Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 7

Total number of words is 3702
Total number of unique words is 1714
22.4 of words are in the 2000 most common words
30.3 of words are in the 5000 most common words
34.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
onnettomasta tuttavuudestanne?
Ferdinand. Kummallinen isä, nyt tulen juuri tyttärellesi iloista
sanomaa tuomaan!
Miller. Uusia toivoja ja uusi pettymys! -- Mene sinä, onnettomuuden
sanan-saattaja, tiehesi! Näkösi morkkaa sanomiasi.
Ferdinand. Minä olen viimeinkin päässyt toiveideni päähän! Lady Milford,
rakkautemme suurin este, on paennut maasta. Isäni suostuu nyt
naimiseeni. Kova onni on herennyt meitä vainoomasta. Onnemme tähdet
nousevat taivaalle. -- Nyt tulin lupaustani täyttämään ja morsiantani
vihille viemään.
Miller. Kuuletko, tyttäreni, mitä se sanoo? Kuuletko, kuinka se vielä
pilkkaa sinun petettyjä toivojasi? Todella, paroni! Se sopii ylen
hyvin, että viettelijä hioo sukkeluuttansa viettelemänsä poloisen
päälle.
Ferdinand. Luuletko narrikoivani? Sitä en tee millään tavalla. Puheeni
on niin totta kuin Loviisani rakkaus, ja lupaukseni pidän yhtä pyhänä
kuin Loviisa valansa -- En tunne mitään pyhempää -- Epäiletkö vieläkin?
Eikö ilon punastusta vieläkään näy puolisoni kasvoilta? Kummallista!
Käypänä rahana mahtaa täällä olla valhe, koska totuutta niin vähän
uskotaan. Te ette luota sanoihini? Niin uskottenhan sitten tätä
kirjallista todistusta.
(Viskaa Loviisalle hänen hovi-marsalkille kirjoittamansa kirjeen.)
Loviisa (heittää kirjeen luotaan ja vaipuu kuoleman-kalveana alas.)
Miller (sitä huomaamatta, majuorille). Mitä se merkitsee, paroni? En
ymmärrä teitä ollenkaan!
Ferdinand (viepi hänet Loviisan tykö). Sitä paremmin on tämä minut
ymmärtänyt!
Miller (lankee alas hänen viereensä). O hyvä Jumala! Tyttäreni!
Ferdinand. Kalvea kuin kuolema! -- Nyt se vasta on oikein mieleinen
minulle, tyttäresi! Noin kaunis ei hän ollut koskaan! Tämä sievä,
hurskas tyttö -- Tuolla ruumiin-näöllä -- Viimeisen tuomion henkäys,
joka kaikista valheista pyhkäsee ulko-kullan pois, on nyt tästäkin
puhaltanut näkö-maalin, jolla se kavala taivaan enkelitkin petti. --
Tää on hänen kauniin näkönsä! Se on myös hänen _ensimäinen valheeton_
näkönsä. Annappa, suutelen sitä!
(Tahtoo lähetä.)
Miller. Ei! Pois! Elä koske isän sydämeen! Hyväilyksistäs en häntä
voinut varjella, vaan tahdon hänet nyt rääkkäämisistäsi varjella.
Ferdinand. Mitä tahdot, harmaa-parta? Sinun kanssasi ei minulla ole
mitään tekemistä. Elä sekau peliin, jonka teidän puoli nähtävästi on
tapannut -- vai oletko sinäkin ehkä viisaampi kuin sinusta olen
luullutkaan? Oletko kuuden-kymmenen vuotesi viisauden lainannut
tyttäresi kurvan-seikkoihin ja nää kunnioitettavat hivuksesi parittajan
toimella häväissyt? -- Mutta Mutta jos niin _ei_ ole, niin painau
vuoteelle, onnetoin ukko, ja kuole -- Aika ei vielä ole ohitse. Vielä
voit nukkua siinä suloisessa luulossa: minä olin onnellinen isä! --
Muuanta silmän-räpäystä myöhemmin olet sen myrkyllisen sisiliskon
viskaava kotoonsa helvettiin päin, kiroava sekä lahjaa että sen
antajaa, ja menet Jumalata pilkaten hautaan. (Loviisalle.) Puhu, sinä
onnetoin! Kirjoititko sinä tämän kirjeen?
Miller (varoittaen Loviisalle). Jumalan tähden, tyttäreni! Muista nyt,
muista nyt oikein!
Loviisa. Oi tätä kirjettä, isä!
Ferdinand. Ettäkä se joutui vääriin käsiin? -- Kiitetty olkoon
sattumus; se on tehnyt monta suurempaa työtä kuin mietiskelevä
ymmärrys, ja on sinä päivänä paremmin seisova pystyssä kuin kaikkein
viisasten järki. -- Sattumus, sanoin? -- O, onhan luojan kaitsemus
läsnä siinäkin, kun varpunen putoo maahan, miksi ei siis siinä, kussa
perkeleeltä reväistään peite silmiltä? -- Vastausta minä tahdon!
