Kiljusen herrasväki - 1

KILJUSEN HERRASVÄKI
Kirj.
JALMARI FINNE



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.


SISÄLLYS:
Kiljusen herrasväen Helsingin-matka
Kiljusen herrasväen kalastusmatka
Saunamatka
Mökön ja Lurun syntymäpäivä
Aarteen kaivaminen
Kun Kiljuset olivat hirviä pyytämässä
Kiljusen herrasväen toinen Helsingin-matka
Kiljusen herrasväen markkinamatka


Kiljusen herrasväen Helsingin-matka

Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa.
Heitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen
ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja
tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä
vanhat.
Mökö oli aivan isänsä näköinen, ja arvaahan sen, ettei hän silloin
juuri kaunis ollut. Kaljua päätä ei hänellä tosin ollut, mutta muuten
hän oli aivan isänsä kuva. Luru taas oli äitinsä näköinen, ja arvaahan
sen, ettei hänkään juuri kaunis ollut. Mökön nimi oli oikeastaan Mikael
ja Lurun nimi Lennart. Mutta sitä ei enää kukaan muistanut, vaan kaikki
sanoivat heitä Mököksi ja Luruksi.
Eikä heidän sukunimensäkään ollut oikeastaan Kiljunen, vaan Kiljander.
He olivat saaneet Kiljusen nimen siksi, että aina pitivät niin suurta
ääntä. He eivät osanneet ollenkaan puhua hiljaa, vaan huusivat. Ja he
huusivat, tapahtui mitä tahansa, hyvää tai pahaa. Siksi he olivat
saaneet nimen Kiljunen, ja he olivat lopulta itsekin jo siihen niin
tottuneet, että nimittivät itseään Kiljusiksi.
He olivat päättäneet tehdä huvimatkan Helsinkiin. Isä ja äiti olivat
siellä kyllä usein käyneet, mutta pojat eivät koskaan. Ja kun Mökö ja
Luru jo olivat yhdeksänvuotiaita ja heidät oli lähetettävä kouluun
syksyllä, niin isä ja äiti päättivät ensin näyttää heille kaupunkia,
jotta he eivät syksyllä eksyisi siellä.
Oli kesäkuun 30. päivä, ja aamusta alkaen oli valmistauduttu matkaan.
Olipa siinä hälinää ja huutoa, ennenkuin kaikki tavarat olivat
kunnossa! Suureen matkakirstuun ahdettiin isän, äidin ja poikien
vaatteita.
Pojat olivat tahtoneet, että heidän koiransakin pääsisi Helsinkiä
katsomaan. Tämä koira oli pieni ja paksu villakoira, ja sen nimi oli
Pulla.
Nyt oli Pulla ensin saatava kiinni, että sille pantaisiin kaulaan
ketjut, joista sitä kuljetettaisiin. Mutta kun Mökö tuli ketjut
käsissään sen lähelle, niin läksi Pulla karkuun. Se juoksi pitkin
pihamaata, ja Mökö ja Luru sen jäljestä. Ja koira haukkui ja pojat
huusivat ja isä ja äiti toruivat. Oli siinä ääntä. Ja ihmiset kaukana
kylällä sanoivat: Mitä se Kiljusen herrasväki taas kiljuu?
Vihdoin saatiin Pulla kiinni. Se oli juossut lehtimajaan eikä päässyt
sieltä enää karkaamaan.
Sillä aikaa kun isä ja äiti antoivat palvelijoille määräyksiä talon
hoidosta heidän poissa ollessaan, olivat Mökö ja Luru kuurupiilosilla.
Ensin meni Mökö piiloon. Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas
tullessaan pudotti kaksi suurta hatturasiaa. Sitten meni Luru piiloon,
ja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen
kiinni. Ja kansi meni lukkoon!!
Kesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä
piti vietämän matkakirstu, toisella Kiljusen herrasväki asemalle. Renki
nosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla
kirstussa eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua
löydäkään!
Eihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin
koko talon väki etsi häntä joka paikasta huutaen: Luru! Luru! Luru!
Sillä aikaa tuli Lurun yhä vaikeammaksi hengittää kirstussa, sillä ilma
alkoi loppua. Hän alkoi huutaa, ja arvaahan sen, että se kuului, olihan
hän Kiljusen Luru. Renki, joka istui kirstun päällä ajamassa, pelästyi,
ja hevonen pelästyi, ja vähän ajan päästä olivat hevonen, renki, kirstu
ja sen sisässä Luru maantienojassa. Renki koetti saada kirstua auki,
mutta sehän oli mennyt lukkoon.
