Kovina aikoina: Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta - 01

KOVINA AIKOINA
Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta
Kirj.
KARL A. TAVASTSTJERNA
Suomentanut Juhani Aho



Werner Söderström, Porvoo, 1892.


ENSIMMÄINEN LUKU

Kiemurtelevaa alamäkeä laskeutuivat ruskean hevosen vetämät rattaat
täynnä likaisen harmaisiin säkkeihin ahdettuja lumppuja. Mäen päällä
oli harmaataloinen hämäläiskylä, jota ei juuri voinut erottaa takana
olevasta tummasta taivaasta. Kylän pohatan yksinäinen kaksikerroksinen
huone näkyi vähän selvemmin, sen nurkat ja ikkunanpielet kun kerran
olivat olleet punamaalilla maalatut, savupiiput valkeiksi kalkitut ja
lasit nyt vaalenneella kitillä kitatut.
Mäen päällä oli tienhaara; leveämpi tie jatkui kylän kautta, eikä sen
leveyttä suuresti enentänyt siihen yhtyvä kylätie. Se oli suuri
valtamaantie Helsingistä Hämeenlinnaan, ja sen vanha liikeväylä pysyi
riippumattomana kyläteiden pienistä lisistä.
Mies, joka myötämäessä oli kävellyt lumppukuormansa jäljessä, hyppäsi
yhtäkkiä rattailleen, hotaisi hevostaan, ja niin pani Rusko kankeat
koipensa nopeampaan liikkeeseen ehtiäkseen pois kärryjen tieltä, jotka
yhä enemmän painuivat kintereille alamäessä. Alhaalla oli syväojainen
suo, josta oli mustaa maata heitetty kahden puolen tietä, sekä pieni
silta, joka vei kaitaisen, mutkittelevan metsäpuron yli. Tässä
asettui Rusko taas tavalliseen arkikävelyynsä ja huiskautti vain
uppiniskaisesti tuuheaa häntäänsä, kun ajaja tapansa mukaan näppäsi
sitä piiskallaan. Hevonen ja hevosen haltija vaipuivat molemmat omiin
ajatuksiinsa. Jälkimmäinen loikoi rauhallisesti vatsallaan, piippunysä
hampaissa, likaisten lumppujensa päällä, edellinen käyskeli alahuuli
lerpallaan, korvat luimussa, ja koko sen takkuisesta olennosta uhosi
kärsivällisyyden tuima päättäväisyys.
Oli keväinen talvipäivä kesäkuussa v. 1867. Tuuli puhalsi tuikean
kylmästi koillisesta ja nakkeli tielle yksinäisiä suuria lumihiuteita,
jotka jäivät sulamattomiksi kylmään maahan. Hevosmiehen tylsä, laimea
katse harhaili yli jäykän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreyden
jälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takana jo kello kolme aamulla
ja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollut
saapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotka
eivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisen
sukupolven aikana oli kesä tähän aikaan jo aina ollut kukkeimmillaan.
Nyt oli järven jää oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinokset
pysyivät itsepintaisesti pohjoiseen päin antavissa mäkirinteissä ja
aitain kupeilla pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, ja
pajupensaissa suo-ojan reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljellä
niin kuin maaliskuussa ennen. Hevosmies tuli ajatelleeksi, että nyt se
kai viimeinkin tulee se viimeinen tuomio tänä vuonna, koska Jumala oli
kääntänyt ylösalaisin koko maailman menon. Mutta sitten alkoi hän kohta
tuumia, mitenkä ainakin loppua odottaessaan saisi sammutetuksi sekä
oman nälkänsä että Ruskon, aikoi taas hotaista ruoskallaan, mutta jätti
sen tekemättä ja tarkasteli kuormansa päältä vanhaa apuriaan.
Sillä Ruskonsa avullahan hän oli päässyt yli pitkän talven, sehän se
oli häntä auttanut, kun hänen heti uudelta vuodelta oli ollut pakko
jättää torppansa Pohjanmaalla ja lähteä katoa ja rehun puutetta pakoon
tälle pitkälle matkalle työansiota etsimään. Hän ei katunut, että oli
tehnyt sen näin ajoissa -- päinvastoin! Kotipitäjässään hän olisi
saanut odottaa ansiota, ja sillaikaa olisi Rusko kuollut nälkään hänen
käsissään. Nyt oli hän ainakin pelastanut pääelinkeinonsa. Kyllähän ero
vaimosta ja torpasta oli saanut hänet kovalle koetukselle, mutta kun se
kerran oli tehty ja kun hän oli heittänyt sekä vaimonsa että kolme
lastaan ja kaksi nälkäistä lehmäänsä Herran ja talonisännän huomaan,
niin alkoi tulevaisuus näyttää hänestä turvallisemmalta. Rivakka
kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli oma hevonen, joka ei
liikannut eikä ollut pilan vanhakaan, tulisi kyllä toimeen, vaikka hätä
Pohjanmaalta leviäisikin yli koko muun maan.
