Kiljusen herrasväki - 3

Eiväthän he mielellään olisi myyneet taloakaan. Ei siis auttanut muu
kuin ruveta aarteen etsimiseen.
Kyllähän jokainen on lukenut kirjoista, että maassa on aarteita ja että
toisinaan ihmiset niitä löytävätkin; varsinkin itämailla sellaista
tapahtuu. Kun vain jossakin sellaista oli sattunut, niin arvelivat
Kiljuset, että heillekin voisi sellainen onni tapahtua.
Heidän kotinsa lähellä oli suuri mäki. Sen sisässä he arvelivat aivan
varmasti olevan aarteen. Ja kun Kiljuset kerran uskoivat jotain, niin
he uskoivatkin aivan varmasti.
Kiireimmän kautta he siis nyt kokosivat lapioita ja muita sopivia
aseita sekä läksivät mäelle. Kylän väki katseli ihmeissään heidän
lähtöään, mutta kukaan ei kysynyt, minne he olivat aikeissa lähteä,
eivätkä Kiljuset ilmoittaneet retkensä tarkoitusta.
Pian tultiin mäelle ja ruvettiin kaivamaan. Isä kaivoi omaa kuoppaansa,
äiti omaansa, pojat kaivoivat yhdessä omaansa ja Pullakin kuopi, minkä
pienillä käpälillään suinkin osasi. Pulla ei ollut oikein selvillä,
mitä tarkoitusta varten hänen herrasväkensä oli tässä työssä, vaan
arveli heidän etsivän peltomyyriä.
Pojat olivat nuorimmat, siis väkevimmätkin, ja heidän kuoppansa tuli
piankin syvimmäksi. Multaa ja hiekkaa lenteli oikein korkealle, kun
kaikki Kiljuset maassa myllersivät.
Kun tätä menoa oli jatkettu kaksi tuntia, tuli heidän nälkä ja he
päättivät mennä kotiinsa syömään jatkaakseen sen jälkeen taas aarteen
etsimistä.
Luru oli laihin, hänen ei ollut vielä nälkä, ja hän jäi sen vuoksi
kuopalleen, ja Pulla, joka oli tottunut syömään milloin tahansa, jäi
hänen seurakseen.
Juuri tämä Lurun kuopalle-jääminen sai aikaan kaiken sen ihmeellisen,
mikä tämän jälkeen tapahtui. Ja ihmeellistä se todellakin oli, niin
ihmeellistä, ettei sitä kukaan uskoisi, ellei se olisi kirjassa.
Jonkin aikaa toisten lähdettyä teki Lurun mieli mennä uimaan. Hän
koetti houkutella Pullan mukaansa, mutta tämä oli nähnyt peltomyyrän ja
ajoi sitä takaa eikä sen vuoksi halunnut lähteä pois. Luru heitti
lapion kuoppaan ja meni yksinään.
Kun toiset palasivat syömästä kaivamaan, niin he heti kaipasivat Lurua,
sillä Kiljuset rakastivat hyvin paljon toisiaan ja tahtoivat aina olla
mahdollisimman paljon yhdessä. He kysyivät Pullalta. Aivan kuin tämä
olisi osannut siihen vastata! Pullalla oli aivan omat ajatuksensa. Se
oli nähnyt peltomyyrän menevän poikien kuoppaan ja seisoi nyt sen
reunalla surkeasti vinkuen. Se olisi näet tahtonut mennä kuoppaan
kaivamaan, mutta ei uskaltanut siihen hypätä.
Kiljuset katsoivat kuoppaan, siellä ei ollut mitään muuta näkyvissä
kuin Lurun lapio.
Hyväinen aika sentään sitä huutoa, jonka äiti Kiljunen päästi, kun näki
lapion.
-- Luru on pudonnut kuoppaan ja hautautunut hiekan sisään! sanoi hän.
Tämä oli ensi kerta, jolloin Kiljusille tapahtui jotain kamalaa. He
huusivat niin, että kaikki läheisillä pelloilla olevat variksetkin
karkasivat tiehensä.
Eihän siinä muuta tullut neuvoksi, kuin ruveta kaivamaan Lurua kuopasta
ylös. Koko herrasväki hyppäsi nyt siihen ja alkoi syytää hiekkaa sen
reunalle. Sitä tuli sellaisella vauhdilla, että Pulla katsoi
viisaimmaksi paeta jonkin matkan päähän turvaan.
Kuoppa tuli yhä leveämmäksi ja syvemmäksi, mutta Lurua ei vain näkynyt.
Kiljuset olivat jo aivan hikisiä, mutta he kaivoivat yhä vaan. Kohta he
olivat jo syvällä maan sisässä, mutta yhä lenteli hiekkaa ilmaan. Maa
lohkesi suurina kappaleina heidän ympäriltään ja oli monasti peittää
heidät kokonaan. Ja kuoppa leveni tämän johdosta tavattomasti.
