Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 2

  rukoili -- rukoili hänen edestänsä, joka nyt oli mennyt pois, sekä
  itsellensä rohkeutta ja voimaa alkamaan uutta, parempaa elämätä.
  Kullattu lamppu heitti katosta kirkkaan valonsa näiden kahden vaaleiden
  olentojen yli, jotka kummatkin olivat kuihtuneet nuoruutensa
  hempemmässä kukoistuksessa samoin kuin pikku Dinan vihriäiset
  seppeleet.
  Mutta vihriäiset seppeleethän tuoksuvatkin ihanimasti silloin -- kun ovat
  lakastuneita.
  
  
  
  VÄHÄISET VAATIMUKSET.
  
  L Dilling'in kirjoittama.
  (Suomennos).
  
  
  Alfhild Kreiner oli kotiopettajatar.
  Täksi rupeaminen on ainoaa säädyllistä nuorelle tytölle, joll'ei hän
  voi päästä naimisiin, joka on tietysti kaikkein suloisin elämän tie
  kuin valita voi; mutta tämänlaatuiset tilaisuudet käyvät meidän
  ahtaissa ajoissamme yhä harvinaisemmiksi, ja niitä on paljon useampia,
  jotka pitävät itsellänsä kotiopettajatarta kuin vaimoa.
  Alfhild'in isä oli ollut epäkelpo; hän kuoli, ja äiti, joka nyt oli
  leski, oli erinomaisen säädyllinen, kumminkin sanoi hän itse olevansa
  se.
  Hän oli syntyänsä Knakmayer, Knakmayer & Kumpp. tytär ja hän
  puheli aina Theodora-serkustansa, joka oli naimisissa Viktor
  Slangenfeldt-Thorkildsen'in, pääsotakomisarius Slangenfeldt'in
  sisarenpojan, kanssa, ja omaten näin ylhäisiä sukulaisia, ei voinut
  Alfhild'ikaan ruveta miksikään jokapäiväiseksi.
  Joutaminen johonkin kauppakonttooriin oli luonnotointa, seisominen
  myymäpuodissa oli epänaisellista, rupeaminen talonhoitaja-mamselliksi
  oli sopimatointa ja vaatteitten ompeleminen oli epäsiveellistä, siis ei
  Alfhild'illa ollut mitään muuta valittavana kuin rupeaminen
  kotiopettajattareksi.
  Kun hän siis oli tullut valmiiksi valetuksi kotiopettajatartehtaassa ja
  oli saanut siloituksensa ylimmäisessä luokassa, asetettiin hän
  näkyville sanomalehdissä "palvelusta hakevien" joukossa ja häneen
  listaroittiin leima, jossa luettiin: "vaatimukset vähäiset".
  Muuan rehellinen talonpoikais-patroona, joka oli huomannut
  tarpeelliseksi antaa lapsillensa paremman kasvatuksen, kuin minkä hän
  itse oli saanut, tarttui onkeen ja Alfhild muutti maalle.
  Rouva Kreiner oli sangen tyytyväinen tähän asian menoon; sillä maalla
  on kotiopettajattarella paljon parempi mahdollisuus päästä naimiseen
  kuin kaupungissa.
  Siellä on ensiksikin suuri joukko vanhoja, rikkaita, naimattomia
  tilanomistajia, joilla on piano kodissansa ja joista sentähden tuntuu
  hauskalta saada vaimo, joka osaa soittaa; sitten on siellä vielä useita
  kappalaisia ja opettajia, jotka etsivät ihannettansa, jolla olisi hyvät
  koulutiedot, ja tähän tulee lisäksi paljous ylioppilaita, jotka ovat
  maalla kesälomilla ja joista elämä maalla tuntuu paratiisilliselta ja
  jotka miettivät aivan kuin Aadam, että paratiisissa pitää olla Eevakin
  ja siksi valitsee sitten tuo nuori ylioppilas kotiopettajattaren.
  Tämä on samalla sivistyksen asteella kuin hänkin ja on ystävällinen
  sekä mukaamenevä ja hänessä on aina hiukka haaveilua ja
  runollisuuttakin.
  Senlaisia on kaikissa opettajattarissa.
  Hän käy puettuna vaaleaan hameesen ja kantaa metsäkukkia rinnassansa,
  hän liehuu ylioppilaan kanssa pitkin niittyjä ja riippuu iloisena hänen
  käsivarressansa ja näin hän jää riippumaan -- koko elinkaudeksi.
  Siinä on hän yhden metsäkukan, takkiaisen, kaltainen, että hän riippuu
  kiinni, kovasti kiinni.
  Alfhild Kreiner läksi siis maalle saavuttamaan onneansa.