Työpalkka, joka olisi ollut lähetettävä kotiin vaimolle, oli tosin
kaikki mennyt hänen itsensä ja Ruskon suuhun, mutta olihan niillä
siellä kotona nyt kaksi vatsaa vähemmän, ja mitenkä Herran nimessä sitä
olisi muutenkaan tehnyt! Olihan aina parempi, että yksi vaimo, kolme
lasta ja pari lehmää näkivät nälkää kuin että hyvä hevonen ja terve
mies vielä olisivat kurjuutta lisänneet. Ne olivat noita hänen
käytännöllisen, yksinkertaisen talonpoikaisjärkensä tuumia. Ja ne
antoivat hänelle viisaan rauhan.
Hän oli harhaillut Pohjois-Hämeessä, jossa Rusko ansaitsi heidän
leipänsä Tampereen tehtaiden ajoissa. Sitten oli suuremman palkan toivo
houkutellut häntä yhä edemmä eteläänpäin, jossa ei hätä vielä ovelle
kolkuttanut, jossa paremmilla ihmisillä oli rahaa ja talollisilla vielä
heiniä ja leipää. Viimeksi hän oli omalla uhallaan lähellä Hämeenlinnaa
ostanut vähillä säästörahoillaan lumppuja, joita nyt oli matkalla
kaupitsemaan Tervakosken paperitehtaaseen. Aate ei oikeastaan ollut
hänen oma keksimänsä, vaan hän oli saanut sen keskustellessaan erään
hämeenlinnalaisen kauppamiehen kanssa, joka olisi tahtonut häntä
itselleen samaan palvelukseen. Hänen pohjalainen yritteliäisyytensä oli
auttanut häntä panemaan toimeen tämän loistavan tuuman. Nyt ei ollut
enää kuin peninkulma tehtaalle, jossa hän toivoi voivansa nostaa uudet
paperisetelinsä -- ehkä kokonaista kolme kappaletta, jos onni olisi
myötäinen.
Aivan ehdottomasti sylkäisi hän nyt ruskean tupakkasyljen tiepuoleen,
alkoi viheltää reipasta laulun nuottia ja kiskaisi ohjaksiaan niin
tiukasti, että Rusko huiskautettuaan häntäänsä isoksi vastalauseeksi
heittäytyi taas hölkkäjuoksuun pitkän kävelynsä perästä.
-- Hevonen! huusi hän, juostaanpa vähän, niin sitten saadaan suurusta
eikä tarvita ruuhen laitoja pureskella.
Ruskokin innostui isäntänsä hyvästä tuulesta ja lähti laskettamaan
melkein täyttä ravia koivukujan läpi, jonka luonto oli istuttanut
kahden puolen tietä tuonne herrastaloon saakka, mikä näkyi kylältä
vähän loitompana. Avonaisen portin läpi ajaa remuutti kuorma hovin
tiluksille. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä avaroilla autioilla
vainioilla, joilla viime vuoden laiho vielä oli kellastuneena kulona,
vaikka sen jo tavallisessa menossa olisi pitänyt tehdä tähkää tähän
aikaan vuodesta. -- Saapi se tuokin hovilainen odottaa satoaan,
tuumaili hevosmies sydämensä sisimmässä sopukassa vähän ilkahtaen. Nyt
kohtasi Jumalan viha sekä herroja että talonpoikia eikä haitannut,
vaikka edellisetkin saivat kerran vähän kokea kohtalon kovia iskuja,
jotka tavallisesti aina sattuivat talonpoikiin ja mäkitupalaisiin.
Mutta tällä kertaa eivät herratkaan pääsisi vapaiksi, vaikka
istuivatkin koreissa kartanoissaan ja polttelivat kartuusitupakkaa,
pelasivat korttia ja maksoivat työmiehen palkan seteleillä täytetyistä
pöytälaatikoistaan. Yleensä ei heillä mahtanut ollakaan muuta
tekemistä. Mutta nyt tähkisivät suuretkin pellot vasta heinäkuussa ja
joutumattoman viljan kylmäisi elokuun ensi halla. Mistäpähän sitten
ottivat rahaakaan pöytälaatikkojensa täytteeksi...
