Kavaluus ja rakkaus: Murhenäytelmä viidessä näytöksessä - 3

ulos!
Ferdinand. Te kutsutte itseänne Britannian tyttäreksi! Antakaa sanoani
-- sitä en voi uskoa, että te olisitte britannitar! Vapaa tytär
maa-ilman vapainta kansaa -- joka on ylpeä muiden _avuilla_ koreilemaan
-- ei suinkaan voi myödä itseänsä muiden _pahuudelle_! Se ei ole
mahdollista, että te olette britannitar, eli on tämän britannittaren
sydän sitä pienempi kuta suuremmat ja väkevämmät Britannian suonet
ovat!
Lady. Joko lopetitte?
Ferdinand. Vois sanoa, se on vaimollinen turhuus, -- himo -- luonne --
huvitusten halu! Jo usein ennenkin on se tapahtunut, että sillä, joka
kunniansa on menettänyt, on ollut hyviä avuja. Jo moni, joka ensin
kulki häpeän tietä, sovitti sitten maa-ilman jaloilla töillänsä, ja
moni käytti kauniisti häpeässä voitetun valtansa -- -- mutta mistäs se
nyt tulee tuo hirmuinen maan rasitus, jonka-laista ei vielä ole koskaan
ollut? Sen sanoin nyt herttua-kunnan puolesta! -- Nyt lopetin!
Lady (hiljaisesti ja jalosti). Tämä on ensi kerran, Walter, kun minulle
uskalletaan tämmöisiä puhua, ja te olette se ainoa ihminen, jolle
niihin vastaan -- Ett'ette huoli minua vaimoksenne, siitä kunnioitan
teitä! Että voititte sydäntäni, sen annan teille anteeksi! Että
puheenne olisivat teiltä täyttä totta, sitä en usko! Kuka annaksen
loukkauksia sanomaan rouvas-ihmiselle, joka et tarvitse muuta kuin
yhden yön hänet sortaaksensa, se pitää tätä rouvas-ihmistä
jalo-mielisenä, eli -- on hän mieletöin. -- Että te maan rasittamisen
vieritätte minun kuormakseni, sen antakoon teille anteeksi Jumala
kaikki-valtias, joka kerran on tuomitseva teidät ja minut ja
ruhtinan! -- Vaan te olette minussa herättäneet englannittaren, ja
tämän-laatuisiin nuhteihin pitää isän-maallani olla vastattavaa!
Ferdinand (nojautuen miekkaansa). Sitä olis huvittava kuulla!
Lady. Kuulkaa siis, mitä en kellenkään muulle ole uskonut, enkä
kellenkään muulle koskaan usko! -- Minä en ole se juoksu-nainen,
Walter, jona minua näytte pitävän! Minä voisin ylpeillä ja sanoa: minä
olen ruhtinallista sukua -- onnettoman Tuomas Norfolkin sukua, joka
joutui uhriksi Skottlannin Marian tähden. -- Isäni, kuninkaan ylimäinen
kammari-herra, tuli luulon alaiseksi pitävänsä sala-neuvoja Ranskanmaan
kanssa, parlamentin kautta tuomituksi ja mestatuksi. -- Kaikki maamme
joutuivat kruunun omaksi! Me itse ajettiin maan-pakolaisuuteen! Äitini
kuoli mestaus-päivänä! -- Minä -- nelitoista-vuotinen tyttö -- pakenin
Saksaan, kanssani vanha palvelus-piika -- juveli-laatikko -- ja tämä
perintö-risti, jonka äitini kuollessansa ripusti kaulaani!
Ferdinand (tulee ajattelevaisemman näköiseksi ja katselee häntä
lämpimillä katseilla).
Lady (pitkittää nousevalla liikutuksella). Sairasna -- nimettä --
turvatta ja varoitta -- tulin minä, muukalainen orpo, Hampuriin! En
ollut oppinut mitään muuta kuin rahtusen Ranskaa -- ja rahtusen pianoa
soittamaan -- mutta sitä enemmin osasin minä syödä kulta- ja
hopea-astioista, maata silkki-peitetten alla, yhdellä viittauksella
kymmenen palvelijaa saada juoksemaan ja korkea-sukuisten herrojen
imarruksia kuunnella. -- Kuus vuotta olin jo itkenyt pois. -- Viimeinen
kulta-neula meni muiden helujeni tietä -- piikani kuoli -- ja silloin
toi kohtaloni teidän herttuanne Hampuriin. Tällöin kävelin aina Elben
rannoilla, ja aloin juuri siihen aikaan miettiä, kumpiko syvempi olisi,
Elben vesikö vaiko mun kärsimykseni? -- Herttua näki minut, alkoi ajaa
minua takaa, löysi asuntoni, lankesi polvillensa eteeni ja vannoi minua
_rakastavansa_. (Taukoo hyvin liikutettuna, jatkaa sitten itkevällä
äänellä.) Kaikki onnellisen lapsuuteni kuvat heräsivät taas
viehättävällä loistolla mielessäni -- Mustalta kuin hauta näytti
tulevainen aika -- sydämeni isosi rakkautta -- Minä vaivuin herttuan
syllin. (Töydäten pois hänen likeltänsä.) Kirotkaa nyt minut!
