Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 2

Total number of words is 3404
Total number of unique words is 1776
25.6 of words are in the 2000 most common words
34.0 of words are in the 5000 most common words
38.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
rukoili -- rukoili hänen edestänsä, joka nyt oli mennyt pois, sekä
itsellensä rohkeutta ja voimaa alkamaan uutta, parempaa elämätä.
Kullattu lamppu heitti katosta kirkkaan valonsa näiden kahden vaaleiden
olentojen yli, jotka kummatkin olivat kuihtuneet nuoruutensa
hempemmässä kukoistuksessa samoin kuin pikku Dinan vihriäiset
seppeleet.
Mutta vihriäiset seppeleethän tuoksuvatkin ihanimasti silloin -- kun ovat
lakastuneita.



VÄHÄISET VAATIMUKSET.

L Dilling'in kirjoittama.
(Suomennos).


Alfhild Kreiner oli kotiopettajatar.
Täksi rupeaminen on ainoaa säädyllistä nuorelle tytölle, joll'ei hän
voi päästä naimisiin, joka on tietysti kaikkein suloisin elämän tie
kuin valita voi; mutta tämänlaatuiset tilaisuudet käyvät meidän
ahtaissa ajoissamme yhä harvinaisemmiksi, ja niitä on paljon useampia,
jotka pitävät itsellänsä kotiopettajatarta kuin vaimoa.
Alfhild'in isä oli ollut epäkelpo; hän kuoli, ja äiti, joka nyt oli
leski, oli erinomaisen säädyllinen, kumminkin sanoi hän itse olevansa
se.
Hän oli syntyänsä Knakmayer, Knakmayer & Kumpp. tytär ja hän
puheli aina Theodora-serkustansa, joka oli naimisissa Viktor
Slangenfeldt-Thorkildsen'in, pääsotakomisarius Slangenfeldt'in
sisarenpojan, kanssa, ja omaten näin ylhäisiä sukulaisia, ei voinut
Alfhild'ikaan ruveta miksikään jokapäiväiseksi.
Joutaminen johonkin kauppakonttooriin oli luonnotointa, seisominen
myymäpuodissa oli epänaisellista, rupeaminen talonhoitaja-mamselliksi
oli sopimatointa ja vaatteitten ompeleminen oli epäsiveellistä, siis ei
Alfhild'illa ollut mitään muuta valittavana kuin rupeaminen
kotiopettajattareksi.
Kun hän siis oli tullut valmiiksi valetuksi kotiopettajatartehtaassa ja
oli saanut siloituksensa ylimmäisessä luokassa, asetettiin hän
näkyville sanomalehdissä "palvelusta hakevien" joukossa ja häneen
listaroittiin leima, jossa luettiin: "vaatimukset vähäiset".
Muuan rehellinen talonpoikais-patroona, joka oli huomannut
tarpeelliseksi antaa lapsillensa paremman kasvatuksen, kuin minkä hän
itse oli saanut, tarttui onkeen ja Alfhild muutti maalle.
Rouva Kreiner oli sangen tyytyväinen tähän asian menoon; sillä maalla
on kotiopettajattarella paljon parempi mahdollisuus päästä naimiseen
kuin kaupungissa.
Siellä on ensiksikin suuri joukko vanhoja, rikkaita, naimattomia
tilanomistajia, joilla on piano kodissansa ja joista sentähden tuntuu
hauskalta saada vaimo, joka osaa soittaa; sitten on siellä vielä useita
kappalaisia ja opettajia, jotka etsivät ihannettansa, jolla olisi hyvät
koulutiedot, ja tähän tulee lisäksi paljous ylioppilaita, jotka ovat
maalla kesälomilla ja joista elämä maalla tuntuu paratiisilliselta ja
jotka miettivät aivan kuin Aadam, että paratiisissa pitää olla Eevakin
ja siksi valitsee sitten tuo nuori ylioppilas kotiopettajattaren.
Tämä on samalla sivistyksen asteella kuin hänkin ja on ystävällinen
sekä mukaamenevä ja hänessä on aina hiukka haaveilua ja
runollisuuttakin.
Senlaisia on kaikissa opettajattarissa.
Hän käy puettuna vaaleaan hameesen ja kantaa metsäkukkia rinnassansa,
hän liehuu ylioppilaan kanssa pitkin niittyjä ja riippuu iloisena hänen
käsivarressansa ja näin hän jää riippumaan -- koko elinkaudeksi.
Siinä on hän yhden metsäkukan, takkiaisen, kaltainen, että hän riippuu
kiinni, kovasti kiinni.
Alfhild Kreiner läksi siis maalle saavuttamaan onneansa.