Oikeastaan ei hänellä ollut mitään herroja vastaan, olivathan ne
päinvastoin hyvät olemassa, kun sato tuli huono ja talonpojan piti
lähteä työansiolle. Olihan hän itsekin useat kerrat saanut hyvillä
ehdoilla isännältään sekä siementä että rehua, mutta kuitenkin! Eikä
hän voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa siitä, että Jumala kerran
itsekin jakoi oikeutta muotoon katsomatta ja että hän antoi kaikkien
kärsiä kaikkien synneistä eikä ainoastaan talonpoikain. Sillä joskin
herrat, joilla aina oli hyvät päivät, tekivätkin syntiä vähän vähemmän
kuin talonpojat, syyttömiä eivät suinkaan olleet hekään! Syytön ei
ollut kukaan ihminen. Oli hän nähnyt juovuksissa sekä vallesmannin että
ruununvoudin, vaikk'eivät ne olleetkaan huutaneet ja tapelleet niinkuin
talonpojat. Sen tähden oli Jumalan rangaistus heillekin ansaittua.
Siitä huolimatta asetteli hän housujaan ja hattuaan vähäsen, kun
loitompaa näki herrastalon mahtavan katon häämöttävän pienen kylän
matalien töllien ylitse. Herrastalon suuruus vaikutti häneen, ja kun
hän oli ajanut kylän läpi, laskeusi hän alas kuorman päältä, laitteli
Ruskon otsatukkaa päitsien alla, iski sitä pistokkaalle saadakseen
ryhtiä paremmaksi ja valmistautui juhlakulussa menemään herrastalon
ikkunain ohitse, sillä sen hän oli jo nähnyt, että tie kulki aivan
likitse.
Kuta lähemmä hän tuli mustia ikkunanruutuja, jotka niin kuin kylmät
tarkkaavat herrasväen silmät tuijottivat tietä pitkin, sitä enemmän hän
tunsi, kuinka hänen toivotuksensa äsken olivat olleet pahat. Sillä
tuollahan ei ollut ainoastaan yksi päärakennus -- kaksihan niitä oli!
Se, joka oli lähempänä tietä ja ikäänkuin piti silmällä ohikulkevia,
oli vanha, arvokas ja mustunut. Se oli kaksikerroksinen ja vetäytyi
ylhäisesti maantiestä pois lehdettömien hedelmäpuitten taakse -- ne
olivat varmaankin omena-, päärynä ja kirsimarjapuita, arvaili hän.
Oli oikeastaan tyhmää, että herrasväet rakensivat huoneensa noin
likelle maantietä häiritsemään matkustajaparkain tierauhaa, tuumaili
hän. Toinen rakennus oli aivan uusi ja suuri ja komea, päädyt suipot ja
kaikkialla puuhun leikeltyjä koristuksia. Vasta maalattu se myöskin
oli, ja siinä se oli leveänä, koreana ja itsetietoisena keskellä suurta
puutarhaa, niin että kyllä se ehkä pysyisi pystyssä tuo herra, vaikka
halla panisikin viljan. Pohjalainen ajatteli ohimennen, että mitähän
herrasväet sanovat Ruskosta ja hänestä kun näkevät heidät, ja
varmaankin he nyt parhaillaan ikkunoista tähystelevät -- mitäpä niillä
olisi muutakaan tekemistä! Surukseen tunsi hän kuitenkin, ettei tässä
juuri miltäkään mahdettane näyttää, ja alakuloisena, melkein nöyränä
äskeisen uhkamielisyytensä jälkeen, ajoi hän tuulimyllyn ohitse, joka
seisoi liikkumattomana jauhamisen puutteessa; -- sen talon kannatti
pitää omaa tuulimyllyäkin! Sitten kääntyi tie, ja hänen täytyi useita
satoja kyynäriä kulkea suoraan noita tuikeita, mustasilmäisiä ikkunoita
vastaan, voimatta täältä asti nähdä, oltiinko häntä katsomassa eli ei.
Häneen vaikutti niin vastenmielisesti se, että häntä näkymätön
herrasväki sieltä tarkastelee, että hän ihan hypähti, kun talon
ruokakello samassa soitti päivällisille ja sen ääni kuului selvästi ja
helakasti läpi kylmän ilman. Kun hän vihdoinkin oli aivan puutarhan
kohdalla, jossa oli suuri valkeaksi maalattu portti, kääntyi tie
taaskin, ja hän ehti pikimmältään nähdä, että noissa mustissa,
valkeilla uutimilla varustetuissa ikkunoissa ei ollut ketään
katsomassa.
Kunnioituksen tunne täytti hänen rintansa, kun hän kulki vanhan
rakennuksen ohi, ja helpotuksesta huoaten hän ajoi edelleen. Parin
minuutin kuluttua hän oli sivuuttanut hovin ulkohuoneetkin.
