Kihlautuneet: Historiallinen romaani - 01

KIHLAUTUNEET
Historiallinen romaani

Kirj.
ALESSANDRO MANZONI

Italiankielestä suomentanut Jalmari Hahl

WSOY, Porvoo, 1910.



TEKIJÄN JOHDANTO.

"Historiaa saattaa syystä määritellä kuuluisaksi sodaksi, jota
käydään Aikaa vastaan, historia kun näet riistää sen käsistä vuodet,
nuo ajan vangit, tai oikeammin vainajat, herättäen ne jälleen eloon,
asettaa ne rintamaan ja järjestää ne uudelleen taisteluun. Mutta ne
mainehikkaat sankarit, jotka tällä tanterella niittävät palmuja ja
laakereita, kokoavat ainoastaan kaikkein rikkaimman ja loistavimman
sotasaaliin, valellen musteellaan ruhtinasten, mahtimiesten ja
arvonimiä kantavien henkilöiden urotöitä, ja järjestellen älyn
hiuksenhienolla neulalla niitä kulta- ja silkkirihmoja, jotka
muodostavat loppumattoman kunniakkaiden tekojen kirjauskuteen.
Kuitenkaan ei minun heikkojen voimieni ole sallittu kohota sellaisiin
aiheisiin ja näin vaarallisiin ylevyyksiin eksymällä valtiollisten
juonien sokkeloon ja keskelle sotarumpujen pärinää. Mutta kun
olen tutustunut huomattaviin tapahtumiin, vaikka ne ovatkin
sattuneet alhaissukuiselle rahvaan väelle, ryhdyn kiinnittämään
niiden muistoa jälkimaailmalle, kertomalla eli ilmaisemalla kaikki
tarkasti ja väärentämättä. Tämä kertomus on tarjoava ahtaalle
näyttämölle asetettuna surullisia hirmunäytelmiä, suuremmoisia
ilkeyden-kohtauksia, ja niiden välinäytöksinä ja samalla pirullisten
yritysten vastakohtina hyveikkäitä tekoja ja enkelinkaltaista
hyvyyttä. Ja todellakin, kun ottaa huomioon, että nämä meidän
ilmanalamme ovat meidän herramme, katolilaisen kuninkaan, vallan
alaisia, tuon Auringon alaisia, joka ei milloinkaan mene mailleen,
ja että näille alueille luo valonheijastustaan, kuun tavoin, joka
ei koskaan vähene, tuo jalosukuinen sankari, täyttäen tehtävänsä
ajan mukaisesti; kun lisäksi ottaa huomioon, että korkea-arvoiset
senaattorit, kiintotähtien tavoin, ja muut ylen arvokkaat virkamiehet
kiertotähtien lailla, luovat valoansa joka taholle, täten muodostaen
mitä jaloimman taivaankannen, niin ei voi löytää muuta syytä siihen,
että tämä taivas on muuttunut mustien tekojen, ilkeyden ja väkivallan
hornankidaksi -- noita tekoja kun ylimieliset ihmiset ehtimiseen
lisäävät -- kuin pirun vehkeet ja juonet. Eihän näet inhimillisen
pahanilkisyyden yksinään pitäisi kyetä vastustamaan niin useita
sankareita, jotka Arguksen silmin ja Briareuksen käsivarsin toimien
uhrautuvat yleishyvän asialle. Kerrottaessa tätä tarinaa, joka on
tapahtunut nuoruuteni aikoina, joskin useimmat siinä esiintyvistä
henkilöistä jo ovat kadonneet maailman näyttämöltä, kuitenkin
pätevistä syistä jätetään mainitsematta heidän nimensä, nimittäin
sukunimensä; samoin menetellään paikannimien suhteen, niin että
mainitaan ainoastaan alueennimi yleisesti. Älköön silti kukaan
väittäkö, että tämä on heikko puoli kertomuksessani ja muodottomuus
tässä vaatimattomassa tuotteessani. Tätä muuten voinee väittää
ainoastaan sellainen arvostelija, joka on vailla kaikkea filosofiaa.
Henkilöt taas, jotka ovat filosofiaan perehtyneet, huomaavat, ettei
tämän kertomuksen muodosta puutu mitään. Sillä onhan ilmeisen selvää
ja kaikkien tunnustamaa, että nimet ovat pelkkiä satunnaisuuksia..."
-- Mutta jos nyt sankarillisesti näkisin sen vaivan, että tulkitsisin
tästä himmenneestä ja pyyhkimisien peittämästä käsikirjoituksesta sen
sisältämän kertomuksen, jos, kuten sanotaan, toisin sen esiin päivän
valoon, niin olisikohan ketään, joka tahtoisi nähdä vaivaa sitä lukea?
