Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 5

Turhaan muiden
polkuja polet.

KULTAPERHO.
Perho, perho, kultaperho,
kuinka sua säälinkään!
Kuluu siipes kultaverho
maassa talven, yössä jään.
Ruma uhkaa yltä, alta,
pois on kauniin kaukotie,
vaan on pieni perhon valta,
lentimes vain lemmen lie.

NUORI NAINEN.
Liukas niinkuin lumella suksi,
kova niinkuin kuolon uksi,
kitkerä niinkuin kiukaan lieska,
makea niinkuin maito ja rieska,
leikkivä niinkuin lehti haavan,
ankara niinkuin aalto aavan,
synkkä niinkuin suossa vuori:
niin on lemmessä nainen nuori.

LAULUTON KESÄ.
Lemmen lehti, Luojan terttu,
pyhän viidan virpi!
Mik' on meidän metsällämme,
kun ei linnut laula?
Joka varhain valvahti,
se varhain maata menee.
Väsynyt on sydämeni,
lauluni myös mykkä.

MEREN MAININKI.
Meren maininki liikahtaa,
kuuhut kultaansa rakastaa.
Paisuu valkeat vetten pinnat
niinkuin nukkuvan neidon rinnat.
Meri kultaansa odottaa.
Mustasukkainen suree maa.
Meri hyrskyy ja aallot aukee,
kuuhut kultansa syliin raukee.

TOINEN--TOINEN.
Toinen kaikkensa minulle antoi,
toinen ei antanut mitään.
Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin,
joka ei antanut mitään.
Toista ma kiusasin kuolohon saakka,
toinen kiusasi mua.
Ja sentään lemmin ma kuolohon saakka
häntä, ken kiusasi mua.
Lietsovi toinen liekkiä julmaa,
toinen vaieten palaa.
Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa--
rakkaus vaieten palaa.


SINIKAN LAULU.
Kantoi tuuli purtta kahta
tuolle puolen Lemmenlahta;
pilvi kuun yli kulkee.
Tuonen pursi tuima pursi
korkeana kuohut mursi;
pilvi kuun yli kulkee.
Unten haaksi hauras haaksi
horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
pilvi kuun yli kulkee.
Iloinnenko taikka surren,
nään ma Tuonen tuiman purren;
pilvi kuun yli kulkee.
Milloin heikon haavehahden?
Istuessa illoin kahden;
pilvi kuun yli kulkee.

THEANON LAULU.
Barbaarein joukkoon joutunut
on Alkibiades,
siks sydän hält' on sammunut
ja mennyt mieli sees.
Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
syvälle syösty on,
syö armoleipää tyrannin
laps vapaan auringon.
Kyll' itki immet Attikan,
kun kumma kuultihin:
on sota vienyt sorjimman,
pois karkas pontevin.
Nyt itkee koko Kreikanmaa,
Ateena, Sparta myös,
Korinthi, kaikk', kun kuulla saa
sun suuren tihutyös.
Lie laaksot Lakedaimonin
viluiset, vierahat,
mut kaitsi siellä kuitenkin
sua Hellaan jumalat.
Nyt, olet, orpo, yksin sa:
ei Dike tietäs tee,
ja askeleiltas loitolla
Apollo laulelee.
Sun eikö särje kordias
barbaarien raaka ään'
ja kuinka sietää seurassas
voit heitä hetkenkään?
Löit rikki Hermeen patsahat,
teit pahaa paljonkin,
muut sulle surmaa huusivat,
ma yksin siunasin.
Anteeksi sulle kaikki suon,
en yhtä: kuinka voit
sa kaataa kuvan kauniin tuon,
min sydämeeni loit?
Jos ylväs yhtyy joukkioon
ja hieno halpahan,
sen maine maasta vaipukoon,
hän mies on kuoleman.
Hän pettää parhaan itsensä,
hän ihmisyyttä lyö,
siks hänet hylkää elämä
ja tempaa tuima yö.

TIMANDRAN LAULU.
Yön taivahalla jo tähdet käy,
ei kulta korkea kotiin näy.
Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa?
Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?
On kallihimmat mun lempein yöt
kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
mut lahja kallehin taivahalta
on lemmen ylpeän vapaa valta.
Niin raskahasti lyö sydämein.
Mit' armahain sulle pahaa tein?
Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin?
Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?

