Kantelettaren tutkimuksia 2 - 14

saa nähdä kuolleen. Seuraavana päivänä hän itsekin sortuu suruun.
Molemmat haudataan erikseen kirkkoon. Vaan morsiamen haudalta kasvaa
ruusu ja sulhasen orjantappura, jotka kohoten yli kirkon yhtyvät
toisiinsa. Sen johdosta saavat he yhteisen haudan. -- Toisessa
muodostuksessa nainut mies saa sanan kotoa. "Onko joku linnoistani
sortunut tai torneistani valloitettu, vai onko kaunis vaimoni saanut
tyttären tai pojan?" Asian kuultuaan hän satuloittaa kolme hevosta,
jotka kaikki kiireisestä ajosta tielle kaatuvat. Sitten kohtaa
ruumisarkunkantajat ja avatessaan kääreliinan näkee oman vaimonsa.
Itsekin kuolee seuraavana päivänä. Haudoille kasvaa koivu ja
orjantappura, joiden latvat menevät erilleen, vaan juuret yhtyvät.
Myös Saksassa löytyy eri toisintomuotoja, joista aluksi seuraava
esitettäköön.[467] Ritari lohduttelee alhaisempisäätyistä lemmittyänsä,
luvaten maksaa hänen kunniansa. Paitsi suurta rahasummaa, tarjoo
hänelle tallirenkinsä avioksi. Mutta tyttö ei välitä mistään muusta,
kuin ritarista itsestään, ja kun ei häntä saa, niin lähtee Augsburgiin
äitinsä luo, jolle ilmoittaa asian. Tämä tarjoo hänelle viiniä ja
paistettua kalaa, mutta hän ei huoli muusta kuin leposijasta. Keskiyön
aikaan ritari näkee unessa, että hänen lemmittynsä on lapsivuoteesen
kuollut. Kiireesti hän tallirengillään satuloittaa kaksi hevosta.
Nummen yli ratsastaessaan kuulee kellojen soivan ja saa pahan
aavistuksen. Augsburgin kaupungin portilla tapaa paarinkantajat.
Kohotettuaan kääreliinaa ja kuolleen tunnettuaan, vetää miekkansa ja
työntää sen rintaansa. Hänet pannaan samaan kirstuun. Haudalle kasvaa
kaksi liljaa. Tämä laulu on ollut yleisesti tunnettu yli koko Saksan
Reinin varsilta Böömin rinteille. Muutamassa Magdeburgilaisessa
kappaleessa kreivi kohtaa tiellä vielä haudankaivajat, joilta
tiedustelee.[468]
Vanha mainittu laulun muoto ei mitenkään ole. Alkuosassa on riimi
kovin puutteellinen ja refrängin korvaa pelkkä rallatus (esim.
_wiederrum-dum-dum, viderallara_). Myös näkyy siinä selvästi toisen
laulun vaikutus.[469] Vanhin saksalainen kirjaanpano on vuodelta 1777.
Tanskaksi mukailtuna löytyi tämä laulu kuitenkin jo 1657
tienoilla[470], johon aikaan se myös nähtävästi levisi Ruotsiin.
Ruotsalaisista kappaleista täydellisimmät on saatu Skånesta sekä
Länsi-Suomen saaristosta.[471] Viimeksimainitusta, missä ainoasti
loppukärki (Skånessa: lehmuksen lehtien yhdistyminen) puuttuu, on
saksalaiseen alkutekstiin verraten useita lisäpiirteitä huomattavissa.
Nuori mies ottaa tallista valkean hevosen, jolle panee _kultaisen
satulan ja hopeaiset silat_. Kamarissa hän pukee yllensä paraimmat
vaatteet. Seitsemän peninkulmaa hän ajaa yhtenä yönä, sillä aikaa kuin
muut makeinta untansa nukkuvat. Viheliäisessä metsässä hän kuulee
lintusten laulavan neitosesta, joka jo on kuollut. Kellonsoittajat ja
haudankaivajat, jotka hän tiellä tapaa, vastaavat hänen kysymykseensä.
Paarinkantajat pysähdyttäessään hän hyväilee morsiamensa valkeita
poskia, jotka "ennen olivat ruusunpunaiset."
