Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 5

(Hämmästyneenä pitelee hän häntä kiinni.)
Loviisa. Herttuan tykö. Ettenkö kuule? Juuri sen saman herttuan tykö,
joka isäni tahtoo hengeltä tuomituttaa -- Ei! ei tahdo, vaan jonka
täytyy tuomituttaa, sentähden että sitä muutamat konnat tahtovat; joka
koko majesteetinloukkaus-juttuun ei anna muuta kuin majesteettinsä
nimen ja ruhtinallisen alle-kirjoituksensa.
Wurm (nauraa kovasti). Herttuan tykö!
Loviisa. Arvaan, mille nauratte -- vaan enhän minä sieltä armoa haekaan
-- Jumala varjele! en, en muuta kuin inhoa huudostani. Minä olen
kuullut, että maa-ilman suuret eivät ole tulleet tuntemaan sitä, mikä
_kurjuus_ on -- eivät tahdo sitä tuntea. Minä tahdon hänelle sanoa,
mitä _kurjuus_ on -- tahdon hänelle kuvata kaikilla kuoleman
kouristuksilla, mikä kurjuus on -- tahdon hänelle luuta myöten ulvoa
hirmuisella huudolla, mitä kurjuus on -- ja silloin, kun kauhistus
nostaa hänen hiuksensa pystyyn, silloin tahdon vielä lopuksi hänen
korvaansa huutaa, että kuolon hetkenä ruhtinastenkin rinnan pitää
röhistä, ja että viimeisessä tuomiossa majesteettiä ja kerjäläisiä
seulotaan yhdellä seulalla.
(Lähtee menemään.)
Wurm (ilkeän-ystävällisesti.) Menkää, menkää, hyvä lapsi! Todella ette
viisaampaa voi tehdä. Minä oikein käsken ja kehoitan teitä, menkäte, ja
minä annan teille vakuutukseni, että herttua ottaa pyyntönne korviinsa.
Loviisa (seisattuu äkkiä). Mitä sanotte? -- Te itse se heitätte minua
menemään? (Tulee kiireesti takaisin.) Hm! Mitä teen, poloinen? Jotain
saatanallista siinä lienee, koska tuo mies siihen kehoittaa -- Mistä te
sen tiedätte, että ruhtinas ottaa valitukseni korviinsa?
Wurm. Kun hänelle armo-työstänsä on niin kaunis palkinto tarjona.
Loviisa. Palkintoko? Mitä palkintoa voi hän ihmisellisyydestänsä
vaatia?
Wurm. Kauniista anojasta on palkintoa kyllä.
Loviisa (seisoo liikahtamatta, sitten riutuvalla äänellä). O,
vanhurskas Jumala!
Wurm. Isällenne ette toivottavasti katsone tämän armollisen taksan
jälkeen pannuksi liian korkeata hintaa?
Loviisa (kävelee edes-takaisin, levottomasti). Jaa, jaa! Se on tosi!
Niitä suojelee totuudelta heidän oma kehnoutensa, niinkuin kerubimin
miekat -- Auttakoon kaikki-valtias sinua, isäni! Tyttäresi voipi kuolla
edestäsi, vaan ei syntiä tehdä!
Wurm. Tämä lienee hänelle, mies-paralle, aivan uutta -- "Loviisani,"
sanoi hän minulle, "on minut maahan langettanut! Loviisani nostaa minut
taas ylöskin!" -- Minä juoksen, mamseli, hänelle vastuunne saattamaan!
(On lähtevinänsä.)
Loviisa (juoksee hänen perästänsä ja pidättää hänet). Elkää menkö!
elkää menkö! Hiljaa! -- Kuinka nopea tämä kiro-henki on, kun missä
ihmisten hävittäminen on kysymyksessä! Minä olen hänet langettanut!
Minun pitää nostaa hänet taas ylöskin! Sanokaa jotakin! Antakaa neuvoa!
Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää mun tehdä?
Wurm. Tässä ei ole kuin yksi ainoa keino!
Loviisa. Ja se on?
Wurm. Jota isännekin pyytää --
Loviisa. Isänikin? -- Mikä keino se on?
Wurm. Se on teille helppo.
Loviisa. Vaikein kaikesta on minulle häpeä.
Wurm. Jos majuorin teette vapaaksi.
Loviisa. Rakkaudestaanko? Pilkkaattenko te minua? -- Kuinka sitä
voidaan jättää minun ehtooni, joka minulta jo pakolla vaadittiin?
Wurm. Ei tarkoitus, hyvä mamseli, ole senkaltainen. Majuorin pitää
luopua vapa-ehtoisesti.
Loviisa. Sitä hän ei tee.
Wurm. Siltä se näyttää. Vaan eihän asiassa teiltä rukoiltaisi apua,
ell'ei tiettäisi, että te olette ainoa, joka voitte hänet siihen
saattaa.