Kylässäkin alettiin jo huomata, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut,
ja riennettiin mäelle katsomaan. Ai, ai, kuinka kaikki parkaisivat, kun
kuulivat, että Luru oli hukkunut hiekkakuoppaan. Kaikki riensivät
kotiinsa etsimään lapioita ja tahtoivat tulla auttamaan kaivamisessa.
Kun kaikki eivät mahtuneet samaan kuoppaan kaivamaan, niin he alkoivat
kaivaa hiukan syrjemmältä. Kuoppa laajeni tällä tavoin yhä enemmän ja
enemmän. Yötä päivää kaivoi koko kylän väki, mutta Lurua ei vaan
näkynyt. Ja kuinka häntä olisikaan näkynyt, kun hän oli mennyt uimaan,
sitten huomannut rannalla veneen, jossa oli ongenvapoja ja tuohisessa
matoja ja lähtenyt kalastamaan erään saaren rantaan. Ja kun tuli pimeä,
niin hän meni erääseen latoon maata.
Mutta eihän kukaan tiennyt, että Luru näin oli tehnyt, vaan kaikki
luulivat aivan varmasti, että hän oli pudonnut kuoppaan.
Ja kuoppaa kaivettiin yhä syvemmälle. Reunoilta lohkesi aina lisää
maata. Lopulta täytyi tuoda hevosia ja rattaita, joilla vedettiin
hiekkaa pitemmän matkan päähän. Ja tämän kaikki tekivät aivan
ilmaiseksi, sillä kaikki tahtoivat pelastaa Lurun. Oli se suurta
rakkautta!
Lopulta oli koko mäki kaivettu kokonaan pois ja kallio tuli vastaan.
Nyt ei auttanut mikään muu kuin koettaa päästä sen sisään. Tuotiin
työaseita ja porattiin kallioon reikiä, pantiin niihin dynamiittia ja
sitten sytytettiin. Hui, kuinka se paukkui ja kuinka kiviä sinkoili
kaikkialle! Kun ne oli korjattu pois, niin porattiin taas uusia reikiä
ja taas pantiin niihin dynamiittia ja taas paukautettiin. Luru kuuli
tämän paukkeen saarelle asti ja pelästyi niin kovasti, ettei uskaltanut
lähteä kotikylään laisinkaan, vaan alkoi soutaa järven toiselle
puolelle apua hakemaan.
Täälläkin oli kuultu pauke, ja kun Luru tuli kehoittamaan heitä
lähtemään auttamaan, niin kaikki tietysti menivät. Arvaahan sen, mitä
he ajattelivat, kun jo etäältä näkivät, että kokonainen mäki oli
hävinnyt ja sen sijaan oli tullut kuoppa, josta lenteli kiviä ilmaan.
Aivan he luulivat, että sinne oli ilmestynyt tulivuori. Eihän se mikään
tulivuori ollut, vaan Kiljuset hakivat Lurua.
Kun toisen kylän asukkaat kuulivat, mistä oli kysymys, niin tietysti he
sulasta rakkaudesta ryhtyivät auttamaan.
Kiviä kuljetettiin pois oikein suurella joukolla ja hevosvoimalla. Ja
sitten taas porattiin reikiä, täytettiin ne dynamiitilla ja
paukautettiin.
Muuan insinööri matkusti junassa ja sattui näkemään, että kiviä tällä
tavoin lenteli ilmaan. Hän jätti junan ja tuli katsomaan, mitä oli
tekeillä. Kun hän näki, missä toimissa kaikki olivat, ryhtyi hän töitä
johtamaan, ja nyt ne vasta sujuivatkin oikein tulista vauhtia, sillä
insinööri on aina insinööri.
Kun tätä tavatonta puuhaa katseli, niin olisi jokainen luullut, että
täällä oli suuri vuorikaivos. Mutta eihän se mikään vuorikaivos ollut,
ei ollenkaan, kaikki etsivät ainoastaan Lurua.
Oli jo syntynyt niin syvä kuoppa kallioon, että kiviä täytyi hinata
ylös köysillä ja nostokoneilla. Mutta ei kukaan väsynyt, vaan kaikki
tekivät aivan taukoamatta työtä. Eiväthän kaikki enää muistaneet, minkä
tähden tässä puuhattiin tällä tavoin; pääasia oli, että jokainen
ponnisti oikein voimainsa takaa.
Mutta jo tuli Lurun ikävä omaisiaan ja hän päätti rohkaista mielensä ja
läksi soutamaan kotiaan kohden.