  Ja miksi ei hän voisikaan sitä saavuttaa? Olihan hän täydellinen
  kaunotar, sen täytyi kaikkein myöntää, joka näki hänen paksun, tumman
  tukkansa, mikä riippui poikkileikattuna otsalla, hänen pitkät
  silmäripsensä ja tuliset silmänsä, hänen täyteläiset huulensa ja siron
  vartalonsa.
  Hän oli ollut ihailtuna koko elinaikansa. Kun hän vielä oli
  pienokainen, sanoivat kaikki: "Ah, kuinka ihana lapsi!" Lasten
  tanssiaisissa matkaansaattoi hän pienille ihailijoillensa monta
  mustelmaista silmää ja paljon verenvuotoa nenästä ja kun hänen piti
  käymän ripille, oli hän jo ollut kolme kertaa salaisesti kihloissa
  täysikasvaneiden herrojen kanssa.
  Hän virnusteli kaikkein herrain kanssa ja kaikki häntä ihantelivat;
  myös oli ihailu tullut hänelle elämänehdoksi. Se oli yhtä tarpeellinen
  hänelle kuin käsientaputus näyttelijättärelle.
  Matkalla höyrylaivasillalta siihen taloon, jossa hän oli saanut
  opettajattaren paikan, ei hänellä ollut muuta, jonka edessä hän olisi
  virnaillut, kuin talonpojan renki, joka häntä kyyditsi, ja hän
  virnusteli siis hänen edessänsä ja sillä seurauksella, että tämä niin
  pian kuin oli saanut hevoisensa talliin, meni purkamaan kihlajaisensa
  karjapiian kanssa, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa yhden
  kokonaisen ja neljänneksen vuotta.
  Kun hän nousi vaunusta, seisoi pehtoori pihassa paidanhihaisillansa.
  Vilahdus hänen mustista silmistänsä ja valkoisista sukistansa oli
  kylläksi saattamaan hänet päästä pyörälle.
  Hän meni epätoivoissaan huoneesensa, pesi kasvonsa ja otti
  juhlavaatteet yllensä.
  Patroona Helleby vaimoinensa ja molempine lapsinensa, jotka olivat
  Alfhild'in oppilaita, seisoivat ovella häntä vastaanottamassa.
  Hän astui esille kuningattaren näöllä ja ryhdillä ja oli niin
  ystävällinen ja alhainen, että tuo pariskunta-parka tuli siihen
  luuloon, että hän osoitti suurta hyväntahtoisuutta vastaanottamalla
  heiltä ruokaa ja palkkaa.
  Ruokapöydässä söi pehtoori muiden mukana.
  Alfhild oli terävällä älyllänsä hoksannut hänen olevan ainoan
  naimattoman miehen tässä talossa ja -- "herkkulintujen puutteessa
  syödään varpusiakin," kuten ranskalainen sanoo -- muiden ihailioiden
  puutteessa tyydytään pehtooriloihinkin.
  Hän tuli siis yht'äkkiä huvitetuksi maataloudesta, puhui karjanhoidosta
  ja maanviljelyksestä ja tahtoi tuota onnetointa pehtooria antaman
  itsellensä opetusta kyntämisessä ja salaojituksessa, ja sill'aikaa kuin
  pehtoori puhui, lepäsi hänen silmänsä niin leppeästi tämän ruskeilla
  kasvoilla, että tämä joutui tykkänään haltioihinsa.
  Hän koki turhaan syödä pelkällä kahvelilla ja ryykäsi joka silmänräpäys
  ulos pöydästä tarjoamaan Alfhild'ille milloin sitä milloin tätä ja
  kaateli jokaisessa senlaisessa tilaisuudessa kumoon lasiastioita.
  Ruuan jälkeen lähdettiin kävelemään, ja pehtoori oli upottamaisillaan
  itsensä, hankkiakseen Alfhild'ille pari ulpukkaa; mutta sitte saikin
  hän runsaan palkinnon siinä silmäyksessä, jonka tämä lahjoitti hänelle,
  kiinnittäessänsä toisen ulpukoista rintaansa ja toisen tummiin
  kiharoihinsa.
  Siitä päivästä alkaen huomasivat seudun asukkaat kummastuksella, että
  pehtoori pesi silmänsä joka päivä -- muutoin oli hänellä tapana
  tehdä sitä vaan sunnuntakisin -- ja että hän aina näyttäytyi
  pyhävaatteissansa.
  Näinä aikoina oli pehtoori taivaan lintujen kaltainen. Hän ei kylvänyt,
  eikä kyntänyt, ei ko'onnut latoihin ja kuitenkaan ei ollut kuningas
  Salomo kaikessa komeudessansa niin onnellinen kuin hän.