LYDIAN LAULU.
Ah, Callidus, jos mua huokailet,
niin liian usein luoksein hiivi et,
on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
mut ijäinen on lemmen unelma.
Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
Unelmat usein pettää päällä maan.
On onnen hetki kupla kultainen,
mut ijäinen on itku sydämen.
Ah, Callidus, jos mua rakastat,
mun onneni on onnen unelmat
ja itkut sydämen nuo ikuiset,
kun kyllin usein luoksein hiivi et.


TIETÄJÄN TUPA.

TUHKA TUMMUU.
Hiilos hiipuu, tuhka tummuu,
kohta kotiliesi sammuu.
Aatos käy niin autioksi,
mieli mieron nuotioksi.
Muistuu moni nuori toivo,
kylmä nyt kuin kyinen kaivo.
Herää moni haave heljä,
summa nyt kuin suossa möljä.
Lankee ilta ikkunalle,
tyhjyys tyhjän akkunalle.
Liekkuu vielä viime loimu:
yksinäisen rinnan riemu.
Autuaampi yössä yksin
kuin on auringossa kaksin.

PAHAT PEIJAAT.
Haudatahan haaveet sairaat,
saapuvat jo juhlavieraat.
Uhoo uksen alta routa,
elo, raaka niinkuin rauta.
Astuu rumuus alle orren,
pimeys päähän päreenkarren.
Ilma täyttyy inhuudesta,
rinta varhaisvanhuudesta.
Painuu pää jo polven varaan,
sortuu kaikki kaunis soraan.
Sydän kuolee kultahinen,
runo kiurun kaltahinen.

SULKANUOLI.
Kiiltää kärki noidan kiron,
suihkaa sulkanuoli neron.
Iskee päähän ihmisvaleen,
syttää kylät suuret tuleen.
Tarpoo talvi-öiset ummet,
tempaa juuriltansa tammet.
Murhaa monet päivän mietteet,
tappaa monet taivaan luotteet.
Kulkee kautta vuosisatain,
järjen öiden, hengen sotain.
Sielut siittää, muodot muuttaa:
ampujansa surmaan saattaa.

TÄHTI.
Tuikkii reppänästä tähti
niinkuin outo otsalehti.
Paistaa pirttiin himmentyvään,
miehen mieleen hämmentyvään.
Kiiluu kautta mustan murheen,
eteen keski-öisen erheen.
Lienet tähti Luojan luoma,
anna kärsimyksen voima!
Lienet mahti maasta Lemmon,
anna armo kuolon kammon!
Että ikävöisin eloon,
pyhään pyrkisin ma valoon.
Lapin lasten tanterilta,
Turjan tuiman tunturilta.

PÄÄTÖS.
Tahdon nousta taakan alta
ennen kuin on kuolon ilta.
Heittää kuormat tietämisen,
kiviriipat taitamisen.
Tahdon alle taivaankannen,
asuntoihin ihmis-onnen.
Alle ihalaisen ilman
luota kylmän, luota kalman.
Tahdon tietää, kuka olen.
Sitten tuonen maille tulen.

OUTO OPPI.
Nousi päivä nostamattaan,
noidan mieli täyteen mittaan.
Meni puhki taivonkansi,
rikki ihmis-onni onsi.
Seinät siirtyi, katto kaatui,
velho itse puuksi puutui.
Tuost' on tullut outo oppi:
Turhaan nousi Turjan Lappi.
Ken on luotu tietäjäksi,
jääköön yksin-jäytäjäksi.
Ihmisille ihmistavat,
jumalille tuulentuvat.

NÄKY.
Hehkui hälle Hiiden lempi,
nousi yöstä noidan impi.
Luja niinkuin luonnon luote,
armas niinkuin aamunkoite.
Tahtoi kaksin kanssa noidan
käydä kautta sillan kaidan.
Kautta elontuskan tuiman,
poikki valheen, puhki soiman.
Halki katinkullan, korun,
keskitietä ihmisturun.
Suihkiessa suuren vihan,
pistäessä pienen pahan.
Kavetessa leipäkakun,
levetessä töiden tukun.
Töiden tekemättömien,
äärtä näkemättömien.