Ferdinand (hyvin liikutettuna, juoksee hänen perästänsä ja taukoottaa
hänet). Lady! Hyvä Jumala! Mitä kuulen! Mitä olen tehnyt! --
Hirmuisesti paljastuu paha-tekoni! Te ette voi antaa minulle anteeksi!
Lady (tulee takaisin ja on kokenut tointua). Kuulkaahan edellensä!
Ruhtinas kyllä valloitti varattoman nuoruuteni -- mutta Norfolkien
veri kuohui minussa: sinä, synnynnäinen ruhtinatar, Emilia, huusi se,
olet nyt tuon ruhtinan jalka-vaimona! -- Ylpeys ja kova onneni
taistelivat rinnassani, kun ruhtinas kuljetti minut tänne, ja
kauhistavin näky kerrassa leveni silmieni eteen! Maa-ilman suurten
hekkuma on kuin aina nälkäinen ahma, joka etsii raadeltavaa. --
Ruhtinan himo oli jo hirmuisesti raivonnut tässä maassa -- oli
morsiamen sulhasesta eroittanut -- olipa vielä avionkin jumalallisen
siteen murtanut -- -- täällä perhe-kunnan hiljaisen onnen hävittänyt --
tuolla nuoren, kokemattoman sydämen avannut viettelyksen myrkylliselle
ilmalle -- Minä asetuin tällöin lampaan ja raatelevaisen tiikerin
välille, otin ruhtinalta eräsnä himon-hetkenä juhlallisen valan, ja
tämän kauhean uhraamisen piti loppua.
Ferdinand (juoksentelee, ankarasti liikutettuna, salissa edes
takaisin). Eikää enempää, lady! Ei enempää!
Lady. Sitä surkeata aikaa seurasi toinen vielä surkeampi! Hovi vilisi
Italian porttoja! Kevyt-mieliset parisittaret saivat leikitellä
ruhtinan julmalla valtikalla, ja kansa vuoti verta heidän oikullisen
valtansa alla -- Nämä kaikki saivat loppunsa! He vaipuivat maahan minun
rinnallani, sillä minä olin hempeämpi kuin he kaikki! Minä otin
hirmu-haltian ohjat käteeni, hän lankesi minun syliini -- ja ensi
kerran tunsi isän-maasi, Walter, ihmisen käden hallitsevan sitä, ja
luottamuksella painui se minun rintaani vasten! (Äänettömyys, jolla
aikaa hän katsoo häneen lempeästi.) O että sen miehen, jonka ainoan
toivoisin tuntevan itseni oikein, nyt piti pakoittaa minua kerskumaan,
ja salaisia hyvä-töitäni ihmettelemisen valossa polttelemaan! --
Walter, minä olen vangin-kahleita murtanut, kuoleman-tuomioita repinyt,
ja monelta onnettomalta ikuisen vankiuden lyhentänyt! Paranemattomiin
haavoin olen asettavaa palsamia vuodattanut -- mahtavia konnia
nujertanut maahan, ja hukkumassa olleen viattomuuden olen usein vielä
voinut kyyneleilläni pelastaa -- Haa, nuorukainen, kuinka suloista tämä
oli minusta! Kuinka ylpeästi sydämeni voi vastata kaikkiin
ruhtinallisen syntyni nuhteihin! -- Ja nyt tulee se mies, jonka,
kukaties, väsynyt onnettomuuteni loi minulle palkinnoksi entisistä
kärsimyksistäni -- Se mies, jota palavalla toivolla niin olen
ikävöinyt --
Ferdinand (keskeyttää hänet, väristen). Kyllä! Liiaksi! Se on vasten
sovintoamme, lady! Teidän piti puhdistaa itsenne kanteista, ja teitte
nyt minut rikoksen-alaiseksi! Armaitkaa -- rukoilen teitä -- armaitkaa
mun sydän-parkaani, jota häpy ja katumus yhdessä raatelevat --
Lady (pitää hänen kättänsä kiini). Nyt tahi ei koskaan! Kauan kyllä
seisoin miehuullisesti vastaan -- Kyynelteni painon olen vielä tunteva.
