Kantelettaren tutkimuksia 2 - 17

Ära sina nutta neitsikene!
Jo näikse, jo tulekse,
Pää paistab päälta metsa,
Keha metsa keskeelta,
Jalad alta arva metsä._
Mutta eroavaisuudetkin tämän ja länsisuomalaisen Neljän neidon runon
välillä ovat sitä laatua, ettei toista voi toisesta johtaa. Sitä paitsi
ei ole mitään jälkeä suoranaisesta runojen vaihdosta Varsinais-Suomen
ja Viron rannikon välillä. Virolaisen runon kulusta ympäri Suomenlahden
on Myödyn neidon runossa toistaiseksi ainokainen esimerkki, eikä
yksinäinen länsisuomen alueen itärajalle satunnaisesti eksynyt kappale
paljoa todista, kun on kysymys länsimurteella yleisesti ja paraiten
säilyneestä runosta. Päinvastaisesta suomalaisten runojen kulusta
Inkerinmaan kautta Viron puolelle on kyllä useitakin todisteita, mutta
leviämissuhteet viron alueella ja kekitysmuodot pitkin matkaa ovat
tavallisesti aivan toiset kuin tässä tapauksessa. Ei siis ole muuta
mahdollisuutta virolaisen ja suomalaisen Neljän neidon runon
yhtäläisyyden selittämiseksi, kuin yhteisen alkumuodon olettaminen.
Kysymys on vaan siitä, onko tässä kaksi alkuperäisen yhteissuomalaisen
runon haarausta vai kaksi myöhemmän ajan lainaa yhteisestä
vieraskielisestä lähteestä. Jälkimmäistä mahdollisuutta ehdottomasti
puoltavat virolaisen runon katolisperäiset nimet: Maaria ja Johannes,
joita ei voine runoon kuulumattomina pitää. T:ri O. Kallas on
huomauttanut,[574] että yhtäläinen laulu, jossa kolmas neito itkee
sotaan vietyä sulhoaan, löytyy Vendiläisillä Saksanmaalla.[575]
Nämätkin, samoin kuin Länsisuomalaiset ja Virolaiset ovat luultavasti
germaanilaisesta runoudesta -- ja tietysti aivan erikseen --
vastaanottaneet Neljän neidon runon.
Joka tapauksessa on veljen lahjojen tuominen suomalaiselle runolle
erikoinen piirre, jota ei virolaisessa eikä vendiläisessä tavata. Jos
siis sisaren sininen uuhi on Länsi-Inkerissä tullut Myödyn neidon
runoon Neljän neidon runosta, niin on se suomalaisen eikä virolaisen
muodon vaikutusta.
Aivan välttämätöntä ei kuitenkaan ole ajatella Neljän neidon runon
vaikutusta tässä kohden. Lammas ja uuhi, niinkuin olemme nähneet, ovat
tavallisia sisaren tavaroita Lunastettavan neidon laulun karjalaisissa
ja inkeriläisissä kappaleissa. Jollei laulu ole runolta tätä piirrettä
lainannut, niin on se päinvastoin saattanut laulusta siirtyä Myödyn
neidon runoon. Mainesana _sininen_ on siinä tapauksessa voinut tulla
alkusoinnun vaikutuksesta siskon rinnalle itsenäisestikin Inkerinmaalla
uudestaan keksityksi.

7. Lunastettavan neidon runo suomeksi.

On jo aika kääntyä takaisin Lunastettavan neidon runon siirtymiseen yli
kielirajan virosta suomeksi. Päärunko runoa, omaisilla oletetut
erilajiset ja itsekullakin kolmilukuiset tavarat, on kuitenkin ainoasti
läntisimmässä Inkerissä alkuperäiseen muotoonsa jäänyt. Näytteeksi
painettakoon katkelma Narvusin-puolista runoa[576] sekä vastaavat
varsinais-virolaisen runon säkeet:
Emo rannalle tuleepi.
"Oi emo lunasta minta,
Lunasta minta soasta,
Ota poies orjuuesta,
Päästä palkan piikuesta!" --
"Milläpä mä sun lunastan?"
"On sulla kolme pollekkesta;
Pane paras minusta,
Anna aine tyttärestäs." --
"Ennen mä sinusta luovun,
Ennen kuin paraasta pollestani.
Polle minulle ijäksi lienee,
Polle kaikeksi ajaksi,
Ei tyttöä lienekänä.
Tyttö toinen saatanehen." --
-- -- --
_Ema rannale tulesi.