HAAMU.
Kinoksella kylmä liesi:
tupa yöllä palaa taisi.
Haamu pankon päässä istuu
huulet liikkuu, silmä kastuu.
Tuikkii päällä aamutähti
niinkuin outo otsalehti.
Paistaa poveen hyhmettyvään,
vereen velhon jähmettyvään.
Niinkuin ukonnuoli iskee,
käymään talvitietä käskee.
Miss' on vaikein, vastamahti:
totisinta totta kohti.
Pian poikki pilvilinnan,
taakse tavan, yhteiskunnan.


TURJAN LOIHTU.

VANHA VAIMO.
Menin meren rantaan,
huokas aalto santaan.
Minne kulki äidin kukka?
Miks et kotikantaan?
Huusi tuulen mukaan,
kuunnellut ei kukaan.
Onko nähty onnen lintu?
Eipä tunnettukaan.
Kävelin ja itkin
Manan maata pitkin.
Miss' on äidin mielitietty?
Kukan valjun kitkin.

KUOLLUT KUKKA.
Mitä etsit, vanha vaimo?
--Etsin emon lasta.
Minne kulki kullan kehrä?
--Läksi maailmasta.
Tappoi tauti naurusuisen?
--Tappoi suuri suru.
Kitui? Kuihtui?--Kesä-yössä
kuoli kullan muru.
Vaalinut et varmaan häntä,
lemmen liekutellut?
--Liiemmin ei äiti toinen
lasta laulatellut.
Varmaan hänt' et varoittanut,
ohjannut et oikein?
--Ohjasin ma oikeahan
tiellä, jok' on vaikein.
Mik' on polku vaikeampi
kuin on kuolon polku?
--Raskahampi syyttömälle
elon raaka kulku.
Syksy maita matkustavi,
etkö saa jo rauhaa?
--Sydämeni syksy-yössä
ikilieskat roihaa.
Autio on aho öinen,
etkö etsi hukkaan?
--Autiompi tuijotella
kodin tyhjän takkaan.

LAULAJAN MURHE.

1.
Päivä painui, tähti sammui,
Aino aaltoihin ajoihe,
katoi kaunis ilman alta.
Lankes laulajan unelma,
katkes kielet kanteleesta,
sydän hyytyi, järki jäätyi.
Aika on nyt tuskan tullut,
arki pitkä, auringoton,
kausi karkean elämän.
Metsä mykkä, taivas tyyni,
luonto suuressa surussa,
loitonnehet linnut kaikki.
Voisin vaieta minäkin,
kauas mennä näiltä mailta,
niinkuin päivä, niinkuin pilvi.
Tulla Tuonen kartanoihin,
virran poikki, virren polvi,
piillä kuoleman pihoille.
Kussa aatos, siellä askel.
Suru sankarin sitovi,
murhe mielen kahlehtivi.
Tänne jalkani vetävät
luokse aallon ähkyrinnan.
Tuossa lehto, tässä paasi!
Hietikolla Ainon askel!
Ranta raisu, hyrsky hyinen,
meri suurien surujen!
Missä lienet? Kussa kuljet?
Kaikkialla sun näen ma,
enin alta aallon synkän.
Silmät suurina kysyvät,
huulet vailla vastausta,
kasvot jäiset, kalvennehet.
Tutkit Tuonen arvoitusta.
Mit' on lempi? Mit' on kuolo?
Mikä tarkoitus elämän?
Kummeksitko? Kauhistutko?
Luonto kanssasi kysyvi,
Mana mahdin antanevi.

2.
Miksi empisin enempi?
Aik' on maata mennäkseni
Kuuhut paista, tähti loista!
Kaivan haudan haavehille,
tuvan tumman, pirtin pienen;
itse lautsalle laseime.
Kata, talvi, urhon katto,
kevät kumpuni kukita.
Nukun luonnon laajan unta.
Laine laulusi lopeta!
Tulkoon maille Tuonen valta,
luonnon talvi, laulun talvi.