(Hellästi.) Kuule, Walter! Jos onnetoin vaimo -- jota välttämättömästi,
lakkaamatta vetää sinuun -- painaksen rintaasi vastaan palavalla,
sammumattomalla rakkaudella -- Walter! -- ja sittenkin vielä lausut
tuon kylmän sanan kunnia -- jos tämä kova-osainen -- häpeänsä raskaan
painon alla -- himojen tyydyttämiseen kyllästyneenä -- sankarin
voimalla pyrkii taas puhtaaksi -- ja näin -- syliisi heitäksen (halaa
häntä, rukoillen ja juhlallisesti) -- anoen sinun kauttasi tulla
pelastetuksi -- sinun kauttasi Jumalalle takaisin annetuksi, eli
(kääntäen näkönsä hänestä, ontolla ja vapisevalla äänellä) sinun
kuvaasi paeten, epä-toivon ääntä totellen, vaipuu vielä syvempään
pahuuteen --
Ferdinand (reväisten itsensä irti hänestä, hirmuisessa tuskassa). Ei,
taivaallisen Jumalan tähden, tätä en kestä -- Lady, mun täytyy --
taivas ja maa pakoittavat minua -- mun täytyy teille tehdä tunnustus,
lady!
Lady (paeten hänestä). Ei nyt, Jumalan tähden ei nyt -- ei tällä
kauhealla hetkellä, kun sydämeni jo ilmankin vuotaa tuhannesta haavasta
-- olkoon se eloksi eli kuoloksi -- minä en saa -- en tahdo sitä
kuulla!
Ferdinand. Hyvä lady, teidän pitää se kuulla. Mitä nyt aion sanoa
teille, se on vähentävä minun vikani, se on oleva anteeksi-anomus
ensimäisestä käytöksestäni -- Minä olen pettynyt teistä, milady -- minä
odotin -- ja toivoin, että ansaitseisitte ylen-katseeni. Lujasti olin
päättänyt loukata teitä ja saattaa teidät vihaan, tänne tullessani.
Onnelliset olisimme kumpikin, jos tämä aikomukseni olisi onnistunut.
(Hän on vähän aikaa ääneti, sitten hiljempaa ja ujommin.) Minä
_rakastan_, milady -- rakastan _porvarillista_ tyttöä, Loviisa
Milleritärtä, soittajan tytärtä. (Lady kääntyy kalvastuneena hänestä
pois, hän jatkaa vilkkaammin.) Mä tiedän, mihin pulaan olen joutunut;
vaan jospa viisaus kieltäisikin rakkauden puhumasta, niin käskee
velvollisuus sitä enemmin sen puhumaan -- Minä olen syy-pää. Minä
ensiksi häiritsin hänen viattomuutensa suloisen rauhan -- minä juovutin
hänen sydämensä ylellisillä toiveilla ja sytytin siihen himojen liekin.
-- Te muistutatte minulle säätyäni -- syntyäni -- isäni epä-luuloja! --
mutta minä rakastan! -- Toivoni nousee sitä korkeammalle, kuta railo on
isompi luonnon ja tavan välillä. -- Mun päätökseni yhdellä puolen ja
toisella epä-luulot! -- Katsotaanpa, _muotiko_ tässä taistelussa
kaatuu, vai _ihmisyys_! (Lady on tällä aikaa siirtynyt kammarin toiseen
päähän ja peittää silmänsä käsillään. Ferdinand seuraa häntä sinne.) Te
tahdoitte sanoa minulle jotain, milady!
Lady (kovimman tuskan äänellä). En mitään, herra von Walter! en muuta
kuin sen, että te _itsenne ja minut ja vielä kolmannen_ upotatte
onnettomuuteen.
Ferdinand. Vielä kolmannenkin?
Lady. Me emme voi olla onnelliset keskenämme. Me tulemme isänne vihan
uhriksi. Ei koskaan voi sen miehen sydän olla minun omani, joka pakosta
otti minut vaimoksensa.
Ferdinand. Pakostako otti, lady? ja kumminkin otti? Voittenko te ottaa
miehen ilman sydämettä? Voittenko te tytöltä anastaa sen miehen, joka
on hänen koko maa-ilmansa? Te miehen riistää tytöltä, joka tälle
miehelle on koko hänen maa-ilmansa? Te, milady -- silmän-räpäys sitten
se _ihmeteltävä britannitar_ -- te voisitte sen tehdä?
Lady. Mun täytyy. (Totisesti ja painolla.) Helleyteni teitä kohtaan
voittaa rakkauteni. Vaan _kunniaani_ se ei saa voittaa. Meidän aviosta
puhuu jo koko maa. Kaikkein silmät katsovat minuun, kaikkein pilkka on
valmis satamaan mun päälleni. Häpeäni olisi verratoin, jos joku
ruhtinan alamainen uskaltaisi minut hyljätä! Toratkaa asiasta isänne
kanssa! Pitäkää puoltanne, kuin taidatte! -- Minä panen kaikki voimat
liikkeelle! (Menee kiireesti pois. Majuori jää seisomaan sanattomaksi
hämmästyneenä. Sitten töytää hän ulos syrjä-ovesta.)

