Kiljusen herrasväki - 4

-- Me olemme Kiljusen herrasväki!
Siitäpä ilo syntyi salissa, sillä tunsivathan kaikki Kiljuset. Ja nyt
jokainen tahtoi saada heitä istumaan lähelleen. Olipa siinä metakkaa!
Huudettiin joka puolelta heille, että siellä ja siellä oli vapaita
paikkoja. Monet nousivat paikoiltaan ja viittoilivat käsillään.
Kun tätä melua oli jonkin aikaa kestänyt, tuli isä Kiljunen katsoneeksi
lippuihinsa ja näki niissä numerot. Tästäkös syntyi taas uusi kysely,
joka piankin loppui, kun saatiin selville, missä herrasväen paikat
olivat.
Nyt alkoivat kaikki kuunnella, mitä näyttämöllä sanottiin. Oikeastaan
on väärin sanoa, että ihmiset kuuntelivat, mitä näyttelijät puhuivat.
Kiljuset kyllä kuuntelivat, mutta kaikki muut kuuntelivat heitä. He
nimittäin tekivät koko ajan ääneen huomautuksiaan. Ja kun heidän älynsä
ei ollut erikoisen loistava, niin tuli siitä sellaisia huomautuksia,
että niille sai nauraa enemmän kuin itse näytelmälle.
Kun tätä iloa oli jonkin aikaa jatkunut, niin tapahtui näyttämöllä
jotain sellaista, joka käänsi kaikkien huomion sinne.
Tämän sai Pulla aikaan.
Herrasväen mentyä sisälle oli Pulla jäänyt ulkoeteiseen ovenvartijan
hoidettavaksi. Kun pojat eivät olleet sitä millään tavalla
yllyttämässä, niin se istui vartijan vieressä aivan rauhallisesti,
heilutti vain toisinaan häntäänsä ja haukahti iloisesti.
Ovenvartija luuli Pullan pysyttelevän siinä rauhallisesti paikoillaan
ja läksi jonnekin muuanne omille asioilleen. Mutta kun Pulla oli jäänyt
yksin, niin sen tuli kovasti ikävä poikia ja se läksi heitä etsimään.
Se pääsi ensiksi käytävään ja sieltä eräästä raollaan olevasta ovesta
näyttämön puolelle.
Täällä oli kaikki Pullan mielestä erittäin hauskaa, ja se päätti ottaa
kaikesta tarkan selon. Ennenkuin kukaan huomasikaan, oli se jo keskellä
näyttämöä ja päästi oikean ilohaukahduksen nähdessään niin paljon outoa
ja ihmeellistä.
Mutta kun Mökö ja Luru näkivät Pullan lavalla, niin hepä ilahtuivat. He
huusivat niin, että koko teatteri kaikui:
-- Pulla! Pulla!
Tämä nimi ja tämä huuto vaikutti koko yleisöön niin innostuttavasti,
että sekin alkoi huutaa:
-- Pulla! Pulla!
Ja kun Pulla huomasi näyttämöllä tulleensa yleisen huomion esineeksi,
niin se heilutti harvakarvaista häntäänsä, teki muutaman iloisen
hyppäyksen ja sitten päästi oikein riemuhaukunnan. Sen teki kovasti
mieli mennä sinne, missä pojat olivat.
Juuri kun Pulla oli menossa etsimään tietä suoraa päätä yleisön
puolelle, niin se huomasi kuiskaajan, jonka pää näkyi permannosta ja
pään vieressä käsi, joka vihaisesti huitoi. Nähdessään olennon, jolla
ei ollut alaruumista ollenkaan, Pulla kummastui ja sanoi tietysti
mielipiteensä haukkumalla oikein vihaisesti. Ja nytpä syntyi oikein
kiivas rähinä.
Kuiskaaja, joka näki edessään haukkuvan koiran ja kuuli, miten yleisö
oikein kiljui ilosta nähdessään tämän metakan, ojensi käsivartensa
tarttuakseen Pullan niskaan. Mutta siitä Pulla ei pitänyt laisinkaan,
vaan yltyi haukkumaan yhä kiivaammin.
Yleisön puolella Kiljuset huomasivat, että Pullalle aiotaan tehdä
pahaa, ja päättivät heti mennä auttamaan. He ryntäsivät siis eteenpäin.
Mutta nyt tulikin este. Yleisön ja näyttämön välillä on syvä aukko,
jossa orkesteri soittaa. Kiljuset olivat urhoollisia, eivät he
pelänneet, vaan hyppäsivät sinne. Siellä oli soittokoneita ja niiden
päälle he tulla muksahtivat.