LAULAJA JA MAA-EMO.
Laulaja:
Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan,
tuhat kertaa maailma murteli lastaan,
tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä.
Nyt nukkua tahtoisin tuhat tuonelan yötä.
Maa-emo:
Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin,
tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin,
tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet.
Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.
Laulaja:
Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi,
järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi,
toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin.
Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?
Maa-emo:
Kirposi kipuna taivaan korkean maista
kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista,
virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli.
Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.

MAAN VALITUS.
Mielessä häll' oli pilvilinnat,
unohtui oman äidin rinnat,
houkutti häntä tuulentuvat,
himmeni hiljaiset mielikuvat,
nousi hän haaveen porraspuita,
muistanut ei emon huokailuita,
ajeli kuutamon kulkusilla,
käynyt ei kotitanhuvilla,
heilutti hengen tapparata,
pilkkasi maata matalata,
aurinko häll' oli astinlauta,
kylmyys häll' oli kylkirauta,
leimusi pilviin aatoksensa,
lemmetön heljälle heimollensa,
palveli, polo, pyhää tulta,
maa oli hälle musta multa,
jumalat juhlivat, kun hän soitti,
yksin yössä mun itku voitti,
istui hän ilopaadellansa,
kaukaa kuunteli Mannun kansa,
veisti hän unten vempeleitä,
nähnyt ei mua eikä meitä,
nyt hän on uupunut urhon sotaan,
kolkuttaa emon köyhän kotaan,
nuor' olin, nyt olen harmaahapsi,
myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!

TALVILAULU.
On aurinko astunut mereen,
meren kattanut jäykkä jää,
syys siirtynyt sankarin vereen,
pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko,
sydän särkynyt heikosti lyö,
on sammunut viimeinen rusko
ja pitkä on pohjolan yö.
Tule vitkaan talvinen huura
yli maan, yli puun, yli veen,
sada hiljaa kuoleman kuura
yli urhon uinahtaneen.

PAHAT NEUVOA PITIVÄT.
--Katso! Tuossa tuttavamme!
»Väinämö, väkevä sulho!»
--Murhamies sorean siskon!
Liipaisenko? Laukaisenko?
»Tuo on kosto lapsen kosto,
ei kosto partasuun urohon.
Tiedän ma paremman taian.»
--Kovemman kuin kuolon loihtu?
»Luottehet lujimmat tunnen,
loihdin Väinämön väkevän
yön syvimmän synnyn kautta,
kautta kalpean hämärän.»
--Ja mikä syvin on synty?
»Himo, hiili Ruijan rannan,
tuli jäämeren takainen,
kuolema kuluttavainen,
elon-antava elämä,
aatos, tehty ainehesta,
aine, saatu aatoksesta,
sota soipa, myrsky käypä,
mielen ainainen ikävä.»
--Olet jo omamme, Väinö,
päivän laulaja päreä,
nouset maasta nostamatta,
yönp' on urhona ylenet.

TURJAN TUOMIO.
Nyt sanon sanat ikuiset,
kirot painan paasikirjat.
Kulo on luotu kulkemahan,
kyy pitkä kähisemähän,
miekka verta vuotamahan,
sankari samoamahan.
Tulet, Väinämö väkevä,
tuhmimmaksi tietäjistä,
ajat Turjan tukkapäitä
kuin ennen mielesi kuvia,
ahavan ajama itse,
pyörretuulen tutjuttama.
Menit maata talven kanssa,
heräjä kevähän kanssa,
Ruijan rantojen ilossa,
Lapin yössä lauhkeassa!
Kuule koskien kohina
kevätvirttä soittavaisten,
kuule taivahan tohina
kevättuulta huokuvaisen,
tunne tulvat rinnassasi,
Turjan virtojen vilinä,
näe nuori Pohjan neiti,
tutkiva, revontulinen,
hoipu, houru, maita myöten,
mielipuoli, merta myöten,
etsi hallaista hametta,
tunne tulta jäytävätä,
ijäisen ikävän hiiltä,
tuulta rinnan rauhattoman!
Juokse Pohjan jäinen peura,
Turjan souda sotka hyinen,
poika auringon tulevi,
päivän kiekko kantapäillä.