Neljäs kohtaus.
Kammari soitto-mestarin majassa.
Miller. Rouva Milleritär. Loviisa tulevat esiin.
Miller (tulee kiireesti huoneesen). Johan sen sanoin edeltä-päin!
Loviisa (juoksee hätäisenä hänen tyköönsä). Minkä, isä? minkä?
Miller (töytää edes takaisin kuin hurja). Pyhä-takkini tänne! --
joutuun -- minun pitää päästä ennen häntä -- ja puhdas röyhelö-paita!
-- Sitä sitä heti ajattelinkin!
Loviisa. Mitä, Jumalan tähden?
Milleritär. Mikä sinulla on hätänä?
Miller (viskaa peruukinsa lattialle). Tuo heti tukan-laittajalle!
Mikäkö on hätänä? (Juostuansa peilin eteen.) Ja partanikin on taas
sormea pitkä. -- Mikä hätänä on? -- Mikäs se muu olis, sinä variksen
raato? -- saatana on irti, ja sinut on paha henki korjaava!
Milleritär. Katsoppas vaan! Minua pitää heti kaiken pahan kohdata!
Miller. Sinua? Ketäs muita kuin ei sinua, sinä lemmon tuhnio? Tän'
aamuna sen kovan-onnen junkkarisi kanssa -- Enkö minä jo heti sanonut
sitä? -- Wurm on kielinyt!
Milleritär. Mitä? Kuinka sen voit tietää?
Miller. Kuinkako sen voin tietää? -- Katsohan! -- tuolla oven edessä
luikkii ministerin palvelija ja kyselee soitto-mestaria!
Loviisa. Se on mun kuolemani!
Miller. Ja sinäkin noine sinikukka-silminesi! (Nauraa ilkiästi.) Aivan
se on niin, että kenen taloon saatana on tehnyt munan, sille syntyy
kaunis tytär -- se on aivan selvä asia.
Milleritär. Mutta mistä sen tiedät, että nyt on Loviisasta
kysymys? Ehkä sinua on kiitelty herttualle. Ehkä hän tahtoo sinua
soitto-joukkoonsa.
Miller (juoksee keppinsä). Ah, sinä tuhat tulimainen tulen-ruoka! --
Soitto-joukkoon! -- Kyllä soitto-joukkoon, jossa sinä, parittaja, olet
ulvova diskantia ja minun sininen peräni oleva paassi-viuluna!
(Heitäksen tuoliin.) Jumala, taivaallinen isä!
Loviisa (istuksen hyvin kalvakkana tuolille). Äiti! isä! kuinka minua
rupee hirmuisesti peloittamaan!
Miller (hyppää taas tuolilta ylös). Vaan jos minä sen läkki-sormen
kerran tapaan! -- Jos sen tapaan! -- Olipa se tässä eli toisessa
maa-ilmassa -- Jos minä en hänen ruumistansa ja sieluansa pieksä
yhdeksi liivaksi, jos minä en kirjoita jumalan-kymmenet ja isä-meidän
ja Mooseksen ja kaikki prohveetat hänen selkä-nahkallensa, niin että
mustelmat vielä kuolleista noustessa tuntuvat --
Milleritär. Niin! noidu sinä ja telmä! Sillä nyt muka saat pahan
paranemaan! Auta, herra Jumala! Mitä tehdä? Mikä neuvoksi tulee? Sano
nyt jotain, Milleri kulta! (Juoksee ulvoen kammarin läpi.)
Miller. Minä tahdon paikalla mennä ministerin puheille! Minä aukasen
suuni -- ilmoitan itse kaikki tyyni! Sinä tiesit sen ennen! Sinun
olisi pitänyt minulle antaa vihiä! Tyttö olisi voitu vielä säilyttää
-- Vaan sinä olit itse väli-verkkona! Niin pidäkin nyt huoli
parittajan-palkastasi! Syö nyt itse keittämäsi rokka! Minä otan
tyttäreni käsi-puolesta kiinni ja menen hänen kanssansa rajan taakse!

Viides kohtaus.
Ferdinand von Walter töytää peljästyksissä ja läähättäen
huoneesen. Edelliset.
Ferdinand. Oliko isäni täällä?
Loviisa (hyppää hämmästyksissä ylös). Hänen isänsä?
Milleritär (lyöpi kahta kättänsä). Presidenti! Me olemme hukassa!
Miller (nauraa ilkeästi). Kas niin! Jumalan kiitos, siinä se nyt kova
onni tulee!