Tällä välin oli insinööri kysynyt isä Kiljuselta, mitä hän oikeastaan
vuoresta etsi. Tietysti isä vastasi, että Lurua hän etsi, Lurua,
poikaansa, joka oli pudonnut kuoppaan.
Ai, ai, kuinka insinööri silloin suuttui, ja kuinka toisen kylän
asukkaat suuttuivat, ja lopulta kaikki suuttuivat niin, että kaikki
huusivat yht'aikaa. Kylläpä isä ja äiti Kiljunen ihmettelivät sitä,
etteivät he ymmärtäneet vanhempien levottomuutta, kun heidän poikansa
oli kadonnut.
Juuri tämän pahimman mellakan aikana ilmestyi Luru sinne. Hänellä oli
teikissä viisi ahventa, ja hän astui keskelle ihmisjoukkoa ja kysyi
isältään nähtyään hänet:
-- Onko aarre tullut näkyviin?
Hänen ilmestymisensä näin aivan äkkiä vaikutti Kiljusiin merkillisellä
tavalla. He vaikenivat vähäksi aikaa ja sitten he alkoivat ilosta
itkeä. Mutta ne, jotka eivät itkeneet, ne olivat kaikki toiset. Tällä
tavoin oli heidät siis saatu aivan suotta tekemään työtä ja
ponnistelemaan yötä päivää! Se oli heidän mielestään hävytöntä. Ja kun
se oli hävytöntä, niin he sanoivat sen aivan suoraan. Kyllä siinä suut
kävivät niin kovasti, ettei toinen kuullut toisen sanoja.
Ja lopuksi kaikki kääntyivät Kiljusiin ja sanoivat: Hyi! -- Ja kun
ajattelee, että heitä oli niin paljon, niin oli siinä ääntä.
Kun kaikki kyläläiset olivat menneet hevosineen ja rattaineen pois ja
Kiljuset yksin olivat jäljellä ja tuo vieras insinööri heidän
seurassaan, niin tapahtui taas jotain aivan merkillistä.
Insinööri tarkasteli kalliosta lohkaistuja kiviä ja huudahti äkkiä.
Olipa kummallista kuulla jonkun muunkin osaavan huutaa yhtä kovasti
kuin Kiljuset. Mutta olikin hänellä huutamisen syytä. Hän oli nimittäin
huomannut, että kalliossa oli tavattoman paljon malmia. Ja kun tietää,
että malmia etsitään vuoresta, että se tuottaa hyvin paljon rahoja,
siitä kun valmistetaan rautaa, niin ei enää ihmettele insinöörin
huutoa. Ihme ja kumma, ettei hän aivan pyörtynyt.
Ja lopulta kävi niin, että insinööri osti tämän maapalan isä Kiljuselta
ja maksoi hänelle suuret summat rahaa, niin paljon, että kissojen hinta
ja rahti tuli suoritetuksi ja rahaa jäi vielä hyvin, hyvin paljon
tähteeksikin.
Kiljuset olivat sittenkin löytäneet aarteen.


Kun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä

Kiljusen pojat, lihava Mökö ja laiha Luru, olivat kuulleet hirvien
metsästämisestä. Tekihän heidänkin mielensä mennä sellaisia elukoita
pyytämään. Kun he tämän asian mainitsivat kotonaan, niin isä Kiljunen
sanoi, tai oikeastaan huusi, sillä eihän hän koskaan puhunut
tavallisella äänellä:
-- Oletteko te ihan patahassuja! Ei niitä saa jokainen pyytää! Ensin on
haettava lupa maaherralta.
Kun pojat sen kuulivat, niin he menivät yhdessä kirjoittamaan kirjettä
Hämeen läänin maaherralle. Kun he kolme tuntia olivat miettineet, millä
tavoin tämä kirje oli kirjoitettava, niin he saivat seuraavan
valmiiksi:
"Hämeen läänin herra maaherra. Mekin tahtoisimme mennä pyytämään
hirviä. Saammeko mennä? Kyllä me osaamme sen tehdä, me osaamme vaikka
mitä, ja me olemme rohkeita poikia. Mökö ja Luru Kiljunen."
Kun maaherra aina on kohtelias herra, niin tuli pian vastaus pojille,
ja siinä sanottiin, että heillä on lupa tappaa viisi hirveä.
Kun pojat saivat tämän kirjeen, huusivat he niin kovaa hurraata, että
äiti Kiljunen, joka kuitenkin oli tottunut jo yhteen ja toiseen
huutoon, painoi kätensä korvilleen ja huusi:
-- Olkaa hiljaa, pojat!
Pojat eivät ilmoittaneet hankettaan isälleen eikä äidilleen, sillä he
olivat päättäneet ilahuttaa kotiväkeä tuomalla hirvenpaistia taloon.