  Hän oli onnellinen saamalla olla Alfhild'in läheisyydessä, onnellinen
  saamalla kuulla tätä lempeätä ääntä, onnellinen saamalla katsoa näihin
  syviin silmiin.
  Mutta voi, tämä onni ei kestänytkään kuin kolme viikkoa.
  Silloin sattui, näet, kesäloma, ja sen ohella tuli kotia John Helleby,
  patroonan veljenpoika.
  Hän oli ylioppilas ja tykkänänsä kansan mies.
  Hän kävi kaulahuivitta ja pitkällä, vaalealla tukalla sekä piti aina
  puheita vapaudelle ja kauneudelle. Ei siis mitään ihmettä, että hän
  rakastui Alfhildiin, joka edusti kumpaankin; sillä kaunis oli hän ja
  vapaa myöskin, kumminkin herroja kohtaan.
  Kuten helposti voidaan arvata, muuttui Alfhild ihmeellisen lyhyessä
  ajassa ihmeellisen kansalliseksi ja samalla aikaa sai pehtoori sen
  käsityksen, ettei häntä ollut olemassakaan, sillä niin vähän piti tämä
  lukua hänestä.
  Tullaksensa aivan selville kysymyksessä to be or not to be (olla tahi
  olla olematta), meni hän kurjastelematta Alfhild'in luokse ja kysyi,
  josko tämä tahtoisi ruveta hänen vaimoksensa.
  Hän oli varakkaasta talonpoikais-perhseestä, hänellä oli rakastavainen
  sydän sekä kaksi vankkaa nyrkkiä ja, jos ei Alfhild'in vaatimukset
  olisi liian suuret, tulisi hän puuhamaan valmistamisessa tälle
  onnellista kotia.
  Kumminkin joutuisi hän paremmille päiville kuin ansaitsemalla leipäänsä
  kotiopettajattarena.
  Alfhild tähysteli häntä kiireestä kantapäihin ja purskahti ääneensä
  nauramaan.
  Hänkö tämän vaimoksi!
  Pehtoori oli kuitenkin luullut huomanneensa, että Alfhild tunsi --
  Kuinka ne miehet sentään ovat itserakkaita! Kun heihin vaan
  katsahtaakin, luulevat he aina, että heitä jumaloidaan. Hän,
  Alfhild Kreiner, menisi naimiseen talonpojan kanssa! Mitä
  tulisi mamma, mitä pää-sotakomisarius Slangenfeldt, mitä rouva
  Slangenfeldt-Thorkildsen, syntyisin Knakmayer, mitä tulisi koko maailma
  sanomaan.
  Alfhild purskahti uudestansa nauramaan.
  Pehtoori ei nauranut, mutta ei hän itkenytkään, eikä hän kuljeskellut
  laulellen monivärsyisiä lauluja, joihin Grleg ja Nordraak sitten olisi
  voinut sepittää säveleen.
  Tänlaisia tekee ainoastansa nuot onnettomat pojat kertomuksissa kansan
  elämästä.
  Pehtoori meni suorastansa ja hirtti itsensä.
  Sehän ei ollut laisinkaan runollista. Sentähden eivät talonpoikaispojat
  te'ekään sitä kertomuksissa kansan elämästä: mutta he tekevät sen
  väliin todellisuudessa.
  Patroona sai kuitenkin ensiksi nähdä hänet, sekä leikkasi hänet alas ja
  asia meni kaikessa hiljaisuudessa. Ensin kerrottiin hänen kuolleen
  halvauksesta ja hän sai kunniallisen hautajaisen.
  Alfhild käytti mustaa hametta hautajaispäivänä, laski seppeleen
  ruumisarkulle ja vuodatti pari kyyneltä pitseillä koristettuun
  nenäliinaan, eikä pehtoori voi enempää vaatiakaan.
  Hän oli sitäpaitsi saanut tärkeimpiä asioita mietittäväksensä.
  John Helleby oli kosinut häntä ja saanut hänen myöntymyksensä.
  Häntä täytyi nimittäin pitää sangen etevänä kosijana.
  Hän oli suuren maatilan ainoa perillinen, hän voi parin vuoden perästä
  olla lakitieteen kandidaatti ja jos hän oikein rupeaisi harrastamaan
  kansallisuutta, voisi hän päästä valtiopäivämieheksi ja saada monta
  muuta luottamustointa.
  Ei mikään ole sen hyödyttävämpää kuin kanssllisena oleminen.
  Alfhild oli tykkänänsä muuttunut.
  Hän kävi puolivillaisessa hameessa ja hänen tukkansa oli laitettu
  jokseenkin yksinkertaisesti, hän kirjoitti kotia äidillensä, että hän
  halusi astua ales kansan joukkoon, joka oli kahlehdittuna, ja laski
  koristeltuja lauselmia, että hän nyt oli saanut "elämän työn"
  tehtäväksensä.