Pojat näkivät kaksi rumpua ja luulivat, että ne kyllä kestävät heidän
hypätä päälle. Mikä suuri erehdys! Kun Mökö koko lihavuudessaan putosi
rummulle, niin kuului sellainen paukahdus, kuin kanuunalla olisi
ammuttu, sillä rummun kalvo meni rikki. Luru oli laihempi, ja kun hän
putosi rummulle, niin hän ensin pomppoili pari kertaa ilmaan ja sitten
puhkaisi korollaan senkin rummun kalvon, jolloin kuului uusi paukahdus.
Isä Kiljunen luuli suurta bassoviulua kestäväksi ja loikkasi sen
päälle. Kuului vain rämähdys, kun se halkesi, ja isä Kiljunen joutui
johonkin pahaan rakoon. Äiti Kiljunen joutui keskelle torvikasaa, ja ne
sotkeutuivat hänen jalkoihinsa.
Koko yleisö ryntäsi katsomaan, miten Kiljusten oli käynyt, näyttelijät
tekivät samoin näyttämön puolella, ja niiden joukossa Pulla etumaisena
katsoi alas orkesteriin ja ulvoi sydäntävihlovasti nähdessään rakkaan
isäntäväkensä tällaisessa kurjassa tilassa.
Mutta eivät Kiljuset hätääntyneet. Pian he olivat taas jaloillaan ja
alkoivat pyrkiä näyttämölle. Sieltä ojennettiin heille käsiä ja
kiskottiin ylöspäin. Kun he sitten olivat tulleet näyttämölle, niin
Pulla haukkui ilosta ja yleisö taputti käsiään.
Kiljusten osaksi tuli sellaisia suosionosoituksia, että he saivat tulla
monta kertaa kiittämään yleisöä. Rivissä he seisoivat pituuden mukaan.
Ensin äiti, sitten isä, sitten Luru ja Mökö ja viimeiseksi Pulla, joka
herrasväkensä kumartaessa yleisölle aina nousi takajaloilleen istumaan
ja räpytteli etukäpäliään.
Kun kaikki kerran kuitenkin loppuu, niin loppui kättenkin taputus.
Kiljuset pantiin erikoiseen aitioon, josta he eivät päässeet minnekään
liikkumaan. Ja kummallista kyllä eivät he saaneetkaan enää mitään muuta
häiriötä aikaan sinä iltana.
Mutta kun yleisö poistui teatterista, niin kaikki sanoivat, ettei
heillä Kansallisteatterissa ole koskaan ollut niin huvittavaa iltaa.
Viimeksi lähtivät Kiljuset. Kun he olivat ottaneet jälleen huostaansa
rattaat, joiden päällä oli ruokalaatikko, niin he alkoivat ajatella,
minne menisivät yöksi, sillä olihan jo myöhä ja heidän oli uni.
Hotelliin he eivät tahtoneet, senhän he olivat päättäneet jo kotoa
lähtiessään.
Vastapäätä teatteria on Ateneum. Heidän tultuaan sen eteen otti äiti
Kiljunen taskustaan avainkimpun, joka sinne oli jäänyt, ja
ajattelematta laisinkaan, oliko se sopivaa vai ei, avasi Ateneumin
oven. He menivät aivan rauhallisesti sisään ja ottivat ruokalaatikon
kärryineen mukaansa.
Ateneumin porraskäytävässä on suuri joukko kuvapatsaita. Niitäkös Pulla
alkoi haukkua, sillä eihän se sellaisia ennen ollut nähnyt, sillä
totisesti Kiljusen talossa ei mikään kuvapatsas olisikaan pysynyt
ehjänä. Pulla luuli niitä jonkinlaisiksi valkoisiksi kummituksiksi ja
rähisi niille oikein voimiensa takaa.
Sitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi
juoksujalkaa. Portaat olivat hyvin korkeat. He olivat päässeet jo
melkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi
kieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri
pallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui
hänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet
hulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni
ja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja
haukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että
herrasväki oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä.
Tämä tällainen melu kuului jo kauas torillekin, ja poliiseissa heräsi
epäilys että sinne oli mennyt varkaita, ja he toimittivat kiireimmän
kautta sanan poliisikamariin. Sieltä tultiin heti poliisilaitoksen
autolla hakemaan varkaita.
Mutta eihän siellä mitään varkaita ollut, ei muuta kuin Kiljusen
herrasväki. Ja nyt heidät otettiin kiinni, pantiin autoon ja vietiin
poliisikamariin. Siellä heidät pantiin putkaan yöksi.