Nämät lisäpiirteet tavataan kaikki myös suomalaisessa laulussa, joka
siten selvästi osoittautuu juuri Suomen Ruotsalaisilta opituksi. Siinä
on vielä moniaita uudennuksia,[472] jotka siirtävät sen ijän yhä
myöhäisemmäksi. Nuori mies ei saa ilmestystä unessa, vaan saa kirjeen
kultansa sairaudesta. Ei hän myöskään lopeta itseään miekalla, vaan
itkemällä seitsemän vuorokautta. Ja viimeksi vielä laulu antaa sen
lohdutuksen, että vierekkäin haudatut heräävät kerran taivaassa.
Onnistuneena muutoksena voi pitää koko tuon mauttoman alkuosan
typistämisen yhteen ainoaan värssyyn:
Illalla istuttiin istumella,
Murehest' ei mitänä tietty.
Suoraan Saksalaisilta on sama laulu Virolaisillekin levinnyt. Alkuosa
on siellä tehty, jos mahdollista, vielä tympeämmäksi.[473] Lopussa
herra usein lahjoittaa tallirengilleen moisionsa ja tavaransa
pyynnöllä, että lopettaisi hänen henkensä. Kun tämä ei sitä tohdi
tehdä, hän teräaseella tai tavallisemmin vielä ampumalla surmaa
itsensä.[474] Huomattavin piirre on kuitenkin tallirengin
säännöllisesti esiintyvä nimi Hans eli Ants, joka luultavasti on
löytynyt saksalaisessa alkulähteessä, koska sen eräs ruotsalainenkin
toisinto on säilyttänyt muodossa: Anders.[475]

3. Anteruksen runo.

Taneli Juslenius maisteriväitöksessään Ahoa vetus et nova v. 1700 kehuu
Turkua ikivanhaksi kaupungiksi ja mainitsee muun muassa todisteeksi,
että siinä myös alusta alkaen on ollut koulu, erään vanhan runon.
Anderus Pyhäjoelda,
Pyhäjoen poica pyhä,
tuli Coulusta cotia.
Äiti kysyy: "mitäs poican cotia tulit?
ongo Coulu cohdallansa,
Turcu Uusi toimesansa?"
Poika vastaa tulleensa kotiin aikeessa noutaa vaimo Kokemäeltä. Äiti
ensin epää, peläten hänen saavan sieltä rukkaset, niinkuin jo ennen
muutamat Ruotsin ritarit sekä Pohjanmaan pohatat. Vaan pojan
vakuuttaessa tytön olevan hänelle suosiollisen, äiti lopuksi suostuu.
Nyt hän varustetaan hevosilla, palvelijoilla sekä aseilla, muun muassa
seitsemällä kilvellä.
Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
caicki muut hopian hohdit.
Näin nuori herra menee matkaan ja otetaan hyvin vastaan. Mutta tuskin
on läksijäiset pidetty, niin morsian kuolee, jättäen kotiin
palautuvalle Anterukselle myötäjäisten asemesta suuren surun.
Kauan aikaa luultiin tämän runon ijäksi päiväksi vaipuneen unohduksiin.
Kuitenkin se jo keskipalkoilla viime vuosisataa oli Inkerinmaalla
useamman kerran muistiinpantu, vaikka se vasta 1880 luvulla tuli
keksityksi käsikirjoituskokoelmia tutkittaessa.[476] Sittemmin on
Varsinais-Inkeristä saatu vielä monta kirjaanpanoa. Huomattava on, että
runo Anteruksesta aivan samoin kuin Turun tienoilla todistettavasti
sepitetty Annikaisen virsi on itäisemmässä osassa Varsinais-Inkeriä
runsaimmin ja paraiten säilynyt. Erittäin Anteruksen runoon nähden,
josta Länsi-Inkerissä on vaan muihin runoihin sekaantuneita katkelmia
ja pohjoisempana Inkerissä sekä Suomen puolella aivan yksinäisiä
säkeitä tavattavana, on enemmän kuin merkillistä, että sen viimeisenä
säilytyspaikkana ovat Pietarin hälyisäin huvilakaupunkien Peterhoffin
(Kuusojan) ja Oranienbaumin (Kaarastan) viereiset takamaat. Ei
pääkaupungista leviävän jättiläisliikkeen kohina eikä rantaa vastapäätä
olevan Kronstadtin linnan meluisa läheisyys ole voineet vaientaa
suomalaista runolaulua, joka siellä vielä tänä päivänä kajahtelee
heleämpänä kuin Suomen ja Venäjän Karjalan syrjäisillä salomailla.