  Työstänsä kotiopettajattarena ei hän sitä vastoin pitänyt paljon lukua.
  Hän kuulusteli harvoin oppilainsa läksyjä, istui ylioppilaan polvella
  oikaisemassa kirjoitusvihkoja ja sai suudelman jokaisesta lyijykynän
  piirteestä, jonka hän veti virhien alle ja sehän oli lapsille sangen
  opettavaista nähdä.
  Ylioppilaan piti pysähtyä talossa jouluun saakka, saadakseen rauhassa
  ja häiritsemättä hoitaa lakitieteellisiä opintojansa ja kihlausta ei
  pitänyt julkisesti ilmoitettavan ennenkuin uutena vuotena.
  Aika kului ja joulu tuli, tuo iloinen juhla, jolloin syödään
  voileivoksia, saadaan joululahjoja ja käydään vieraisilla.
  Patroona Hellebyn koti oli täynnänsä vieraita.
  Sinne oli tullut kolme kadettia ja yksi todellinen luutnantti, kaikki
  nykyisin leivotuita ja kiiltäviä kuin nuot uudet kahden äyrin rahat.
  Alfhild nautti mässäämällä hänen osaksensa tullutta ihantelemista.
  Hän oli, näet, talon ainoa nuori nainen ja hän liehui kuin kaunis,
  kirjava perhonen näiden loistokukkien ympärillä, joita niin halukkaasti
  etsitään koristuskasveiksi tanssisaleihin.
  Hänen kansallisena olemisensa väheni samassa suhteessa, kuin hänen
  hivuskoristuksensa eneni, ja puolivillainen hame oli jo aikoja sitte
  piilottaunut erääseen pimeään loukkoon ullakossa.
  Nuori herra Helleby kuljeskeli sinne tänne mustasukkaisuuden
  ahdistuksen vaivaamana, silitti vaaleat hivuksensa sivullepäin ja
  kutsui ales "kansan" kirousta näiden virkapukuun vaatehittujen
  kalastajien yli, jotka saavat naisten sydämiä kuin pikkusilliä.
  Toisena joulupäivänä oli suuret tanssiaiset, ja nyt oli Alfhild
  oikeassa elementissänsä.
  Ruusuja tukassansa ja ruusuja poskillansa, valkoisen
  tarlakaanikangasvaipan ympäröimänä, liihoitteli hän tanssin pyörteissä
  ja unohti sekä kansan, jota pidettiin kahleissa, että "elämän työnsä,"
  vieläpä John Hellebynkin, joka istui eräässä syrjähuoneessa ja loivasi
  kylmää punssia haavoitettuun sydämeensä.
  Ylioppilaiden kainalosta lensi hän kadettien syliin ja saapui lopulta
  luutnantin rinnoille, missä hän nojautui erään pitkän, riemuisen
  valssin kestäessä.
  Tämän loputtua istahtivat he erääsen syrjähuoneesen levähtämään ja
  sillä aikaa kun soitto epäselvään kuului heille tanssisalista, istuivat
  luutnantti ja neiti Kreiner tuolla syrjähuoneessa ja taistelivat mitä
  hauskinta taistelua, kuin ajatella voi.
  Luutnantti hienosteli ja tyttö virnasteli ja kummaltakin puolelta
  taisteltiin ahkerasti hymyilyillä, silmäyksillä ja imartelevilla
  lauseparsilla.
  Alfhild'in istuessa ja odottaessa, että luutnantti ilmaiseisi hänelle
  rakkautensa ja jo ajatuksissansa kirjoittaessaan kauniin erokirjan John
  Hellebylle, tuli joukko nuoria naisia ylioppilaiden ja kadettien
  seuraamina syöksyen kamariin.
  "Oletteko nähneet nuorta herraa Hellebytä? Hän on nukkunut tuolille
  ruokasaliin. Tulkaatte, niin mennään hiukan ilveilemään hänen
  kanssansa!"
  Ja koko tuo iloinen joukko, luutnantti etunenässä, riensivät sinne.
  Siellä istui John-parka suloisesti nukkuen ja näytti kaikelta muulta
  vaan ei kauniin näköiseltä.
  Alfhild'in täytyi vasten tahtoansakin verrata häntä luutnanttiin ja hän
  alkoi halveksia itseänsä siitä syystä, että hän koskaan oli voinut
  lempiä senlaista ihmistä.
  Onnetoin rakastaja, joka tahtoo ottaa hengen itsestänsä, on hiukan
  romantillinen, onnetoin rakastaja, joka juo itsensä humalaan, on
  naurettava.
  "Tulkaa, maalatkaamme hänelle viikset," sanoi yksi naisista.
