalainen sanoo. Ja minä iloitsen,
että meillä kuitenkin muissa asioissa on samat taipumukset.
Ovet avautuivat ja puuhaavin askelin tuli palvelija valkeissa
hansikkaissa ja tarjosi kahvia vieraille. Kahvin juotuaan polttivat
herrat sikarin ja tehtiin kävelyretki puutarhaan. Mutta äskeisestä
keskustelusta oli kuitenkin jäänyt mieliin jonkunlaista painostusta. Se
oli koskettanut elämän suuria kysymyksiä, ja kun seuraelämässä satutaan
niihin tulemaan, niin huomataan usein, että hyvä seurustelutapa on vain
tarpeellinen, sileä ja kaunis peite, joka kattaa mitä erilaisimmat
mielipiteet. Hienotuntoisten ihmisten kesken ovat mielipiteet
epämukavia ja hävittävät helposti sen, mitä viehättämishalu on
rakentanut.
Rouva von Blume, joka oli hyvin miellyttävä seuraihminen, oli
varomattomasti antanut hyvän tahtonsa ja ihmisrakkautensa saattaa
itsensä lausumaan niitä mietteitä, jotka ehdottomasti tunkivat hänen
mieleensä, kun hän näki kaiken tuon komeuden Herrasaaren hovissa. Hän
oli tottunut puhumaan suoraan ja kursailematta kapteeni Thoreldin
kanssa tämän käydessä Kotkaisissa eikä ollut ajatellut, minkä
vaikutuksen hänen suorapuheisuutensa nyt tekisi. Puhelu, joka oli
alkanut niin yksinkertaisesti ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa
molemmilta puolin, oli yhtäkkiä muuttunut itsepuolustukseksi kapteenin
puolelta. Rouva oli mielestään ollut epähieno ja tungetteleva täällä
isännän omassa kodissa ja hän kadotti kokonaan tavallisen, iloisen
hyväntuulensa ja tuntui mielestään epäonnistuneelta.
Kapteeni Thoreld taas oli hiukan pettynyt toiveissaan. Hän oli
odottanut heidän vierailuaan kenties vähän liiankin kiihkeästi
ikäisekseen, ja siitä oli tullutkin kosto miltei ihan heti paikalla.
Hän kuljetteli vieraitaan puutarhassa, mutta ei tuntenut enää samaa
iloista tyytyväisyyttä Herrasaarestaan kuin äsken. Hänen kauniit ja
komeat laitoksensa eivät olleetkaan miellyttäneet rouva von Blumea,
vaan päin vastoin tympäisivät, ja hän piti varmana, että äidin
ajatukset olivat tyttärenkin. Sillä tämäkin käyskenteli täällä niin
kuin harmaa varpunen kullatussa häkissä -- hän ei kuulunut tänne
laisinkaan. Blumelaiset oli nähtävä kotonaan heidän omassa somassa ja
yksinkertaisessa ympäristössään. Siellä hän sai aina esille vanhan
paimensinfoniansa, täällä se särkyi. Hän oli melkein suuttunut
kauniiseen Herrasaareensa ja hän voi ymmärtää, kuinka loisto ja komeus
loukkaa tuota puritaanista totisuutta, jonka ankaria periaatteita
hänkin tavallaan kunnioitti.
Mutta oli miten oli -- hänen täytyy hajottaa pois pilvet, ja hän
turvautui tuohon tehtyyn iloisuuteen, jonka aina täytyy kuulua hyvin
kasvatetun miehen sivistykseen.
Sen sijaan että olisi mennyt näyttämään heille kasvitarhaansa, joka oli
hänen ylpeytensä, vei hän heidät puoleksi ruohoittunutta käytävää
myöten vanhaan huvimajaan, joka oli rakennettu kallion kielekkeelle
järven rannalle. Täällä kukki jo orvokki puolukanvarsikossa, hongat
humisivat yksitoikkoisesti ja Herrasaari kaikkine hienouksineen oli
puutarhan peitossa. Kapteenin onnistuikin saada mielet yhtä iloisiksi
kuin ne olivat Kotkaisissakin, hän pani kaikki voimansa liikkeelle,
että äskeiset ikävät puheet unhottuisivat, ja hän sai neiti Louisenkin
ottamaan osaa puheluun pienellä, hauraalla tytönäänellään, joka
helposti muuttui kimeäksi, kun hän innostui.