Hän jätti hevosen maantielle ja juoksi taloa kohden huutaen:
-- Tuolla se Luru on maantienojassa kirstun sisällä!
Isä ja äiti parkaisivat kauhusta. Ja kyllä se kuului, kun Kiljusen
herrasväki huusi. Kiireimmän kautta he ajoivat toisella hevosella
sinne, missä Luru oli maantienojassa nurin menneen kirstun sisällä.
Kirstu käännettiin oikeinpäin, ja Luru tuli ulos. Kummallista kyllä hän
ei edes huutanutkaan niin tukehduksissa hän oli.
Kirstu nostettiin rattaille, ja Kiljusen herrasväki nousi toisille
rattaille ja he ajoivat asemalle päin, isä ja äiti istuen edessä ja
Mökö ja Luru takana. Oli ajettu jo jonkin matkaa, kun molemmat pojat
huusivat aivan yht'aikaa. Ja he huusivat niin kovaa, että isä ja äiti
pelästyivät, ja se oli jo paljon se, sillä kyllä he olivat huutoon
tottuneita.
-- Mikä nyt on hätänä? huusi äiti.
-- Pulla! Pulla jäi kotiin! huusivat molemmat pojat.
Hevonen käännettiin ja käytiin hakemassa Pulla rattaille.
Asemalle ajettaessa pojat pitivät sitä sylissään. Se oli levoton ja
koetti puraista poikia, ja arvaahan sen, että se sen teki, kun Mökö
koko ajan sitä nipisteli.
Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaitten jäljestä ja laskivat sen
maantielle, itse pitäen ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi
minkä jaksoi.
Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä. Hän alkoi ajaa
kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui, ja
kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin se laahautui pitkin maantietä.
Ja tomu pölysi korkealle ilmaan.
Taas pojat huusivat.
Isän täytyi seisauttaa hevonen siksi, kunnes Pulla oli nostettu
rattaille.
Ai, ai, kuinka harmaa se oli, ja niin likainen, niin likainen. Arvaahan
sen, kun oli saanut kieriä pitkin tomuista maantietä.
Jo oltiin lähellä asemaa.
Samassa tuli juna asemalle.
Ja silloin kaikki: isä, äiti, Mökö ja Luru huusivat:
-- Ei saa jättää!
Koko junaväki aivan säikähtyi tätä melua, ja koneenkäyttäjä unohti
panna veturin liikkeelle, hän katseli vain tuota joukkoa, joka tuli
täyttä laukkaa ajaen maantietä pitkin ja huusi ja huitoi käsillään.
Olipa asemalla hälinää, kun Kiljusen herrasväki sinne pääsi! Sellainen
hälinä, että luuli jo suuren tappelun tulleen. Mutta eihän siellä
mitään tappelua ollut, Kiljusen herrasväki vain matkusti Helsinkiin.
Matkakirstu vietiin tavaravaunuun, samoin Pulla, sillä koiria ei saa
kuljettaa matkustajavaunuissa, ja Kiljusen herrasväki lykättiin
matkustajavaunuun.
Juna läksi liikkeelle.
Viisi minuuttia olivat Kiljuset aivan vaiti paikoillaan, ja se oli
merkillistä, sillä tavallisesti he puhuivat ja huusivat aina. Mutta
matka asemalle oli ollut niin seikkailurikas, että he itsekin olivat
hämmästyneitä siitä, että nyt kuitenkin istuivat junassa.
Mutta kun viisi minuuttia oli kulunut, pujahtivat Mökö ja Luru
vaununsillalle. Siellä alkoi Mökö ajatella, mitenkähän Pulla voi. Hän
tiesi, että Pulla oli junan viimeisessä vaunussa, joka oli tavaravaunu.
-- Mennään katsomaan Pullaa, sanoi Mökö Lurulle.
Juna kulki silloin ylämäkeä ja siis tavallista hiljempaa. Mökö hyppäsi
junasta pois. Luru olisi seurannut, ellei olisi nähnyt, miten Mökö
kaatui ja kieri pitkän matkaa radan sivua myöten. Hän jätti sen siis
tekemättä. Samassa tuli junailija ja ajoi Lurun vaunuun sisälle.
Kun Luru tuli sinne yksinään, kysyi äiti heti:
-- Missä Mökö on?
-- Mökö hyppäsi junasta, vastasi Luru.
-- Hyppäsi junasta! huusivat isä ja äiti yht'aikaa.
-- Hän meni katsomaan Pullaa. En tiedä, pääsikö hän, sillä hän kieri
pitkin radan sivua. Meni aivan ympäri, noin, noin, niinkuin kerä tai
niinkuin Pulla siellä maantiellä, selitti Luru.