  "Oivallisesti! Onhan se poikaparka aivan parratoin," lausui luutnantti
  ja riensi polttamaan korkkia.
  Hänen tultua takaisin ei yksikään naisista uskaltanut noeta
  ylioppilasta.
  "Neiti Kreinerin pitää tehdä se, hän tuntee hänet parahiten."
  Alfhild seisoi silmänräpäyksen neuvotoinna. Joku parempi tunne sanoi
  hänelle, olevan häpeällistä tehdä se mies, jolle hän oli antanut
  sydämensä, pilkanalaiseksi.
  "Noh?"
  Luutnantin silmäys oli ivallisesti kiintynyt häneen.
  Hän otti äkkiä korkin ja nokesi vakavalla kädellä parin paksuja
  viiksejä ja pienen leukaparran sulhonsa kasvoille.
  Ylioppilas nukkui makeasti.
  Luutnantti oli vetänyt kädestänsä hansikkaan voidaksensa polttaa
  korkkia.
  Kun Alfhild'in piti antaa sen hänelle takaisin, näki hän tämän kantavan
  kihlasormusta.
  Hän vavahti hiukan.
  "Oletteko te kihloissa? Toivotan onnea!"
  "Kiitoksia?"
  "Miksi ette ole ennen kantanut sormustanne?"
  "Senlaisia pikkukaluja ei kanneta aina kesälomilla, kun tahdotaan pitää
  hauskaa."
  Soittajat alkoivat soittaa, parit kiiruhtivat tanssisaliin ja Alfhild
  liihoitteli taaskin luutnantin käsivarsilla, mutta hänen hymyilynsä oli
  heikompaa kuin ennen ja hänen silmäyksensä paljon kylmemmät.
  Heti sen jälkeen kuului yleinen virskuminen.
  Nuori herra Helleby oli herännyt ja tuli sisään tanssisaliin.
  Hän luuli heidän nauravan sen vuoksi, että hän oli nukkunut ja meni
  huolimatta naurusta suorastaan Alfhild'in luokse, jonka luutnantti
  juuri oli vienyt paikallensa istumaan.
  "Sallikaa, neiti, minun puhua pari sanaa teidän kanssanne."
  "Onko se niin tärkeätä?"
  "On, se on sangen tärkeätä," sanoi hän ja tarttui morsiamensa
  käsivarteen.
  Hän johti hänet etehiseen.
  "Tule, tehtaamme pieni kävelyretki pitkin puistokäytävää."
  "Mitä sinä mietitkään? Tässäkö pakkasessa?"
  "Voithan kietoa huivin ympärillesi. Ulkona käveleminen on terveellistä.
  Me kummatkin tarvitsemme jäähdytystä."
  Alfhild seurasi häntä koneentapaisesti.
  Kihlauksen rikkominen hänen kanssansa, nyt, ei olisi ollut viisaasti.
  Olihan luutnantti vaan tehnyt pilaa hänellä ja ketään toista ei sitä
  nykyä ollut, ketä ajatella.
  Sitäpaitsi pitikin hän oikeastansa John'ista.
  Kuten hän seisoi siinä tyynenä ja vakavana, rupesi Alfhild
  kunnioittamaan häntä ja kaunis oli hän todella myöskin.
  Nuot nokiviikset julisti häntä oivallisesti.
  Ja voisihan hän aikaa myöten saada viiksetkin, vaikka ne eivät
  tulisikaan niin mustiksi.
  Ilta oli kaunis, tähtikirkas, ja maa oli huuruinen.
  Tultuansa moniaan askeleen huoneuksesta, pysähtyi hän yht'äkkiä.
  "Alfhild," sanoi hän ja katsoi tyttöä vakavasti silmiin, "lemmitkö sinä
  minua?"
  "Mitä veroittaa senlainen kysymys?"
  "Vastaa minulle Alfhild, vastaa minulle totuudella ja vakavuudella:
  lemmitkö sinä minun todellakin?"
  "Tietystikin."
  "Ja tuletko sinä olemaan uskollinen?"
  "Kuinka voit epäillä sitä?"
  "Alfhild, anna minulle suudelma!"
  "Mutta, John" --
  "Anna minulle suudelma!"
  Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja painoi pitkän suudelman
  hänen huulillensa.
  "Nyt minä tiedän mitä minun tulee tehdä. Tästä hienostelemisesta täytyy
  tulla loppu."
  "Mitä sinä tarkoitat?"
  "Sen tulet saamaan nähdä. Käy kansani! Minä tahdon julkaista
  kihlauksemme."
  "Mutta John, John, mitä sinä ajattelet?"
  Hän ei kuullut tytön sanoja, vaan veti hänet kanssansa saliin.
  Nyt oli juuri tanssin loma-aika.