Tosin emme Hevaan puolellakaan tapaa Anteruksen runosta aivan eheätä ja
sekoittumatonta kappaletta. Mutta vertaamalla keskenänsä lukuisia
kirjaanpanoja, jotka toisiansa täydentävät, sekä eroittamalla vieraat
ainekset voimme saada jotenkin täydellisen käsityksen runosta, siinä
muodossa kuin se Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta
Inkerinmaalle, arvatenkin 1600 luvulla, levisi.
Runon alkuosasta painettakoon rinnan kaksi kappaletta, joissa toisessa
Anteruksen koulusta kotiin tulo ja toisessa hänen komea
varustautumisensa on johdantona.[477]
Antero Ylimö[478] poika,
Ylen mies on ylen hyväinen,
Ylempäisen miehen poika.
Oli koulussa kovassa,
Tuli koulusta kotihin,
Istui raisusti rahille.
Kysytteli, kannoitteli:
"Hoi mun ehtoisa emoni!
Nyt sain rahoja paljon.
Vai ostan pyhäisen pyssyn?"
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit vellot keskimmäiset.
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Pyssy pillaista tekevi,
Sata miestä saattelevi,
Tuhat miestä turmajavi."
Ylen mies ylen hyväinen,
Otti mielen mielehensä:
"Vai menen Konnulta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta?
Kalonniemen neito nuori,
Aivan nuori ja verevä."
Kielsit isot, emot j.n.e.
"Älä mene, et sinä saa!
Vasta eilen kosjot käivät,
Toiset kosjot tänä päänä.
Käivät kuptsat Kuusojalta,
Uuenlinnan isvossikat,
Pienet herrat Petteristä.
Ei se mennyt noillekana,
Ei tule sinullekana."
Toki meni, ei totellut
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vastuksia,
Kohti miehiä kovia.
Sai hän neien saaneheksi,
Morsiamen tuoneheksi.
Anterus Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Kuutta ratsua rakensi,
Alla kuuen kosjomiehen,
Seitsemättä itsellehen,
Kaheksatta neiollehen.
Sen hän kultahan kuvasi,
Hopeahan huoletteli,
Mihin itse istueli;
Sille hän vaskea valavi,
Mihin kaikki vellon kansa.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Meni Korkasta kosihin,
Kavalasta katsomahan;
Meni Konnuilta kosihin,
Kalonniemen neittä nuorta.
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit veljet keskimmäiset,
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Älä mene poikueni!
Älä mene, et sinä saa!"
Toki meni ei totellut,
Ajoi vasten, ei varannut,
Ajoi vasten vaaruuksia(!),
Kohti miehiä kovia.
Antero Ylisen poika,
Ylempäisen miehen poika,
Rahoi neion, tinki neion,
Nosti neion ratsahalle,
Hypytti hyvän selälle,
Toi neion isän kotihin.
Runon loppuosasta riittää näytteeksi edellinen toisinto, kuitenkin
täydennettynä paikoittain jälkimmäisen säkeillä, jotka on pantu
hakasien väliin.
Viikon villoilla makoitti,
Toisen viikon höyhenillä,
Kolmannen kukon sulilla.
Alkoi neitonen läsiä,
Kujerrella kultatukka,
Vaerrella valkopäinen.
Ylen mies ylen hyväinen
Alkoi neiolta kysyä,
Kassapäältä kannoitella:
"Oliko raskas kultaratsu,
Vai raskas hopearatsu,
Meielähän[479] tuotaessa?
Vai oli paulasi kovassa,
Vai oli vyösi kiinteässä,
Meielähän tuotaessa?"
Neito vasten vastaeli,
Vasten vastahan saneli:
"Ei ollut raskas kultaratsu,
Eikä raskas hopearatsu,
Ei ollut paulani kovassa
Eikä vyöni kiinteässä;
Olit vaivat vatsassani,
Syämessäni kipeät."
Otti villat viimeisetkin,
Aivinatkin ainoaiset,
Meni noijille Venahan,
Ala linnan arpojille.
Noiat katsoit nuolihinsa,
Arpojat kuraksihinsa,
Noiat sanoit nousevansa,
Arpojat ylenevänsä.
Ylen mies ylen hyväinen
Otti tuon totellaksensa,
Pian tieltä pyörähtihe.
Tuli matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen;
[Kirkko vastahan tulevi].
Alkoi soia kirkon kellot,[480]
[Parkua papin pasunat].
Seisottihe tien selälle,
Kuuntelihe, kääntelihe:
"Mitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat?"
