Kertomuksia Suomen historiasta 2 - 1

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 2
Katolinen aikakausi

Kirj.
J. KROHN

Hämeenlinnassa,
painanut G.E. Eurén,
v. 1868.



Näytetty! K.G. Renvall.

SISÄLLYS:
Katolinen aikakausi.
I. Warsinais-Suomen valloitus.
1. Pyhän Eerikin retki v. 1157.
2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.
II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.
1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.
2. Tuomas piispa.
3. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.
4. Tappelu Nevajoella.
5. Birger Jarlin retki.
III. Karjalan valloitus.
1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.
2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.
3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.
4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.
IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.
1. Lappalaiset muinaisaikoina.
2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.
3. Matti Kurki ja Potko.
4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.
5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.
V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.
VI. Kuningas Maunu Liehakko.
1. Maunun retki Wenäelle.
2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin
osallisuuteen.
VII. Piispa Hemminki.
VIII. Kalmarin liitto.
1. Albrekt Meklenburgilainen.
2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.


I. Warsinais-Suomen valloitus.

1. Pyhän Eerikin retki, v. 1157.
Kaks oli pyheä miestä
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta,
Se on Hämeen Henrikki,
Waan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Näin laulaa mainittu runo. Tämä Eerikki kuningas, jonka runo
mainitsee, oli sitä nimeä yhdeksäs ja valittu v. 1150. -- Ruotsissa
oli vanha tapa, että kun kuningas Moran keräjissä oli valittu, niin
nostivat hänet miehensä kilpien päälle, ja sitten vannoi hän valan
kansallensa. Eerikki oli vannonut kolme valaa. Ensiksi oli hän
vannonut kristin-uskoa vahvistaa ja kirkkoja rakentaa, toiseksi oli
vannonut hallita kansaa lailla ja oikeudella; kolmaspa valansa oli
ollut _lähteäksensä sotahan pyhän uskon puolesta ja maan vihollisia
vastaan_. Tämä viimeinen vala uhkasi esi-isiämme, Suomen kansaa!
Siihen aikaan kaikui kaikissa kristikunnan kirkoissa kiivas saarna,
että muka Jumalalle otollisin työ on sota pakanoita ja uskottomia
vastaan. Kuka semmoiseen sotaan läksi, sille Jumala antoi anteeksi
suurimmatkin synnit; ken siihen sotaan kaatui, pääsi suoraa tietä
taivaasen. Tuhansia ja satoja tuhansia oli tämä saarna nostattanut
intoon. He möivät maansa ja tavaransa, ompelivat punaisen ristin
rintaansa ja riensivät pyhään sotaan. Näitä retkiä sanottiin
_ristiretkiksi_ ja niille lähteviä joukkoja _ristimiehiksi_.
Alussa olivat ristijoukot kaikki menneet Palestinan maalle, missä
julmat Muhamedilaiset olivat haltijoina ja estelivät kristityitä
käymästä Kristuksen pyhällä haudalla. Mutta nyt oli Palestina
pelastettu vihollisten käsistä ja Jerusalemissa hallitsi kristitty
kuningas. Sentähden rupesi pohjoisempain kristittyin kansain
sota-into kääntymään toisahalle. Idässä päin Ruotsista ja Saksan
koillisilla rajoilla istui vielä lukemattomat kansat pakanallisessa
pimeydessään. Nekin nyt on saatettavat kristinkirkon laumaan, ja jos
eivät hyvällä taipuneet, piti heitä tulen ja miekan avulla siihen
pakoittaa. Saksalaiset karkasivat slavinsukuisiin kansoihin Itämeren
etelärannoilla ja heimolaisihimme Wirossa. Ruotsalaiset puolestansa
läksivät Ahvenan meren yli esi-isiämme vastaan. Pappien saarnasta
kiihtyneenä päätti heidän nykyinen kuninkaansa Eerikki lähteä
paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle;
Kivikirkot teettämähän,
Kappelin rakentamahan.
Mutta oli Eerikillä toinenkin syy, minkätähden piti lähteä
Suomalaisia vastaan. Ennen muinoin kun Ruotsalaiset vielä palvelivat
epäjumaloita, olivat olleet mahtavaa ja pelättävää kansaa. Heidän
laivansa kävivät kaukana hävittämässä ja ryöstelemässä Etelän
kristityitä maita. Silloin olivat myöskin pitäneet kurissa
merentakaisia suomalaisia heimoja ja välin heiltä ajaneet veroa.