"Oh minu ella eidekene!
Lunasta mind sõasta." --
"Miska ma sinu lunastan?" --
"Sul on kolmi põllekesta,
Mis parem, pane minusta,
Anna ainust tütteresta." --
"Enne loobun tütteresta,
Enne kui heasta põlledesta;
Põlle kõigekse eakse,
Tütar tänä hommeneksi."_[577]
Vaan jo Soikkolan puolella on Lunastettavan neidon omaisten
kolmilukuiset tavarat vaihdettu Myödyn neidon omaisten yksilukuisiin
ynnä laatusanalla määriteltyihin tavaroihin. Ei Soikkolassa, eikä
Hevaan puolella Lunastettavan neidon runo esiinnykään muuten kuin
Myödyn neidon runon yhteydessä, ostohinnan ilmoituksen ja lahjuksien
kiroomisen välisenä kappaleena, esim.[578]
Kysyin maata velloltani
-- -- --
"Sano kallis kaupanmiesi,
Mitä otti mun isoni?"
"Isosi rahaisen ratsun --
Emäsi mahike lehmän --
Vellosi soti-orihin --
Sisosi sinervon uukon --
Minnosi lehet leveät."
Vene läksis vieremääe,
Mie neito nuttamaae,
Nuttaen: "hyvä Venakko,
Venhäläinen vainolainen,
Punasaapas Saarelainen,
Kannatteles Karjalainen,
Piä purje punakypärä!
Soutelekka, joutelekka,
Soua tuolle rantuelle,
Missä nuot tulet palavat,
Kipunaiset kilsattavat,
Lemmenet lekottelevat."
-- "Sano kallis kaunokkainen,
Ketä sulla siell' on sukua?"
-- "Isoni on sukua siellä."
Isyt rannalle tulevi.
"Hoi iso, vanha isäni,
Vanha ukko vaalijani!
Lunasta sinä minuista,
Lunasta lumisaosta,
Venehestä Venhälaisen,
Paatista pahointekijän,
Ota poies orjuuesta,
Päästä palkanpiikuesta."
Iso vasten vastaeli:
"Milläpä minä lunastan?" --
"On sulla rahainen ratsu;
Paakka puolet mun alleni,
Puolet pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."
Iso vasten vastaeli:
"Ennenpä minä tytöttä,
Ijankaiken kassapäättä,
Ennen kuin rahaisen ratsun."
Vene läksis j.n.e.
(Samoin tulevat rannalle muut sukulaiset kukin vuorostaan tavaroineen;
lopuksi neito kiroo:)
"Isoni rahainen ratsu
Rahatielle rauetkohon
Raha-aikana parahin!
Emäni mahike lehmä
Maion maahan kaatakohon
Maitoaikana parahin!
Velloni sotioroinen
Sotitielle sortukohon
Sota-aikana parahin!
Sisoni sinervon uukon
Susi villat vitvokohon
Villa-aikana parahin!
Minnoni lehet leveät
Lehtitielle lentäköhöt
Lehtiaikana parahin!"
Että tässä Lunastettavan neidon samoin kuin Myödyn neidon runo on
virolaista alkuperää, todistaa epäilemättömästi vertaus virolaisen
Lunastettavan neidon runon johdantoon, semmoisena kuin se läheisimmässä
Varsinais-Viron maakunnassa[579] esiintyy (huomaa erittäin sanaa ja
muotoa: _nuttamaae < nuttamaie_).
_Vene hakas veeremaie,
Karjalla karisemaie,
Pohlakas põletamaie,
Sõda akas sõudemaie,
Imme akas itkumaie,
Neidu noori nuttemaie:
"Ooda üva Venaku,
Sõisa armas Harju Saksa,
Pia kinni paula poiga,
Kannatele Karjalaine!"_
(Tai:)
_Soda laev läeb soudemaie,
Venelaine veeremaie,
Rootsi laev läeb laskemaie,
Karjalane karsimaie,
Mina noori nutamaie:
"Oota hea Venekas,
Kannatelle Karjalane,
Seisa armas Saare Saksa,
Pea purje punane kuube!"_
Tähän virolaiseen johdantoon on kuitenkin Inkerin puolella sekaantunut
alku erästä "Laivarunoa", joka esim. Narvusissa kuuluu:[580]
Soua laiva, joua laiva,
Soua suurta merta myöten,
Purjehi punaista merta,
Soua tuonne rantuelle,
Kussa tuo tuli näkyvi,
Valkeainen vilkahtavi.