Ferdinand (rientää Loviisan luo ja halaa häntä lämpimästi). Minun olet
sinä, vaikka taivas ja helvetti repeisivät välillemme!
Loviisa. Kuolemani on varma -- puhu enemmän -- Mainitsit hirmuisen
nimen -- isäsi?
Ferdinand. Se ei tee mitään! Kaikki on ohitse! Olethan sinä taas minun!
Olenhan minä taas sinun! Ah anna mun hengittää rintaasi vasten! Se oli
hirmuinen hetki!
Loviisa. Mikä hetki? Murhaat minut!
Ferdinand (peräytyy ja katsoo häneen painavasti). Se oli hetki, jona
sinun ja minun sydämeni väliin viskautui vieras olento -- jona
rakkauteni vaaleni oman-tuntoni edessä -- jona Loviisani herkesi
olemasta _kaikki_ Ferdinandillensa -- --
Loviisa (vaipuu silmiänsä peittäen tuoliin).
Ferdinand (astuu kiireesti hänen tyköön, seisahtuu äänettä hänen
eteensä, lähtee sitten yht'äkkiä etemmäksi, suurella liikutuksella).
Ei! Ei koskaan! Se on mahdotointa, lady! _Liikaa_ vaaditte! Tuota
viatointa olentoa en minä voi sinulle uhrata -- Ei, Jumala varjele!
valaani en voi rikkoa, sitä valaani, joka kovalla äänellä kuin ukkosen
jylinä noista silmistä nuhtelee minua -- Lady, katsoppa tänne, katsoppa
tänne sinä, suden-sydän isäni -- tämäkö enkeli minun pitäisi murhata?
Valaakko helvetin liekki tähän viattomaan sydämeen? (Lujasti mennen
Loviisan tykö). Minä tahdon viedä hänet kaikki-valtiaan
tuomio-istuimen eteen, ja häneltä kysyä, onko rakkauteni rikos. (Ottaa
häntä kädestä kiini ja nostaa hänet tuolista.) Toinnu, rakkaani! --
Sinä olet voittanut! Voittajana tulin minä siitä vaarallisesta
taistelusta takaisin!
Loviisa. Ei, ei! -- Elä salaa mitään! Puhu ulos se kauhea tuomio!
_Isäsi_ mainitsit? Mainitsit _ladyn_? -- Kuoleman väristys kouristaa
minua -- sanotaan ladyn tahtovan miestä.
Ferdinand (lankee huumeuksissa hänen jalkojensa juureen). Minua, sinä
onnetoin, hän tahtoo!
Loviisa (hetkisen kuluttua, vapisevalla äänellä ja hirmuisella
tyyneydellä). No -- mitä siitä peljästyn? -- Johan sen tuo vanhus
minulle usein sanoi -- vaikk'en sitä ottanut uskoakseni. (Äänettömyys,
sitten hän viskautuu isänsä syllin.) Isä, täss' on tyttäresi takaisin
-- anna anteeksi, isä! -- Eihän lapsesi sille mitä taida, että tämä
hänen unensa oli niin ihana, -- -- ja herääminen siitä nyt niin
hirmuinen --
Miller. Loviisa! Loviisa! O Jumala, se ei ole täydessä järjessään --
tyttäreni, lapsi-rukkani -- Kirottu olkoon viettelijä! -- Kirottu se
kurja akka, joka lapseni hänelle paritti!
Milleritär (syleilee itkien Loviisata). Ansaitsenko tuota kirousta,
tyttäreni? Antakoon Jumala teille anteeksi, paroni! Mitä tämä lammas on
teille tehnyt, että hänet raatelette?
Ferdinand (hyppää hänen eteensä, päättäväisyydellä). Mutta minä katkon
hänen paulansa -- katkon nämä epä-luulon rauta-vitjat -- Vapaasti
tahdon minä valita, että mun rakkauteni jätttläis-rakennus tulee
pyörryttämään naita sontiais-sieluja.
(On juosta pois.)
Loviisa (nousee vavisten tuolista, seuraa häntä). Minne? minne? Elä
mene! -- Isä -- äiti -- tänä hirmuisena hetkenä tahtoo hän meistä
luopua!
Milleritär (juoksee hänen perästänsä ja tarttuu häneen). Varmaan tulee
presidenti tänne -- Hän sortaa lastamme -- hän sortaa meitä -- Ja te,
herra von Walter, jätätte meidät yksinämme?
Miller (nauraa kamalasti). Jättää meidät, kun jättääkin! Miks'ei
jättäis? -- -- Johan tyttö antoi hänelle kaikki! (Tarttuen yhdellä
kädellä majuoriin, toisella tyttäreensä.) Malttakaapa vähän, herra! tie
minun huoneestani menee tämän tyttö-rievun ylitse -- Odota ensin
isääsi, jos et konna liene. Kerro hänelle, kuinka tytön sydämeen
varastauduit, pettäjä, tahi Jumal' avita! (viskaten tyttärensä hänelle,
ankarasti) sun pitää ensin kuolijaksi polkea tuo onnetoin kappale,
jonka tämmöiseen häpeään olet saattanut!