Mutta Eerikin aikana oli se valta jo kauan ollut rauenneena.
Kristin-usko oli näet ensin levinnyt ja juurtunut Etelä-Ruotsiin
eli Gotimnaalle. Pohjois-Ruotsissa sitä vastaan pysyivät Svealaiset
pakanoina melkein Eerikin aikaan asti. Siitä oli Ruotsin kansassa
syntynyt eripuraisuutta. Gotilaiset ja Svealaiset valitsivat
kumpaisetkin kuninkaita ja kävivät sotaa keskenänsä. Tästä syystä
heidän sotalaivansa saivat lahota teloilleen ja unouksiin joutuivat
veron otot Suomen maasta. Päinvastoin nyt Suomalaiset vuoronsa
kävivät vierahilla Ruotsissa. He purjehtivat pursillansa yli meren ja
laskivat rantaan, missä heitä ei arvattu tulevaksi. Siinä tappoivat,
polttivat, ryöstivät, riistivät, ja käänsivät sitten purtensa
kotipuoleen.
Tuoden täytensä rahoja,
Alaisensa aartehia.
Wielä on monta paikkain nimeä Ruotsin rannikoilla, jotka näitä
esivanhempaimme retkiä muistuttavat mieleen, ja kansa niistä
tietää jutella julmia tarinoita. Semmoisia ovat esim. _Estaskär ja
Estaklippa_ Tukholman saaristossa, sillä siihen aikaan kutsuttiin
usein Suomen maata _Österlanden_ (Itämaa) ja kaikkia suomensukuisia
kansoja _Ester_ (Itäläiset).
Kuninkaaksi tultuaan Eerikki ensin vahvisti kristin-uskon Svealaisten
maassa, missä vielä oli ollut pakanuuden jälkiä. Sitten kokosi
miehensä sekä laivansa, ja lähti Ahvenan meren yli Suomeen. Hän laski
maalle Aurajoen rantaan, jossa Suomalaiset heille olivat vastassa.
Kuin paljon heitä oli ja kuka päällikkönä, siitä ei ole mitään
tietoa. Se vaan on muistossa säilynyt, että suuri joukko kaatui, ja
loput antoivat kastaa itsensä Kupittaan lähteessä likellä nykyistä
Turkua. Mutta Eerikki kuninkaasta tarina vielä tietää, että kun muut
kaikki voitosta iloitsivat hän yksinänsä rupesi katkerasti itkemään.
Sitä hän niin katkerasti itki, että niin monta Suomalaista tappelussa
oli kaatunut, joiden kastamattomat sielut hänen luulostansa olivat
uhratut ikuiseen kadotukseen.

2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.
Pyhä Eerikki kuningas oli miekalla nöyryttänyt Suomalaisten jäykät
niskat ja pakoittanut heidät kumartamaan Wapahtajan ristiä. Sen
tehtyä hän läksi pois omille maille. -- Mutta toinen tärkeämpi työ
nyt oli tehtävä. Suomalaisten mielet ja sydämet olivat vielä yhtä
lujasti kiinni pakanuudessaan kuin ennen Eerikin tuloa, ja yhtä
kaukana Kristuksen uskosta, johon heidät oli väkisen kastettu.
Kenen piti nyt heille tehdä tutuksi evankeliumin suloiset sanat,
kenen taivuttaa heitä mielelläänkin suostumahan siihen mitä
kielellänsä olivat tunnustaneet? Sen otti tehdäksensä Upsalan
arkkipiispa Henrikki, joka Eerikin seurassa oli Suomeen tullut.
Englannin jumalisesta ja rohkeasta kansasta on kaikin ajoin lähtenyt
innokkaimmat, urhoollisimmat uskonsaarnaajat pakanoiden maille.
Sieltä oli meidän Henrikkikin kotoisin. Pelkäämättä astui hän Suomen
synkkiin saloihin, vaelteli talosta taloon, kylästä kylään, saarnaten
ja kastaen joka paikassa. Kokemäen pitäjässä Ylistaron kylässä
näytetään vielä nytkin vanhaa tupaa, mikä muinoin oli Henrikillä
ollut saarnahuoneena. Näin karttui karttumistaan kristittyin joukko
ja yhä syvemmällä sydänmaissa kaikui saarna Kristuksesta. Mutta
Köyliönjärven saaressa asui mahtava ja rikas Suomen mies nimeltä
Lalli. Tämä ei tahtonutkaan millään muotoa suostua siihen uuteen
oppiin, jonka vieraalta maalta tulleet viholliset olivat tuoneet
mukanaan. Hän vihasi kovasti kristin uskoisia ja Henrikkiä kaikkein
enimmän. Sillä hän oli kerran murhan tehnyt ja piispa hänelle siitä
sakkoa päälle pannut.