Ja miksi ei hän voisikaan sitä saavuttaa? Olihan hän täydellinen
kaunotar, sen täytyi kaikkein myöntää, joka näki hänen paksun, tumman
tukkansa, mikä riippui poikkileikattuna otsalla, hänen pitkät
silmäripsensä ja tuliset silmänsä, hänen täyteläiset huulensa ja siron
vartalonsa.
Hän oli ollut ihailtuna koko elinaikansa. Kun hän vielä oli
pienokainen, sanoivat kaikki: "Ah, kuinka ihana lapsi!" Lasten
tanssiaisissa matkaansaattoi hän pienille ihailijoillensa monta
mustelmaista silmää ja paljon verenvuotoa nenästä ja kun hänen piti
käymän ripille, oli hän jo ollut kolme kertaa salaisesti kihloissa
täysikasvaneiden herrojen kanssa.
Hän virnusteli kaikkein herrain kanssa ja kaikki häntä ihantelivat;
myös oli ihailu tullut hänelle elämänehdoksi. Se oli yhtä tarpeellinen
hänelle kuin käsientaputus näyttelijättärelle.
Matkalla höyrylaivasillalta siihen taloon, jossa hän oli saanut
opettajattaren paikan, ei hänellä ollut muuta, jonka edessä hän olisi
virnaillut, kuin talonpojan renki, joka häntä kyyditsi, ja hän
virnusteli siis hänen edessänsä ja sillä seurauksella, että tämä niin
pian kuin oli saanut hevoisensa talliin, meni purkamaan kihlajaisensa
karjapiian kanssa, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa yhden
kokonaisen ja neljänneksen vuotta.
Kun hän nousi vaunusta, seisoi pehtoori pihassa paidanhihaisillansa.
Vilahdus hänen mustista silmistänsä ja valkoisista sukistansa oli
kylläksi saattamaan hänet päästä pyörälle.
Hän meni epätoivoissaan huoneesensa, pesi kasvonsa ja otti
juhlavaatteet yllensä.
Patroona Helleby vaimoinensa ja molempine lapsinensa, jotka olivat
Alfhild'in oppilaita, seisoivat ovella häntä vastaanottamassa.
Hän astui esille kuningattaren näöllä ja ryhdillä ja oli niin
ystävällinen ja alhainen, että tuo pariskunta-parka tuli siihen
luuloon, että hän osoitti suurta hyväntahtoisuutta vastaanottamalla
heiltä ruokaa ja palkkaa.
Ruokapöydässä söi pehtoori muiden mukana.
Alfhild oli terävällä älyllänsä hoksannut hänen olevan ainoan
naimattoman miehen tässä talossa ja -- "herkkulintujen puutteessa
syödään varpusiakin," kuten ranskalainen sanoo -- muiden ihailioiden
puutteessa tyydytään pehtooriloihinkin.
Hän tuli siis yht'äkkiä huvitetuksi maataloudesta, puhui karjanhoidosta
ja maanviljelyksestä ja tahtoi tuota onnetointa pehtooria antaman
itsellensä opetusta kyntämisessä ja salaojituksessa, ja sill'aikaa kuin
pehtoori puhui, lepäsi hänen silmänsä niin leppeästi tämän ruskeilla
kasvoilla, että tämä joutui tykkänään haltioihinsa.
Hän koki turhaan syödä pelkällä kahvelilla ja ryykäsi joka silmänräpäys
ulos pöydästä tarjoamaan Alfhild'ille milloin sitä milloin tätä ja
kaateli jokaisessa senlaisessa tilaisuudessa kumoon lasiastioita.
Ruuan jälkeen lähdettiin kävelemään, ja pehtoori oli upottamaisillaan
itsensä, hankkiakseen Alfhild'ille pari ulpukkaa; mutta sitte saikin
hän runsaan palkinnon siinä silmäyksessä, jonka tämä lahjoitti hänelle,
kiinnittäessänsä toisen ulpukoista rintaansa ja toisen tummiin
kiharoihinsa.
Siitä päivästä alkaen huomasivat seudun asukkaat kummastuksella, että
pehtoori pesi silmänsä joka päivä -- muutoin oli hänellä tapana
tehdä sitä vaan sunnuntakisin -- ja että hän aina näyttäytyi
pyhävaatteissansa.
Näinä aikoina oli pehtoori taivaan lintujen kaltainen. Hän ei kylvänyt,
eikä kyntänyt, ei ko'onnut latoihin ja kuitenkaan ei ollut kuningas
Salomo kaikessa komeudessansa niin onnellinen kuin hän.