Tämä epäilevä miete, joka johtui epäselvän käsikirjoituksen
vaivaloisesta tulkitsemisesta, saattoi minut keskeyttämään
jäljentämistyöni ja pani minut vakavasti ajattelemaan, mitä minun
oikeastaan piti tehdä.
-- On kyllä totta, sanoin itsekseni selaillessani käsikirjoituksen
lehtiä, on kyllä totta, ettei tätä päähänpistojen ja puhetaidollisten
käänteiden tulvaa kestä kauttaaltaan teoksen loppuun. Tuo
kunnon 17:nnen vuosisadan kirjailija on tahtonut alussa näyttää
oppineisuuttaan; mutta sitten kertomuksen jatkuessa ja joskus
pitkät matkat, tyyli soluu edelleen paljon luonnollisempana
ja yksinkertaisempana. Olkoonpa niin: mutta kuinka tämä tyyli
on jokapäiväistä ja kömpelöä, kuinka se on epäsäntillistä!
Lombardilaisia murteellisuuksia kosolta, lauseita, joita on
käytetty väärässä merkityksessä, mielivaltaista kielenkäyttöä,
ontuvia lausejaksoja. Ja sitten muutamia hienoja espanjalaisuuksia
siroteltuina sinne tänne; ja sitten, mikä on vielä pahempi, tekijä
ei koskaan malta olla pistämättä tuota esipuheessaan käyttämäänsä
kaunopuheisuutta kertomuksensa hirvittävimpiin ja liikuttavimpiin
kohtiin, hän ei voi olla joka tilaisuudessa herättämättä lukijan
kummastusta tai mietiskelyä, sanalla sanoen kaikkiin niihin
kohtiin, jotka todella vaativat hieman kaunopuheisuutta, mutta
hillittyä, hienoa, arvostelukykyistä, hän ei malta olla mainittua
kaunopuheisuuttaan panematta. Ja silloin hänellä, ihmeteltävällä
taitavuudella asettaessaan vieretysten kaksi mitä vastakkaisinta
ominaisuutta, on taito olla samalla kertaa kömpelö ja sievistelevä,
mikä voi tapahtua samalla sivulla, samassa lauseessa, samassa
sanassakin.
Lyhyesti: korkealle tähtääviä deklamoimisia, joihin on sekaantunut
joukko kieliopillisia virheitä; ja kaikkialla tuollainen itserakas
turhantarkkuus, mikä on luonteenomaista tämän vuosisadan
kirjailijoilla tässä maassa. Tällaista ei tosiaankaan sovi tarjota
nykyajan lukijoille: he ovat liian älykkäitä ja liiaksi kyllästyneitä
tämäntapaisiin hullunpäiväisyyksiin. Onpa hyvä, että tämä seikka
juolahti mieleeni tätä onnetonta työtä alkaessani: minä pesenkin nyt
käteni.
Kokosin juuri näitä vanhoja papereita pannakseni ne takaisin
säilöönsä, mutta silloin pahoittelin, että niin mieltäkiinnittävä
kertomus jäisi ainaiseksi tuntematta. Voihan olla, että lukija tästä
kertomuksesta voi saada toisen mielipiteen, mutta minusta se ainakin
tuntui erittäin mieltäkiinnittävältä.
-- Miksei voisi -- näin ajattelin -- ottaa tästä käsikirjoituksesta
itse tapahtumien sarjaa ja uudelleen muovailla sen tyyliä? Kun ei
mikään pätevä vastasyy johtunut mieleeni, tein ripeän päätöksen. Ja
näin syntyi tämä kirja, joka on kirjoitettu sen arvoa vastaavalla
avomielisyydellä.
Kuitenkin muutamat tekijän kuvaamista tapahtumista ja tavoista
tuntuivat meistä niin oudoilta ja omituisilta, jotta emme sanoisi
pahempaa, että ennenkuin niihin luotimme, tahdoimme tutkia toisiakin
lähteitä ja ryhdyimme selailemaan tuon aikakauden muistokynäelmiä,
päästäksemme varmuuteen siitä, että maailman kulku siihen aikaan
todella oli sellainen. Tämä tutkimus haihdutti kaikki epäilyksemme:
tuhkatiheään kohtasimme samantapaisia seikkoja, jopa vielä
vahvempipiirteisiäkin. Ja mikä meistä tuntui vielä vakuuttavammalta,
kohtasimme muutamia sellaisia henkilöitäkin, joiden olimme epäilleet
koskaan eläneen, kun emme olleet heistä muualta saaneet tietää kuin
tuosta käsikirjoituksesta. Ja sopivassa tilaisuudessa viittaamme
muutamiin näihin lähteisiin vahvistaaksemme sellaisten seikkojen
luotettavaisuutta, joita lukija niiden eriskummaisuuden vuoksi olisi
taipuvainen kieltämään.