Kerran matkaeli piispa talvella niillä seuduin, missä Lallilla oli
talonsa. Hän ajoi, ajoi, niin kuin runo laulaa:
Kaksi päiveä kesäistä,
Kaksi yötä järjestänsä,
Eikä syödä, eikä juoda,
Eikä purtua pidetä.
Tuli sillä tavoin Lallin talon sivutse ja poikkesi siihen ruokaa
pyytämään. Lalli itse ei ollut kotona ja
Kerttu kelvotoin emäntä
Suitsi suuta suunnatointa,
Keitti kieltä kelvotointa,
eikä ruvennut ruokaa antamaan. Silloin piispan palveluspiltti [piltti
= poika] herransa käskystä
Otti kyrsän uunin päältä
Otti heiniä hevosen,
Heitti penningin sijahan;
Otti kellarist' olutta,
Rahan vieritti sijahan.
Syötyänsä, juotuansa läksi sitten piispa matkalle jälleen, ajoi
pitkin Köyliönjärven jäätä.
Wierasten lähdettyä tulee Lalli kotia, ja heti juoksee hänelle emäntä
vastaan, valehtelee:
Jo kävi meillä vierahia,
Ruoka-ruotsi, syömä-saksa:
Joivat olven kellarista,
Weden viskasin sijahan;
Otin kyrsän uunin päältä,
Kiven vyörytin sijahan.
Ladoin heiniä ladosta,
Heitin hiekkoja sijahan.
Lalli, tämän kuultuansa, suuttui silmittömäksi. Hän
Heti lappoi laapurinsa [= keihäs],
Koppoi pitkän keihä'änsä.
Lykkäsi lylyt lumelle,
Joilla hiihti hirmuisesti:
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvan somman tiestä,
Piispan piltti pikkarainen kuulee Lallin lähenevän, kysyy säikähtyen:
Ajanko tätä hevosta?
Jo kuuluu kumu takana,
Lalli hiihtäen tulevi,
Pitkä keihäs kainalossa.
Mutta Henrikki tiesi tuhon hetken nyt olevan likellä eikä
yrittänytkään pakoon päästä. Hän vaan neuvoi pilttiänsä:
Pilttiseni pienoiseni,
Äl' aja tätä hevosta,
Karkoittele konkaria:
Kun mua tavoitetahan
Tahikka tapettanehen,
Käy sinä kivien taakse,
Kuultele kiven takoa,
Katsele takoa tammen
Kuhunka luuni lentänevi,
Suoneni siroittanevi.
Ne sinä verkahan vetele,
Sinilankoihin sitele,
Aseta oriin rekehen.
Kuu oronen uupunevi,
Sitten härkä pantakohon;
Kuhunka härkä uupunevi,
Siihen kirkko tehtäköhön,
Kappeli rakettakohon,
Pappein saarnoja sanella
Kansan kaiken kuultavaksi.
Näin lausuen lähetti piispa pojan piiloon, itsepä pysyi reessä
ja surmattiin. Mutta piltti pikkarainen teki tarkoin mitä herra
vainajansa oli käskenyt. Hän korjasi hajalle silvotut luut ja lihat
kokohon ja vedätti ne hevosella, sitten härällä. Mihin härkä uupui,
siihen rakennettiin kirkko. Se oli Nousiaisten kirkko, ensimmäinen
Suomen maassa.
Kaikki jäsenet oli piltti pikkarainen korjannut, yksi vaan sormi
kultasormuksen keralla ei löytynyt lumelta.
Niin sitten kesäsydännä
Pienen jään palasen päällä
Tuuli aalloissa ajeli
Sormea pyhän urohon,
Tunnusmerkiksi jaloksi
Jottei suonut suuri Luoja
Eikä sallinut Jumala
Weden alle vaipumahan,
Hukkahan tuleumahan
Pyhän miehen peukaloa
Sormea ison isännän.
Wielä tietää runo kuinka sitten kävi Lallin, piispan murhaajan:
Lalli, pahin pakanoista,
Julmin juutasten seassa,
Otti korkean kypärän
Pyhän miehen, piispan päästä;
Pani päähänsä omahan,
Kallohonsa ilkeähän,
Meni kilttinä [= ylpeä] kotihin.
Lausui paimen patsahalta:
Mistäs on Lalli lakin saanut
piispan hiipan hirtehinen?