Hän oli onnellinen saamalla olla Alfhild'in läheisyydessä, onnellinen
saamalla kuulla tätä lempeätä ääntä, onnellinen saamalla katsoa näihin
syviin silmiin.
Mutta voi, tämä onni ei kestänytkään kuin kolme viikkoa.
Silloin sattui, näet, kesäloma, ja sen ohella tuli kotia John Helleby,
patroonan veljenpoika.
Hän oli ylioppilas ja tykkänänsä kansan mies.
Hän kävi kaulahuivitta ja pitkällä, vaalealla tukalla sekä piti aina
puheita vapaudelle ja kauneudelle. Ei siis mitään ihmettä, että hän
rakastui Alfhildiin, joka edusti kumpaankin; sillä kaunis oli hän ja
vapaa myöskin, kumminkin herroja kohtaan.
Kuten helposti voidaan arvata, muuttui Alfhild ihmeellisen lyhyessä
ajassa ihmeellisen kansalliseksi ja samalla aikaa sai pehtoori sen
käsityksen, ettei häntä ollut olemassakaan, sillä niin vähän piti tämä
lukua hänestä.
Tullaksensa aivan selville kysymyksessä to be or not to be (olla tahi
olla olematta), meni hän kurjastelematta Alfhild'in luokse ja kysyi,
josko tämä tahtoisi ruveta hänen vaimoksensa.
Hän oli varakkaasta talonpoikais-perhseestä, hänellä oli rakastavainen
sydän sekä kaksi vankkaa nyrkkiä ja, jos ei Alfhild'in vaatimukset
olisi liian suuret, tulisi hän puuhamaan valmistamisessa tälle
onnellista kotia.
Kumminkin joutuisi hän paremmille päiville kuin ansaitsemalla leipäänsä
kotiopettajattarena.
Alfhild tähysteli häntä kiireestä kantapäihin ja purskahti ääneensä
nauramaan.
Hänkö tämän vaimoksi!
Pehtoori oli kuitenkin luullut huomanneensa, että Alfhild tunsi --
Kuinka ne miehet sentään ovat itserakkaita! Kun heihin vaan
katsahtaakin, luulevat he aina, että heitä jumaloidaan. Hän,
Alfhild Kreiner, menisi naimiseen talonpojan kanssa! Mitä
tulisi mamma, mitä pää-sotakomisarius Slangenfeldt, mitä rouva
Slangenfeldt-Thorkildsen, syntyisin Knakmayer, mitä tulisi koko maailma
sanomaan.
Alfhild purskahti uudestansa nauramaan.
Pehtoori ei nauranut, mutta ei hän itkenytkään, eikä hän kuljeskellut
laulellen monivärsyisiä lauluja, joihin Grleg ja Nordraak sitten olisi
voinut sepittää säveleen.
Tänlaisia tekee ainoastansa nuot onnettomat pojat kertomuksissa kansan
elämästä.
Pehtoori meni suorastansa ja hirtti itsensä.
Sehän ei ollut laisinkaan runollista. Sentähden eivät talonpoikaispojat
te'ekään sitä kertomuksissa kansan elämästä: mutta he tekevät sen
väliin todellisuudessa.
Patroona sai kuitenkin ensiksi nähdä hänet, sekä leikkasi hänet alas ja
asia meni kaikessa hiljaisuudessa. Ensin kerrottiin hänen kuolleen
halvauksesta ja hän sai kunniallisen hautajaisen.
Alfhild käytti mustaa hametta hautajaispäivänä, laski seppeleen
ruumisarkulle ja vuodatti pari kyyneltä pitseillä koristettuun
nenäliinaan, eikä pehtoori voi enempää vaatiakaan.
Hän oli sitäpaitsi saanut tärkeimpiä asioita mietittäväksensä.
John Helleby oli kosinut häntä ja saanut hänen myöntymyksensä.
Häntä täytyi nimittäin pitää sangen etevänä kosijana.
Hän oli suuren maatilan ainoa perillinen, hän voi parin vuoden perästä
olla lakitieteen kandidaatti ja jos hän oikein rupeaisi harrastamaan
kansallisuutta, voisi hän päästä valtiopäivämieheksi ja saada monta
muuta luottamustointa.
Ei mikään ole sen hyödyttävämpää kuin kanssllisena oleminen.
Alfhild oli tykkänänsä muuttunut.
Hän kävi puolivillaisessa hameessa ja hänen tukkansa oli laitettu
jokseenkin yksinkertaisesti, hän kirjoitti kotia äidillensä, että hän
halusi astua ales kansan joukkoon, joka oli kahlehdittuna, ja laski
koristeltuja lauselmia, että hän nyt oli saanut "elämän työn"
tehtäväksensä.