Seuraavana päivänä he menivät pyydystämään hirviä. Mökö, joka oli
vahvempi, oli ottanut leikkipyssynsä, sellaisen, jolla herneitä
ammutaan. Luru oli päättänyt tuoda hirven elävänä kotiin ja oli sen
vuoksi ottanut nuoran mukaansa.
Eivät he koskaan olleet nähneet hirviä muualla kuin Helsingissä
käydessään Korkeasaaren eläintarhassa, mutta kun ne tarhassa olivat
astelleet rauhallisesti, niin pojat uskoivat, että samanlaisia ne ovat
muuallakin.
Kylässä he saivat kuulla, että aivan läheisessä metsässä oli nähty
kaksi hirveä.
-- Ne ovat meidän! huusivat pojat ja läksivät juoksemaan metsään.
Siellä he huusivat, jotta hirvet tulisivat näkyviin, ja arvaahan sen,
että silloin ääntä syntyi, kun Kiljusen pojat oikein täyttä totta
huusivat. Oli se sellainen melu, että hirvetkin pelästyivät ja tulivat
katsomaan, mikä oli hätänä.
Kun nuo suuret eläimet sitten tulivat näkyviin, niin pojat vähäksi
aikaa vaikenivat, ja Mökö, joka aina oli punainen, kalpeni kerrassaan.
Mutta Luru, joka oli kalpea jo ennestään eikä siis voinut tulla sen
kalpeammaksi, huusi:
-- Ota sinä, Mökö, tuo suurempi, kyllä minä pienemmän hoidan!
Kun Mökö kuuli Lurun sillä tavoin puhuvan, niin hän tuli heti
urhoolliseksi. Hän latasi pyssynsä ja meni hirveä vastaan. Ja Mökö
laukaisi niin että paukahti! Mutta mitä hirvi olisi välittänyt Mökön
herneistä? Se mörähti jotain, ja Mökö luuli sen nauravan hänelle. Se
suututti Mököä, ja hän huusi:
-- Ole siinä nauramatta, ei tämä ole mikään leikin asia, täysi tosi
tässä on!
Ja hän latasi pyssynsä taas ja ampui uudestaan. Ei hirvi nytkään
liikahtanut.
-- Se on aivan samanlainen kuin lehmä, sanoi Luru. -- Ei se kuole sinun
pyssystäsi. Ota se elävänä kiinni, niinkuin minäkin teen.
Ja Luru meni aivan rohkeasti pienemmän hirven luo ja heitti sille
nuoransilmukan kaulaan. Mutta silloin hirvi säikähti ja hyppäsi
korkealle. Sitten se lähti täyttä laukkaa juoksemaan. Luru ei päästänyt
nuoraa irti käsistään, vaan laahautui jäljestä.
Mökö huusi:
-- Minne sinä menet, Luru?
-- Minä sain jo kiinni! huusi Luru kieriellessään maassa hirven
vetäessä häntä pitkin metsää. -- Minä menen kotiin, tule sinä jäljestä,
jos pääset!
Silloin Mökö meni isomman hirven luo ja koetti ottaa sen käsin kiinni.
Mutta hirvi painoikin päänsä alas ja heitti Mökön korkealle ilmaan. Kun
Mökö oli vähän aikaa ilmassa heilunut, niin hän pudota moksahti hirven
selkään.
Hirvi pelästyi kovasti ja läksi menemään, minkä alta pääsi. Ja kun
hirvellä on pitkät sääret, niin he kulkivat hyvää kyytiä.
Kun Mökö näki kaukaa Lurun roikkuvan vielä nuorassa ja hirven laahaavan
häntä pitkin metsää, niin hän huusi:
-- Kiipeä selkään, Luru!
Luru ymmärsi sen ja alkoi kiivetä nuoraa myöten. Ei kestänyt kauankaan,
kun hän jo oli toisen hirven selässä. Mutta minkä näköinen hän oli! Hän
oli kierinyt maassa, vaatteet olivat repeytyneet päältä pois, ja koko
hänen ruumiinsa oli aivan likainen, niin likainen, että hän ei enää
ollut ollenkaan ihmisen näköinen. Ei Mökökään olisi häntä tuntenut
omaksi veljekseen, ellei olisi tietänyt, että se todellakin oli Luru,
hänen oma, laiha veljensä.
Ja nyt sitä kiidettiin puitten välissä niin, että oksat rapisivat.
Tuli suo eteen, ja sinne molemmat hirvet loikkasivat, ja arvaahan sen,
minkä näköisiä pojat olivat, kun oli päästy suon toiselle puolelle. He
olivat niin mutaisia, että tuskin enää itsekään tunsivat itseään, saati
sitten muut.