Loviisa. Voinko minä häntä pakoittaa itseäni vihaamaan?
Wurm. Koetelkamme! Istukaahan!
Loviisa (hätäytyneenä). Mies, mitä sinä hankit?
Wurm. Istukaahan ja kirjoittakaa! Tässä on kynä, paperia ja mustetta!
Loviisa (istuksen hyvin levotoinna). Mitä minun pitää kirjoittaa? Kelle
pitää mun kirjoittaa?
Wurm. Isänne teloittajalle.
Loviisa. Haa! Kuinka ymmärrät ihmis-mieltä kiduttaa!
(Ottaa kynän.)
Wurm (sanelee kirjoitettavaksi). "Armollinen herra" --
Loviisa (kirjoittaa vapisevalla kädellä).
Wurm. "Jo kolme iän-pituista päivää on kulunut -- on kulunut -- siitä
kun viimeksi näimme toisiamme."
Loviisa (hämmästyy, panee kynän pois). Kelle on tämä kirje?
Wurm. Isänne teloittajalle.
Loviisa. O Jumala!
Wurm. "Siitä saatte syyttää majuoria -- majuoria -- joka minua kaiken
päivää vartioitsee kuin aarretta."
Loviisa (hyppää ylös). Tämä on konnuus, jonka-kaltaista ei vielä ollut
ole. Kelle on kirje?
Wurm. Isänne teloittajalle.
Loviisa (kävelee, käsiänsä väännellen, edes-takaisin). Ei! ei! ei! Tämä
on julmurin työtä sinulta, o Luoja! Rankaise ihmistä ihmisen tavalla,
jos hän sinua loukkaa, vaan miksi muserrat minut kahden hirmun väliin?
Miksi heitellään minua kuoleman ja häpeän keskessä? Miksi on tuo
veren-imijä perkele pantu minulle niskaan? -- Tehkää, mitä teette!
Min en kirjoita sanaakaan!
Wurm (tempaa hattunsa). Kuin tahdotte, mamseli! Se on aivan vapaassa
ehdossanne.
Loviisa. Ehdossaniko? -- Ehdossani? -- Mene pyöveli! Ripusta onnetoin
helvetin kuohun ylle, pyydä häneltä mitä, ja pilkkaa Jumalata, ja sano
sitte onnettomalle että pyyntösi täyttäminen on hänen _ehdossansa_. --
O, sinä tiedät kovin hyvästi, että meidän sydäntä pidättävät luonnon
siteet niinkuin lujimmat kahleet. -- Vaan nyt on kaikki yhtä! Sanelkaa
edellensä! Minä en käsitä enää mitään. Minä kuonnun yli-voimaisen
helvetin alle.
(Istuksen uudelleen.)
Wurm. "Kaiken päivää vartioitsee kuin aarretta" -- Joko se on
kirjoitettu?
Loviisa. Lisää! lisää!
Wurm. "Eilen kävi presidenti meillä kotona. Oli lysti katsella, kuinka
majuori telmi minun kunniani edestä."
Loviisa. Hyvä! hyvä! -- Lisää vaan, lisää!
Wurm. "Minä olin pyörtyvinäni -- pyörtyvinäni -- ja olin naurusta
pakahtua."
Loviisa. Hyvä Jumala!
Wurm. "Vaan pian käypi tämä teeksentelemys minulle kärsimättömäksi --
Kun vaan pääsisin irti" --
Loviisa (taukoo kirjoittamasta, nousee ylös, kävelee edes-takaisin pää
alhaalla niinkuin etsisi hän mitä lattialta; sitten istuksen hän taas
ja kirjoittaa edellensä). "Pääsisin irti."
Wurm. "Huomenna on hän palveluksessa -- pitäkää silmällä, milloin hän
minun luotani lähtee, ja tulkaa entiseen paikkaan." Kirjoitittenko
"entiseen"?
Loviisa. Kaikki kirjoitin!
Wurm. "Entiseen paikkaan, jossa teitä odottaa teidän hellästi
rakastavainen -- -- Loviisa."
Loviisa. Nyt vaan päälle-kirjoitus!
Wurm. "Herra Hovi-marsalki von Kalbille."
Loviisa. Taivaallinen isä! Tämä nimi on mun korvilleni yhtä vieras kuin
nuo häpeälliset rivit sydämelleni! (Hän nousee ylös ja katsoo kauan
aikaa kirjoitusta; viimein osoittaa hän kirjeen sihtierille väsyneen
riutuvalla äänellä.) Tuoss' on nyt, hekkää tämä, hyvä herra! Siinä
annan nyt teidän käteenne kunniallisen nimeni -- Ferdinandini -- koko
elämäni ilon ja riemun -- Minä olen nyt kerjäläinen!