Lunastettavan neidon ehdotus, että omaiset ainoasti puolet antaisivat
lunnaiksi, myös muodossa:[581]
Puolet lupaa minulle,
Toiset puolet itsellesi,
on nähtävästi jälkenä tavarain alkuperäisestä monilukuisuudesta.
Yhteen, vieläpä elolliseen esineesen sovitettuna se on silminnähtävästi
luonnoton.
Vielä on huomattava neidon kirouksessa yhä uudistuva jälkisäe: --
aikana parasna. Virolaisessa Myödyn neidon runossa ei sentapaista
tavata, vaan heti Narvusin puolella, jo ennenkuin Lunastettavan neidon
runo on siihen liittynyt, se siinä alkaa ilmestyä.[582] Mainittu
refrängisäe ei saata mistään muualta johtua kuin Inkerissäkin
tunnetusta Lunastettavan neidon laulusta.
Tämä laulu on sitten vielä aikaan saanut sen, että Soikkolassa ja
Hevaan puolella neidolle usein ilmestyy lunastaja, jonka tavarat hän
siunaa, esim.[583]
Seolleni suuri kiitos!
Pajulinna pääni päästi --
Linna kahta kasvakahan,
Kolmea korotelkahan.
Vävyni pajuinen linna,
Käet päälle kukkumahan,
Linnut päälle laulamahan,
Sirkkuset siveltämähän.[584]
Sulhasen sijalla on tosin tässä päästäjänä setä[585] tai vävy, mutta
hänen omistamansa linna, jonka toivotetaan kohoavan, muistuttaa
ilmeisesti sulhasen linnoja Lunastettavan neidon laulun
itäsuomalaisissa kappaleissa.
Soikkolassa sekä Hevaalla on Lunastettavan neidon runo välistä saanut
paikallisen värityksen. Neidon ryöstäjä Venäläinen silloin
soutelee:[586]
Reunaitse Retuisen saaren,
Kalasaaren kallahitse.
Retuinen saari tietysti tarkoittaa Retusaarta eli Kronstadtia.
Vakinaisen maantieteellisen leiman sai runo kuitenkin vasta
jouduttuansa Karjalan kannakselle, jossa souteleminen siirtyi mereltä
Nevajoelle. Täällä on Lunastettavan neidon runo enimmäkseen irtautunut
Myödyn neidon runon yhteydestä. Vaan pysyväisenä jälkenä siitä ovat
säilyneet omaisten yksilukuiset, laatusanalla määritellyt tavarat.
Karjalan kannaksen kappaleista, jotka ovat hyvin toistensa kaltaisia,
sopii seuraava Ahlqvistin kirjaanpanema näytteeksi, jos kohta siitä
veli tavaroineen on unohtunut.[587]
Venäläinen vainolainen,
Sinisaapas Saksalainen,
Soutelevi, joutelevi,
Ympäri Nevan jokea,
Nevan nientä kiertelevi.
Neitonen kujertelevi
Venäläisen venehessä,
Punaparran purjehessa:
"Soua tänne rantaselle,
Jossa tuikkavi tulonen,
Vilkuttavi valkeainen,
Suuri paimenen tuleksi,
Pieni pirtin valkeaksi.
Tuo tuli on ison tulonen."
Iso rannalle lasekse
Ja lasekse laiturille
Oroansa juottamahan.
"Lunasta iso minuista!"
Iso vasten vastaeli:
"Millä mä sinun lunastan?"
"On sulla sotioronen,
Pane puoli mun alleni,
Puoli pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."
Iso vasten vastaeli:
"Ennen luovun tyttärestä
Kuin sotiorosestani."
Venäläinen j.n.e.
Emo rannalle lasekse --
Lehmiänsä juottamahan --
Venäläinen j.n.e.
Sisko rannalle --
Pesemähän uuttiansa --
Venäläinen j.n.e.
Sulho rannalle --
Pesemähän miekkoansa,
Ruokkimahan ruostehesta,
Jotta sorpoisi soassa,
Sekä liikkuis linnan teitä,
Narvan teitä narskuttaisi --
"Ennen luovun miekastani,
Ennen kuin luovun neiostani."
Neitonen kutittelevi:
"Kutti, kutti mun isoni,
Kutti ehtoinen emoni,
Kutti siitoinen sisoni!
Jo mun sulhoni lunasti.
Isoni sotaoronen
Sotatielle sortukohon
Parahan soan aikana!
Emoni mahikkilehmä
Suet syököhön kesällä,
Karhut maalle kaatakohon!
