Kihlautuneet: Historiallinen romaani - 01

  
  KIHLAUTUNEET
  Historiallinen romaani
  
  Kirj.
  ALESSANDRO MANZONI
  
  Italiankielestä suomentanut Jalmari Hahl
  
  WSOY, Porvoo, 1910.
  
  
  
  TEKIJÄN JOHDANTO.
  
  "Historiaa saattaa syystä määritellä kuuluisaksi sodaksi, jota
  käydään Aikaa vastaan, historia kun näet riistää sen käsistä vuodet,
  nuo ajan vangit, tai oikeammin vainajat, herättäen ne jälleen eloon,
  asettaa ne rintamaan ja järjestää ne uudelleen taisteluun. Mutta ne
  mainehikkaat sankarit, jotka tällä tanterella niittävät palmuja ja
  laakereita, kokoavat ainoastaan kaikkein rikkaimman ja loistavimman
  sotasaaliin, valellen musteellaan ruhtinasten, mahtimiesten ja
  arvonimiä kantavien henkilöiden urotöitä, ja järjestellen älyn
  hiuksenhienolla neulalla niitä kulta- ja silkkirihmoja, jotka
  muodostavat loppumattoman kunniakkaiden tekojen kirjauskuteen.
  Kuitenkaan ei minun heikkojen voimieni ole sallittu kohota sellaisiin
  aiheisiin ja näin vaarallisiin ylevyyksiin eksymällä valtiollisten
  juonien sokkeloon ja keskelle sotarumpujen pärinää. Mutta kun
  olen tutustunut huomattaviin tapahtumiin, vaikka ne ovatkin
  sattuneet alhaissukuiselle rahvaan väelle, ryhdyn kiinnittämään
  niiden muistoa jälkimaailmalle, kertomalla eli ilmaisemalla kaikki
  tarkasti ja väärentämättä. Tämä kertomus on tarjoava ahtaalle
  näyttämölle asetettuna surullisia hirmunäytelmiä, suuremmoisia
  ilkeyden-kohtauksia, ja niiden välinäytöksinä ja samalla pirullisten
  yritysten vastakohtina hyveikkäitä tekoja ja enkelinkaltaista
  hyvyyttä. Ja todellakin, kun ottaa huomioon, että nämä meidän
  ilmanalamme ovat meidän herramme, katolilaisen kuninkaan, vallan
  alaisia, tuon Auringon alaisia, joka ei milloinkaan mene mailleen,
  ja että näille alueille luo valonheijastustaan, kuun tavoin, joka
  ei koskaan vähene, tuo jalosukuinen sankari, täyttäen tehtävänsä
  ajan mukaisesti; kun lisäksi ottaa huomioon, että korkea-arvoiset
  senaattorit, kiintotähtien tavoin, ja muut ylen arvokkaat virkamiehet
  kiertotähtien lailla, luovat valoansa joka taholle, täten muodostaen
  mitä jaloimman taivaankannen, niin ei voi löytää muuta syytä siihen,
  että tämä taivas on muuttunut mustien tekojen, ilkeyden ja väkivallan
  hornankidaksi -- noita tekoja kun ylimieliset ihmiset ehtimiseen
  lisäävät -- kuin pirun vehkeet ja juonet. Eihän näet inhimillisen
  pahanilkisyyden yksinään pitäisi kyetä vastustamaan niin useita
  sankareita, jotka Arguksen silmin ja Briareuksen käsivarsin toimien
  uhrautuvat yleishyvän asialle. Kerrottaessa tätä tarinaa, joka on
  tapahtunut nuoruuteni aikoina, joskin useimmat siinä esiintyvistä
  henkilöistä jo ovat kadonneet maailman näyttämöltä, kuitenkin
  pätevistä syistä jätetään mainitsematta heidän nimensä, nimittäin
  sukunimensä; samoin menetellään paikannimien suhteen, niin että
  mainitaan ainoastaan alueennimi yleisesti. Älköön silti kukaan
  väittäkö, että tämä on heikko puoli kertomuksessani ja muodottomuus
  tässä vaatimattomassa tuotteessani. Tätä muuten voinee väittää
  ainoastaan sellainen arvostelija, joka on vailla kaikkea filosofiaa.
  Henkilöt taas, jotka ovat filosofiaan perehtyneet, huomaavat, ettei
  tämän kertomuksen muodosta puutu mitään. Sillä onhan ilmeisen selvää
  ja kaikkien tunnustamaa, että nimet ovat pelkkiä satunnaisuuksia..."
  -- Mutta jos nyt sankarillisesti näkisin sen vaivan, että tulkitsisin
  tästä himmenneestä ja pyyhkimisien peittämästä käsikirjoituksesta sen
  sisältämän kertomuksen, jos, kuten sanotaan, toisin sen esiin päivän
  valoon, niin olisikohan ketään, joka tahtoisi nähdä vaivaa sitä lukea?