Olipa se hälinää ja huutoa, joka syntyi!
Vaunun seinässä oli hätäjarru, sitä vedettiin, ja juna pysähtyi. Ja
kaikki huusivat, tietysti Kiljuset itse eniten. Ihmiset pistivät päänsä
ikkunoista ulos, ja kun kuulivat, että eräs poika oli pudonnut junasta,
niin kaikki alkoivat huutaa.
Ihmisiä tuli vaunuista ja astui radalle, ja suuri lauma, Kiljuset
etunenässä, läksi juoksemaan sinne, mistä juna oli tullut. Muutamat
kompastuivat ratapölkkyihin, mutta nousivat taas ja jatkoivat juoksua.
Löytyihän Mökö. Hän poimi mansikoita radan reunalla. Likainen hän oli,
hyvin likainen, mutta aivan terve. Kun hän oli niin lihava, ei hän
ollut loukannutkaan itseään junasta hypätessään. Hän oli vain kierinyt
ja töyssyellyt kuin pallo.
Kiljuset huusivat ilosta nähdessään toisensa. Ja aivan vieraatkin
ihmiset syleilivät Mököä. Sitten kaikki palasivat takaisin junaan.
Nyt pantiin Mökö ja Luru istumaan vaunun penkille vastapäätä
vanhempiaan ja ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin heitä
liikkumasta paikoiltaan.
Parin tunnin päästä tultiin Helsinkiin. Ei junamatka sen pitempi ollut.
Asemalla isä piteli Mököstä ja äiti Lurusta kiinni, jott'eivät he
katoaisi väentungoksessa. Suuren huudon jälkeen he saivat kantajan
käsiinsä ja antoivat tämän toimeksi hankkia Pullan ja matkakirstun
tavaravaunusta esiin. Pulla otettiin samaan matkaan heidän kanssaan,
mutta matkakirstu lähetettiin hevosella hotelliin, jonne Kiljuset
olivat päättäneet asettua asumaan pariksi päiväksi. He päättivät astua
jalkaisin hotelliin, näyttääkseen samalla kaupunkia pojille.
Rautatientorilla kulki raitiotievaunu, ja Mökö ja Luru tahtoivat päästä
sillä ajamaan. Isä ja äiti suostuivat siihen. Kun vaunu oli jo
liikkeellä juoksivat he sen jäljestä huutaen ja huitoen käsillään.
Vaunu pysähtyi, ja Kiljusen herrasväki, kaikki viisi, sillä olihan
Pullakin matkassa, kiipesi vaunuun. He olivat töin tuskin ennättäneet
istua, kun isä Kiljunen huusi:
-- Hyväinen aika! Me ajamme aivan väärään suuntaan! Seis! Seis!
Suurella hälinällä he kiipesivät taas pois vaunusta, joka oli jo
päässyt Villenkadun kulmaan, ja alkoivat juosta takaisin asemalle päin,
Pulla edellä, pojat jäljestä ja viimeisinä isä ja äiti.
Tultuaan jälleen aseman luo mietti isä Kiljunen. Lopulta hän sanoi:
-- Se vaunu, joka vie hotelliin päin, kulkeekin Aleksanterinkatua
pitkin.
Rautatientorilta johtaa lyhyt Keskuskatu Aleksanterinkadulle. Sitä
pitkin he nyt alkoivat juosta. Tietysti keskellä katua, sillä
katukäytävällä he olisivat kaataneet kumoon kaikki ihmiset.
Siellä jo kulki raitiotievaunu Aleksanterinkatua pitkin. Isä Kiljunen
huusi: -- Seis! ja heilutti lakkiaan.
Äiti Kiljunen huusi:
-- Seis! ja heilutti nenäliinaansa.
Mökö ja Luru kiljuivat:
-- Seis! ja heiluttivat käsiään.
Ja Pulla haukkui ja heilutti häntäänsä.
Kaikki ihmiset pysähtyivät ihmettelemään tätä mellakkaa. Vaunu oli
pysähtynyt, ja Kiljuset kiipesivät läähättäen sisään.
He olivat niin hengästyneitä juoksemisesta ja huutamisesta, etteivät
ennättäneet sanoa eikä tehdä mitään, ennenkuin jo olivat hotellinsa
edessä.
Sinne oli jo tuotu heidän matkakirstunsakin. He saivat huoneen ja
menivät sinne puhdistamaan itseään, sillä olivathan he kovasti
tomuisia.
