Kertomuksia Suomen historiasta 2 - 2

Sentähden suostuikin Eerikki Xl piispan pyyntöön ja lähetti
nostokäskyn ympäri koko Ruotsin maan. Kuninkaan käskyä noudatettiin
kiivaasti; aateliset ja talonpojat varustivat kilvan itsiään.
Seinästä temmattiin isien vanhat miekat, jotka siinä kauan olivat
riippuneet ruostumassa; rautakypärät, paidat ja kintaat hiottiin
kirkkaaksi ja laivat työnnettiin vesille. Päämieheksi pani kuningas
lankonsa _Birgerin_, joka oli mahtava ja miehuullinen _Jarli_ eli
ruhtinas Folkungein suurta sukua.
Myötäistuulella lähdettiin sitten v. 1249 merta kyntämään ja pian
hohtivat laivain kullatut kokat _Hämeen satamassa_, joka luullaan
olleen nykyisessä Pohjan pitäjässä. Hämäläiset tiesivät heidät
tulevaksi ja olivat valmiit vastustamaan, vaan Ruotsin ritarein
rautapaidat kestivät pakanain nuolia ja voitto jäi viimein vieraille.
Saaliiksi saivat Ruotsalaiset paljon kultaa, hopeaa ja karjaa.
Mitkä Hämäläisistä taipuivat kristin-uskoon ja kasteesen, ne saivat
elää rauhassa; mutta vastahakoiset karkoitettiin taikka tapettiin.
Heidän sijaansa asetti Birger pitkin rantamaata ruotsalaisia
asukkaita. Siitä sai Hämeen etelärannikko nimen Uusimaa, koska siihen
uusia asukkaita oli tullut. Birger ei rannikolle pysähtynyt, vaan
meni talvella myös Hämeen sydänmaille. Siellä rakensi hän linnan
Wanajaveden rannalle, joka pitäisi voitetut Hämäläiset kurissa. Tämä
oli Hämeenlinnan alku.


III. Karjalan valloitus.

1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.
Hämeen valloitettua pyysivät Ruotsalaiset levittää valtaansa vielä
idemmäksi, Karjalaisten maahan. Wuonna 1256 purjehti suuri joukko
Ruotsin, Warsinais-Suomen ja Hämeen sotureita Narvajoelle, joka oli
Inkerin ja Wiron välillä rajana. Siihen he yksin neuvoin Wiron ritarein
kanssa rakensivat Narvanlinnan ja heittivät sen näiden liittomiestensä
haltuun. Ruhtinas Aleksander Nevski silloin oli kaukana Wenäjän
sydänmailla; mutta sieltä takaisin tultua päätti hän kohta kostaa
vihollisten retken. Waikka jo talvi läheni, läksi hän Novgorodin väen
kanssa liikkeelle. Hän ei ollut virkkanut kellekään mihin oli mentävä
ja väkensä luuli heitä vaan vietävän lyhyelle retkelle Wiroa vastaan.
Kun sitten ruhtinas, Inkerinmaalle tultua, ilmoitti aikovansa mennä
Hämeesen asti, palasi metropolita (ylimmäinen pappi) ynnä enin osa
Novgorodilaisia kotiinsa, heitä kun, näet, peloitti tuo pitkä matka
näin myöhään syksyllä. Mutta Aleksanteri ei siitä ollut milläänkään;
hän keräsi Inkerinmaalta ja Karjalasta suuret joukot lisäksi ja kulki
pitkin merenrantaa edelle. Tätä retkeä kertoelevat Wenäjän aikakirjat
kovin vaivaloiseksi. Teitä ei ollut minkäänlaisia, vaan täytyi mäkiä,
louhikoita myöten osoitella. Sen lisäksi oli melkein koko vuorokausi
syksyinen pimeys ja senkin vähän mitä päivää oli, pimensi sakeat sumut.
Monta miestä Aleksanterin joukosta nääntyi kesken tietä. Mutta vihdoin
päästiin kuitenkin perille, hävitettiin pitkin meren rannikkoa Sveain
maata (Ruotsalaisten uudispaikkoja Uudella maalla) ja Hämettä. Asukkaat
osaksi tapettiin, osaksi vietiin vangiksi, varsinkin pienet lapset.
Talot poltettiin, kirkot saastutettiin ja saalista saatiin runsaasti.
Hävitys oli niin suuri ollut, että tieto siitä tuli Romaan asti paavin
korviin. Tämä lähetti käskyn Pohjanmaiden papeille että saarnattakoon
ristisotaa pakanoita vastaan. Lieneekös tätä käskyä noudatettu vai ei,
siitä ei meillä ole tietoa; mutta se on varmaa ainakin, ettei seurannut
mitään uutta retkeä silloin eikä koko kolmeen vuosikymmeneen sen
perästä. Luultavasti olivat Ruotsalaiset viimeinmainitusta ja
entisistäkin retkistänsä havainneet, että sodista Karjalassa aina vaan
seurasi heidän omille alusmaillensa kostoa ja hävitystä. Juuri näinä
kolmena kymmenenä vuonna kallistuivat asiat Karjalassa semmoiselle
kannalle, että sen maakunnan valloitus sitten onnistui paremmin.