Mutta kun hylkäämme sietämättömänä tekijän tyylin, minkä tyylin
olemme panneet sen sijalle?
Siinä pulma.
Jokainen, joka ilman että häntä pyydetään, ryhtyy korjaamaan toisen
työtä, alistuu tunnollisesti vastaamaan omasta työstään ja on
jossakin määrin siihen velvollinenkin. Tämä on oikeutettu sääntö,
jota emme mitenkään tahdo välttää. Päinvastoin olimme, näyttääksemme,
että vapaaehtoisesti siihen mukaudumme, päättäneet tässä
yksityiskohtaisesti tehdä selkoa noudattamastamme kirjoitustavasta.
Tätä varten olemme koko tämän työmme aikana koettaneet arvata
mahdollisia ja todenmukaisia arvosteluja siinä tarkoituksessa, että
kumoaisimme ne kaikki tyyni edeltäkäsin. Tässä ei olisi vaikeus
piillyt; sillä (tunnustamme sen totuuden kunniaksi) ei mieleemme
johtunut ainoatakaan arvostelua, jota emme heti olisi voineet
voitokkaasti kumota; tarkoitan tuollaisia vastaväitteitä, jotka eivät
ratkaise kysymyksiä, vaan jotka niitä muuttavat.
Jopa usein, pannessamme eri arvostelut keskenään taistelemaan,
saatoimme ne kumoamaan toinen toisensa; ja tutkiessamme niitä
perinpohjin, vertaillessamme niitä tarkkaavasti, onnistui meidän
saada selville, että ne, vaikka olivatkin näennäisesti vastakkaisia,
kuitenkin oleellisesti nojasivat samaan perustaan, että ne molemmat
johtuivat niiden tosiseikkojen ja periaatteiden sivuuttamisesta,
joille arvostelu oli perustettava, Ja kun näin olimme odottamatta
saattaneet ne keskenään sopusuhtaisiksi, lähetimme ne tiehensä käsi
kädessä.
Onkohan koskaan ollut tekijää, joka ilmeisemmin olisi todistanut
osuneensa oikeaan!
Mutta sittenkin!
Juuri kun aioimme ruveta kokoamaan kaikki mainitut väitteet ja
vastaväitteet, saattaaksemme ne jonkunmoiseen järjestykseen, niin
taivas avita! siitä paisui kokonainen kirja. Tämän huomattuamme
luovuimme tuumastamme tehden sen kahdesta syystä, joita lukija
pitänee pätevinä: ensimäinen oli se, että kirja, jonka tarkoitus
on puolustaa toista kirjaa, tai oikeammin toisen kirjan tyyliä,
on naurettava; toinen oli tämä: kirjoista saa tarpeekseen yhdestä
erällään, ellei siinäkin jo ole liikaa.


ENSIMÄINEN LUKU.

Toinen Como järven haaroista, joka ojennaikse etelään, on kahden
keskeymättömän vuorijonon sulkema, jotka milloin väistyen taaksepäin,
milloin taas uloten, luovat järven rantaan joukon poukamia ja lahtia.
Äkkiä tämä järvenhaara kapenee ja saa joen juoksun ja muodon,
ollen oikealla kallioharjanteen ja vasemmalla avaran rantatasangon
reunustama, Se silta, joka tässä kohdassa yhdistää molemmat
rannat, näyttää tekevän tämän muutoksen vielä silmäänpistävämmäksi
ja merkitsevän sitä paikkaa, missä järvi loppuu ja Adda joki
alkaa. Kauempana molemmat rannat uudelleen etenevät toisistaan,
vesitaso laajenee ja veden juoksu hidastuu, niin että se malttaa
muodostaa uusia lahdelmia ja poukamia: joki muuttuu taas järveksi.
Rannikko, joka on syntynyt kolmen suuren tulvareitin lietteestä,
alenee vähitellen järveen päin, nojaten kahteen läheiseen vuoreen,
joista toinen on nimeltään San Martino, toinen Resegone, mikä
lombardilaisella murteella merkitsee sahaa, siitä kun kohoaa useita
jonottain ryhmittyneitä huippuja, jotka todella saattavat sen sahan
näköiseksi. Tämä yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että jokainen,
ollen sitä vastapäätä, kuten esim. Milanon pohjoisvalleilla,
ehdottomasti keskellä tuota avaraa vuoristomaisemaa erottaa sen
muista vuorista, joilla on oudompi nimi ja tavallisempi muoto.