Kirjoititko tuon kirjeen?
Miller (syrjin Loviisaan, kehoittaen). Ole väkevä, tyttäreni! Sano nyt
vielä vaan tuo yksi: _kirjoitin_, ja kaikki on voitettu.
Ferdinand. Voi lystiä, voi lystiä! Isäkin petetty! Kaikki petettynä! No
katsoppas, kuinka se häpeemätöin nyt seisoo tuossa, ja yksin oma
kielensä ei tahdo ruveta nyt hänen viimeistä valhettansa lausumaan!
Vanno Jumalan kautta! peljättävän totuuden kautta! Kirjoititko tuon
kirjeen?
Loviisa (tuskallisen kamppauksen jälestä, jonka alla hän on katseilla
puhunut isänsä kanssa, päättäväisesti ja lujasti.) Kirjoitin!
Ferdinand (seisattuu hämmästyen). Loviisa! -- Ei! Niin totta sieluni
elää! sinä valhettelet! -- Viattomuuskin tunnistaa kidutus-penkissä
paha-tekoja, joita se ei koskaan ole tehnyt -- Minä kysyin liian
pikaisesti -- Eikö niin, Loviisa? -- Sinä tunnustit vaan sen tähden,
että niin pikaisesti kysyin?
Loviisa. Minä tunnustin, mikä totta on!
Ferdinand. Ei, sanon minä! ei! ei! Sinä et sitä kirjoittanut. Eihän se
ole ensinkään sinun käsi-alaasi -- Ja jospa olisikin, niin ovatko
käsi-kirjoitukset vaikeammat väärentää kuin sydämet turmella? -- Puhu
minulle totuus, Loviisa! -- Tahi elä, elä, elä tee sitä! Voisit sanoa:
_kirjoitin_, ja minä olisin hukassa. -- Valhettele, Loviisa,
valhettele! -- O -- jospa nyt valhetteleisit, katsoisit päälleni
avonaisella enkelin-katseellasi, suostuttaisit vaan korvani ja silmäni
ja tämän sydän-parkani vielä kerran häjysti pettäisit -- O Loviisa!
Kaikki totuus saisi sitten sen henkäyksen kanssa hävitä maailmasta eli
ruveta jäykkiä niskojansa hovi-miehen tavalla valheella kumartelemaan!
(Pelkääväisellä, vapisevalla äänellä.) Kirjoititko tuon kirjeen?
Loviisa. Jumalan nimessä! Peljättävän totuuden nimessä! Minä kirjoitin
sen!
Ferdinand (vähän ajan kuluttua, syvimmällä tuskalla). Vaimo! vaimo! --
Voi tuota näköäsi, jolla nyt edessäni seisot! -- Kaupittele tuolla
näölläsi vaikka paratiisin iloja, niin et yksin kadotuksestakaan löydä
ostajia -- Jospa olisit tiennyt, mikä sinä minulle olit, Loviisa!
Mahdotointa! Ei! Et sinä tiennyt, että olit minulle kaikki! Kaikki! --
Tämä on köyhä, halpana pidetty sana, vaan ian-kaikkisuus tuskin voi sen
ympäri kulkea; taivaan tähdet kiertävät ratojansa sen sisässä. --
Kaikki! ja niin tunnottomasti leikitsit sen kanssa -- O, se on
kauheata!
Loviisa. Te saitte nyt tunnustukseni, herra von Walter. Minä olen itse
kironnut itseni. Menkään nyt! Luopukaa talosta, jossa niin onnetoin
olitte.
Ferdinand. Hyvä! hyvä! Hiljaahan minä olen -- hiljaahan senkin maan
sanotaan olevan, jonka yli rutto on käynyt -- minä olen kuin semmoinen
maa. (Vähän mietittyään.) Vielä vaan yksi anomus, Loviisa! --
viimeinen! Päätäni niin kuumentaa. Tarvitsen vilvastusta, Laitappa
minulle lasi limonadia!
(Loviisa menee.)

Kolmas kohtaus.
Ferdinand ja Miller.
He kävelevät, sanaakaan sanomatta, jonkun aikaa
kumpikin puoltansa edes-takaisin.
Miller (seisattuu viimein ja katselee majuoria suruisella näöllä). Hyvä
paroni, voipiko se huojentaa murhettanne, jos minä tunnustan, että
surkuttelen teitä?
Ferdinand. Annahan vaan asian olla sillään, Miller! (Kävelee taas
muutamia askelia.) Miller, en tahdo enää muistaa, mitenkä ma huoneesesi
tulinkaan -- Mikäpä siihen olikaan syynä?
Miller. Kuinka, herra majuori? Huiluahan te tahdoitte oppia soittamaan.
Ettenkö sitä enää muista?