Työstänsä kotiopettajattarena ei hän sitä vastoin pitänyt paljon lukua.
Hän kuulusteli harvoin oppilainsa läksyjä, istui ylioppilaan polvella
oikaisemassa kirjoitusvihkoja ja sai suudelman jokaisesta lyijykynän
piirteestä, jonka hän veti virhien alle ja sehän oli lapsille sangen
opettavaista nähdä.
Ylioppilaan piti pysähtyä talossa jouluun saakka, saadakseen rauhassa
ja häiritsemättä hoitaa lakitieteellisiä opintojansa ja kihlausta ei
pitänyt julkisesti ilmoitettavan ennenkuin uutena vuotena.
Aika kului ja joulu tuli, tuo iloinen juhla, jolloin syödään
voileivoksia, saadaan joululahjoja ja käydään vieraisilla.
Patroona Hellebyn koti oli täynnänsä vieraita.
Sinne oli tullut kolme kadettia ja yksi todellinen luutnantti, kaikki
nykyisin leivotuita ja kiiltäviä kuin nuot uudet kahden äyrin rahat.
Alfhild nautti mässäämällä hänen osaksensa tullutta ihantelemista.
Hän oli, näet, talon ainoa nuori nainen ja hän liehui kuin kaunis,
kirjava perhonen näiden loistokukkien ympärillä, joita niin halukkaasti
etsitään koristuskasveiksi tanssisaleihin.
Hänen kansallisena olemisensa väheni samassa suhteessa, kuin hänen
hivuskoristuksensa eneni, ja puolivillainen hame oli jo aikoja sitte
piilottaunut erääseen pimeään loukkoon ullakossa.
Nuori herra Helleby kuljeskeli sinne tänne mustasukkaisuuden
ahdistuksen vaivaamana, silitti vaaleat hivuksensa sivullepäin ja
kutsui ales "kansan" kirousta näiden virkapukuun vaatehittujen
kalastajien yli, jotka saavat naisten sydämiä kuin pikkusilliä.
Toisena joulupäivänä oli suuret tanssiaiset, ja nyt oli Alfhild
oikeassa elementissänsä.
Ruusuja tukassansa ja ruusuja poskillansa, valkoisen
tarlakaanikangasvaipan ympäröimänä, liihoitteli hän tanssin pyörteissä
ja unohti sekä kansan, jota pidettiin kahleissa, että "elämän työnsä,"
vieläpä John Hellebynkin, joka istui eräässä syrjähuoneessa ja loivasi
kylmää punssia haavoitettuun sydämeensä.
Ylioppilaiden kainalosta lensi hän kadettien syliin ja saapui lopulta
luutnantin rinnoille, missä hän nojautui erään pitkän, riemuisen
valssin kestäessä.
Tämän loputtua istahtivat he erääsen syrjähuoneesen levähtämään ja
sillä aikaa kun soitto epäselvään kuului heille tanssisalista, istuivat
luutnantti ja neiti Kreiner tuolla syrjähuoneessa ja taistelivat mitä
hauskinta taistelua, kuin ajatella voi.
Luutnantti hienosteli ja tyttö virnasteli ja kummaltakin puolelta
taisteltiin ahkerasti hymyilyillä, silmäyksillä ja imartelevilla
lauseparsilla.
Alfhild'in istuessa ja odottaessa, että luutnantti ilmaiseisi hänelle
rakkautensa ja jo ajatuksissansa kirjoittaessaan kauniin erokirjan John
Hellebylle, tuli joukko nuoria naisia ylioppilaiden ja kadettien
seuraamina syöksyen kamariin.
"Oletteko nähneet nuorta herraa Hellebytä? Hän on nukkunut tuolille
ruokasaliin. Tulkaatte, niin mennään hiukan ilveilemään hänen
kanssansa!"
Ja koko tuo iloinen joukko, luutnantti etunenässä, riensivät sinne.
Siellä istui John-parka suloisesti nukkuen ja näytti kaikelta muulta
vaan ei kauniin näköiseltä.
Alfhild'in täytyi vasten tahtoansakin verrata häntä luutnanttiin ja hän
alkoi halveksia itseänsä siitä syystä, että hän koskaan oli voinut
lempiä senlaista ihmistä.
Onnetoin rakastaja, joka tahtoo ottaa hengen itsestänsä, on hiukan
romantillinen, onnetoin rakastaja, joka juo itsensä humalaan, on
naurettava.
"Tulkaa, maalatkaamme hänelle viikset," sanoi yksi naisista.
"Oivallisesti! Onhan se poikaparka aivan parratoin," lausui luutnantti
ja riensi polttamaan korkkia.