Kun he siellä istuivat olkivuoteillaan, sanoi isä Kiljunen aivan
säteilevänä:
-- Meidän kävi sittenkin paremmin kuin hyvin. Mehän saimme yösijan
aivan ilmaiseksi. Tosin tämä on hiukan epämukava, mutta kyllä täällä
toimeen tulee.
Aamulla heidät päästettiin ulos ja vietiin tutkittaviksi. Kun he olivat
perin rauhallisen näköisiä, niin eihän heitä kovasti vartioitu. Sen
vuoksi ei kukaan huomannutkaan, kun he jo olivat pihalla, ja kun siellä
oli juuri parhaillaan poliisilaitoksen auto lähtöön valmiina, niin
Kiljusen herrasväki nousi siihen.
Isä Kiljunen koetteli siinä kaikenlaisia kädensijoja ja vipuja. Ja
äkkiä auto hurahti menemään! Hui, kuinka se meni! Isä Kiljusella oli
kuitenkin siksi paljon mielenmalttia, että hän osasi tarttua
ohjauspyörään. Ja sitten sitä mentiin pitkin Aleksanterinkatua.
Olipa se kummallista menoa. Vuoroin oli auto vasemmanpuolisella
katukäytävällä, vuoroin oikeanpuolisella. Kadulla olevat ihmiset, jotka
näkivät tämän kummallisen auton tulevan, säikähtyivät ja pakenivat
minkä ennättivät. Muutamat juoksivat kadun varrella oleviin kauppoihin,
toiset karkasivat sivukaduille, toiset taas etsivät turvaa kadun
varrella olevissa raitiotien sähköpylväissä. Kylläpä ne heiluivat, kun
oikein lihavat eukot niihin kapusivat.
Mutta olipa poliisikamarissakin huomattu, että Kiljuset olivat
lähteneet poliisilaitoksen autolla, ja nytpä lähdettiin juoksemaan
jäljestä, ottamaan heitä kiinni nimittäin. Katu oikein vilisi
poliiseja, jotka harppasivat täyttä kyytiä eteenpäin.
Kun yleisö tämän näki ja tunsi poliisilaitoksen auton, niin kaikki
luulivat, että poliiseille pidettiin juoksuharjoituksia, sillä miksi ne
muuten olisivat sillä lailla ravanneet pitkin katuja.
Siksi mutkikasta oli Kiljusten ajo, etteivät he päässeet aivan kovaa
kyytiä eteenpäin, mutta aina kuitenkin siksi suurella vauhdilla,
etteivät poliisit saaneet heitä kiinni.
Ja tätä menoa sitten jatkettiin, kunnes tultiin Eläintarhaan. Sinne isä
Kiljunen käänsi auton. Ja siellä tapahtui suuri onnettomuus, hyvin
suuri onnettomuus!
Ohjauslaite meni jollain tavoin epäkuntoon, ja koko reteli ja siinä
Kiljusen herrasväki meni aika kyytiä Töölön lahteen, niin että vesi
vain mulisi.
Täältä heidät nyt kalastettiin maalle ja vietiin märkinä jälleen
poliisikamariin. Ja kun pelättiin, ettei moniin satoihin nouseva
poliisikunta voisi pitää aisoissa tätä perhettä, kutsuttiin
sotaväkeä avuksi ja miehiä sijoitettiin tiheään ketjuun koko sen
kaupunginkorttelin ympäri, missä poliisikamari oli.
Juuri kun aiottiin ryhtyä tutkimaan Kiljusia ja päätettiin vaatia
heiltä edesvastuuta niistä häiriöistä, jotka he saivat aikaan, syttyi
Sörnäisten puolella suuri tulipalo. Palokunnat ajoivat vinhaa vauhtia
eteenpäin, kirkonkellot soivat, ihmisiä oli aivan mustanaan kadut
täynnä, kaikki menossa katsomaan tulipaloa.
Tässä hädässä unohdettiin Kiljusen herrasväki, sillä poliisien täytyi
mennä valvomaan järjestystä paikalla.
Silloin Kiljuset aivan rauhallisesti läksivät pois poliisikamarista.
Eivätkä sotilaat heitä estäneet, sillä kuka olisi luullut, että tuo
lihava herra, laiha rouva, paksu poika ja ruipelo poika sekä villakoira
olisivat mitään pahantekijöitä.
Ja kun Kiljusille tuli kiire mennä tulipaloa katsomaan, niin tuli siinä
muillekin kiire. Kaikki juoksivat, aivan kaikki!