Lalli nosti lakkiansa:
Hivukset himahtelivat,
Liukes luista irrallensa
Kaikki kallosta kamara [= nahka].
Näin tämän pahantapaisen
Piispa raukan raatelijan
Tuli kosto korkealta,
Makso maailman valtiaalta.
Toisellainen oli pyhän marttyrin, piispa Henrikin palkka. Häntä on
Suomen kansa ijäti muistava ja kunnioittava uskon apostolinansa.
Ja paavin uskoiset esivanhempamme hänelle osoittivat suuremmankin
kunnian, kuin mitä kellekään ihmiselle oikeastaan sopii. He häntä
lukivat pyhäin miesten joukkoon, he häntä pitivät Suomen maan ja
kansan omituisena suojelus-pyhänä, joka muka Jumalan edessä seisoen
yhä puhuu Suomen puolesta. Häntä rukoiltiin avuksi kaikellaisissa
tuskissa, häneen luotettiin melkein yhtä lujasti kuin itse Jumalaan.
Monta hoettiin ihmettä, jotka hän muka oli tehnyt. Niin esim.
tarinoittiin eräästä munkista, nimeltä Erland, että hän kovasta pään
kivistyksestä heti pääsi vapaaksi, luvattuansa Henrikin alttarin
viereen ripustaa vaksipään. Sokea vaimo Kyrössä lupasi joka vuosi
vaeltaa pyhän Henrikin haudalle rukoilemaan ja samassa sai hän
näkönsä jälleen. Monta sairasta siitä paikalla parani, kun lupasivat
Henrikinpäivänä pitää paastoa j.m.s.
Henrikin luut oli ensin haudattu Nousiaisten kirkkoon; mutta kun
Suomen piispat n. v. 1300 muuttivat asuntonsa Turkuun, niin vietiin
luutkin silloin uuteen tuomiokirkkoon. Niille teetätiin 14:llä
vuosisadalla kallis hopeinen arkku, ja vielä sata vuotta myöhemmin
silautti piispa Maunu Tavasi hopealla Henrikin pääkallon sekä
käsivarret. Turun tuomiokirkossa saivat piispan luut levätä vuoteen
1713 asti, jolloin Wenäläiset ne ryöstivät sieltä ja veivät Pietariin.
Muutkin Suomen kirkot, jotka eivät saaneet sitä kunniaa mitä
Turun tuomiokirkko, hankkivat koristukseksensa edes pyhän miehen
kuvan. Tavallisesti näkyy hän maalattuna täydessä piispapuvussaan,
sotatappara kädessä ja jaloin Lallia polkien. -- Kaksi juhlapäivää
vietettiin ympäri Suomea ja pian muillakin Pohjan mailla pyhän
Henrikin kunniaksi. Toinen oli Tammik. 19:s, Henrikin kuolinpäivä,
toinen 18:s Kesäkuuta, jona hänen luunsa vietiin Nousiaisten kirkosta
Turkuun. Komeimmin näitä juhlia vietettiin itse Turussa. Siihen
keräysi väkeä läheltä ja kaukaa, kirkossa pidettiin juhlallista
menoa, virsiä veisattiin Henrikin kunniaksi, ja hartahasti rukoeltiin
häntä, että yhä edelleenkin puolustaisi Suomen kansaa; arkku luineen
tuotiin esiin kansan katseltavaksi ja suudeltavaksi, aneita [syntein
anteeksi antokirjoja] jaettiin j.n.e. Tälle juhlalle tullen, toi
rahvas aina myöskin tavaroita kaupaksi, ja kirkkomenoin jälestä
syntyi täten aina suuret markkinat. Pyhän Henrikin kunniaksi ei
messuja enää pidetä Turussa, mutta Heikin markkinoille virtaa nytkin
vielä kansaa läheltä ja kaukaa kaupunkiin. Ja Turun tuomiokapitelin
sineetissä on hiippakunnan perustajan muistoksi vieläkin nähtävänä
Henrikin peukalo kultasormuksineen.


II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.

1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.
Kristin uskon siemenet nyt olivat kylvetyt maamme lounaisrannikoille;
mutta Eerikin kuoltua näytti siltä kuin pitäis hänen raivaamansa
pelto jälleen jäädä kylmille. Ruotsissa riehui koko seuraava
vuosisata viihtymätön riita kahden hallitsijasuvun välillä; sentähden
ei voineet Ruotsin kuninkaat varjella uutta voittomaatansa Suomessa
ja vielä vähemmän voivat laajentaa alueensa rajoja.