Siskoni sinervä uutti
Villoihinsa viipyköhön,
Vuonnihinsa voipukohon!
Sulhoni sotainen miekka
Sotatiellä sorpukohon,
Vainotiellä voittakohon!"
Merkille pantava on sulhasen, harvoin sedän,[588] ilmestyminen, joka
epäilemättä johtuu Lunastettavan neidon runon vaikutuksesta. Hänen
sotainen miekkansa tässä kappaleessa -- eräässä toisessa on hänellä
merinen laiva[589] -- on tietysti lainattu veljeltä mainitussa
laulussa.
Karjalan kannakselta levisi Lunastettavan neidon runo sekä Savoon että
Suomen Karjalaan. Jo Porthan tunsi kappaleen tätä runoa, kuten
teoksessaan _De poesi fennica_ ilmoittaa.[590] "Toinen runo ylistää
kihlattujen rakkautta, tunteen voimassa vanhempien, sisarusten ja
sukulaisten rakkautta paljoa väkevämpänä. Se esittää kertomuksen
neidosta, jonka -- sittenkun sulhanen jo oli vanhemmilta, monet
lahjukset heille ynnä muille omaisille annettuansa, lupauksen saanut --
Venäläinen oli salaa ryöstänyt ja vienyt veneesen pois kuljettaaksensa.
Kun häntä vanhemmat ja sisarukset olivat kukin vuorollansa
kieltäytyneet lunastamasta samoilla lahjuksilla, joita olivat saaneet
sulhaselta, niin tämä sulhanen, vaikka neito oli häntä alkuansa
ylpeästi kohdellut, ei epäillyt suorittaa sataa ruplaa Venäläiselle ja
sillä lunastaa häntä vankeudesta."
Niinkuin Porthanin selonteosta voi päättää, on Lunastettavan neidon
runo ollut Myödyn neidon runon jatkona. Tämä kappale on kyllä kateissa,
vaan Porthanin lisäyksissä Vhaelin kielioppiin ja Jusleniusen
sanakirjaan sekä erittäin Gananderin sanakirjassa on siitä siksi monta
säettä säilynyt, että sen pääpiirteet voi saada selville, esim.
Nivan nientä _kiertelövi_.[591]
Tyttönen _kujerteloopi_
Venäläisen venehessä.
Paatissa pahatapaisen.[592]
Isä rannalle lasexe
_Kujerrosta_ kuulemahan.
Isäni sotioroinen
Sotoannik _sortuohon_.
-- -- lehmä
_Rainallehen_ raipuohon
Lypsyn aikana parasna.
_Siskoni_ sinevä[593] uuhi
Vuonillehen voipuohon.
Vielä Gottlundin aikana laulettiin Keski-Savossa Lunastettavan neidon
runoa. Juvalta ja Joroisista hän sai kaksi toisintoa, jotka rinnan
painettakoon (n:ot 107 b ja a). Etupäässä edellisen mukaan, pari säettä
jälkimmäisestä lisäämällä, on Gottlund runon painattanut v. 1821
julkaisemaansa toiseen vihkoon Pieniä runoja Suomen Poijille ratoxi
(n:o VI).
Venäläinen verikoira
Soutelevi joutelevi,
Niemen nientä kiertelevi,
Ympäri Ylänjokea,
Kahen puolen karjamaita.
Neitonen kujerteleksen
Venäläisen venehessä,
Paatissa pahatapasen.
"Lunasta iso minua!"
-- "Millä mä sinun lunastan?"
-- "Onhan sulla uusi vene."
-- "Enpä raaski raukastani,
Rahan paljon pantuani,
Tengan tieltä löyttyäni,
Enemmän luvattuani."
(Mamma -- musta lehmä.
Veikko -- punainen ori.
Sisko -- sininen uuho.
Sulho -- musta ruuna).
-- -- --
Venäläinen vainolainen,
Iankaiken kiertolainen,
Venäläinen vainolainen,
Soutelevi joutelevi,
Niemen nientä kiertelevi.
Neitonen kujertelevi
Venäläisen venehessä,
Karjalaisen kaitehessa.
Isopa rannalle lasekse,
Kujerrosta kuulemahan,
Vaikutusta vaatimahan.
"Lunasta iso minua!"
-- "Millä mä sinun lunastan?"
-- "Onhan sulla kaksi ruunaa,
Pane paras pantiks."
-- "Ennen luovun neiostani,
Ennen kuin paraasta ruunastani."