LAULAJAN LOHDUTUS.
Tie ei pääty sentään,
vaikk'ei nouse taivaasen.
Sana, laulu lentää
alaspäinkin astuen.
Kuljen kuilun pohjaan,
poveen naisen naurusuun.
Tieni yöhön ohjaan,
jätän pirtit päivän, kuun.
Tunnu tuoll' ei hyvyys,
viha vaan ja rakkaus
ja intohimon syvyys,
yön tuli, tumma loimotus.


MEREN KAUPUNKI.

I.
Näitkö suuren näkinkengän kerta?
Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren,
jonka halki meren henki puhuu
huminalla iankaikkisella.
Kaunis on, kun kesäpäivä painuu,
kauniimpi, kun syksy puita punaa,
kaunein on se kaikista, kun talvi
kuutamoiset kuurahunnut kutoo.
Mutta meri jäänkin alta jyskää:
»Vaikka vanki, olen vapaa sentään,
pinnan vaan voi halla hyytää, lämmin
viel' on rintani ja sydän sula.»
Kuulee kaupunki ja kuulee kansa,
nousee, suuttuu, katkoo sorron kahleet,
lainehtii kuin jäänsä luonut syvyys.
Meri jään on alla aatteellinen,
ihanteellinen kuin itse hiisi.

II.
Mutta koska meri toimeen ryhtyy,
silloin on se totinen kuin taivas,
teräsharmaa hahmoltansa, synkkä
niinkuin päätös, tehty syksy-yössä,
taikka koston nyrkki, noussut lyömään.
Silloin kautta kaupungin se huutaa:
»Valta vaan on elon riemu. Turhaa
vapaus on, jos vapaa ei saa sortaa,
muita hallita ja muita murtaa:
silloin vasta vapaus on pyhä!»
Kuulee kaupunki ja kuulee kansa,
moni miettii meren äänen mukaan,
tuntee tulen suonissaan ja tekee
niinkuin käskee kansain »pyhä tahto».

III.
Eipä aina aatteen maailmoissa
meri viihdy; loikoo niinkuin laiska
koulupoika taikka pedagogi
leininlyömä auringossa, antaa
päivän paistatella itseänsä,
haastaa haukotellen viisautta,
varmaa niinkuin Salomonin saarna:
»Miksi tehdä mitään? Kaikk' on turhuus.
Surma seuraa elämää ja elo
kuolemaa kuin vaihtuu vuoden-ajat.
Paras paistatella ruumistansa,
katsoa kuin kalalokki lentää.»
Mutta lokin myös on mieli sama,
saatuansa kyllin syödä ensin,
laskeuu jo vesirajaan, raukee
paaden päähän istumaan ja miettii
kohtaloa koidon purjepurren,
joka aavalta nyt airoin palaa.
Nauraa meri, maa ja taivas. Nolo
vain on soutumiesten mieli. Hiipii
jäykkyys jäseniin, jo herpoo jänteet,
vaikka kaulaa kastetaankin. Kohta
kajutasta kuorsaus vain kuuluu;
vallitsee vain viisauden lepo.

IV.
Kerran rantaa kevät-öistä kulki
nuori mies ja nainen; nurmi nousi,
lehti puihin puhkes, vieno viri
pyrki etäisien saarten päihin
niinkuin aatos kahden autuahan.
Toisahalla terhen karkeloitsi,
ihalaiset immet aallon heilui,
vieri hämäräisten vetten päällä,
seuloi unelmia uskollisten.
Mutta meren ensi laine lauloi:
»Hetki vaan on pysyväinen. Miksi
kuolevainen kuolemaa sa pelkäät?
Muut' ei tarkoitusta maailmalla,
muut' ei elämällä ijäisyyttä:
elää vaan. Ken eli hetken, hälle
saman kertoi päiväperhon lento,
minkä jumalille vuosituhat.»
Lauloi meren ensi laine. Aamun
ensi rusko sattui saarten lomiin,
terhen haihtui, vellamoiset veteen
sukelsivat niinkuin sulkalinnut.
Mutta kaupunki ei tiennyt mitään,
nukkui niinkuin suuri, suuri, tuhma,
sangen tuhma holhoaja, jolta
ryösti aarteen kreivi Almaviva.