He poimivat orvokkeja rantaäyräältä, nakkelivat voileipiä ja olivat
luonnollisia. Varatuomari ja kapteeni keskustelivat vuodentulon
toiveista, puhuivat siitä, kuinka välttämätöntä olisi, että hallitus
ryhtyisi asiaan, jos hätä tulisi, ja päättivät sitä varten lähettää
senaattiin kirjelmän, jonka alle olisi hankittava paikkakunnan
maanviljelijäin nimiä. Tämä ihmisystävällinen päätös haihdutti loput
rouva von Blumen pahasta tuulesta. Hän oli iloinen siitä, että näin
ilman laseja ja karahviineja voitiin iloita luonnon helmassa
Herrasaaressakin ja oli jo kadottanut kaiken vastustelemishalunsa.
Kun päivällisaika läheni, käveli kapteeni kotiin rouvan käsi toisessa
ja tyttären käsi toisessa kainalossaan, ja kaikki olivat he tyytyväisiä
ja iloisia. Mutta ponnistukset tämän mielentilan saavuttamiseksi eivät
olleet antaneet kapteenille ollenkaan aikaa itse nauttia rauhallisesta,
tyynestä maalaiselämästä, joka olisi ollut hänen suurin ilonsa. Mutta
nyt aikoi hän sitä enemmän antautua siihen päivällistä syötäessä, ja
hän kiiruhti pihaan vähän ennen vieraitaan muuttaakseen ruokalistaa
vähän yksinkertaisemmaksi ja ennen kaikkea katsoakseen, ettei mitään
kalliita viinejä asetettaisi esille, niin kuin hän ensin oli ajatellut.
Ruokapöytä oli katettu suureen hämärään ruokasaliin, jossa tuntui
puutarhan tuoksua ja jossa lemusi oleanderi ja myski. Kapteeni Thoreld
rakasti myskiä ja kasvatti verannalla muutamia pieniä keltaisia
kukkasia, jotka varsinkin iltaisin levittivät voimakasta tuoksuaan
ympärilleen ikäänkuin muistona jonkun pietarilaisen kaunottaren
kammiosta. Tuo mietitty hienostelu jäi vierailta huomaamatta -- eihän
hän voinut heidän tähtensä kääntää koko taloaan nurin -- ja päivällinen
alkoi jäähdytetyllä viilipytyllä, joka tuntui niin maalaiselta ja
yksinkertaiselta. Paistia syötäessä piti kapteeni Thoreld, punaviinillä
täytetty lasi kädessään, pienen puheen vierailleen, kiitti heitä ja
pyysi heitä antamaan anteeksi hänen vähän ylelliset nuorenmiehen
taipumuksensa ja lausui sen toivomuksen, että he tulisivat ne kokonaan
unohtamaan, kun toisen kerran tulisivat talossa käymään.
Tämän puheensa hän piti niin vaatimattomasti ja rakastettavasti, että
rouva von Blume ojensi lasinsa kilistääkseen ja pyysi äänettömällä
katseella anteeksi synnyttämäänsä väärinkäsitystä, kapteeni vastasi
suutelemalla häntä kädelle, mutta jälkiruoan jälkeen hän tarjosi
kätensä neiti Louiselle ja talutti hänet pianon ääreen saliin,
jossa kahvi juotaisiin. Sitten pyysi hän neitiä laulamaan jonkun
lauluistaan, kernaimmin jonkun "Sylvian lauluista", ja kun toinen heti
siihen suostui, niin sai kapteeni Thoreld viimeinkin esille
paimenidyllimielialansa, hymyili vienosti nojatuolissaan rouva von
Blumen vieressä ja löi tahtia kädellään laulun mukaan. Lämpimämmin kuin
koskaan ennen hyväili hän katseellaan valkeisiin pukeutunutta
laulajatarta, ja kun tämä laulaessaan sattui sen pari kertaa
huomaamaan, ihmetteli hän tuota ilmettä ja keveä puna peitti kauniisti
hänen poskensa ja levisi kauas alapuolelle hienohipiäistä kaulaa.