Ferdinand (vilkkaasti). Minä näin tyttäresi! (Taas äänettömyyttä.) Etpä
ole pitänyt sanaasi, hyvä ystävä! Me sovimme niin, että mun piti
yksinäiset tuntini saada _rauhassa_. Petit minut siinä kohdassa ja möit
minulle kyy-käärmeitä. (Nähtyään Millerin liikutuksen.) Ei vainenkaan,
elä peljästy, vanha mies! (Liikutettuna hänen kaulaansa). Sinä et ole
syy-pää!
Miller (pyyhkien silmiänsä). Sen tietää kaikki-tietäväinen Jumala!
Ferdinand (uudelleen kävellen edes-takaisin, synkeästi miettien).
Ihmeellisesti, käsittämättömän ihmeellisesti heittelee Jumala meitä!
Hienoista näkymättömistä rihmoista riippuu hänellä usein raskaimmat
painot. -- Jospa ihminen tietäisi, että tuosta omenasta minä nyt muka
kuoleman syön. -- Hum! -- Jospa sen tietäisi! (Kiireemmin edes ja
takaisin, sitten tarttuen kovasti Millerin käteen.) Mies! Siitä
rahdusta huilun-opetusta maksan sinulle liian kalliin --- -- Etkä
sinäkään voita sillä mitään -- sinäkin kuka-ties menetät tässä kaikki.
(Tuskassaan uloten hänestä.) Onnetoin huilun-soitto, jota ei olisi
pitänyt koskaan juohtua mieleeni!
Miller (kokee peittää liikutuksensa). Kauanpa se limonadi viipyykin.
Parasta on, minä menen kiirehtimään, jos ette pahaksi pane.
Ferdinand. Ei sillä niin kiirettä ole, hyvä Miller! (Itseksensä
mumisten.) Varsinkin isän puolesta -- Ole vaan täällä -- Mitäpä minä
vielä arvelinkaan kysyä? -- Niin! Onko Loviisa sinun ainoa tyttäresi?
Eikö sinulla muita lapsia olekaan?
Miller (lämpimästi). Ei ole muita, paroni! -- Enkä ole toivonutkaan
muita. Siitä tytöstä on jo kyllä, ottamaan koko isän-sydämeni valtaansa
-- sille olenkin jo antanut rakkauteni kaiken pää-oman.
Ferdinand (kovasti liikutettuna). Haa! -- -- Käyppä kuitenkin
katsomassa, eikö se juoma joudu, hyvä Miller!
(Miller menee.)

Neljäs kohtaus.
Ferdinand (yksinään). Ainoa lapsi! -- Tunnetkos sen, murhaaja! Kuuletko
sitä, ainoa? -- Ja sillä mies-paralla ei ole koko taivaan-kannen alla
muuta kuin viulunsa ja tuo ainokaisensa. -- Sinä tahdot sen häneltä
ryöstää? -- Ryöstääkö? -- Ryöstääkö kerjäläisen viimeisen hätä-varan?
Katkoako ramman sauvan ja heittää kappaleet hänen eteensä? Kuinka? Onko
minulla tosiaankin siihen sydäntä? -- -- Ja kun hän sitten tulee ja
tytär makaa selällänsä, kukkanen -- nuutunut -- kuollut --
vallattomasti tallattu, hänen viimeinen, ainoa, verratoin toivokkinsa.
-- Haa! ja kun hän sitten siinä seisoo sen edessä, seisoo ja hänestä
koko luonto herkeää henkimästä, ja hänen jähmistynyt silmänsä näkee
koko rajattoman avaruuden tyhjäksi ja autioksi, etsii Jumalata eikä
löydä Jumalata ja tulee tyhjänä takaisin. -- -- Jumala! Jumala! Vaan
eihän minunkaan isälläni ole kuin tämä ainoa poika -- tämä ainoa poika,
vaan ei kuitenkaan ainoa rikkaus. -- (Vähän ajan perästä.) Vaan
kuitenkin! Mitä hän sitten menettää? Tytön, josta rakkauden pyhimmät
tunteet olivat vaan vauvoja. Tekisikö se isäänsä onnelliseksi? -- Ei
suinkaan! Ja minä ansaitsen vielä kiitoksen, että poljen kuolijaksi sen
sisiliskon, ennenkuin se vielä pistää isääkin.

Viides kohtaus.
Miller, joka tulee takaisin, ja Ferdinand.
Miller. Heti saatte sen, paroni! -- Tyttö-riepu istuu tuolla ulkona ja
on itsensä kuolijaksi itkeä. Limonadissaan tuopi hän teille varmaan
kyyneleitäkin.
Ferdinand. Hyväpä se olisikin, jos siinä vaan kyyneleitä olisi! -- --
Vaan koska ikään puhuimme soitosta, Miller! (Vetää raha-kukkaronsa
ylös.) Niin olen minä vielä velka-miehesi.
Miller. Kuinka? Mitä? Mitä joutavia, paroni! Miksikä luulette minua?