Wurm. Ei kuinkaan! Elkää hätäytykö, rakas mamseli! Minä otan
sydämellisen osan teidän kohtalostanne. Elkää -- kuka-tiesi? --
Voisinhan minä ehkä unhottaa jotkut tapaukset -- Todella! Jumal' avita!
minä kärsin kanssanne!
Loviisa (katsoo häneen vakaasti ja terävästi). Elkää puhuko loppuun,
sihtieri! olitte toivoa itseksenne jotakin kauheata.
Wurm (tahtoo hänen kättänsä suudella). Ehkäpä toivoin vaan tätä sievää
kättä! -- Mutta kuinka niin, kauheata?
Loviisa (ylävästi ja julmasti). Siten, että minä hää-yönä kuristaisin
kulkkusi ja sitten hekumalla painaisin pääni pyövelin pölkylle. (Lähtee
pois menemään, vaan tulee kiireesti takaisin). Joko nyt on kaikki
valmista? Joko laskette minut kouristanne?
Wurm. Vielä pikkuinen seikka vaan, mamseli! Teidän pitää lähteä minun
kanssani ja tehdä vala sen päälle, että aina sanotte tätä kirjettä
vapaa-ehdolla tehdyksi.
Loviisa. O Jumala, Jumala! Pitääkö sinun itsesi antaa se sinetti, jolla
helvetin työt vahvistetaan?
(Wurm vetää hänet pois.)


NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.
Sali presidentin tykönä.
Ferdinand von Walter, avattu kirje kädessä,
töytää sisään ovesta, toisesta Kammari-palvelija,
Ferdinand. Onko marsalki täällä ollut?
Palvelija. Herra majuori, herra presidenti kysyy teitä!
Ferdinand. Tuhat tulimainen! Minä kysyn, oliko marsalki täällä?
Palvelija. Se armollinen herra istuu yläällä ja pelaa pharoa.
Ferdinand. Sen armollisen herran pitää kaiken helvetin nimessä heti
tuleman tänne!
(Palvelija pois.)

Toinen kohtaus.
Ferdinand yksin, kiireesti lukien kirjettä, milloin
äkkiä tauoten, milloin vimmassa lentäen ympäri huonetta.
Ferdinand. Se ei ole mahdollista! ei se ole mahdollista! Sen
taivaallisen kuoren alla ei voi olla niin perkeleellistä sydäntä
-- -- Ja kuitenkin, kuitenkin! Jos kaikki enkelit astuisivat alas ja
hänen viattomuutensa takaisivat, jos taivas ja maa, luonto ja luoja
tulisivat yhteen ja hänen viattomuutensa takaisivat, -- niin on tämä
kuitenkin hänen käsi-alaansa -- Petos, jolla ei ole vertaa, jota ei
ihmisyydessä tätä ennen ole kuultu eikä nähty! -- Tämä oli siis syy,
jonka tähden hän ei suostunut pakenemaan! -- Sen tähden -- o Jumala!
nyt vasta herään, nyt vasta näen kaikki! Sen tähden luopui hän minun
rakkaudestani niin suuressa sankaruudessa, ja minutkin oli se
taivaallinen kuori pettää!
(Juoksee kiireesti ympäri huonetta;
seisoo sitten taas ajatellen.)
Kuinka hyvin se minut tunsi! -- Jokaiseen uskaljaasen tunteesen,
jokaiseen hellään liikuntoon vastasi! -- Käsitti sydämeni hienoimmatkin
kuituvat! -- Talutteli minua kaikille rakkauteni kukkuloille ja oli
minulle vastassa jokaisessa jyrkkäyksessä -- -- Hyvä Jumala! ja kaikki
tämä ei ollut muuta kuin _teeskentelyä_? -- Teeskentelyä! -- O, jos
valheessa on näin pettävä karva, miksi ei perkele jo ole valhellut
itseänsä taivaasen?
Kun rakkautemme vaarat hänelle julkasin, kuinka pettäväisesti eikö se
kavala silloin vaalennut! Milla voitollisella arvoisuudella eikö hän
lyönyt maahan isäni hävittömän pilkan, ja juuri sinä samana hetkenä
tunsi hän itsensä vika-pääksi -- Mitä? pyörtyikinhän se teeskennelty
kappale, ja pani siten totuuden sinetin valheelliselle käytöksellensä!
Mitä kieltä rupeat nyt sinä, oikea helleys, tästä lähtien puhumaan,
koska kiekailijatkin menevät tainnouksiin? Millä puolustamaan itseäsi,
sinä viattomuus, koska portotkin pyörtyvät?
Hän tietää, minkä minusta on tehnyt. Hän on minun koko sisuni nähnyt.