Nyt rannikko kappaleen matkaa ylenee hitaan loivasti mutta
jatkuvasti, Sitten se vaihtelee kumpuina ja laaksoina, ylänköinä
ja tasankoina, kallionkielekkeinä ja -tasoina, riippuen vuorten
muodostuksesta ja veden uurrostyöstä. Uloin rannan reuna, jota
tulvavedet leikkelevät, on melkein kauttaaltaan somerikkoa; muu alue
on peltoa ja viinitarhaa, lomassa kyliä, taloja, majoja; siellä
täällä metsikköjä, jotka kiipeävät aina vuorten rinteille asti.
Lecco, huomattavin näistä kylistä, antaa nimen seudulle ja sijaitsee
järven rannalla vallan lähellä siltaa, Joskus se on osaksi itse
järvessä, kun näet tämä on tulvillaan. Meidän päivinämme se on
melkoinen kauppala, joka pyrkii paisumaan kaupungiksi.
Niihin aikoihin, jolloin sattuivat ne tapaukset, joita ryhdymme
kertomaan, tämä kauppala samalla oli linnoitus, ja sillä oli
kunnia majoittaa päällikköä ja etu omistaa pysyvä linnaväki
espanjalaisia sotureita. Nämä opettivat seudun tytöille ja vaimoille
vaatimattomuutta, pieksivät tuon tuostakin jotakin aviomiestä tai
isää ja samoilivat säännöllisesti kesän loppupuolella viinitarhoissa
vähentämässä rypäleiden runsautta, täten helpoittaen maalaisten
viininkorjuun vaivoja. Toisesta kylästä toiseen, kukkuloilta alas
rannalle, kunnaalta kunnaalle johti ja johtaa vieläkin teitä ja
polkuja, milloin jyrkkinä, milloin tasaisina, milloin piiloittuneina
kahden muurin väliin, mistä nostaessanne katseenne näette ainoastaan
kaistaleen taivasta ja jonkun vuorenhuipun. Välistä ne kiipeävät
aukeille ylätasangoille, ja sieltä silmä kohtaa milloin laajoja,
milloin ahtaita näköaloja -- aina vaihtelevia ja jossakin suhteessa
uusia, -- mikäli katsojan näkökohta hallitsee ympäröivää seutua ja
mikäli näköpiirin eri pisteet kohoavat esiin tai painuvat piiloon.
Mistä avautuu vilahdukselta, mistä taas laajemmalta veden tarjoama
vaihteleva näky. Toiselta puolen järvi katoaa etäisyyteen tai
oikeammin häipyy vuorten muodostamaan kulmaukseen ja sokkeloihin.
Vähitellen järvi taas voittaa tilaa toisten vuorien välissä, jotka
katse saattaa eroittaa yksitellen, ja veden pinta kuvastaa rannan
maisemia kumoon käännettyinä. Toisella puolella taas polveilee joki,
sitten taas vilkkuu esiin järvi, sitten taas joki, kimaltelevana
kiemurrellen kauas niiden vuorten lomiin, jotka ovat sen saattona
ja jotka vähitellen alenevat ja vuorostaan häipyvät taivaanrannan
siniautereihin.
Se paikka, josta katselette näitä vaihtelevia näköaloja, tarjoaa
itse joka taholla nähtävää. Vuori, jonka rinnettä juuri äsken
kiipesitte, vaihtelee joka askeleella huippuineen ja rotkoineen.
Mikä äsken näytti yhtenäiseltä vuorenselkämältä, havaitaankin
seuraavassa tuokiossa eri vuorenselänteiksi. Ja mikä juuri näytti
olevan rinteellä, sen huomataankin sijaitsevan huipulla; ja näiden
vuorenkupeiden somuus ja kodikkaisuus lieventää miellyttävästi niiden
jylhyyttä ja kohottaa lisäksi muiden näköalojen komeutta.
Vuonna 1628, marraskuun 7:ntenä päivänä illan suussa palasi
kävelyltään kotia tuollaista kapeata polkua hitaasti astuen Don
Abbondio, erään yllämainitun kylän pappi; käsikirjoituksessamme ei
ole tässä kohdin eikä kauempana tavattavissa tämän kylän nimeä, eikä
mainitun henkilön sukunimeä. Hän luki tyynesti rukouskirjaansa, jonka
silloin tällöin eri rukouksien välillä sulki, asettaen oikean kätensä
etusormen lehtien väliin kirjanmerkiksi; sitten hän laskien oikean
kätensä selän taakse vasemman kämmenen varaan jatkoi matkaansa,
loi katseensa maahan ja sysäsi jalallaan muurin luo tiellä esteenä
loikovat kivet. Sitten hän kohotti katseensa, antoi sen veltosti
harhailla ympäri ja kiinnitti sen viimein erään vuoren kupeeseen,
mihin jo mailleen menneen auringon rusko vastapäätä olevan vuoren
halkeamista kuvasi esiin törröttäville pengerryksille leveitä ja
epätasaisia purppurajuovia. Avattuaan uudelleen rukouskirjansa ja
luettuaan toisen rukouksen hän saapui tienmutkaan, missä hänen aina
oli tapana nostaa katseensa kirjasta ja katsella eteensä. Näin hän
nytkin teki.