Lujasti olivat Karjalaiset tähän asti aina seisoneet Novgorodin
puolella ja olleet osallisna kaikissa sen sodissa. Kun Novgorodille
välin syntyi riitaa omain ruhtinainsa tai muiden Wenäen pienten
hallitsijain kanssa, niin seurasi sen sotajoukkoja aina Karjalankin
uroita. Ja Novgorodin tähden olivat Karjalaiset, veren siteistä
huolimatta, eläneet alituisessa sodassa heimolaistensa Hämäläisten
kanssa. Mutta nyt alkoi jostakusta meille tuntemattomasta syystä
epäluulo ja viha purkaa Karjalaisten ja Wenäen ystävällistä väliä. Jo
vuonna 1269 arveli ruhtinas _Jaroslav_, Aleksanteri Nevskin veli, käydä
Karjalaisia kurittamassa; sen kerran kuitenkin estivät hänet
Novgorodilaiset pyynnöillään. Mutta 1278 meni ruhtinas _Dimitri
Aleksanterin poika_ Novgorodin ja Susdalin miesten kanssa Karjalaan,
ryösti koko maan ja vei paljon asukkaita vangiksi. Siitä päivin alkoi
Karjalaisten mieli kääntyä länteenpäin.

2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.
Ruotsalaiset tätä eripuraisuutta kohta käyttivät hyväkseen. Heitä tuli
v. 1284 _Trundan_ johdon alla Nevajokea myöten Laatokkaan. Siellä he
alkoivat Karjalaisilta ajaa veroa; mutta Novgorodilaiset paneutuivat
väijyksiin Nevajoen suuhun ja kun Ruotsalaiset saaliinensa palasivat
sinne, tapettiin enin osa heitä.
Paremmin onnistui toinen yritys, joka tapahtui muutamia vuosia
myöhemmin. Ruotsissa oli silloin kuninkaana _Birger_, Birger Jaarlin
pojanpoika. Hän oli vielä ala-ikäinen ja hänen nimessään hoiti
hallitusta lankonsa, marski (sotapäällikkö) Torkel Knuutinpoika. Tämä
keräsi koko Ruotsinmaalta suuren joukon sotaväkeä ja läksi v. 1296
Karjalan maata Ruotsin vallan alle laskemaan. Hän astui maalle
Suomenveden pohjukassa ja rakensi lujan kivilinnan saareen, joka oli
kaitaisen salmen suussa; sille linnalle pani hän nimeksi Wiborg
(Wiipuri). Sen piti olla turvana Wenäläisten päällekarkauksia vastaan
ja samassa ikeenä, joka pitäisi Karjalaiset kurissa. Nämät eivät näy
tehneen suurta vastarintaa Ruotsalaisille, ja Torkelin sanotaan, ennen
kuin samana kesänä läksi Ruotsiin, saaneen 14 kihlakuntaa valtansa alle
taipumaan. Torkelin muassa oli tullut Westeråsin piispa Pietari; se
kasti Karjalaiset kristin-uskoon.
Lähtiessään oli Torkel pannut uuden linnan isännäksi uljaan ritarin,
jonka nimi ei ole meille säilynyt. Tätä hätyyttämään tuli jo ensi
talvena vähäinen Novgorodilais-joukko ruhtinas _Roman Gliebovitshin_
johdossa. Wenäläiset yrittivät Maalisk. 10 p. rynnäkköä linnaa vastaan.
Mutta juuri tappelun aikana lauhtui pakkanen, ja salmet linnan kummin
puolin, missä väkevänlainen virta käypi, tulivat sulaksi, niin ettei
vihollinen pääsnyt yli. Kun sen lisäksi hevosilta loppui heinät, niin
läksivät Wenäläiset sillään kotia. Ruotsalaiset heidän lähdettyään
jatkoivat valloitustointansa ja joutuivat viimein Laatokan rannalle,
missä Karjalaisilla oli Wuoksen suussa pienoinen Käkisalmen linna
(Wenäen aikakirjat sitä mainitsevat nimellä Korela = Karjalan linna).
Sen valloittivat Ruotsalaiset v. 1295. Siihen jätettiin _Sigge Lake_
pienen joukon kanssa ja muu Ruotsin väki palasi jälleen Wiipuriin,
luvaten sieltä lähettää ruokaa ynnä muita tarpeita. Mutta avun lähetys
viipyi kovin kauan ja sillä välin kerkesivät Wenäläiset sinne tulla.