Kapteeni Thoreld ei ollut enää oikein tapaisensa koko päivänä. Hän oli
hajamielinen, mutta lempeä, niin lempeä, että ilkeät kielet olisivat
voineet kuiskata, että hän ehkä oli juonut liiaksi viiniä
päivällispöydässä.
Kun Kotkaisten herrasväki illemmalla nousi vaunuihinsa, antoi kapteeni
satuloida ratsunsa ja seurasi heitä puolen peninkulmaa kupeella ajaen.
Kotimatkalla kulki hevonen käyden. Kun hän palasi työhuoneeseensa,
nojasi hän päätään käteensä ja tuumi jotain. Hän tuumi kauan, ennen
kuin otti erään paperin laatikostaan ja kirjoitti siihen muutamia
sanoja.
Tuo paperi oli apulaismeijerikön, neitsyt Anna Mellilän, muuttokirja.


VIIDES LUKU

Vaikkakin molempien hovien väliä maantietä myöten oli liki kolme
peninkulmaa, sattuivat niiden rajat kuitenkin yhteen eräässä paikassa,
joka oli vain puoli peninkulmaa Kotkaisista. Tänne oli kapteeni Thoreld
jotenkin suurilla kustannuksilla raivauttanut uudistorpan paikan. Se
oli kauniilla etelänpuoleisella mäkirinteellä, ja viljeltävää maata oli
runsaasti. Mäen alla oli puro, joka juuri tällä kohden muuttui pieneksi
koskeksi, ja toisella puolen puron kulki suuri maantie, jonka vuoksi
torpan arvo tulevaisuudessa hyvän aseman vuoksi tulisi kohoamaan.
Eräs Herrasaaren parhaista rengeistä oli saanut torpan paikan itselleen
lupaan ja liki vuoden ajan perannut siinä sijaa vastaiselle kodilleen.
Mutta kevättalvella tapasi hän kylällä rautatietyömiehen, joka oli
seppä. Se oli renginkin oikea ammatti, johon hänellä oli eniten halua.
Hänen kätevyytensä oli niin suuri, että rautatietyömies nähtyään hänen
takeitaan ilman muuta oli luvannut hankkia hänelle paikan valtion
töissä, joissa olisi ainaista ansiota vastaisuudenkin varalle.
Hämäläinen epäili tietysti, epäili kauan ja perin pohjin. Mutta hyvät
ehdot houkuttelivat, ja eräänä päivänä hän tuli kapteeni Thoreldin
puheille hattu kädessään ja hämillään.
Mikä oli hätänä?
Niin, nähkääs, hän oli nyt sitä tarpeeksi tuuminut. Siellä olisi paikka
tarjolla rautatientyössä ja kapteenille sanoo hän suuret kiitoksensa,
ja että saisi katsoa toista miestä torpparikseen. Helppohan olisi
saadakin, kun oli raskain työ tehty torpan maalla.
Kapteeni lupasi suuria helpotuksia, jos mies pysyisi paikoillaan, mutta
kun hämäläinen kerran on saanut jotakin päähänsä, ei sitä saa siitä
lähtemään itse paholainenkaan.
Sitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen
rinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään
ihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma
toivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.
Kapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka
epävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja
kuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.
Hämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi
kaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja
tyhmästi -- mutta pysyi päätöksessään.
Silloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen
ja laski miehen menemään.
Kun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut
ketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot
olivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän
myöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat
halulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan
vaatimuksiaan.
Uudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo
tähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut
piipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei
hirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta
kuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava
aave.
Samana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut
vieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua
vallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että
syrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut
toimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma
näyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin
kesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja
rumana.
Ja silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna
kutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä,
ja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä
päästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä,
jotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita
ei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat
niistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja,
jotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä
paitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan
muu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo.
Mutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni
välttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada
itselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei
tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan
sellaiset myötäjäiset mukana.