Mutta silloin tuli häntä vastaan maantiellä kaksi herraa. Kävelystä ja
heidän puhelutavastaan huomasi jo heti, että herroja ne olivat nuo.
Pohjalainen ruoppaisi lakkia kädellään ja vastaukseksi sai hän lyhyen
sotilaallisen hyvänpäivän toiselta lihavammalta herralta, joka oli
kaunis, leveäharteinen mies, ryhti jäykkä ja pienet viikset ylöspäin
kiverretyt.
Ne tarkastelivat tutkivin silmin häntä ja hänen kuormaansa.
-- Miste olet? kysyi tuo pönäkämpi herroista huonolla suomen kielellä.
-- Pohjanmaalta olen, vastasi ajaja ja seisautti hevosensa.
-- Työn haussa?
-- Missäpä häntä muussakaan kuin työn haussa.
-- Joko siell' kotipuoli hätä kantapäät polke?
-- Eiköpä ehkä jo poleksine ... lähdin sieltä jo kohta uuden vuoden
jälkeen, mutta liki se jo silloinkin piteli...
-- Viet lumppuja paperitehtaaseen, näen mä. Mutta mites sitten aiot?
-- Tottapahan hätä keinon keksii...
-- Vähä työtä tene aika?
-- Ainahan tuota työtä on, kun lie tekijätä.
-- Kuules häntä vain! virkkoi herra ruotsiksi kääntyen toverinsa
puoleen. -- Milloinka nämä meidän hämäläiset oppivat tuolla äänellä
puhelemaan?
-- Kai se kestää odottaa, vastasi toinen huulillaan tyyni hymy, johon
kätkeytyi ivaakin puoleksi, -- kai se kestää odottaa...
Tummaverinen, pitkä pohjalainen oli ottanut lakin päästään puhellessaan
herrain kanssa, ja kuta kauemmin hän katseli tuota pönäkkää
koukkunokkaista herraa, sitä suurempi kunnioitus hänessä heräsi. Hänen
talonpoikaisvaistonsa sanoi hänelle, että tuolle sitä pitää osoittaa
kunnioitusta jos kenellekään. Toinen, joka oli rauhallisen näköinen,
jolla oli ystävällinen hymy huulilla ja katse lempeä, se oli varmaankin
vain tämän toisen pehtori. Ja salaisesti hän tätäkin tarkasteli
asetellessaan lakkia paikoilleen päähänsä.
-- Mike nimi? kysyi pönäkkä herra taas.
-- Kalleksihan nuo on sanoneet.
-- Ei, vaan liikanimi?
-- Kalle Pihl.
-- Sotamiehen poika? Vai oletko itse ollut sotaväessä?
-- En, vaan ukkovaari lie siellä ollut Ruotsin aikaan.
-- No, siinepä selitys, miksi sinulla on miehen ryhtikin! lopetti hän
kuulustelunsa ja käänsi hyvästiä sanomatta selkänsä pohjalaiselle.
Mutta toinen herra silmäsi vielä kerran hevosta ja miestä ja juuri kun
olivat lähtemäisillään, sanoi hän hyvällä suomen kielellä:
-- Jos ette saa tuottavampaa työtä muualla, niin tulkaa Kotkaisiin.
Huomenna aletaan ajaa lantaa pellolle, sillä kesä tulee tuossa
paikassa, kun kerran saadaan lämmintä ilmaa, ja silloin tarvitaan
kaikki miehet työhön.
Hän nyökäytti ystävällisesti päätään pohjalaiselle, joka oli vähän
ihmeissään siitä, että herra oli puhutellut häntä näin ystävällisesti,
ja sitten poistuivat he kartanolle päin.
Mutta hevosmies kiipesi kuormansa päälle tuumien tätä kohtausta ja
koettaen arvailla, keitä nuo herrat oikeastaan olivat olleet. Ja hän
jäi siihen käsitykseen, että pönäkkä oli Kotkaisten herra ja tuo
ystävällinen ainoastaan hänen pehtorinsa.