Linnaväki piti urhoollisesti puoltansa, mutta ruoka heiltä pian loppui.
Kuusi vuorokautta olivat melkein ruo'atta, ja kun ei Wiipurista
kuulunutkaan apua, niin päättivät raivata itsellensä tien vihollisten
läpi. He ryntäsivät ulos linnasta, tappoivat suuren joukon Wenäläisiä,
mutta itsekin siihen kaikki kaatuivat, paitsi kaksi miestä, jotka
saattoivat pahat sanomat Wiipuriin. Wenäläiset voitostaan olivat niin
riemuissaan, että Jumalalle kiitokseksi rakensivat uuden kirkon
Novgorodin kaupunkiin. Käkisalmen linnan he vahvistivat vielä
entistäänkin lujemmaksi ja varustivat vahvalla joukolla, ettei jälleen
joutuisi Ruotsalaisten käsiin.

3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.
Tästä surkeasta seikasta tiedon saatuansa varusti marski Torkel
Knuutinpoika kohta toista retkeä. Hän kokosi vielä suuremman sotajoukon
kuin ensikerralla, niin että sillä täytyi 1,100 alusta, jonka vertaista
laivastoa ei vielä koskaan ollut nähty Itämeren vesillä. Näillä
laivoillaan purjehti hän v. 1300 Karjalaan. Tällä kertaa laski hän
Nevajoen suuhun ja rakensi linnan sen varrelle, juuri siihen
niemekkeesen joka Ohtajoen yhtymäpaikassa pistää Nevaan. Hänellä oli
joukossaan taitava, Romasta tullut mestari, joka linnaan laittoi vahvat
kivimuurit, muuriin kahdeksan tornia, ja torneihin ampumareijät, mistä
kaikellaisilla nakkauskoneilla sopi ampua kiviä vihollista vastaan.
Linnalle pantiin uhka-ylpeä nimi _Maankruunu_ (Landskrona), koska sen
piti hallita ja kurissa pitää koko Karjalan maa.
Noin 800 miestä väkeään lähetti Torkel Nevajokea myöten Laatokkaan
tiedustelemaan eikö jo Wenäen väkeä näkyisi tulevaksi. Tämän joukon
ajoi kova myrsky Laatokan Karjalanpuoliselle s.o. pohjoiselle rannalle
ja pidätti heitä siinä viisi vuorokautta, jolla ajalla he kävivät
rantakyliä polttamassa. Kun sitten kuudentena vuorokautena myrsky
asettui, palasivat miehet Pähkinänsaareen, joka on Nevajoen niskassa.
Tuskin olivat sinne joutuneet, niin näkivät Wenäläisten lähenevän
tuhannella aluksella. Heidän ei siis ollut siinä viipymistä, vaan
täytyi vetäytyä takasin pääjoukon luokse.
Lähemmäksi tultuaan Wenäläiset kyhäsivät suuria lauttoja, latoivat
niihin korkeita risu- ja havuröykkiöitä, sytyttivät lauttansa tuleen ja
laskivat ne virtaa myöten menemään, niin polttaaksensa Ruotsalaisten
laivat. Mutta nämät olivat varoillaan; he vetivät vahvat rautavitjat
poikkipuolin jokea, niin ettei tulilautat pääsneetkään laivain luoksi,
vaan paloivat siinä typötyhjään poroksi. Wenäläiset tuosta astuivat
maalle ja kävivät rynnäköllä käsiksi. Heitä oli 30,000 ja Ruotsalaisia
paljoa vähemmän. Wenäläiset harppasivat ojan yli, jolla linna oli
ympäröitty ja pyrkivät päästä muurille. Mutta eipä sinne ollutkaan
pääsemistä niin helpolla. Ruotsalaisten päälliköt: _Matti Kettilmundin
poika, Henrik von Kyrnen, Pietari Porsse_ y.m. töytäsivät heille
uljaasti vastaan ja muu väki perässä. He syöksivät vihollisen muurin
luota, harppasivat itsekin heidän jäljissään ojan yli ja kävivät
pelkäämättä kimppuun. Nyt nousi melkoinen meteli ja monta urosta vaipui
veriinsä kummin puolin.
Wähä erillä muista seisoi Wenäläisjoukko, noin tuhat miestä luvulta.
Sitä vastaan ajaa karahutti nuori Matti Kettilmundinpoika huutaen:
Oisiko sitä urosta
Kuka kanssani tulisi
Teräsmiekan mittelöhön
Rautakalvan katselohon?
Waan ei uskaltanut kukaan tulla hänen kanssaan miekkasille, vaikka hän
siinä seisoa kokotti illan pimeään asti. Ja aamulla kun luultiin
tappelun alkavan tuimemmalta, niin ei yhtään Wenäläistä enää näkynyt,
eikä kuulunut. Kaikki olivat yöllä lähteneet kotia.