Ensimäisen suudelman punastuksessa tuli sydämeni silmissäni näkyviin --
ja silloinkaan ei hän tuntenut mitään! tunsi ehkä vaan teeskentelynsä
voitto-riemun! -- Ja minä onnellinen hullu luulin hänessä kaiken
taivaan halaavani! kaikki muut toiveeni olivat vaiti! Mieleni ei nähnyt
muuta kuin ian-kaikkisuuden ja tämän tytön -- Hyvä Jumala, tällöin,
juuri tällöin ei hän tuntenut mitään? ei tuntenut mitään muuta kuin
että neuvonsa olivat onnistuneet? ei muuta, kuin että hänen
ihanuuttansa ihmeteltiin? Kosto ja kuolema! Ei mitään muuta, kuin että
minä olin petetty!

Kolmas kohtaus.
Hovi-marsalki ja Ferdinand.
Hovi-marsalki (astuu sipsuttaen kammariin). Te olette hyvä ystävä,
tahtonut --!
Ferdinand (itsellensä möyryten). Sinun niskasi, konna, nurin vääntää!
(Kovasti.) Marsalki, tämä kirje on paraatissa varmaan pudonnut teidän
taskustanne -- ja _minä_ (pahalla naurulla) kaikeksi onneksi löysin
sen.
Hovi-marsalki. Tekö?
Ferdinand. Lystin sattuman kautta. Sopikaa pian Jumalanne kanssa!
Hovi-marsalki. Ettenkö näe, paroni, kuinka peljästyn!
Ferdinand. Lukekaa! lukekaa! (Uloten häneltä.) Jospa en enää kelpaakaan
rakastajaksi, niin ehkä mä vielä kuitenkin menettelen parittajana.
(Toisen lukiessa tulee hän lähelle seinää ja
ottaa seinältä kaksi pistuolia alas.)
Hovi-marsalki (viskaa kirjeen pöydälle ja tahtoo pötkiä matkaansa).
Paha henki!
Ferdinand (taluttaa hänet käsi-puolesta takaisin). Odotappa vähän, hyvä
marsalki! Sanomat ovat hupaisia! Minä tahdon löytäjäistä!
(Näyttäen hänelle pistuolit.)
Hovi-marsalki (hypähtää hämmästyen takaperin). Ettenhän mitä hulluutta
aikone, ystäväni?
Ferdinand (kovalla, julmalla äänellä). Eihän se muu kuin hulluus ole,
että semmoisen konnan kuin sinut aion toiseen maailmaan lähettää!
(Työntää toista pistuolia hänelle, ja vetää toisella kädellään
nästyykin lakkaristansa.) Hekkää! Ottakaa nästyykin nurkasta kiinni!
Se on sen kurvan antama.
Hovi-marsalki. Näinkö nästyykin yli? Te raivootte? Mitä ajattelette?
Ferdinand. Ota tuo nurkka näppiisi, sanon minä! muuten ammut väärin,
pelkuri! -- Kuinka se raukka vapisee! Sinun pitäisi, raukka, Jumalata
kiittää siitä, että nyt ensin kerran saat jotakin pää-kalloosi!
(Hovi-marsalki lähtee pakenemaan.) Hiljaa poikani! Ei sinua niin
vähällä päästetä.
(Hän juoksee edelle ja panee oven lukkoon.)
Hovi-marsalki. Huoneessako, paroni?
Ferdinand. Juuri kuin sinun kanssasi viitsisi muurien taakse mennä! --
Huoneessa pamahtaa se sitä paremmin, ja tämä lieneekin ainoa kerta,
jolloin sinä maa-ilmassa jotain kuuluvata saat aikaan -- Liipase
päälle!
Hovi-marsalki (pyhkii otsaansa). Ja te tahdotte kalliin henkenne näin
alttiiksi antaa, toivollinen nuorukainen?
Ferdinand. Liipase päälle, sanon minä! Minulla ei tässä ilmassa enää
ole mitään tehtävätä!
Hovi-marsalki. Vaan minullapa on sitä enemmän, rakkahin ystäväni!
Ferdinand. Sinulla, rentale? Mitä sinulla on? -- Olla sinä naulana,
johon ihmiset turhamaisuuttansa ripustavat! Yhdessä silmän-räpäyksessä
seitsemän kertaa venyä pitkäksi ja seitsemän kertaa kutistua pieneksi,
kuin perhonen neulalla? Pitää kirjaa herrasi maki-käynnistä, ja olla
hänen sukkeluuksiensa kyyti-konina? Yhtä hyvähän se on, että minä vien
sinut kanssani, niinkuin minkä kummallisen ulko-maan eläimen. Niinkuin
kesyn apinan pitää sun kirottujen ulvontaan tanssiman, apporteeraaman
ja kumarteleman, ja sukkelilla hovi-konstillasi ian-kaikkista
toivottomuutta ilahduttaman.