(Äiti -- kaksi lehmää.
Veikko -- kolme miekkaa.
Sisko -- kolme ruunua.
Sulhanen -- kolme laivaa).
_Nevan niemi_ on molemmissa kappaleissa muuttunut _Niemen
niemeksi_,[594] edellisessä sitä paitsi _Ylänjoki_ lienee väännös
_Nevanjoesta_. Jälkimmäisessä kappaleessa on Lunastettavan neidon
laulun vaikutus ilmeinen, omaisten tavarain sekä lukuun että laatuun
nähden.
Sama Lunastettavan neidon runon ja laulun yhteen sulautuminen on
huomattava Suomen Karjalassakin, niin esim. eräässä Suojärven
kappaleessa,[595] jossa Nevanniemi on vaihdettu läheisempään
paikallisnimeen Nehvonniemi Ilamantsin pitäjän Melaselän
kappelissa.[596]
Kaikista sotkeutunein sekamuoto Lunastettavan neidon runoa ja laulua on
vihdoin tavattu Venäjän Karjalassa. Seuraavassa kappaleessa eivät
ainoasti säkeet ole sekaisin, vaan samakin säe on kahdesta aineksesta
yhdistetty, kuten omaisten tavarain määrittely sekä kaksiluvulla että
laatusanalla todistaa.[597]
Venäläinen veiloo (?)
Pikku tytär itkee
Venäläisen venehessä,
Karjalaisen karpasossa,
Punaparran purtelossa.
Katso taattoni matkaa
Yli meren rantaa.
"Tule taatto lunastamaan!"
-- "Millä minä lunastan?"
-- "On sulla kaksi kultakarva hepoa.
Pane paras panttiin."
-- "Ennen luovun tytöstäni."
(Maammo -- 2 maholehmää.
Veikko -- 2 sotamiekkaa.
Sikko -- 2 kultanieklaa.
Ämmö -- 2 k. kuiria (lusikkaa).
Musikka -- 2 kullaista ruplaa).
Ei siis ole ihmeteltävä, että Lönnrotinkin molemmat kokoonpanot
Kantelettaressa ovat sekamuodostuksia, joista toinen (III. n:o 26)
tosin enemmän runon, toinen (n:o 27) etupäässä laulun mittaa noudattaa.
Edellinen perustuu pääasiallisesti Gottlundin julkaisuun. Niinkuin
ensimmäisen painoksen toisintosäkeistä näkee, johtuu 5:ssä säkeessä
paikannimi Yläsen niemi Yläjoesta: samoin v. 6 _Kangasnientä <
kangasmaata < karjanmaata_.
Lunastettavan neidon sekä runo että laulu esiintyvät kuitenkin myös
Venäjän Karjalassa toisistaan erillään ynnä muissa yhteyksissä. Laulun
alkusäkeet ovat joskus[598] liittyneet Veneesen pyrkivän neidon runoon
(vrt. Kant. III n:o 28 "Neiti lepetissä")
Neiti istui klevetissä,
Itkee ja huokuu,
Kätösiään katkoo,
Sormusiaan murtelee.
Katsoi ylös, katsoi alas:
Ylähänä päivä paistoi,
Alahana veno juoksi.
"Taattoni tulee
Pitkin meren rantaa;
Ota taatto venoseen!"
-- "En ota, enkä tieäkänä.
Maammos jäleltä tulee,
Maammos on vene viekkahampi" j.n.e.
Toinen muodostus Veneesen pyrkivän neidon runoa on Lunastettavan neidon
runoon usein sekaantunut ja tämän edelle on sitä paitsi joskus jälleen
liittynyt Myödyn neidon runo, esim.[599]
(Paimenessa käynti -- yrkä -- kodin kuvaus -- kauppahinnan ilmoitus ja
kirous).
Neitonen kujertelevi
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Venosessa vierahassa,
Karpasossa Karjalaisen.
Näki taattonsa vesillä:
"Tule taatto lunnahille!"
-- "Enpä joua tyttö raukka;
Lohi kultainen kutevi
Kultaisissa kupluskoissa."
Itse eellehen menevi,
Näki veikkonsa vesillä,
Emon lapsen lainehilla:
"Tules veikko lunnahille!"
-- "Enpä joua sikko kulta;
Säynäs kultainen" j.n.e.
"Tule maammo" -- "Siika" --
"Tules sikko lunnahille."
-- "Millä minä lunastan?"
"On sulla sinervä uuhi
Sinun pääsi päästimeksi,
Sinun pääsi keritsimeksi."