Anna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla
ahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki
ampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi
valkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt
silmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia
papereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan
hänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä
otettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista
oli hän saanut tarpeekseen -- ja tarpeekseen heidän tyhmistä
viittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien
heidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat
katua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli
saanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja
ilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.
Hän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle.
Niissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin,
sahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa
niinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan
tarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty
ja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina
alas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään
terävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että
hän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa
talonpoikaiskeikarin tavalla.
-- Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen
toisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.
-- So, so -- riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran
kamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä
tuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.
-- Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan?
vastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten
muuttamatta.
-- Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.
-- Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.
Anna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin
ja pani hänkin kätensä puuskaan.
-- Mikä mies sinä olet, joka ajat pihaan kopeasti kuin kruununmies ja
kysyt kapteenia kuin vertaistasi?
-- Minä olen Kalle Pihl, vastasi toinen lyhyesti, astui alas rattailta,
talutti hevosensa tallin seinään ja alkoi sitoa sitä siihen kiinni.
Eikä hän sen koommin enää välittänyt vähääkään tytöstä. Mutta tyttöä
taas suututti, että tuollainen tummaverinen maankulkija, joka saattoi
olla vaikka oikea mustalainenkin, kohteli häntä tuolla lailla. Ja
sitten hän oli myöskin utelias tietämään, mitä tuolla suurisuisella
miehellä oikeastaan oli täällä tekemistä. Hän oli olevinaan niin kuin
hänellä olisi ollut asiaa tallin ohi ja virkkoi mennessään miehelle:
-- Jos menet kapteenin puheille, niin on parasta, että pistät piippusi
taskuun ja nielet suuret sanasi, jos et tahdo tulla ulos heitetyksi!
-- Minä ja kapteeni olemme kyllä ennenkin olleet puheissa, vastasi
pohjalainen varmasti ja päätään kääntämättä sitoessaan Ruskon
marhamintaa renkaaseen.
Anna Mellilä seisoi hetken aikaa epäröivänä ja suutuksissaan eikä
voinut mennä tiehensäkään. Pohjalainen oli nyt sitonut kiinni hevosensa
ja lähti piippu hampaissa menemään päärakennusta kohden, mutta röyhkeä
ryhti oli jo koko lailla pehmentynyt. Kun hän kulki Anna Mellilän
ohitse, katsahti hän häneen naurahtaen, otti piipun hampaistaan ja
osoitti sen pitkällä varrella porstuan rappuja.
-- Tuollako se asuu?
Anna Mellilä ei osannut muuta kuin nyökäyttää myöntävästi päätään. Tuon
miehen kanssa ei ollut niinkään helppo tulla toimeen. Ja tutkivalla
katseella koetti hän punnita hänen arvoaan. Tarkastus päättyi
pohjalaisen eduksi, sillä sellaista varmuutta ei hän ollut koskaan
huomannut palvelukseen pyrkijöissä. Se oli luultavasti sittenkin
talollinen, joka tuli kapteenin luo tukkiasioissa, tai voi se myöskin
olla metsän ostaja, jolla oli tuhansia markkoja povitaskussa. Ei se
olisi ehkä niinkään halveksittava, ja hän ehti jo merkitä, ettei sillä
ollut sormustakaan vasemman käden nimettömässä sormessa. Hän muutti
yhtäkkiä äänensä ja huusi jälkeen, että kapteeni oli työhuoneessaan,
ensimmäinen ovi oikealla.
Tuo neuvo oli tarpeeton, sillä samassa huomasi pohjalainen terävät
silmät, jotka tarkastivat häntä ikkunan takaa, ja hän vei
vaistomaisesti käden hattuunsa, mutta se liike ei kuitenkaan
vaikuttanut niin, että silmät tuolla sisällä olisivat vähääkään
rävähtäneet.
Pohjalaisen varmuus alkoi vähän laimeta, vaikka hän veikin kätensä
povitaskuun ja tunsi siellä nahkakukkaronsa, jossa oli kolmekymmentä
markkaa seteleinä ja muutamia hopearahoja lisäksi. Tuon omaisuutensa
oli hän ansainnut osaksi lumppukuormallaan, osaksi saanut ne
kaksiviikkoisesta työstään Kotkaisissa, jossa kiirein työaika nyt oli
ohi ja josta hänet oli irtisanottu eilen. Onnellisen sattuman kautta
oli hän tullut välttäneeksi monet salakapakat lähellä uutta rautatien
rakennusta, ja sen tähden oli hänen itseluottamuksensa rajaton, kun hän
tänään koskematon pääoma taskussaan tuli uutta työnansiota hakemaan.