Polvekkeesta lähtien tie johti suoraan eteenpäin noin kuusikymmentä
askelta, sitten se jakautui Y-kirjaimen muotoisena kahteen polkuun;
oikeanpuolinen polku kiipesi ylös vuoren kuvetta ja johti pappilaan;
vasempi laskeusi alas laaksoon aina ryöppypurolle asti, ja tämän
tienhaaran ulompi muuri ylettyi ainoastaan vaeltajan vyötäisiin.
Molempien polkujen sisämuurit eivät yhtyneet kulmaukseen, vaan
päättyivät pieneen kappeliin, jonka ulkoseiniin oli maalattu
pitkiä, kiemurtelevia ja suippopäisiä kuvioita; nämä kuviot
kävivät taiteilijan tarkoituksen mukaisesti lähiseudun väestön
mielikuvituksessa liekeistä. Liekkien lomiin oli maalattu toisia
kuvioita, joita on vaikea lähemmin määritellä, mutta jotka yrittivät
esittää kiirastulessa olevia sieluja. Nämä sielut ja liekit olivat
maalatut tiilenvärisiksi harmahtavalle pohjalle, ja siellä täällä
oli seinän laastitukseen auennut halkeamia. Jätettyään taakseen tien
polvekkeen, suuntasi pappi tapansa mukaan katseensa kappeliin ja näki
jotain odottamatonta, jota ei olisi tahtonut nähdä.
Kaksi miestä oli vastatusten molempien polkujen juoksun
yhtymäkohdassa, jos niin saa sanoa; toinen heistä oli hajareisin
matalalla muurilla, toinen jalka roikkuen ulkopuolella muuria,
ja toinen polun nojassa. Hänen toverinsa seisoi nojaten muuriin,
käsivarret ristissä rinnalla. Heidän pukunsa, ryhtinsä ja se, minkä
pappi siitä paikasta, johon oli saapunut, saattoi heidän kasvoistaan
erottaa, eivät jättäneet epäilyksen varaa heidän ammattiinsa nähden.
Heillä oli kummallakin päässä vihreä verkonkuteinen päähine, joka
päättyi suureen tupsuun; tämä päähine valui vasemmalle olalle ja
sen alta näkyi otsalla äärettömän suuri hiustöyhtö. Pitkät viikset
olivat päästään käherrettyjä. Vyö oli kiiltävää nahkaa, ja siinä
riippui pari pistoolia. Pieni ruudilla täytetty sarvi heilui rinnalla
kaulakoristeen tavoin. Avaroiden housujen oikeanpuolisesta taskusta
pisti esiin suuren veitsen pää, vasemmalla kupeella riippui miekka,
jonka sileästä ja loistavasta vaskilevystä tehty kahva oli reijitetty
ikäänkuin nimeämuodostaviin kuvioihin. Heti ensi katseella tunsi
heidät _bravojen_ eli palkkalaisrosvojen ammattiin kuuluviksi
henkilöiksi.
Tämä nykyään kokonaan hävinnyt ammattikunta oli silloin
kukoistavimmillaan Lombardiassa, ja se johti alkuperänsä hyvin
vanhoilta ajoilta. Niille, jotka eivät sitä lähemmin tunne, tarjoamme
tässä muutamia varmoja tietoja, mitkä antavat riittävän käsityksen
sen pääasiallisista tunnusmerkeistä, sen tukahuttamiseksi tehdyistä
ponnistuksista ja sen sitkeästä elinvoimasta.
Jo huhtikuun 8:ntena päivänä v. 1553 jalo Aragonian Don Carlos
Castelvetronon ruhtinas, Terrannovan herttua, Anilan markiisi,
Burgeton kreivi, Sisilian suuramiraali ja suurkonnetabeli, Milanon
kuvernööri ja hänen katolilaisen majesteettinsa ylin maaherra
Italiassa, "täydelleen tuntien sen sietämättömän kurjuuden, jossa
on elänyt ja yhä vielä elää tämä Milanon kaupunki bravojen ja
maankulkijoiden vuoksi", julkaisee heitä vastaan maanpakojulistuksen.