Tulipalossa on aina kiire. Sen vuoksi olivatkin Kiljuset juuri siellä
paikallaan. Kun he saapuivat palavan rakennuksen luo, niin isä Kiljunen
heti ryntäsi etumaisten joukkoon ja alkoi komentaa palokuntalaisia. Ja
jotta sivulliset eivät tulisi liian lähelle, otti hän ruiskun ja
suuntasi ensin oikein paksun suihkun vasten niiden naamaa. Kyllä ne
silloin loittonivat.
Ja niin se vain oli, että Kiljusia helsinkiläiset saivat kiittää siitä,
ettei sinä päivänä koko Sörnäinen ollut tuhkana. He panivat sellaisen
vauhdin kaikkiin, että lyhyessä ajassa tuli oli sammutettu.
Kun poliisit huomasivat, ettei millään keinolla tätä herrasväkeä saanut
pysymään aloillaan, ettei sotaväkikään pystynyt heitä pidättämään, niin
päätettiin toimittaa Kiljusen herrasväki kaupungista pois.
Pelosta olivat kaikki vapisseet sinä kertana, kun he ensimmäisen
käyntinsä jälkeen läksivät, mutta nyt ei ollut enää pelkoa, vaan
ihailua, sillä tämä herrasväki oli kiireellään ja huutamisellaan sekä
komentamisellaan pelastanut suuren osan kaupunkia.
Asemalla oli ääretön joukko ihmisiä katsomassa heidän lähtöään. Sinne
oli rakennettu lava ja siinä puhuttiin yleisölle, torvisoittokunnat
soittivat ja yleisö lauloi. Ja kun Kiljusen herrasväki astui asemaa
kohden, silloin kaikki heiluttivat hattujaan ja hurrasivat. Asemalla
oli punainen matto, jota myöten Kiljuset astuivat vaunuun, joka heitä
varten oli varattu.
Sinne tultuaan he kaipasivat kyllä ruokalaatikkoaan, sillä tässä
mellakassa oli heidän jo tullut nälkä. Mutta tämänkin oli Helsingin
kaupunki ottanut varteen, ja junassa tarjottiin heille oikein hienot
päivälliset. Pullakin söi silloin niin paljon, että töin tuskin pääsi
enää kulkemaan.
Kotona odotti heitä Susanna, tuo poikien kissa. Tälle kerrottiin koko
matka aivan alusta alkaen. Ja kyllä Susanna silloin pääsi selville
siitä, että sen herrasväki oli tavallista erikoisempaa joukkoa.
Kaikissa sanomalehdissä oli ylistyskirjoituksia Kiljusista. Samalla
kuitenkin toivottiin, ettei tämä herrasväki enää suurella joukolla
tulisi Helsinkiin, koska huomio, minkä he herättivät, on liian suuri.
-- Sellaista se on, kun on kuuluisa, sanoi isä Kiljunen tämän
luettuaan. -- He tahtovat, että me kävisimme siellä useammin, ja
toivovat sen vuoksi, että aina joku meistä olisi siellä.
Näin he ymmärsivät oman arvonsa. Ja hyvähän on, kun jokainen on
itseensä tyytyväinen.


Kiljusen herrasväen markkinamatka

Kiljusen herrasväen teki mieli lähteä läheiseen kaupunkiin
syysmarkkinoille. Eihän sellainen matka mitään erikoista ollut, sillä
ainahan maalaiset käyvät markkinoilla, mutta Kiljusen pojat eivät
koskaan ennen olleet nähneet tätä hauskuutta.
Markkinoille ihmiset lähtevät sekä myymään että ostamaan. Kyllähän
Kiljuset tiesivät, että he aina siellä voivat jotain ostaa, sillä
tarvitaanhan taloudessa kaikenlaista, mutta siitä syntyi suuri kysymys,
mitä he voisivat myydä. Kauan tuumailtuaan sanoi Mökö:
-- Isähän on sanonut, että salin huonekalut pitäisi myydä ja ostaa
uudet sijaan. Viedään ne.
Ei isä Kiljunen koskaan ennen ollut kuullut, että joku lähtisi
markkinoille myymään vanhoja huonekaluja. Mutta mikä ennen ei ollut
tapahtunut, sehän saattoi tapahtua nyt.
Kiljusen vajassa oli vanhat nelipyöräiset vankkurit, sellaiset, joita
kaupungissa käytetään huonekaluja muutettaessa kesäkuun ensimmäisenä
päivänä. Miten ne olivat taloon joutuneet, sitä ei kukaan muistanut.
Samahan se oli, millä tavoin ne olivat tulleet, pääasia oli, että ne
nyt olivat aivan tarpeeseen.
Näille vankkureille ladottiin nyt Kiljusen salin huonekalut, he olivat
nimittäin päättäneet mennä hevosella ajaen markkinakaupunkiin asti,
jotta ei tarvitsisi rautatiellä maksaa kallista rahtia.