  Tämä epäilevä miete, joka johtui epäselvän käsikirjoituksen
  vaivaloisesta tulkitsemisesta, saattoi minut keskeyttämään
  jäljentämistyöni ja pani minut vakavasti ajattelemaan, mitä minun
  oikeastaan piti tehdä.
  -- On kyllä totta, sanoin itsekseni selaillessani käsikirjoituksen
  lehtiä, on kyllä totta, ettei tätä päähänpistojen ja puhetaidollisten
  käänteiden tulvaa kestä kauttaaltaan teoksen loppuun. Tuo
  kunnon 17:nnen vuosisadan kirjailija on tahtonut alussa näyttää
  oppineisuuttaan; mutta sitten kertomuksen jatkuessa ja joskus
  pitkät matkat, tyyli soluu edelleen paljon luonnollisempana
  ja yksinkertaisempana. Olkoonpa niin: mutta kuinka tämä tyyli
  on jokapäiväistä ja kömpelöä, kuinka se on epäsäntillistä!
  Lombardilaisia murteellisuuksia kosolta, lauseita, joita on
  käytetty väärässä merkityksessä, mielivaltaista kielenkäyttöä,
  ontuvia lausejaksoja. Ja sitten muutamia hienoja espanjalaisuuksia
  siroteltuina sinne tänne; ja sitten, mikä on vielä pahempi, tekijä
  ei koskaan malta olla pistämättä tuota esipuheessaan käyttämäänsä
  kaunopuheisuutta kertomuksensa hirvittävimpiin ja liikuttavimpiin
  kohtiin, hän ei voi olla joka tilaisuudessa herättämättä lukijan
  kummastusta tai mietiskelyä, sanalla sanoen kaikkiin niihin
  kohtiin, jotka todella vaativat hieman kaunopuheisuutta, mutta
  hillittyä, hienoa, arvostelukykyistä, hän ei malta olla mainittua
  kaunopuheisuuttaan panematta. Ja silloin hänellä, ihmeteltävällä
  taitavuudella asettaessaan vieretysten kaksi mitä vastakkaisinta
  ominaisuutta, on taito olla samalla kertaa kömpelö ja sievistelevä,
  mikä voi tapahtua samalla sivulla, samassa lauseessa, samassa
  sanassakin.
  Lyhyesti: korkealle tähtääviä deklamoimisia, joihin on sekaantunut
  joukko kieliopillisia virheitä; ja kaikkialla tuollainen itserakas
  turhantarkkuus, mikä on luonteenomaista tämän vuosisadan
  kirjailijoilla tässä maassa. Tällaista ei tosiaankaan sovi tarjota
  nykyajan lukijoille: he ovat liian älykkäitä ja liiaksi kyllästyneitä
  tämäntapaisiin hullunpäiväisyyksiin. Onpa hyvä, että tämä seikka
  juolahti mieleeni tätä onnetonta työtä alkaessani: minä pesenkin nyt
  käteni.
  Kokosin juuri näitä vanhoja papereita pannakseni ne takaisin
  säilöönsä, mutta silloin pahoittelin, että niin mieltäkiinnittävä
  kertomus jäisi ainaiseksi tuntematta. Voihan olla, että lukija tästä
  kertomuksesta voi saada toisen mielipiteen, mutta minusta se ainakin
  tuntui erittäin mieltäkiinnittävältä.
  -- Miksei voisi -- näin ajattelin -- ottaa tästä käsikirjoituksesta
  itse tapahtumien sarjaa ja uudelleen muovailla sen tyyliä? Kun ei
  mikään pätevä vastasyy johtunut mieleeni, tein ripeän päätöksen. Ja
  näin syntyi tämä kirja, joka on kirjoitettu sen arvoa vastaavalla
  avomielisyydellä.
  Kuitenkin muutamat tekijän kuvaamista tapahtumista ja tavoista
  tuntuivat meistä niin oudoilta ja omituisilta, jotta emme sanoisi
  pahempaa, että ennenkuin niihin luotimme, tahdoimme tutkia toisiakin
  lähteitä ja ryhdyimme selailemaan tuon aikakauden muistokynäelmiä,
  päästäksemme varmuuteen siitä, että maailman kulku siihen aikaan
  todella oli sellainen. Tämä tutkimus haihdutti kaikki epäilyksemme:
  tuhkatiheään kohtasimme samantapaisia seikkoja, jopa vielä
  vahvempipiirteisiäkin. Ja mikä meistä tuntui vielä vakuuttavammalta,
  kohtasimme muutamia sellaisia henkilöitäkin, joiden olimme epäilleet
  koskaan eläneen, kun emme olleet heistä muualta saaneet tietää kuin
  tuosta käsikirjoituksesta. Ja sopivassa tilaisuudessa viittaamme
  muutamiin näihin lähteisiin vahvistaaksemme sellaisten seikkojen
  luotettavaisuutta, joita lukija niiden eriskummaisuuden vuoksi olisi
  taipuvainen kieltämään.