Hyvällä kädellähän se on. Elkää toki ruvetko minua näin häpäisemään, ja
eihän tässä nyt, jos Jumala suopi, olla viimeistä kertaa yhdessä.
Ferdinand. Kuka sen tietää? Ota vaan pois. Se on kuolevaisuuden vuoksi.
Miller (nauraen). Niin, senkö vuoksi, paroni? No, kyllä se
kuolevaisuuden vuoksi vielä saa jäädä teidän taaksenne.
Ferdinand. Ei tiedä. -- Etkö sitä ole kuullut, että nuorukaiset ovat
kaatuneet -- pojat ja tytöt, toivon lapset, pettyneiden isien ilot. --
Mitä ikä ja madot eivät saa aikaan, sen tekee monesti ukon-nuoli. -- Ei
Loviisasikaan ole kuolematoin.
Miller. Hän on minulla Jumalalta.
Ferdinand. Kuule vielä -- minä sanon sinulle, hän ei ole kuolematoin.
Tämä tytär on sinun silmä-teräsi. Sinä riiput sieluin ja hengin tässä
tyttäressäsi. Ole varoillasi, Miller! Ainoastaan huima peluri panee
kaikki yhdelle kortille. Se kauppa-mies on liian uskaljas, joka kaiken
omaisuutensa panee yhdelle laivalle. -- Kuule se, Miller, ja muista
varoitukseni! -- -- Vaan miksikä et ota rahaasi?
Miller. Mitä, herra? Tuoko kokonainen kukkaron-pullukka? Mitä
ajattelette, armollinen herra?
Ferdinand. En muuta kuin velkaani suorittaa. -- Heh! (Heittää kukkaron
pöydälle, niin että siitä muutamia kulta-rahoja tulee ulos.) En minä
ian-kaikkisesti voi olla sinulle velkaa.
Miller (hämmästyen). Mitä? Se, kies' avita, ei helähtänyt kuin
hopea-raha! (Lähenee pöytää, ja huutaa säikähdyksissä.) Kuinka,
Jumalan ja taivaan nimessä, paroni? -- Paroni, mitä olette te? Mitä
teette te, paroni? Tämäpähän siivoa on! (Yhteen-lyödyillä käsillä.)
Aivanhan tämä on -- eli olette minut, eli -- lempo vieköön! paljasta
puhdasta kultaahan tässä kiiltää silmääni. -- -- Ei saatana! sillä
syötilläsi et minua petä.
Ferdinand. Vanhaako vai verestä olet juonut, Miller?
Miller (törkeästi). Hiisi ja helvetti! Katsokaahan vaan tuohon! --
Kultaa!
Ferdinand. No, mitä se tekee?
Miller. Pyövelin nimessä -- sanon -- katsokaa herran Kristuksen tähden
-- kultaa!
Ferdinand. Onpa se sitten jotain ihmeellistä!
Miller (vähän aikaa ääneti oltuansa, mennen hänen tyköönsä,
liikutuksella). Armollinen herra, minä olen yksin-kertainen, suora
mies, jos minua mihin koiran-työhön tahdotte houkutella; sillä
tuommoista raha-joukkoa ei, Jumala nähköön, kunniallisella työllä
ansaita!
Ferdinand (hellästi). Elä ole milläsikään, Milleri-parka! Tuon rahan
olet jo kauvan sitten ansainnut, ja Jumala minua varjelkoon tahtomasta
sillä ostaa sinun puhdasta omaa-tuntoasi!
Miller (kuin puoli-hulluna hyppien ylös). Siis minun! minun! Jumalan
suomasta ja luomasta, minun! (Juosten oveen päin, huutaen.) Eukko!
Tytär! Victoria! Tulkaa tänne! (Takaisin tullen.) Vaan rakas
taivaallinen isä! millä keinoin joutui tämä hirmuinen raha minulle näin
yht'äkkiä? Miten ansaitsen sen? millä sen kostan? Häh?
Ferdinand. Et soitto-tunnillasi, Miller! -- Tällä rahalla maksan
sinulle, (taukoo vapistuksensa tähden) maksan sinulle (vähän ajan
perästä surullisesti) kolmi-kuukautisen onnettoman unelman
tyttärestäsi.
Miller (tarttuu hänen käteensä, jota hän kovasti puristaa). Armollinen
herra! Jos te olisitte halpa, vähäinen porvaris-mies -- (joutuun) ja
tyttöni ei rakastaisi teitä, niin pistäisin hänet kuolijaksi! (Taas
rahaan päin, sitten ala-kuloisesti.) Vaan tuossahan nyt kaikki on minun
ja teillä ei ole mitään, ja mun täytynee siis koko riemun antaa mennä
kuin Mähösen viinan? Häh?
Ferdinand. Elä ole milläsikään, ystävä! -- Minä matkustan pian toiseen
maahan, ja siellä ei tämän-kuvaiset rahat kulje kuitenkaan.
Miller (sillä välin luopumattomasti tähystäen rahaa, ihastuksella).