Ja kun sitten herrasväki oli valmis lähtemään, niin olipa se näky, jota
kannatti katsella. Aivan vankkureiden etuosassa oli isä Kiljunen
ajamassa istuen sohvalla. Keskellä kuormaa oli kiikkutuoli, joka oli
asetettu suuren laatikon päälle ja lujasti köytetty kiinni, jotta se ei
pääsisi heilumaan minnekään. Tällä tuolilla istui äiti Kiljunen. Hänen
takanaan oli salin korkea seinäpeili, muodostaen äiti Kiljusen
kiikkutuolille komean taustan, jotta näytti aivan siltä, kuin hän olisi
istunut valtaistuimella. Peilin takana oli rottinkireunainen pyöreä
kukkapöytä, jonka keskellä Pulla komeili. Kuorman sivuilla olivat salin
tuolit, ja niillä pojat istuivat. Susanna oli myöskin otettu matkaan ja
se makasi vuoroin äiti Kiljusen sylissä, vuoroin sohvalla isä Kiljusen
vieressä. Äiti Kiljusen edessä ja siis sohvan takana oli salin pöytä ja
sillä priimuskeittiö. Tämän oli äiti Kiljunen tahtonut ottaa mukaansa,
keittääkseen matkan varrella perheelleen kahvia.
Kyllähän kylän väki oli nähnyt Kiljusen herrasväen jos jossakin
muodossa ja jos jonkinlaisilla ajoneuvoilla matkustavan, mutta tämä oli
kuitenkin jotain aivan erikoista. Sen vuoksi olikin koko kylä
kokoontunut katsomaan heidän lähtöään.
Isä Kiljunen oli tottunut kaikenlaisiin yleisön suosionosoituksiin, sen
vuoksi hän aivan tyynenä istui paikallaan ja maiskuttaen suutaan
hoputti hevosta menemään. Äiti Kiljunen, aina ahkera nainen, oli
ottanut sukankutimen mukaansa ja istui nyt kuorman päällä
valtaistuimellaan, hattu päässään hiukan viistossa, hymyilevänä
nyökäten kaikille kyläläisille. Pojat hurrasivat, ja Pulla haukkui
jäähyväisiksi kylän koirille kukkapöydältään.
Ja niin sitä mentiin hiljalleen eteenpäin. Matkalla he herättivät siksi
suurta huomiota, että kaikki liittyivät heidän jälkeensä. Kun viimein
tultiin markkinakaupunkiin ja ajettiin torille, luulivat jo ihmiset
nähdessään korkean kuorman ja sen päällä aivan kuin valtaistuimella
naisen sekä kuorman jäljestä tavattoman pitkän jonon kansaa hevosilla
ajaen, että nyt tuli jokin suuri herra kaupunkiin.
Mutta eihän se ollut mitään muuta kuin Kiljusen herrasväki, joka tuli
markkinoille.
Torille tultuaan Kiljuset laskeutuivat alas, riisuivat hevosen
valjaista ja nostivat huonekalut maahan. Äiti Kiljunen, joka aina oli
huolellinen, järjesti huonekalut torille aivan samoin, kuin ne olivat
olleet heidän salissaan. Ja tämä näyttikin huoneelta kaikin puolin
muuten, paitsi että puuttui katto, seinät ja puulattia. Pöydällä kiehua
porisi priimuskeittiöllä kahvipannu ja äiti Kiljunen istui
kiikkutuolissaan pöydän vieressä kutoen sukkaa. Isä Kiljunen istui
tavallisella paikallaan sohvassa tupakoiden, ja Susanna oli hänen
sylissään, Pulla käveli edestakaisin tarkastellen väkijoukkoa. Pojat,
jotka muuten eivät kotonaan koskaan kauaakaan istuneet yhdessä
paikassa, istuivat nyt nojatuoleissa. Ainoa, mikä ei muistuttanut
Kiljusen salia, oli hevonen, joka oli sidottu sohvaan kiinni ja jonka
eteen oli pantu heiniä kukkaspöydälle.
Arvaahan sen, että koko markkinaväki riensi tätä katsomaan. Ei kukaan
tiennyt, mitä tällä hommalla tarkoitettiin. Muutamat luulivat sitä
huonekalunäyttelyksi, toiset teatteriksi, jotkut pitivät heitä hyvin
ylhäisinä henkilöinä, jotka ainoastaan omia huonekalujaan käyttäen
saattoivat tulla markkinoille. Kukaan ei tullut ajatelleeksikaan, että
Kiljuset olivat tulleet tänne myymään huonekalujaan.