Kirkon katsoja kavala,
Kirkon vahti liian viisas,
Sanoin laati, suin läkäsi:]
"Sitä soivat kirkon kellot,
[Parkuvat papin pasunat];
Ket viimein vihillä käivät,
Niitä kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Pian tieltä pyörähtihe,
Meni matkoa vähäsen,
Teki tietä pikkaraisen.
Kalmat vastahan tulevat.
Hän luokse luottelihe,
Likemmä lähentelihe,
Kysytteli, kannoitteli:
"Hauankaivajat kavalat![481]
Kelle hauta kaivetahan?
Kuka meistä koissa kuoli,
Vai kuoli korottajani,
Vai katosi kantajani?"
Hauankaivajat kavalat[482]
Tuon vastasit, noin sanoivat:
"Eipä kuollut sun isosi,
Kaonnut korottajasi,
Kuoli kulta kumppalisi,
Vaipui vaippasi alainen."[483]
Ylen mies ylen hyväinen
[Puri huulta, väänsi päätä],
Meni matkoa vähäsen,
Pellolle kylän perähän.
Kuuli koissa kolkettavan,
Naapurissa nalkettavan:
"Mitä koissa kolketahan,
Veräjillä veistetähän?"
Kysytteli kannoitteli:
"Mitä veistät velvyeni,
Sepitset[484] sula setäni?
Vai veistät sotivenoa,
Sotilaivoa rakennat,
Sotipaatta paukuttelet?"
Vellot vasten vastasivat,
Vasten vastahan sanoivat:
"En veistä sotivenettä,
Sotilaivaa en rakenna,
Sotipaatt' en paukuttele;
Veistän kahta kalmopuuta.
Kahta kuollehen kotia,
Kaonnehen[485] kartanoa.
Teiät kaksin kalmatahan,
Yhennähan hauatahan."
Ylen mies ylen hyväinen
Iski kahta kämmentähän,
Kuin on [kahta kalman usta];
Viskas viittä sormeansa,
[Kuin viittä Viron vipua.
Tuli tuimana tupahan,
Neito kolkassa läsivi,
Kujertavi kutritukka.
Veti veitsen reieltänsä,
Tempasi tupesta tuiman,
Pahan parkkinahkasesta.
Iski kerran neitoansa,
Toisen kerran itseänsä.
Niitä kaksin kalmattihin,
Yhellähän hauattihin].
Anteruksen mainesanat alkusäkeessä: _ylimö eli ylisen, myös yläisen ja
ylimmän poika, joskus ylimäin jyrki_,[486] sekä kertosäkeissä
_ylimmäisen poika ja ylen mies, ylen hyväinen_ osoittavat selvästi,
että on kysymys keskiaikaisesta ylimyksestä eli ritarista, kuten
Jusleniusenkin säilyttämästä katkelmasta käy selville.
Kotiintulo koulusta tavataan vielä eräässä Hevaan kappaleessa vähän
laveamminkin kuvattuna.[487]
Oli koulussa kovassa,
Siis vitsaista vihaista,
Katikaista kaiskeaista.
Tuli koulusta kotihin,
Sitoi kokkahan heposen,
Pani paatin patsahasen,
Kultaharjan kuuritsahan,
Kultakukkia etehen.
Itse tuulena tupahan,
Savuna salin sisähän,
Viskas kirjat kiukahalle,
Passit parvelle lähetti,
Kannelle kypäräspään.
Kintahat kypärän päälle.
Vaan siihen on aivan selvästi vaikuttanut toinen "Koulusta paenneen
pojan" runo (Kanteletar 3:s painos III. n:o 132), joka on kaikkialla
Inkerissä tunnettu, esim.[488]
Läksin skouluhun kotonta,
Oppihin omilta mailta,
Kova oli koulu käyäkseni,
Raskas raamattu lukea.
Viskasin kirjat kiukahalle,
Raamatut rahin nenähän,
Kissat kirjasta lukivat,
Kasit katsoit raamatusta.
Läksin kotihin kulkemahan,
Veräjille vieremähän. --
Tästä runosta on myös päänäytteessä johtunut: "oli koulussa kovassa",
niin että varsinaisesti Anteruksen runoon kuuluvaksi jää yksistään säe:
"tuli koulusta kotihin."
Rahille raisusti istahtaminen sekä kypärän ja kintaitten heittäminen
ovat lainatut "Kunnottoman miniän" eli tyttärensä tappajan emon runosta
(Kant. 3:s pain. III. n:o 98), jossa poika kotiin tultuansa pahoilla
mielin äidille ilmoittaa, ettei saa ketään vaimokseen monien sisariensa
tähden.