Hotellin palvelijatar, joka näki, millaisessa tilassa he olivat, sanoi:
-- Täällä on aivan lähellä kaksi kylpyhuonetta, jos herrasväki tahtoo
niitä käyttää.
Mökö ja Luru seurasivat palvelijatarta katsomaan, millaisia ne olivat,
sillä kun he eivät koskaan ennen olleet käyneet kaupungissa, eivät he
tienneet niistä mitään. Pulla seurasi heitä.
Palvelijattaren mentyä he jäivät kumpikin eri kylpyhuoneeseen ja
avasivat kaikki hanat. Sitten Mökö pani Pullan uimaan ammeeseen, ja
sitten Luru teki samoin omassa kylpyhuoneessaan. Kun hanat olivat auki,
tulivat ammeet pian niin täyteen vettä, että se meni yli reunojen.
Pojat eivät osanneetkaan hanoja sulkea, vaan jättivät ne auki ja
menivät siihen huoneeseen, jossa isä ja äiti olivat. Siellä heidän
kasvonsa pestiin, tukka kammattiin ja vaatteet harjattiin.
Mutta hotellissa alkoi kuulua kovaa huutoa.
Kiljuset läksivät katsomaan, mitä se oli. Kylpyhuoneista tuli käytävään
vettä aivan virtanaan. Sitä lainehti kaikkialla. Mökö ja Luru huusivat
riemusta ja astelivat vedessä lyöden jalkojaan siihen niin, että vesi
roiskui korkealle.
Olipa siinä työtä ja vaivaa, ennenkuin hanat olivat suljetut ja kaikki
taas käytävissä kuivattu. Hotellin isäntä torui Kiljusia, isä ja äiti
huusivat pojilleen, ja Mökö ja Luru nauroivat tälle vedenpaisumukselle.
Nyt läksivät isä ja äiti näyttämään pojille kaupunkia. Suurtori oli
aivan lähellä, ja sen keskellä Aleksanterin patsas. Pulla alkoi
tietysti heti haukkua pronssileijonaa, joka oli patsaan juurella. Mökö
ja Luru tahtoivat koettaa, voiko sen selässä ratsastaa, ja samassa he
olivatkin jo kiivenneet sen selkään.
Mutta torin varrella on poliisikamari, eivätkä poliisit salli
kiipeilemistä leijonan selkään. Sieltä huudettiin:
-- Pois, pojat, sieltä!
Mökö ja Luru pelästyivät, tulivat alas ja läksivät juoksemaan pakoon.
Poliisikamarista ryntäsi kymmenen poliisia heidän peräänsä. Pojat
edellä, isä ja äiti heidän jäljestään ja nuo kymmenen poliisia ja Pulla
viimeisenä juoksivat Suurkirkon korkeita portaita ylös. Päästyään
kirkon luo näkivät pojat sen seinällä rautaiset tikapuut ja alkoivat
kavuta niitä ylös. Isä ja äiti, jotka tahtoivat pidättää heitä,
kiipesivät heidän jäljestään. Ja poliisit, jotka tahtoivat ottaa heidät
kiinni, tulivat kaikki kymmenen heidän perässään. Katolle päästyään
alkoivat pojat juosta kirkon kupukaton ympäri, ja vanhemmat sekä
poliisit heidän jäljessään.
Pulla oli jäänyt alas ja haukkua räkytti siellä vimmatusti.
Kierrettyään kupukaton tulivat pojat jälleen tikapuiden luo ja alkoivat
kiivetä alas, isä ja äiti jäljessä ja poliisit viimeiseksi. Alhaalla
otti Pulla heidät suurella ilohaukunnalla vastaan.
Pojat juoksivat kirkon portaita alas ja toiset heidän jäljessään. He
juoksivat yli Suurtorin ja pitkin Sofiankatua Kauppatorille. He
juoksivat huutaen, sillä tietysti he kaikki huusivat, yhä eteenpäin
satamaa kohden. Siellä tuli meri vastaan.
Pojat eivät voineet hillitä vauhtiaan, vaan molskahtivat veteen. Isä ja
äiti pelästyivät ja hyppäsivät heitä auttamaan. Poliisit pelkäsivät
heidän hukkuvan ja seurasivat perässä.
Olipa silloin vedessä pulikoitsijoita! Mökö ja Luru uivat ja huusivat
ja Pulla ui heidän jäljessään. Isä ja äiti kiljuivat ja koettivat saada
pojista kiinni. Ja poliisit koettivat auttaa heitä kaikkia vedestä.