TOINEN LUKU

Kun ensimmäinen kesäpäivä puolen vuoden pituisen talven jälkeen koitti,
säteili se lämpöä ja siunausta yli kangistuneen Suomen niemen. Vaikka
lämpimät ilmat tulivat niin myöhään, että ne melkein sattuivat yhteen
kesäpäiväntasauksen kanssa, unohtivat kuitenkin kaikki hetikohta pitkän
odotuksensa, ja toivon ikuisella luottamuksella uskoivat he, että kesä
vielä voisi korvata myöhäisen kevään. V. 1867 ei ollut ollenkaan
kevättä Suomessa. Lämmintä leyhähti yhtäkkiä ilma täyteen eräänä
aikaisena aamuhetkenä, etelätuuli puhalteli ja varjossa oli 25 astetta
lämmintä, samalla kun aurinko ensi kerran monen pitkän viikon perästä
kohosi tummansinisen taivaan kannelle suurena ja kirkkaana. Siirtyminen
harmaasta takatalvesta häikäisevään kesäpaisteeseen oli niin nopea,
että sarvikarja, joka ruoan puutteesta jo oli lakannut märehtimästä
pimeissä parsissaan, alkoi iloisesti ammua ja kytkimiään kiskoa,
hevoset hirnuivat ja polkivat jalkaa, vasikat ynisivät ja lampaat
määkivät lamponavetassa. Veltto sikakin nosti voimakkaalla kärsällään
pahnansa oven saranoiltaan, ja höyhenkarja soitteli puutorvia tässä
elukkain juhlakonsertissa.
Ihminen heräsi kuullessaan kaiken tämän ilon ympärillään, hieroskeli
hämmästyneenä silmiään eikä tahtonut ottaa uskoakseen, mitä näki. Hän
oli nukkunut pitkään, sillä päivä paistoi jo ikkunasta sisään, ja tämä
varhainen aamu oli paljon valoisampi kuin eilinen puolenpäivän aika.
Riemuvoittoinen aurinko, joka tänään herätti iloa niin laajalti, heitti
kimpun virkeitä säteitään huoneeseen ikkunasta, joka oli Kotkaisten
kartanon toisessa päädyssä ja jonka uutimia ei ollut pitkään aikaan
tarvinnut laskea alas suojaksi aamuauringolta. Sen kirkas valo herätti
unestaan miehen, joka yhtäkkiä hieraisi unen silmistään, kysyi aikaa
kelloltaan ja varovasti avasi ikkunan raolleen, heittääkseen sen
samassa huumautuneena selälleen ja antaakseen lämpimän aamuilman
tulvata huoneeseen. Viikkokausien pitkän ja ikävän odotuksen jälkeen
oli se vihdoinkin tullut, tuo elinvoimainen, pelastava, uudistava kesä!
Ikään kuin palkitakseen maailmaa pitkän odotuksen kiusoista alkoivat
auringonsäteet ja sen lämpö jo varhain aamulla imeä routaa maasta, niin
että maa höyrysi kartanon ympärillä, ja korkealle yli alastomain
metsien ja vainioiden puhalsihe leivonen yhden ainoan pitkän
riemusävelen tuhansien iloista kiitosta tulkitsemaan.
Kahdeksantoista tunnin pituisina työpäivinään teki aurinko yhdessä
ainoassa viikossa merkillisiä ihmeitä. Juhannusaattona ei ollut enää
ainoatakaan lehtipuuta Kotkaisten tiluksilla, joka olisi voinut
vastustaa auringon syleilyä. Pienet tammetkin levittivät varovasti
arkoja lehtiään illan tyynessä ilmassa, ja viinimarjapensas työnsi
innoissaan kyynärän pituisia uusia oksia yhtenä ainoana vuorokautena.
Mutta vaikkakin kesä kiiruhti parantamaan viivytyksen tuottamia
vammoja, ei se kuitenkaan saanut ruista tähkälle ennen kuin kaksi
viikkoa jälkeen tavallisen ajan, ja myöhästynyt kevättouko pilkisti
peloissaan ja kellanvihreänä peltojen mullasta, kun sen oikeassa
menossa jo olisi pitänyt tehdä siementä. Maamies käveli levottomana
saroillaan ja oli iloinen, kun ajatteli apua ylhäältä, mutta tuli aivan
alakuloiseksi, kun muisti ainoastaan esivaltaa ja pitäjän makasiinia.
Kotkaisten kartanossa oli ukkovaarin ajoilta säilynyt vanha tapa, että
sinne juhannuksen aattoillaksi kokoontuivat kaikki pitäjäläiset ja
heidän vieraansa, sekä tutut että tuntemattomat, nauttimaan
Mannersköldin perheen vieraanvaraisuutta. Entisinä aikoina, kun ukko
vielä oli parhaissa voimissaan, ei yksikään matkustaja saanut ajaa
Kotkaisten sivu sinne yöpymättä. Puhuttiin politiikkaa, juotiin totia,
ukko kertoi 1808 vuoden sodasta -- sillä hän oli itse ollut mukana
kahdeksantoistavuotiaana vänrikkinä -- syötiin vankka illallinen, ja
sitten vietiin vieras yöksi yksinkertaiseen vieraskamariin toisessa
kerroksessa. Valkoiset vuoteet olivat siellä aina valmiit
vastaanottamaan uupuneen matkamiehen, ja harvoin ne kelin aikaan
olivat tyhjinä yhtäkään kertaa viikossa. Kun sitten Suomen
ensimmäinen rautatie valmistui ja kulki aivan talon lähitse, tuli
vieraanvaraisuuskin vanhanaikaiseksi, ihmiset käväisivät vain
pikimmältään talossa ja ainoastaan sukulaiset, joita oli kylläkin suuri
joukko, ja lähimmät ystävät poikkesivat ohimennessään pidemmäksi aikaa
Kotkaisiin viipyäkseen siellä muutamia päiviä ja nauttiakseen vanhan
kansan hyväntahtoisesta ja yksinkertaisesta vieraanvaraisuudesta.