"Se selittää ja määrittelee tämän maanpakojulistuksen alaisiksi
joutuvan ja bravoina ja maankulkijoina pidettävän ... kaikkia niitä
ulko- tai kotimaalaisia, joilla ei ole mitään tointa, tai jotka,
jos heillä sellainen on, eivät sitä harjoita ... vaan jotka joko
palkkaa kantaen, tai sitä vailla liittyvät johonkin ritariin tai
aatelismieheen, virkamieheen tai kauppiaaseen auttaakseen häntä
neuvoin ja teoin, tai oikeammin, kuten sopii olettaa, virittääkseen
ansoja toisille..." Kaikkiin näihin nähden hän määrää, että heidän
kuuden päivän sisällä on lähdettävä maasta, uhkaa vastahakoisia
laivaorjan rangaistuksella, ja myöntää kaikille oikeuden
toimeenpanijoille ehdottoman ja rajattoman vallan panna tämän käskyn
täytäntöön. Mutta kun mainittu ylhäinen herra seuraavan vuoden
huhtikuun toisena päivänä huomaa, että tämä kaupunki siitä huolimatta
on täynnä näitä palkkalaisrosvoja ... jotka edelleen elävät kuten
ennen, ollenkaan tapojaan muuttamatta ja luvultaan vähenemättä,
hän julkaisee uuden ja vielä paljoa ankaramman ja määräyksiltään
tarkemman julistuksen, jossa muiden säädöksien muassa käsketään:
"Että jokaisen henkilön, joko tämän kaupungin asukkaan tai
ulkomaalaisen, josta kaksi vierastamiestä todistaa, että häntä
yleisesti pidetään bravona, vaikka ei voidakaan todistaa, että
hän jo on tehnyt jotain rikosta ... tämän pelkän bravo-maineensa
nojalla, ilman muuta aihetta ... voivat tuomarit ja jokainen heistä
yksinään, saatuaan laillisen ilmiannon, tuomita kidutusnuoraan
tai kiristyspuihin ... ja vaikka hän ei tunnusta tehneensä mitään
rikosta, lähetettäköön hän yhtäkaikki kaleerilaiva-orjuuteen
mainituksi kolmen vuoden ajaksi, yksistään siitä, että hän on bravon
maineessa." Kaiken tämän, ynnä muun, minkä tässä sivuutamme, sillä
"Hänen Ylhäisyytensä on päättänyt vaatia kuuliaisuutta jokaiselta".
Olisi luullut että kaikki bravot kuullessaan niin mahtavan herran
näin pontevia ja järkähtämättömiä sanoja, joita tukivat niin ankarat
määräykset, niiden pelkästä kajahduksesta olisivat iäksi päiviksi
kadonneet. Mutta yhtä luotettavan ja korkeanimisen herran todiste
velvoittaa meitä uskomaan vallan päinvastaista. Tämä oli hänen
ylhäisyytensä Juon Fernandez de Velasco, Castilian konnetaabeli,
hänen majesteettinsa ylikamariherra, Frias'in kaupungin herttua,
Garon ja Castelnuovon kreivi, Velascon suvun sekä Laran seitsemän
infantin herra, Milanon valtion kuvernööri y.m., joka saa kesäkuun
5:ntenä päivänä vuonna 1593 niinikään varmuuden siitä, "mitenkä
suurta vahinkoa ja tuhoa aikaansaavat ... bravot ja maankulkijat,
ja miten turmiollisesti sentapaiset ihmiset vaikuttavat
yhteismenestykseen ja oikeudenkäyttöön", ja uusii käskyn, että heidän
kuuden päivän kuluessa täytyy poistua maan rajojen sisältä, toistaen
jotenkin sanasta sanaan kun edeltäjänsä säädökset ja uhkaukset. Kun
hän sitten 23:ntena päivänä toukokuuta 1598 "suureksi mielipahakseen
saa tietää, että ... tässä kaupungissa ja valtiossa noiden ilkiöiden
(bravojen ja maankulkijoiden) luku enenemistään enenee, ja etteivät
tee päivin ja öin muuta kuin iskevät haavoja, asettuvat väijyksiin,
murhaavat, ryöstävät ja tekevät kaikenlaisia muita rikoksia, joita
harjoittavat sitä rohkeammin, kun heitä tukevat heidän päällikkönsä
ja suosijansa..." hän määrää uudelleen samat parannuslääkkeet,
lisäten annoksia, kuten on tapana kun taudit ovat itsepintaisia.
"Varokoon siis", näin hän lopettaa, "jokainen kaikinmokomin
vastustamasta tätä julistusta, sillä sen sijaan että saisi kokea
hänen ylhäisyytensä lempeyttä, on hän saapa kokea hänen ankaruuttaan
ja vihaansa ... hänen ylhäisyytensä kun on päättänyt, että tämä on
viimeinen ja järkähtämätön varoitus."