Hovi-marsalki. Kaikkia, mitä tahdotte, herra! -- Mutta pistuolit vaan
pois!
Ferdinand. Millisenä se nyt tuossa seisoo, tää rakkauden-sankari!
Seisoo kuudennen luomis-päivän häpeäksi! Ikäskuin kehno patus hänessä
olisi Luojan mestari-työtä kelvottomasti apinoinut! -- Sääli vaan,
ikuinen sääli sitä aivo-rahtuista, joka tässä kallossa piilee! Se
rahtunen aivoa apinan päässä ollen olisi sen täydeksi ihmiseksi tehnyt;
mutta tälle se aivon-sipale ei voinut puoltakaan järkeä antaa. -- Ja
_tälle tämmöiselle_ antoi Loviisa sydämensä! -- Kauheata! --
Käsittämätöintä! -- -- Miehelle, joka on tehty enemmän mitoittamaan
vaimoja kuin heissä mies-halua herättämään!
Hovi-marsalki. O, Jumalalle kiitos ja kunnia! Se sanoo sukkeluuksia.
Ferdinand. Antaisinko hänen olla aloillansa! Armaita soisin häntä,
niinkuin matoista armaitaan! Joka kun nähdään, niin ihmetellään
Luojan viisaita asetuksia, joka vielä loallakin ja ravalla tietää
luonto-kappaleita ruokkia; joka oikeutten korpille ja niille, jotka
majesteettien liassa rypevät, aikanansa antaa elatuksen -- Ihmeteltävä
tosiaankin on Luojan varovaisuus; hän on luonut luteet ja muut
syöpäläiset ikäänkuin poliisi-miehinä isompain eläinten ruumiit pahasta
verestä puhdistamaan; ja vielä hengenkin maa-ilmaan palkkaa hän
tämmöiset imijäiset poliisi-miehet, niinkuin tääkin katala on -- Vaan
(julmistuu uudestaan) minun kukkaseeni elkööt nämä syöpäläiset
puuttuko, muuten minä ne (tarttuu marsalkiin ja pudistelee häntä
kovasti) näin, ja näin, ja vielä näin litistän liivaksi.
Hovi-marsalki (itseksensä huoaten). Hyvä Jumala! joska tästä pulasta
pääsisin! Ennen olisin sadan peninkulman päässä Parisin Bicêtressä
ennenkuin tämän kynsissä!
Ferdinand. Sinä roisto! Jos se tyttö ei enää ole puhdas! Sinä roisto!
Jos sinä _nautitsit_ sitä, jota minä _jumaloitsin_! (raivommasti) jos
sinä hekkumoit siinä, jossa minä pysyttäydyin enkelinä! (Vaikenee
yht'äkkiä, vaan sitten kauhistavasti.) Sinulle, roisto, olisi parempi
paeta helvettiin kuin että minut kohtaisit taivaassa! -- Mihin määrään
edistyit tytön kanssa? Tunnusta!
Hovi-marsalki. Päästäkäähän irti! Minä tunnustan kaikki!
Ferdinand. O, suloisempi mahtaa olla, sen tytön kanssa _syntiä tehdä_,
kuin jonkun toisen kanssa _taivaallisesti huikennella_ -- Jos se
syntiin suostuisi, voisi hän sielun hinnan halventaa ja hekkuman
saattaa siveyden arvoiseksi. (Marsalkille painaen pistuolin sydäntä
kohden.) Mihin määrään edistyit hänen kanssansa? Minä ammun, tahi
tunnusta!
Hovi-marsalki. Ei se ole mitään -- ei niin mitään! Malttakaa nyt
mielenne yhdeksi minuutiksi! Te olette petetty! --
Ferdinand. Sinäkö, konna, minua vielä käsket mieltäni malttamaan? --
Mihin määrään tulit hänen kanssansa? Tunnusta, eli olet kuoleman oma!
Hovi-marsalki. Mon Dieu! Hyvä Jumala! Puhunhan minä -- kun vaan
kuulisitte! -- Kuulkaahan -- hänen isänsä -- oma isänsä --
Ferdinand (julmemmin), Paritti tyttärensä sinulle, eikö niin? Ja mihin
määrään tulit hänen kanssansa? Minä tapan sinut eli tunnusta!
Hovi-marsalki. Te raivootte. Ettenkä kuule mitään. Minä en ole koskaan
edes nähnytkään häntä. En tunne häntä koko ihmistä. Enkä tiedä hänestä
tuon taivaallista.
Ferdinand (peräytyen). Et ole häntä koskaan nähnyt? Et tunne koko
ihmistä? Etkä tiedä hänestä tuon taivaallista! -- Milleritär joutuu sun
tähtesi hukkaan; sinä kiellät hänet kolmasti yhdessä henkäyksessä? --
Pois sinä, kelvotoin mies! (Antaa hänelle pistuolilla kolahduksen ja
survaa hänet ulos huoneesta.) Sinun-laisiasi varten ei kruutia ole
keksitty!