  Mutta kun hylkäämme sietämättömänä tekijän tyylin, minkä tyylin
  olemme panneet sen sijalle?
  Siinä pulma.
  Jokainen, joka ilman että häntä pyydetään, ryhtyy korjaamaan toisen
  työtä, alistuu tunnollisesti vastaamaan omasta työstään ja on
  jossakin määrin siihen velvollinenkin. Tämä on oikeutettu sääntö,
  jota emme mitenkään tahdo välttää. Päinvastoin olimme, näyttääksemme,
  että vapaaehtoisesti siihen mukaudumme, päättäneet tässä
  yksityiskohtaisesti tehdä selkoa noudattamastamme kirjoitustavasta.
  Tätä varten olemme koko tämän työmme aikana koettaneet arvata
  mahdollisia ja todenmukaisia arvosteluja siinä tarkoituksessa, että
  kumoaisimme ne kaikki tyyni edeltäkäsin. Tässä ei olisi vaikeus
  piillyt; sillä (tunnustamme sen totuuden kunniaksi) ei mieleemme
  johtunut ainoatakaan arvostelua, jota emme heti olisi voineet
  voitokkaasti kumota; tarkoitan tuollaisia vastaväitteitä, jotka eivät
  ratkaise kysymyksiä, vaan jotka niitä muuttavat.
  Jopa usein, pannessamme eri arvostelut keskenään taistelemaan,
  saatoimme ne kumoamaan toinen toisensa; ja tutkiessamme niitä
  perinpohjin, vertaillessamme niitä tarkkaavasti, onnistui meidän
  saada selville, että ne, vaikka olivatkin näennäisesti vastakkaisia,
  kuitenkin oleellisesti nojasivat samaan perustaan, että ne molemmat
  johtuivat niiden tosiseikkojen ja periaatteiden sivuuttamisesta,
  joille arvostelu oli perustettava, Ja kun näin olimme odottamatta
  saattaneet ne keskenään sopusuhtaisiksi, lähetimme ne tiehensä käsi
  kädessä.
  Onkohan koskaan ollut tekijää, joka ilmeisemmin olisi todistanut
  osuneensa oikeaan!
  Mutta sittenkin!
  Juuri kun aioimme ruveta kokoamaan kaikki mainitut väitteet ja
  vastaväitteet, saattaaksemme ne jonkunmoiseen järjestykseen, niin
  taivas avita! siitä paisui kokonainen kirja. Tämän huomattuamme
  luovuimme tuumastamme tehden sen kahdesta syystä, joita lukija
  pitänee pätevinä: ensimäinen oli se, että kirja, jonka tarkoitus
  on puolustaa toista kirjaa, tai oikeammin toisen kirjan tyyliä,
  on naurettava; toinen oli tämä: kirjoista saa tarpeekseen yhdestä
  erällään, ellei siinäkin jo ole liikaa.
  
  
  ENSIMÄINEN LUKU.
  
  Toinen Como järven haaroista, joka ojennaikse etelään, on kahden
  keskeymättömän vuorijonon sulkema, jotka milloin väistyen taaksepäin,
  milloin taas uloten, luovat järven rantaan joukon poukamia ja lahtia.
  Äkkiä tämä järvenhaara kapenee ja saa joen juoksun ja muodon,
  ollen oikealla kallioharjanteen ja vasemmalla avaran rantatasangon
  reunustama, Se silta, joka tässä kohdassa yhdistää molemmat
  rannat, näyttää tekevän tämän muutoksen vielä silmäänpistävämmäksi
  ja merkitsevän sitä paikkaa, missä järvi loppuu ja Adda joki
  alkaa. Kauempana molemmat rannat uudelleen etenevät toisistaan,
  vesitaso laajenee ja veden juoksu hidastuu, niin että se malttaa
  muodostaa uusia lahdelmia ja poukamia: joki muuttuu taas järveksi.
  Rannikko, joka on syntynyt kolmen suuren tulvareitin lietteestä,
  alenee vähitellen järveen päin, nojaten kahteen läheiseen vuoreen,
  joista toinen on nimeltään San Martino, toinen Resegone, mikä
  lombardilaisella murteella merkitsee sahaa, siitä kun kohoaa useita
  jonottain ryhmittyneitä huippuja, jotka todella saattavat sen sahan
  näköiseksi. Tämä yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että jokainen,
  ollen sitä vastapäätä, kuten esim. Milanon pohjoisvalleilla,
  ehdottomasti keskellä tuota avaraa vuoristomaisemaa erottaa sen
  muista vuorista, joilla on oudompi nimi ja tavallisempi muoto.