Tämän tappelun perästä palasi marski Torkel Knuutinpoika väkinensä
takaisin Ruotsiin, mennessänsä vielä polttaen kyliä Inkerin rannikkoa
pitkin. Mutta Maankruunun linnaan hän jätti rohkean ritari _Stenin_ ja
hänen kanssaan 300 vahvaa miestä. Syksyn tullen alkoi tämän linnaväen
käydä pahasti. Wastaraketun linnan muurit olivat vielä kovin kosteana;
siitä ruokavarat kävivät pilalle ja väkeen tarttui kerpuuki, johon
monta miestä kuoli ja jäljelle jääneistäkin tulivat useimmat
kykenemättömiksi. Juuri silloin, v. 1301, tulivat Wenäläiset taas
linnaa piirittelemään. He löivät vaajoja eli paaluja Nevajoen suuhun,
ettei apua pääsisi tulemaan, ja sitten kävivät linnan kimppuun.
Wähäinen Ruotsalaisjoukko tappeli tuimasti puolestaan ja kun lopulla
linna syttyi tuleen, niin ettei muureilla enää voitu seisoa, he
kellariin vetäytyen vielä tekivät jonkun aikaa vastarintaa. Siinä he
melkein kaikki tapettiin; jotkut henkiin jääneet vietiin vangiksi
Wenäelle. Waan linnan tasoittivat voittajat tantereksi. Näin raukesivat
Ruotsalaisten suuret tuumat. Jos Maankruunu olis pysynyt pystyssä, niin
olis Ruotsi kenties ijäksi päiväksi tullut koko Karjalan ja Inkerinkin
valtiaaksi.

4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.
Kukaties olisi Torkel Knuutinpoika kolmannenkin kerran tullut
Karjalaan; mutta pari vuotta tämän perästä hän sai urhotöistänsä pahan
palkinnon. Birger kuninkaan käskystä pantiin häneltä kaula poikki.
Mutta sota ei sentähden siihen loppunut. Tuon tuostakin kävivät
Ruotsalaiset Wenäjän alaista Karjalaa hävittämässä ja Wenäläiset
puolestansa ryöstelivät Länsi-Suomea. Niin tulivat Ruotsalaiset v. 1313
Laatokan kaupungin eteen, juuri kun linnan isäntä paraan väen kanssa
oli sotaretkellä Suomessa, polttivat kaupungin ja veivät paljon vankeja
ja saalista. Seuraavana vuonna nousi Käkisalmen läänissä suuri kapina
Wenäläisiä vastaan. Karjalaisia oli siellä asuva venäläinen pajari
(herra) _Boris Konstantinin poika_ kovasti sorrellut, niin että suurin
joukoin pakenivat Ruotsin puolelle. Wiimein nousivat tuskissansa,
tappoivat Käkisalmessa asuvat Wenäläiset ja kutsuivat avuksi Ruotsin
väkeä. Mutta Novgorodilaiset päällikkönsä Feodorin johdossa riensivät
sinne, valloittivat kaupungin uudestaan ja teloittivat Karjalaiset ynnä
heidän ruotsalaiset auttajansa. Turhaan yrittivät Ruotsalaiset sitten
v. 1322 Käkisalmea valloittaa.
Wenäläiset puolestaan tulivat v. 1313 Uudenmaan rannalle, kulkivat
jotakin jokea myöten _Wanai_ nimiselle linnalle (kukaties Hämeenlinna
Wanajan pitäjässä) ja palasivat runsain saaliin Pernajanjokea myöten.
Wiisi vuotta tämän retken perästä uskalsivat mennä Turkuun asti, jonka
polttivat ynnä myös Kuusiston kartanon, joka Suomen piispalla oli
asuntona. Joku aika näkyy Wiipurinkin linna olleen Wenäläisten käsissä,
koska sen takaisin saamisesta hieroeltiin kauppaa vuosina 1320 ja 1321
venäläisen linnan isännän _Effleron_ kanssa. Hän näkyy antaneen sen
suurenmoisesta rahasummasta. W. 1322 meni ruhtinas _Juri_ (Yrjö)
Novgorodin väen kanssa sitä uudestaan valloittamaan. Mutta sillä kertaa
sitä ei saatukaan, vaikka Wenäläisillä oli kuusi suurta nakkauskonetta
muassansa.
Seuraavana vuonna teki viimein rauha lopun näistä kumminpuolisista
retkistä. Saksan kaupungit Itämerellä, joiden kaupalle tästä
lakkaamattomasta sodasta oli haittaa, rupesivat sovinnon välittäjiksi.