Neljäs kohtaus.
Ferdinand kauan oltuansa ääneti, jolla ajalla hänen
näkönsä muuttuu hirmuisen päättäväiseksi.
Ferdinand. Hukkunut! onnetoin! -- se olen minä. _Sinä_ olet se myös.
Jaa, jos minä hukun, hukut sinä myös -- Kaikkein tuomari! elä vaadi
häntä minulta pois! Tyttö on minun. Tämän tytön edestä jätin minä
sinulle koko maa-ilmasi, enkä pitänyt mitään lukua muusta ihanasta
luomisestasi. Jätä tyttö minulle! -- kaikkein tuomari! Tuolla
maa-ilmassa vaikeroitsee miljonia sieluja sinun perääsi -- käännä sinne
laupeutesi silmä -- minun anna yksin toimia kaikkein tuomari (Levittäen
suuresti kätensä.) Olisiko rikas, varakas luoja saita yhdeltä ainoalta
sielulta, joka vielä päälle päätteeksi on kehnoin hänen luomisessansa?
-- Tyttö on minun! Minä olin kerran hänen jumalansa, nyt olen hänen
saatanansa! (Silmänsä kamalasti luoden nurkkaan.) Iän-kaiken hänen
kanssansa väännettynä kadotuksen piina-pyörätie -- silmä karsaasti
katsoen silmähän -- tukat pystyssä tukkia vastaan -- kauhistava
valituksemmekin yhdeksi ääneksi sulanunna -- ja minä silloin uudistaen
hellät hyväilyni häntä kohtaan, ja luetellen hänelle kaikki valansa --
Jumala! Jumala! se vihkimys on kauhea -- mutta ian-kaikkinen!
(On töytäämässä ulos. Presidenti tulee sisään.)

Viides kohtaus.
Presidenti ja Ferdinand.
Ferdinand (peräytyen). Oi! -- isäni!
Presidenti. Oikein hyvä, että tapaamme toisemme, poikani! Minä tulen
sinulle ilmoittamaan jotakin iloista ja semmoista, josta, rakas
poikani, oikein ihmestyt. Emmekö istu?
Ferdinand (katsoo kauan hänen silmiinsä). Isäni! (Hyvin liikutettuna
mennen hänen tyköönsä ja ottaen häntä kädestä.) Isä! (Suudellen hänen
kättänsä, langeten hänen eteensä polvilleen.) O, hyvä isäni!
Presidenti. Mikä sinulla on, poikani? Nouse ylös! Kätesi on kuuma ja
vapisee!
Ferdinand (kiivaasti ja helleydellä). Antakaa, isäni, anteeksi,
kiittämättömyyteni! Minä olen kelvotoin raukka! Olen loukannut teidän
hyvyytenne! Teidän tarkoituksenne minua kohtaan oli niin isällinen --
O! Teillä oli tietäjän mieli -- nyt on se liian myöhäistä -- anteeksi!
anteeksi! siunatkaa minut, isä!
Presidenti (ottaa viattoman katsannon). Nouse ylös, poikani! Sinä puhut
asioita, joita en käsitä.
Ferdinand. Se Milleritär, isäni! -- Oi, kuinka hyvin te tunnette
ihmiset -- Teidän vihanne oli silloin niin oikea, niin jalo, niin
isällisesti lämmin -- isän lämmin into erehtyi vaan tieltä -- se
Milleritär!
Presidenti. Elä piinaa minua, poikani! Minä kiroan kovuuttani: tulin
nyt sitä sinulta anteeksi pyytämään! --
Ferdinand. Minulta anteeksi pyytämään! -- sanokaa ennen: kiroamaan
minua -- Pahaksumisenne oli viisautta! -- Kovuutenne oli
hellä-sydämisyyttä -- -- -- se Milleritär, isäni --
Presidenti. On jalo-mielinen, rakastettava tyttö! -- Minä peruutan
liian aikaisen epäluuloni! Hän on voittanut kunnioitukseni!
Ferdinand (hyppää väristen ylös). Mitä? tekin? -- Tekin, isäni? -- ja
eikö se ole, isä, juuri kuin viattomuus itse? -- Ja rakastaa tätä
tyttöä, on niin ihmisellistä!
Presidenti. Sano pikemmin: paha-teko olisi, häntä ei rakastaa!
Ferdinand. Ihmeellistä! Kummitus sinä! -- Ja teillä kumminkin on terävä
silmä sydämet tutkimaan! ja vaikka häntä katselitte vielä vihan
silmillä! -- Se on verratoin teeskentely-taito -- se Milleritär,
isäni --
Presidenti. Ansaitsee olla minun tyttärenäni! Minä luen hänen
siveytensä korkeaksi suvuksi, ja hänen kauneutensa kullaksi. Entiset
luuloni väistyvät sun raskautesi edessä -- Hän olkaan sinun!