Jääpikö se siis minun omakseni? Jääpikö? -- Vaan mieleni käypi pahaksi
siitä, että lähdette pois. -- Ja maltappa aikaa, kun minä nyt rupean
ylpeäksi! Pöyhkenen ja pöhötyn niin että! (Panee hatun päähänsä ja
töytää ulos-päin.) Ja torin varrella tahdon minä nyt antaa
soitto-tuntiani enkä polttaa muuta kuin kolmea kuningasta, ja jos minä
enää koskaan istun kolmen äyrin oluelassa, niin vieköön minut se ja se!
(Tahtoo mennä pois.)
Ferdinand. Elä mene! Ole vaiti! ja pane rahat taskuusi! (Painavasti.)
Tämän iltaa vaan vielä ole vaiti, ja tee minulle mieliksi eläkä enää
anna soitto-tuntia.
Miller (vielä kiihkoisemmin, tarttuen häntä liiviin, riemuiten.) Ja,
herra, tyttäreni! (Laskien hänet irti.) Rahasta ei mies paljon parane
-- rahasta ei -- Söinpä minä potaattia eli pyy-paistia, se on yhden
tekevä, täysi on täysi, ja tuo takki on ainiaan hyvä, kunne Jumalan
päivä ei paista hihojen läpi. -- Minusta on se kaikki jonkin-joutavaa.
-- Vaan tytölle on tämä siunaus hyvä; mitä hänen silmistänsä vaan näen
hänen toivovan, se pitää hänen saaman.
Ferdinand (keskeyttää kiireesti). Hiljaa, hiljaa --
Miller (aina vilkkaammin). Ja hänen pitää oppiman Ranskan kieltä ja
menuettia tanssimaan ja laulamaan, niin että siitä sanomissa
kirjoitetaan; ja saali pitää hänellä oleman kuin parailla
hovineuvoksen-tyttärillä, ja paletotti, vai miksi lemmoksi ne sitä
kutsuvat, ja soittajan tyttärestä pitää puhuttaman viiden penin-kulman
päässäkin.
Ferdinand (tarttuu hänen käteensä kauheimmalla liikutuksella). Kyllä
jo! kyllä jo! Jumalan tähden, ole vaiti! Tämän päivää vaan vielä ole
vaiti! Se olkoon ainoa kiitos, jonka sinulta vaadin.

Kuudes kohtaus.
Loviisa limonadin kanssa, ja Edelliset.
Loviisa (itkeneillä silmin ja vapisevalla äänellä, talrikilla tuoden
lasia majuorille). Olkaa hyvä ja sanokaa, jos tämä ei olisi kylläksi
väkevää.
Ferdinand (ottaa lasin, panee sen pöydälle ja kääntyy vilkkaasti
Milleriin päin). Vähällä olin sen unhottaa! -- Saisinko sinulta pyytää
yhtä asiaa, rakas Miller? Tahdotko minulle pienen palveluksen tehdä?
Miller. Vaikka kymmenen! Mitä se on?
Ferdinand. Minua odotetaan kotona ruoalle. Kova onni saattoi minut
pahalle tuulelle. Minun on nyt aivan mahdotoin mennä ihmisten joukkoon.
-- Menisitkö isäni tykö ja sanoisit, ett'en tule?
Loviisa (säikähtää ja sanoo sukkelasti). Voinhan sen minäkin toimittaa.
Miller. Sinäkö presidentin tykö?
Ferdinand. Ei sitä tarvitse hänen itsensä luo mennä, sanot vaan
sanottavan palvelijoille etu-huoneessa. -- Tuoss' on kelloni kanssasi,
että uskovat sinua. -- Minä olen täällä vielä palatessasi. -- Pyydä
vastuuta.
Loviisa (hyvin hätäytyneenä). Enkö sitä minä voisi toimittaa?
Ferdinand (Millerille, joka juuri on lähtemässä). Elä vielä mene!
Täss' olisi vielä kirje isälleni, joka tän'iltana tuotiin minulle. --
Kuka-ties painavia asioita. -- Sen viet yhdellä tielläsi sinne.
Miller. Hyvä, herra paroni!
Loviisa (riippuu hänessä, kauheasti peljästyneenä). Vaan, isä,
voisinhan minäkin hyvin hyvästi nuo asiat toimittaa! --
Miller. Yksinäsi ei sinua, tyttäreni, voi yön selkään lähettää.
(Pois.)
Ferdinand. Näytä valkeatn isällesi, Loviisa! (Loviisan seuratessa
Milleriä kyntteli kädessä, tulee hän pöydän luo ja karistaa myrkkyä
limonadi-lasiin.) Jaa, hänen pitää! hänen pitää! Korkeuden vallat
nyykäyttävät päällään minulle myödytyksensä, taivaan kosto suostuu
päätökseeni, hänen hyvä enkelinsä hylkää hänet.

Seitsemäs kohtaus.
Ferdinand ja Loviisa.