Wenäjän ja Ruotsin lähettiläitä yhtyi Pähkinäsaareen, johon Wenäläiset
juuri olivat rakentaneet linnan, ettei viholliset enää pääsisi Nevajoen
kautta Laatokkaan. Siinä sovittiin sillä lailla, että ijanikuista
rauhaa kestäisi Ruotsin ja Novgorodin välillä. Wiipuri sekä Karjalan
kolme läntistä kihlakuntaa, _Äyräpää, Jääski ja Savo_ jäisivät
Ruotsille, vaan Novgorodin alla pysyisi itäinen Karjala Käkisalmen
linnan kanssa. Silloin määrätty raja kävi merestä pitkin Rajajokea sen
lähteisin asti, sieltä pohjoseen päin kääntyen Sääjokea myöten
Wuoksijokeen, sen perästä Antrein ja Ruokolahden pitäjien itäreunaa
myöten Sääminkiin, ja sitten nykyistä Savon ja Karjalan rajaa pitkin.
Wielä määrättiin että ulkomaan kauppiaat Wiipurin linnaväen ja
porvarien estämättä saakoot purjehtia Novgorodiin Nevajoen kautta.
Uutta linnaa älköön rakettako kummallekaan puolelle rajaa, ja jos
pahantekijöitä pakenee puolelta toiselle, niin lähetettäköön ne
takaisin siihen valtakuntaan mihin kuuluvat. Tämä sovinto vahvistettiin
Wenäläisten tavalla ristiä suutelemalla ja niin oli Ruotsi saanut
valtaansa Suomen maan.


IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.

1. Lappalaiset muinaisaikoina.
Lapin kansa tätä nykyä elää hitustelee Pohjan perimmässä nurkassa.
Niinpä ei ole aina ollut. Aikoja on ollut, jolloin Lappalainen
yksinänsä samoeli Suomen saloja ja yksinänsä hiihti Skandinavian
harjanteita myöten. Ei ole sitä seutua Suomenmaassa eikä koko
Skandinavian saarennossakaan, mistä ei löytäisi jotakin jälkeä näistä
Pohjan alku-asukkaista. Lapin nimi on monin paikoin kiintynyt järviin
ja vuorihin. Niin on esim. muita lukematta, Suomen eteläisimmällä
liepeelläkin Lappiveden selkä Saimaan järveä ja Lappträski Uudella
maalla. Monin paikoin saloin sydämessä ovat nytkin vielä näiden
poloisten kylmille jääneet kodat nähtävänä, taikka kaivelemme maasta
heidän kalujaan ja aseitansa.
Mutta sitten oli etelästä tullut vierahia Lapin laajoille rajoille;
väkevämmät, viekkahammat olivat Lappalaisen perinnöstä vieneet palan
palansa perästä. -- Siihen aikaan koska Birger Jaarlen miekka kukisti
Hämeen kansan, oli Lappalainen, miesparka, jo kauan jättänyt Ruotsin
sekä Norjan eteläiset seudut. Hän oli jo aikaa sitten siirtänyt majansa
perimmäiseen Pohjahan, Rutjan kolkoille rannikoille. Eikä ollut
sielläkään enää täyttä turvaa. Wanhastaan jo kävi Norjan miehet joka
vuosi veroa kiskomassa hänen saaliistaan.
Suomessakin olivat jo eteläiset rannat toisen kansan, Suomalaisten,
hallussa. Mutta runsas puoli Satakuntaa, Hämettä ja Savonmaata oli
vielä Lappalaisen omana ja koko Pohjanmaata rantoinensa hallitsi hän
yksinään. Näissä avaroissa autioissa, näissä äärettömissä erämaissa sai
hän mielin määrin kuljeskella peuroinensa. Metsät ja vedet olivat
hänellä tyhjentymättömänä aittana, jonka aarteet täytti kotitarpehet
ynnä myöskin riitti kaupiteltavaksi. Wirrat vilisi lohista, järvet
haueista ja muista kaloista. Soita myöten luntusteli haarasarvet hirvet
suurin laumoin; karhut loikkui joka korvessa; joka puussa kapsahteli
näätää, kärppää, oravaa; teiri-, pyy- ja metsoparvet pyrähteli joka
lehdossa; järvein, jokein pinta oli täynnä vesilintuja.
Lappalainen oli tarkka ampumaan. Pienestä lapsesta hän jo jännitteli
jousta ja palttinapalanen oli palkintona sille, kuka paraten pilkkuun
laski. Pojat ja tytöt tätä harjoittivat kilvan, ja vaimot eivät olleet
huonompia metsänkävijöitä kuin miehetkään.

2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.