  Nyt rannikko kappaleen matkaa ylenee hitaan loivasti mutta
  jatkuvasti, Sitten se vaihtelee kumpuina ja laaksoina, ylänköinä
  ja tasankoina, kallionkielekkeinä ja -tasoina, riippuen vuorten
  muodostuksesta ja veden uurrostyöstä. Uloin rannan reuna, jota
  tulvavedet leikkelevät, on melkein kauttaaltaan somerikkoa; muu alue
  on peltoa ja viinitarhaa, lomassa kyliä, taloja, majoja; siellä
  täällä metsikköjä, jotka kiipeävät aina vuorten rinteille asti.
  Lecco, huomattavin näistä kylistä, antaa nimen seudulle ja sijaitsee
  järven rannalla vallan lähellä siltaa, Joskus se on osaksi itse
  järvessä, kun näet tämä on tulvillaan. Meidän päivinämme se on
  melkoinen kauppala, joka pyrkii paisumaan kaupungiksi.
  Niihin aikoihin, jolloin sattuivat ne tapaukset, joita ryhdymme
  kertomaan, tämä kauppala samalla oli linnoitus, ja sillä oli
  kunnia majoittaa päällikköä ja etu omistaa pysyvä linnaväki
  espanjalaisia sotureita. Nämä opettivat seudun tytöille ja vaimoille
  vaatimattomuutta, pieksivät tuon tuostakin jotakin aviomiestä tai
  isää ja samoilivat säännöllisesti kesän loppupuolella viinitarhoissa
  vähentämässä rypäleiden runsautta, täten helpoittaen maalaisten
  viininkorjuun vaivoja. Toisesta kylästä toiseen, kukkuloilta alas
  rannalle, kunnaalta kunnaalle johti ja johtaa vieläkin teitä ja
  polkuja, milloin jyrkkinä, milloin tasaisina, milloin piiloittuneina
  kahden muurin väliin, mistä nostaessanne katseenne näette ainoastaan
  kaistaleen taivasta ja jonkun vuorenhuipun. Välistä ne kiipeävät
  aukeille ylätasangoille, ja sieltä silmä kohtaa milloin laajoja,
  milloin ahtaita näköaloja -- aina vaihtelevia ja jossakin suhteessa
  uusia, -- mikäli katsojan näkökohta hallitsee ympäröivää seutua ja
  mikäli näköpiirin eri pisteet kohoavat esiin tai painuvat piiloon.
  Mistä avautuu vilahdukselta, mistä taas laajemmalta veden tarjoama
  vaihteleva näky. Toiselta puolen järvi katoaa etäisyyteen tai
  oikeammin häipyy vuorten muodostamaan kulmaukseen ja sokkeloihin.
  Vähitellen järvi taas voittaa tilaa toisten vuorien välissä, jotka
  katse saattaa eroittaa yksitellen, ja veden pinta kuvastaa rannan
  maisemia kumoon käännettyinä. Toisella puolella taas polveilee joki,
  sitten taas vilkkuu esiin järvi, sitten taas joki, kimaltelevana
  kiemurrellen kauas niiden vuorten lomiin, jotka ovat sen saattona
  ja jotka vähitellen alenevat ja vuorostaan häipyvät taivaanrannan
  siniautereihin.
  Se paikka, josta katselette näitä vaihtelevia näköaloja, tarjoaa
  itse joka taholla nähtävää. Vuori, jonka rinnettä juuri äsken
  kiipesitte, vaihtelee joka askeleella huippuineen ja rotkoineen.
  Mikä äsken näytti yhtenäiseltä vuorenselkämältä, havaitaankin
  seuraavassa tuokiossa eri vuorenselänteiksi. Ja mikä juuri näytti
  olevan rinteellä, sen huomataankin sijaitsevan huipulla; ja näiden
  vuorenkupeiden somuus ja kodikkaisuus lieventää miellyttävästi niiden
  jylhyyttä ja kohottaa lisäksi muiden näköalojen komeutta.
  Vuonna 1628, marraskuun 7:ntenä päivänä illan suussa palasi
  kävelyltään kotia tuollaista kapeata polkua hitaasti astuen Don
  Abbondio, erään yllämainitun kylän pappi; käsikirjoituksessamme ei
  ole tässä kohdin eikä kauempana tavattavissa tämän kylän nimeä, eikä
  mainitun henkilön sukunimeä. Hän luki tyynesti rukouskirjaansa, jonka
  silloin tällöin eri rukouksien välillä sulki, asettaen oikean kätensä
  etusormen lehtien väliin kirjanmerkiksi; sitten hän laskien oikean
  kätensä selän taakse vasemman kämmenen varaan jatkoi matkaansa,
  loi katseensa maahan ja sysäsi jalallaan muurin luo tiellä esteenä
  loikovat kivet. Sitten hän kohotti katseensa, antoi sen veltosti
  harhailla ympäri ja kiinnitti sen viimein erään vuoren kupeeseen,
  mihin jo mailleen menneen auringon rusko vastapäätä olevan vuoren
  halkeamista kuvasi esiin törröttäville pengerryksille leveitä ja
  epätasaisia purppurajuovia. Avattuaan uudelleen rukouskirjansa ja
  luettuaan toisen rukouksen hän saapui tienmutkaan, missä hänen aina
  oli tapana nostaa katseensa kirjasta ja katsella eteensä. Näin hän
  nytkin teki.