Niin sanoi siitä:
"Polen poikki uuen purren
Halki haapasen" j.n.e.
Tämän kappaleen loppuosa: neidon uhkaus potkia vene puhki tavataan
Vienan läänissä myös Vedenkantajan Annin runoon sovitettuna ja on
Lönnrot sen johdosta Kantelettaressa viimeksimainittuun runoon lisännyt
yllä esitetyn sekamuodostuksen Lunastettavan neidon ja Veneesen
pyrkivän neidon runoa (Kant. III. n:o 23).
Olemme vihdoin päässeet Lunastettavan neidon runon vaelluksen päähän.
Se siis ei ole johtunut vastaavasta laulusta, joka Länsi-Suomesta on
levinnyt Itä-Suomeen, Inkerinmaalle ynnä Viroon. Yhtäläisen
skandinavilaisen vaikutuksen alaisena, vaan aivan erikseen Saarenmaalla
se on syntynyt ja pitkin Viron maan rannikkoa vaeltanut Inkerin
puolelle, jossa on uudestaan muodostunut samaa tietä yht'aikaa
kulkeneen Myödyn neidon runon avulla. Jo Länsi-Inkeristä alkaen ja
matkan varrella kautta Karjalan kannaksen Itä-Suomeen ja Venäjän
Karjalaan yhä suuremmassa määrin se on ottanut vastaan vaikutusta
Lunastettavan neidon laulusta, jolla tavoin on kehittynyt puoleksi
runomitallinen ja puoleksi laulumitallinen välimuoto.
Siihen katsoen, että ympäri Suomenlahtea kiertänyt länsisuomalainen
laulu on kohdannut Virosta vaeltaneen runon aivan kielirajalla, ei
Lunastettavan neidon runo suomenkielisessä muodossaan saata olla laulua
sanottavasti vanhempi. Tietysti tämä päätelmä ei ole täysin sitova,
koska ainakin voisi ajatella, että laulu olisi vasta myöhemmin ja joka
paikassa eriksensä vaikuttanut runoon, sitten kun tämä jo oli
suorittanut kulkunsa Inkeristä Venäjän Karjalaan.
Mutta on vielä toinenkin todistus, joka tukee sitä olettamusta,
että runo vasta samaan aikaan kuin laulu eli 1600 luvulla sai
suomenkielisen asunsa. Niinkuin olemme nähneet on runon alkuperäisessä
Saarenmaalaisessa muodostuksessa neidon ryöstäjä kuviteltu
kansallisuudeltaan Venäläiseksi. Siitä voimme tosin ainoasti päättää,
että runo on syntynyt ennen vuotta 1700, jonka jälkeen Viron kansa on
ollut Venäjän vallan alaisena. Vaan Venäläisen yleinen ilmaantuminen
myös Varsinais-Inkerissä ja Karjalan kannaksella ynnä hänen
säännöllinen mainesanansa vainolainen[600] määrää runon suomalaisen
muodostuksen aikaisemmankin rajan, nimittäin vuoden 1600 paikoille,
jota ennen sekä Inkerinmaan että Käkisalmen läänin asukkaat ovat
Venäläisten liitossa pitkin aikoja esiintyneet.

8. Suomen vanha runomitta.

Vanha runomittamme on sekä rakenteeltaan että kaunistuskeinoiltaan
siksi omituinen, eikä ainoastaan nykyisaikaisista, vaan myös
antiikkisista runomitoista eriävä, että se hyvin varhain on herättänyt
oppineitten huomiota. Voipa sanoa, että Porthaniin asti ja vielä hänen
aikanaan suomalaisen runon muodollinen puoli on ollut suuremman
mielenkiinnon esineenä kuin sen sisällys. Porthanin perustavien
tutkimusten jälkeen kesti kuitenkin toista vuosisataa, ennen kuin
Ahlqvistin, Genetzin ja Godenhjelmin kautta vanhan runomittamme lait
tulivat tarkemmin määritellyiksi.
Yhä selvittämättä on vielä kysymys suomalaisen runomuodon alkuperästä
ja ijästä. Yksityiskohtaisia arveluja ei tosin ole puuttunut, mutta
mitään täydellisempää esitystä, joka nojautuisi kansanrunoudellisiin,
musikaalisiin ja kielitieteellisiin tutkimuksiin ei ole edes
yritettykään. Toistaiseksi, koska tätä työtä ei käy aivan ahtaissa
puitteissa suorittaminen, on siis tyydyttävä niiden teiden
viitoittamiseen, joita myöten vastainen tutkimus mahdollisesti voi
päästä perille.