Veturi toi tullessaan uuden ajan ahertavat hommat ja kiireet, ei
joudettu enää maaseudun rauhassa elämään, se avasi uusia aloja
vanhoille vieraille, ja ne uudet alat vieroittivat heidät siitä
hauskasta kodikkuudesta, jossa he ennen olivat niin hyvästi viihtyneet.
Mutta juhannusaattona tultiin monissa miehin päivällisille Kotkaisten
kartanoon. Pitäjäläisiä, naapureita ja sukulaisia tuli kuka rautateitä
myöten, kuka vaunuilla tai muilla yksinkertaisemmilla ajopeleillä,
miten minkin sopi. Herrasaaren kapteeni ajoi rautatien ensi luokassa ja
oli lähettänyt palvelijansa ja vaununsa maantietä myöten voidakseen
palata illalla takaisin. Juuri eilen illalla oli kulkenut ylimääräinen
juna vieden rautatieherroja uudelle rakennettavana olevalle
Pietarin-radalle, joka jo oli kiskoitettu vähän matkaa lähtöpisteestään
vanhalla radalla, ja rautatieherrat ajoivat mielelläänkin pari
peninkulmaa rattailla maantietä myöten pelatakseen vistiä ja
viettääkseen yönsä naimattoman kapteeni Thoreldin komeassa ja mukavassa
kodissa. Tänään oli hän sitten seurannut heitä rautatielle.
Siellä tulivat tuomarin ja pastorin herrasväet, vanha neiti Kumlin,
eversti Pavloff Hämeenlinnan venäläisestä rykmentistä ja lähimmät
sukulaiset: oikeustieteen professori Mannersköld Helsingistä ja
kanslianeuvos Mannersköld Turusta, molemmat suurine perheineen. Paitsi
vanhaa sotaneuvos Mannersköldiä ja hänen naimatonta tytärtään Anna
Charlottaa, joka hoiti hänen talouttaan vanhassa kaksikerroksisessa
rakennuksessa, kuului Kotkaisten herrasväkeen vielä toinen tytär Maria,
naimisissa varatuomari von Blumen kanssa, joka yksityisenä miehenä oli
hoitanut maatilaa jo viisitoista vuotta. He asuivat toisessa
rakennuksessa. Kun heidän seitsemän lastaan luetaan mukaan, niin oli
Kotkaisten päivällispöydässä kaikkiaan neljäkymmentä suuta napsamassa.
Neiti Anna Charlotta tiesi kertoa aikaisemmista pidoista, jolloin
Kotkaisten kartanossa oli valmistettu yösija kuudellekymmenellekin
hengelle, ja sen tähden hän hiukan alakuloisena väännätti kaulan
ainoastaan kahdeltatoista päivälliseksi paistettavalta kanalta, --
sillä oli niitä ollut päivällisiä, jolloin kartanon monet torpparit
itsestään toivat isot määrät siipikarjaa kuultuaan että vieraita oli
satoja. Mutta tyytymätön ei hän sentään ollut nytkään.
Varatuomari von Blume oli itse ollut rautatieasemalla tulijoita
vastaanottamassa. Osa vieraista sai ajaa taloon, toiset mieluummin
kävelivät lyhyen matkan, ja näiden joukossa oli kapteeni Thoreld, joka
tahtoi vielä neljänkymmenenneljän vuoden vanhanakin käydä nuoresta
miehestä. Puolitiessä tuli heitä vastaan neiti Anna Charlotta, rouva
von Blume ja hänen kaksi vanhempaa lastaan, tytär Louise, joka
äskettäin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja poika August, jonka
olisi pitänyt tulla ylioppilaaksi tänä keväänä mutta joka oli saanut
reput kirjoituksissa. Hän oli vielä niin pahoillaan siitä kolauksesta,
ettei ollut uskaltanut tulla isänsä kanssa asemalle Kotkaisten kartanoa
edustamaan.