Toista mieltä oli hänen jälkeisensä, hänen Ylhäisyytensä Don Pietro
Enriquez de Acevedo, Fuentes'in kreivi, Milanon valtion päällikkö ja
kuvernööri; hän oli toista mieltä, ja syystä. "Täydelleen tuntien
sen kurjuuden, jossa elää tämä kaupunki ja valtio siinä vilisevien
lukuisten bravojen vuoksi, hän on päättänyt sukupuuttoon hävittää
näin turmiollisen rodun", ja julkaisee 5:ntenä päivänä joulukuuta v.
1600 uuden julistuksen, joka sekin uhkuu mitä ankarimpia uhkauksia,
"järkähtämättä päättäen, että ne kaikella ankaruudella ja ilman
vähintäkään armoa pannaan täytäntöön".
Nähtävästi hän ei kuitenkaan toteuttanut tätä päätöstään yhtä
innokkaasti kuin hän itse keksi juonia ja hankki vihollisia suurelle
vihamiehelleen, Henrik IV:lle; historia tietää kertoa, miten hänen
onnistui kiihottaa aseisiin tarttumaan tätä kuningasta vastaan
Savoijin herttua, jonka saattoi menettämään useamman kuin yhden
kaupungin; miten hän nostatti kapinaan Bironin herttuan, jonka
saattoi menettämään päänsä. Mutta mitä tulee tähän niin turmiolliseen
bravojen rotuun, on varmaa että se edelleen versoi 22 päivänä
syyskuuta v. 1618. Sinä päivänä hänen Ylhäisyytensä Don Gomez Suarez
de Figueroa, Ferian herttua y.m. päätti suunnata sen hävittämiseen
samoja ja vielä ankarampia toimenpiteitä. Mutta kun nekään eivät
voineet heidän olemassaoloaan tukahuttaa, niin hänen Ylhäisyytensä
Gonzalo Fernandez di Cordova, jonka hallinnon aikana sattui
yllämainittu Don Abbondion kohtaus, näki välttämättömäksi turvautua
tavalliseen julistukseen bravoja vastaan, mikä tapahtui lokakuun
5:ntenä päivänä v. 1627, s.o. vuotta, kuukautta ja kahta päivää ennen
tuota huomattavaa tapausta.
Eikä tämäkään ollut viimeinen julistus. Mutta emme luule
tarpeelliseksi mainita myöhäisempiä, ne kun ovat ulkopuolella
kertomuksemme ajankohtaa. Huomautamme ainoastaan erästä julistusta
helmikuun 13:lta päivältä v. 1632, jossa hänen Ylhäisyytensä Ferian
herttua, toistamiseen kuvernööri, meille ilmoittaa, "että suurimpien
rikosten tekijät ovat niin sanotut bravot". Tämä riittää varmasti
osottamaan meille, että siihen aikaan, josta nyt on kysymys, oli
bravoja olemassa kaikesta huolimatta.
Oli ilmeistä, että nuo kaksi yllä kuvaamaamme miestä siinä odottivat
jotakin; mutta vastenmielisintä oli Don Abbondiolle se heidän
erityisten elkeidensä aiheuttama huomio, että odotettu oli hän itse.
Hänen tullessaan näkyviin palkkalais-rosvot näet olivat katsahtaneet
toisiinsa, kohottaneet päätänsä ja samassa tehneet liikkeen, josta
saattoi päättää, että he molemmat yhtaikaa olivat sanoneet: "Se on
hän!" Se mies, joka oli istunut hajareisin muurilla, oli noussut ja
siirtänyt toisen jalkansa tielle; toinen oli poistunut muurin luota,
ja molemmat lähestyivät häntä.
Don Abbondio piti yhä rukouskirjaa avoimena edessään, ikäänkuin olisi
lukenut, mutta katsahti kuitenkin heihin salavihkaa kulmien alta
urkkiaksensa heidän liikkeitään. Nähdessään heidän tulevan suoraa
päätä häntä kohti, tunsi hän tuhansien ajatusten äkkiä valtaavan
mielensä. Kiireessä hän ajatteli, oliko hänen ja bravojen välillä
oikealle tai vasemmalle johtava sivupolku; mutta muisti heti, ettei
sellaista ollut. Hän pani joutuisaan toimeen omantunnon tutkistelun,
oliko hän rikkonut jotain mahtavaa tai kostonhimoista henkilöä
vastaan. Tässä levottomuudessa hänen omantuntonsa ääni häntä hieman
rauhoitti. Mutta rosvot lähestyivät lähestymistään, katsoen häneen
järkähtämättömästi.