Hänen tultua takaisin ei yksikään naisista uskaltanut noeta
ylioppilasta.
"Neiti Kreinerin pitää tehdä se, hän tuntee hänet parahiten."
Alfhild seisoi silmänräpäyksen neuvotoinna. Joku parempi tunne sanoi
hänelle, olevan häpeällistä tehdä se mies, jolle hän oli antanut
sydämensä, pilkanalaiseksi.
"Noh?"
Luutnantin silmäys oli ivallisesti kiintynyt häneen.
Hän otti äkkiä korkin ja nokesi vakavalla kädellä parin paksuja
viiksejä ja pienen leukaparran sulhonsa kasvoille.
Ylioppilas nukkui makeasti.
Luutnantti oli vetänyt kädestänsä hansikkaan voidaksensa polttaa
korkkia.
Kun Alfhild'in piti antaa sen hänelle takaisin, näki hän tämän kantavan
kihlasormusta.
Hän vavahti hiukan.
"Oletteko te kihloissa? Toivotan onnea!"
"Kiitoksia?"
"Miksi ette ole ennen kantanut sormustanne?"
"Senlaisia pikkukaluja ei kanneta aina kesälomilla, kun tahdotaan pitää
hauskaa."
Soittajat alkoivat soittaa, parit kiiruhtivat tanssisaliin ja Alfhild
liihoitteli taaskin luutnantin käsivarsilla, mutta hänen hymyilynsä oli
heikompaa kuin ennen ja hänen silmäyksensä paljon kylmemmät.
Heti sen jälkeen kuului yleinen virskuminen.
Nuori herra Helleby oli herännyt ja tuli sisään tanssisaliin.
Hän luuli heidän nauravan sen vuoksi, että hän oli nukkunut ja meni
huolimatta naurusta suorastaan Alfhild'in luokse, jonka luutnantti
juuri oli vienyt paikallensa istumaan.
"Sallikaa, neiti, minun puhua pari sanaa teidän kanssanne."
"Onko se niin tärkeätä?"
"On, se on sangen tärkeätä," sanoi hän ja tarttui morsiamensa
käsivarteen.
Hän johti hänet etehiseen.
"Tule, tehtaamme pieni kävelyretki pitkin puistokäytävää."
"Mitä sinä mietitkään? Tässäkö pakkasessa?"
"Voithan kietoa huivin ympärillesi. Ulkona käveleminen on terveellistä.
Me kummatkin tarvitsemme jäähdytystä."
Alfhild seurasi häntä koneentapaisesti.
Kihlauksen rikkominen hänen kanssansa, nyt, ei olisi ollut viisaasti.
Olihan luutnantti vaan tehnyt pilaa hänellä ja ketään toista ei sitä
nykyä ollut, ketä ajatella.
Sitäpaitsi pitikin hän oikeastansa John'ista.
Kuten hän seisoi siinä tyynenä ja vakavana, rupesi Alfhild
kunnioittamaan häntä ja kaunis oli hän todella myöskin.
Nuot nokiviikset julisti häntä oivallisesti.
Ja voisihan hän aikaa myöten saada viiksetkin, vaikka ne eivät
tulisikaan niin mustiksi.
Ilta oli kaunis, tähtikirkas, ja maa oli huuruinen.
Tultuansa moniaan askeleen huoneuksesta, pysähtyi hän yht'äkkiä.
"Alfhild," sanoi hän ja katsoi tyttöä vakavasti silmiin, "lemmitkö sinä
minua?"
"Mitä veroittaa senlainen kysymys?"
"Vastaa minulle Alfhild, vastaa minulle totuudella ja vakavuudella:
lemmitkö sinä minun todellakin?"
"Tietystikin."
"Ja tuletko sinä olemaan uskollinen?"
"Kuinka voit epäillä sitä?"
"Alfhild, anna minulle suudelma!"
"Mutta, John" --
"Anna minulle suudelma!"
Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja painoi pitkän suudelman
hänen huulillensa.
"Nyt minä tiedän mitä minun tulee tehdä. Tästä hienostelemisesta täytyy
tulla loppu."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Sen tulet saamaan nähdä. Käy kansani! Minä tahdon julkaista
kihlauksemme."
"Mutta John, John, mitä sinä ajattelet?"
Hän ei kuullut tytön sanoja, vaan veti hänet kanssansa saliin.
Nyt oli juuri tanssin loma-aika.
Heitä kohtasi yleinen virskuminen.
Neiti Kreinerillä oli, nimittäin, nenän alla jäljennös tuon nuoren
ylioppilaan viikseistä, ei täydellisesti niin mustat, mutta jotakuinkin
selvät.
John ei huomannut naurua.