Ei tahtonut tulla loppua kättelemisestä ja tervehtimisestä, kun
talonväki ja vieraat tapasivat toisensa puolivälissä matkaa, auringon
heleästi paistaessa. Kapteeni Thoreld oli mainiolla tuulella ja
lasketteli kohteliaisuuksia, viikset korkealle kiverrettyinä, ja
koettaen neiti Louisen tähden olla liiaksi huohottamatta, vaikka lämmin
ahdisti häntä niin, että hiki valui virtanaan otsalta ja poskilta. Hän
pyyhki sitä pois, kiitteli viimeisestä, valitteli, etteivät von
Blumelaiset olleet hänen käyntiinsä vastanneet ja antautui neiti
Louisen toveriksi loppumatkaa kuljettaessa. Varatuomari von Blume
hymyili hyväntahtoisesti sivellen suuria vaaleita viiksiään ja jatkoi
sitten totista huolestunutta keskusteluaan maanviljelyksestä vävyjen
kanssa, joilla oli isot edut valvottavana Kotkaisten kartanossa. Rouva
von Blume esiintyi emäntänä ja tuon puhelevan, nauravan kulkueen takana
kulki onneton ylioppilaskokelas ja syytteli onnellisemmalle serkulleen
hänelle ylioppilastutkinnossa tapahtuneita vääryyksiä.
Venäläinen eversti kantoi käsivarrellaan tulipunaisella veralla
vuoritettua sinelliään ja kuunteli ääneti herrain keskustelua
maanviljelysasioista; -- hän tulisi avaamaan sanasäkkinsä vasta sitten,
kun vanha sotaneuvos vetoaisi hänen hyväntahtoiseen venäläiseen
leikillisyyteensä.
Juhannusaurinko valoi mahtavaa lämmintään tuohon kirjavaan ryhmään,
joka vaelsi valkeaa maantietä pitkin tummien honkain välissä ja koetti
kaikin voimin korvata entiset laiminlyödyt tekonsa.
Porstuansa rappusilla otti sotavanhus tulijoita vastaan vanhoilla
sukkeluuksilla ja patriarkaalisella arvokkuudella, vaikka vartalo jo
olikin vuosien ja vaivojen murtama. Hän taputteli ystävällisesti
venäläistä everstiä selkään; samalla kun veitikkamaisuus pilkisti hänen
kurttuisten kulmiensa alta hän sanoi jotain puoleksi pistävää, puoleksi
leikillistä komealle kapteenille ja meni sitten selkä kumarassa mutta
tanakoin askelin kaikkien muiden edellä sisään.
Illemmalla oli talon miehillä paljon puuhaa männikkömäellä vähän matkaa
puutarhasta. Vanhoista tervatynnöreistä, havurydöstä, aidaksista ja
pihkaisista pikkupuista tehtiin suuri kokko. Innokkaimpia olivat nuo
muutamaan tusinaan nousevat perheeseen kuuluvat pikkupojat.
Pihkautunein käsin, tervautunein vaattein ja nokisin housuin kantoi
tämä kastettu ja kristillisesti kasvatettu nuoriso verrattomalla
innolla polttoaineita tuohon jättiläissoihtuun, joka suuren
pakanallisen auringonjumalan kunniaksi olisi sytytettävä vuoden
lyhimpänä yönä sillä tavalla ylläpitämään valoa sammuttamattomana koko
yön. Kun soihtu on loppuun palanut muutama tunti puoliyön jälkeen,
ottaa aamuaurinko taas suorittaakseen temppelipalvelustaan kesätaivaan
valoisan kupolin alla, nostaa soihtunsa itäiseltä taivaanrannalta ja
palkitsee lämmöllään ihmisen uskon valoon ja vapauteen.
Kun iltatotit oli juotu vanhan sotaneuvoksen huoneessa, kun ukko oli
kaksi kertaa ääneensä lausunut Runebergin "Kulnevin", että vanha
eversti paremmin ymmärtäisi sen sovinnollisen tarkoituksen, kun tämä
oli kyyneliin asti heltynyt hyväntahtoisuudesta vanhoja vihollisiaan
kohtaan, vaikkei ollut juuri käsittänytkään vaikeasti ymmärrettävää
ruotsinkielistä runoa, niin kurkisti neiti Anna Charlotta ovesta sisään
ja ilmoitti, että illallinen oli valmis. Sotaneuvos pisti silloin
toisen kätensä everstin ja toisen vanhemman poikansa professorin
kainaloon, jonka jälkeen he Porinmarssia hyräillen marssivat
ruokasaliin ja asettuivat sotaiseen rintamaan viinapöydän eteen.