Kun hirvet olivat laukanneet metsässä tarpeekseen, tulivat ne lopulta
sille kylätielle, jonka varrella Kiljuset asuivat. Ja nyt mentiin
sileätä maantietä pitkin, niin että paikat paukkuivat.
Pojat huusivat ilosta, huusivat niin, että koko kylä tuli katsomaan,
mikä oli hätänä. Kun ihmiset näkivät kaksi hirveä, jotka kiitivät
kylään päin ja niiden selässä kaksi kummallista olentoa, niin kaikki
pelästyivät kovasti, sillä he luulivat, että nyt olivat kummitukset tai
muut pahat kylään tulleet.
Ja koko kylä parkaisi kauhusta! Oli siinä taas ääntä yhdeksi kertaa! Ja
kaikki menivät pakoon. Muutamat kiipesivät puihin, toiset piiloutuivat
perunakuoppiin. Ja kaikki olivat varmoja siitä, että nyt oli
maailmanloppu tullut.
Ja eläimet, ne vasta kovasti säikähtivät, sillä eihän niillä ollut
ollenkaan järkeä. Kaikki hevoset juoksivat maantielle ja kiiruhtivat
alta pois. Ja lehmät sitten! Nekin juoksivat niin että keikkuivat. Ja
siat, nekin panivat parastaan, jota pitemmälle tultiin. Kissat
juoksivat häntä pystyssä, kanat koettivat päästä alta pois ja menivät
niin hyvää kyytiä, että olivat melkein irti maasta. Olipa siinä
kiirettä, ai, ai, kuinka kovaa siinä mentiin! Mutta oli siinä ääntäkin,
sillä tietysti kaikki eläimet huusivat hädissään.
Pulla oli poikien mentyä metsälle hakenut heitä joka paikasta. Kun ei
ollut löytänyt, niin se oli lähtenyt kylään tuttaviaan tervehtimään.
Kun Pulla näki hirvien tulevan, niin se meni ensin häntä koipien
välissä pakoon ja haukkui minkä suinkin jaksoi aidan takaa kaikkia
niitä elukoita, jotka juoksivat hirvien edellä maantietä pitkin. Mutta
kun hirvet olivat päässeet ohitse, silloin Pulla päästi sellaisen
komentavan kiljahduksen, että kaikki kylän koirat ymmärsivät, mistä oli
kysymys.
Ja nyt kiiruhtivat kaikki koirat hirvien jäljestä; mitkä hyppelivät
hirvien kuonon edessä haukkuen vimmatusti, mitkä juoksivat rinnalla ja
siinä pitivät pahaa ääntä, mitkä kippasivat jäljestä ja koettivat saada
hirvien hännästä kiinni, ja kun se oli hyvin lyhykäinen ja kovin
korkealla, niin olipa siinä hyppimistä. Ja viimeisenä tuli Pulla, joka
ei mitenkään pienillä jaloillaan jaksanut pysyä toisten rinnalla.
Kyllähän se juoksi niinkuin vatsanalus olisi ollut jalkoja täynnä,
mutta ei sekään oikein auttanut.
Ja koko joukko juoksi pitäen hirveätä melua ja rähinää maantietä
pitkin, niin että tomu oli aivan yhtenä pilvenä.
Kun kaikki ihmiset näkivät, että heidän kotieläimensä ja karjansa
olivat karkaamaisillaan pois kylästä, niin he läksivät koirien jäljestä
juoksemaan. Pojannaskalit pääsivät ensimmäisiksi, ne ravasivat niin,
ettei tahtonut jalkoja erottaa. Sitten tulivat aikamiehet, jotka
juoksivat ja harppasivat niin, että luuli jalkojen irtaantuvan. Heidän
jäljestään tulivat naiset, kohottivat hameitaan, jotta liepeet eivät
olisi tiellä, ja mennä huristivat. Ja sitten tulivat pikkutytöt. Ja
vihdoin viimein ne lapset, jotka vasta konttasivat. Kaikki, mitä
kylässä oli elävää olentoa, oli liikkeellä.
Oli se juhlallinen näky! Se oli yhtä ainoata juoksua ja huutoa.
Kiljusen talon kohdalla maantie kääntyi. Eihän tällaista kiirettä
pidettäessä, ja kiirettä siinä todellakin pidettiin, jouduttu
käännöksiä tekemään. Ja sillä tapaa tulivat kaikki Kiljusen pihalle.