Ferdinand (tulee takaisin, ja käypi ajatellen edes takaisin).
Presidentin valta tosin on suuri -- _isän-valta_ on lavea sana -- niin
lavea, että konnuuskin hyvin voipi piillä sen peitossa -- hän voipi
sillä vallalla paljon tehdä -- paljon. Mutta vielä enemmän voipi
_rakkauden_ valta -- Kuule, Loviisa! Pane kätesi mun käteeni! (tempaa
hänen kätensä.) Niin totta Jumala minua auttakoon henkeäni
haukkoessani! -- Se hetki, joka nämä kaksi kättä eroittaa toisistansa,
se hetki on ratkaiseva mun eloni juoksun!
Loviisa. Ah, minua kauhistaa! Katso syrjään! Huulesi vapisevat! Silmäsi
pyörivät julmasti!
Ferdinand. Ei, Loviisa! elä peljästy! Ei se hulluus ole, joka minusta
puhuu! Se on Jumalan kallis lahja, _päättäväisyys_ painavana hetkenä --
Minä rakastan sinua, Loviisa -- sinun pitää olla minun omani, Loviisa
-- Ja nyt isäni tyköön! (Hän lähtee kiireesti menemään ja töytää --
presidentiä vastaan.)

Kuudes kohtaus.
Presidenti palvelija-joukon kanssa. Edelliset.
Presidenti (sisään tullessaan). Tuossahan se jo onkin!
Kaikki (hämmästyvät).
Ferdinand (muutamia askelia peräytyen). Viattomuuden huoneessa.
Presidenti. Jossa poika oppii kuuliaisuutta isäänsä kohtaan!
Ferdinand. Antakaa meidän -- --
Presidenti (keskeyttää hänet, Millerille). Sinäkö se isä olet?
Miller. Soitto-mestari Miller.
Presidenti (rouvalle). Ja sinä äiti?
Milleritär. Niin! äiti!
Ferdinand (Millerille). Isä, vie tyttö pois -- se on pyörtyä.
Presidenti. Liika huolellisuus! Minä silittelen häntä vähän.
(Loviisalle.) Kuinka kauan olet jo tuttu presidentin-pojan kanssa?
Loviisa. Presidentin pojasta en ole ollut millänikään! Ferdinand von
Walter on käynyt luonani sitten menneen marras-kuun.
Ferdinand. Ja rakastaa häntä, jumaloitsee häntä!
Presidenti. Oletko häneltä lupauksiakin saanut?
Ferdinand. Muutamia silmän-räpäyksiä sitten kaikkein juhlallisemmat
Jumalan kasvojen edessä!
Presidenti (vihassa pojallensa). Sinä saat tilaisuuden hulluutesi
tunnustamiseen, kun aika tulee. (Loviisalle.) Minä tahdon vastausta.
Loviisa. Hän vannoi minulle rakkautensa.
Ferdinand. Ja pitää valansa!
Presidenti. Montako kertaa sinulle pitää sanoa, että pidät suusi
kiinni? -- Ja sinä vastaan-otit hänen valansa?
Loviisa (hellästi). Minä vastasin valan valalla!
Ferdinand (lujalla äänellä). Liitto on tehty!
Presidenti. Kaiku, ole ääneti, muuten viskautan sun ovesta ulos.
(Häjysti Loviisalle.) Mutta maksoihan hän sinulle aina puhtaalla
rahalla?
Loviisa (tarkkuudella). Sitä kysymystä en oikein ymmärrä.
Presidenti (kovasti nauraen). Etkö? No, minä tarkoitin vaan sitä, että
jokainen työ ansaitsee palkkansa -- ethän sinäkään, luullakseni,
liene hempiäsi lahjaksi antanut -- vai tyydyitkö vaan paljaasen
_käsi-rahaan_? Mitä?
Ferdinand (hyppää kuin vimmattu). Helvetti! mitä se oli?
Loviisa (majuorille arvollisesti ja pahaksumalla). Herra von Walter, te
olette nyt vapaa!
Ferdinand. Isä! _Kunnioitusta_ vaatii siveys ja viattomuus
kerjäläisenkin repaleissa!
Presidenti (nauraa kovemmin). Lysti vaatimus! Isän pitäisi muka
potkansa _huoraa_ kunnioittaa!
Loviisa (kaatuu maahan). O taivas ja maa!