  Polvekkeesta lähtien tie johti suoraan eteenpäin noin kuusikymmentä
  askelta, sitten se jakautui Y-kirjaimen muotoisena kahteen polkuun;
  oikeanpuolinen polku kiipesi ylös vuoren kuvetta ja johti pappilaan;
  vasempi laskeusi alas laaksoon aina ryöppypurolle asti, ja tämän
  tienhaaran ulompi muuri ylettyi ainoastaan vaeltajan vyötäisiin.
  Molempien polkujen sisämuurit eivät yhtyneet kulmaukseen, vaan
  päättyivät pieneen kappeliin, jonka ulkoseiniin oli maalattu
  pitkiä, kiemurtelevia ja suippopäisiä kuvioita; nämä kuviot
  kävivät taiteilijan tarkoituksen mukaisesti lähiseudun väestön
  mielikuvituksessa liekeistä. Liekkien lomiin oli maalattu toisia
  kuvioita, joita on vaikea lähemmin määritellä, mutta jotka yrittivät
  esittää kiirastulessa olevia sieluja. Nämä sielut ja liekit olivat
  maalatut tiilenvärisiksi harmahtavalle pohjalle, ja siellä täällä
  oli seinän laastitukseen auennut halkeamia. Jätettyään taakseen tien
  polvekkeen, suuntasi pappi tapansa mukaan katseensa kappeliin ja näki
  jotain odottamatonta, jota ei olisi tahtonut nähdä.
  Kaksi miestä oli vastatusten molempien polkujen juoksun
  yhtymäkohdassa, jos niin saa sanoa; toinen heistä oli hajareisin
  matalalla muurilla, toinen jalka roikkuen ulkopuolella muuria,
  ja toinen polun nojassa. Hänen toverinsa seisoi nojaten muuriin,
  käsivarret ristissä rinnalla. Heidän pukunsa, ryhtinsä ja se, minkä
  pappi siitä paikasta, johon oli saapunut, saattoi heidän kasvoistaan
  erottaa, eivät jättäneet epäilyksen varaa heidän ammattiinsa nähden.
  Heillä oli kummallakin päässä vihreä verkonkuteinen päähine, joka
  päättyi suureen tupsuun; tämä päähine valui vasemmalle olalle ja
  sen alta näkyi otsalla äärettömän suuri hiustöyhtö. Pitkät viikset
  olivat päästään käherrettyjä. Vyö oli kiiltävää nahkaa, ja siinä
  riippui pari pistoolia. Pieni ruudilla täytetty sarvi heilui rinnalla
  kaulakoristeen tavoin. Avaroiden housujen oikeanpuolisesta taskusta
  pisti esiin suuren veitsen pää, vasemmalla kupeella riippui miekka,
  jonka sileästä ja loistavasta vaskilevystä tehty kahva oli reijitetty
  ikäänkuin nimeämuodostaviin kuvioihin. Heti ensi katseella tunsi
  heidät _bravojen_ eli palkkalaisrosvojen ammattiin kuuluviksi
  henkilöiksi.
  Tämä nykyään kokonaan hävinnyt ammattikunta oli silloin
  kukoistavimmillaan Lombardiassa, ja se johti alkuperänsä hyvin
  vanhoilta ajoilta. Niille, jotka eivät sitä lähemmin tunne, tarjoamme
  tässä muutamia varmoja tietoja, mitkä antavat riittävän käsityksen
  sen pääasiallisista tunnusmerkeistä, sen tukahuttamiseksi tehdyistä
  ponnistuksista ja sen sitkeästä elinvoimasta.
  Jo huhtikuun 8:ntena päivänä v. 1553 jalo Aragonian Don Carlos
  Castelvetronon ruhtinas, Terrannovan herttua, Anilan markiisi,
  Burgeton kreivi, Sisilian suuramiraali ja suurkonnetabeli, Milanon
  kuvernööri ja hänen katolilaisen majesteettinsa ylin maaherra
  Italiassa, "täydelleen tuntien sen sietämättömän kurjuuden, jossa
  on elänyt ja yhä vielä elää tämä Milanon kaupunki bravojen ja
  maankulkijoiden vuoksi", julkaisee heitä vastaan maanpakojulistuksen.