Kaupungilla oli paljon väkeä liikkeellä, ja ne juoksivat kaikki
katsomaan tätä hälinää. Väkeä tuli joka taholta, ja kohta oli tori niin
täynnä kansaa, että raitiotievaunutkaan eivät päässeet kulkemaan, vaan
liikenne oli pysäytettävä.
Pulla pääsi eräästä kohdasta rannalle, ja Luru seurasi sitä ottaakseen
sen kiinni. Tätä eivät toiset uidessaan huomanneet.
Vihdoin saatiin Kiljusen herrasväki rannalle, ja kaikki kymmenen
poliisia nousivat vedestä ylös. Silloin huomasivat Kiljuset, että Luru
oli poissa.
-- Hän on hukkunut! huusivat he, ja isä, äiti sekä Mökö hyppäsivät
jälleen veteen etsiäkseen häntä.
Poliisit, joiden tehtävänä on etsiä hukkuneita, hyppäsivät tietysti
myöskin. Ja siellä nyt koko joukko oli uudelleen meressä!
Poliisit sukelsivat, ja Mökö ja äiti sukelsivat. Isä oli niin lihava,
ettei hän mitenkään päässyt veden alle. Olipa se sukeltamista! Vesi
aivan kuohui. Ja ihmiset rannalla huusivat kauhusta, kun luulivat
pienen pojan sinne hukkuneen. Jota enemmän he huusivat, sitä enemmän
kokoontui kansaa torille. Olipa siinä tungosta!
Torilla oli Luru viimein saanut Pullan kiinni ja tuli katsomaan, miksi
kaikki niin kovasti huusivat. Kun hän näki vanhempansa, veljensä ja
poliisit yhä sukeltamassa, huusi hän:
-- Mitä te sieltä etsitte?
Isä näki Lurun ja huusi ilosta, ja äiti huusi, ja Mökö huusi, ja koko
kansa torilla huusi ilosta. Olipa siinä ilohuutoa yhdeksi kertaa!
Kaikki nousivat vedestä pois, ja märkiä he olivat, aivan läpimärkiä.
Kiljuset menivät hotelliin muuttamaan toiset vaatteet ylleen ja
poliisit läksivät poliisikamariin kuivaamaan univormujaan. Ja kansa
hurrasi heidän kulkiessaan. Se oli suuri juhlapäivä Helsingissä.
Nyt saivat Kiljuset riisua aivan kaikki vaatteensa ja muuttaa kuivat
ylleen. Ensin otettiin alusvaatteet esiin.
Mököllä oli vasta paita yllään, kun hän toisten huomaamatta pujahti
ovesta ulos ja läksi juoksemaan hotellin portaita alas. Alhaalla koetti
ovenvartija häntä pidättää, mutta Mökö livahti hänen käsistään ja pääsi
Kauppatorille.
Isä ja äiti huomasivat Mökön kadonneen ja unohtaen, ettei heilläkään
ollut muuta kuin alusvaatteet päällään, läksivät etsimään häntä.
Kuultuaan, että Mökö oli juossut torille, juoksivat hekin sinne.
Olipa se merkillinen näky! Edellä juoksi Mökö paitasillaan, ja häntä
ajoi takaa muu Kiljusen perhe. Lurulla oli hänelläkin ainoastaan paita,
isällä oli alushousut jo jalassaan ja äidilläkin alushame päällään.
Kaikki ihmiset huusivat hämmästyksestä heidät nähdessään, sillä eihän
kukaan Helsingissä kulje kadulla alusvaatteisillaan. Mutta Kiljuset
eivät sitä muistaneet. He näkivät Mökön juoksevan laivarantaan ja
riensivät jäljestä sinne.
Rannassa oli höyrylaiva, joka oli juuri lähtemässä Suomenlinnaan. Mökö
tahtoi matkustaa laivassa ja hyppäsi siihen juuri silloin, kun se
erkani rannasta.
Isä, äiti, Luru ja Pulla tulivat huutaen rantaan. Pulla ei huutanut, se
haukkui, mutta muut Kiljuset huusivat.
Eihän höyrylaiva silloin enää kääntynyt, vaan mennä huristi eteenpäin.
Kiljuset aivan kauhistuivat luullen, että nyt Mökö meni ainiaaksi pois.
Rannassa oli toinen höyrylaiva. Kiljuset menivät siihen ja luvaten
suuren summan rahaa saivat koneenkäyttäjän lähtemään ajamaan takaa
toista laivaa. Isä Kiljunen huusi edellistä pysähtymään, ja kun hänen
äänensä ei kuulunut, niin hän pani laivan pillin soimaan. Ja se vihelsi
ja vonkui niin, että koko kaupunki kaikui.