Ferdinand (Loviisan kanssa yhdessä, nostaisten miekkansa presidentiä
kohden, vaan kiireesti laskien sen maahan). Isä! Kerran olin teille
henkeni velkaa -- Nyt olemme kuitit! (Pistäen miekan tuppeen.) Lapsen
kuuliaisuuden velka-kirja on nyt revitty palasiksi --
Miller (joka tähän asti on pelokkaana seisonut syrjässä, tulee esiin
suuresti liikutettuna, vaihetellen vihasta purren hammasta ja pelosta
lyöden niillä loukkua). Teidän ylhäisyytenne -- Lapsi on isän tekoa --
olkaa niin hyvä -- Joka lasta märäksi haukkuu, lyö isää korvalle, ja
korva-puusti korva-puustista -- se on meillä tapa -- olkaa niin hyvä!
Milleritär. Auta, Herra ja vapahtaja! -- Nyt rupee ukkokin meluamaan --
me onnettomat olemme hukassa!
Presidenti (joka puhetta on vaan puoleksi kuullut). Joko parittajakin
avaa suunsa? -- Mitä sull' on sanomista, parittaja?
Miller. Olkaa niin hyvä! nimeni on Miller, jos soittoa tahdotte kuulla
-- vaan parittamisella en palvele ketään! Ja niin kauan kuin
parittajoita on kyllä tuolla hovissa, ei meikäläisten tarvitse siihen
työhön puuttua! olkaa niin hyvä!
Milleritär. Jumalan tähden, mies! Saatat vaimosi ja lapsesi hukkaan!
Ferdinand. Teidän käytöksenne, isä, täällä on semmoinen, että toki nuo
katsojat olisitte voinut jättää ottamatta tänne!
Miller (tulee lähemmäksi, miehuullisemmin). Rehellisen miehen tavalla
suoraan! Teidän ylhäisyytenne on herra koko maassa! Vaan tämä on minun
huoneeni! Nöyrimmästi anteeksi, että teen pienen muistutuksen, vaan
hävittömän vieraan heitän minä ovesta ulos -- Olkaa niin hyvä!
Presidenti (kalvastuu vihasta). Mitä? -- Mitä se on?
(Tulee lähemmäksi.)
Miller (peräytyy vähän). Se oli vaan minun ajatukseni niin, herra --
olkaa niin hyvä!
Presidenti (vimmassa). Haa, sinä konna! Linnaan viepi sinut julkea
ajatuksesi! Paikalla hakekaa poliisi-miehiä tänne! (Muutamia joukosta
lähtee ulos; presidenti töytää hurjana huoneen läpi.) Isä linnaan! --
kaakkiin äiti ja tytön-märä! Oikeuden pitää vihalleni lainata kättänsä!
Tästä häväistyksestä pitää minun saada hirmuinen kosto -- Tämmöiset
roistot mun aikeitani ristiämään, ja pilkaksensa isää pojan päälle
ärsyttämään! -- Haa, te sen vietävät! Minä tahdon vihaani juottaa
teidän kyyneleillänne, koko joukkokunnan, isän, äitin, tyttären, uhraan
minä kostolleni!
Ferdinand (astuu heidän keskessänsä pelotta ja tyynesti). Eikö mitä!
Elkää olko millännekään! Minä olen tykönänne. (Presidentille
nöyryydellä.) Elkää pikastuko, isäni! Jos itsestänne mitään pidätte,
elkää tehkö väki-valtaa! -- Sydämessäni on yksi tienoo, jossa sanaa
_isä_ ei ole vielä koskaan kuulunut. Elkäte tunkeuko sinne asti!
Presidenti. Kelvotoin! Suus' kiinni! Elä kiihoita vihaani vielä
enemmän!
Miller (herää huumeuksistansa). Katso sinä lasta, vaimo! Minä juoksen
herttuan tyköön! -- Ruhtinallinen puvun-ompelija -- sen juohdatti
Jumala mieleeni -- opetteleksen huilun-soittoon minun tykönäni! Sen
kautta saan asiani herttuan eteen!
(On pois lähtemässä.)
Presidenti. Herttuanko eteen, sanot? -- Etkö muista, että minä olen se
kynnys, jonka yli sun sinne pitää päästä, eli menetät pääsi? --
Herttuan eteen, pöllö? -- Koeta häntä, sitten kun elävänä kuolleena
makaat vankiudessa tornin korkeudelta maan alla, jossa pimeys ja
helvetti asuvat, ja jonne valo ja ääni ei uskalla lähteä. Helisytä
sitten kahleitasi ja vingu: minulle on tehty liiaksi!

Seitsemäs kohtaus.
Poliisi-miehiä. Edelliset.
Ferdinand (juoksee Loviisan tyköön, joka puoli-kuolijaana heitähtää
hänen syliinsä). Loviisa poloinen! Auttakaa! peljästys kuolettaa hänet!