Hän otti lasin ja pyysi saada puhua.
Kaikki tulivat koolle.
"Hyvät naiset ja herrat," lausui hän korkealla äänellä; "minä olen
silmänräpäykseksi pyytänyt teidän huomiotanne, saadakseni ilmoittaa,
että neiti Kreiner ja minä olemme olleet kihloissa puolen vuotta."
Luutnantti, joka seisoi Johnin takana, lausui jokseenkin
kova-äänisesti:
"Ah, nytpä minä käsitän, miksi neiti Kreiner on ottanut kopian niistä
viiksistä, jotka hän maalasi herra Hellebylle tämän nukkuessa. Kaiketi
nimitetään tätä vastapainokseksi."
Kovaa virskumista.
John heitti silmäyksen Alfhild'iin, joka kauhistuneena vei nenäliinansa
suunsa eteen ja sitten hiveli nenänalustaansa, katseli noettuneita
sormiansa ja ymmärsi kaiken.
"Alfhild," kuiskasi hän, "sinäkö olet tämän tehnyt?"
"John!"
"Siis totta! Pilkattu, pidetty narrina," ajatteli hän.
"Sallikaatte meidän toivottaa onnea," sanoi luutnantti.
"Onnea, onnea!"
"Malttakaas vähäisen, hyvät naiset ja herrat," lausui John, "minä en
ole vielä lopettanut. Minä sanoin: neiti Kreiner ja minä _olemme
olleet_ kihloissa, mutta me _emme ole_ enään."
Hän riensi ulos.
Alfhild seisoi kuin huimaantuueena.
Kaikki meni ympäri hänen silmissänsä mitä hurjimassa pyörätanssissa,
luutnantti ja kadetit, pöydät ja tuolit, ovet ja akkunat, patroonat ja
ylioppilaat ja kuitenkin oli hänelle mahdotointa pyörtyä, jota kaikki
naiset pitävät ainoana soveliaana.
"Saanko ehkä tarjota neidille lasin kylmää vettä?" kysyi luutnantti.
"Kiitoksia," lausui hän tuimasti, "minä en ole pahoinvoipa."
Sitten astui hän uljaasti salin läpi ja riensi huoneesensa, mutta
täällä petti itsensä voittaminen hänet.
Hän vaipui tuolille ja itki surusta ja raivosta.
Ylioppilas matkusti pois varhain seuraavana aamuna ja pari päivää sen
jälkeen muutti Alfhild'kin jälleen pääkaupunkiin.
"Viiksikäs neiti Kreiner," kuten häntä nimitettiin, huomasi, että hän
oli tehnyt itsensä mahdottomaksi olemaan näillä seuduin.
Nyt on neiti Kreiner opettajattarena eräässä tyttökoulussa ja ottaa
sangen vilkkaasti osaa seuraelämään, käypä hän vieraisilla
pää-sotakomisarin Slangenfeldt'inkin luona.
Kaikkialla on hän hyvin ylösotettu ja suvaittu mutta siinä se sitten
onkin.
Alfhild Kreiner ei ole noita vaatimattomia tuoksuvia pikkukukkasia,
joita niin mielellään kiinnitetään rinnoille.
Hän on kameliakukka hehkuvalla väriloistolla, joka on asetettava
kullattuun ruukkuun -- minä tarkoitan rikkaasen kotiin -- voidakseen
menestyä.
Mutta eipä olekaan monta, joilla on kullattuja ruukkuja, ja ne, joilla
on, eivät pidä lukua kameliakukasta.
Se alkaa valitettavasti jo vähän kellastua reunasta.
Alfhild Kreiner ei menetä kuitenkaan rohkeuttansa.
Hän tanssii, virnastelee ja on onnellinen omalla tavallansa.
Se johtolause, jota hän käytti, kun hän ensi kerran etsi paikkaa, on
tullut koko hänen elinkautiseksi johtolauseeksensa:
"Vaatimukset vähäiset."
Te olette varmaankin tavannut hänet tanssiaisissa.
Hän on aina hymyilevä, ystävällinen ja mukiinmenevä jokaiselle
herralle, vaikka se olisi kuinkakin vähäpätöinen, sillä siinä suhteessa
on hänelle vähäiset vaatimukset.
Hän on onnellinen vähimmästäkin hienostelemisesta ja te voitte kyllä
sanella hänelle imarruslauseita, vaikkapa ne eivät olisi aivan
sieviäkään, sillä siinä suhteessa on hänellä erinomaisen vähäiset
vaatimukset.