Tämän kuuli Mökö ja pani oman laivansa pillin myöskin soimaan, sillä
hän oli nähnyt perämiehen vieressä nuoran, josta vetämällä sai pillin
soimaan.
Kun satamassa olevissa laivoissa kuultiin tällaista viheltämistä, niin
ne kaikki läksivät jäljestä, sillä kaikki luulivat, että jokin suuri
vaara oli lähellä. Meri oli aivan mustanaan laivoja, sillä Helsingin
satamassa oli niitä kesällä aina hyvin paljon. Siellä oli suuria
ulkomaan laivoja ja pieniä saaristolaivoja ja moottoriveneitä. Ja kun
ne olivat aina ajamaisillaan toistensa päälle, täytyi niiden panna
vihellyspillit soimaan. Oli siinä jos jonkinlaista ääntä. Suuret laivat
pörisivät, pienemmät pärisivät ja pienet pirisivät. Ja melu oli niin
kauhea, että kaupungin kaikki asukkaat riensivät suurin joukoin rantaan
katsomaan, mikä oli hätänä.
Kun Suomenlinnasta nähtiin että kaikki Helsingin laivat tulivat
hirveällä hälinällä ja pärinällä Suomenlinnaa kohden, niin luultiin
koko kaupungin tulleen hulluksi ja hyökkäävän linnoitusta vastaan.
Kaikki kanuunat käännettiin kaupunkiin päin, ja koko sotaväki oli
aseissa.
Se laiva, jossa Mökö paitasillaan oli, laski Suomenlinnan rantaan. Pian
tuli Kiljusen muukin perhe toisella laivalla. Kyllä suomenlinnalaiset
hämmästyneinä katselivat tätä herrasväkeä, jolla ei ollut päällään
muuta kuin alusvaatteet.
Ilosta huutaen syleilivät Kiljuset toisiaan. Pian saatiin
suomenlinnalaisille asia selvitetyksi, ja silloin kaikki nauroivat
oikein makeasti.
Kun Kiljusilla oli niin vähän vaatteita yllään, niin annettiin heille
lainaksi sotilaitten univormuja. Kylläpä he olivat hullunkurisen
näköisiä niissä pukimissaan, varsinkin pojat, joilla takki laahasi
maata ja jotka tavantakaa kompastuivat siihen.
Kiljuset palasivat laivalla takaisin Helsinkiin. Olipa se komeata
tuloa, sillä kaikki muut laivat seurasivat heitä.
Satama oli aivan tungokseen asti täynnä kansaa, kun he astuivat maihin.
Pian selvisi kaikille, mikä oli ollut tämän aiheena. Ja silloinpa
naurettiin ja hurraahuudoilla otettiin Kiljusen perhe vastaan rantaan
tullessaan. Ja kannattikin hurrata, sillä he olivat niin perin
merkillisen näköisiä sotilaitten takeissa.
Kiljuset olivat aivan liikutettuja tästä vastaanotosta. He eivät
koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että pääkaupunki ottaisi heidät
vastaan sellaisilla suosionosoituksilla.
Päästyään hotelliin, jossa kaikki palvelijat, ovenvartijasta
kyökkipiikoihin ja kengänkiilloittajiin asti, olivat heitä
vastaanottamassa, menivät he huoneeseensa jälleen pukeutumaan omiin
vaatteisiinsa. Sen tehtyään he tilasivat itselleen ruokaa ja söivät
suurella ruokahalulla, sillä olivathan he sinä päivänä olleet kovasti
liikkeessä.
Koko päivällisen ajan seisoi kaksi palvelijaa heidän pöytänsä ääressä
ja kolmas kuljetteli heille ruokia. Kiljuset luulivat tätä
palvelijoiden suurta määrää kohteliaisuudeksi, mutta se olikin hotellin
isännän keksimä varokeino. Hän pani Kiljusille vartijat, jotta he eivät
voisi saada mitään odottamatonta jälleen aikaan.
Syötyään päättivät isä ja äiti mennä Korkeasaareen näyttämään Mökölle
ja Lurulle siellä olevaa eläinkokoelmaa. Heidän tultuaan kadulle oli
Helsingin poliisimestari viiden poliisin kanssa heitä odottamassa.
Tämäkin oli varovaisuustoimenpide poliisilaitoksen puolelta, jotta
Kiljuset eivät saisi mitään odottamatonta aikaan.
Poliisit saattoivat Kiljusen herrasväen laivarantaan, ja Kiljuset
luulivat, että tämäkin oli kohteliaisuutta.