V
Meri muita neuvoo mielellänsä,
itseään ei ohjata se osaa,
tahtoo taivahisin nousta, syöksyy
syvemmäksi maata matalata,
ärjyy niinkuin yksisilmä-jätti,
jonka sokaisseet on vieraat viekkaat.
Kiroo julkisia jumalia:
»Miks ei luotu voima niinkuin tahto?
Miks ei tahto niinkuin mielikuva?
Miks ei riemu niinkuin rinnan-kaipuu?
Teko miks ei tehty niinkuin toivo,
ihanuus kuin ikävöimiseni?»
Rinnassansa ristiriitaisuuden
tuntee, sotii, taistelee ja sortuu,
jälleen nousee uuteen ottelohon.

VI.
Paistaa meren pohjaan tyynet tähdet.
Meri muuttunut on yksilöksi,
miettii ijäisyyden ongelmia,
kajastellen kaikki lamput taivaan,
suuret, pienet, kunkin koonsa mukaan;
miettii, mutta ymmärrä ei mitään.
Silloin kautta kaupungin se huokaa:
»Hyv' on heijastella kaikkeutta,
kun on itse kylmä, kolkko, tyyni,
kaunis maata taivaan tähtein alla,
jos on mieli niinkuin taivaan tähti,
jok' ei tunne eikä tahdo mitään
eikä mitään pyydä maailmalta.»
Harva kuulee meren huokauksen;
mies vain yksinäinen kalliolla
yöhön katsoo, päänsä käsiin kätkee,
syöksyy syvyyteen kuin mykkä kivi.

VII.
Mutta satamassa suuri laiva
kilistää jo lähtökelloansa,
siell' on liike, siell' on kiire, touhu,
torin poikki rattaat rämisevät,
valot tuikkii, kone jyskää, joutuin
rientää myöhästynyt matkustaja.
Eikä meri enää haasta mitään.
Kaupunki vain humisee. Sen kautta
puhuu pateettinen ihmishenki:
»Mennös laiva, mennös maailmalle,
meri olkoon meidän veljestäjä,
että liittyis yksilöt ja aatteet,
tunteet, heimot, kansat, valtakunnat,
yhdistyisi yhteistuskalliset,
helpompi ois elon kuorma kantaa.»
Vait on meri, varma pessimisti,
kantaa laivat sekä kantaa aatteet,
tekee työtä yhteishyödyn, hymyy
joskus hiljaa, salaperäisesti
niinkuin tukkukauppias, mi istuu
konttorissaan, katsoo kelloansa,
päättää päivällisen odottavan.
Katso! Tieteet kukoistaa ja taiteet,
ihmiskunta edistyy ja aika
siivin siirtyy kohti ijäisyyttä;
meri antaa silakkaa ja suolaa
eikä enää huoli huomisesta.


LUONNON LUOTTEITA.

1. MAAN VIRSI.
Kehto ja hauta, harmaja valta
muhkean mullan,
sateen ja paahtavan päivyen kullan,
nouseva norosta, turpehen alta,
antaja elon,
kantaja ikuisen kuoleman pelon.
Maa! olet mahtaja sykkivän suonen,
kukkivan kedon,
vierivän villan ja juoksevan pedon,
peri-isä pellon ja tuttava Tuonen,
jumaluus jyvän,
kaitsija kasvun huonon ja hyvän.
Maa! sulle kiitosta kantele soikoon,
suvilaulu Suomen,
tuoksussa juhannuskoivun ja tuomen,
rikkaana riemuita virtemme voikoon,
elonhuolet voittaa,
kauneuden korkean sydänkieltä soittaa.
»Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä,
kesäpäivän-päilyvä,
tuulessa kultaisten laihojen lainehet,
emo syli-lempeä, emo sydän-hempeä,
luo meihin lämpöä,
suo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!
Maa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija,
hengen-haltioitsija,
tule meille turvaksi työssä ja taistossa!
Kun korpi kohisee, syystuuli tohisee,
yön siipi suhisee,
vieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!
Maa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva,
tuhatrinta-tuortuva,
ole meille armias riemumme retkellä!
Emo ilta-ripsinen, emo aamu-hapsinen,
aurinko-lapsinen,
katso meihin kauniisti kuoleman hetkellä.»
Yhtyvät lauluhun laaksot ja korvet,
paisuvat pellot,
laitumet laajat ja karjojen kellot,
raikuvat taivahan rantojen torvet
valkeuden juhlaa;
Maa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.