  Heitä kohtasi yleinen virskuminen.
  Neiti Kreinerillä oli, nimittäin, nenän alla jäljennös tuon nuoren
  ylioppilaan viikseistä, ei täydellisesti niin mustat, mutta jotakuinkin
  selvät.
  John ei huomannut naurua.
  Hän otti lasin ja pyysi saada puhua.
  Kaikki tulivat koolle.
  "Hyvät naiset ja herrat," lausui hän korkealla äänellä; "minä olen
  silmänräpäykseksi pyytänyt teidän huomiotanne, saadakseni ilmoittaa,
  että neiti Kreiner ja minä olemme olleet kihloissa puolen vuotta."
  Luutnantti, joka seisoi Johnin takana, lausui jokseenkin
  kova-äänisesti:
  "Ah, nytpä minä käsitän, miksi neiti Kreiner on ottanut kopian niistä
  viiksistä, jotka hän maalasi herra Hellebylle tämän nukkuessa. Kaiketi
  nimitetään tätä vastapainokseksi."
  Kovaa virskumista.
  John heitti silmäyksen Alfhild'iin, joka kauhistuneena vei nenäliinansa
  suunsa eteen ja sitten hiveli nenänalustaansa, katseli noettuneita
  sormiansa ja ymmärsi kaiken.
  "Alfhild," kuiskasi hän, "sinäkö olet tämän tehnyt?"
  "John!"
  "Siis totta! Pilkattu, pidetty narrina," ajatteli hän.
  "Sallikaatte meidän toivottaa onnea," sanoi luutnantti.
  "Onnea, onnea!"
  "Malttakaas vähäisen, hyvät naiset ja herrat," lausui John, "minä en
  ole vielä lopettanut. Minä sanoin: neiti Kreiner ja minä _olemme
  olleet_ kihloissa, mutta me _emme ole_ enään."
  Hän riensi ulos.
  Alfhild seisoi kuin huimaantuueena.
  Kaikki meni ympäri hänen silmissänsä mitä hurjimassa pyörätanssissa,
  luutnantti ja kadetit, pöydät ja tuolit, ovet ja akkunat, patroonat ja
  ylioppilaat ja kuitenkin oli hänelle mahdotointa pyörtyä, jota kaikki
  naiset pitävät ainoana soveliaana.
  "Saanko ehkä tarjota neidille lasin kylmää vettä?" kysyi luutnantti.
  "Kiitoksia," lausui hän tuimasti, "minä en ole pahoinvoipa."
  Sitten astui hän uljaasti salin läpi ja riensi huoneesensa, mutta
  täällä petti itsensä voittaminen hänet.
  Hän vaipui tuolille ja itki surusta ja raivosta.
  Ylioppilas matkusti pois varhain seuraavana aamuna ja pari päivää sen
  jälkeen muutti Alfhild'kin jälleen pääkaupunkiin.
  "Viiksikäs neiti Kreiner," kuten häntä nimitettiin, huomasi, että hän
  oli tehnyt itsensä mahdottomaksi olemaan näillä seuduin.
  Nyt on neiti Kreiner opettajattarena eräässä tyttökoulussa ja ottaa
  sangen vilkkaasti osaa seuraelämään, käypä hän vieraisilla
  pää-sotakomisarin Slangenfeldt'inkin luona.
  Kaikkialla on hän hyvin ylösotettu ja suvaittu mutta siinä se sitten
  onkin.
  Alfhild Kreiner ei ole noita vaatimattomia tuoksuvia pikkukukkasia,
  joita niin mielellään kiinnitetään rinnoille.
  Hän on kameliakukka hehkuvalla väriloistolla, joka on asetettava
  kullattuun ruukkuun -- minä tarkoitan rikkaasen kotiin -- voidakseen
  menestyä.
  Mutta eipä olekaan monta, joilla on kullattuja ruukkuja, ja ne, joilla
  on, eivät pidä lukua kameliakukasta.
  Se alkaa valitettavasti jo vähän kellastua reunasta.
  Alfhild Kreiner ei menetä kuitenkaan rohkeuttansa.
  Hän tanssii, virnastelee ja on onnellinen omalla tavallansa.
  Se johtolause, jota hän käytti, kun hän ensi kerran etsi paikkaa, on
  tullut koko hänen elinkautiseksi johtolauseeksensa:
  "Vaatimukset vähäiset."
  Te olette varmaankin tavannut hänet tanssiaisissa.
  Hän on aina hymyilevä, ystävällinen ja mukiinmenevä jokaiselle
  herralle, vaikka se olisi kuinkakin vähäpätöinen, sillä siinä suhteessa
  on hänelle vähäiset vaatimukset.