Ennen hän tarjoutuisi Herrasaaren hienon kapteenin palvelukseen kuin
rupeaisi vedättämään hiekkaa rautatien rakennukselle, sillä hän oli
oppinut huomaamaan, että hänen reippautensa vaikutti enemmän
paikkakunnan rahvaaseen kuin sellaisiin seikkailijoihin kuin rautatien
työmiehet. Vaikka ansaitsisikin muutamia pennejä vähemmän päivässä,
niin olisi sentään suoranaista voittoa siitä, että pysyisi erillään
viinasta, joka tulvaili puolen peninkulman alalla kahden puolen linjaa.
Kapteeni oli koko ajan seurannut kohtausta, joka tapahtui hänen
silmäinsä edessä, vaikkeivät molemmat päähenkilöt sitä ollenkaan olleet
huomanneet. Se oli jotain hyvin harvinaista.
Hän seurasi puoleksi hymyillen meijerikön ylenkatsetta ja voi lukea
liikkeistä hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ja kun pohjalainen pääsi
taistelussa voittajaksi, oli kapteeni siitä hiukan iloissaan, sillä hän
oli heti ensi kerran miehen nähtyään mieltynyt hänen miehekkääseen
suoruuteensa -- siinä oli jotain kunnollista, sotilaallista tuossa
miehessä. Ja hän päätti asettaa hänet koetukselle, kun hän tulisi tänne
hänen puheilleen. Ehkä tämä oli se mies, jota hän tarvitsi!
Kohta kuuluikin kahden karkean kengän koputusta ovensuumatolla ja
pohjalainen astui sisään niin toisennäköisenä kuin äsken ulkona
kartanolla, että kapteenin suupielet vetäytyivät hienoon hymyyn.
Pohjalainen huomasi sen ja tuli vähän hämilleen. Hän arvasi heti, että
kapteeni oli nähnyt hänen tulonsa, ja tuli yhä epävarmemmaksi. Mutta
kun kapteeni sanoi ensimmäisen sanansa, rauhoittui hän taas. Sehän oli
ystävällinen, vaikka hiukan tuntuikin naurua pidättelevän, mikä vähän
loukkasi Kalle Pihliä.
-- No -- sehän ole se pohjalainen, kun kuljetti lumppuja
paperiruukkiin, sanoi kapteeni.
-- Se on, minä olen Kalle Pihl.
-- Ja mite sine tahto?
-- Mitäpähän sitä muuta kuin työnansiota... Hevospäivätöitä.
-- Jassoo. Joko loppu herrassöötinkin tykönä?
-- Jo siellä loppui.
-- No, no, -- saaraan katso tykö; -- ehkä aina löyty yhtä ja toista
riskille miehelle.
Nyt ojensihe jo pohjalainen ja hiveli leukaansa. Silloin lopetti
kapteeni yhtäkkiä kysymyksensä, katsahti huolettomasti kattoon ja
virkkoi:
-- Oleko sine nainut?
Jos kapteeni olisi katsonut miestä kasvoihin, olisi hänessä heti
syntynyt epäilyksiä, mutta hän katsoi ulos ikkunasta, kun ei itsekään
tuntunut oikein varmalta tätä kysymystä tehdessään. Se sattui kuin isku
läpi pohjalaisen ruumiin. Mitä mahtoi kapteeni tuolla tarkoittaa? Hän
ei varmaankaan tahtonut nainutta miestä palvelukseensa, se oli selvää.
Pohjalainen kakistelihe, mietti hetkisen ja vastasi kieltävästi,
ymmärtämättä oikein itsekään, että hän valehteli. Nuorella
naimattomalla miehellä on aina paremmat toiveet, ja tuon pikku valheen
vaimo kyllä antaisi anteeksi -- kun saisi puolet miehensä tuloista.