Kun ei kukaan mitään sanonut eikä kysellyt heiltä, niin isä Kiljunen
alkoi viimein tarjoilla huonekalujaan kaupaksi. Eihän niitä kukaan
huolinut, ja jotkut jo arvelivat, että tuo herrasväki oli hiukan hassu.
Kun ei kaupoista mitään tahtonut tulla, niin herrasväki läksi, jättäen
tavaransa siihen, katselemaan markkinoita ja mitä muilla oli
kaupattavana.
Kuljeskellessaan he näkivät karusellin. Tämä oli Kiljusen pojille
jotain aivan uutta, ja heidän täytyi tietysti päästä heti sitä
koettamaan. Ja pääsiväthän he. Isä Kiljunen ja äiti Kiljunen nousivat
myöskin hevosen selkään, ja nyt alkoi karuselli pyöriä. Pojat huusivat
innostuksesta. Pulla koetti juosta rinnalla, ravasi vähän matkaa. Kun
se huomasi jäävänsä jälkeen, seisahtui se ja odotti, kunnes pojat taas
olivat tulleet hänen kohdalleen, haukahti ilosta ja juoksi taas vähän
matkaa.
Kiljusen pojat olivat niin innoissaan ja iloissaan, että se tarttui
muihinkin, tietysti ensin heidän ikäisiinsä poikiin, joita oli
runsaasti karusellin ympärillä.
Mökö ojensi yhdelle kätensä, tämä tarttui siihen ja alkoi juosta
karusellin rinnalla. Toinen poika tarttui tämän käteen ja hänen
käteensä kolmas poika. Tällä tavoin muodostui yhä pitempi ja pitempi
jono poikia, jotka juoksivat yhtenä ketjuna karusellin rinnalla.
Mutta pian tarttui aikaihmisiäkin tähän leikkiin, ensin nuoria miehiä,
sitten naisia, viimein paksuja talonemäntiä ja -isäntiä. Syntyi
tavattoman suuri piiri, joka karusellin pyöriessä yhä enemmän ja
enemmän kiristyi yhteen. Lopulta oli karusellin ympärillä aivan paksu
ihmisistä tehty vyyhti, joka huusi, parkui, nauroi, kiljui, rähisi,
puhisi. Ja karuselli yhä vain pyöri.
Lopulta ei enää kukaan päässyt liikkumaan, niin kireälle olivat kaikki
tulleet toistensa lähelle, ja silloin täytyi karusellinkin pysähtyä.
Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin ihmiset olivat jälleen niin paljon
kunnossa, että osasivat hengittää ja kävellä, sillä he olivat tuossa
tungoksessa aivan litistyneet ja hengästyneet.
Mutta Kiljuset olivat innoissaan, sillä he olivat aivan varmoja siitä,
että tämä heidän keksintönsä oli kaikkia kovasti huvittanut.
Kun he jälleen palasivat torille ja asettuivat istumaan
ulkoilma-saliinsa, ajatteli isä Kiljunen, millä tavoin hän voisi
markkinaväelle vielä tuottaa iloa. Samalla hän ajatteli keinoa, millä
voisi ansaita rahaa, sillä huonekalujen myymisestä ei näyttänyt tulevan
mitään.
Äkkiä hän ponnahti sohvasta ylös ja huusi. Ja hän huusi niin huikeasti,
että äiti Kiljunenkin hiukan sävähti.
Ja silloin isä Kiljunen kertoi, mitä oli keksinyt. Hän kutsui koko
perheensä ympärilleen ja kuiskasi heille, tietysti sen vuoksi, ettei
kukaan muu sitä torilla kuulisi:
-- Me perustamme tänne sirkuksen!
Kaikki riemastuivat niin suuresti tästä, että heillä oli täysi työ
hillitä itseään huutamasta ja hurraamasta. Lopun päivästä he sitten
viettivät tuumailemalla, miten he tämän aikeensa toteuttaisivat.
Ilta tuli, ja ihmiset alkoivat lähteä torilta etsimään yösijaa. Mutta
Kiljuset eivät sellaista ajatelleetkaan. Mitä he suotta olisivat
muualle menneet, kun kerran heillä oli mukana huonekalunsa ja ilma oli
kaunis ja lämpöinen.
He valmistivat siis itselleen yösijan keskelle toria. Äiti meni maata
sohvalle, isä valitsi keinutuolin. Pojat panivat kaksi nojatuolia
vastatusten ja menivät siihen koloon. Pulla meni sohvan alle, ja
Susanna asettui eräälle tuolille.