Miller (ottaa keppinsä, panee hatun päähänsä ja odottaa
päälle-käymistä.)
Milleritär (heitäksen polvilleen presidentin eteen.)
Presidenti (poliisi-miehille, paljastaen ritarin-tähtensä). Käykää
käsin, herttuan nimessä! -- Pois kurvasta, poika! -- Pyörryksissä tahi
pyörtymättä -- kuinhan kerran on vaan kaula-raudassa, kyllä sen
roisto-väki kiven-heitolla sitten herättää!
Milleritär. Armoa, teidän ylhäisyytenne, armoa, armoa!
Miller (nostaltaa vaimonsa ylös). Ole Jumalan edessä polvillasi, sinä
vanha ulvova tamma, eläkä -- konnien, kun minun jo kumminkin pitää
mennä vanki-huoneesen!
Presidenti (puree huuliaan). Sinä voit erehtyä, korpin-ruoka. Vielä
hirsi-puita en tyhjiäkin! (Poliisi-miehille.) Pitääkö mun vielä toinen
kerta teitä käskeä!
Poliisi-miehet (tungekset Loviisan päälle.)
Ferdinand (juoksee ja rupee hänen eteensä, julman-näköisenä). Kuka
tässä mitä tahtoo? (Vetää ylös miekan tuppinensa ja uhkaa kahvalla.)
Uskaltakoon tyttöä koskea se, joka ei kalloinensa ole poliisille
palkkaunut. (Presidentille.) Säästäkää itseänne! Elkää ajako minua
etemmäksi, isäni!
Presidenti (uhaten poliisi-miehille.) Jos leipänne teille on rakasta,
pelkurit --
Poliisi-miehet (Käyvät taas Loviisan päälle.)
Ferdinand. Surma ja saatana! Minä sanon: pois! -- Vielä kerran!
Armaitkaa itseänne! Elkää ajako minua raivoon, isä!
Presidenti (vihassa poliisi-miehille). Tämmöinenkö teidän
palvelus-intonne on, pyövelin-ruoat?
Poliisi-miehet (käyvät kovemmin päälle.)
Ferdinand. Koska siis niin pitää käymän (paljastaen miekan ja
haavoittaen muutamia), niin anna mulle anteeksi, oikeus!
Presidenti (julmistuneena). Katsotaanpa, käypikö tuo minuunkin.
(Hän tarttuu itse Loviisaan, tempaa hänet ylös ja
antaa yhdelle poliisi-miehelle.)
Ferdinand (nauraa karmeasti). Isä, isä! Te parjaatte käytöksellänne
Luojaa, ja osoitatte että hän kehnosti tunsi miehensä, kun
_kunnollisista pyövelin-apulaisista kelvottomia ministeriä_ teki!
Presidenti (miehille). Viekää se pois!
Ferdinand. Isä, tyttö seisokoon kaakilla rauta kaulassa, vaan majuori,
presidentin poika, vieressä -- -- Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?
Presidenti. Sitä hupaisempi tulee näytelmä -- Pois!
Ferdinand. Isä, minä heitän upsierin-miekkani tytön päälle -- --
Vieläkö sittenkin sitä tahdotte?
Presidenti. Sun sivullasi on se miekka jo tottunut kaakilla-seisomiseen
-- Viekää pois! Ettenkö kuulleet käskyäni?
Ferdinand (survaa yhden miehen syrjään, tempaa Loviisan yhdellä
kädellään, toisella osoittaen miekan kärkeä hänen rintaansa kohti).
Isä! ennenkuin mun puolisotani saatte häväistä, pistän hänet kuolijaksi
-- Vieläkö sittenkin sitä vaaditte?
Presidenti. Tee vaan niin, kun miekallasi kärkeä lienee?
Ferdinand (laskee Loviisan, katsahtaa julmasti taivasta kohden). Sinä,
kaikki-valtias, näet sen! Minä koetin kaikkia _ihmisellisiä_ keinoja --
nyt täytyy mun käydä _perkeleelliseen_ -- Te vietätte hänet kaakille,
sillä välin (huutaen presidentin korvaan) tahdon minä jutella
kaupungille kertomuksen, _kuinka presidentiksi tullaan_.
(Pois.)
Presidenti (kuin ukon-nuolen lyömänä). Mitä se oli? -- Ferdinand! --
Laskekaa tyttö irti!
(Juoksee majuorin perästä.)


KOLMAS NÄYTÖS

Ensimäinen kohtaus.
Sali Presidentin tykönä.
Presidenti ja sihtieri Wurm tulevat.
Presidenti. Se oli juuttaan kepponen!
Wurm. Sitä minä pelkäsin, armollinen herra! Pakoitus _ärsyttää_ vaan
huikentelevaa ihmistä, eikä paranna koskaan.