  Hän on onnellinen vähimmästäkin hienostelemisesta ja te voitte kyllä
  sanella hänelle imarruslauseita, vaikkapa ne eivät olisi aivan
  sieviäkään, sillä siinä suhteessa on hänellä erinomaisen vähäiset
  vaatimukset.
  Te voitte kernaasti kosiakin häntä. Hän myöntyy silmänräpäyksessä,
  sillä hänellä on, kuten sanottu, vähäiset vaatimukset; mutta teidän ei
  pidä naiman häntä, sillä silloin en minä laisinkaan luule hänen saavan
  vähäisiä vaatimuksia.
  
  
  
  MATAMI ENGEBRETSEN.
  Kirjoittanut
  L. Dilling.
  (Suomennos).
  
  
  Tunsitteko matami Engebretsenin?
  Ette!
  No, siinäpä olisitte nähneet oikean naisen. Hän oli Milolaisen Venuksen
  kaltainen. Hän oli suuren lainen kauneudessaan.
  Jos otatte tavallisen, hyvin kasvaneen naisen ja katselette häntä
  väkevän suurennuslasin läpi, niin saatte jonkunlaisen käsityksen matami
  Engebretsen'in ko'osta.
  Hänellä oli muotoa siihen määrään, että hän oli melkein muodoton.
  Matami Engebretsen'illä oli maustinkauppa, jossa hän nyt myi olutta,
  maitoa, saksansaippuaa ja muita maustimia.
  Matami Engebretsen'illä oli myöskin mies. Hänen nimensä oli
  luonnollisesti Engebretsen ja hän eli siitä, että oli vaimonsa kanssa
  naimisissa.
  Oli aika, jolloin matami Engebretsen'illä oli ainoastaan maustinkauppa,
  mutta ei Engebretsen'iä.
  Siihen aikaan oli hänen nimensä neitsy Simonsen.
  Mutta eräänä päivänä hänen istuessaan suuri punainen kätensä suurella
  punaisella poskellaan, huomasi hän, ettei ihmisen ole hyvä yksin olla
  maitokaupassa ja senvuoksi meni hän kadun ylitse.
  Siellä seisoi Engebretsen rihkamapuodissa.
  Hän oli pieni ja hoikka, sekä käveli hiukset veden avulla sileäksi
  kammattuina, pieni vaalea poskiparta poskilla ja pureskeli
  mausneilikoita.
  Hän rakasti, nimittäin, väkeviä. Sen vuoksi rakasti hän myöskin neitsy
  Simonsen'ia, mutta ei uskaltanut sanoa sitä.
  Neitsy katsoi vakavasti hänen silmiinsä seisoessaan hänen luonansa.
  Engebretsen punastui ja punnitsi puoli naulaa rusinoita.
  "Engebretsen," sanoi neitsy Simonsen, "tunnustakaat vaan rakastavanne
  minua."
  "Kyllä," sanoi Engebretsen, ojentaen vapisevin käsin hänelle
  rusinatuutin.
  Hän piti kädestä kiini, että oikein teki kipeätä.
  "Nyt sinä olet minun," sanoi neitsy, suudellen häntä pöydän yli.
  Samassa tuli isäntä.
  "Laiskuri," sanoi tämä, "jolla ei ole muuta tehtävää, kuin veikistellä
  naisten kanssa."
  Ja niin torui hän Engebretsen'iä. Sitä tekikin hän päivät umpeen.
  "Ei mitään soimauksia," sanoi neitsy. "Nyt on hän minun, eikä yksikään
  ihminen maailmassa saa soimata häntä, paitsi minä itse. Tule
  Engebretsen," lisäsi hän, "seuraa minua heti, sinä et saa olla
  silmänräpäystäkään enää tuon papukaijan luona."
  Sitten hyppäsi Engebretsen pöydän yli ja seurasi sydämensä armasta.
  Päivällä tuli isäntä hakemaan häntä.
  "Tarvitsetteko jotain?" kysyi neitsy, joka oli itse puodissa.
  "Kyllä, minä tarvitsen Engebretsenin takaisin."
  "Minä se olen, joka Engebretsen'in pidän, eikä kukaan muu. Jos mitä
  tarvitsette, niin on se selkäsauna."
  Sitten otti hän rihkamakauppiaan kauluksesta kiinni, vei hänen poikki
  kadun ja asetti hänen päällensä tämän omaan puotiin.
  "Nyt olette paikallanne," sanoi hän. "Jos tahdotte minulta vielä
  enempi, niin saatte tulla takasin kauniisti. Tiedätte missä asun."
  Mutta rihkamakauppias ei tullut takasin.
  Kolme viikkoa sen jälkeen oli neitsyeen nimenä matami Engebretsen.