Ja siinä he sitten makasivat aivan kaikessa rauhassa välittämättä
vähääkään siitä, että ihmisiä kävi pitkin yötä töllistelemässä heitä.
Aamulla he nousivat jokseenkin varhain ja siistivät pukunsa korkean
seinäpeilin edessä. He eivät pesseet itseään laisinkaan, sillä heillä
oli sellainen kiire panemaan sirkustaan kuntoon.
Kylläpä oli Kiljusten sirkus sellainen, ettei mokomaa ennen ollut
ainakaan siinä kaupungissa nähty. Isä Kiljunen oli saanut luvan laittaa
sirkuksensa erään talon pihalle.
Portilla oli suuri kyltti paperista, ja siihen oli kirjoitettu
"Kiljusen kotimainen sirkus" oikein suurilla kirjaimilla.
Äiti Kiljunen istui portin pielessä pöydän ääressä pääsylippuja
myymässä. Ja ellei väkeä tullut ostamaan niin hän meni portille ja löi
kauhalla lainaamaansa kuparikattilaan oikein voimainsa takaa. Hän
tiesi, että hänellä oikeastaan olisi pitänyt olla rumpu, mutta kun
sellaista ei ennättänyt mistään hankkia, niin hän oli ottanut kattilan.
Ja väkeä tuli, tuli oikein tulvimalla, sillä ainahan kaikki tahtovat
sirkuksessa käydä. Lopulta oli pihamaa aivan täynnä kansaa, ja kun ei
enää ketään näkynyt tulevan, vaikka äiti Kiljunen oli viisi minuuttia
oikein olan takaa hakannut kattilaa, niin että siihen tuli suuria
kuhmuja, pani hän portin kiinni. Ja nyt alkoi näytäntö.
Jostain ihmeellisestä paikasta oli isä Kiljunen hankkinut pihalle
suuren määrän penkkejä, joilla yleisö sai istua. Hienoimpaa herrasväkeä
varten oli varattu kalliimpia paikkoja asettamalla Kiljusen herrasväen
kaupunkiin tuomat salin huonekalut yhteen riviin. Kiikkutuoli oli
varattu kaupungin pormestaria varten, ja hän istuikin siinä lihavana ja
mahtavana.
Näytäntö alkoi.
Ensiksi esiintyi isä Kiljunen näyttäen harjoitettua hevostaan. Tämä oli
se sama hevonen, joka oli vetänyt kuorman kaupunkiin. Isä Kiljunen
seisoi keskellä pihamaata piiska kädessään, ja hevonen juoksi kehässä
pitkin pihaa aivan samoin kuin hevoset sirkuksessa juoksevat. Ja
osasihan hevonen tehdä kaikenlaisia temppuja, sillä eihän se suotta
ollut Kiljusten hevonen. Se oli jo ennättänyt heidän talossaan olla jos
jonkinmoisessa metakassa, niin että se oli oppinut seisomaan
takajaloillaan ja pyörimään paikallaan ympäri.
Musiikista pitivät äiti Kiljunen ja pojat huolta. Äidillä oli
kattilansa, ja pojat lauloivat suuriin ratteihin Porilaisten marssia.
Kun yleisö oli taputtanut käsiään tälle numerolle, esiintyivät Mökö ja
Luru klovneina tehden kaikenlaisia kuperkeikkoja. Kuperkeikat olivatkin
juuri heidän erikoistemppujaan, sillä olihan heidän täytynyt sellaisiin
tottua, kun olivat eläissään kieriskelleet jos jossain paikassa. Luru,
joka oli laihempi, hyppäsi kepeämmin ilmaan, mutta Mökö sen sijaan
osasi maassa heittää mukkelia paljon paremmin. Kun hän vain pääsi
alkuun, niin hän meni yhtenä keränä ympäri niin vinhaa vauhtia, ettei
oikein selvästi erottanut, olivatko kädet jalkoja vai jalat käsiä.
Yleisö oli heihin kovasti ihastunut, vaikkakin Mökö mukkelehtiessaan
oli pari kertaa kierinyt aivan ihmisten päälle ja kaatanut pari
penkillistä aivan kumoon, jotta ihmisten jalat vain ilmassa haroilivat.
Ja nyt tuli esiin Pulla! Sen kaulaan oli sidottu punainen nauha ja
häntään sininen. Mökö ja Luru sitä ohjasivat. Ja Pulla tekikin
sellaisia temppuja, että harvoin oikein sirkuskoira sen parempiin
pystyy. Sitä olivat pojat niin usein pakottaneet kävelemään
takajaloillaan, että se nytkin juoksi pihan toisesta päästä toiseen
kahdella jalalla. Sen jälkeen se hyppeli poikien yli ja teki tämän
tempun niin erinomaisesti, että koko yleisö taputti sille käsiään.