Ferdinand (töytää kiireesti huoneesta). Sitä vielä puutuin! vielä
puutuin! -- Jääkää hyvästi, isäni!
(Pois.)
Presidenti (mennen hänen jälestänsä). Elä mene, elä mene! Minne
töytäät?
(Pois.)

Kuudes kohtaus.
Hyvin muhkea sali ladyn tykönä.
Lady ja Sohvi tulevat sisälle.
Lady. Näitkö hänet siis? Tuleeko hän?
Sohvi. Ihan paikalla. Hän oli koti-vaatteissaan ja aikoi vaan
kiireimmän mukaan pukea toiset vaatteet päällensä.
Lady. Elä hänestä virka mitään -- ole vaiti! Minä vapisen kuin
pahan-tekijä, että tulen näkemään sen onnellisen, jonka sydämen tunteet
ovat niin hirmuisen yhden-laiset minun sydämeni kanssa -- No, kuinka
hän otti kutsumukseni vastaan?
Sohvi. Näytti hämmästyvän, rupesi miettimään, katsoi minuun suurilla
silmillä ja oli ääneti. Minulla oli vastuut valmisna hänen epäyksiinsä,
vaan katsahtaen minuun niin, että hämmästyin, vastasi hän: teidän
emäntänne vaatii minulta sitä, mitä aioin huomenna itse häneltä pyytää.
Lady (levotoinna). Saat mennä, Sohvi! Surkuttele minua! Minun täytyy
punastua, jos hän vaan on tavallinenkin vaimo, ja jos hän tavallista
enempi on, menehtyä.
Sohvi. Vaan, milady, muistakaa, kuka olette. Ottakaa syntynne, arvonne
ja valtanne nyt avuksenne! Ylpeämmän sydämen pitää teissä korottamaan
muun ylpeän asunne!
Lady (ajatuksissaan), Mitä se hupakko rupattaa?
Sohvi (uteliaasti). Tahi sattumastako vaan juuri tänään kalliimmat
hohto-kivet sädehtivät päällänne? Sattumastako vaan juuri tänään puitte
päällenne parhaimmat vaatteet, sattumastako vaan etuhuoneenne vilisevät
palvelijoita ja lakeijoja, ehkä vaan ei odoteta muita kuin sitä
porvarin-tyttöä?
Lady (edes takaisin, vihoissaan). Paha henki! Lemmon seikka, että
vaimoilla vaimon-heikkouksia näkemään on semmoiset ilvekseu-silmät! --
Mutta kuinka syvään, kuinka syvään enkö jo ole langennut, koska
tuommoinen kappale arvaa ajatukseni!
Kammari-palvelija (tulee sisään). Mamseli Milleritär!
Lady (Sohville). Pois sinä! Mene tiehesi! (Uhoten, kun tämä vielä
viivytteleksen). Pois! Etkö tottele? (Sohvi menee ulos, lady käypi
kerran salin läpi) Hyvä! Oikein hyvä, että mä vähän sain vereni
liikkeelle! Nyt olen juuri semmoinen kuin tahdoin olla!
(Kammari-palvelijalle.) Mamseli tulkoon sisään.
(Palvelija menee. Lady heitäksen sohvalle ja ottaa
herroiksi-huolimattoman aseman.)

Seitsemäs kohtaus.
Loviisa Milleritär tulee ujosti sisään ja seisattuu
kauas ladystä; lady on selin häneen ja katselee häntä
vähän aikaa vastassa olevasta peilistä.
Loviisa. Armollinen rouva, minä tulin käskystänne!
Lady (käännäksen Loviisaan päin ja nyykäyttää hänelle vähän päätänsä,
kylmästi ja ylpeästi), Ahaa! Oletko jo täällä? Epäilemättä se mamseli
-- mikäpä teidän nimenne onkaan?
Loviisa (vähän närkästyen). Miller on isäni nimi, ja teidän armo
_lähetitte_ hänen tyttärensä perään.
Lady. Oikein! oikein! nyt muistan -- se poloinen soittajan tytär, josta
vasta oli puhe. (Vähän ajan perästä itsellensä.) Sangen viehättävä,
eikä kumminkaan mikään kaunotar. (Korkealla äänellä Loviisalle.) Tule
lähemmäksi, lapseni! (Taas itseksensä.) Silmät itkuun tottuneet --
Kuinka rakastuu noihin silmiin! (Taas kovasti.) Lähemmäksi -- vielä
lähemmäksi -- Lapsi-kulta, sinä taidat _peljätä_ minua?