Loviisa tulee vitkitellen kynttelin kanssa takaisin, panee sen
pöydälle ja seisattuu toiselle puolen toisella majuori, luoden
silmänsä maahan ja vaan toisinaan petollisesti ja varkain häneen
katsoen. Majuori seisoo toisella puolen ja katsoo vaan jäykästi
eteensä.
(Suuri äänettömyys tämän kohtauksen alussa.)
Loviisa. Tahdottenko minua säistää, niin soitan jotain pianolla?
(Avaa pianon.)
(Ferdinand ei vastaa mitään, äänettömyys.)
Loviisa. Vieläpä te olette shakki-pelissäkin minulle yhden voiton
velkaa. Eikö koeteta yhtä, herra von Walter?
(Taas äänettömyys.)
Loviisa. Se kirje-reppu, herra von Walter, jonka kerran lupasin teille
neuloa -- sitä olen alotellut -- tulkaapa katsemaan sen kaavaa!
(Äänettömyyttä vaan.)
Loviisa. O, kuinka minä olen kurja!
Ferdinand (seisoen kuin ennenkin). Se saattaisi olla totta.
Loviisa. Minun syyni ei ole, herra von Walter, että te nyt niin
huonosti huvitutte.
Ferdinand (nauraa loukaten). Sillä ethän sinä muka mitä taida minun
tylsälle hiljaisuudelleni?
Loviisa. Johan minä sen edeltä arvasin, ett'emme me tätä nykyä tule
hyvin toimeen yhdessä. Säikähdinkin heti, sen tunnustan, kun isäni
lähetitte asialle. -- Herra von Walter, minä luulen että tämä hetki on
meille molemmille yhtä tukala. -- Jos ette pahaksi pane, niin menen
minä ja kutsun muutamia tuttaviani tänne.
Ferdinand. Meneppä ja tee se! Niin menen paikalla minäkin ja kutsun
tuttaviani.
Loviisa (katsoo häneen hämmästyneenä). Herra von Walter!
Ferdinand (häjysti). Tosiaankin sukkelin neuvo, minkä ihminen voi
keksiä tämmöisessä tilassa kuin me nyt olemme. Tästä ikävästä
kaksin-olosta teemme lystin linnoituksen, ja jospa siinä annammekin
lihallemme vähän vapautta, niin sillä vaan korvaamme itsellemme ne
kärsimykset, joita rakkauden tuskat ovat tuottaneet.
Loviisa. Te olette lystikäs, herra von Walter!
Ferdinand. Niin lystikäs, että torilla voisin poikajoukon kerätä
perääni! Ei! Totta puhuen, Loviisa! Sun esi-merkkisi on minullenkin
opiksi -- minä otan sinut opettajakseni. Hulluja ne ovat, jotka
ikuisesta rakkaudesta hupattavat. Eihän yhtä alin-omaa jaksa rakastaa;
vaihtelevaisuus on huvituksen höyste. -- Niin kuuleppa, Loviisa!
Minäkin suostun siihen. -- Pujahdamme yhdestä rakkauden seikasta
toiseen, vyörymme yhdestä haureuden pahnasta toiseen. Sinä tuonne --
minä tänne -- kuka-ties sillä keinoin löytäisin kadonneen rauhani
josta-kusta nais-huoneesta takaisin -- Kuka-ties, näin hurjailtuamme
jonkun ajan, suureksi iloksemme taas joutuisimme yhteen, kuka-ties
samat taipumukset meissä taas synnyttäisivät lemmen ja häpeä ja
irstaisuus voisivat matkaan-saattaa sovun ja soinnun, joita hellin
rakkaus ei ole meissä saanut aikaan.
Loviisa. O nuorukainen, nuorukainen! Onnetoin olet jo; tahdotko
ansaitakin onnettomuutesi?
Ferdinand (vihassa mumisten hampaidensa sisässä). Onnetoinko olen? Kuka
sen sinulle sanoi? Nainen, sinä olet liian kehno itse mitään tuntemaan
-- millä voit sitten toisen tunteita punnita? -- Onnetoin, sanoi se? --
Haa! tämä sana saattaisi minut haudassakin raivoon! -- Onnettomaksi
piti minun tulla, sen hän tiesi. Kuolo ja kadotus! sen hän tiesi, ja
petti minut kuitenki. -- Sanasi taittavat kaulasi -- Tähän asti voin
vielä kehnoutesi peitellä typeryydellä, ja ylen-katseeni oli sinut
päästää kostamatta. (Kiireesti temmaten lasin.) Niin muodoin,
kevyt-mielinen et ollut -- tyhmä et ollut -- olit vaan perkele.
(Juopi.) Limonadi on yhtä mieto kuin sinun sielusi -- Maistappa!
Loviisa. O taivas! Syystäpä pelkäsinkin tätä kohtausta.
Ferdinand (kovasti käskien). Maista!
Loviisa (ottaa lasin vähän vasta-hakoisesti ja juo).
