Kantelettaren tutkimuksia 2 - 06

Kuhun on Luoja kuoletettu,
Jumalainen on kalmaeltu?
Syvä hauta kaivettihin,
Syvä hauta, rautapohja,
Yheksän sylen syvyysse.
Käsikyynär kymmenettä.
Niin Luoja rukoelevi:
"Oi Jumala armollinen!
Pane päivä paistamahan,
Kuu Jumalan koittamahan;
Pane Luojan hauan päälle,
Jumalaisen kalman päälle;
Sulata tinaiset naulat,
Vaskinaulat höplittele."
Otti Luoja kuullaksensa,
Pani päivän paistamahan j.n.e.
Kohallensa hauan päälle:
Sulatti tinaiset naulat j.n.e.
Pääsi Luoja hauastansa,
Jumalainen kalmastansa.
-- -- --
Mitä laulan, kuta laulan?
Laulan Luojan kuolennasta,
Jumalaisen kalmannasta.
Kunne Luoja hauattihin,
Jumalainen kalmattihin?
Sinisen meren sisähän,
Punaisen meren peittohon.
Tinanaulat iskettihin,
Vaskinaulat vahvittihin,
Puunaulat pumitettihin.
Pyhät miehet kumarsivat:
"Oh Jumala armollinen,
Mies totinen toimellinen!
Pane päivä paistamahan
Ja kuu kumattamahan;
Laske Luoja juoksemahan,
Jumala pakenemahan."
Pani päivän paistamahan j.n.e.
Laski Luojan juoksemahan,
Jumalan pakenemahan.
Jos Keski-Inkerin ja Soikkolan kappaleita toisiinsa vertaa, niin huomaa
helposti, kumpi on toisesta johtunut. Päivän sulatettavat _puu_-naulat,
jotka kolmessa Soikkolan kappaleessa esiintyvät, eivät vielä vaa'assa
paljoa paina, koska ne kerran Hevaankin puolella tavataan.[226] Enemmän
todistusvoimaa on jo sinisen salon vaihtumisella siniseksi mereksi;
jälkimmäinen on haudan yhteydessä peräti luonnoton, jos kohta ei
edellinenkään liene aivan alkuperäinen.[227] Selvin osoitus Soikkolan
toisintojen turmeltumisesta on kuitenkin suoranaisen päivän puhuttelun
muuttuminen Jumalan rukoilemiseksi, että panisi päivän paistamahan.
Sekaannus kahden sekä "Jumalan" että "Luojan" välillä on ilmeisin
siinä, missä Hevaallakin oletettava Luoja itse on rukoilijana. Sen
välttämiseksi on Soikkolassa joskus Silta- ja kirkko-virrestä otettu
"pyhät miehet" kumartajiksi, toisinaan myös Luojan muuten esiintymätön
äiti:[228]
Maaria puhas emäntä,
Nousi maahan polvillensa.
Säe "pani päivän paistamahan" tavataan jo eräässä Hevaan ja Soikkolan
välisessä Kaprion seurakunnan toisinnossa.[229] Siinä "meiän Luojuemme"
ketään rukoilematta itse panee päivän paistamaan ensin ainoasti
rikkaille, vaan sitten tasaisesti kaikille, joka selvästi osoittaa
mainitun säkeen johtuvan Päivänpäästö-runosta.
Runon leviämisen Hevaan puolelta Soikkolaan vahvistaa vielä sen
harvinainen ja katkelman tapainen esiintyminen läntisimmässä Inkerissä.
Soikkolan ja Narvusin välisessä Joenperän seurakunnassa tavataan
Lapsenetsintä-virteen yhdistyneen Silta- ja kirkko-virren
loppuliitteenä, niinkuin on mainittu, Luojan haudan kaivaminen. Itse
Narvusissa ilmaantuu sama kohta lyyrillisen runon jatkona.[230]
Jumalainen tietänevi,
Kuhun Jeesus kuolenevi,
Kuoleeko maalla vai merellä.
Kuhun hauta kaivetahan,
Sinisen meren sisähän,
Punaisen meren pohjahan,
Syvä hauta, rautapohja,
Yheksän syltä syvyyttä,
Kaks kyynärtä kymmenettä.
Toinen Narvusin puolelta saatu katkelma esittää päivänpaisteen
vaikutuksen, josta sitten alkaa Niukahdusluku.[231]
Tee, Herra, heleä päivä,
Pamahuta paistepäivä!
Sulata tinaiset naulat,
Valattele vaskinaulat.
Paista päivä kirkkahasti!
Jeesus kirkkohon j.n.e.
Seuraavassa Luojan virren laulualueessa, Suomen Itä-Karjalassa, on
Surma-virsi erittäin suosittu. Sen lukuisissa kirjaanpanoissa voimme
esillä olevaankin kappaleesen nähden eroittaa kaksi päämuotoa,
Suistamalaisen ja Suojärveläisen.
Edellinen on kokoonpanoltaan melkein yhtä yksinkertainen kuin
keski-inkeriläinen toisinto. Siinä on ensiksi laulajan huomautus
aineensa tärkeydestä ja tiedonanto Luojan hautaamisesta. Sitten seuraa
kehoitus päivälle paistamaan, joka joskus nimenomaan ilmoitetaan Luojan
itsensä lausumaksi,[232] ja viimeksi mainitaan ylösnouseminen.[233]
Laulamme Jumalan virttä,
Muinoisia muistelemme,
Ammuisia ajattelemme,
Ennen Luojan kuolentoja,
Kaontoja vallan kaiken.
Jopa Luoja hauattihin,
Yheksän sylen syvähän,
Kolmen sylen korkeuhun,
Kivet päälle kiusattihin,
Haot päälle hauattihin.
"Päivä, armas aurinkoinen!
Lennä päätönnä kanana,
Siivetönnä siuvontele,
Luojan hauan partahille.[234]
Päivä, paista palavasti,
Kummemmasti (!) kuumoittele,
Nukuttele nuuin(!) joukko,
Painuta pakanan kansa,
Nuoret miekkojen nojahan,
Vanhat keihäsvarsillehen."
Nukutti urot Jumala.
Pääsi Luoja kuolemasta,
Katomasta valta kaikki,
Purki kiusatut kivetkin,
Halkoi hauatut halotkin,
Yheksän sylen syvästä j.n.e.
Jälkimmäinen Suojärveläinen toisintomuoto on muodostunut vuoropuheluksi
päivän ja Luojan välillä. Itsestänsä päivä lentää Luojan haudalle ja
tämä kehoittaa häntä palaamaan paikoilleen sekä sieltä paistamaan.[235]
Muita minä muistelen,
Ammuisia ajattelen;
Luoja maahan hauvattihin,
Valta kaikki kalmattihin,
Yheksän sylen syvähän,
Syltä puolen kymmenettä.[236]
Kivet päälle kilvattihin,
Kalliotkin kalvattihin,
Murrot päälle murrettihin.
Päivyt armas aurinkoinen,
Lenti päätönnä kanana,
Siivetönnä siuvotteli,
Luojan hauan partahille.
Painuihen pakisemahan,
Saatihin sanelemahan.
Jumalainen armollinen,
Mies totinen toimellinen,[237]
Noin virkki, sanoin pakisi:
"Päivyt armas aurinkoinen!
Mitä sinä tänne tulit?"
-- "Tulin luokses kuolemahan.
Kanssasi katoamahan."
Jumalainen armollinen,
Mies totinen toimellinen,
Noin virkki, sanoin pakisi:
"Mene maille muinoisille,
Entisille elotiloille,
Paista päivä palavasti,
Toinen himmesti hiilluta,
Paahuta parvi pakanan,
Hiilluttele Hiien väki,
Nuoret miekkojen nojahan,
Vanhat keihäsvarsillehen.
Nousis Luoja kuolemasta,
Katomasta valta kaikki,
Yheksän sylen syvästä,
Syltä puolen kymmenettä;
Kivet päältä kilvattaisi,
Kalliotkin kaivattaisi,
Murrot päältä murrettaisi."
Päivyt armas aurinkoinen,
Meni maille j.n.e.
-- -- --
Murrot päältä murrettihin.
Auringon vastaus Luojan haudalla on myös toisin sanoin esitetty:[238]
Tulin Luojan kuolennoille,
Vallan kaiken kaonnoille,
Voiman kaiken voitannoille.
Joskus päivä Luojan kysymystä odottamatta itse tiedustelee:[239]
Kuhun on Luoja kuoletettu,
Valta kaikki kalmaeltu?
Mutta näitä kaikkia osanoton ilmauksia alkuperäisempi lienee päivän
kehoitus haudalle lennettyään:[240]
Nouse Luoja kuolemasta,
Katomasta kaikkivalta!
Jos molempia itäkarjalaisia toisintoja vertaa inkeriläisiin, niin
huomaa helposti että ne ovat toisistaan riippumatta yhteisestä
alkumuodosta kehittyneet. Johdanto on Suomen Itä-Karjalassa
täydellisempänä säilynyt. Selvimmin ilmaisevat sen ajatusta erään
kirjaanpanon alku-säkeet:[241]
Aina muuta muistelemme,
Ammuista ajattelemme,
Emme tuota konsanana,
Kovin Luojan kuolentoa.
Samassa kirjaanpanossa ilmaantuva säe: "nukuttele noian joukko" antaa
myös selityksen Suistamalaiselle muodolle: _nuuin joukko_. Pakanan
parven nukuttaminen, joka on aseellisena vartiona Luojan haudalla,
liittyy läheisesti Matteuksen kertomukseen (28: 2-4) roomalaisista
vahtisotureista, mitkä taivaasta alas astuvan Herran enkelin pelosta,
joka oli nähdä kuin pitkäisen tuli, niin hämmästyivät, että olivat kuin
kuolleet. Kivien ja hakojen eli murtojen haudan päältä murtaminen
viittaa niinikään raamatulliseen piirteesen kiven vierittämisestä
Vapahtajan haudan ovelta.
Tätä jälkimmäistä vastaa Inkerin puolella tinaisten ja vaskisten
naulojen sulattaminen kirstun kannelta. Ensi silmäyksellä ei molempien
muodostuksien välillä tosin luulisi mitään yhteistä löytyvän. Mutta on
otettava huomioon, etteivät inkeriläisessä ole pääasiana nuo metalliset
naulat, jotka joskus muussakin yhteydessä esiintyvät; niinkuin
seuraavassa läntisimmän Inkerin runossa, tytöstä emonsa haudalla:[242]
"En voi nousta, en ylene,
Jo se on kirstu kiinni pantu,
Tinanauloin tippaeltu,
Vaskinauloin nappaeltu;
Kivi on suuri kirstun päällä,
Paasi on paksu pään alla."
Pääpaino on auringon sulattavalla vaikutuksella, ja se piirre on
säilynyt myös muutamassa Itä-Karjalan toisinnossa:[243]
Uinota parvi pakanan
Sulaele suuret kivet,
Polttele paksut parret,
Luojan hauan partahalta.
Viimeksi mainitun muodon alkuperäisyyden vahvistaa vielä sen
ilmaantuminen Vienan läänissä, niinkuin kohta saamme nähdä.
Ensin on meidän kuitenkin tarkastettava eräitä katkelmia, joita
välisellä Ilamantsin runoalueella on säilynyt. Mekrijärven Simana
Sissosen muistelema sotaloitsu alkaa säkeillä:[244]
Paista hetti heltiästi,
Himmerkki hyvin hiota,
Nukutteles nuija joukko,
Painata pakanan kansa,
Miehet nuoret miekoillehen,
Vanhat keihäsvarsillehen.
Myös Sampo-runon yhteydessä hän välistä lauloi, mitenkä:[245]
Itse vanha Väinämöinen
Nukutteli nuoren joukon j.n.e.
Niinikään luetaan muutamassa Ilamantsilaisessa ampijaisen
synnyssä:[246]
-- -- --
Siitä syntyi ampijainen,
Paha lintu paisuttihen.
Maahan miekat, maahan miehet,
Maahan nainehet urohot,
Sotaväki syrjällehen!
Nukuttele nuiva joukko,
Painele väki pakana,
Nuoret miekkojen nojahan,
Vanhat keihäsvarsillehen,
Pirut piilinsä nenähän,
Ampujat äkämihinsä.
Samoin kuin ennen huomautettu jälki Tapanin virttä Ilamantsissa,
todistavat mainitut Luojan ylösnousenta-virren säkeet selvästi, että
muitakin Luojan virren osia on täällä ja yleensä laajemmalla alalla
Itä-Suomessa aikoinaan laulettu.
Viimeisessä Luojan virren säilytyspaikassa, Venäjän Karjalassa,
kohtaamme runon jotenkin samanlaisena kuin Suojärvellä. Eheimpänä sen
on tallentanut Latvajärven Arhippa, ainoa joka Luojan surma-virttä
Neitsyt Maarian virrestä eriksensä esitti. Lönnrotille hän kuitenkin
lauloi ainoasti alun tätä runoa:[247]
Aina muita muistollahan,
Vaan ei tuota milloinkana,
Milloinkana, kulloinkana,
Suurta surmoa Jumalan,
Katomusta kaikkivallan,
Kuin on Luoja kuoleteltu,
Kaotettu kaikkivalta,
Sa'an keihään kärellä,
Tuhannen kärellä miekan.
Sitten eksyy esitys muualta lainattuun keihään kuvaukseen. Mutta
Cajanille ja Castrénille Arhippa muisti tämän jälkeen palata takaisin
runon ladulle ja jatkaa:[248]
Kuin on Luoja kuoletettu,
Kaotettu kaikkivalta,
Kivet alle kiusattuna,
Kivet alle, paaet päälle,
Someret syäntä vasten.
Päivyt armas aurinkoinen
Lenti päätönnä kanana,
Puonna siipi siuvotteli,
Luojan hauan partahalle,
Itkeä tihustelevi:
"Nouse Luoja kuolemasta,
Herra hauasta hereä!
Elikkä tulen minäkin,
Kerallasi kuolemahan,
Kanssasi katoamahan."
Niin sanovi suuri Luoja,
Puhuvi puhas Jumala:[249]
"Ei ole täältä nouseminen,
Niin kuin sieltä toivominen,
Kivet on alla, paaet päällä,
Someret syäntä vasten.
Sä päivyt, Jumalan luoma!
Lennä päätönnä kanana,
Puonna siipi siuvottele,
Siallesi entiselle,
Paikallesi muinoiselle.
Paista hetki heltehestä,
Toinen himmestä hiosta,
Kolmansi koko terältä.
Nukutteles nuiva joukko,
Paineles pakana kansa,
Nuoret nuolensa nojahan,
Vanhat keihäsvarsillehen."
Päivyt armas aurinkoinen,
Hyvä kielas käskeäkin,[250]
Sekä lensi jotta joutui
Siallensa j.n.e.
Paistoi hetken j.n.e.
Nukutteli nuivan joukon,
Paineli pakanan kansan j.n.e.
Silloin meiän suuri Luoja,
Nousi Luoja kuolemasta,
Herra hauasta heräsi,
Kivet silloin kielin lauloi,
Paaterot sanoin pakasi,
Joet liikkui, järvet järkkyi,
Vuoret vaskiset vavahti.[251]
Kaikissa muissa Venäjän Karjalan kappaleissa Luojan ylösnousenta
liittyy Lapsenetsintä-virteen. Kumpaisessakin tavattava "päivä" on
tarjonnut yhdistyskohdan. Että runomme sen kautta on typistynyt, on
itsestään selvää. Johdanto on täytynyt jättää kokonaan pois[252] ja
kertomus hautauksesta sovittaa päivän vastaukseen Neitsyt Maarialle,
jonka suuhun tavallisesti, ettei kertomus katkeaisi, on pantu kehoitus
päivälle paistamaan. Toinen Lönnrotin Latvajärvellä muistiinpanema
kappale siten kuuluu:[253]
"Jo tieän poikuesi.
Hakattuna on, hauattuna,
Vuoret päälle vaaittihin,
Kivet päälle kiusattihin."
Neitsyt Maaria emonen:
"Oi päivyt, Jumalan luoma!
Lennä päätönnä kanana,
Siallesi entiselle,
Paikallesi muinallesi.
Paista päivä heltehestä,
Toinen himmestä hiota,
Kivet suolaksi sulata,
Kalliot vaaheksi valuta."
Päivyt lenti j.n.e.
Mutta mukautumaton piirre on vielä päivän lentäminen "entiselle"
paikalleen, ilmeisenä jälkenä siitä että oli ennen lentänyt alas Luojan
haudalle. Tämäkin kohta on sitten korjattu esim. seuraavalla
tavalla.[254]
"Tuoll' on sinun poikuesi;
Pilatukset piinatahan,
Paha väki vaivatahan,
Yheksän sylen syvyes,
Kivet alla, paaet päällä,
Someret keskellä syäntä."
-- "Oi päivyt, Jumalan luoma!
Nouses koivun konkelolle,
Lepsähäs lepän rehulle;
Paista kivet pehmeäksi,
Paaterot vaahtena valuta,
Someret veeksi vie."
Välistä Neitsyt Maaria, kehoitettuaan päivää nukuttamaan vartijat
itse[255]
Läksi
Poiuttahan etsimähän.
"Nouse Luoja kuolemasta,
Herra hauasta hereä,
Jo oot viikon maassa maannut."
Joskus on päivä kokonaan unohtunut pois ja yksistään Neitsyt Maarian
itku haudalla kuvattuna.[256]
Äiti haualle tulevi,
Itki äiti hurstelevi,
Voia vuopahuttelevi.
"Mene poies äityeni,
Polttaa kuin tulikipunat."
(Pyyn pyrähtäminen).
Onpa viimein Maarian osallisuus Luojan surma-virressä ulottunut sen
jälkikappaleesenkin, Hiiden sepän kahlintaan, jonka hän Luojan asemesta
suorittaa, ennen kuin tämän etsimänsä lapsen auringon avulla saa ylös
haudasta. Sentapainen kokoonpano on todella muodostunut kauttaaltaan
"Neitsyt Maarian virreksi", joksi sitä laulajakin nimitti.[257]
Kantelettaren laitoksessaan on Lönnrot käyttänyt hyväkseen Arhipan
eheätä toisintoa johdantoineen, vaikka muiden venäjänkarjalaisten
kappaleiden nojalla on yhdistänyt runon Lapsenetsintä-virteen ja
sovittanut siihen Neitsyt Maarian sekä haudalla itkijäksi että päivän
kehoittajaksi. Lönnrotin omaa järjestelyä on ainoasti haudalle menon
asettaminen ennen päivän kehoitusta sekä Neitsyt Maarian tarjoutuminen
Luojan keralla kuolemaan, joka on otettu Arhipan säilyttämästä päivän
tarjouksesta. Haudan vartijain kysymys auringolta: "mitäpä sie tänne
läksit?" (v. 661) on niinikään Lönnrotin paikoilleen panema; saanut hän
on sen Luojan kysymyksestä, josta Venäjän Karjalassakin on joskus jälki
tallella.[258] Viimeksi on Lönnrot osannut käyttää myös päivän
palaamista entiselle sijalleen asettamalla sen somasti runokappaleen
loppuun (vv. 700-5). Mahdollisesti hän onkin vaistomaisesti löytänyt
tämän kohdan alkuperäisen paikan kansanrunossa. Sillä niinkuin
Suistaman-puolisesta ynnä inkeriläisistä toisinnoista näkyy, on
epäilemättä alkuansa ajateltu päivän paistaneen itse haudan partaalta.
Vielä on mainitsematta kaksi vanhinta todistuskappaletta Pohjanmaalta.
Topeliusen kokoelmissa on säilynyt Gananderin käsikirjoitus 1760
luvulta, joka sisältää kolme Kalevalan aineista kertomarunoa,
tiettävästi aikaisimmat kirjaanpannut, ynnä kysymyksessä olevan runon
katkelman. Niinkuin t:ri Niemi osoittaa,[259] on tämä käsikirjoitus
ainoasti kopio jonkun toisen muistiinpanoista; pariin Topeliusen
julkaisemaan liitetty ilmoitus, että se olisi Kemin tienoilta, perustuu
pelkkään olettamukseen, mahdollisesti sekaannukseen. Kun t:ri Niemi
siitä huolimatta myöntää, että runot voivat olla Kemin tienoiltakin,
nojautuu hän niiden kieleen, jolla on Pohjanmaan äänneasu, sekä siihen
huomioon, että ne ovat Venäjän-Karjalan runoja, jotka helposti ovat
voineet kulkeutua juuri niille seuduille. Vaan jos ottaa vielä lukuun,
että runojen leviäminen Vienan läänistä niin etäälle kuin Kemiin ei
ole selitettävissä muuten kuin satunnaisten siirtolaisten tai
luonnollisimmin kuljeksivien laukkukauppiasten avulla, ei tällä paikan
määräyksellä ole suurta merkitystä. Sillä lienee jotenkin yhdentekevää,
onko joku Pohjanmaan talonpoika Venäjän-Karjalan mieheltä nuo runot
tilapäisesti oppinut ja sitten jollakin herrasmiehellä kirjoituttanut
vai onko tämä kirjoittaja pannut ne paperille suorastaan
laukkukauppiaan omasta suusta. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että
ennen Lönnrotia, Sjögreniä ja Topeliustakin oli Vienan läänin
lauluaarre avautunut jo Gananderin aikana.
Huomataksemme, että kysymyksessä oleva runon-toisinto on
venäjänkarjalainen, ei meidän tarvitse muuta kuin sitä verrata ajassa
lähinnä seuraavaan Topeliusen kirjaanpanoon.[260]
Kaivettihin Luojan hauta.
Yheksän sylen syvysi(!),
Syli puolen kymmenettä.
Sata rautaista oritta,
[Sat]a toinen rauatonta,
[Sat]a mijestä miekallista,
[Sata toi]nen miekatonta
-- -- kiveä suurta,
-- -- vaivaelit,
-- -- suun etehen,
-- -- [k]asvon päälle.
-- -- aurinkoinen!
-- -- [kan]ana
-- -- --
Vanhat vasten sauvojahan.
Tämä
Nukutteli nuijan joukon,
Paineli pakanan kansan,
Vanhat vasten sauvojahan,
Nuoret miekkansa nojahan.
Silloin
Nousi Luoja kuolemasta,
Herra haudasta heräsi,
Paasi kahtia pakahti.
"Sata on rautaista orihta,
Ne veti veressä silmin,
Sat' on miestä miekallista,
Sata toinen miekatonta,
Ne veti veressä silmin
Sun poloisen poian päälle."
Maaria matala neiti
-- -- --
"Sep' on armas aurinkoinen!
Lennä päätönnä kanana
-- -- --
Vanhat sauvojen varoihin" j.n.e.
Tuo päivyt j.n.e.
Nukutteli nuivan kansan
Paineli väen pakanan,
Miehet miekkojen nojahan,
Vanhat sauvojen varoihin j.n.e.
"Nouse Luoja kuolemasta,
Hereä uneksimasta!"
Tämä Gananderin kappale ei liity Lapsenetsintä-virteen, vaan
kuvaukseen Vapahtajan ristiinnaulitsemisesta ja suunnattomasta veren
vuodosta.[261] Sitä ei myöskään seuraa Hiiden sepän kahlitseminen, joka
seikka puolestaan viittaa siihen, että Luojan ylösnousenta-virsi on
alkuansa ollut erinäinen runo.
Toisesta vielä aikaisemmasta kirjaanpanosta löytyy jälki Erik Cajanusen
väitöskirjassa heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta, joka ilmestyi
v. 1697. Säkeillä:
Aina muita muistelemina,
Arvosii ajattelemina,
hän mainitsee alkavan erään kansanrunon, joka Kristuksen kärsimisen
historian kokonaisuudessaan erinomaisella tavalla (_elegantissime_)
esittää.
Cajanus oli kotoisin Sotkamosta Itä-Pohjanmaalta, läheltä Vienan läänin
rajaa, jonne Kalevalan aineistenkin runojen suoranainen vaikutus on
ulottunut. On siis mahdollista, että myös tämä kappale on rajan
toiselta puolen kulkeutunut. Voi tietysti olettaa päinvastoinkin, että
juuri tämä on edustanut runon alkuperäisempää suomenpuolista muotoa,
josta venäjänkarjalainen ja lähinnä Arhipan laulutapa on kehittynyt.
Noista parista alkusäkeestä on kuitenkin mahdoton päättää suuntaan tai
toiseen. Mutta sen tosiasian ne vahvistavat, että mainittu johdanto on
runoon varsinaisesti kuuluva ja siinä alkuperäinen.
Samankaltaisen laulajan muistutuksen, niinkuin Borenius on
huomauttanut,[262] näemme siinä tanskalaisessa Lapsenetsintä-virren
toisinnossa, jonka tytöt keväisin esittävät. Sen viimeinen värssy näet
kuuluu:
Tämä virsi nyt lauletaan alusta,
-- Kevät tervetullut! --
Sillä Kristusta tulee muistella.
-- Kaikki, kuin on avara maa,
Puhkeaa ruusunkukkiin.
Arvattavasti mainittu värssy on liittynyt Lapsenetsintä-lauluun vasta
sitten, kun tämä jouluvirrestä muuttui kevätlauluksi. Ja sopii ajatella
sen siihen siirtyneen jonkinlaisesta kadonneesta pääsiäisvirrestä.
Kysymykseen Luojan ylösnousenta-virren mahdollisesta
skandinaavilaisesta alkuperästä on meidän palaaminen, kun tulee
tarkastettavaksemme osaksi vastaava virolainen Luojan surma-virsi.
Siinä ei kuitenkaan vähääkään viitata auringon osallisuuteen Luojan
ylösnousennassa.[263]
Tosin on Virossa tavattu vähäinen lyyrillinen runo, jossa pyydetään
päivää paistamaan, vieläpä haudalle.[264]
_Paista, paista päevakene,
Eredaste ilmukene!
Paista mu ati haua pääle,
Eide kirstukaane pääle,
Õe veimevaka pääle,
Venna kirvevarre pääle_.
Paista, paista päiväseni,
Heleästi ilmaseni!
Paista isäni haudan päälle,
Emon kirstunkannen päälle,
Siskon antivakan päälle,
Veikon kirvesvarren päälle.
Mutta tämä pikemmin todistaa, että päivän paistaminen suomalaisessa
virressä ei ole välttämättä skandinaavilaisesta esikuvasta etsittävä,
vaan voidaan hyvin ajatella omantakeiseksi muodostukseksi.
Luojan ylösnousenta-virren leviäminen vastustaa myös sitä olettamista,
että mainittu muodostus olisi tapahtunut vasta Inkerin puolella
virolaisen runon vaikutuksesta. Sen länsisuomalaisen johtoperän tekee
aivan epäilemättömäksi seuraava Askolassa Uudellamaalla muistiinpantu
loitsu, joka on tallentanut selvän jäljen päivän paistamisesta
nimenomaan Herran haudalle.[265]
Pilven lumoussanat.
Pois pilvi päivän päältä,
Anna päivän paistaa,
Paista puuhun, paista maahan.
Paista Herran haudan päälle.
Vettä täällä tarvitaan,
Viisi kuusi tynnyriä,
Sata Saksan ämpäriä.
Mistä, voimme vihdoin kysyä, tämä suomalaisen virren omituisin ja
kaunein piirre, auringon ilmestyminen Luojan avuksi, on aiheutunut?
Päivä, joka päättömän ja siivettömän kanan s.o. pallon kaltaisena
lentää Luojan haudan partaalle, on epäilemättä sen raamatullisen Herran
enkelin sijainen, joka astuu alas taivaasta näöltään salaman,
vaatteiltaan lumen kaltaisena ja istahtaa haudan ovelta vierittämänsä
kiven päälle. Mutta miksikä sitten juuri aurinko on kansanrunossa
valittu sijaiseksi? Sen selittää ikivanha kristillinen kansanusko, että
aurinko pääsiäisaamuna kirkkaampana ja nopeammin nousee kuin muina
päivinä. Sekä Virossa että Suomessa tiedetään viime aikoihin asti
säilyneen kansassa sen käsityksen, että ylösnousemisen aamuna aurinko
ilosta hyppii ja tanssii.[266]
Hyvin somasti on myös Salamnius Ilolaulussaan Jeesuksesta auringon
osanoton kuvannut. Raamatulliseen aiheesen perustuen hän ensin esittää
19:nnessä luvussa päivän pimenemisen.
Itse armas aurinkoinen,
Katsoi päälle korkealta,
Muutti muotonsa parahan,
Kasvons pian poijes käänsi,
Luojan surmasta surussa,
Aivan hämmästyi äkistä,
Sanoi suulla surkealla:
"Kussas on ilo enämpi,
Kosk' on Luoja kuolemassa?"
-- -- --
Pani poijes seppelinsä,
Riisui puhtahan pukunsa,
Surumanttelin sivalsi,
Peitti silmänsä punaiset.
Vaan sitten hän ominpäin runoilee, miten Jeesuksen tuskanhuuto saa
auringon jälleen hetkeksi hänen puoleensa paisteellaan kääntymään.
Armas aurinko havaitsi,
Kuuli huudon huikeimman,
Kohta kääntyypi takaisin,
Temmais puhtahan pukunsa,
Pian päällensä pukeepi,
Antaapi alas näkyä
Paistehensa puhtahimman,
Tahtoi tehdä kunniata,
Tuoda Luojan lohdutusta.
Viimeksi hän 25:nnessä luvussa antaa auringon kiirehtiä ottamaan osaa
myös Luojan ylösnousemiseen.
Kulki Jeesus kunnialla
Ylös haudasta ilolla,
Astui voimalla omalla.
Aivan armas aurinkoinen,
Aivan aamulla varahin,
Kiiruhtaapi kiiruhusti,
Ilon kanssa katsomahan
Voittoa vakaisen Herran.
Sukulaisuus suomalaisen taiderunoilijan ja kansanrunon välillä, joka
tässä kohden ilmenee, vahvistaa vielä sitä käsitystä, että auringon
ilmestyminen Luojan ylösnousenta-virressä samoin kuin päivän ja kuun
Lapsenetsintä-virressä voi olla Suomen runottaren luoma.
Mutta vaikka väittäisi suomalaisen virren saaneen jokaikisen piirteensä
jostain kadonneesta skandinaavilaisesta esikuvasta, jäisi sille
kuitenkin kieltämättä se kunnia, että on yhden runollisimpia katolisen
kansankäsityksen ilmaisuja yksin jälkimaailmalle säilyttänyt.

8. Luojan surma-virren kappalten väliset liitteet.

Luojan ylösnousenta-virren Inkerinmaalla, milloin sitä Hiiden sepän
kahlinta seuraa, liittää tähän jälkimmäiseen, niinkuin on huomautettu,
milt'ei säännöllisesti kolmas, yksinomaan siellä tavattu runo, jolle
paremman puutteessa on annettu nimi _Silta- ja kirkko-virsi_.
Näytteeksi otettakoon eräs hyvin säilynyt Soikkolan kappale.[267]
Luoja soitti tietä myöten,
Maata myöten Maariainen,
Sata santtia jälestä,
Tuhat muita tuttavia.
Silta vastahan tulevi.
Luoja sillalle kumarsi,
Antoi kättä siltapuille.
Enkelit imehtelevät,
Pyhä rahvas naurahtavat:
"Katso meiän Luojuttamme,
Ja juta Jumaluttamme,
Kuten sillalle kumarsi,
Antoi kättä siltapuille!"
Luoja vasten vastaeli:
"Sillä sillalle kumarsin,
Annoin kättä siltapuille,
Silta hoiteli minua;
Kunis julki Juuta käynyt,
Vaelsi meteli kansa,
Paha rahvas pois pakeni,
Sinis seisoin sillan alla."
Luoja soitti j.n.e.
Aita vastahan tulevi.
Luoja aialle kumarsi
-- -- --
"Sillä aialle kumarsin,
Annoin kättä aitapuille;
Sinis istuin aian alla."
-- -- --
Kirkko vastahan tulevi.
Luoja kirkolle ei kumarra,
Anna ei kättä kirkkopuille.
"Sillä en kirkolle kumarra,
Anna en kättä kirkkopuille;
Kirkost' oon otettu kiinni,
Kappelista kahvaeltu."
Tämä kappale on melkein liiankin täydellinen, sillä sopii epäillä, onko
myös aita keskimmäisenä vastaantulijana runoon alkuansa kuulunut.
Hevaan puolen yhdessätoista kappaleessa tavataan aita ainoasti yhdessä
sillan ohella ja toisen kerran sen sijalla.[268]
Soikkolassa tavataan vielä aidaspuut toisen typistyneen kappaleen
säkeissä:[269]
Antanut ei kättä aiaspuille,
Kumartainut ei kirkkopuille.
Sitä paitsi esiintyy Soikkolassa toisintomuoto, jossa sillan jälkeen ei
tule aita, vaan _keko_:[270]
"Sillä sillalle kumartain,
Jos mä tässä yötä vietin,
Konsa Juutit loitse läksit,
Pahat miehet pois pakenit."
-- -- --
"Sillä keolle kumartain.
Annoin kättä sankapuulle,
Jos mä siinä yötä vietin.
Konsa Juutit loitse läksit."
-- -- --
"Sillä kirkolle en kumarra,
Anna en kättä alttarille;
Kirkossa kiinni otettihin.
Alttarissa ahistettihin."
Jos ottaa huomioon, että keskimmäinen vastaantulija on harvinainen,
vaihteleva ja ennen kaikkea tarpeeton, koska siitä annetaan juuri sama
lausunto kuin ensimmäisestä, niin tulee siihen päätökseen, että
kaksiluku on kolmelukua alkuperäisempi. Runon perusajatuksena onkin
selvästi sillan ja kirkon vastakohta. Halpa, kaikkien poljettava
siltasalvos on Luojaa suojellut, jota vastoin hänellä ei ole ollut
mitään turvaa temppelirakennuksen pyhyydestä. Mahdollisesti on tämä
kuvaus syntynyt niistä raamatullisista kertomuksista, joissa mainitaan,
mitenkä Vapahtajaa usein vaanittiin Jerusalemin temppelissä, ja mitenkä
juuri tämän temppelin ylimmäiset papit häntä vainosivat, vaikka
alhaisen "kansan" tähden eivät tohtineet häneen käydä käsiksi