Anteron keskustelu äitinsä kanssa kosinnastaan on niinikään useamman
runon säkeistä kokoonpantu. Hänen kysymyksensä ja sukulaisten yhteiset
vastaukset on saatu "Lauri Lappalaisen" runosta (vrt. Kant. 3:s p. III.
n:o 69), joka on yleinen Karjalan Kannaksella ja Keski-Inkerissä on
tavattu seuraavassa muodossa:[489]
Sousin jousin miehen verran,
Sain rahutta ennen muita.
Kuhunpa panen rahani,
Kuhun kultani kuvoan?
Vai ostan pyhäisen pyssyn?
Kielsit isot, kielsit emot,
Kielsit vellot keskimmäiset,
Kielsit nuoremmat sisaret:
"Älä osta velvyeni!
Pyssy pilloja tekevi,
Sata miestä saattelevi,
Tuhat miestä turmajavi."
Sousin, jousin j.n.e.
Vai ostan pyhäisen miekan?[490]
(Yhtäläinen vastaus).
Sousin, jousin j.n.e.
Vai ostan pyhäisen vaimon?
Käskit isot, käskit emot,
Käskit vellot j.n.e.
Osta osta velvyeni!
Vaimo poikia tekevi,
Laivan lapsia latovi,
Ruotsin suurehen sotahan,
Turkin tuiman tappelohon.
Kosinta Konnusta ja Kelloniemestä kuuluu Naisensa tappajan runoon
(kts. I. s. 168-9). Myös rukkasten saaneiden kosijain luettelo on
ilmeisesti muodostunut muiden inkerinmaalaisten runojen vaikutuksesta.
Vaikkei siis Anteruksen runoon alkuperäisesti kuuluvia säkeitä jää
tähänkään kohtaan aivan monta, on sen sisällys kuitenkin hyvin selvä:
Anteruksen kosiin pyrkiminen -- äidin epääminen sen johdosta, että
siellä monet muut ovat turhaan käyneet -- Anteruksen lähtö kaikista
varoituksista huolimatta.
Anteruksen lähtövarustukset: 6-7, harvoin 8:n ratsun rakentaminen
vaskeen, hopeaan ja kultaan, vastaavat täydellisesti Jusleniusen
säilyttämää kuvausta 6-7 hopea- ja kultakilvestä. Kuitenkin on tämäkin
kohta enimmiten turmeltunut; jo menomatkalla on Anterolla ikäänkuin
mukanaan noudettava nuorikkonsa ynnä tämän kaasot, esim.[491]
Kuusi ratsua rakensi
Ala kuuen kosjosmiehen,
Seitsemättä itsellehen.
Sen hän vaskehen valeli,
Mihin nosti nuohinaiset;
Sen hän tiippasi tinahan,
Minne muutti muut väkensä;
Sen hän kultahan kuvasi,
Mihin nosti nuorikkehen;
Sen hän huohteli hopein,
Mihin itse istueli.
Toisinaan monistetaan ratsujen luku sata-, jopa tuhatmääräiseksi:[492]
Satuloi sata hevosta,
Satoihin satulavöihin,
Tuhat jouhta jouvutteli,
Tuhansihin palkimihin.
Nämät säkeet ovat luultavasti kuuluvia runoon "Sodasta Narvan
tienoilla" (Kant. 3:s p. III. n:o 56; vrt. tutk. I. s. 204).
Hevaan puolella ei ole löytynyt kappaletta, jossa sekä Anteruksen
koulusta kotiin tulo että kosiin varustautuminen yhdessä olisivat
säilyneet. Että molemmat piirteet runoon oleellisesti kuuluvat,
todistaa, paitsi Jusleniusen näytettä, myös muuan läntisimmässä
Inkerissä, Narvusissa tavattu toisinto Anteruksen runon
alkupuolta.[493]
Iivana pojut Kalervo,
Käpykenkä, nahkapaula,
Kävi koulussa kovassa,
Raskahassa raamatussa.
Tuli koulusta kotihin,
Viskasi kirjat kiukahalle,
Paperit pakon nenälle.
"Kova on koulu käyäkseni,
Raskas raamattu lukea;
Kissat kirjoja lukevat,
Kasit rapsivat raamattua."
Alkoi kysyä emolta:
"Oi emyt vanha emoni,
Vanha mamma vaalijani!
Näitkö neitoa kasvavana.
Tukkapäätä tuultavana?"