Ferdinand (käännäksen, hänen nostettuaan lasin huulillensa, yht'äkkiä
kalveten pois ja juoksee huoneen kaukaisempaan nurkkaan).
Loviisa. Tämä limonadi on hyvä.
Ferdinand (kääntymättä, väristen kauhistuksesta). Terveydeksesi!
Loviisa (pantuansa lasin pois). Oi, jospa tietäisitte, Walter, kuinka
hirmuisesti olette mieleni loukannut!
Ferdinand. Hum!
Loviisa. Se aika tulee vielä, Walter! -- --
Ferdinand (tullen eteenpäin). O! _ajasta_ ei meillä enää olisi isoa
huolta.
Loviisa. Silloin tämä ilta on tuntuva raskaalta sydämessänne.
Ferdinand (alkaa kävellä kovemmin ja tulla levottomaksi, heittäen
vyönsä ja miekkansa pois). Hyvästi nyt, herrain palvelus!
Loviisa. Hyvä Jumala! Mikä teillä on?
Ferdinand. Vari ja ahdas -- Tahdon olla irremmasti.
Loviisa. Juokaa! juokaa! Juoma jäähdyttää teitä.
Ferdinand. Kyllä se sen tekee ihan varmaan -- Kurva on hyvä-sydäminen,
vaan niinhän ne ovat kaikki!
Loviisa (rakkauden täydellä lämpimyydellä juosten hänen syliinsä).
Loviisallesiko sen sanoit, Ferdinand?
Ferdinand (työntää hänet luotaan). Pois! pois! Pois nuo hellät sulavat
silmät! Minä voitun. Tule kauhistavaisessa muodossasi, käärme! Hyppää
päälleni, kyy! Lyö luokkia taivasta kohti! -- tule niin hirmuisena kuin
helvetti sinut koskaan näki -- Vaan elä enkelinä enää -- Elä enkelinä
enää -- Siksi on jo liian myöhä -- Mun täytyy polkea sinut kuolijaksi
niinkuin sisiliskon -- Voi sinua!
Loviisa. O, että näin loitos piti tultaman!
Ferdinand (katsellen häntä sivulta). Tuo taivaallisen kuvaajan ihana
teos -- Ken sen uskoisi? Ken voisi sitä uskoa? (Ottaen hänen kätensä ja
pitäen sitä ylhäällä.) En tahdo sinua moittia, luoja! -- Vaan miksi
panit myrkkyäsi näin kaunihin astioihin? -- -- Voipiko pahuus hyötyä
näin lempeässä maassa! -- -- O, se on ihmeellistä!
Loviisa. Jotaka minun pitää kuunnella ja olla vaiti!
Ferdinand. Ja tuo suloinen soiva äänikin -- Kuinka voipi niin paljo
sointua lähteä noin hajanaisesta kanteleesta? (Juopuneilla silmillä
hänen silmiinsä katsoen.) Kaikki niin ihanata -- niin täydellistä --
niin jumalallista! -- Kaikessa paraan luomis-hetken teos! Jumal'avita!
juuri kuin koko maa-ilma olisi ilmautunutkin vaan sen tähden, että
luoja tälle teoksellensa saisi iloita. -- -- Jako _sielua_ tehdessänsä
vaan olisi Jumala erehtynyt? Onko se mahdollista, että tämä vaihdokas
pääsi maa-ilmaan ilman moitteetta? (Yht'äkkiä luopuen hänestä.) Vai
näkikö hän käsissänsä enkelin syntyvän ja korjasi erhetyksensä
kiireessään sitä kehnommalla sydämellä?
Loviisa. O sitä ilkeätä itse-päisyyttä! Ennenkuin hän tunnustaisi
hairaustansa, ennen pilkkaa hän Jumalata.
Ferdinand (töytää katkerasti itkien hänen kaulaansa). Vielä kerran,
Loviisa! -- Vielä kerran, niinkuin ensimäisen suudelmamme päivänä,
jolloin sinä ensi kerran suhahdit: _Ferdinand_ ja sana _sinä_ ensi
kerran tuli kuumille huulillesi -- O, loppumattomien, sanomattomien
ilojen kylvy näytti tässä silmän-räpäyksessä olevan kätkettynä niinkuin
kukkasen supussa. -- Silloin oli ian-kaikkisuus edessämme kuin suloinen
kevät-päivä; kultaisia vuosi-tuhansia kulki mielemme ohitse kuin nuoria
morsiamia. -- -- Silloin olin minä onnellinen! Loviisa! Loviisa!
Loviisa! Miksis teit minulle tämän?
Loviisa. Itkekää, itkekää, Walter! Murheenne ehkä tekee minulle
oikeammin kuin vihanne.
Ferdinand. Siinä erehdyt. Tämä ei ole sitä murhetta -- Ei sitä
lämmintä, makeata kastetta, joka painuu mielen haavoihin kuin palsami
ja panee tunnetten jäykän rattaan uudestaan liikkeesen. Tämä on vaan
yksityisiä, kylmiä märkiä -- rakkauteni ian-kaikkisen kuolon kylmää
kuuraa. (Kauhean juhlallisesti, laskien kätensä hänen päänsä päälle.)