Kun rakennuksia oli pihan ympärillä, niin kaikki jäivät sinne yhteen
kasaan. Kanat hyppäsivät koettaessaan oikein lentää, kuistin katolle,
kissat kiipesivät rakennuksen katolle. Lehmät menivät pihan oikealle
puolelle ja hevoset vasemmalle, siat jäivät portin pieleen, koirat
juoksentelivat joka paikassa. Hirvet jäivät keskelle pihaa ja ihmiset
maantielle portin ulkopuolelle. Kaikista huonoimmin konttaava lapsi ei
vielä ollut päässyt puolitiehenkään, vaan istui keskelle maantietä ja
huusi. Mutta kuka sellaisessa mellakassa sen ääntä olisi kuullut?
Isä ja äiti Kiljunen tulivat katsomaan, mikä hirveä joukko heidän
taloonsa tuli. Kun he näkivät hirvet ja niiden selässä kaksi
mustanruskeata olentoa, niin he molemmat parkaisivat ihan yht'aikaa. Ja
vaikka kaikki pitivät sellaista ääntä, ettei olisi luullut enää
maailmaan sen enemmän ääntä mahtuvankaan, niin kyllä se kumminkin
kuului, kun isä ja äiti Kiljunen huusivat voimainsa takaa. Se oli
sellainen huuto, että kaikki hämmästyksestä vaikenivat, kaikki muut
paitsi Pulla, joka haukkumisesta jo aivan käheänä koetti herättää
toisten huomiota.
-- Päivää! huusivat pojat. -- Tässä on taloon kaksi hirveä. Me olemme
tuoneet ne metsästä.
Silloin isä ja äiti Kiljunen taas huusivat, mutta nyt ilosta. Pojat
otettiin alas hirvien selästä, pestiin ja vaatetettiin. Kylän asukkaat
keräsivät kotieläimensä ja veivät ne pois.
Hirvet jäivät Kiljusen taloon, ja Pulla pantiin niitä paimentamaan. Ja
jos Pulla vain olisi niitä hyvin paimentanut eikä päästänyt niitä
karkaamaan, niin kai ne vieläkin olisivat siellä.


Kiljusen herrasväen toinen Helsingin-matka

Jonkin aikaa Kiljusen herrasväki pysytteli maalla aivan rauhassa, ja
Helsinki oli jo ennättänyt unohtaa heidän vierailunsa. Heidän
sielläolostaan ei ollut jäänyt jäljelle mitään muuta kuin lause, jota
helsinkiläiset usein käyttivät. Tämä lause oli: "Kiire kuin
Kiljusilla!"
Mutta kun pimeät elokuun illat tulivat ja elämä alkoi
käydä yksitoikkoiseksi, sillä se saattoi Kiljusillekin tulla
yksitoikkoiseksi, alkoivat he puhella Helsingistä. Pian oli heissä
herännyt ajatus, että sinne olisi hauska jälleen päästä. He olivat
aivan varmasti vakuutettuja siitä, että kaikki tulevat hyvin iloisiksi,
kun he vain ilmestyvät kaupunkiin.
Äkkiä he päättivät lähteä Helsinkiin.
Ja kun Kiljusille aina tapahtuu kovin merkillistä matkoillaan, niin oli
tämäkin matka sellainen, että se olisi oikeastaan historiaan
kirjoitettava.
Tehtyään tämän päätöksensä riemuitsivat he itse siitä niin kovasti,
että huusivat kaikki yht'aikaa. Ja kun he olivat toisilleen tällä
tavoin ilonsa ilmaisseet, menivät Mökö ja Luru etsimään Pullaa
ilmoittaakseen tälle, mikä sitä odotti. He tarttuivat molemmat Pullan
etukäpäliin ja pakottivat sen kulkemaan takajaloillaan heidän välissään
pitkin pihaa ja huusivat sille:
-- Me menemme Helsinkiin!
Ja Pulla taisi tämän ymmärtää, sillä se haukkui minkä suinkin jaksoi.
Ja kun se oli Kiljusen koira, niin se haukkui tavallista kovempaa,
sillä sen oli aina ollut pakko ponnistaa viimeisetkin voimansa
saadakseen äänensä kuuluviin.
Kun edellisellä matkalla asunto hotellissa oli tullut hiukan
levottomaksi, niin oli äiti Kiljunen tällä kertaa sitä mieltä, etteivät
he menekään asumaan minnekään hotelliin, hakevat ainoastaan jostain
rauhallisen huoneen ja vievät kotoa ruokaa mukanaan.
Tätä varten tuotiin suuri puulaatikko ja siihen ahdettiin kaikenlaista
sellaista, mitä suinkin voitiin syödä. Siinä oli voita ja leipää, oli
maitoa ja juustoa, oli palvattua lihaa ja nauriita, kylmiä perunoita ja
silakoita, siinä oli purkeissa puuroa ja puolahilloa, ja siinä oli
kahvipannukin ja kaikki, mitä tarvittiin kahvin valmistamiseen. Tämän
laatikon kuljettamiseksi otettiin matkaan poikien itse valmistamat
matalat kärryt, joissa oli neljä pyörää.