  Engebretsen piti, kuten sanottiin, väkevistä. Eräänä iltana tuli hän
  kotiin ylenmäärin hurmaantuneessa tilassa.
  Hän astui lattian yli yhdellä pitkällä askeleella ja tahtoi rientää
  vaimonsa syliin.
  Tämä kumartui sivulle päin ja hän lankesi sen sijaan kaula maitokehloon
  ja jalat pullokoppaan.
  "Sinä olet juovuksissa, Engebretsen."
  "Niin," huokasi tämä autuaallisesti hymyillen.
  "Mene maata."
  "Minä makaan jo," sanoi tämä väsyneesti ja painoi kehloa rintaansa
  vasten.
  Matami otti hänen käsivarsillensa kuin lapsen ja pani hänen
  vuoteellensa.
  Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja matami oli puodissaan, kun
  Engebretsen heräsi seuraavana aamuna.
  "Hyvää huomenta, äiti," sanoi hän erittäin lempeästi. "Oletko jo
  ylhäällä?"
  "Olen, minä nousenkin tesmällisesti, kyllä siihen voit luottaa."
  "Minä tahtoisin halusta vähän kahvia."
  Matami kääntyi nopeasti.
  "Tuosta saat kahvia, ja tuosta saat sokuria, ja tuosta saat kermaa, ja
  tuosta saat lämmintä leipää kahvin kanssa" -- klatsih, klatsih, klatsih
  -- ja matami Engebretsen siveli puolisonsa korvia ja poskia, niin että
  ne punottivat kilpaa hänen käsiensä kanssa.
  "Koeppas vielä kerran juoda itsesi juovuksiin, niin saat samallaisen
  löylyn."
  Siitä päivästä alkaen ei Engebretsen milloinkaan huolinut muusta
  väkevästä, kuin mausneilikoista ja vaimostaan.
  Vuoden kuluttua hääpäivästä sai matami Engebretsen pienen tyttären, ja
  aina sen mukaan kuin Amalia -- tai Malla, kuten häntä jokapäiväisesti
  nimitettiin -- kasvoi, oppi hän rakastamaan isäänsä ja pelkäämään
  äitiänsä.
  Engebretsen asetettiin nimittäin heti lapsen piiaksi ja joka kerta kuin
  pikkuinen teki pahaa, sai Engebretsen selkäänsä.
  Kun Malla kasvoi isommaksi saivat he selkäänsä molemmat, kun vaan oli
  jotain tapahtunut ja se vaikutti, että isän ja tyttären välillä syntyi
  luottava suhde, ikäänkuin kahden salaliittolaisen kesken.
  "Älä puhu siitä äidille," oli tavallisena puheenpartena.
  Onnellisimpia päiviä Engebretsenin elämässä oli, kun hän sai
  käyskennellä linnan puistossa lapsensa kanssa. Silloin osti hän
  vehnäistä rahoilla, jotka oli varastanut laatikosta, ja niin juoksivat
  he ruohostossa leikiten haukkaa ja kyyhkyistä, iloiten kuin kaksi
  lasta, ja kun heidän piti menemän kotiin, oli Engebretsenillä aina
  neulaa ja lankaa taskussa sitä sattumaa varten, että Malla olisi
  repinyt vaatteensa rikki, joka tapahtuikin sangen usein.
  Eräänä päivänä putosi Malla lammikkoon ja Engebretsen heittäytyi hänen
  jälkeensä ja veti hänet ylös.
  Märkänä ja pelosta ja vilusta vapisten menivät he kotiin.
  Se oli sellaista, jota ei voinut salata äidiltä.
  Kuultuansa mitä oli tapahtunut, huudahti hän kyyneleet silmissä:
  "Mitä, jos olisin kadottanut teidät molemmat, mitä, jos olisin
  kadottanut teidät molemmat!"
  Sitten suuteli hän heitä kiivaasti useampia kertoja, antoi heille
  kuivat vaatteet ja illalla antoi hän Mallalle karamelleja ja
  Engebretsenille totilasin.
  "Tosin sinä, Engebretsen, olet raukka," sanoi hän, "eikä sinusta ole
  mihinkään, mutta olisi kuitenkin vaikeata kadottaa sinut."
  Sitten suuteli hän taasen häntä ja Engebretsen itki liikutettuna ja
  tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.
  Kun Malla tuli vanhemmaksi lähetettiin hän tyttökouluun, jossa hän oppi
  koko joukon asioita pintapuolisesti, mutta ei mitään perinpohjaisesti,
  kuten kaikissa tyttökouluissa tapahtuu.
  Hän tuli luonnollisesti myöskin oppilaaksi erään kuuluisan pianon
  soittajan oppilaan oppilaalle ja oppi rääkkäämään pianoa yhtä hyvin
  kuin ystävättärensäkin.