Muutamia vuosikymmeniä Birger Jaarlen retken perästä tuli hänen
poikansa Maunu Ladonlukko Ruotsin kuninkaaksi. Tämä kohta alkoi
miettiä, millä keinoin myös saisi Pohjanmaan ynnä Lappalaiset
valtikkansa alle. Sotaretkellä ei heitä käynyt kukistaa; sillä heillä
ei ollut vakavia asuntoja taloissa ja kylissä, ja tavoitappas kiinni
kansaa, joka yhä muuttelevi saloissa ja korvissa. Jos heitä mieli saada
alamaisiksensa, ei ollut muuta kuin istutella uutisasukkaita heidän
maahansa, niin että heitä likeltä voi pitää silmän alla. Sen nähden
Maunu itse ei lähtenytkään sotaan heitä vastaan, vaan julisti sen
lupauksen, että ken saattaisi Lappalaiset Ruotsin kruunun alle, se
omanaan ne saisi pitää. Ainoasti joku määrä nahkakihtelyksiä piti siitä
vuotuisesti maksettaman kruunulle.
Tämä kehoitus ei ollut turhaan lausuttu. Sen kuultuansa yltyi joukko
miehiä Pirkkalan ja Rengon pitäjistä, kuten vanha nimistö tietää. He
yhdistyivät tätä tointa varten seuraksi tai yhteydeksi ja saivat
nimeksensä _Birkarlit_, Pirkkalaiset (Birkarlaboa) eli _Lapinkävijät_.
Lieneekö nämä miehet olleet Suomalaisia vai Ruotsin sukua, siitä on
vielä tätä nykyäkin riita oppineilla. Ehkä oli kumpiakin joukossa. Se
vaan on varmaa että vähän ajan perästä me tämän seuran näemme olevan
aivan suomalaisen.

3. Matti Kurki ja Potko.
Wesilahden pitäjässä Satakunnan maakunta asui silloin väkevä ja
urhoollinen mies, _Matti_ nimeltään. Siitä miehestä ja hänen nimestänsä
kuuluu kansan suusta tämä tarina. Wenäen suurruhtinaalla palveli Potko
niminen sotamies, joka varrelta ja voimiltansa oli enemmän Hiiden sukua
kuin ihmisen. Tämän miehen oli suuriruhtinas kerran lähettänyt Ruotsin
kuninkaan luoksi, Ruotsin uljainta urosta kaksimiekkasille vaatimaan.
Sen oli, näet, Wenäläinen tehnyt Ruotsin miesten pilkaksi ja
häväistykseksi, kun ei luullut sitä miestä löytyvän, ken uskaltaisi
Potkon kimppuun käydä. Ei Ruotsin ritareista tähän tappeluhun kukaan
rohjennutkaan ruveta. Waan hädissänsä muisti toki kuningas, että onhan
Matti tuolla Wesilahdella, joka ei itse perkelettä pelkää.
Matin luoksi Potko nyt käskettiin menemään ja Matti kohta olikin
tappeluhun valmis. Sen vaan pani hän ehdoksi, että sotaleikki lykättiin
huomisaamuun asti. Wenäläisen koko ruumis oli, näet, kovin lumottu,
niin ettei siihen pystynyt rauta eikä teräs. Sen tempun Matti tiesi ja
tiesi myös, että Potkon nukkuessa voisi tämän taian tyhjäksi tehdä. Kun
sitten Potko yöllä oli uniin vaipunut, niin Matti luki väkevimmät
loihtunsa ja lamautti sillä hältä taian.
Järven lahden keskellä oli pieni luoto, jota nytkin vielä mainitellaan
Kurjen kiveksi. Siihen miehet aamusella soutivat kumpikin veneellänsä.
Matti rantaan hypättyään survasi Wenäläisen venettä niin kovasti, että
se vilisten meni yli koko selän toiseen rantaan asti. "Miksi niin
teet?" kysyi Potko vihastuen. "Ken luodossa on lepopaikan saava,"
vastasi siihen Matti, "ei tarvitsekaan venettä palataksensa."
Wimmoissansa sivalsi nyt Potko Mattia, niin että oikea käsi lensi
maahan ja Matti itse painui polvilleen. "Kah, sinä hyppäät niinkuin
kurki!" pilkkasi Potko Mattia. "Wielä minä lentääkin taidan!" huusi
puolestansa Matti ja silpoi vasemmalla kädellä Potkon kaulan poikki. --
Tästä urhotyöstä sai Matti kuninkaalta Laukon kartanon Wesilahdella ja
mainittiin siitä päivin Kurjen nimellä. Hänestä sikesi mainio
Kurkisuku, josta sitten on kasvanut Suomelle niin monta kuuluisata
miestä.

4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.