Sotavanhus kastoi vähän huuliaan, eversti keikautti lasinsa
siekailematta pohjaan, mutta professori tyhjensi irvistäen omansa
ainoastaan puoleksi. Sitten käytiin ruokien kimppuun, neiti Anna
Charlotta riemuitsi vieraanvaraisessa sydämessään vierasten hyvästä
ruokahalusta ja onneton ylioppilaskokelas kaatoi yleisen ilon
mellakassa varkain kurkkuunsa ison ryypyn.
Aina silloin, kun oli paljon vieraita koolla, esiintyi sotaneuvos itse
isäntänä ja Anna Charlotta emäntänä -- se oli heidän vanha oikeutensa
ja vaatimaton ilonsa. Rouva von Blume käyskenteli puolestaan miehestä
mieheen ja ylläpiti pienillä kysymyksillä ja rakastettavalla
kohteliaisuudellaan hilpeätä mielialaa. Kaikki olivatkin Kotkaisissa
kuin kotonaan. Ilo oli aina vapaata, vieraanvaraisuus ei koskaan ollut
meluavaa, mutta aina sydämellistä, ja koko Mannersköldin perhe koetti
hiljaisuudessa tehdä vanhan isän kodin niin valoisaksi ja huolettomaksi
kuin se oli ollut heidän nuoruutensakin aikana. Suhde isän ja lapsien
välillä oli niin mallikelpoinen ja rakas, että tuo hieno suuren
maailman mies kapteeni Thoreldkin lämpeni ja sai hyväntahtoisen ja
lapsellisen hymyn huulilleen.
-- Pastoraalisinfonia, sanoi hän, -- oikea pastoraalisinfonia!
Ja se oli todellakin laaja-, suurisointuinen sinfonia, se oli valoisaa
hymyilyä muuten totisilta huulilta, kaunista, lämmintä ja hyvää, siinä
ei ollut merkkiäkään nautinnonhimosta, se oli täyteläisen ja puhtaan
kristinuskon hymyilyä.
Ja tämä se sekä veti vieraita Kotkaisiin että karkotti heidät sieltä.
On paljon ihmisiä, jotka eivät oikein viihdy tällaisessa lempeitten
ajatuksien kirkkaassa ilmanalassa. Sillä pikkumaisuus ja itsekkyys,
panettelu ja pahansuopaisuus kukistuvat ehdottomasti kokoon tämän
tiedottoman sielunjalouden silmien edessä, ja onnenonkijain liehakointi
ei synnytä mitään vastakaikua.
Paimenidyllimieliala oli täyteläisempi kuin koskaan ennen, vakuutti
kapteeni Thoreld varatuomari Blumelle, kun he illallisen jälkeen
kantoivat boolitarpeita puutarhan läpi ja veivät ne kokkomäelle. Vanha
sotaneuvos ei ollut jaksanut seurata nuorien mukana, vaan mennyt
levolle pelattuaan sakkia everstin kanssa. Eversti oli tietysti
hävinnyt, ei ainoastaan kohteliaisuudesta, mutta ehkä myöskin
totilasien, ryyppyjen ja jälkiruoan kera juomansa sherryn takia.
Nyt hän käveli rouva von Blumen rinnalla puheliaana ja tyytyväisenä
ylistäen pilviin saakka vanhaa sotaneuvosta ja verraten Kotkaisten
kartanoa parhaimpiin aateliskartanoihin Vähä-Venäjällä, jossa hän oli
nuoruutensa päivät viettänyt. Hän meni niinkin pitkälle, että tunnusti
suomalaiset kansakunnaksi "non pareil", niin kuin hänen sanansa
sattuivat. Mutta kun nuori ylioppilas Mannersköld alkoi todistaa, että
hän ehkä itsekin oli suomalainen, loukkautui hän, huitoi kiivaasti
käsillään, löi mitaleilla koristettuun rintaansa ja vakuutti, että hän
oli venäläinen, puhdas venäläinen aina vähävenäläisen sydämensä
syvimpään sopukkaan saakka.
Ennen kuin eversti oli ehtinyt tulla pahalle tuulelle, ehdotteli rouva
von Blume, että hän laulaisi jonkun noita kauniita, venäläisiä
kansanlaulujaan, joita hän esitti hehkuvan tunteellisesti, ja hänen
mielipahansa ei ollutkaan tunkenut sen syvemmälle; kun hän ensi lasia
boolin äärellä juotaessa lauloi lempilaulunsa kauniilla äänellään ja
sai kiitosta ja käsientaputusta, hän unohti koko venäläismielisyytensä
taiteen vuoksi, joka on vanha kosmopoliitti.