2. MEREN VIRSI.
Minne riennät,
vierivä virta?
Kunne kohiset,
pauhaava koski?
Mereen! Mereen!
Meill' on kiire!
Tehnet teljen,
särjemme sen.
Tiedätkö tiesi,
kansan aalto?
Aika myrskyinen,
minne menet?
Vapaus, vapaus
meitä viittoo!
Kansojen meri
on ihmisyys.
Mikä on määräsi,
heleä henki?
Kunne kuolevan
suunta suora?
Tahdon sulaa
suurempaani,
ijäisyyteen
ikävä on.
Yksi elää hetken,
toinen vuosisadan,
kolmannesta kerrotahan
kevät-öinen taru.
Aalto aaltoa seuraa,
meren laulu on lakkaamaton,
kuin on kaikkeuden luomisvoima,
kuin on kuolon ja elämän kulku.
Moni nähnyt on nuorta unta,
silloin miehuus saapui,
kovan lauloi luonnon laulun,
sanoi korvaan ankarat sanat,
lyhensi päivät,
pimensi illat,
heitti tielle pitkät varjot,
painoi päähän seppeleen
mennä maata aikaiseen.
Sammuu henki, saatuansa
täytetyksi
palavimman toivonsa.
Mutta en tahtoisi itseäni antaa,
tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa,
mullaksi maatua,
pahaksi paatua,
kesken kiireintä työtäni kaatua,
jos minä tietäisin,
että mun sieluni säilyy,
vaikka kuljenkin kuoleman rantaa,
silloin ma sietäisin
sinne soutaa,
missä kaislikot himmeät häilyy,
sanoisin sanan,
tyttö Manan
saisi sankarin noutaa
elontuskan tuolle puolen,
taakse taakan, arkihuolen;
enkä mä menisi surren,
katsoisin tuota,
liukuisin vitkaan vierivää vuota,
näkisin jälkehen purren
jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan.
Turha aatos! Turha unelma!
Katoan kuplana laineen,
pysyy meri,
ääretön, saareton, sanomaton pyhyys.
Lienee mulle liian suuri,
lienen mereen liian pieni,
koska pelkään
kangastella kaikkeutta,
myrskytä myrskyn kanssa,
kulkea tohussa tuulen,
heittyä helmenä pilvihin saakka,
syöksyä syöveriin.

3. ILMAN VIRSI.
Tääll' on templi korkea,
se vaikk' on vailla siltaa,
päivä vain sen valaisee
ja kuudan pitkin iltaa.
Taivaankansi katto on,
sen seinä ilmanpieli,
myrsky siinä messuaa
ja saarnaa satakieli.
Kirkonkupuun kirjaeltu
kaikk' on tähdet taivaan,
kiertämähän, kaartamahan
kuolevaisen vaivaan,
Alttariksi asetettu
vain on pilven parras,
siitä puhuu ukkonen
ja haastaa liekki harras.
Suopi Herran ehtoollista
salamoiva Henki,
vihkii häihin, hautahan
ja valaa kastehenki.
Painaa maahan martahat
ja luopi päälle lunta;
siell' on paimen yksi vaan
ja yksi seurakunta.
Kuuluu siellä kunnia
myös maailmoiden mahdin,
sähkö antaa säveleen
ja taivaanranta tahdin.
Eikä opinkappaleita
siellä kukaan muista,
mutta sama soipi virsi
myrjaadeista suista.
Surma siell' on sunnuntai
ja syntyminen joulu,
elämän on koulu kova
eikä rippikoulu.
Siellä eri-uskolaista
valtio ei vainoo,
luonnon laajan lakikirja
esivalta ainoo.
Hyrskyy uskon uuden hymni,
ihmishenki herää,
tekee riemun ristiretken
ilman miekanterää.