Tämän Matti Kurjen valitsivat Pirkkalaiset päällysmiehekseen ja
karasivat sitten n. v. 1280 paikoilla Lappalaisten päälle. Sota alkoi
ensin Satakunnassa, jossa vielä muistellaan monta paikkaa
toratantereiksi. Niin esim. on saari Wesilahden järvessä, joka kuuluu
olleen sen seudun Lappalaisten viime turvapaikkana. Se on siitä saanut
nimen _Wapaa Luoto_. Ei aikaakaan niin samosivat Pirkkalaiset yli
Maanselän Pohjanmaalle. Ensi-yrityksellään he valloittivat koko
eteläkulman Pohjanmaata ja panivat ensimmäiselle pitäjälle siellä nimen
Kyrö, jotta muistettaisiin mistä paikoin siihen asukkaita oli tullut.
Muutamia vuosia sen perästä he toisella yrittämällä etenivät
Tornion- ja Keminjoen suuhun asti, johonka myöskin perustettiin
uutisasunnot. Näin täytyi Pohjanranta suomenkielisillä asukkailla ja
Lappalaiset karkoitettiin sydänmaihin syrjälle. Siinä saivat vielä
jotkut vuosisadat kalastella, metsästellä, vaan saaliistansa täytyi
maksaa runsaat verot Pirkkalaisille.
Tätä veroa Lappalaiset suorittivat nahkoina ja kaloina, jotka
Pirkkalaiset sitten veivät Pohjanlahden rannoille. Siellä syntyi
virtain suussa vireä liike ja monesta maasta keräytyi kansaa kaupalle.
Kaikkein kuuluisinna Pohjanrannan kauppaloista oli Tornionjoen suu,
jota silloin mainittiin nimellä _Satama_. Lapinverosta ja kaupastansa
paisuivat Pirkkalaiset ylen rikkaiksi ja mahtaviksi. He elivät
ylellisesti ja koreilivat aina punaisissa pukuimissa. Tätä heidän
valtaansa Pohjanmaalla kesti melkein kolme sataa vuotta, kunnes Ruotsin
kuningas Kustaa Waasa heiltä oikeudet hävitti.

5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.
Noin 1300 v:n paikoilla, tai joku vuosikymmen myöhemmin kuin
Pohjanmaalle oli asettunut Hämäläisiä, jo tuli sinne toisiakin
asukkaita Ruotsista. Alussa ainoasti kalastivat meren rannikoilla sekä
luodoilla. Waan vihdoin asettui sinne moniaita asumaan. Wähitellen
kasvo Ruotsalaisten määrä, kun Länsi-Pohjanmaalta, Taalaenmaalta ynnä
muista maakunnista yhä virtaeli heitä lisäksi. Tietysti ei Hämäläiset
perinnöstään peräyneet hyvällä. Werisiä tappeluita kesti kauan heidän
kesken ja nytkin vielä kytee näillä tienoin viha erikielisten asukasten
välillä. Ruotsalaiset, joita kuninkaatkin puolustivat, tulivat vihdoin
voitolle ja valloittivat kaidan kaistaleen pitkin Waasan läänin rantaa,
Siellä kansa nytkin puhuu Ruotsinkieltä, mutta paikkain suomalaiset
nimet vielä muistuttavat, keitä niillä mailla alkuansa oli asunut. Kun
Ruotsalaiset saivat Suomen väen pakohon, näin kertoo kansain tarina, niin
riemuissansa hurrasivat heidän jäljestänsä, ja siitä saivat liikanimen
_Hurrit_, jolla heitä suomalaiset naapurinsa nytkin vielä mainitsevat.


V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.

Koska Saksan kauppamiehillä oli niin suuri osa Pähkinälinnan
rauhasovinnossa, niin lienee tässä sopivainen tilaisuus vähän puhua
näistä Saksalaisista ja heidän kaupastansa Suomen maassa.
Ammoisista ajoin oli Saksan laivoja käynyt kauppaa Suomen rannikoilla.
Sen todistavat täällä löydetyt Saksan ja Anglosaksin (Englannin) rahat,
joissa vanhimmissa on noin 800 vuosilukuna. Siitä ajoin on kielessämme
sana saksa tullut merkitsemään yhtä kuin kauppamies. Siitä ajoin
on sekin puheenparsi peritty, että ulkomaalta tänne tuotuja
luontokappaleita ja kaluja mainitsemme Saksan nimellä. Nytkin vielä
kuuluu Saksan lammet, Saksan kuuset, ja vanhoissa runoissamme yhä
puhutaan Saksan palttinasta, Saksan saipuasta y.m. Kaupankäynti
Saksalaisten kanssa on myöskin tuottanut kieleemme koko joukon Saksan
sanoja, niinkuin esim. mylly, leiviskä, naula, haahlat, y.m.m.
Saksalaiset toivat tullessansa suolaa, kankaita ja kaikellaisia kaluja,
mitä ei Suomessa osattu sepitellä; Suomesta he sen sijaan veivät karjan
antimia, kaloja ja metsän nahkoja. Etenkin näkyy Suomalaisilla olleen
runsaasti oravan nahkoja kaupaksi, joita silloin sanottiin _rahoiksi_.