Itkeä pitää sielustasi, Loviisa! -- Itkeä Jumalasta, jonka loppumatoin
laupeus tässä erehtyi, ja joka paraimmassa teossansa näin pettyi. -- O,
minusta tuntuu, että koko luonnon pitäisi ottaa suru-huntu päällensä ja
hämmästyä sitä esi-merkkiä, joka hänen keskessänsä nyt tapahtuu --
Ilkeätä on, kun ihmiset lankeevat ja paratiisit menetetään; vaan kun
pitali raivoo enkelien joukossa, pitää koko luonto pantaman huolen
alle.
Loviisa. Elkää ajako minua vimmaan, Walter! Minulla on mielen
lujuutta niin hyvin kuin monella muulla -- vaan sitä ei pidä panna
yli-luontoiseen koetteesen. Walter, yksi sana vielä ja sitten olemme
eroitetut -- -- Kauhea kohtalo on eksyttänyt meidän sydämet
toisistansa. Jos saisin suuni avata, Walter, niin voisin sinulle
kertoa asioita -- voisin -- -- vaan kova onni sitoi kieleni niinkuin
rakkautenikin, ja kärsiä pitää minun, ettäs minua menettelet niinkuin
porttoa.
Ferdinand. Kuinka voit nyt, Loviisa?
Loviisa. Miksi sitä kysyt?
Ferdinand. Minusta olisi paha, jos sinun täytyisi täältä erota valhe
huulillasi.
Loviisa. Jumalan tähden, Walter!
Ferdinand (pikaisesti liikkuen). Ei, ei! Liian saatanallinen olisi
semmoinen kosto! Ei! Jumala varjelkoon! En minä tahdo kostoani
ulotuttaa toiseen maa-ilmaan asti. -- Loviisa! Rakastitko marsalkia?
Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.
Loviisa. Kyselkää, mitä tahdotte. Min'en vastaa enää mitään.
(Istuksen.)
Ferdinand (totisemmin). Ota vaari kuolemattomasta sielustasi, Loviisa!
Rakastitko marsalkia? Sinä et tästä huoneesta enää pääse ulos.
Loviisa. Min'en vastaa enää mitään.
Ferdinand (lankee kauheasti liikutettuna hänen eteensä maahan).
Loviisa! Rakastitko marsalkia? Jo ennen kuin tämä kyntteli on palanut
kaikki -- seisot sinä -- Jumalan edessä!
Loviisa (hyppää peljästyneenä ylös). Jeesus! Mitä se on? -- -- Ja
mieltäni alkaa niin muutella.
(Vaipuu alas tuoliin.)
Ferdinand. Joko nyt? -- Voi teitä vaimoja, kummituksia! Heikko
luontonne kyllä sietää paha-tekoja, jotka ihmisyyden juuriltansa
nyhtävät; mutta rahtunen arsenikia lyö teidät kumoon.
Loviisa. Myrkkyä! myrkkyä! voi herra Jumala!
Ferdinand. Niin pelkään. Limonadisi oli höystetty helvetissä. Sillä
joit kuoleman maljaa.
Loviisa. Kuoleman! kuoleman! Laupias Jumala! Myrkkyä limonadissa ja
kuoleman. -- O, armaitse sieluani, laupeuden herra!
Ferdinand. Se on pää-asia. Sitä minäkin häneltä anon.
Loviisa. Ja äitini -- isäni -- maa-ilman vapahtaja! Onnetoin
isä-parkani! Eikö enää ole mitään pelastusta? Nuori henkeni --- eikö
mitään pelastusta! Ja pitääkö minun jo kohta lähteä?
Ferdinand. Ei mitään pelastusta, sinun pitää jo kohta lähteä -- Vaan
elä ole milläsikään. Me matkustamme yhdessä.
Loviisa. Ferdinand, sinäkin! Myrkkyä, Ferdinand! Sinulta? Jumala anna
se hänelle anteeksi -- Armollinen herra, ota häneltä tämä synti --
Ferdinand. Tutkistele omia tiliäsi -- pelkään pahoin, ett'eivät ne ole
selvällä.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 8
  • Parts
  • Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 1
    Total number of words is 3785
    Total number of unique words is 1745
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 2
    Total number of words is 3670
    Total number of unique words is 1744
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    30.9 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 3
    Total number of words is 3656
    Total number of unique words is 1742
    22.8 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 4
    Total number of words is 3629
    Total number of unique words is 1707
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 5
    Total number of words is 3622
    Total number of unique words is 1698
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    30.8 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 6
    Total number of words is 3716
    Total number of unique words is 1830
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 7
    Total number of words is 3702
    Total number of unique words is 1714
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 8
    Total number of words is 975
    Total number of unique words is 579
    25.8 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.