Toiselta puolen yltyi yltymistään Suomen heimokuntain viha ja
vastustus Ruotsalaisten tuumia vastaan. Ja mikä muu, kuin halvin
orjakansa oliskaan toisin tehnyt! -- Siihen asti olivat Suomen heimot
eläneet vapaana ja palvelleet jumaloitaan isiltä perityllä tavalla.
Nyt oli meren takaa tullut rautamiehiä ja niiden seurassa toiset
mustat miehet. Nämät heille juttelivat outoja tarinoita ja käskivät
palvella erästä Kristusta, josta ei Suomalaiset koskaan olleet
kuulleet ennen. Useimmat näistä saarnaajoista eivät kansan kieltä
ymmärtäneet vähääkään, niin että tulkin kautta täytyi selitellä
joka sana. Tulkit puolestaan eivät selitettävää asiaa aina tarkoin
tunteneet ja vääntelivät pappein oudot jutut vielä oudommaksi. Niin
kerrotaan erään papin kerran sanoneen että Jesus on syntynyt _Jessen
juuresta_ (suvusta). Sen tulkki kansalle selittää sukaisi, sanoen
Jesuksen syntyneeksi _hanhen juuresta_ (gäss, näet, Ruotsiksi on
hanhet, ja tulkki pettyi äänen yhtäläisyydestä). Kuulijat siitä
tietysti purskahtivat nauramaan ja kun pappi käski tulkin paremmaksi
kääntää, niin huusi mies parka tuskissansa: "No, jos ei lie ollut
hanhen juuresta, niin tottahan oli hanhen varpaasta!" Semmoisia
saarnoja Suomalaisille usein pidettiin ja ainoa minkä ymmärsivät
uudesta opista oli että heidän täytyisi kumartaa niskansa vieraan
vallan alle ja maksaa papeille kymmenekset kaikesta saaliistaan.
Sentähden ponnistivatkin Suomen pakanat kaikin voimin ettei heidän
kävisi niinkuin veljiensä Turun rannikolla. Hämäläisiä vaara ensin
uhkasi; he senvuoksi unhottivat vanhan vihan, joka oli ollut
heidän ja Karjalaisten välillä, ja tekivät liiton näiden kanssa
Ruotsinvaltaa vastaan. Siihen liittoon yhtyi vielä kolmanneksi
Wenäläinen, joka myöskin pelkäsi Ruotsin vallan karttumista,
varsinkin koska Ruotsalaiset v. 1164 jo olivat käyneet Laatokalla
hänen omaa maataan ryöstämässä. Näin yhdistynein voimin rupesivat he
Suomen pientä seurakuntaa ahdistelemaan. Kristityiksi käännetytkään
Suomalaiset eivät olleet luotettavia liittomiehiä Ruotsille. Joka
kerta kun heidän itäiset heimolaisensa heitä tulivat ahdistelemaan,
he kyllä pakenivat Ruotsalaisten turviin, lupasivat vasta pysyä
kristin-uskossa ja pyysivät opettajia sekä pappeja. Mutta tuskin oli
puuska mennyt sivutse, niin ajettiin papit jällen pilkkaamalla heidän
tyköänsä.
W. 1200:n paikoilla oli pyhän Henrikin työstä tuskin _jälkeäkään
tallella_. Henrikin jälkeisen piispan, Rudolfin, olivat Karjalaiset
vieneet vangiksi ja kotonansa sitten tappaneet. W. 1198 polttivat
Novgorodin Wenäläiset Turun alkavan kaupungin tuhkaksi, jossa
tilaisuudessa Suomen kolmaskin piispa Folqvinus tuli tapetuksi, ja
v. 1187 olivat Karjalaiset käyneet itse Ruotsin sydänpaikkojakin
hävittelemässä. Mälarijärven rannikko oli silloin Ruotsin paraten
viljelty seutu; siellä oli tuo pakanuuden aikana kuuluisa _Sigtuna_.
Se kaupunki hävitettiin silloin peräti, niin ettei ole koskaan
sen perästä vironnut entiselleen. Woittosaaliinsa seassa veivät
Karjalaiset, kansan tarun mukaan, Sigtunan hopeiset portit, ja
onpa vielä nytkin Sofian kirkossa Novgorodissa nähtävänä kaksi
ruotsalaisiksi sanottua kuori-ovea vaaleasta pronsista, joiden
jutellaan olevan juuri sillä retkellä saadut. Silloin tapettiin
myös Ruotsin arkkipiispa Juhana, joka asui Almarstäken linnassa
Mälarin rannalla. Niin hirveä oli ollut Karjalaisten hävitys,
että Ruotsalaiset vastaiseksi miettivät uusia varjeluskeinoja. He
rakensivat linnan Mälarin suussa olevaan saareen ja siitä linnasta on
sitten paisunut nykyinen Tukholman kaupunki.