Emyt vaite vastaeli:
"Poikaseni ainoani!
Näin mä neion j.n.e.
Vaan ei sitä sulle panna;
Ei pantu paremmillekaan.
Kävi Ruotsista rovasti,
Kävi piispa pappilasta,
Kävi herrat näiltä mailta;
Ei tuo pantu niillekänä,
Eikä panna sullekana."
Kysyttyään, onko sinne mainen vai merinen matka, Iivana:
Kuusi miekkaa kukitti
Kuuen vyöllä kosjolaisen.
Sitten hän lähtee laivoilla. Jatko siirtyy toiseen runoon, jolla on
vastineensa Kantelettaren runossa "Riion poika" (III. n:o 15). Toisessa
Narvusin kappaleessa esiintyy 6-7 laivan ehittäjänä:
Alermo Ylennän yrkkä,
Kaiken vallan maan hyvä.
Kolmannessa on vielä ratsujen varustaminen säilynyt.[494]
Kuutta laivaa kukitti
Alle kuuen kosjolaisen,
Seitsemättä itsellehen.
Kuutta pyssyä puhisti --
Rauatti hevosta kuusi --
Seitsemättä itsellehen.
Näin pitkälle on siis inkeriläinen Anteruksen runo juoneltaan
Jusleniusen tunteman länsisuomalaisen runon kera täydesti yhtäpitävä.
Vaan enempää johtoa tästä jälkimmäisestä ei ole. Se on nähtävästi ollut
vaillinainen ja siinä kohden erehdyttävä, että neito muka olisi jo
omassa kodissaan kuollut.
Keski-inkeriläisen runon jatko, jossa Antero säännöllisesti saa neidon
tuoneeksi, ennen kuin tämä sairastuu, on ilmeisesti oikealla tolalla.
Kysymys neidolta: "oliko raskas kultaratsu?" j.n.e. ja hänen
vastauksensa, että: "sydämess' oli kipeät" on epäilemättä oleellisesti
runoon kuuluva; samoin Anteron palatessa neidolle apua hakemasta
kellonsoiton kuuleminen ja haudankaivajain kohtaaminen.
Sitä vastoin ovat Inkerin puolella lisään tulleita piirteitä: meno
noidille Venahan (kyliä Soikkolan puolella), tavallisemmin vielä
Virohon, ja alle linnan s.o. Narvan[495] arpojille sekä viimeisten
villain, ja ainokaisten aivinojen ottaminen mukaan niille palkaksi;
samoin keskustelu ruumisarkkua veistävän veljen kanssa. Ne ovat kaikki
lainatut Marjoja syötyään sairastuneen äidin runosta, jolle tytär
lähtee apua hakemaan, esim.[496]
Minäpä noijille Virohon,
Alle linnan arpulille.
Eivät nouse nuoret noiat,
Vanhat arpojat asetu,
Akan vanhan vaalijaksi.
Annoin niitä, annoin näitä,
Ainoani aivinani,
Ja viljani viimeiseni,
Annoin kultaa piolla,
Hopeata kahmalolla.
Nousi yksi nuori noita,
Vanha arpuli asettui,
Akan vanhan vaalijaksi.
Minä kiireeltä kotihin.
Kuulin koissa kolkatahan,
Veräjällä veistetähän,
Saranoilla salvetahan.
"Mitä veistät velvyeni,
Sepitset sula setäni?
Vai veistät sotavenoa,
Sotalaivoa rakennat,
Sotiairoja asetat?"
Vello vaite vastaeli:
"En veistä sotavenoa j.n.e.
Veistän kuollehen kotia,
Maahan mennehen majaa."
Minä tuiskahin tupahan,
Ahavana porstuahan;
Emo on pesty penkin päällä,
Laaitettu laavitsalla.[497]
Myös keski-inkeriläisen muodostuksen loppuponsi on ilmeisesti jonkun
muun runon vaikutuksesta vääntynyt. Kuolemaisillaan olevan neidon
pistäminen kuolijaaksi -- ikäänkuin varmuuden vuoksi -- ennen
itsemurhaa, on Anteruksen runon juoneen nähden peräti sopimaton.
Paraiten tämä loppu soveltuisi Kullervon (Inkerin puolella: Turon)
sisaren runoon,[498] josta ainakin epätoivoinen kätten yhteen lyöminen
on Anteruksen runoon lainattu.