Ohjelmassa oli tämän jälkeen kreikkalainen tanssi. Kaikissa suurissa
juhlissa aina on kreikkalainen tanssi, sen tiesi äiti Kiljunen ja oli
sen vuoksi järjestänyt tämän numeron. Keskelle pihaa tuotiin ensin
Kiljusten salin pöytä, se oli olevinaan alttari. Sen viereen pantiin
jostain lainattu fiikus ja palmu. Tätä alttaria kohden nyt tuli äiti
Kiljunen. Pukunsa päälle hän oli kietonut lakanan, jotta se näyttäisi
kreikkalaiselta. Kädessään oli hänellä priimuskeittiö, jonka hän oli
sytyttänyt palamaan, ja se pihisi ja kohisi oikein vimmatusti. Tämä oli
kuvaavinaan kreikkalaista uhritulta. Laskettuaan keittiön alttarille
hän kääntyi sinne päin, josta oli tullut, ja viittoi käsillään.
Ja mitä tuli sieltä näkyviin? Mökö ja Luru aivan juhlallisen näköisinä.
Kun heidän piti kuvata kreikkalaisia nuorukaisia, muistivat he kuvissa
nähneensä, ettei niillä ollut muuta kuin lyhyt kolttu. Tämän vuoksi he
olivat riisuneet yltään kaikki muut vaatteet paitsi paitansa. Olihan se
hyvin hullunkurisen näköistä, mutta kukaan ei nauranut, kun Kiljuset
itse olivat aivan vakavia.
Ja poikien jäljestä astui isä Kiljunen hartioillaan suuri hevosloimi,
joka oli esittävinään kreikkalaista manttelia. Ja kädessään oli hänellä
vanha sitra, jota hän rämpytti.
Ja nyt alkoi äiti Kiljunen tanssia. Kyllä oli siinä katsomista, kun
niin pitkä nainen kuin hän hyppeli ja loikki pöydän ympärillä. Vuoroin
hän kyyristyi maahan, aivan kuin olisi halunnut poimia pieniä kiviä,
vuoroin ponnahti pystyyn ja harppasi oikein pitkin askelin pihalla.
Mökö ja Luru hyppelivät hänen ympärillään, niin että paidat hulmusivat.
Viimein äiti Kiljunen väsyi. Hän teki vielä pari oikein korkeaa
loikkausta ja juoksi sitten pois poikien seuratessa häntä.
Tämän jälkeen olisi Susannan pitänyt esiintyä. Pojat olivat koettaneet
opettaa sitä tekemään joitakin temppuja, mutta kun se oli vasta niin
lyhyen ajan ollut Kiljusen perheessä, niin eihän se raukka osannut. Ja
nyt, kun sen piti tulla esiin ja se näki sellaisen suuren ihmisjoukon,
se ryntäsi pakoon.
Ensin se juoksi pormestarin tuolin alle. Kun se oli kiikkutuoli, meni
pormestari siinä säikähdyksissään kumoon. Siitä Susanna hyppäsi
läheisen penkin alle. Ihmiset koettivat ottaa sitä kiinni ja töykkivät
toisiaan. Ja nytpä syntyi oikea ajometsästys. Kun oli rakennuksia aivan
koko pihamaan ympärillä, niin ei Susanna päässyt pujahtamaan minnekään.
Kaikki koettivat tavoittaa sitä, mutta aina se jollain tavoin livahti
pakoon ja pääsi viimein portin alitse menemään.
Kun Kiljuset sen huomasivat, niin he läksivät ajamaan sitä takaa, sillä
eiväthän he millään muotoa voineet sallia, että Susanna yksinään menisi
kaupungille. Eksyisi siellä vielä vieraissa paikoissa.
Kun kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin menneet pois, niin mitä
yleisökään enää pihalla teki. Ohjelmassa olikin enää jäljellä
ainoastaan torvisoittoa, ja kyllähän kaikki tiesivät, millaista se oli.
Rattiin puhaltamista ja kattilan myökyttämistä.
Kauniisti huutelemalla saivat Kiljuset viimein Susannan kiinni ja
toivat sen takaisin. Sillä välin oli jo kuitenkin yleisö ennättänyt
poistua, jotenka heidän ei tarvinnut jatkaa näytäntöään.
Rahat laskettiin, ja niitä oli niin paljon, että he itsekin
ihmettelivät.
Vielä samana päivänä he läksivät ajamaan kotiaan kohden. Huonekalut
nostettiin jälleen vankkureihin, sillä kukaan ei halunnut niitä ostaa.