2. Tuomas piispa.
Monta vuotta oli Suomen seurakunta myös paitsi kaitsijata sillä
piispan virkaan siellä ei haluttanut ketään. Kylmä ja kolkko ilma
teki elämän vallan vaivaloiseksi ja paimennettava kansa oli niin
tyly ja uppiniskainen, että piispaksi pantu pikemmin oli vihitty
marttyrikuolemaan kuin kunnia-istumelle nostettu. Wiimeinkin löytyi
n. v. 1220 taas niin rohkea ja usko-intoinen mies että tähän virkaan
uskalsi ruveta. Tämä mies oli _Tuomas_ kuuluva Mustainveljein
eli Dominikon munkistoon. Tuomaskin, Suomen toinen apostoli, oli
Englannista kotosin; hän oli tavoilta, avuilta sekä taidoltansa
ylistetty mies, joka jo oli monta vuotta saarnannut Suomessa ja
kristin-uskon tähden kärsinyt vainoa ja vaivaa.
Tuomas piispan oli nyt aivan uudestaan tehtävä se työ, minkä
pyhä Henrikki 50 vuotta ennen oli saanut toimeen, eikä hän yllä
mainituista syistä voinut toivoakaan sitä apua Ruotsista, mitä Suomen
ensimmäisellä apostolilla oli ollut. Mutta hänen sydämessään näkyy
syntyneen uljas ajatus -- se ajatus nimittäin että Suomeen perustaisi
itsenäisen vallan, samalla lailla kuin juuri oli perustettu Liivin- ja
Wironmaalle toisella puotia Suomenlahtea. Niitäkin maita par'aikaa
käännytettiin, minkään kuninkaan tai muun hallitsijan avutta,
ainoasti vapaehtoisilla sotureilla, joita sinne houkutteli pappein
lupaama syntein anteeksi antamus sekä toivottu osa valloitetussa
maassa. Samalla keinoin näkyy Tuomaskin toivoneen saada Suomen
pakanat kukistetuksi. Liivin ja Wiron saarnaajat saivat apumiehensä
Saksan ritareista; Tuomas puolestaan taisi hankkia väkensä enemmiten
Skandinavian maista.
Askele askeleelta ja päivä päivältä edistyt hän sillä tavoin
toimessaan, niin että katolisen kristikunnan ylimmäinen pappi
eli paavi _Honorio III_ pian saattoi riemutellen mainita: suuren
kansan, joka ennen oli epäjumaloita palvellut, nyt tulleen
uudestaan käännetyksi Suomessa ja läntisissä maakunnissa (s.o.
Warsinais-Suomessa ja Hämeen maassa). Mutta samassa kirjeessä
eli bullassa paavi myöskin kovasti valittaa, että pakanalliset
naapuriheimot jälleen yrittivät hävittää tätä uudispeltoa. Sen
estämiseksi kieltää paavi kristityitä kauppamiehiä pakanoiden kanssa
kauppaa käymästä ja varsinkin heille viemästä sota-aseita, hevosia,
laivaksia ja ruokavaroja. Tätä kieltoa sitten vielä uudistettiin
useammin kerroin.

8. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.
Näin voitti Tuomas vähitellen Hämäläisten vastarintaa ja kihlakunta
kihlakuntansa perästä taipui uuteen uskoon ja kasteesen. Siitä
suuttuivat Wenäläiset, jotka heitä siihen asti olivat auttaneet,
ja kesällä 1227 kävi Novgorodin ruhtinas _Jaroslav_ Hämeen maata
hävittelemässä. Kotiin tultuansa hän sitten lähetti pappinsa
Karjalaan, jotka kastivat melkein koko kansan Kreikan uskoon.
Samassa tilaisuudessa myös _Walamon_ luostari perustettiin.