Te voitte kernaasti kosiakin häntä. Hän myöntyy silmänräpäyksessä,
sillä hänellä on, kuten sanottu, vähäiset vaatimukset; mutta teidän ei
pidä naiman häntä, sillä silloin en minä laisinkaan luule hänen saavan
vähäisiä vaatimuksia.



MATAMI ENGEBRETSEN.
Kirjoittanut
L. Dilling.
(Suomennos).


Tunsitteko matami Engebretsenin?
Ette!
No, siinäpä olisitte nähneet oikean naisen. Hän oli Milolaisen Venuksen
kaltainen. Hän oli suuren lainen kauneudessaan.
Jos otatte tavallisen, hyvin kasvaneen naisen ja katselette häntä
väkevän suurennuslasin läpi, niin saatte jonkunlaisen käsityksen matami
Engebretsen'in ko'osta.
Hänellä oli muotoa siihen määrään, että hän oli melkein muodoton.
Matami Engebretsen'illä oli maustinkauppa, jossa hän nyt myi olutta,
maitoa, saksansaippuaa ja muita maustimia.
Matami Engebretsen'illä oli myöskin mies. Hänen nimensä oli
luonnollisesti Engebretsen ja hän eli siitä, että oli vaimonsa kanssa
naimisissa.
Oli aika, jolloin matami Engebretsen'illä oli ainoastaan maustinkauppa,
mutta ei Engebretsen'iä.
Siihen aikaan oli hänen nimensä neitsy Simonsen.
Mutta eräänä päivänä hänen istuessaan suuri punainen kätensä suurella
punaisella poskellaan, huomasi hän, ettei ihmisen ole hyvä yksin olla
maitokaupassa ja senvuoksi meni hän kadun ylitse.
Siellä seisoi Engebretsen rihkamapuodissa.
Hän oli pieni ja hoikka, sekä käveli hiukset veden avulla sileäksi
kammattuina, pieni vaalea poskiparta poskilla ja pureskeli
mausneilikoita.
Hän rakasti, nimittäin, väkeviä. Sen vuoksi rakasti hän myöskin neitsy
Simonsen'ia, mutta ei uskaltanut sanoa sitä.
Neitsy katsoi vakavasti hänen silmiinsä seisoessaan hänen luonansa.
Engebretsen punastui ja punnitsi puoli naulaa rusinoita.
"Engebretsen," sanoi neitsy Simonsen, "tunnustakaat vaan rakastavanne
minua."
"Kyllä," sanoi Engebretsen, ojentaen vapisevin käsin hänelle
rusinatuutin.
Hän piti kädestä kiini, että oikein teki kipeätä.
"Nyt sinä olet minun," sanoi neitsy, suudellen häntä pöydän yli.
Samassa tuli isäntä.
"Laiskuri," sanoi tämä, "jolla ei ole muuta tehtävää, kuin veikistellä
naisten kanssa."
Ja niin torui hän Engebretsen'iä. Sitä tekikin hän päivät umpeen.
"Ei mitään soimauksia," sanoi neitsy. "Nyt on hän minun, eikä yksikään
ihminen maailmassa saa soimata häntä, paitsi minä itse. Tule
Engebretsen," lisäsi hän, "seuraa minua heti, sinä et saa olla
silmänräpäystäkään enää tuon papukaijan luona."
Sitten hyppäsi Engebretsen pöydän yli ja seurasi sydämensä armasta.
Päivällä tuli isäntä hakemaan häntä.
"Tarvitsetteko jotain?" kysyi neitsy, joka oli itse puodissa.
"Kyllä, minä tarvitsen Engebretsenin takaisin."
"Minä se olen, joka Engebretsen'in pidän, eikä kukaan muu. Jos mitä
tarvitsette, niin on se selkäsauna."
Sitten otti hän rihkamakauppiaan kauluksesta kiinni, vei hänen poikki
kadun ja asetti hänen päällensä tämän omaan puotiin.
"Nyt olette paikallanne," sanoi hän. "Jos tahdotte minulta vielä
enempi, niin saatte tulla takasin kauniisti. Tiedätte missä asun."
Mutta rihkamakauppias ei tullut takasin.
Kolme viikkoa sen jälkeen oli neitsyeen nimenä matami Engebretsen.
Engebretsen piti, kuten sanottiin, väkevistä. Eräänä iltana tuli hän
kotiin ylenmäärin hurmaantuneessa tilassa.
Hän astui lattian yli yhdellä pitkällä askeleella ja tahtoi rientää
vaimonsa syliin.
Tämä kumartui sivulle päin ja hän lankesi sen sijaan kaula maitokehloon
ja jalat pullokoppaan.
"Sinä olet juovuksissa, Engebretsen."
"Niin," huokasi tämä autuaallisesti hymyillen.
"Mene maata."