Jotta junassa ei laatikkoa käännettäisi nurin, jolloin tavarat
menisivät sekaisin, oli isä Kiljunen laittanut pahvista suuren lapun,
jossa oli kirjoitus: "Tämä puoli ylöspäin!" Ja tämä lappu aiottiin
naulata laatikon kanteen. Lapun isä antoi Mökölle, jotta hän sen
naulaisi, mutta Mökö pistikin sen taskuunsa ja sinne se jäi
toistaiseksi.
Puulaatikko oli suuri. Kun Pulla näki sinne ajettavan kaikenlaista
hyvää, teki sen mieli tarkastaa sitä. Juuri kun Kiljuset pukivat ylleen
päällysvaatteita, hyppäsi Pulla laatikon vieressä olevalle tuolille,
kohotti kuonollaan laatikon kantta, pisti päänsä yhä syvemmälle
ulottuakseen ottamaan jotain hyvää. Mutta silloin se kurottautuikin
liian syvälle; se retkahti laatikkoon, ja kansi putosi kiinni.
Jo oli kiire asemalle, ja isä Kiljunen pani nopeasti laatikon lukkoon.
Se nostettiin rattaille, ja herrasväki läksi ajamaan tulista vauhtia
asemalle.
Se oli taas sellaista menoa, että kyllä kylässä tiedettiin Kiljusten
olevan jonnekin matkalla.
Mennessään eivät Kiljuset muistaneetkaan, että Pullaa ei näkynyt
missään, niin paljon he ajattelivat sitä suurta iloa, mikä heille tulee
Helsinkiin päästyä.
He olivat tulleet asemalle, kun Luru sanoi:
-- Missä Pulla on?
-- Missä Pulla on? huusivat silloin kaikki Kiljuset yht'aikaa.
Silloin kuului laatikosta Pullan haukuntaa. Ja sen kuultuaan Kiljuset
taas huusivat, mutta tällä kertaa ilosta.
Laatikko avattiin, ja Pulla nosti kuononsa ylös ja haukahti iloisesti.
Mutta millaisessa tilassa se olikaan!
Pulla oli laatikossa ryöminyt sinne ja tänne ja lopulta jäänyt hyvin
merkilliseen asemaan. Sen toinen takajalka oli puuropurkissa, toinen
hillopurkissa, toinen etujalka oli voikimpaleessa, jonne se oli
painunut syvälle. Toinen etujalka vain oli vapaa, ja sitä se räpytteli
tervehtiäkseen poikia. Häntä, joka poikien ainaisesta repimisestä oli
tullut jokseenkin harvakarvaiseksi, oli myöskin vapaa, ja sitä se
heilutti.
Niin suuri oli Kiljusten ilo nähdessään taas kadonneen Pullansa,
etteivät he joutaneet laisinkaan ajattelemaan, miten ruokien oli
käynyt. Pulla nostettiin maalle, ja se alkoi heti nuolla käpäliään,
ensin etukäpälää, jossa oli voita, sitten sitä takajalkaa, joka oli
puurossa, ja viimein sitä, jossa oli hilloa. Pulla oli nimittäin viisas
koira ja tiesi hyvin, missä järjestyksessä ruoat syödään.
Kiireimmän kautta suljettiin laatikon kansi. Isä Kiljunen muisti
valmistaneensa tuollaisen lapun, joka oli kanteen kiinnitettävä.
Sitäkös nyt ruvettiin etsimään! Kun oli pidetty sellaista elämää, että
kaikki asemalla olevat riensivät katsomaan, mikä oli hätänä, löytyikin
se Mökön taskusta.
Kun ei ollutkaan vasaraa eikä nauloja, joilla se olisi kiinnitetty,
niin äiti Kiljunen otti sen huostaansa ja pisti sen omaan taskuunsa.
Kyllähän Kiljuset tiesivät, että juna sille asemalle pysähtyy, mutta se
ei estänyt heitä kaikkia huutamasta ja huitomasta käsillään, kun juna
ajoi asemalle.
Kun Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, "Pääskynen", joka on
tarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia, niin olihan junassa
monta, jotka heti melusta saattoivat arvata, että tämä oli nyt se
kuuluisa Kiljusen herrasväki, joka pyrki junaan.
Ja mikä oli seurauksena! Ei suinkaan se, että kaikki olisivat tahtoneet
olla heidän lähellään, niinkuin kuuluisille henkilöille yleensä
tapahtuu, vaan kaikki pakenivat siitä vaunusta, jonne Kiljusen joukko
oli mennyt, sillä he pelkäsivät joutuvansa johonkin selkkaukseen.