-- Jassoo, sanoi kapteeni vielä huolettomammin. No, ymmertekö sine
maanviljelyksen peelle?
-- Ymmärtänenhän tuota toki, kun on ollut oma torppa Pohjanmaalla neljä
vuotta.
-- Ja kuitengin naimaton mies?
Pohjalainen hätkähti. Joko hän joutuisi kiinni heti paikalla?
-- Eihän se torppa useinkaan kykene useampia elättämään.
-- Se riippu siittä, mimmottinen on torppa. Teelle Hemeenmaassa meille
ole kaikki torpparit nainut miehii. Ei key huusholli hyve ilman emente.
-- Kyllähän se niinkin on.
-- Mine en otta naimattomia miehii minun torppariks.
Kuuliko hän oikein? Aikoiko kapteeni antaa hänelle, työn haussa
kulkevalle vieraalle, oman torpan näin kaukana kotipuolesta? Hän
vastasi varovasti:
-- No, ainahan tuon akan saanee hankituksi...
Kapteeni katsoi häntä silmiin ja hymyili merkitsevästi. Talonpoika
vainusi heti paikalla, että tässä oli jotain takana. Ja hänkin veti
suunsa viekkaaseen hymyyn.
Silloin katkaisi kapteeni keskustelun:
-- Mine anta sinulle työte, saat menne tukkia uittamaan. Pane sinun
hevonen talon työhön. Ja jos sinun paperisi on oorningiss, niin saaraan
sitte katso. Mene nyt inspehtorin tykö ja sano, ette minä otti sinu
työhön ja että hen laske sinun hevonen meittin laitumelle. Hyvesti!
Pohjalainen meni hyvin kummissaan ulos. Eihän hän ollut moista onnen
potkausta osannut aavistaakaan! Hänen pitkä vartalonsa oikesi suoraksi,
kun hän lähti hakemaan pehtoria käsiinsä. Mennessään katsahti hän
kyökin rappusille päin, ja siellä seisoi Anna Mellilä, häneen
katsomatta. Olisiko tuo...? Ei suinkaan, mutta pitkän pohjalaisen pää
pölähti niin täyteen kaikenlaisia ajatuksia, että hän lyyhistyi kokoon
taas ja näytti vanhalta ukolta ajaessaan rattaansa kärryliiteriin.


KUUDES LUKU

Herrasaaren paras tukkimetsä oli enemmän kuin tunnin matkan päässä
talosta kahden puolen pientä jokea, joka kauniista metsäjärvestä juoksi
läpi laaksojen ja niittymaiden Herrajärveen. Talvella oli kirves
ahkerasti keikkunut harjujen rinteillä, ja suuret määrät sekä suuria
että pieniä puita oli vedetty pienen joen jäälle odottamaan sulavesiä.
Kun kaikki joutui myöhään tänä vuonna, niin tuli kova kiire
tukinuittajallekin. Suurin osa kapteenin puista solui jo pitkin Vanajan
ylävesistöjä alas Hämeenlinnaan päin ruotsinvirstan nopeudella
vuorokaudessa. Nyt oli vain viimeiset puut korjattava pienestä joesta
ja sen lähiseuduilta.
Kevättulvan aikana olivat hirret siellä täällä nousseet niityille, ja
sahipaikoissa oli niitä eksynyt metsiinkin tai ne olivat iskeytyneet
rantakiviin kiinni. Täällä käyskenteli nyt pohjalainen rantoja pitkin
ja paistatti päivää kahden muun miehen kanssa pyöritellen puita jokeen,
sillaikaa kun Rusko vietti makean leivän päiviä Herrasaaren suuressa
hevoshaassa. Heillä olisi ollut ankara työ, jos se olisi ollut summalla
tehtävä tai jos joku olisi ollut tarkastamassa, mutta nyt eivät miehet
pitäneet mitään kiirettä, pistivät tunnissa tuskin kymmenen tukkia
jokeen ja makasivat puolisen jälkeen kahden tunnin ruokalevon
päivänpaisteessa.
Toinen miehistä oli pohjalainen niin kuin Kalle Pihlkin ja oli lähtenyt
kotipuolestaan aivan samoista syistä, mutta hänellä ei pahaksi onneksi
ollut hevosta, joka olisi ansainnut rahaa isännälleen.