"Minä makaan jo," sanoi tämä väsyneesti ja painoi kehloa rintaansa
vasten.
Matami otti hänen käsivarsillensa kuin lapsen ja pani hänen
vuoteellensa.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja matami oli puodissaan, kun
Engebretsen heräsi seuraavana aamuna.
"Hyvää huomenta, äiti," sanoi hän erittäin lempeästi. "Oletko jo
ylhäällä?"
"Olen, minä nousenkin tesmällisesti, kyllä siihen voit luottaa."
"Minä tahtoisin halusta vähän kahvia."
Matami kääntyi nopeasti.
"Tuosta saat kahvia, ja tuosta saat sokuria, ja tuosta saat kermaa, ja
tuosta saat lämmintä leipää kahvin kanssa" -- klatsih, klatsih, klatsih
-- ja matami Engebretsen siveli puolisonsa korvia ja poskia, niin että
ne punottivat kilpaa hänen käsiensä kanssa.
"Koeppas vielä kerran juoda itsesi juovuksiin, niin saat samallaisen
löylyn."
Siitä päivästä alkaen ei Engebretsen milloinkaan huolinut muusta
väkevästä, kuin mausneilikoista ja vaimostaan.
Vuoden kuluttua hääpäivästä sai matami Engebretsen pienen tyttären, ja
aina sen mukaan kuin Amalia -- tai Malla, kuten häntä jokapäiväisesti
nimitettiin -- kasvoi, oppi hän rakastamaan isäänsä ja pelkäämään
äitiänsä.
Engebretsen asetettiin nimittäin heti lapsen piiaksi ja joka kerta kuin
pikkuinen teki pahaa, sai Engebretsen selkäänsä.
Kun Malla kasvoi isommaksi saivat he selkäänsä molemmat, kun vaan oli
jotain tapahtunut ja se vaikutti, että isän ja tyttären välillä syntyi
luottava suhde, ikäänkuin kahden salaliittolaisen kesken.
"Älä puhu siitä äidille," oli tavallisena puheenpartena.
Onnellisimpia päiviä Engebretsenin elämässä oli, kun hän sai
käyskennellä linnan puistossa lapsensa kanssa. Silloin osti hän
vehnäistä rahoilla, jotka oli varastanut laatikosta, ja niin juoksivat
he ruohostossa leikiten haukkaa ja kyyhkyistä, iloiten kuin kaksi
lasta, ja kun heidän piti menemän kotiin, oli Engebretsenillä aina
neulaa ja lankaa taskussa sitä sattumaa varten, että Malla olisi
repinyt vaatteensa rikki, joka tapahtuikin sangen usein.
Eräänä päivänä putosi Malla lammikkoon ja Engebretsen heittäytyi hänen
jälkeensä ja veti hänet ylös.
Märkänä ja pelosta ja vilusta vapisten menivät he kotiin.
Se oli sellaista, jota ei voinut salata äidiltä.
Kuultuansa mitä oli tapahtunut, huudahti hän kyyneleet silmissä:
"Mitä, jos olisin kadottanut teidät molemmat, mitä, jos olisin
kadottanut teidät molemmat!"
Sitten suuteli hän heitä kiivaasti useampia kertoja, antoi heille
kuivat vaatteet ja illalla antoi hän Mallalle karamelleja ja
Engebretsenille totilasin.
"Tosin sinä, Engebretsen, olet raukka," sanoi hän, "eikä sinusta ole
mihinkään, mutta olisi kuitenkin vaikeata kadottaa sinut."
Sitten suuteli hän taasen häntä ja Engebretsen itki liikutettuna ja
tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.
Kun Malla tuli vanhemmaksi lähetettiin hän tyttökouluun, jossa hän oppi
koko joukon asioita pintapuolisesti, mutta ei mitään perinpohjaisesti,
kuten kaikissa tyttökouluissa tapahtuu.
Hän tuli luonnollisesti myöskin oppilaaksi erään kuuluisan pianon
soittajan oppilaan oppilaalle ja oppi rääkkäämään pianoa yhtä hyvin
kuin ystävättärensäkin.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 3
  • Parts
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 1
    Total number of words is 3488
    Total number of unique words is 1733
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 2
    Total number of words is 3404
    Total number of unique words is 1776
    25.6 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 3
    Total number of words is 3521
    Total number of unique words is 1822
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 4
    Total number of words is 3560
    Total number of unique words is 1955
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 5
    Total number of words is 3452
    Total number of unique words is 1996
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kertoelmia ja jutelmia: Suomennoksia ja alkuperäisiä - 6
    Total number of words is 3320
    Total number of unique words is 1833
    26.0 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.