Wenäläisillä oikeastaan oli tapana antaa alamaistensa pysyä kunkin
omassa uskossansa, ja tyytyä paljaisin veron maksuihin; mutta tällä
kertaa he siitä tavasta poikkesivat, luullen että Karjalaiset
paremmin pysyisivät heidän liitossaan, kun kumpaisillakin olisi
yksi usko. Muuten oli tämä käännytys ainoasti nimeksi, sillä
Karjalaiset vielä kauan pysyivät täydessä pakanuudessansa. Seuraavana
vuonna varustettiin Suomen puolelta kostoretki. Kaksituhatta
miestä, Hämäläisiä paraastaan, purjehti Nevajoelle ja sitä myöten
Laatokkajärven vesille. Siellä Suomalaiset sitten hävittelivät
Aunuksen rantoja ja saivat paljon saalista sekä vankeja. Mutta
Laatokan kaupungin posadnikka (linnan isäntä) _Wladislav_ ei pelännyt
Suomalaisten joukkoa, vaan läksi laivoinensa heitä vastaan. Koko
päivä tapeltiin ja illalla vetäysi Wladislav saareen Nevajoen
niskassa. Sinne panivat Suomalaiset yöllä lähettiläänsä käymään,
tarjoten rauhaa ja sovintoa, sillä tieto oli heille tullut että
Jaroslav ruhtinas Novgorodilaisten kanssa oli tulossa Wladislavin
avuksi. Mutta kun ei Wladislav rauhan tarjomukseen suostunut,
tappoivat Suomalaiset vankinsa, polttivat laivansa ja läksivät saloja
myöten kotimailleen osoittelemaan. Waan harva heistä sinne pääsikään;
sillä Inkerin ja Karjalan miehet tappoivat pakenijoista enimmät.
Tämän onnettoman retken perästä kiihtyi Itä-Suomalaisten vaino vielä
tuimemmaksi. Karjalaiset, Inkerikot, Laplakot ja ja Watjalaiset
[viimemmainitut kolme olivat Inkerinmaan asukkaita] hävittelivät
yhä hirveämmin Suomen kristittyjen maata. Jopa vihdoin v. 1237
Hämäläisetkiin nousivat uuteen kapinaan. Armottomalla julmuudella
raivoelivat he niitä vastaan, jotka kristin-uskostaan eivät
luopuneet. He eivät säästäneet lapsiakaan, jotka uuteen uskoon olivat
kastetut ja aika-ihmisiltä viiltelivät suolet vatsasta sekä uhrasivat
heidät sitten epäjumaloilleen. Monesti myös he ajelivat heitä pyhäin
puiden ympäri kunnes raukat nääntyivät kuoliana maahan. Papeilta
silmät puhkaistiin, kädet ja jalat silvottiin ja sitten heidät
poltettiin olkikupuihin käärityinä.
Monta kertaa olivat paavit Tuomas piispan anomuksesta kehoittaneet
milloin Linköpingin ja Upsalan piispoja, milloin Kalpa-ritareita
Liivinmaalla Suomen seurakunnan avuksi. Mutta tällä kertaa
tarttui paavi _Gregorio IX_ tehollisempaan aseesen. Hän lähetti
Ruotsin papeille käskyn saarnata ristisotaa Suomen pakanoita ja
uskonheittiöitä vastaan. Ken pyhälle retkelle lähtisi, sen piti saada
yhtä täydellinen anteeksi anto synneistään kuin Palestinan maalla
sotimassa käynyt. Tämä käsky ja lupaus keräytti Tuomas piispan luokse
summattoman joukon sotamiehiä: siihen oli tullut Ruotsin ritareita,
siihen Norjan uroita, siihen myöskin uskollisuudessansa pysyneitä
miehiä Warsinais-Suomesta ja Hämeenmaasta, Wirostakin yhdistyi
ristijoukkoon Kalpa-ritareita.

4. Tappelu Nevajoella.
Tätä joukkoansa ei Tuomas piispa vienytkään luopuneita Hämeen
lampaitansa vastaan. Niin suurin voimin toivoi hän saavansa
tärkeämmät työt tehdyksi ja kykenevänsä itse sitä lähdettä tukkimaan,
josta aina valui Suomen pakanoille apua ja yllytystä. Hän päätti
mennä itse Wenäjälle sotimaan; sen kukistettua, oli Hämäläisten
vastustus raukeeva itsestänsä.
Wenäjän tila olikin silloin semmoinen, että suuri syy oli toivoa
retkelle hyvää onnea. Wenäjän ruhtinailla oli ollut tapana
jakaa valtansa perinnöksi pojillensa. Siitä oli Rurikin valta
murennut moneksi ruhtinaskunnaksi, jotka keskenään yhä elivät
sodassa. Juuri vähä ennen Tuomaan retkeä oli toinen tapaus vielä
heikommaksi masentanut Wenäläisten voimat. Keski-Aasian kedoilta oli
Itä-Europan päälle vyörynyt lukemattomat joukot Mongolin kansaa.