4. TULEN VIRSI.
Sokko on sallimus,
silmitön kohtalon vaskinen valta.
Mies voi sen muuttaa,
jos tulen ryöstää hän voi taivahalta.
Rautakin raukeni,
sallimus ahjossa sankarin suli,
kun tarmo takoi,
leimusi korkea, kirkas tahdon tuli,
Ken kipunaisen
rintaansa saanut on tuon tulen tuiman,
saa ei hän rauhaa,
rientää hän viemänä vihurtuulen huiman,
pyhä pyörremyrsky
hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa;
aarnihongan alle
saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.
Sydän hällä sytee
kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin,
pois povi palaa
istuen naisen nuoren kera ystävyksin;
saattaa hän viipyä
vierellä kultaisten riemujen maljan,
silmä kauas katsoo
keskeltä heiluvien hetkien naljan.
Taikka hän tarpoo
syys-yötä synkkää, maantietä mieron,
tuntee hän kodin,
muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron.
Tuska häll' on ainainen,
mutta myös ainaisen teon tulihurma,
Kuolo häll' on kumppani,
ystävät elon lyhven ajatus ja--surma.
Painavat palkeita
pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen;
kohottavat kouraa
kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen.
Jos käsi uupuu,
uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento;
usein on maailman
syttänyt hehkuvan hengen säen hento.
Tuli! sua kiitämme
kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa,
tiedosta, taidosta,
tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa.
Tuli, meissä pala!
Ihmisten mantereeksi maailma muovaa!
Jumaluus julma,
ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!


EPILOGI.

SÄHKÖN SÄVEL.
Tuntematonna ma maailmat ohjaan,
korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan,
taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;
maass' olen, ilmassa, aallossa lähteen.
Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa,
nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa;
muut ovat monet, minä olen yksi,
mua eivät muut saa määritellyksi.
Laki olen laulava halki elon laineen,
Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen,
Äly olen ääretön, järki olen jylhä,
Voima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.
Turha mua tutkia maisin mainesanoin;
tieni ma vallitsen säkenöivin vanoin.
Lyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu.
Käyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.
Saatan ma heilua päällä kesäheinän,
painua läpi vuoren paatisen seinän,
räiskyä silmästä rakastavan naisen,
singota unelmista urhon kuolevaisen.
Otan usein yömajan ihmisten tuntoon,
useammin päivämajan päähän ja kuntoon,
satun sinisalamana, tartun takaraivoon,
juhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.
Kauneus on kaapuni elävitten eessä,
kirjokaari merkkini pilvissä, veessä.
Tuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni,
käy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.



TÄHTITARHA
(1912)


TÄHTITARHA.
Kuljen, kuljen kummallista
tietä tähtitarhan,
sadan saanut surman suitse,
haavehen ja harhan.
Täällä eivät piikit pistä,
polta haavat okaan,
täällä voi vain nousta, nousta,
eikä mennä lokaan.
Tääll' on käydä turvallista
tuollapuolen vihan,
yläpuolla yön ja hallan,
taivas-tietä ihan.
Päätä huimaa katsellessa
maailmoita alla,
hurmaa kahta kaunihimmin
toiset korkealla.
Ensi kerran elämässä
elän rinnan rauhaa,
sopusoinnun suurta unta,
laulun mieltä lauhaa.


KUOLEMATTOMUUDEN TOIVO.
Kantaatti.
Kaupunki nukkuu,
paukkaa pakkasen harmaja henki.
Yön äänet hukkuu,
turtuvat tuskat jo ihmisienki.
Kuu kumma valvoo,
leimuavat tähtien tulikirjat yössä.
Tähtiä palvoo
mies yksinäinen, mi istuvi työssä.
Kuuhut katsoo akkunasta:
»Tuollapa on kiire vasta!
Ehdit hautaan helpommalla,
nukkumahan nurmen alla.
Ijäisyys on kylmä käsi,
taittaa tarmos, elämäsi,
menet niinkuin meren laine,
katoat kuin kaikki aine,
kuihtuvat sun henkes heelmät,
haihtuvat sun taitos teelmät,
turha tääll' on työ ja taisto,