Loviisa (jalosti ja päättäväisesti). En ollenkaan, milady! Minä en pidä
lukua ihmisten juoruista.
Lady (itsellensä). Kappas vaan! -- tuon uppi-niskan on se saanut
_häneltä_. (Kovasti). Teitä on minulle suositeltu, mamseli! Te olette
muka jotain oppinut ja kuulutte ymmärtävän käyttää itsenne -- No niin.
Minä uskon sen kernaasti -- enkä millään muotoa soisi sitä
valhettelijaksi, joka teitä minulle suositteli.
Loviisa. Ja minä, milady, en kuitenkaan tunne ketään, joka rupeisi
minulle suojelijoita etsimään!
Lady (konstikkaasti). Jospa ei suojelijan, niin eikö suojeltavankaan
tähden?
Loviisa. Se on minulle liian ylhäistä, milady!
Lady. Suurempi narrin-silmä, kuin hänestä voisi luullakaan! Loviisa on
nimesi, eikö niin? Ja kuinka vanha olet, jos kysyä saan?
Loviisa. Seitsemännettä-toista.
Lady (nousee kiireesti ylös). No, sepä sen onkin!
Seitsemännellä-toista! Siis rakkauden ensimäinen liikaus! -- Ensimäinen
heleä sävel ennen liikuttamattomasta kanteleesta -- Ei mikään ole niin
viehättävää -- Istu, hyvä tyttö, minä pidän sinusta. -- Ja hänellenkin
on tämä rakkaus ensimäinen -- Eihän se siis kumma olekaan, jos saman
aamuruskon säteet toinen toiseensa yhtyvät? --(Hyvin ystävällisesti ja
ottaen häntä kädestä.) Minä tahdon kun tahdonkin tehdä sinut
onnelliseksi, rakas lapsi -- (Taputtaen Loviisata kasvolle.) Sohvini
menee naimiseen. Sinä saat hänen paikkansa -- seitsemännellä-toista! Ei
se ole pysyväistä!
Loviisa (suutelee hänen kättänsä). Minä kiitän teitä, milady, tästä
armosta aivan samoin kuin jos sen ottaisin vastaan.
Lady (hämmästyen). Katsoppa vaan mokomata ryökkynätä! Muuten ovat
teidän säätyisenne neitsyet hyvinkin onnelliset, että vaan saavat
palveluksen. -- Milläs sinä sitten aiot henkeäsi elättää, kallis
hemmukkani? Ovatko nämä sormet kovin hienot työtä tekemään? Tuoko
rahtunen kaunista näköä sinut niin ylpeäksi tekee?
Loviisa. Näköni, armollinen rouva, on yhtä vähän oma-tekemäni kuin
säätyni!
Lady. Eli uskotko kuka-ties, ettei se koskaan lakastu? -- Tyttö-parka,
joka sen on päähäsi pannut, olkoon se kuka hyvänsä -- hän on narrannut
teitä kumpaakin. Nuo kasvosi eivät ole tulessa kullatut. Minkä peilisi
sinulle vahvana ja ikuisena kultana myö, on vaan ohkainen silaus, joka
ennen eli myöhemmin jääpi rakastajasi käteen. -- Mitäs _sitten_ teemme?
Loviisa. Ei muuta kuin surkuttelemme semmoista rakastajaa, joka tahtoi
ostaa temantin sen vuoksi, että luuli sen ympäryksen olevan kultaa.
Lady (ei huomaavinansa tätä). Teidän ikäisellänne tytöllä on aina kaksi
peiliä yhden ajoin; toinen en oikea peili, toinen hänen ihmettelijänsä
-- jälkimäisen notkea kohteliaisuus korvaa hänelle edellisen törkeän
vilpittömyyden. Oikea peili moittii esi-merkiksi rumaa rokon-arpea.
Eikö mitä! sanoo toinen, ei se mikään rumuus ole, se on oikea kauneuden
kuoppanen. Te, hyvät lapset, uskotte vaan tätä jälkimäistä, sanoipa tuo
edellinen mitä tahansa, hyppäätte yhden tyköä toisen tykö, ettenkä
viimein enää muista, mitä mikin on sanonut -- -- Miksi katsot minuun
niin?
Loviisa. Antakaa anteeksi, armollinen rouva! -- Minä olin juuri itkeä
tuon hohtavan rubinin onnettomuutta, joka poloinen ei näy tietävän että
kantajansa niin ankarasti nuhtelee turhamaisuutta.
Lady (punastuen). Pysykäämme aineessa, Loviisa! -- Vartalosi muhkeusko
sinua siis pidättää rupeemasta toimeen, joka on ainoa, jossa voisit
oppia tapoja ja maa-ilmata, jossa voisit irtautua porvarillisista
epä-luuloistasi?
Loviisa. Ja myös porvarillisesta viattomuudestani, milady!