Niinkuin heinäsirkkain pilvet syövät nurmen paljaaksi, että maa
peninkulmittain on mustana multana, niin olivat nämät lukemattomat
_Mongoli_-laumat peittäneet pian koko Wenäjän. Kaupunkien ja kylien
tuhkat ja asukasten veriset ruumiin näyttivät joka paikassa mitä
tietä he olivat kulkeneet. _Novgorodin_ mahtava vapaakaupunki, jonka
liitossa tai alamaisuudessa suomensukuiset heimot Pohjois-Wenäjällä
seisoivat, oli yksinään säilynyt Mongolien hävityksistä, mutta senkin
täytyi heille maksaa vuotuista veroa.
Nytpä näkyi tätäkin Wenäläisyyden viime tukea tuho lähestyvän
länsipuolelta. Wuonna 1240 tuli ristijoukko sangen monessa laivassa
ja useampain piispain ja suurten herrain kanssa Nevajoen suuhun,
siihen missä se ottaa Inkerijoen vedet yhteyteensä. Siinä oli
ruhtinas _Aleksanteri Jaroslavinpoika_ heille vastassa, Novgorodin
ja Laatokan kaupunkien väen kanssa. Nyt syntyi Heinäk. 15 p. tuima
tappelu, jossa vihdoin Wenäläiset pääsivät voitolle. Ristimiehet
mättivät kaksi laivaa täyteen suurten herrainsa ruumiita, muut
tapetut hautasivat suureen hautaan rannalla, ja läksivät sitten
yöllä matkoilleen. Tämä tappelu pelasti Wenäjän perikadosta ja uljas
Aleksanteri ruhtinas on siinä voittanut ikuisen kunnian. Wenäläiset
hänet ovat panneet pyhäin miestensä joukkohon ja palvelevat häntä
vielä nytkin _Aleksanteri Nevskin_ (Nevalaisen) nimellä. Pietarin
kaupungissa, joka tappelutanterelle on rakettu, näytetään Nevskin
luostarissa Aleksanteri ruhtinaan arkkua, joka on puhtaasta hopeasta
ja koristettu Nevan tappelun kuvilla.
Näin oli Tuomas piispan toivo ratki rauennut. Samassa oli myöskin
tyhjäksi käynyt hänen tuumansa saada Suomea eri valtakunnaksi.
Olisko sen toteen tulo ollut Suomen kansalle vahingoksi vai onneksi,
siitä Wiron esimerkki tuskin sallinee epäilyksen sijaa. Itsenäinen
pappisvalta Suomessa olisi niinkuin sielläkin tarvinnut rautaiset
ritarit tuekseen. Niille olis täytynyt palkinnoksi antaa maat ja
manteret, ja Suomen kansaa olisi sorrettu orjalaumaksi, niinkuin on
käynyt Wirolais-veljiemme Suomenlahden eteläpuolella.
Nevajoen tappelusta yltyen alkoivat nyt pakanat vieläkin tuimemmin
ahdistella Suomen seurakuntaa. Waan Tuomas piispa, siitä tuskissaan
ja kristin-uskon voitosta Suomessa epäillen, pyysi vihdoin paavilta
luvan piispaviraltaan erota. Tähän tekoon ei häntä saattanut
ainoasti tuska toivonsa tyhjäksi menosta, vaan myöskin omantunnon
kalvava vaiva. Hän oli nimittäin yhden paavin kirjeen vääristänyt ja
silvottanut viattoman ihmisen kuoliaksi. Näin murretulla mielellä
ja voimalla vetäysi väsynyt vanhus v. 1245 Gottlantiin. Siellä hän,
Mustain Weljein luostarissa vielä kolme vuotta elettyään, viimeinkin
pääsi levolle vaivoistansa ja laskettiin Wisbyn kaupungissa hautaan.

5. Birger Jarlin retki.
Tuomaan jälkeen tuli Turun piispaksi _Bero eli Björn_. Tämä ei
yrittänytkään enää tulla toimeen omilla voimillansa, vaan kääntyi
kohta Ruotsin kuninkaasen, Eerikki XI:een, pyytäen häneltä turvaa ja
apua. Jos sen saisi, lupasi hän antaa kuninkaan omaksi sen veron,
minkä Suomalaiset siihen asti olivat suorittaneet piispalleen.
Ruotsissa oli tuo pitkä eripuraisuus nyt viimein viihtynyt ja
mahdollista oli siis taaskin kääntää kansan voimat ulospäin,