Kantelettareen on Anteruksen runo liitetty vasta sen kolmannessa,
lisätyssä ja uudesti muodostetussa painoksessa (III. n:o 36; myös
4:nnessä n:o 62). Aivan oikein on Lönnrot loppuponnen muuntanut siten,
että Antero iskee veitsen ainoasti omaan sydänalaansa.[499] Sen jälkeen
on hän vielä liittänyt kuvauksen, miten kahden puolen puroa haudattujen
kummuille kasvaa kaksi nuorta koivua, joiden sekä juuret että latvat
yhtyvät. Tätä Anteruksen runon useimpiin ulkomaalaisiin vastineihin
kuuluvaa piirrettä ei vaan ole missään runon suomalaisessa
kirjaanpanossa tavattu. Lönnrot on sen saanutkin toisesta Ogoin ja
Hovatitsan runosta, jota Suomen Karjassa lauletaan.[500] Aivan
löytymätön ei kuitenkaan Anteruksen runo ole ensimmäisessäkään
Kantelettaren painoksessa. Siitä nähdään alkusäkeet runossa "Anterun
surma" (III. n:o 14; vrt. myös n:o 17), joka kolmannessa painoksessa
esiintyy oikeammalla nimellä "Katri ja Hannus" (III. n:o 37).
Toisinnon, johon Hannuksen vaihdos Anterukseen perustuu, oli Lönnrot
löytänyt Enosta. Vähäistä myöhemmin tapasi Ahlqvist viereisestä
Ilamantsin pitäjästä samanlaisen kappaleen Hannuksen surma-runoa, jossa
myös jälki Anteruksen tuloa koulusta, vaikka väännetyssä muodossa, on
säilynyt:[501]
Anterus ylinen yrkä,
Ylimmäisen miehen poika,
Oli Oulusta tuleva,
Matkotieltä matkustava.
Ilamantsissa on vielä Anteruksen nimi liittynyt Vipuseen, ensin
kertosanana säeparissa:[502]
Viikon on Vipunen kuollut,
Kauan Antero kaonnut,
ja siitä samassa säkeessä etunimenä, jota Vipunen ikäänkuin sukunimenä
seuraa.
Samoin kuin Inkerin virren, muodostavat siis Anteruksenkin runon jäljet
kolmion: Länsi-Suomi--Keski-Inkeri--Ilamantsi. Ja koska yhtä vähän kuin
edellisen suhteen on syytä olettaa runon kulkua Inkerin ja Ilamantsin
välillä, täytyy jälkimmäisenkin leviäminen ajatella aikoinaan
tapahtuneeksi siten, että se Länsi-Suomesta on erikseen suuntautunut
Karjalan kannaksen kautta Inkeriin ja erikseen taas Ilamantsiin
suoristautunut.
Että Anteruksen runo käsittelee samaa ainetta kuin laulu Morsiamen
kuolosta ja on toisinto samaa yleiseurooppalaista ballaadia, siitä
tuskin lienee epäilystä. Ihan ilmeistä on myös, että runo on laulua
melkoista aikaisempi. Inkeriin se on levinnyt tietenkin samaan aikaan
kuin muutkin länsi-suomalaiset runot eli 1600 luvulla. Kullankiiltävien
ja hopeanhohtavien kilpien mainitseminen Jusleniusen kappaleessa johtaa
ajatuksen taaksepäin aikaan ennen ampuma-aseiden käytäntöön tulemista
eli ainakin 1400 luvulle. Mahdollisesti nimitys Uusi Turku, jos se on
tarkoitettu vastakohtana vanhemmalle Koroisten Turulle, siirtää runon
1300 luvulle, jolloin nykyinen kaupungin asema oli todella vielä
"uusi."
Kaikissa tapauksissa on Anteruksen runo keskiajan loppupuolelta,
jolloin skandinaavilainen ritarirunous kukoisti. Siitä onkin etsittävä
suomalaisen muodostuksen esikuva. Ruotsalaisilla löytyy esillä olevaa
ballaadia myös vanhempi muoto, joka ilman mainittua mautonta johdantoa
alkaa suorastaan sulhasen unella morsiamensa kuolemasta ja jossa
refrängi, keskiaikaisen tanssilaulun tunnusmerkki, on vielä säilynyt.
Laulussa Niilo herttuasta (Hertig Nils) esitetään,[503] mitenkä hän
herää lintusen lauluun, joka ilmoittautuu morsiamen sanantuojaksi. Heti
hän satuloi hevosensa ja lähtee kiireesti ajamaan. Tiellä kuulee kirkon
kellojen soivan ja saa vastaantulijoilta tietää morsiamensa kuolleen.
Sitten nähtyään haudankaivajat, vetää sormistaan viisi sormusta ja
jakelee ne, käskien kaivaa haudan niin leveäksi, että sinne kaksi
mahtuu. Liki kylää kohtaa vielä paarinkantajat, jotka pysäyttää,
kiinnittääkseen kuolleen poveen kultakoristeen morsiuslahjaksi. Viimein
asettaa miekan ponnen kiveä vasten ja kärjen vasten omaa rintaansa.
Haudalle kasvaa lehmus, jonka lehvät syleilevät toisiaan yli kirkon
harjan.
Tässä niinkuin myös muutamissa tanskalaisissa ja norjalaisissa
refrängilauluissa[504] on kuitenkin suomalaisesta runosta eriävää se,
että mies on poissa naisen luota tämän sairastuessa. Mutta Saksassa
löytyy vielä toinen muodostus, jossa aviomies lähtee vaimolleen apua
hakemaan ja palatessaan saa tiedon hänen kuolemastaan. Siitä löytyy
katkelma jo 1500 luvulta, vaan täydellisenä se on vasta 1800 luvun
alussa kirjaanpantuna.[505]
Herralla oli tyttönen,
Annikki oli nimi sen.
Hänet herralle piti naittaa,
Rajakreivin rouvaksi laittaa.
"Älä, äiti, anna miehellen,
Vast' yhdentoist' oon vuotinen,
En elä kauemmin vuotta,
Olen lapsi ja kuolen suotta."
Kun vuosi kului umpehen,
Nuor' rouva vaipui vuoteesen
Ja pyysi, jos herra joutais,
Ett' äidin apuhun noutais.
Kun linnaan herra ennätti,
Vastaansa astui anoppi.
"Terve tultua, rakas poikan'!
Miten tyttäreni mun voikaan?"
-- "Hän hyvin voi ja huonosti,
Ois pojan tulo toivoni,
Vaan pelkään, hätä hällä ollut,
Kun tulemme, ett' on kuollut."
Takaisin herra ratsasti,
Keralla ajoi anoppi,
Niin kuuli kellojen soivan,
Ja paimenen ilakoivan.
"Rakas paimen virka joutuisaan,
Mitä luostarissa soitetaan,
Joko iltakelloset raikuu,
Vai kuollehelleko kaikuu?"
-- "Ei ole illan aikakaan,
Vaan kuollehelle soitetaan,
Rajakreivin on nuori immyt
Kera lapsen manalle mennyt."
Kun ratsasti hän portillen,
Pihalta näki huoneesen,
Jossa kolme tuohusta paloi
Ja teiniä kolme lauloi.
Kun astui sisään ovesta.
Vaimonsa näki paareilla,
Ja kuolleita oli kaksi,
Käsivarrella lepäs lapsi.
Hän punaisille huulillen
Suudelma painoi viimeisen,
Niin miekan välkkyvän veti,
Sydämeensä syöksi sen heti.[506]
Ja äiti yksin jäätyään
Kivelle istui itkemään,
Kovalla kivellä itki,
Ja sydän pakahtui ratki.
Laulu loppuu kuvaukseen nuoren rouvan haudalle kasvaneesta kolmesta
liljasta. Kolmannessa on kirjoitus: "me olemme kaikki Jumalan luona,
jotka toisiamme rakastamme". Sen johdosta kaivetaan rajakreivi
hirsipuun alta, jonne hänet itsemurhaajana on haudattu, ja lasketaan
vaimonsa viereen kirkon alle.
Tätä muodostusta ei ole tavattu Ruotsissa, mutta että siellä on
aikoinaan sentapainen laulu löytynyt, todistaa suomalainen runo. Sillä
muutamilla sen lisäpiirteillä, jotka täytyy pitää runoon varsinaisesti
kuuluvina, on vastineensa parissa ruotsalaisessa ballaadissa.[507]
Toisessa herra Olavi tulee koulusta kotia. Äiti ottaa hänet itkien
vastaan. "Suretko sitä, että olen neitosen kihlannut?" Äiti ilmoittaa
unessa nähneensä, että tuli poltti Olavin ja hänen morsiamensa; joka
myös todellisuudessa tapahtuu. Toisessa laulussa herra Peder kysyy
nuorikoltansa, joka tiellä vietäessä väsähtää: "oliko satula kovin
ahdas vai tuntuiko matka liian pitkältä?"