  "Se selittää ja määrittelee tämän maanpakojulistuksen alaisiksi
  joutuvan ja bravoina ja maankulkijoina pidettävän ... kaikkia niitä
  ulko- tai kotimaalaisia, joilla ei ole mitään tointa, tai jotka,
  jos heillä sellainen on, eivät sitä harjoita ... vaan jotka joko
  palkkaa kantaen, tai sitä vailla liittyvät johonkin ritariin tai
  aatelismieheen, virkamieheen tai kauppiaaseen auttaakseen häntä
  neuvoin ja teoin, tai oikeammin, kuten sopii olettaa, virittääkseen
  ansoja toisille..." Kaikkiin näihin nähden hän määrää, että heidän
  kuuden päivän sisällä on lähdettävä maasta, uhkaa vastahakoisia
  laivaorjan rangaistuksella, ja myöntää kaikille oikeuden
  toimeenpanijoille ehdottoman ja rajattoman vallan panna tämän käskyn
  täytäntöön. Mutta kun mainittu ylhäinen herra seuraavan vuoden
  huhtikuun toisena päivänä huomaa, että tämä kaupunki siitä huolimatta
  on täynnä näitä palkkalaisrosvoja ... jotka edelleen elävät kuten
  ennen, ollenkaan tapojaan muuttamatta ja luvultaan vähenemättä,
  hän julkaisee uuden ja vielä paljoa ankaramman ja määräyksiltään
  tarkemman julistuksen, jossa muiden säädöksien muassa käsketään:
  "Että jokaisen henkilön, joko tämän kaupungin asukkaan tai
  ulkomaalaisen, josta kaksi vierastamiestä todistaa, että häntä
  yleisesti pidetään bravona, vaikka ei voidakaan todistaa, että
  hän jo on tehnyt jotain rikosta ... tämän pelkän bravo-maineensa
  nojalla, ilman muuta aihetta ... voivat tuomarit ja jokainen heistä
  yksinään, saatuaan laillisen ilmiannon, tuomita kidutusnuoraan
  tai kiristyspuihin ... ja vaikka hän ei tunnusta tehneensä mitään
  rikosta, lähetettäköön hän yhtäkaikki kaleerilaiva-orjuuteen
  mainituksi kolmen vuoden ajaksi, yksistään siitä, että hän on bravon
  maineessa." Kaiken tämän, ynnä muun, minkä tässä sivuutamme, sillä
  "Hänen Ylhäisyytensä on päättänyt vaatia kuuliaisuutta jokaiselta".
  Olisi luullut että kaikki bravot kuullessaan niin mahtavan herran
  näin pontevia ja järkähtämättömiä sanoja, joita tukivat niin ankarat
  määräykset, niiden pelkästä kajahduksesta olisivat iäksi päiviksi
  kadonneet. Mutta yhtä luotettavan ja korkeanimisen herran todiste
  velvoittaa meitä uskomaan vallan päinvastaista. Tämä oli hänen
  ylhäisyytensä Juon Fernandez de Velasco, Castilian konnetaabeli,
  hänen majesteettinsa ylikamariherra, Frias'in kaupungin herttua,
  Garon ja Castelnuovon kreivi, Velascon suvun sekä Laran seitsemän
  infantin herra, Milanon valtion kuvernööri y.m., joka saa kesäkuun
  5:ntenä päivänä vuonna 1593 niinikään varmuuden siitä, "mitenkä
  suurta vahinkoa ja tuhoa aikaansaavat ... bravot ja maankulkijat,
  ja miten turmiollisesti sentapaiset ihmiset vaikuttavat
  yhteismenestykseen ja oikeudenkäyttöön", ja uusii käskyn, että heidän
  kuuden päivän kuluessa täytyy poistua maan rajojen sisältä, toistaen
  jotenkin sanasta sanaan kun edeltäjänsä säädökset ja uhkaukset. Kun
  hän sitten 23:ntena päivänä toukokuuta 1598 "suureksi mielipahakseen
  saa tietää, että ... tässä kaupungissa ja valtiossa noiden ilkiöiden
  (bravojen ja maankulkijoiden) luku enenemistään enenee, ja etteivät
  tee päivin ja öin muuta kuin iskevät haavoja, asettuvat väijyksiin,
  murhaavat, ryöstävät ja tekevät kaikenlaisia muita rikoksia, joita
  harjoittavat sitä rohkeammin, kun heitä tukevat heidän päällikkönsä
  ja suosijansa..." hän määrää uudelleen samat parannuslääkkeet,
  lisäten annoksia, kuten on tapana kun taudit ovat itsepintaisia.
  "Varokoon siis", näin hän lopettaa, "jokainen kaikinmokomin
  vastustamasta tätä julistusta, sillä sen sijaan että saisi kokea
  hänen ylhäisyytensä lempeyttä, on hän saapa kokea hänen ankaruuttaan
  ja vihaansa ... hänen ylhäisyytensä kun on päättänyt, että tämä on
  viimeinen ja järkähtämätön varoitus."