Ettei kysymys ole aivan mutkaton, johtuu siitä, ettei vanhan runomme
kokoonpano ole niin yksinkertainen, kuin miltä se päältä katsoen
näyttää. "On erittäin merkittävä tosiasia", huomauttaa sattuvasti
_Comparetti_,[601] "että suomalaisen runon muoto on yhdistänyt
kätkyessä vielä uinuvan runouden henkeen myöhemmän ijän
tarkkapiirteisen ja vakaantuneen luonteen. Kypsyyden merkkinä on
suomalaisen runon varmasti mitallinen, muuttumattoman lain määräämä
säerakenne; mutta tämä säelaji on sen ainoa, muita se ei ole luonut,
eikä myöskään säejaksoa ryhmittänyt, sitä paitsi se pitää kiinni
alkuperäisimmistä, nykyään jo vanhentuneista kaunistuskeinoista:
alkusoinnusta ja säkeen kerrosta."[602]
Viimeksimainittu: _kerto eli parallelismi_ on suomalaisen runon
ominaisuuksista se, jonka alkuperäisyydestä vähimmin voi olla
epäilystä. Sen aikaansaama "ajatussointu" on vanhempi sekä äänteellisiä
alku- ja loppusointuja että runomittaisia poljentoja. Se milt'ei
yksistään on riittänyt kannattamaan niin korkealentoista runoutta kuin
Heprealaisten Vanhassa Testamentissa. Suomalaisissa itkuvirsissä sen
näemme yhdessä alkusoinnun ja jonkinlaisen loppusoinnun tapaisen kanssa
saavan aikaan voimakasta tunteen väräjämistä. Säännöllisen runomitan
yhteydessä tapaamme kerron myös Mordvalaisilla, ja nimenomaan niiden
kahdeksantavuisessa runomitassa. "Ahlqvistin runousopissaan antaman
esityksen suomalaisesta kerrosta", selittää t:ri H. Paasonen,[603]
"voisi vähäisillä muutoksilla sovittaa mordvalaiseenkin. Huomattavin
eroavaisuus on, että kerto mordvalaisessa runoudessa joskus on
köyhempää." Tuskin siis saattaa olla eri mieliä siitä, että kerto
suomalaisessa runossa on perintö ikivanhoilta ajoilta, jos kohta tämä
kaunistuskeino on siinä kehitetty täydellisyyteen, joka tekee vanhan
yksinkertaiselta näyttävän runomittamme niin perin vaikeaksi jäljitellä
uudemmassa taiderunoudessamme.
Alkusoinnun eli alliteratsioonin suhteen sitä vastoin on kaksi
vastakkaista mielipidettä yhteen törmännyt siinä tunnetussa
kynäsodassa, jota _Aug. Ahlqvist ja Paul Hunfalvy_ 1870 luvulla
kävivät. Edellinen oli sitä mieltä,[604] että alkusointu on voinut
vanhasta skandinaavilaisesta runoudesta "lainana tulla Suomalaisten
omaksi sen vilkkaan ja pitkällisen yhteyden kautta, joka oli
Pohjois-Skandinaavian ja Permian (Bjarmalannin) s.o. Vienan Karjalan
välillä". Tullessaan Vienan meren seutuihin oli Suomalaisilla
ainoasti suorasanaisia taikka korkeintaan resitatiivin kaltaisia
runomuodollisesti säännöttömiä loitsuja, joiden kaunistuksena saattoi
olla yksinään kerto. "Vasta Skandinaavilaisten kanssa kauemmin yhteyttä
pidettyään tulivat he tuntemaan näiden runolauluin loihtemisen, se
viehätti heitä ja he rupesivat sitä kielellänsä mukailemaan. Tämä
onnistui heille niin erinomaisen hyvin, että siitä syntyi ja kasvoi se
ulosammentamatoin lähde laulua, joka sitten meidän runonamme löydettiin
Karjalasta. Ja näin joutui alkusoinnunkin käyttäminen skandinaavilaisen
runouden alalta suomalaisen laulun parhaaksi puvunkaunistimeksi."
Eräänä todisteena hän mainitsee alkusoinnullisen laulun nimen runo,
joka on skandinaavilainen lainasana. "Päätukena tälle olettamukselle on
kuitenkin se seikka, ettei alkusointua, enemmän kuin runomuodollisesti
säännöllistä lauluakaan, löydy kellään meidän heimokansoistamme."