Hän pisti vasemman kätensä etu- ja keskisormen kauhtanansa kauluksen
alle, ikäänkuin sitä kohentaakseen, ja siirrellessään sormiaan ympäri
kaulaansa, hän katsahti taaksensa, samalla väännähtäen suutaan ja
tähystellen varkain niin kauas kuin saattoi, nähdäkseen, tuliko joku
jälessä; mutta hän ei nähnyt ketään. Hän loi katseen muurin ylitse
lähiseutuun; ei sielläkään ketään, hän loi toisen ja aremman katseen
edessään olevalle tielle; ei siinäkään ketään muuta kuin rosvot.
Mitä tehdä? Kääntyä ympäri? Siihen ei ollut aikaa. Pötkiä tiehensä
-- se olisi ollut samaa kuin vaatia roistoja ajamaan takaa, tai
pahempaakin.
Kun hän siis ei voinut välttää vaaraa, hän päätti astua suoraa
päätä sitä kohti; tämän epävarmuuden hetket kävivät hänelle niin
tuskallisiksi, että hän hartaasti halusi lyhentää niitä. Hän joudutti
askeleitaan, lausui rukousta kovemmalla äänellä, koetti teeskennellä
kasvojaan niin levollisen ja iloisen näköisiksi kuin suinkin, pani
kaikki voimansa liikkeelle aikaansaadakseen hymyilyn, ja kun hän oli
vallan vekkulien edessä, hän pysähtyi äkkiä ja sanoi ajatuksissaan:
"Tässä sitä ollaan".
-- Herra pastori! sanoi toinen heistä, katsoen häntä tuimasti silmiin.
-- Mikä hätänä? kysyi joutuisasti Don Abbondio, nostaen katseensa
kirjasta, joka oli auki hänen edessään kuin lukupulpetilla.
-- Teillä on aikomus, jatkoi toinen uhkaavana ja äkäisenä kuin mies,
joka yllättää palvelijansa tekemässä jotain pahaa, teillä on aikomus
huomenna vihkiä yhteen Renzo Tramaglino ja Lucia Mondella!
-- Tuota noin, Don Abbondio vastasi ääni värähdellen, tuota noin?
Olettehan te, hyvät herrat, maailman miehiä ja tiedätte varsin
hyvin, miten tällaiset seikat tapahtuvat. Pastori paralla ei ole
siihen mitään sanottavaa: he tekevät keskenään hullutuksiaan, ja
sitten ... sitten he tulevat meidän luoksemme, niinkuin mennään
pankkiin nostamaan rahoja, ja me ... me olemme yleisön palvelijoita.
-- No hyvä, kuiskasi rosvo hänen korvaansa, mutta käskevällä
äänenpainolla, tämä avioliitto ei saa tapahtua huomenna, eikä koskaan.
-- Mutta hyvät herrat, puuttui Don Abbondio puheeseen, nöyrästi
ja kohteliaasti, kuin ainakin henkilö, joka koettaa taivuttaa
kärsimätöntä, hyvät herrat, suvaitkaa asettua minun sijaani. Jos asia
riippuisi minusta ... mutta huomaattehan, ettei minulla ole siitä
mitään hyötyä.
-- Joutavia, keskeytti bravo, jos tämä asia ratkaistaisiin loruilla,
niin te pian panisitte meidät pussiin. Me emme tiedä, emmekä tahdo
siitä tietää enempää. Joko yskän ymmärrätte -- vai mitä?
-- Mutta olettehan te, hyvät herrat, liiaksi oikeamieliset, liiaksi
järkevät...
-- Mutta, keskeytti tällä kertaa toinen toveruksista, joka ei tähän
asti ollut puhunut, mutta tuo vihkiminen ei saa tapahtua, tai ... ja
tässä hän päästi karkean kirouksen, tai se, joka sen toimeenpanee, ei
tule sitä katumaan, sillä hänellä ei tule olemaan siihen aikaa,
ja ... tässä toinen kirous.
-- Rauhoitu, rauhoitu, virkkoi ensimäinen puhuja, herra pastori
on mies, joka hyvin tuntee maailman menon; ja me olemme kunnon
miehiä, jotka emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa, kunhan hän
vaan menettelee järkevästi. Herra pastori, hänen ylhäisyytensä Don
Rodrigo, meidän herramme, käski teitä sydämellisesti tervehtiä.
Tämä nimi vaikutti Don Abbondion mielessä samaa kuin yöllisen
rajuilman ollessa kiivaimmillaan salama, joka hetkiseksi
epämääräisesti valaisee esineitä ja lisää kauhistusta. Hän teki
ikäänkuin vaistomaisesti syvän kumarruksen ja sanoi: