Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 7

Total number of words is 3418
Total number of unique words is 2061
19.6 of words are in the 2000 most common words
29.2 of words are in the 5000 most common words
35.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Pyhä lempeni mulle jää,
jää mulle mun onneni muistot
ja puhdas tuntoni tää.
Olet kallis sa mulle, Maria,
mut kalliimpi kuin sinäkin,
on mulle mun kilpeni kirkas,
vala viimeisen ritarin.

KUNNIA HÄLLE!
Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri
ja minulla oli
vain oma taakkani suuri.
Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
sortunut oisin,
nyt ollut raunio soma,
mutta mua auttoivat
maailman valkeimmat kädet,
kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.
Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään,
hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää,
kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi
esiin, rakasti,
rohkaisi, anteeksi antoi.
Kunnia hälle,
henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
hunnulle huomisen ruskon!


KOHTALON KIRJA.

IKÄVÖI, IHMINEN!
Ikävöi, ihminen,
kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden,
aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla,
untesi neitiä,
häntä, mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan,
lempesi taikaa,
riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa,
laineita soiluvan salmen ja lahden,
käyntejä karjassa,
kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
istuen illoin,
tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?
Nauratko koskaan
silloin sa naurua ivan ilkamoivan?
Säikytkö, joskaan
kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
Painatko pääsi
silloin sa peljäten, kulmilta harmaan?
Särkyykö jääsi
muistosta, toiveesta mennehen, armaan?
Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?
Kyynelten armo
syntymälahjoista laupein on meille,
surun suuren tarmo
kylvetty siunaten sydämien teille:
kärsien kestät,
silloin kun nauttien sortuisit ammoin,
itkien estät
itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.
Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.

PYHÄ MARTTI.
Legenda.
Pyhä Martti, mahtava piispa,
yli ratsasti Ranskanmaan,
jalo alla jalkova orhi,
kaks knaappia seurassaan.
Tuli ryöväri vastahan tiellä:
»Hei, henki tai kukkaro!»
Pyhä Martti, mahtava piispa,
pään herjalta halkaisi jo.
Taas eespäin ratsahat rientää;
puri pakkanen ytimiin,
hevon harja huurtehin hohtaa,
jää kasvavi kannuksiin.
Tuli kerjuri vastahan tiellä:
»Ropo köyhälle, herra, suo!
Ei varrellein edes vaippaa
hän jättänyt, ryöväri tuo.»
Pyhä Martti, mahtava piispa,
ei miettinyt kauempaa,
löi kahtia vaippansa kalliin:
palan suuremman kerjuri saa.
Taas eespäin ratsahat rientää;
puri pakkanen ytimiin,
yön taivas tähtihin ratkee,
mut tähdissä kuiskailtiin:
»Kunis ratsastaa Pyhä Martti,
sinis siunattu Ranska on,
sinis viattomalla on suoja,
pää konnien turvaton.»
Yön tähtien tuikkeessa kiitää
uros jäisellä orhillaan,
vilu-viittainen, kypär-kylmä,
kaks knaappia seurassaan.
Kun kuuluvi kavion kopse,
rikas vuoteellaan vavahtaa,
kädet ristivi köyhä, mut konna
hätähuutohon havahtaa:
»Sinis ratsastaa Pyhä Martti,
kunis maan päällä oikeus on,
kunis täyttynyt Jumalan tahto
on laupias, lahjomaton.»
Yhä ratsastaa Pyhä Martti,
käy tuomio teräksinen
yön talvisen tähtien alla
yli maan, läpi sydämien.

HAUTOJEN KESKELLÄ.
Tuijotin yöhön sankeaan.
Näin minä lumisen kirkkomaan,
ristejä silmänkantaman päähän.
Oli kuin sieluni käynyt ois jäähän--
hirmuinen valkeus!--
niin hiljaist' on keskellä hautain.
Risti ristiltä kuljin ma,
luin minä kirjoituksia,
tuossa outo ja tässä tuttu,
kerjäläinen ja silkkinuttu,
kaikki jo multaa--
niin hiljaist' on keskellä hautain.
Vait! Kas, laulua yössä soi!
Hautojen kesken ken laulaa voi?
Laulaako kuolema kullallensa,
syksykö valkeelle vaimollensa,
Talvettarelle--
niin hiljaist' on keskellä hautain.
Kohden laulua kuljin ma.
Ken oli kumma laulaja?
Näin minä miehen yksinäisen
istuvan juurella ristin jäisen,
polvilla kannel--
niin hiljaist' on keskellä hautain.
--»Mitä laulat, sa laulaja?»
»Laulan kuoleman kulkua
poikki vetten ja poikki maiden,
halki haaveiden autuaiden--
kuuletko kuoma,
miten hiljaist' on keskellä hautain?»
Katsoin ma hulluhun laulajaan.
--»Mitä kallista sulta on kuollutkaan?
Miksi istut kuin peikko yksin?
Mahtunemme me vieretyksin
virren työlle--»
niin hiljaist' on keskellä hautain.
Katsahti laulaja minuhun:
»Lapsesta asti jo tunsin sun.
Miksi hoiput sa hautojen päällä?
Tiedän, on armain aikas jo täällä,
kummitus olet--»
niin hiljaist' on keskellä hautain.
Tartuin päähäni tuskissain.
oman ma ääneni kuulin vain,
ristit, haudat mun silmistä haihtui,
valkeus pilkkopimeäksi vaihtui,
murheeni muistin--
niin hirmuist' on keskellä hautain.

»SE KUITENKIN LIIKKUU!»
En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!
Kun vieno joutuu keskeen karkean,
niin useasti karkeampi voittaa.
Ken kuulee ärjyessä ulapan,
jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa?
Ja lapsi vaikee. Min' en vaiennut,
näin monta sortuvan, en sortunut,
ma opin sotalaulut lainehilta
ja tarmon julman taivaan jumalilta,
voin käyttää kalpaani kuin kanneltain,
löin monta iskua ja itse sain:
se kuitenkin liikkuu!
Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!
Te tuokaa tänne Lapin tunturi
ja sydän tää sen alle haudatkaatte,
se senkin alla vielä liikkuvi,
maanjäristykset tuntea te saatte;
se polkekaa, se pistää kantapäähän,
se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,
se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,
se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,
ja voittolauluin kivikaaret kaikaa,
kun irti, ihannoiden uutta aikaa,
se kuitenkin liikkuu!
Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
se kuitenkin liikkuu!
Ah, isänmaani, armas aatoksein,
suruni, riemuni ja itku illan,
ma sulle veisaan virttä Galilein,
kun tuuli leikkivi yön suortuvilla,
maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee.
Sua herättääkö edes hetki ankee?
En usko. Yössä myrkky-yrtit itää,
maan ohjaksia henget pienet pitää.
Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki
ja sorron, pimeyden, tään kansan henki
se kuitenkin liikkuu!

SÄHKÖFANTASIA.
Voima mahtava,
voima ankara,
ken olet sa,
oletko Jumala?
Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on.
Tuli sieluni onhan sammumaton.
Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet,
pihat taivahan, pilvien jyrkänteet,
oman itsenikin osaks tuntea voin--
sa yksinkö outo ja verhottu noin?
Siis lienet sentään Jumala.
Sun ukkosessa kuulen ma,
nään revontulten räiskehessä,
myös ihmisessä, eläimessä,
kannella taivaan, kaikkialla,
ilmassa, maassa, maankin alla.
Mun sielussainkin olet siis.
Jumala, Lempo taikka Hiis,
Sa hirmuinen,
Sua palvelen,
Sa suloinen,
Sua rukoilen,
suo voimasi minussa vallita,
minut lataa liekeillä, laululla!
Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan?
Ne minusta löydät ainiaan,
yön virran yhden ja toisen pyhän,
epätoivon ja uskon uuden yhä,
ivan ilkeän, haavehet hartahimmat,
ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat,
pelon pelkurimman, myös miehen mielen,
meren kantelon, laaksojen, lampien kielen,
kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta
ole vastavirtoja puuttuva.
Ja olenhan itse vain vastavirta.
Käy halki henkeni elämän pirta,
teen työtä, taistelen, pyrin, toimin,
en tiedä, lienenkö kude, loimi.
Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.
Sukkulan surinan pääni päällä
kuulen enkä arvaa,
päivän neitikö helskyttää
hääkangasta kultakarvaa.
Mut jos hän Päivätär päreä ois,
niin tottahan aamu koittais,
ja jos hän kultakangasta lois,
niin ilosta ilmat soittais!
En tiedä. Yön sylissä
yksin seison. Ukon jyrinän
kuulen, nään salamat, tunnen
päässäni nousevan hiusten--
pelvostako? kauhustako?
Sanasta salaisen sähkön.
Voima mahtava,
voima ankara,
ken olet sa,
oletko Jumala?
Jos olet myötäinen minulle,
miksi et minulle taivu?
Jos olet viholliseni,
iske, että eessäs vaivun!
Virrat sieluni sulata
yhdeksi! Asetu itse
myötä tai vastahan! valitse!

VAELTAJA.
Ystävät, ystävät,
ette te saavuta mua,
ain olen siellä,
mistä ei etsitä,
ain olen täällä,
mistä on mentävä,
teidänkin tultava,
vuorilla, laaksoissa,
autuuden niituilla,
alhoissa, rotkoissa,
kuoleman notkoissa,
uhmaten, säikkyen,
vapaana väikkyen,
vankkana astuen,
kaahlaten, kastuen,
soitakin sotkien,
polkuja potkien,
polkematontakin
taivalta tarpoen,
suuntaa montakin,
tutkien, arpoen,
uuttakin uurtaen,
puskien, puurtaen--
kuinka siis mua
saavuttais vihamiesi?

TOTUUDEN ETSIJÄ.
Lensi aattehet aroilla
niinkuin raisut villiratsut--
en niitä tavannut kiinni.
Keinuivat kuvien sarjat
Intian ikilehoissa,
virran vienon lainehilla--
olivat uinuttaa minutkin.
Entäpä Egyptin maasta
löytäisin salasanani?
Matkusti matematiikka
mittoinensa, muotoinensa
haudoilla entisen Egyptin--
sit' oli kotona kyllin.
Synagoganko sylistä
löydän varman vastauksen,
Galilean laaksoloista,
ristin kultaisen kuvusta?
Jehova jyrisi siellä
niinkuin pitkän pilven ääni,
värisi veriset uhrit,
vavahteli kaikki kansa
alla Abramin Jumalan,
Isakin ja Jakobinkin:
itse vaati ihmis-uhrin
isä poialta omalta,
kuolon kurjan ristinpuussa
vuoksi herjan ihmisheimon.
En ma löydä etsimääni.
Menen sieluni sisälle,
oman rinnan onkaloihin,
löydän luottehen lujimman,
jolla torjun turmat kaikki.

TITANIC.
»_Lähemmä, Jumala, sua!_»
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Uppoo linnamme uiva.
Maailma hukkuu,
katoo kaikki jo kuiva.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Aukee allamme syvyys,
laulumme lakkaa,
päättyvi pahuus ja hyvyys.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Nyt ei tuoll' ole ero,
liet rikas, köyhä,
tuhma tai maailman-nero,
»Lähemmä, Jumala, sua!»
On joka usko nyt vapaa.
Yksi on varma:
huomen meitä ei tapaa.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Vaivumme vitkaan ja varmaan,
yllämme tähdet,
vierellä jäävuori harmaa.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Tyynet on taivahan pielet,
tyyni on meri,
tyynemmät meillä on mielet.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ei hätämerkkimme auta,
ei sana sähkön,
ei valo, ei tuli, rauta.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ei anovaisina armon,
suorina seisten,
patsaina paatisen tarmon.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Soittaen sorrumme, veikot.
Meilläi on vaimot,
meilläi on lapsoset heikot.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Yksin on kuoltava kunkin.
Auta ei mua,
jos näen suistuvan sunkin.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Siteet sielujen katkee,
ihmiset eroo,
rakkaus, ystävyys ratkee.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Kulkeva kuu on ja päivä,
meiltä ei koskaan
häipyvä kuoleman häivä.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Seisomme polviin jo veessä.
Kumppani, soita,
soita kuoleman eessä!
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Soi tuhat-ääninen kuoro.
Jäävuori vastaa:
huomenna toisten on vuoro.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Tyhjyys yllä ja alla.
Hyinen on meri,
hohkaa maailman halla.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Huulemme hyytyvät torviin,
soitamme sentään,
huudamme kohtalon korviin:
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Tuo elon kaiken on tunnus,
on joka teon,
on joka tehtävän punnus.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Vaipuu nyt Salliman vaa'at,
lienemme hienot,
lienemme halvat tai raa'at.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Kuole ei kauneus, joskaan
täyty ei kaipuu,
pääty ei etsintä koskaan.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen kunnia soikoon,
ihmisen voima
voittaa kuolonkin voikoon.
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Laineet jo päällemme pauhaa--
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Soitamme ihmisen rauhaa--
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen kunnia olkoon--
»Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen ihanuus tulkoon--


KUVIA JA MIELIKUVIA.

LAPSEN KIRKKO.
Kuulkaa, kuinka kirkon kellot
kaikuu kautta maiden merten:
pou pau, pou pau!
Kuunteli sitä hän lasna
kodin köyhän kynnykseltä,
oman äitinsä sylistä,
keskeltä sinisalojen.
Salot raikui, vaarat vastas,
kierteli pyhäinen kaiku,
sai lapsi sanelemahan:
Ȁiti, milloin me menemme
sinne, joss' on joulukirkko?»
Virkkoi äiti: »Toisti, toisti,
kun sa vartut vaaksan verran.»
Varttui lapsi vaaksan verran,
vieri jo veräjän suulle,
näki hän kirkkotien katoovan
kaukaisehen hongikkohon,
juoksi hän kohin kotia:
»Olen nähnyt kirkon, kirkon!»
Kysyi äiti: »Minkä kirkon?»
»Näin minä ikkunat isoiset,
harjat pilven-piirtäväiset,
niitä patsahat piteli
maasta asti taivahasen.
Äiti, milloin me menemme
sinne, joss' on joulukirkko?»
Hymyili hyväinen äiti:
»Kun saat sa paremman koltun.»
Sai poika paremman koltun,
pääsi kerran kirkkohonkin,
näki hän oikean tapulin,
tapulissa kellot kaksi,
tuli itkien kotihin,
kaihomielin kartanolle:
»Oma kirkkoni parempi
oli huojuhongikossa.
Nyt sekin on minulta mennyt.»
Eikä kohdannut enempi,
ei elossa, kuolemassa
eikä kuoleman takana
kaukometsä-kirkkoansa.

ERÄS BERLINI-MUISTO.
Pienoinen kapakka
Charlotten-kadulla!
Et ole pienin sa
mun muistoini kirjassa.
Niin monta iltaa näin
sen peilissä ystävätäin.
Hän poissa on minulta nyt,
ma yksin yöpynyt.
Hän muita jo lempi kai;
kuva korvata sorean sai.
Ja jäähtyi kahvikin,
kun istuin ja uneksin.
Ja kyynelet kylmät vain
mun vierivät poskiltain.
Tarjooja-tyttönen
mua katseli säälien.
Lie rukkaset saanut hän,
näin näytti hän miettivän.
Tai tyhjä sen kukkaro on
Kuka lieneekin onneton?
Oi, tyttönen herttahin!
Sun aatokses arvasin.
Ja oikein sa arvasit, kun
kurjaksi luulit mun.
Raha, jonka löin pöydälle,
mun viimeisein oli se.
Mut silmäni kyynelet
ne olleet ei viimeiset.
Jäi jäljelle paljonkin,
tuli uusia myöhemmin.
Kaikk' onhan jo lopussa,
yhä raukka rakastan ma.

NUORI NIETZSCHE.
Tuo tulleeko päivä mullekin
kuin monelle muulle on tullut,
että elämä jonkin on arvoinen,
jota säästää ja säälii ne hullut,
että pelkään ma katsoa kuolemaa
kuin kumppani silmäterään--
Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään
sitä päivää, jona ma herään!
Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain:
mun aatteeni armahimmat,
mun henkeni heleä morsian,
tuon suudelmat tulisimmat,
hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi
ja minuutit miljoonaksi,
joka yhdellä sydänyö-katseellaan
tomun tään teki jumalaksi!
Ja unta, untahan kaikk' on tää:
mun murheeni mustimmatkin,
epätoivoni, tuskani, taistoni,
sydänkaihoni katkeratkin;
mitä oon minä, onneton, kärsinyt,
mitä mulla on onnea ollut,
on unten aaltoja ollut vain
ja unten tuomana tullut.
Tuo koittaako päivä, kun laskea
mun pitäisi pitkin öitä,
elon paatisen polkuja suunnittaa
ja ankeita arkitöitä,
jona oisin ma yhteiskunnassa yks--
kentiespä kohta jo kaksi--
ja vuosi vuodelta vaipuisin
taas raa'aksi rahvahaksi?
Ah, älköhön tulko se milloinkaan!
Mut terve, mun päiväni sorja,
mun päiväni ylpeä, seppelpää,
jona en ole onneni orja,
jona seison ma seppona murheen,
jona aatos on ahjossa valkee--
sa terve, päiväni punainen,
kun haaveiden kuoret halkee!
En maitoa suoniin ma saanutkaan,
mut sain minä tummaa verta,
se otsasuonissa ouruaa,
kun kuohuun se nousee kerta...
minä kuulen kuin kohinan kaukaisen
tai tuhanten miekkojen melskeen--
hei, tunnettenko te, ystäväin,
tuon alkavan aamun helskeen?
Ja silloin mun silmäni pimentyy,
mut sieluni salamoitsee--
haa, kuulettenko, kuin myrskyssä
mua taivahat jumaloitsee?
Olen arkki-enkeli Mikael,
mua Auringon parvet seuraa--
päin, lapset, laumoja pimeyden,
päin ihmis-yön jalopeuraa!

NUORI ALKIBIADES.
Yksinpuhelu.
Oi, miks en syntynyt ma ennemmin,
kun Hellas vielä oli urhoin tanner,
oi, miks en nähnyt miekkain leimausta
ja mastometsää, meren täyttävätä?
Miks ei mun aikanani vapaus ollut
kuin entis-aikaan verin ostettava
ja miks ei miljoonat nyt Persian
ylpeinä yli vyöry Hellesponton?
Tää aik' on aika sankarmuistojen,
ei sankartöiden. Tääll' ei tilaa niille.
Maa turvattu on, meri meille altis,
Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein,
ja niinkuin paasi liittyy paatehen,
niin nousee maani mahtavuuden muurit.
En luotu muurariks, en muiden töiden
rakennusmestariksi. Olla tahdon
ma omain aatteitteni arkkitehti.
Haluni usein oisi hävittää
maan tasalle nää templit, linnat, pylväät,
vain siks ett' uudestaan ne luoda voisin.
Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.
Kaks kansaa täällä kiistää valtikasta,
Ateena yks ja toinen Sparta, kumpi
lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.
Ne veljessotaan tahdon yllyttää,
hävitän toisen toisella ja uuden
luon kansan raunioille entisien,
min veri on kuin Alkibiadeen:
puoleksi tyyntä, puoleks myrskyä,
puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä,
puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan
armautta päivän, hengen hienoutta,
hitunen hekkumata Persian
ja ryydiks vielä raakuus pohjan kansain,
näin valmis Alkibiadeen on nektar,
min tarjoan ma taivaan jumalille.

PIKKU HELKA.
Kun sa naurat, nauraa sydämeni,
kun sa itket, hyytyy hurmeheni,
tunnen tuskaa, avutonta aivan,
kun en arvaa aina syytä vaivan.
Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät,
minuun katsoo niinkuin kaivot syvät,
silloin kasvonsa pois kääntää taattos,
itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.
Tunnen katseen, kysymyksen tunnen.
Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?
Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;
vierit vihdoin muiden lasten mukaan.
Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka,
siitä tunnen sinut, Helka parka!
Olet tyttäreni, kuulut sukuun,
surun heimoon, surman lasten lukuun,
rotuun, joka rakkautta janoo,
hirven silmin armahdusta anoo,
kärsii, herkistyy, ei kauan kestä,
kuolee sydämensä ylpeydestä.

VANHA TÄTI.
Hapses jo harmeni, vanha Täti,
etkö jo levätä voisi?
--»Hoitelen lapsia siskovainaan,
leponi hyödytön oisi.»
Selkäsi köyrtyy, vanha Täti,
aika on huolesi heittää.
--»Talutan siskoni lapsen lasta
sikskuin multa mun peittää.»
Jalkasi horjuu, vanha Täti,
katkeat kadulle kerran.
--»Silloin kun en ole tarpeen enää,
nukahdan huomahan Herran.»

KAHDET SILMÄT.
Näin ma kerran silmät synnilliset,
silmät suuret, tummat, tulta-lyövät,
jotka vaati kaikki tai ei mitään;
niiden vierell' loisti silmää kaksi
sinistä kuin lemmenkukka rannan,
eikä mitään vaatineet ne multa,
mutta lupasivat kaikki, kaikki.
Ja ne voitti, silmät synnilliset,
ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki,
kodin, heimon, työni tyynen onnen,
ylpeyden ja omantunnon rauhan,
enkä mitään, mitään saanut vastaan,
vaan mun autuutein ol' antaminen.
Taaskin loistaa mulle silmät kahdet,
toiset suuret, suruiset ja tummat,
suurentamat pitkäin kärsimysten,
ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa:
»Karatkaamme täältä kauas, sinne,
missä arvokkaamp' on ihmis-elo,
alkakaamme ajanjakso uusi,
nousten, nostain toinen toisiamme,
kohti korkeutta öisten tähtein,
ihanuuteen itselömme pyhän!»
Näin ne tuikkii mulle tummat silmät;
mutta kiehtoo myöskin silmät toiset,
siniset kuin ensi railo jäässä,
jossa päivän kilo karkeloipi:
»Tule, sylitysten syöksykäämme,
nuoret oomme, riemustamme rikkaat,
tai jos sinä et, niin olen minä,
annan armauteni täyden sulle,
suutelen sun kuninkaaksi taikka
tapan, ett'et enää toista lemmi!»
Aika muuttuu, minä myöskin muutun;
silmät suuret, suruiset ja tummat
samat on kuin ennen synnilliset,
silmät, joista kilo karkeloipi,
ovat ystävättärensä parhaan--
luulen, taaskin voittaa synnin silmät.

VANTEENHEITTÄJÄT.
Pikakuva.
Lentävi vanteet ristin rastin,
ilmassa leikki ja laulu soi,
kuuluvi pajatus kylihin asti,
ihmiset kylissä aprikoi:
rovastilla on vieraita varmaan.
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee.
Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravan-silmänsä ruskeat nuo.
Ja vantehet lentää ja liitää.
Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmää kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkö nauru ja kikatus nous--
talon rouvan vetreän vanteen.
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää,
kun vanteet niin kauniisti lentää.
Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekkisyön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön!
On nuori vanhalle mennyt.
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
aurinko painuvi metsän taa,
hehkuvi puut sekä poskien kukat,
tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
Ja nuorten riemu se raikuu.

YÖVIRSI.
Salamat välähtelevät
yössä mieleni pimeän,
sinkoovat siniset liekit
tuskieni tuntureilla.
Näen hengen huimat kuilut,
kuulen laulut Tuonen lasten;
olkoonkin iloni yöhyt.
Yöhön mökkini rakennan,
yöstä virteni viritän,
laulan mahdit maan povesta,
synnyt synkät yön vesistä,
peitän päivän paistamasta,
tärisytän taivonkantta,
itse istuinta Jumalan,
sydämen särkyneen sävelin,
virsin yöstä nousevaisin.
Tahdon olla, tuskan tulkki,
tuskan tulkki, päivän peikko,
veli kaikkein kärsiväisten,
runo syyllisten sydänten.
Syyllisten? Mikä on synti?
Loit, Luoja, halut minulle,
panit paalut kaikkialle:
»Tähän asti, ei etemmä!»
Mutta ma käyn etemmä,
uhmaan käskyjä Jumalan,
jot' en tunne. En sinulta
pyytänyt lahjoa eloni,
en siitä sinua kiitä.

IRJA.
Eräs katkelma »Simo Hurtta»-sikermästä.
Istui Irja yksin koissa,
kuuli sanat kauhun, turman,
istui impi unelmoissa,
itki, tunsi hurjan hurman,
ylleen vaatteet parhaat puki,
jalkaan kautokengät pauloi,
suortuvansa pitkät suki,
sukiessa hiljaa lauloi:
»Hyvästi nyt onni lauha,
peipot pienet lehtipuissa,
jää nyt kesä-illan rauha,
sateenkaaret salmen suissa,
terve myrsky, terve sota,
terve elon ukkoshetki,
terve tuskan tuiman ota
sekä riemut, rikoksetki!»
Hiljaa Hovin tietä kulki;
sai hän Hurtan kartanollen,
vitkaan portin suuren sulki,
vartoi hetken vaiti ollen;
vaelsi jo poikki pihan,
sydän sykki kuuluvasti,
rinta ratketa ol' ihan;
saapui Hurtan eteen asti.
Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
ei hän pyydä, ei hän palvo,
patsahaksi häntä luulet,
kostea on silmän kalvo,
puoli-auki punahuulet.
Hurtta katsoo, katsoo. Terät
silmäin pienentyy ja suurtuu,
tuikkii eessä tulikerät,
himmeäksi huone huurtuu.
»Mitä tahdot?» Hurtta puhuu;
vierii hiljaa hetki, kaksi,
vihdoin ääni vieno huhuu:
»Tahdon taaton vapahaksi.»
Nyökkää päätään Hurtta. Soluu
hetket niinkuin virran juoksu,
missä illan joutsen joluu,
tuntuu tuores lehden tuoksu.
»Mitä varrot?» Hurtta sanoo;
vierii hetki; kaksi, mutta
kohta ääni armas anoo:
»Varron sulhon vapautta.»
Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu
aika niinkuin suvi-yöhyt,
missä huomenruskot huljuu,
vaikk' on mailla varjovyöhyt:
lentää, liitää suuret perhot,
syttyy helaatulten palot,
punertavat pilven verhot,
kangastuvat taivaan talot.
Virkkaa tyttö viimein: »Lähden.»
Käypi Hurtta käteen hälle,
lausuu: »Tyttärensä tähden
taaton annoin elämälle,
sulhon morsionsa vuoksi,
itseäs en enää anna.
Jääös, hyvä, Hurtan luoksi,
Hurtan huolet, riemut kanna!»--
* * * * *

NIIN SINUA KATSOIN, NEITI--
Niin sinua katsoin, neiti,
kuin lapsi lelua uutta,
niin sinua kuulin, neiti,
kuin korpi kevätkäkeä,
kunnahalta kukkuvata.
Kukuit kukkihin poveni,
lauloit ilmi mun iloni,
helkytit keväiset kaiut,
herätit salon sävelet
puroina porisemahan,
kanteleina kaikumahan,
tuulen viedä, toisen tuoda,
vaaran vastahan sanoa.
Niin on nyt minun iloni
kuin lapsi lelua vailla,
niin on nyt minun eloni
kuin kevät käkeä vailla,
kumpu vaiti, kukka poissa,
surussa salo sininen.

MINKÄ TAISIN, POIKA PARKA?
Minkä taisin, poika parka,
ja tyttö, mitäpä taisit
tulelle tulisen silmän,
Luojan suuren syttämälle?
En minä sinua syytä
enkä syytä itseäni,
syytän syitä suuren Luojan,
pattoja pahan Jumalan,
poven pienen pyöreyttä,
varren hoikan valkeutta,
kulmakarvan kauneutta,
kautokenkien keveyttä.
Alas sa alati katsoit,
katse loisti luomen alta,
liekki ripsistä ritisi,
kulmista kulona kulki,
lieskahti pojan povehen,
risahutti rintaluuhun,
povea porottamahan,
hermojani hiihtämähän,
suoniani särkemähän,
jäätämähän jäntereitä.
Siitä en sinua syytä
enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän,
siitä syytän itseäni,
sa ettet nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut
pienillä pilapuheilla,
tyttölasten lauleluilla.
Jos oisit nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut,
ei oisi elämä mennyt,
elämän kauneus kadonnut,
tummunut tupani orsi,
koko pirttini pimennyt,
kun sinä menit minulta,
kun putosit, pohjantähti!

AATU-UKKO.
Niin on ihmis-ajatus
kuin savupatsas ikään:
kun se lähtee nousemaan
niin ei sitä estä mikään.
Tuulet sitä kuljettaa
ja pyörreviimat kantaa.
Ijäisyyden ulapoill'
ei ole saarta, rantaa.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 8
  • Parts
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 1
    Total number of words is 3420
    Total number of unique words is 1945
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    30.1 of words are in the 5000 most common words
    35.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 2
    Total number of words is 3472
    Total number of unique words is 2013
    20.2 of words are in the 2000 most common words
    30.2 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 3
    Total number of words is 3381
    Total number of unique words is 2156
    17.0 of words are in the 2000 most common words
    25.6 of words are in the 5000 most common words
    30.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 4
    Total number of words is 3331
    Total number of unique words is 2079
    20.5 of words are in the 2000 most common words
    30.8 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 5
    Total number of words is 3302
    Total number of unique words is 2055
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 6
    Total number of words is 3439
    Total number of unique words is 2070
    18.7 of words are in the 2000 most common words
    28.7 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 7
    Total number of words is 3418
    Total number of unique words is 2061
    19.6 of words are in the 2000 most common words
    29.2 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 8
    Total number of words is 1417
    Total number of unique words is 952
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    38.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.