Erään ruokalevon aikana, kun he taas olivat särpäneet piimää
leileistään, tuli puhe kotipuolesta ja saatiin selville, että toinen
mies oli pohjalainen ja kotoisin naapuripitäjästä, ja kolmas oli
savolainen Kuopion puolesta. Ja muuta keskustelua ei siitä syntynyt
kuin että Kalle Pihl pyysi nähdäkseen toisen papinkirjaa, koska tämä
oli kehunut sellaisella kulkevansa.
Toinen veti likaisten liiviensä povitaskusta esille kimpun hikisiä
papereita, tarkasteli kutakin niistä päivänpaisteessa ja antoi
vihdoinkin kädestään yhden, jossa oli joukko pyhiä kuvia ja vasemmassa
reunassa yksinkertainen rakennus, oli kai olevinaan Turun tuomiokirkko.
Kalle Pihl otti paperin ja käänteli sitä varovasti pihkaisten sormiensa
välissä. Sitten hän alkoi tavailla sitä, sillä hänen omassa
papinkirjassaan sanottiin, että hän osaa lukea. Mutta sitä eivät
osanneet hänen toverinsa, ja he saivat nyt kuulla kirjan koko sisällön,
jonka omistaja tietysti jo osasi ulkoa sanasta sanaan. Se oli
talollisen pojan Kalle Lehtimaan Kauhavalta -- vai oli hänenkin nimensä
Kalle! -- joka oli hyvämaineinen ja taisi kristinopin yksinkertaisesti.
Kun Kalle Pihl tuli viimeisiin riveihin, tavaili hän vieläkin
hitaammin: ja -- ja ... va, va ... paa ... vapaa ... ja sanoi a, v, i,
o, vio ... l, i, i, t, t -- liitt ... o, o, n -- oon ... avioliittoon.
Ja vapaa avioliittoon, kertasi hän hitaasti, niin kuin itsekseen.
Hän jätti paperin omistajalle takaisin, hipaisi miettiväisesti kädellä
kasvojaan ja vaipui aatoksiinsa. Kohta sen jälkeen lähti hän yksinään
työpaikalleen, puolta tuntia ennen kuin muut, ja vyörytteli tusinan
verran hirsiä veteen ennen kuin muut ehtivät edes lopettaa ruokaunensa.
Kalle Pihl meni taloon yöksi tänä iltana, vaikka hän muuten makasikin
eräässä metsätorpassa lähellä työpaikkaa. Siellä hän otti hämärillä
tallin ylisillä tavarapussinsa esille ja alkoi katon rajassa olevan
raon läpi tulevassa valossa etsiä papinkirjaansa. Ja kun talon rengit
kaikki kuin yhdestä suusta kuorsasivat, istui hän siinä kauan ja
tavaili papinkirjaansa.
Ei tahtonut loppua tullakaan tuumimisesta tänä yönä. Se oli ainakin
selvää, ettei hänen oma papinkirjansa enää kelvannut sen jälkeen kun
hän oli valehdellut kapteenille! Milloin tahansa voisi kapteeni vaatia
sitä katsoakseen, ja silloin nähtäisiin, ettei hän olekaan naimaton. Ja
jos hänet saataisiin kiinni siitä, että hän oli jo ensi näkemällä
valehdellut, niin kuka häntä enää sitten uskoisi. Mutta miksi hän
sitten oikeastaan oli valehdellut? Niin -- miksi? Ei kukaan ollut häntä
siihen pakottanut! Nyt suututti häntä tämä tyhmä teko, joka oli
syntynyt vain siksi, että hän tahtoi olla kapteenille mieliksi ja
tasoitella sen avulla tietään. Mitä hän nyt tekisi? Menisikö kapteenin
luo ja tunnustaisi kaikki? Ei -- se olisi kovin naurettavaa, eikähän
hän voisi sanoa mitään syytä menettelyynsä. Ei! hänen pitäisi kätkeä
kirjansa tai ainakin hävittää se kokonaan ja sanoa, että paperi oli
häneltä hukkunut. Mutta silloin hänellä ei olisi niitä papereita, jotka