  Toista mieltä oli hänen jälkeisensä, hänen Ylhäisyytensä Don Pietro
  Enriquez de Acevedo, Fuentes'in kreivi, Milanon valtion päällikkö ja
  kuvernööri; hän oli toista mieltä, ja syystä. "Täydelleen tuntien
  sen kurjuuden, jossa elää tämä kaupunki ja valtio siinä vilisevien
  lukuisten bravojen vuoksi, hän on päättänyt sukupuuttoon hävittää
  näin turmiollisen rodun", ja julkaisee 5:ntenä päivänä joulukuuta v.
  1600 uuden julistuksen, joka sekin uhkuu mitä ankarimpia uhkauksia,
  "järkähtämättä päättäen, että ne kaikella ankaruudella ja ilman
  vähintäkään armoa pannaan täytäntöön".
  Nähtävästi hän ei kuitenkaan toteuttanut tätä päätöstään yhtä
  innokkaasti kuin hän itse keksi juonia ja hankki vihollisia suurelle
  vihamiehelleen, Henrik IV:lle; historia tietää kertoa, miten hänen
  onnistui kiihottaa aseisiin tarttumaan tätä kuningasta vastaan
  Savoijin herttua, jonka saattoi menettämään useamman kuin yhden
  kaupungin; miten hän nostatti kapinaan Bironin herttuan, jonka
  saattoi menettämään päänsä. Mutta mitä tulee tähän niin turmiolliseen
  bravojen rotuun, on varmaa että se edelleen versoi 22 päivänä
  syyskuuta v. 1618. Sinä päivänä hänen Ylhäisyytensä Don Gomez Suarez
  de Figueroa, Ferian herttua y.m. päätti suunnata sen hävittämiseen
  samoja ja vielä ankarampia toimenpiteitä. Mutta kun nekään eivät
  voineet heidän olemassaoloaan tukahuttaa, niin hänen Ylhäisyytensä
  Gonzalo Fernandez di Cordova, jonka hallinnon aikana sattui
  yllämainittu Don Abbondion kohtaus, näki välttämättömäksi turvautua
  tavalliseen julistukseen bravoja vastaan, mikä tapahtui lokakuun
  5:ntenä päivänä v. 1627, s.o. vuotta, kuukautta ja kahta päivää ennen
  tuota huomattavaa tapausta.
  Eikä tämäkään ollut viimeinen julistus. Mutta emme luule
  tarpeelliseksi mainita myöhäisempiä, ne kun ovat ulkopuolella
  kertomuksemme ajankohtaa. Huomautamme ainoastaan erästä julistusta
  helmikuun 13:lta päivältä v. 1632, jossa hänen Ylhäisyytensä Ferian
  herttua, toistamiseen kuvernööri, meille ilmoittaa, "että suurimpien
  rikosten tekijät ovat niin sanotut bravot". Tämä riittää varmasti
  osottamaan meille, että siihen aikaan, josta nyt on kysymys, oli
  bravoja olemassa kaikesta huolimatta.
  Oli ilmeistä, että nuo kaksi yllä kuvaamaamme miestä siinä odottivat
  jotakin; mutta vastenmielisintä oli Don Abbondiolle se heidän
  erityisten elkeidensä aiheuttama huomio, että odotettu oli hän itse.
  Hänen tullessaan näkyviin palkkalais-rosvot näet olivat katsahtaneet
  toisiinsa, kohottaneet päätänsä ja samassa tehneet liikkeen, josta
  saattoi päättää, että he molemmat yhtaikaa olivat sanoneet: "Se on
  hän!" Se mies, joka oli istunut hajareisin muurilla, oli noussut ja
  siirtänyt toisen jalkansa tielle; toinen oli poistunut muurin luota,
  ja molemmat lähestyivät häntä.
  Don Abbondio piti yhä rukouskirjaa avoimena edessään, ikäänkuin olisi
  lukenut, mutta katsahti kuitenkin heihin salavihkaa kulmien alta
  urkkiaksensa heidän liikkeitään. Nähdessään heidän tulevan suoraa
  päätä häntä kohti, tunsi hän tuhansien ajatusten äkkiä valtaavan
  mielensä. Kiireessä hän ajatteli, oliko hänen ja bravojen välillä
  oikealle tai vasemmalle johtava sivupolku; mutta muisti heti, ettei
  sellaista ollut. Hän pani joutuisaan toimeen omantunnon tutkistelun,
  oliko hän rikkonut jotain mahtavaa tai kostonhimoista henkilöä
  vastaan. Tässä levottomuudessa hänen omantuntonsa ääni häntä hieman
  rauhoitti. Mutta rosvot lähestyivät lähestymistään, katsoen häneen
  järkähtämättömästi.