Kun herrasväki ilman mitään häiriöitä oli päässyt Korkeasaareen
menevään laivaan ja se oli lähtenyt liikkeelle, sanoi poliisimestari
poliiseille:
-- Nyt saa Helsingin kaupunki kai vähän aikaa olla rauhassa.
Hän jäi kuitenkin rantaan katsomaan, pääsikö laiva onnellisesti
Korkeasaareen.
Eihän se päässyt!
Aivan puolitiessä se pysähtyi, ja sieltä kuului niin kamalaa huutoa,
että kylmät väreet kävivät poliisimestarin ruumiin läpi.
Mitä oli laivalla tapahtunut?
Mökö ja Luru olivat alussa katselleet koneiden käyntiä ja sitten
menneet laivan perään. Täältä he kenenkään huomaamatta kiipesivät
laivan katolle. Isä ja äiti Kiljunen etsivät poikiaan ja kun ei niitä
mistään löydetty, niin he alkoivat huutaa.
-- Ne ovat hukkuneet! huusivat he.
Kaikki laivassaolijat kauhistuivat ja alkoivat hekin huutaa. Kone
pysäytettiin, ja kaikki katselivat ympärilleen, eikö veden pinnalla
näkyisi lapsia.
Tällä välin olivat poliisit tulleet toisella laivalla apuun. Kuultuaan,
mitä etsittiin, sanoivat he:
-- Tuollahan pojat ovat laivan katolla!
Laiva pääsi jatkamaan matkaansa Korkeasaareen, ja pojat otettiin
katolta alas. Poliisimestari ensin aikoi tulla miehineen vartioimaan,
mutta palasikin kaupunkiin.
Korkeasaaressa pojat juoksivat erilleen vanhemmistaan. Kun he näkivät
kaikki eläimet häkeissään, tuli heidän niitä sääli ja he päättivät
päästää ne vapaiksi. He olivat tottuneet käyristetyllä naulalla
avaamaan lukkoja; nyt he etsivät nauloja, löysivätkin, ja tekivät
niistä lukkojen avaajia.
Syntyipä saarella hälinää, kun kaikki pedot vähitellen tulivat
häkeistään maalle. Ensin ne ajoivat ainoastaan toisiaan takaa, mutta
lopulta ihmisiäkin, jotka peloissaan eivät tienneet, mihin olisivat
paenneet.
Ihmisiä juoksi pitkin saarta, ja karhut, pukit, hirvet, sudet, ketut ja
kaikki muut eläimet niiden jäljestä. Ihmiset parkuivat ja eläimet
karjuivat.
Olipa se elämää!
Kun ei muita pakopaikkoja ollut, ja saarella oli paljon väkeä, niin
ihmiset kiipesivät puihin. Ja pian näki kaikkialla puiden oksilla
istuvia, itkeviä ja huutavia olentoja. Ja eläimet pitivät alhaalla
hauskaa ja tanssivat saadessaan taas olla vapaudessaan.
Kiljusen isä ja äiti huusivat poikiaan, ja kuuluihan heidän huutonsa
yli muiden huudon. Mökö ja Luru juoksivat ravintolan luo, jonka katolla
isä ja äiti monen muun kanssa istuivat.
Pian levisi sana Helsinkiin tästä kauhistuksesta. Kaikki riensivät
apuun, ja meri oli mustanaan laivoja ja veneitä, mutta kukaan ei
uskaltanut nousta maihin. Lopulta tuli palokunta ja toi suuren
höyryruiskunsa. Ruiskuttamalla vettä petojen päälle saatiin ne menemään
takaisin häkkeihinsä. Ihmiset uskalsivat tulla puista alas ja juoksivat
rantaan, jotta pääsivät laivoihin.
Vihdoin olivat kaikki muut eläimet häkeissään paitsi karhut, jotka
eivät uskaltaneet mennä häkkiinsä. Siellä oli Pulla. Se oli sinne
paennut petoja ja haukkua rähisi nyt siellä vimmatusti, niin että
karhutkin pelkäsivät. Mökö ja Luru saivat sen sieltä pois, ja silloin
saatiin karhutkin häkkiinsä, ja Korkeasaaressa oli taas rauhallista.
Kaikki ihmiset palasivat kaupunkiin, Kiljusen herrasväki myöskin. Päivä
oli ollut niin rasittava, että he päättivät mennä varhain levolle.
Heidän mielestään Helsinki oli hyvin hauska kaupunki ja ihmiset hyvin
ystävällisiä, varsinkin poliisit, jotka aina seurasivat heitä. Yölläkin
oli kaksi poliisia heidän ovensa takana vartioimassa, jotta he eivät
pääsisi yöllä saamaan mitään odottamatonta aikaan.