Oravan nahkoina verot maksettiin, oravan nahkoilla vaiheteltiin muita
kaluja. Kun sitten myöhempinä aikoina yleisemmin ruvettiin käyttämään
kulta- ja hopeapalasia ostoissa ja maksuissa, niin oravan nahkan
alkuperäinen nimi _raha_ siirtyi niihin.
Tavallisesti taisivat ulkolaisten laivat tulla ja mennä kesäaikana;
mutta jäi niitä aina joitakuita talveakin pitämään. Pitkää, pimeää
talvikautta viettäessä tuli näiden _kestein_ eli vierasten kovin ikävä.
Moni heistä sentähden sen ikävän lievitykseksi viekoitti itsellensä
Suomen neitosen morsiameksi. Punalangat petti, kultakihlat vietti
monesti viisahankin tytön mielen, niin että oli kovin kärkäs oudolle
kättä antamaan, kysymättä kuinka kosijan laita oli. Sitten kun kevät
tuli ja vedet suli, katosi usein sulhanenkin jäiden kanssa. Se oli
purjehtinut takaisin omille maille, missä hänellä istui entinen emäntä,
istui entiset lapset kodissa. Näin kertoo vanha runo talvikestein
tavoista.
Kauppapaikkoina olivat Suomessa varsinkin jokien suut; siihen oli
kestein hyvä laskea laivoillansa, siihen myöskin Suomen miesten helppo
tuoda tavaransa sydänmailta. Semmoisena ikivanhana kauppapaikkana oli
Kokemäenjoki, jonka varrella, Kokemäen pitäjässä kuuluu olleen
muinainen _Teljän_ kaupunki. Se sanotaan olleen juuri siinä paikassa,
missä Pyhän Henrikin saarnahuone vielä seisoo. Tämän saarnahuoneenkin
tietää tarina alkuperiänsä olleen kauppapuotina ja sen lattian alta on
nyky-aikana löydetty rautapaino vuosiluvulla 12-- (viimeiset kaksi
numeroa ovat kuluneet tuntemattomaksi). Näillä paikoin näkyy muutoin
vieläkin vähän kalkki- ja tiiliruhkaa. Kokemäen virrassa on useammin
paikoin Saksankiven nimisiä paasia, missä muistellaan ennen muinoin
kauppaa pidetyksi. Myöskin on niillä seuduin monta taloa _Saksan_ ja
_Kestin_ nimellä.
Samanimisiä kyliä ja taloja on monessa paikoin pitkin Uudenmaankin
rannikkoa, todistaen että siellä on ollut kaupankäyntiä Saksalaisten
kanssa. Kymijoen suussa näkyy kanssa olleen tavallinen kauppapaikka,
koska sitä jokea muinaisissa kirjoissa välistä nähdään _Ankoperjoen_
(Ostaja-joen) nimellä. Mutta kaikkein vilkkainna oli epäilemättä
kauppaliike Nevajoella. Nevajokea myöten purjehtivat lännestä tulevat
laivat Laatokkajärveen, siitä sitten kääntyivät etelään ja menivät
_Welhojokea_ (venäjäksi: Wolchov) ylös Ilmenjärveen, jonka
pohjoisrannalla kohosi Novgorodin korkeat kirkot ja avarat vara-aitat.
Novgorodin torilla vaiheteltiin Lännen taitavain ja ahkeroiden
mestarein käsialat niihin aarteisin, mitä luonto Itämailla lahjoitti
anteliaalla kädellä. Paras voitto tästä kaupasta vuosi tietysti
Wenäläisten hyväksi; mutta pirahteli siitä aina pisaroita Suomenkin
heimokunnille, varsinkin Karjalaisille, joiden maassa tämän
kauppaväylän portti oli. Nevajoen suussa ja Koiviston saaressa, vähän
matkaa Wiipurista, huo'ahtelivat Saksan kauppiaat pitkästä
merikulustaan, ja pitivät kauppaa asukasten kanssa.
Yhteinen etu ja yhteinen vaara yhdisti näitä kauppiaita 13:lla
vuosisadalla liittokunniksi. Siihen aikaan oli varsinkin Saksanmaa
täynnä pieniä linnoja, joista vapaaherrat ja ritarit väijyivät niinkuin
haukat vuoripesästänsä. Sivutse kulkevista kauppa-kuormista ja
laivoista he vaativat itsellensä veroa taikka ryöstivät tavarat kaikki
tyyni. Tätä väkivaltaa vastaan ei kyenneet yksityiset kauppamiehet eikä
kaupungitkaan suojelemaan tavaraansa. Sentähden rakensivat liitot