Unkarilainen Hunfalvy[605] taas piti alkusointua, yhtä hyvin kuin
kertoakin, "ugrilais-suomalaisen runouden" omituisuutena; "sillä
näemme, että samaa omituisuutta tavataan myöskin Voguleilla ja että se
on ollut Magyareillakin, päättääksemme sen säilyneistä jäljistä. -- --
Mutta se ei ole tainnut tullakaan siihen germaanilaisesta runoudesta,
kosk'ei tässä ole mitään kertoa. Vaan se seikka, että runo-sana on
otettu lainaksi, todistaa yhtä vähän, kuin latinainen sana 'värsy',
joka on tullut kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, ei sen vuoksi, että
eurooppalaiset kansat vasta silloin olisivat ruvenneet runoutta
viljelemään, kun tulivat tuntemaan latinan kieltä, vaan sen tähden että
sovittivat latinaistakin sanaa siihen runouteen, jota harjoittivat."
Alkusoinnun omaperäisyyttä suomalaisessa runossa puolustaa myös
Comparetti viitaten V. Radloff'in tutkimuksiin Altain Tatarien
runomuodoista.[606] Näillä niinkuin useilla muillakin Aasian
turkkilaiskansoilla on runonkaunistuksena, paitsi kertoa, erityisesti
kehittynyt alkusointu; samoin vielä Mongooleilla maisteri G. J.
Ramstedtin suullisen tiedonannon mukaan.
Ettei suomalaisen runon alkusointu voi olla johtunut
skandinaavilaisesta, osoittaa jo niiden erilainen käytäntö.
Jälkimmäisessä se ulottuu yli kahden säkeen, kuten myös Ahlqvist
huomauttaa:[607] "kahdessa runosäkeessä on kolme sanaa, jotka alkavat
samalla puustavilla, joista kolmesta sanasta kaksi pitää olla
edellisessä säkeessä ja kolmas jälkimmäisen säkeen alussa." Vaan vaikka
voisikin ajatella, että Suomalaiset olisivat sen "oman mielensä ja
kielensä mukaan muodostaneet", niin tekee lainan olettamisen
mahdottomaksi se oleellinen eroitus, joka on skandinaavilaisen ja
suomalaisen runomitan välillä. Edellisessä on ainoasti korollisten
iskutavujen luku määrätty, vaan korotonten määräämätön, jota vastoin
jälkimmäinen on syllaabinen s.o. tarkalleen tavuja lukeva sekä lisäksi
vielä laajuudesta lukua pitävä.
Ratkaiseva tässä suhteessa on Paasosen lausunto Mordvalaisten
runoudesta:[608] "Ei mielestäni sitäkään voi kieltää, että mordvalaisen
runon kaunistimena käytetään alkusointua, joka Venäläisille on miltei
aivan vieras. Se ei tosin ole likimainkaan niin yleinen ja säännöllinen
kuin suomalaisessa runossa." Siinäkin suhteessa hän huomauttaa
mordvalaisen runon esiintyvän vähemmin kehittyneenä, että alkusointu
yleensä rajoittuu sanaa alkavaan kerakkeesen, jota vastoin se
suomalaisessa useimmiten ulottuu seuraavaan ääntiöön. Mutta pääasia on,
että Mordvalaisilla samoin kuin Suomalaisilla alkusointu esiintyy ei
yksistään kerron, vaan myös säännöllisen runomitan yhteydessä;
mainituissa Mordvalaisten kahdeksantavuisissa säkeissä on sointusanoja
tavallisesti kaksi, välistä kolme, aivan niinkuin suomessakin.
Siihen, että alkusointu on juuri suomalaisessa runossa niin hyvin
säilynyt ja kauniisti kehittynyt, lienee etupäässä vaikuttanut koron
säännöllinen esiintyminen ensi tavulla suomenkielessä, toiseksi myös
sanaa alkavien kerakkeiden (erittäin umpi- ja suhuäänteiden)
harvalukuisuus.[609]
Sekä säkeenkerto että alkusointu ovat siis varmasti ikivanhoja
kaunistuskeinoja suomensukuisten kansojen runoudessa. Vaan miten on
itse runomitan laita?
Paasonen on suomalaiseen runosäkeesen verrannut Mordvalaisten
kahdeksantavuista säettä, tosin myöntäen että tämä löytyy myös toisilla
erisukuisilla kansoilla, "yksinpä Venäläisilläkin, joilta se, samoin