  Hän pisti vasemman kätensä etu- ja keskisormen kauhtanansa kauluksen
  alle, ikäänkuin sitä kohentaakseen, ja siirrellessään sormiaan ympäri
  kaulaansa, hän katsahti taaksensa, samalla väännähtäen suutaan ja
  tähystellen varkain niin kauas kuin saattoi, nähdäkseen, tuliko joku
  jälessä; mutta hän ei nähnyt ketään. Hän loi katseen muurin ylitse
  lähiseutuun; ei sielläkään ketään, hän loi toisen ja aremman katseen
  edessään olevalle tielle; ei siinäkään ketään muuta kuin rosvot.
  Mitä tehdä? Kääntyä ympäri? Siihen ei ollut aikaa. Pötkiä tiehensä
  -- se olisi ollut samaa kuin vaatia roistoja ajamaan takaa, tai
  pahempaakin.
  Kun hän siis ei voinut välttää vaaraa, hän päätti astua suoraa
  päätä sitä kohti; tämän epävarmuuden hetket kävivät hänelle niin
  tuskallisiksi, että hän hartaasti halusi lyhentää niitä. Hän joudutti
  askeleitaan, lausui rukousta kovemmalla äänellä, koetti teeskennellä
  kasvojaan niin levollisen ja iloisen näköisiksi kuin suinkin, pani
  kaikki voimansa liikkeelle aikaansaadakseen hymyilyn, ja kun hän oli
  vallan vekkulien edessä, hän pysähtyi äkkiä ja sanoi ajatuksissaan:
  "Tässä sitä ollaan".
  -- Herra pastori! sanoi toinen heistä, katsoen häntä tuimasti silmiin.
  -- Mikä hätänä? kysyi joutuisasti Don Abbondio, nostaen katseensa
  kirjasta, joka oli auki hänen edessään kuin lukupulpetilla.
  -- Teillä on aikomus, jatkoi toinen uhkaavana ja äkäisenä kuin mies,
  joka yllättää palvelijansa tekemässä jotain pahaa, teillä on aikomus
  huomenna vihkiä yhteen Renzo Tramaglino ja Lucia Mondella!
  -- Tuota noin, Don Abbondio vastasi ääni värähdellen, tuota noin?
  Olettehan te, hyvät herrat, maailman miehiä ja tiedätte varsin
  hyvin, miten tällaiset seikat tapahtuvat. Pastori paralla ei ole
  siihen mitään sanottavaa: he tekevät keskenään hullutuksiaan, ja
  sitten ... sitten he tulevat meidän luoksemme, niinkuin mennään
  pankkiin nostamaan rahoja, ja me ... me olemme yleisön palvelijoita.
  -- No hyvä, kuiskasi rosvo hänen korvaansa, mutta käskevällä
  äänenpainolla, tämä avioliitto ei saa tapahtua huomenna, eikä koskaan.
  -- Mutta hyvät herrat, puuttui Don Abbondio puheeseen, nöyrästi
  ja kohteliaasti, kuin ainakin henkilö, joka koettaa taivuttaa
  kärsimätöntä, hyvät herrat, suvaitkaa asettua minun sijaani. Jos asia
  riippuisi minusta ... mutta huomaattehan, ettei minulla ole siitä
  mitään hyötyä.
  -- Joutavia, keskeytti bravo, jos tämä asia ratkaistaisiin loruilla,
  niin te pian panisitte meidät pussiin. Me emme tiedä, emmekä tahdo
  siitä tietää enempää. Joko yskän ymmärrätte -- vai mitä?
  -- Mutta olettehan te, hyvät herrat, liiaksi oikeamieliset, liiaksi
  järkevät...
  -- Mutta, keskeytti tällä kertaa toinen toveruksista, joka ei tähän
  asti ollut puhunut, mutta tuo vihkiminen ei saa tapahtua, tai ... ja
  tässä hän päästi karkean kirouksen, tai se, joka sen toimeenpanee, ei
  tule sitä katumaan, sillä hänellä ei tule olemaan siihen aikaa,
  ja ... tässä toinen kirous.
  -- Rauhoitu, rauhoitu, virkkoi ensimäinen puhuja, herra pastori
  on mies, joka hyvin tuntee maailman menon; ja me olemme kunnon
  miehiä, jotka emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa, kunhan hän
  vaan menettelee järkevästi. Herra pastori, hänen ylhäisyytensä Don
  Rodrigo, meidän herramme, käski teitä sydämellisesti tervehtiä.
  Tämä nimi vaikutti Don Abbondion mielessä samaa kuin yöllisen
  rajuilman ollessa kiivaimmillaan salama, joka hetkiseksi
  epämääräisesti valaisee esineitä ja lisää kauhistusta. Hän teki
  ikäänkuin vaistomaisesti syvän kumarruksen ja sanoi: