Kantelettaren tutkimuksia 2 - 08

muutamassa raudanluvussa Kankaanpäästä.[324]
Pehmennä rauta,
Kovenna rauta,
Pidä viha!
Koska silloinkin pehmennit,
Kun piru kahleiss' oli.
Suorasanaisia tarinoita pahan hengen kahlitsemisesta on löydetty myös
Norjan Lappalaisilla ja Saarenmaan Virolaisilla. Edelliset kertovat
_Perkel'in_ taistelusta _Jubmel'in_ kanssa seuraavasti.[325] Perkel oli
laatinut rautakahleet, joilla hän sitoi Jubmelin, heittäen vielä suuren
vuoren hänen päälleen. Mutta Jubmel pääsi irti, sitoi vuorostaan
Perkelin sekä viskasi vuoren hänen päälleen. Kun Perkel jälleen sieltä
irtautui, niin kiveä ja tomua lensi ilmaan. -- Jälkimmäisillä on
tämäntapainen tarina.[326] Nuoren Jumalan, Jeesuksen, astuttua alas
helvettiin, paha henki, joka ei häntä tuntenut, käski sulkea oven. Vaan
Jeesus sen avasi ja muutti samalla rautaiset ovipuoliskot kultaisiksi.
Paha henki yritti niitä jälleen kiinni panemaan, etteivät ihmissielut
pääsisi ulos. Silloin Jeesus läheni häntä ja pani vasemman kätensä
nimettömällä sormella hänen kaulaansa yhden ainoan rautaisen kahleen,
joka paikalla meni lukkoon: tee mitä tahdot, et saa auki! Ihmissielut
Jeesus vei sitten mukanaan taivaasen.
Niinkin yhtäläisten tarinain ilmestyminen Länsi-Suomessa, Norjan
Lapissa ja Saarenmaalla, joihin kaikkianne on skandinaavilainen
vaikutus ulottunut, ei ole mitenkään muuten selitettävissä, kuin
olettaen skandinaavilaisissakin maissa olleen keskiajalla yleisen
kansankäsityksen, että Vapahtaja on helvetissä pahan vallan
kaularautaan kahlinnut.[327]
Luojan virren tutkimuksessaan Borenius osoittaa, mitenkä mainittu
käsitys perustuu n.k. Nikodemuksen evankeliumiin.[328] Tämän mukaan oli
Jeesus astuessaan alas tuonelaan kukistanut kaksi pahaa henkeä:
saatanan eli kuoleman ruhtinaan, jonka oli tallannut maahan, sekä
manalaisten ruhtinaan perkeleen, jonka oli ottanut kiinni, päästäen
samalla vapaiksi ne vanhurskaat, jotka perisynnin tähden olivat
sidottuina. Samassa apokryyfisessä evankeliumissa häämöittää myös
suomalaisen runon perusajatus: pahan vangitsemisesta viekkaudella.
Kuoleman ruhtinas oli jo riemuinnut, toivossa saavansa valtaansa
Jeesuksen, joka sanoilla: "minun sieluni on murheissaan kuolemaan
asti", oli muka ilmaissut häntä pelkäävänsä, vaan manalaisten ruhtinas
oli silloin varoittanut: "lausuessaan kuolemaa pelkäävänsä, on hän
ainoasti tahtonut sinua pettää."[329]
Nikodemuksen evankeliumi on keskiajalla ollut paljon käytetty, niinkuin
muistakin Luojan virren osista olemme nähneet. Sen vaikutus on
huomattavissa esim. Englannin katolisessa runoudessa. Vanhin
englanninkielinen runoilija Caedmon, joka eli 7:nnellä vuosisadalla,
kuvailee saatanan valituksessa, mitenkä kova rauta tulikuumana taottiin
hänen ympärilleen renkaiksi, joilla Jumala oli hänet nimenomaan
kaulastakin kiinni sitonut.[330]
Kristillisen vaikutuksen alaisina ovat niinikään muodostuneet
islantilaisten vanhoissa lauluissa ja tarinoissa kertomukset pahan
Lokin ja hänen poikansa Fenris-suden kahlitsemisesta. Jälkimmäisen
saavat Aasat petoksella houkutelluksi kolmesti itse koettelemaan
yllensä heidän tuomiaan kahleita. Lokin he taas kiinnittävät kallioon
toisen hänen poikansa suolilla, jotka samassa muuttuvat raudaksi.[331]
Tietystikään eivät nämät Edda-tarut, joita tuskin Ruotsissa lienee
tunnettu, ole suomalaisen runon kehitystä aiheuttaneet. Vaan sen voinee
näistä päättää, että skandinaaveillakin on löytynyt legendoja, joissa
on kuvailtu pahan hengen kahlinnan tapahtuneen petoksella sekä
kahleitten kaulaan pannessa koventuneen. Viimeksimainitun piirteen
suomalaisessa runossa voinee siis pitää alkuperäisenä, vaikka
se on unohtunut inkeriläisistä toisinnoista, joissa muutenkin
loppu on vähimmän eheänä säilynyt. Huomattava on myös Luojan
ylösnousenta-virressä päivänpaisteen sulattava vaikutus kiviin tai
metalleihis, joka edellyttää mielikuvaa niiden muinaisesta pehmeydestä
ja sulavuudesta.

10. Luojan surma-virren laajennus Suomen itäisimmässä Karjalassa.

Suomen Itä-Karjalassa, niinkuin olemme nähneet, ei Tapanin virrestä
löydy jälkeäkään, ja Neitsyt Maarian virren kappaleet ovat siellä
osaksi kadonneet, osaksi harvinaiset tai muihin yhteyksiin eksyneet.
Päin vastoin kolmas Luojan virren osista, Luojan surma-virsi, on siellä
sekä runsaasti että hyvin edustettuna. Ja sitä on vielä koetettu
edelleen kehittääkin.
Suomen itäisimmässä Suojärven pitäjässä löytyy keskellä saloa Maanselän
rinteillä yksinäinen Kotajärven kylä. Suojärven eteläpäästä, jonka
vasta nykyisin rakennettu neljättä peninkulmaa halki soiden suoristava
maantie yhdistää lähimpään kylään Suistaman puolella, on vielä
astuttava parin peninkulman pituista jalkapolkua. Tien löytämiseksi ei
opasta kaipaa, vaikka koko välillä on vain yhdessä kohti ihmisasumus
eikä vastaantulijoista toivoa, sillä muuta polkua ei haaraannu sivulle
uralta, joka tuopi ja viepi tuohon umpisopukkaan. Yksinkulkijasta
tuntuu ikäänkuin vaeltaisi tarujen Tapiolassa, ja mesikämmenen tielle
jättämät jäljet hänelle havainnollisestikin osoittavat, ettei metsän
kuningas asusta aivan kaukana. Vihdoin iso, aukea halmemaa ilmaisee
karjalaisen -- ensi tunnelmassa sanoisi: kalevalaisen -- kylän löytyvän
tässä korven kätkössä.
Kotajärvellä on myös Luojan surmavirsi saanut viimeisen tyyssijansa
Suomen rajojen sisäpuolella. Että tämä Itä-Karjalaan saapuessaan heti
sinnekin on tien osannut, todistaa ennen huomautettu alkuperäinen
piirre päivän sulattavasta vaikutuksesta Luojan haudan päällepainoksi
pantuihin kiviin, joka ainoasti siinä paikassa mainitulla alueella on
säilynyt.
Vaan lisäksi on Luojan surma-virsi Kotajärvellä saanut useita vallan
uusia lisäyksiä. Muuallakin Suojärvellä on mainitun virren runomitta,
itäsuomalaisten kielimuotojen vaihtuessa yhä enemmän aunukselaisiin, jo
monessa kohdin rikkoutunut, niin että se paikoitellen lähenee
suorasanaista esitystä. Siitä syystä ei ollut enää vaikea tähän
yhdistää semmoisiakin tarinoita, joilla ei alkuansa ollut minkäänlaista
runomittaa, sovelluttamalla niihin jonkinlaista poljennontapaista.
Maisteri Hj. Basilier, joka talvella 1884 kirjoitti muistiin Luojan
surma-virren Kotajärvellä, huomauttaa, että alku siihen osattiin vain
suorasanaisessa muodossa, ja että laulaja ynnä eräs toinen vanhempi
vaimo esittivät sen seuraavin piirtein.[332] Muutamalle tsaarille
syntyy _Iuta_ poika. Vanha ukko tulee katsomaan lasta: "lapsi tämä
hyvä, vain merkit eivät ole hyvät." Sen tähden tsaari panee lapsen
tynnöriin ja työntää mereen. Kauan kuplittuaan Iuta lopulta
sortuu pakanamaahan toisen tsaarin luo, joka hänet ottaa omaksi
lapsekseen, kun on ylen kaunis katsoa. Jäljestäpäin syntyy kuitenkin
tsaarinnallekin poika, jota koulutetaan Iutan kera. "Shkolassa" Iuta
tappaa kasvatusveljensä ja pakenee, osuen takaisin syntymämaahansa.
Siellä kun kerran menee hedelmiä varastamaan puutarhasta, jota tsaari
itse vartioitsee, tulee tietämättään murhanneeksi oman isänsä.
Murhaajaa tuntematta leskitsaarinna valitsee miehekseen Iutan hänen
muhkean muotonsa tähden. Vasta yhdeksäntenä päivänä hän rupeaa
tiedustelemaan tämän elämänvaiheita. Seurauksena on, että Iutan taas
täytyy paeta. Hän joutuu nyt Vapahtajan luo, joka säälistä ottaa hänet
opetuslapsekseen.
Opetuslapsena ollessaan, jatkuu kertomus, Iuta kerran menee pakanain
linnaan, jossa juuri sattuu olemaan "praasnikka" eli juhlanvietto.
Täällä Iuta humaltuu ja pettää Vapahtajan. Hädän tullessa jättävät
hänet muutkin opetuslapset. Pakanat nyt ottavat Vapahtajan kiinni,
rääkkäävät kuolijaaksi ja vihdoin hautaavat, niinkuin virressä
kuvataan. Ylösnoustuansa tahtoo hän ottaa Iutankin, samoin kuin muut,
uudestaan opetuslapsekseen, vaan tämä lähtee järven yli pakoon ja
hukkuu.
Edellinen osa kertomusta on selvästi suorasanaista satua, venäläisen
kansantarinan välityksellä muodostunutta vanhasta legendasta, jossa
sekä raamatullinen kertomus Mooseksen lapsuudesta että kreikkalainen
taru onnettomasta Oidipous-kuninkaasta ovat Juudas Iskariotin
nimelle sovitetut. Tämän legendan mukaan, joka oli länsimaillakin
keskiaikaisissa käsikirjoituksissa ynnä uudemman ajan kansankirjasissa
yleisesti levinnyt,[333] oli Juudas varakkaan juutalaisen poika ja
joutui arkkuun pantuna Skariot nimiselle saarelle, jonka kuningatar
hänet korjasi. Kasvatusveljensä surmattuaan pakeni Juudas laivalla
Jerusalemiin, missä pääsi Pilatuksen palvelukseen. Puutarhavarkaus,
joka aiheutti isän murhan, tapahtui Pilatuksen mieliksi, ja palkinnoksi
tämä sitten naitti hänelle rikkaan lesken. Mutta jälkimmäisen osan
yritti samana kesänä kolmas 50 vuotias nainen tämän julkaisijalle
runomitalla esittää yhdessä jaksossa Luojan surma-virren kanssa. Hän
sanoi oppineensa omilta vanhemmiltaan ja saneli sen pyynnöstä myöhemmin
vielä kerran vähäisillä lisäyksillä ja vaihdoksilla.[334] Murteellista
äänneasua kirjakielelle sovittaessa on pitänyt hakasiin panna ne
muunnokset, joiden kautta tavuitten luku säkeessä lisääntyy, ettei
runopuku tuntuisi vielä vaillinaisemmalta kuin mitä se on; huomattava
on niinikään, että illatiivi murteessa päättyy h-äänteesen eikä pitkään
vokaaliin, esim. Myndäh (= Myntään), joten myös runomitta kevenee.
Neitsyt Maaria emonen on,
Pyhä on piika taivollinen;
Maariass' on maan alku vai,
Luojass' on maan synty vai,
Luojako maall' on ensin syntyi,
Kasvatti Maaria poikaansa,
Kaksikymmentä kaksi vuotta.
"Hoi maammoni kantajani,
Armas maion antajani!
Työnnäpä minut maan käyntään."
-- "Kuinpas minä sinut työnnän?"
-- "En minä yksin lähe.
Otan 10 braatjaa joukkoon,
Yhestoista itse lähen,
Kahestoista Iuda lähtee."
Lähteepä Luoja maankäyntään,
Pitkin maita matkailemaan,
Poikki sois[ta] polvittelemaan.
Matkaa Luoja joukon kanssa,
Suurell' on suol[la] matkaellaan.
"Elkää braatjat matkaelko!
Taivahalliset kellot kuuluu,
Nyt on tässä praasniekka."
Ruvetaan he praasnuimaan,
Tulipa heille leivän loppu.
"Kuka täs[sä] nuorin, kuka täs[sä] kierin,
Kuka menee leivän käyntään."
Iudapa sanoi ensimmäiseksi:
"Minä lähen leivän käyntään."
Hänpä se puuttuu
Hiitolaisien linnakuntaan.
Hiitolaiset häl[tä] kysytään:
"Mitäpä sinä tänne kävit?"
-- "Minä tulin leivän etsoon."
-- "Emmepä nyt leipää myö,
Ennen puolta päivää vai,
Myöskin meill' on praasniekka."
He ruvetaan toimittamaan:
"Mikä sinä miesi, kuka sinä miesi?"
-- "Minä olen miesi Maarian pojan joukkoa."
-- "Mittuinen on Maarian poika?"
Hälle ryypyt ryyppäytetään,
Häntä vielä ruuatetaan,
Jopa Iuda vesseltyypi.
"Minpä maksaa Maarian poika?"
-- "30 kultarahaa."
Häl[le] rahat annetaan vai,
Häl[le] leipää myyään vielä.
"Tulkaa te vai kestiin kohta,
Tulkaa nouseval[la] netälil[lä],
Neljän päivän (torstain) ja
Puolen päivän aikaan tulkaa!"
Ruvetaan neljän päivän
Puolen päivän aikaan syömään.
Luoja virkkoi:
"Nytpä meiän joukoss' ismen (petos)."
Iuda kysyi ensimmäiseks:
"Kuka täss' ismenän piti?"[335]
-- "Oota kotvan aikaa menee."
Syötiin he kotvanen vai,
Syntyipä se kohu suuri.
Katsoo Maarian poika,
Jopa Hiitolaisien komannot tullaan.
Iuda pakoon sauvahtihen.
Luoja avas' ikkunan i:
"Syöntä aika on rauha aika."
Hän kun puhalti pihalle,
Hiitolaiset polvillehen.
Vielä syötiin vero eelleen.
"Hoi nyt sinä Maarian poika!
Emmepä me sinust' eroo."
-- "Oha braatjat, oottakaa,
Ottakaa vain puoli tiimaa,
Ettekä te mene minun tuntijaksi,
Ettekä te mene minun tietäjäksi."
Tulipa heil[le] veron päättö,
Avas Luoja ikkunan i:
"Mitä lienette tahtonut,
Saatte tulla nyt jo tupaan."
Tultiin Hiitolaiset tupaan:
"Kuka täss' on Maarian poika?"
-- "Minä olen Maarian poika."
Ruvettiin häntä lyömään,
Kenpä pistää, kenpä iskee.
(Tähän liittyy kertomus sokeasta ukosta, joka Luojan
verestä saa näkönsä).
Sokee ukko sanoo:
"Pankaa keijäs tuohon kohtaan!
Vielä minä pistän häntä."
Toiset pantiin keijäs --,
Pisti häntä sokee ukko;
Lämmintä verta hälle tuli.
"Mitäpä tuos[sa] nyt hiilavaa tulee?"
Luoja sanoi:
"Voiapa sokee silmiäsi!"
Sokee verel[lä] voiti silmät,
Tulipa sokeel[le] silmät vielä.
Hänpä polvusilleen --:
"Voipa tuota suurta kummaa!
Ei tuo ois meiän piinattava,
Kun tuo minul[le] silmät antoi."
Sen jälkeen seuraa Luojan surma-virsi yhä samassa puutteellisessa
runopuvussa. Ensin esitetään Luojan hautaaminen ja ylösnousenta
auringon avulla, jolle Luoja lukee "oman virren" eli "luvun". Sitten
kerrotaan, kuinka Luoja kulkiessaan Hiitolaisien hiilikankahilla kuulee
pajasta taonnan ja lentää pyyn muodossa pajan katokselle. Mutta pyystä
näkyy laulajalle muistuneen mieleen, että toinen pyyn tarina on väliltä
unohtunut. Luoksensa saapuneet "braatjat" Luoja lähettää maammollensa
sanaa viemään.
"Hoi Maaria, älä itke!
Jopa on Luoja päässyt vai."
-- "Enpäs usko, enpäs smieti,
Äsken on tosi,
[Kun] pyyhyt pyrähtelee,
Keitetty pyyhyt kattilassa."
Silläpä sanal[la]
Pyy pyrähti, maa järähti,
Jeesuksen syän särähti.
"On se nyt jo tosi ollut."
Maaria polvusilleen --
Hänkö muka (niin) ihastuiko.
Nyt palaa runo siihen kohtaan, mistä oli keskeytynyt. Pajan katokselta
raon kautta katsottuaan, mitä Hiitolaiset tekevät, Luoja muuttuu
jälleen mieheksi ja astuu pajan kynnykselle. Omituinen lisäpiirre on
"tshiepin" (kahleen) kolmenkertainen takominen ja kestävyyden
koetteleminen, lisäten rautaa kolmesta puudasta yhdeksään. Tämä piirre
näkyy olleen jo Europaeusen Kotajärvellä tapaamassa Luojan surma-virren
toisinnossa[336] ja on tiettävästi venäläisperäisistä saduista
lainattu.
Vielä kääntyy runon ajatus takaisin Juudaksen kohtaloon. Hiitolaisen
sanansa voimalla kahlittuaan Luoja kutsuu seuralaisensa jälleen
ympärilleen.
Kaikk' on braatjat keräyttiin,
Jo on
Hiitolainen vangissa-ko.
Katsoo-ko, Iuda juoksee suon rannetta myöten.
"Hoipa Iuda, tule tänne!"
Katsahti: ka Maarian poika,
Braatjoin kera itse ompi.
Hän-kö se pakoon huskahtihen.
Hän-kö se viippa[s]i oikeel[la] käel[lä]:
"Mene sinä Hiitolaisel[le] yskään!"
Eikä runo tähänkään lopeta, vaan antaa Luojan edelleen matkailla
"braatjoin" kera.
Matka[s]i maita, matka[s]i soita,
Matka[s]i kaunihil[la] kaseksil[la].
Tulipa siinä
Mustan mullan murtaj[a] vastaan.
"Terve,
Jumalan apu kyntäjäl[le]!
Minä konsa täs[tä] matkaelin,
Tämä kohta oli
Pikkaraisen[a] vesikkona.
Nytpä on jo
Mustan mullan murrettavan[a]."
Matk. kylän rantoj[a] myöten.
Tuli paimonen vastaan vai.
"Minä täst' on konsa kuljin,
Nämä oltiin pienet vasat,
Nytpä ollaan lypsylehmät."
Meni hän i pagostalle.
"Minä täst' on konsa matka[s]in.
Viel' oli tässä Pagosta asettamatta,
Nytpä on
Papin parta homehes[sa],
Kirkon seinä kiitsimessä."
Ensimmäinen ja laajin näistä Luojan surma-virren liitteistä, Juudaksen
kavallus, tavataan venäläisenkin kansanlaulun aineena ja löytyy useassa
kirjaanpanossa sekä Iso- että Vähä-Venäjältä, joiden sisällys on
kuitenkin suomalaiseen virteen verraten melkoista suppeampi. Näytteeksi
suomennettakoon muuan Kazanin ja Nishni-Novgorodin tienoilla
muistiinpantu.[337]
Viikolla piinan Juuttahat
Kristusta takaa ajoivat.
Vaan eivät saaneet valtaansa,
Kun eivät voineet tuntea,
Vaikk' oli ilmi edessä. --
Apostolien pöydältä
Kun loppui leipä, torillen
He lähettivät Juudaksen.
Hän alkoi tiellä tuumata,
Mitenkä pettää Jumala.
Hän juoksi ristiin rastihin
Ylimpäin pappein taloihin:
"Kristuksen teille näytän mä,
Minulle kolmekymmentä
Jos kultarahaa maksatten."
-- "Oi Juudas, meille tarpeesen
Semmoiset miehet olisi."
Juudaspa rahat korjasi,
Sielunsa sulki helvettiin.
Lukittuansa sielun niin,
Ei enää mitään miettinyt,
Kristuksen vainoon yhtyi nyt.
Matkalla hänen kulkeissaan
Juutalaisjoukko kerallaan,
Kysyivät hältä: "mitenkä
Kristuksen meille näytät sä?"
Niin Juudas virkkoi: "katsokaat,
Te Juutalaiset sotilaat,
Kun Kristusta ma suutelen,
Te hänet siitä tunnetten."
Hän siten kiinni otettiin,
Kristukseen takaa tartuttiin.
Myös loppuosalla suomalaista Juudaksen virttä, joka kertoo hänen
paostaan ja tuomiostaan, on vastineensa slaavilaisten Vendien
samanaineisessa laulussa.[338] Jumala maita pitkin matkaellessaan tulee
vähäisen lesken mökkiin, jossa pyytää kortteeria. Lesken valittaessa,
ettei hänellä ole leipää, lähettää sitä hakemaan Juudaksen, joka
joutuisimpana tarjoutuu menemään. Juudas tapaa Juutalaiskadulla
pelaavia Juutalaisia ja menettää heille leivän ostoon annetut 30
hopearahaa. Ne saa sitten takaisin myömällä Mestarinsa. Vapahtajan
ilmoittaessa, että hänet on petetty, Juudaskin kysyy: "olenko minä?" ja
saa vastaukseksi: "paraiten itse tiedät."
Juudas oli nopsa,
Juoksi, minkä jaksoi,
Hirttäytyäksensä,
Katuin katkerasti.
Herra huusi jälkeen:
"Käänny, palaa, Juudas!
Anteeks' annan sulle,
Synnistäs' sun päästän."
Vaan Juudas juoksi yhä edelleen, tapasi ensin kuusen, jonka ei arvellut
kestävän, ja viimein haapapuun, johon hirttäytyi ja joka siitä syystä
vapisee aina tuomiopäivään asti.
Kuitenkaan ei kumpikaan mainituista lauluista ole edes välillisesti
vaikuttanut suomalaisen runon muotoon. Se on vasta Kotajärvellä
runomittaan pantu suorasanaisesta sadusta, jota muuallakin Suojärvellä
kerrotaan. Esim. eräs Hautavaaran kylässä kuulluksi ilmoitettu tarina,
joka alkaa Iudan syntymästä, esittää hänen petoksensa melkein samoin
sanoin ja kääntein, paikoittain vähän täydellisemminkin.[339]
Juudaksen runon ja Luojan surma-virren välinen kappale, joka kertoo
näkönsä saaneesta sokeasta ukosta, on toisinto keskiaikaista sekä
länsi- että itämaisen kirkon kirjallisuudessa tunnettua Longinuksen
legendaa.[340] Tämä perustuu Johanneksen kertomukseen (19: 34) yhdestä
sotamiehestä, joka Vapahtajan kuoltua avasi hänen kylkensä keihäällä,
niin että siitä vuoti veri ja vesi. Johannes vakuudeksi lisää (v. 35),
että "joka on nähnyt, on sen todistanut"; osoittaen vielä Raamatun
kirjoitusta (v. 37): "he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet."
Kreikkalaisen sanan _éodaxos_ "nähnyt", joka tietysti tarkoittaa
evankelistaa, saattoi helposti väärin sovittaa sotamieheen
merkityksellä "näkönsä saanut", johon niinikään mainittu Raamatun
ennustus näkyi viittaavan. Sitä paitsi sekoittui roomalaiseen
sotamieheen hänen päämiehensä, jonka toiset evankelistat kertovat
samana hetkenä seisoneen ristin kohdalla ja tunnustaneen: "totisesti
oli tämä ihminen Jumalan Poika."[341] Molemmista on kristillisessä
perintätiedossa säilynyt yhtäläinen muisto: kumpikin he tulivat
kristityiksi ja kärsivät marttyyrikuoleman Kappadokiassa; yhteinen oli
heillä muka nimikin Longinus. Ei siis ollut kumma, että he jo aikaisin
keskiaikaisessa tarustossa sulautuivat yhdeksi ja samaksi henkilöksi,
joka Kristusta keihäällä pistettyään näki ja tunnusti erehdyksensä.
Että "näkeminen" oli alkuansa ainoasti henkisesti tarkoitettu, unohtui
pian havainnollisemman kansanomaisen käsityksen tieltä, jonka mukaan
sotamies myös ruumiillisesti sai näkönsä Kristuksen verestä ja niin
muodoin oli ollut sitä ennen heikkonäköinen tai sokea.
Sotamiehen oletetusta sokeudesta seuraa, että hänelle toisten täytyy
antaa keihäs käteen. Lausetapa "vastaan otettuaan keihään", tavataan jo
Nikodemuksen evankeliumin käsikirjoituksissa, joissa on toisinaan vielä
se ajan muutos huomattava, että keihäällä pistäminen käy Kristuksen
kuoleman edellä.
Longinuksen legenda esiintyy Englannissa jo anglosaksilaisessa
kirjallisuudessa ja oli myös Irlannissa varmasti 800 luvulla tunnettu.
Vanhat Islantilaisetkin sen vastaanottivat, muodostaen siitä ikikauniin
tarunsa Balderista, jonka sokea Höder mistel-vesalla lävistää.
Vielä v. 1732 painetussa tanskalaisessa arkkiveisussa on se hyvin
säilynyt:
Talutettiin tuonne sokea mies
Ja kätehen keihäs tuotiin,
Hän pisti Jeesusta kylkehen,
Veri viaton maahan vuoti.
Niin pyhällä verellä pyyhittiin
Sen miehen silmiä siinä;
Sai sokea näkönsä takaisin,
Näki Jeesuksen kauhean piinan.
"Herra Jumala! minua armahda
Ja tekoa kurjaa tätä;
Nyt vieraille maille matkustan,
Isän, äidin ja heimoni jätän."
Ensimmäisellä värsyllä on vastineensa myös Saksalaisten hengellisissä
kansanlauluissa Kristuksen kärsimisestä ja kuolemasta, joita 1600
luvulta alkaen nykyiseen aikaan asti on lukuisissa kirjaanpanoissa
talletettu.[342] Siinäkään ei sokea ole roomalainen sotamies, vaan
nimenomaan Juutalainen.
Tässä kohden niinikään suomalainen runo osoittaa kansanomaisesta
lähteestä ammentaneensa, epäilemättä Venäläisten välityksellä. Muuten
on siihen myös vaikuttanut raamatullinen kertomus sokeana syntyneestä,
jonka silmiä Vapahtaja syljestään tehdyllä loalla voiteli (Joh. 9: 6).
Kertomus keitetystä pyystä, jonka lentoon pyrähtäminen saa Neitsyt
Maarian uskomaan poikansa ylösnousemisen todella tapahtuneeksi,
esiintyy myös muualla Suojärvellä Luojan surma-virren yhteydessä, vaan
aivan lopussa Hiiden sepän kahlinnan jälkeen ja suorasanaisessa
muodossa.[343] Lähtee Yläjumala kotiin astumaan. Kodissa nähdään: tulee
Jumala Äijän-päivänä (pääsiäisenä) kotiin. Viedään maammolle sana:
"tulee poikasi kotiin." -- "Jos ei tämä värttinä katkenne, kiehujasta
kattilasta pyy ei lentoon lähtene, sini en usko pojan tulevan." Jumalan
emä kun rupeaa ajelemaan (leipomaan), niin värttinä kädessä katkeaa ja
kiehujasta kattilasta pyy lentoon pyrähtää.
Samalla paikalla tavataan yhtäläinen tarina myös yhdessä
pohjois-aunukselaisessa Luojan virren kappaleessa.[344] Meni Jumala
kirkkoon. Tuotiin viesti äidille pääsiäisyönä: "poikasi on kirkossa."
Äiti sanoi: "en usko -- pyy on pantu kattilaan kiehumaan ja kukko --
pyy kun ei pyrähtäne lentoon kattilasta, kukko nousse kattilan pangalle
ja laula." Pyy pyrähti ja kukko lauloi. Sanotaan: "katso, jo tulee
poikasi kirkosta!" Hän oli stolalla (pöydällä) sultsinaa ajelemassa,
hän kun hyppäsi hyvällä mielin, ei malttanut piiraavärttinäistä
heittää, meni sen kanssa, juoksi vastaan. Poika rupesi siitä itkemään:
"minulla olisi muuta jo murhetta kyllälti, niin vielä maammo tulee
paalikan kera lyömään." Hän otti paalikan emolta kädestä ja katkasi
polvia vasten: "_buit prokka!_ (kirottu olkoon), kuka tänä päivänä
värttinällä ajelee eli lihaa kattilaan panee."
Viimeksimainitusta toisinnosta näkee selvästi, että tässä on tapahtunut
kahden eri tarun sekaannus. Toinen on Suomessa yleisesti tunnettu
tarina pyystä, joka Vapahtajan maan päällä kulkiessa oli ollut härän
kokoinen, vaan siitä että oli hänet säikäyttänyt, tuomittu pienenemään
maailman loppuun asti, kunnes vihdoin vaimon sormuksen läpi harasiivin
mahtuu lentämään.[345] Tuossa muuten suorasanaisessa sadussa on
pääkohta, säikäyttämisen kuvaus, runomitalliseksi muodostunut: "Pyy
pyrähti, maa järähti, Jeesuksen syän särähti", jota vastaava säepari
juuri Kotajärveläisessä laulussa esiintyy.
Toinen on Tapanin virrestä tuttu kukko-juttu, joka tässä ilmaantuu
alkuperäisessä käytännössään Vapahtajan kuoleman ja ylösnousemisen
vertauksena. Mainitussa yhteydessä se tavataan Galitsianpuolisilla
Vähä-Venäläisillä sekä suorasanaisena tarinana että runomitallisena
lauluna.[346] Ylösnousseen Kristuksen nähnyt Juutalais-tyttö tuo siitä
sanoman isälleen. Tämä ei ota uskoakseen: "silloin on hän ylösnouseva,
kun tuo paistettava kukko lähtee lentoon ja laulaa." -- Vanha
isovenäläinen käsikirjoitus[347] esittää ihmeen tapahtuneen kristityn
ja juutalaisen keskustelun johdosta jonakuna pääsiäisenä: paistettu
kana pöydällä oli räpyttänyt siipiään, päästänyt äänen ja tehnyt munan.
Viimeinen liite tavataan myös Basilierin kirjaanpanossa Luojan
surma-virren lopussa, vaan välittömästi Hiiden sepän kahlinnan jälkeen.
Se tarkoitti, selitettiin hänelle, Luojan maanneen niin kauan haudassa,
että lehmät, jotka hänen joutuessaan haudattavaksi olivat vasikkoina,
hänen ylösnoustuansa olivat lypsylehmiä j.n.e.
Tämä ei kuitenkaan ole runon alkuperäinen ajatus, niinkuin aikaisin
Europaeusen kirjaanpano, jossa se ilmaantuu Luojan surma-virren
kappalten välisenä liitteenä, selvästi osoittaa.
Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti hiilikankahia.
Katselevi, kuuntelevi,
Kotvin on korkottelevi.
"Kyntäjäinen, kylväjäinen!
Kun tulee parvi pakanan,
Sano silloin mennyeksi.
"Konsa oli kaski ajettavana,
Nyt on ruis leikattavana;
Silloin Luoja tästä proidi."
Hiihti soita j.n.e.
"Oi sinä paras paimoseni! j.n.e.
"Mä olin vasoin paimenessa,
Nyt on lehmät lypsettävät."
-- -- --
"Oi sinä paras pappiseni!" j.n.e.
"Viel' oli pappi panematta,
Kirkko oli laatimatta;
Papin parta on huutehessa,
Kirkon selkä jäkälässä."
Oikeastaan ei runo tähänkään paikkaan kuulu, eikä yleensä Luojan
surma-virsien yhteyteen. Suojärven seuduilta on Europaeus vielä
löytänyt toisinnon, joka liittyy Iro-neidon runon alkuun ja jossa
pakenevan Luojan paikalla on Neitsyt Maaria,[348]
Neitsyt Maaria emonen,
Pyhä piika taivahinen,
Suorinen sotisopihin,
Käsivarsin vaattehisin.
Marssi soita, marssi maita,
Sammalten sysisaloja.
Tuli ohran kylväjä vastaan.
"Oi on sinä ohran kylväjä!
Juoksee Juutas jälellä päin,
Kysynee, kons' on tässä Maaria matkai":
"Silloin täss' on Maaria matkai,
Kons' oli ohra kylvettävä;
Nyt on ohra leikattava."
-- -- --
Tuli lehmien paimo j.n.e.
"Kons' oli lehmät lähteminä,
Nyt on lehmät lypsäjinä."
-- -- --
Tuli kirkon salvaja j.n.e.
"Kons' oli kirkko salvettava,
Nyt on kirkko kiitsimessä,
Papin parta huutehessa."
Että Maaria on runossa alkuperäinen, käy selville sen ulkomaalaisista
vastineista. Ruotsista alkaaksemme tapaamme siinä Tapaninlaulun
kappaleessa, jossa Heroodes on säilynyt, seuraavan jatkon.[349] Josef,
jolle Herra unessa on ilmestynyt, suoriutuu Marian ja lapsen kera
Egyptiin. Tällä pakomatkalla he tulevat peltoaidan luo, jonka sisällä
näkevät kylväjän. Maria pyytää häntä, ettei sanoisi ketään koskaan
nähneensä, jos joku jäljestä päin tiedustelisi. Vaan kylväjä vastaa
luvanneensa Jumalalle, ettei ikinä valehtelisi. Niin Maria Jumalan
neuvosta kehoittaa kylväjää kiiruhtamaan kotiinsa ja noutamaan väkensä,
joka leikkaisi hänen kylvämansä viljan. Heroodeksen saavuttua nopeine
hevosineen, saattaa kylväjä hyvällä omalla tunnolla ilmoittaa, ettei
ollut ketään nähnyt, sen jälkeen kuin siementä oli peltoon siroittanut;
silloin oli mies vaimoineen ja lapsineen aasintamman selässä ohitse
ratsastanut. Heroodes pyöräyttää tuota pikaa vaununsa: "jos siitä on
niin pitkä aika, niin he ovat jo maailman päässä!"
Samalla paikalla se esiintyy myös mainitussa englantilaisessa
joululaulussa, jossa Tapanin sijalla vielä Viisaat miehet ilmaantuvat.
Siinä tosin Jeesuslapsi puhuttelee kylväjää, mutta muualla on ihmeen
tekijänä säännöllisesti Neitsyt Maaria; niin Katalooniassa, Ranskassa
ja Alankomailla. Etelä-Ranskassa toisinaan vielä seuraa kertomus
kumartuvasta Palmupuusta.[350]
Huomattava on, että jo Saksanmaalla slaavilaisten Vendien laulussa
takaa-ajajina Heroodeksen sijalla esiintyvät Juutalaiset.[351] Samoin
Itävallan Galitsiassa ja Vähävenäjällä, jossa äkillinen kylvetyn viljan
kypsyminen tavataan sekä suorasanaisena tarinana että runon
muodossa.[352] Edellisessä esiintyy Vapahtaja itse ihmeen tekijänä,
jälkimmäisessä Neitsyt Maaria.
"Jumal' aut, Jumal', kylänmies köyhä!"
-- "Sullekin terve, Jumalan äiti!"