Kiljuset olivat niin väsyneitä, etteivät olisi jaksaneetkaan mitään
erikoista hommata. Mutta tuli aamu!
Kiljuset olivat levänneet, olivat sen vuoksi hyvällä tuulella, ja
silloin oli täysi syy pelätä, että heille tapahtuisi taas jotain
odottamatonta.
Ja tietysti tapahtui heti, kun pojat olivat päässeet vuoteistaan ylös!
He karkasivat käytävään. Poliisit olivat poissa. Nyt he arvelivat
tuottavansa koko hotellille suuren ilon. Kylläpä olikin heidän
tuottamansa ilo hyvin merkillinen. He alkoivat juosta pitkin hotellia
ja huutaa:
-- Tuli on irti! Tuli on irti!
Hotellissa oli hyvin paljon matkustajahuoneita, ja kaikista niistä
juoksi ihmisiä ulos. Olipa siinä hälinää ja melua! Ja mitenkä nuo
kaikki ihmiset olivat puettuja! Useimmat nousivat suoraan sängyistään
ja juoksivat portaita alas! Naiset huusivat ja miehet huusivat pelosta
ja kauhusta.
Mutta kun he huomasivat, että kaikki olikin ollut ainoastaan turhaa
hälytystä, niin silloinpa vasta he oikein huusivatkin. Mutta nyt
kiukusta. Kyllä oli hotellissa melua ja hälinää.
Hotellin isäntä käski Kiljusia muuttamaan vielä samana päivänä pois,
sillä heidän olonsa teki koko hotellin rauhattomaksi.
Koko Kiljusen herrasväki, Pulla siihen luettuna, läksi nyt kaupungille,
tietysti poliisin vartioimana. He alkoivat etsiä itselleen asuntoa
kaupungin rauhallisimmalta puolelta, Kaivopuistosta. Isä Kiljusen
mielestä olivat muut saaneet rauhattomuutta aikaan, eivätkä he.
Kauppatorilla he nousivat siihen raitiotievaunuun, joka menee
Kaivopuistoon päin. Vaunussa ei ollut ketään muuta kuin he.
Isä ja äiti menivät Pullan kanssa sisään. Mökö ja Luru
vaununkuljettajan luo, vaunun etuosaan. Vaunun konduktööri meni
siirtämään vaihdetta, jotta vaunu pääsisi Kaivopuiston raiteelle, sillä
Kauppatorilta haarautuu raiteita moneen suuntaan.
Kun konduktööri oli siten vaunusta poissa ja kuljettaja hetkiseksi
läksi hänkin torille, niin pojat tarttuivat siihen veiviin, jolla sähkö
yhdistetään vaunun koneeseen. He väänsivät täyden sähkön koneeseen! Ja
kyllä se tuntuikin heti! Vaunu oikein syöksyi eteenpäin. Sinne ne
jäivät torille huutamaan sekä konduktööri että kuljettaja. Jo alkoivat
Kiljusetkin huutaa, niin huimaavaa vauhtia mentiin rataa myöten
eteenpäin. Pian oltiin Kaivopuiston kohdalla. Ja siitä Tehtaankatua
eteenpäin.
Kiljusen vaunu sai pian kiinni edellä kulkevan vaunun, jonka täytyi,
jotta ei tulisi yhteentörmäystä, vuorostaan lähteä samanlaista kyytiä
eteenpäin.
Nyt ajoi kaksi vaunua hurjaa vauhtia perätysten.
Olipa se menoa! Niin sitä kiidettiin Laivurinkatua ja Fredrikinkatua ja
Isoa-Roopertinkatua. Ja aina edellä kulkevat vaunut saivat nekin lähteä
samaa kyytiä kulkemaan.
Se oli komeata menoa!
Erottajantorin kautta tultiin Ylioppilastalolle. Silloin oli vaunuja jo
neljä. Siellä ne ajoivat edelleen menemään kaksi muuta vaunua, jotenka
niitä nyt oli yhteensä kuusi.
Ja voi sitä menoa pitkin Aleksanterinkatua!
Kaikissa niissä viidessä vaunussa, jotka huhkivat Kiljusten vaunun
edellä pakoon, soitettiin kelloa aivan yhtä päätä, ja vaunuissa olevat
ihmiset huusivat ja parkuivat, ja kadulla huudettiin, ja koko kaupunki
oli aivan mullinmallin kauhusta.
Ja niin Kiljuset pelkäsivät, että istuivat vain vaunussaan eivätkä edes
huutaneet.
Kaikki kuusi vaunua tulivat Rautatientorille.