Kiljusen herrasväki oli siinä suhteessa omituinen, että sille tapahtui
merkillisiä asioita aina, kun se joutui muiden kanssa tekemisiin, mutta
harvoin mitään erikoista silloin, kun he olivat yksinään omissa
hoteissaan. Seurauksena tästä oli, että he pääsivät Helsinkiin asti
saamatta mitään merkillistä aikaan.
Mutta heti asemalla he herättivät suurta huomiota. Äiti Kiljunen oli,
niinkuin muistetaan, pistänyt tuon pahvipalan, jossa oli "Tämä puoli
ylöspäin", taskuunsa. Hänen ottaessaan nenäliinaansa tuli pahvipala sen
mukana ja jäi roikkumaan hameen päälle.
Ai, kuinka ihmiset nauroivat sen nähdessään. Muutamat oikein hirnuivat
ilosta, pikkupojat hyppelivät ja huusivat, asemalla olevat
sanomalehtimyyjät huusivat paljoa kovempaa kuin lehtiä kaupatessaan:
"Tämä puoli ylöspäin!" Ei asemalla ollut ainoatakaan, joka ei olisi
nauranut.
Ja hullunkuristahan se olikin, kun äiti Kiljusen hameessa oli sellainen
kyltti, että hamepuoli oli pidettävä ylöspäin. Kaikkihan silloin
kuvittelivat, miltä laiha äiti Kiljunen näyttäisi, jos hänet pantaisiin
käsillään seisomaan.
Kiljuset eivät ymmärtäneet tätä ihmisten iloisuutta millään muulla
tavalla, kuin että kaikki riemuitsivat heidän tulostaan Helsinkiin. Sen
vuoksi he nyökkäsivät kaikille ystävällisesti aivan kuin vanhoille
tutuilleen.
Äiti Kiljunen ensimmäisenä huomasi, että hänelle naurettiin, ja
katsoessaan sivulle hän näki tuon lapun. Ja silloin hän parkaisi niin
kovasti, että kyllä hän silloin olisi saanut Kiljusen nimen, ellei
hänellä jo ennestään sitä olisi ollut. Ja ihmiset nauroivat vieläkin
makeammin hänen huudolleen.
Kun herrasväki oli saanut tavaransa, niin he panivat laatikkonsa
poikien rattaille ja läksivät kaikkien ihmetellen heitä katsellessa
Rautatientorille.
Sen laidassa on Kansallisteatteri, jossa juuri sinä iltana oli
näytäntö. Sinne päätti isä Kiljunen viedä koko perheensä. Ja nyt sitä
marssittiin teatteria kohden. Isä veti rattaita, pojat astelivat
rinnalla, äiti kulki jäljestä, ja viimeisenä tuli Pulla, joka iloisesti
hyppeli ja haukkui jokaista autoa, minkä sattui näkemään.
Teatterin eteiseen päästyä syntyi siellä olevan vartijan kanssa kova
riita, sillä hän ei millään muotoa sallinut, että Kiljuset veisivät
laatikkonsa teatteriin sisään. Eikä hän Pullaakaan tahtonut millään
muotoa päästää sinne.
Kun siinä oli väitelty, suostui vartija ottamaan huostaansa laatikon ja
Pullan. Isä Kiljunen osti pääsyliput, ja nyt meni herrasväki
teatteriin.
-- Näytäntö on jo alkanut, pitäkää kiirettä, sanoi ovenvartija.
Se oli varomaton sana sellaiselle joukolle, kuin Kiljusen herrasväki
oli. Vai vielä piti pitää kiirettäkin!
He ryntäsivät sellaisella vauhdilla sisään, että ovissa olevat lasit
helisivät ja katsomossa olevat ihmiset luulivat, että eteisessä
tapahtui jotain kamalaa. Näyttelijätkin vähäksi aikaa taukosivat
lavalla puhumasta. Pian kaikki kuitenkin rauhoittuivat nähdessään, että
saliin oli tulossa ihmisiä ja että melu oli saanut alkunsa siitä.
-- Missä meidän paikkamme on? huusi isä Kiljunen heti ovella,
astuttuaan sisään pimeään saliin.
-- Missä meidän paikkamme on? huusivat pojatkin.
Yleisö alkoi huutaa: sh, sh! Kiljuset luulivat, että se kuului asiaan,
ja huusivat hekin: sh, sh! Siitä syntyi sellainen suhina, ettei
laisinkaan kuullut, mitä näyttämöllä sanottiin. Ei se ollut
välttämätöntäkään, sillä kaikkien huomio oli kääntynyt sisääntulevaan
herrasväkeen.
-- Keitä he ovat? kysyi eräs nainen vieressään olevalta naiselta.
Isä Kiljunen kuuli tämän ja vastasi heti täydellä äänellä: