Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 3

Total number of words is 3381
Total number of unique words is 2156
17.0 of words are in the 2000 most common words
25.6 of words are in the 5000 most common words
30.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää
kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
Sen tottumus tekee.
Me uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo,
jos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto.
Me elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto,
lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto.
Sen tottumus tekee.
Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan,
jos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi.
Ei kuolema tullut! Saimme vain miel'alan harmaan,
moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi.
Sen tottumus tekee.
Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
Sen tottumus tekee.
Nyt uskon ma, että elää voisimme, vaikka
kyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
Sen tottumus tekee.
Uunna vuonna 1904.

SYVYYKSISTÄ.
Ei se kurja, joka kurjaks syntyi,
ei se orja, jonka äiti orja,
ei se maaton, joll' ei maata ollut;
vaan on vasta orja ynnä kurja,
joka syöstiin onnen kukkulalta,
joka syvyydestä huutaa, vaikka
vapaaks syntyi vapahassa maassa.
Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä
erottamaan esineitä, ennen
tuntemattomia; tottuu keuhkot
ilmaan ennen tukahduttavahan;
käsi tottuu kättelemään kättä,
jonka inholl' äsken syrjään työnsi;
kieli tottuu toista haastamahan
kuin on mieli; koko ruumis tottuu,--
veri, veri vaan sa miks et tyki
tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?
Totta niinkuin korven kosket kuohuu
totta niinkuin meren aallot pauhaa,
totta niinkuin taivaan tuulet puhuu,
totta niinkuin ihmissydän sykkää,--
tähän en ma koskaan, koskaan totu!
Kesällä 1904.

PROLOOGI TAMPEREEN TEATTERIN AVAJAISIIN
8 p. syysk. 1904.
Aatra, käyvä kynnökselle, lippu luotu liehumaan,
pyhä viiri, pystytetty sydämehen Hämeenmaan,
lyylilehto laulun laajan, sanan soipa pyhäkkö,
taimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!
Näin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen,
käen kuulin kukkuvaksi yli syksyn synkän veen,
tunsin posken tulta saavan, poven' käyvän kukkasiin,--
tiesin tuosta: taitehelle, jumaloille juhlittiin.
Suur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat,
mahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat,
mahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys,
yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.
Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan.
Aatos pienin, salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan,
tutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppelen
saa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.
Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:
ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,
auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,
toinen todistaja aika, toinen--iankaikkisuus.
Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen!
Astu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen!
Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,
sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.
Kaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö!
Laiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö.
Vaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais,
ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.
Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait,
taitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait,
taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan,
taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.

REVONTULET.
Sinkoovat siniset liekit
Lapin taivahan laella.
Räiskyvät, räjähtelevät
tulikielet Turjan yössä,
kuin kiron timanttikannel,
kuin vihan väkevä välke;
henget kuolleiden heräävät,
nurmen alla nukkujatkin.
Soi yössä kumea kuoro:
»Kun ei loista Luojan lamput,
salamoi sininen sähkö,
kun ei kohtalo hymynne,
hymyävät hyiset urhot,
kun ei kuu kivestä nousse,
kohoavat kolkot loihdut,
päivä päässe kalliosta,
tulet Tuonen kuumottavat.»
Liekehtivi Lappi laaja,
tietäjät sotia käyvät,
näy ei kalvan kantajoita,
näkyy kaamea kajastus.


EYAN KIRJA.

HÄÄHYMNI.
Tyttö:
Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
kyllin lauloin kuulle kalpealle.
Miks en laulais kerran auringolle,
sulle, sydämeni päivänkulta?
Poika:
Lauloin rakkautta onnetonta,
kyllin lauloin lemmen kyyneleitä.
Miks en laulais kerran onnellista
osaa rakastavan onnen myyrän?
Tyttö:
Lauloin mieron linnun lehtipuita,
kyllin lauloin vierahitten viitaa.
Miks en laulais kerran kurkihirttä,
koska kodissani ruusut kukkii?
Poika:
Lauloin kangastusta korven kolkon,
kyllin lauloin talotonta tietä.
Miks en laulais kerran keidastani,
yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?
Tyttö:
Lauloin äärettyyttä yksinäisen,
kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa.
Miks en laulais kerran äärellistä
maata, jota sade, päivä siunaa?
Poika:
Lauloin mahteja mä murtavia,
kyllin lauloin jumalitten juhlaa.
Miks en laulais kerran ihmislasten
häitä, joiss' on suru sulhaspoika?
Kuoro:
Murheet morsiamen helmaa kantaa,
tähtitelttaa taivaan vallat kateet,
palaa punaisena tuskan tuohus,
mutta onnen otsalehti kiiltää.

NOCTURNE.
Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.
Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

NINIVEN LAPSET.

I.
Kaunis on ihminen,
koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
Kauniimpi ihminen on,
koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.
Kaunis on ihminen,
koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
Kauniimpi ihminen on,
koska elon tulikukka poskipäillä palaa.
Kaunis on ihminen,
koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee.
Kauniimpi ihminen on,
koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.

2.
Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.
Kuoleman kauhun
antoi Herra meille,
me voitimme sen mielen viisaudella.
Maailman tyhjän
antoi Herra meille,
me täytimme sen ihmisneron voimalla.

3.
Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolia!
Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!
Kuumat on suudelmat auringon huulten,
kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
Pala, pala heinä! vieri, vieri virta!
Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.

KARAVAANIKUORO.
Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
puna-raakku auennut aavikon rannassa.
Erälaivat soutaa,
ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.
Tulikuumat niinkuin askelet allamme
huulet heljät hiiluvat saatettavallamme,
varsi kuin palmu,
silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.
Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;
katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,
iho eebenpuusta,
hampahat valkean, pyhän norsun luusta.
Intia:
»Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?»
Ninive:
»Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?»
Intia:
»Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?»
Ninive:
»Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa.»
Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty,
Intian kruunuhun aron helmi liitetty.
Eräpurret sousi,
aavalta viiden-virran aurinko nousi.

BAJADEERIT.
Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin,
yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin.
Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily,
virvatuli sydämissä, syty, älä säily!
Kyllin on kruunuja karkelijalla,
valtakunnat uinuvat vöittemme alla.
Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,
kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!

KULTAISET LANGAT
Kultaiset langat
johtavat taivaasta maahan,
kultaiset langat
juoksevat rintahan kunkin,
hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;
kulkevat, kunne ihminen kulkee,
seuraavat häntä hautahan saakka,--
ja katkeevat poikki.
Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
solmivi yhtehen lankoa kaksi
keskellä ilmojen aavoa merta,
kullassa, kuun päällä, auringon alla;
ja usein on ihminen idän puolla toinen
ja lännessä toinen
ja kumpikin katsovat tähtehen samaan
ja silmät kyynelin kastuu.
Ja usein on mustaakin mustempi toinen
ja valkea toinen,
eikä he eroansa huomaa;
ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen
ja päivällä toinen,
mutta he hämärissä yhtyy;
ja sattuu, on synkät he kumpaisetkin
ja syntiä tehneet
ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun
ja purevat hampaansa yhteen
ja iskevät silmästä tulta
ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,
eikä pilkahda toivo,
eikä tuikahda tähti,
vaan salamoi ylpeyden autio yö.
Käy taru, silloin jos kultaiset langat
toinen ne toisensa taivaalla kohtaa,
kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,
kaikuvi virsi, ei virketty muinen,
humisee ilma kuin huilu,
visertää maa kuni viulu;
ja käy taru, katkeevat kultaiset langat,
ja syöksevi kuiluhun ihmistä kaksi
ja katsovat kumpikin toistensa silmiin
ja kasvot päivänä paistaa.

ATLANTICA.
Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet?
Atlantica! Huomaatko palmujen huiskeet?
Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.
Kera tahdotko tulla?
Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.
Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan
ja usein on myös kuin kantaisin taivaan;
jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,
mut auvoni vasta, kun astumme laivaan,
punapurjehet saamme.
Atlantica! Kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?
Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.
Soi päällämme salliman vaskiset pirrat;
sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,
mun murheeni Eya,
nyt hetkisen hurmani lentävän leija.
Atlantica! Laulavat allamme laineet.
Atlantica! Pilvien paltehet toistaa.
Atlantica! Kertovat matkamme maineet,
kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.
Mun Eyani ylin,
tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!
Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan,
maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo,
me heitämme huolemme heleähän hiekkaan
ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo,
sa riemuat, huudat,
ja huojuvat tulipuna-horsmien luudat.
Atlantica! Armas, me ollaan, me kaksi!
Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla.
Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,
me leikimme kultaisten lehtojen puolla;
on valkeat yömme,
jos päivät on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka
ja taaksemme aurinko vaipunut vereen;
Atlantica! Laulamme hautahan saakka,
kuin unteni manner, me uppoomme mereen,
taru mennehet peittää,
koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.

MIES MIELIPUOLEKS TULLA VOI--
Mies mielipuoleks tulla voi
ja nainen voipi pettää,
mut sua, surun Eya, oi,
en voi ma koskaan jättää.
Sa sylkytät mun sydäntäin
kuin veren kiertokulku,
ja jos sa vaadit elämäin,
niin särkekäämme sulku!

PUNAINEN NEILIKKA.

1.
TUULINEN SIJA.
Neiti, neilikka punainen,
yrttitarhan taideluoma,
kammiossa kasvatettu,
lempeässä lämmitetty;
tuulinen sija sinulla
oli tumman ikkunalla.
Neiti, neilikka punainen,
kesän haave hangen maassa,
päivän kukki, toisen tuoksui,
päänsä painoi kolmantena
runolaulajan lasilla,
ankaralla akkunalla.
Harvoin tänne päivä paistoi,
senkin seinien lomitse;
harvoin tänne lämmin läikkyi,
senkin vaivojen välitse;
harvoin harhausi hymyily,
senkin kautta tuskan tuiman.

2.
PAHAT SUUT.
Pahat suut panettelevat
lumpeeni pataluhaksi,
jouhipääksi joutseneni.
Ylpeäksi sun sanovat.
Ollos ylväs, niin minäkin!
Kun näet kumarat niskat,
pidät pääsi pystympänä.
Läikyt lietona elosi.
Läiky lieto, niin minäkin!
Kun näet rapakkolammet,
kierrät, kaunis, kauempata.
Tuhlailet hymyjä huulen.
Tuhlaa, tyttö, niin minäkin!
Yks on riemu rikkahalla:
ylenkatseesen ylenet.

3.
EROTESSA.
Muistelen minä sinua:
satakielet soittelevat
yössäni hämärtyvässä.
Muistelet sinä minua:
lepinkäiset lentelevät
pääsi päälle istumahan.
Muistelemme toisiamme:
kaksi kaunista kesällä,
kesälehti kolmantena.

4.
SYY.
Rakastimme me molemmat:
sinä minua, minä sinua;
ei se ollut syy.
Kiusasimme kumpaisetkin:
minä sinua, sinä minua;
ei se ollut syy.
Oli syynä onnettuuden:
loittonit sinä minusta,
vain vikani muistit.
Ja oli toinen turman siemen:
loittonin minä sinusta,
ihanintas itkin.

5.
KÖYNNÖS.
Kauloi kuuma köynnöskasvi,
kiersi mun tulinen kukka
yössä syksyn synkkä-tuoksun.
Huokui hulluuden janoa:
pää sameni, aivot päihtyi,
juopui järki, luopui tunto,
paloi pätsi päälaella,
takaraivossa rovio,
silmät selvänä tulena,
vallaltansa valkuaiset,
suonet kaikki suihkamassa,
pallea pakahtumassa,
sydän kuin arina kuuma,
veri kuin kipunaverkko.
Koitti huomen kirkas, kylmä;
tahdoin nousta taipaleelle,
järki päästäni putosi,
rinnasta sydän punainen
punaiselle tanterelle,
juurelle jumalan pursun.

6.
KESÄ-AAMU.
Seisoi seijas Sukkamieli
aholla ylenevällä,
suvi-aamun auetessa.
Hempeä, herättyänsä,
yön nuoren nukuttuansa
veltot jännitti jäsenet;
kesä kukki kulmaluilla.
Heinä polvia halasi,
pohkehia poimulehdet,
horsman latvat lantehia;
uumenta uninen valmu;
itse ruusuna rusotti,
ylpeä, ylinnä muita.
Ihala ihantelihe,
katsoi kaunis maata, merta.
Mehiläinen, mies kepeä,
lensi kukkasen kupuhun;
punahuuli noin puheli:
»Paha poika, pois menekin
umppujani aukomasta,
juomasta juhannustani,
ruusuja rakastamasta!»
Liverteli Lemmon lintu:
»Armas, pois älä ajele,
mies olen me'estä tehty
sokerista sorvaeltu,
minkä juon juhannustasi,
sen pidät pitoja kekrin.»
Seisoi seijas Sukkamieli,
haukotteli hiljaksensa
aamun alkavan punassa;
kastehesta kutri kiilsi.

7.
MENEVÄT, MUREHTISINKO.
Kangastuksina katoovat
minun mieleni unelmat,
piirtyvät pihoilta ilman
tunturit todellisuuden.
Katuisinko, jos katoovat,
menevät, murehtisinko,
kyllin katselin kuvia,
kirjokaaria elämän,
aron astuin hiekkamerta,
silmä taivahan sinessä.
Tule tuuli, pohjatuuli,
tunnen keitahan keväisen,
luo lunta polulle talvi,
tunnen palmun päivälatvan,
messua jumalan myrsky,
kuulen kukkuvan käkösen!

KORKEA VEISU
hänelle, jota minä rakastan.
Sanoi ennen elämä minulle:
»Kärsi ja nauti!»
Sanoo nyt: »kärsi!» ei sano muuta.
Tahtosi tee, sun vaalin on valta,
tien päässä seison,
tunnetko murhetta, musta tyttö?
»Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,
syttävi, liehtovi lempeni liekin.»
Kahle on murhe, sitkeä, vankka,
luuhun se puree ja jänteet se jäytää.
»Yöhyt on murhe, viileä, lauha,
sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät.»
Miekka on murhe, murtava, lyövä,
ei ole urhoa, ken sitä kestäis.
»Lahja on murhe, laupias, hellä,
miksi et kanssani siunausta jakais?»
Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,
murheeni yksin kantaa.
»Suuri, summaton lapsi sinä,
etkö sa lempinyt koskaan?»
»Miksi et virkkanut minulle mitään,
tuijotit tuleen,
vaikenit vaivasi kauan?»
Pelkäsin että et leikkisi enää,
et nauraisi enää,
naurusi mulle on kallis.
»Näethän, että ma nauran nytkin,
katso, ma nauran
silmäripsien alta.»
Nauranet, itket sydämessäsi,
kyynele killuu
silmäripsien alta.
»Lempivän hymy on kyynelten halki.»
Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?
»Rakkaus rintani ahtaaksi teki.»
Huoneessa tässä on kuolema käynyt.
*
»Aukaise silmäsi, armas!
Täss' olen minä ja täss' olet sinä,
tuossa on tuoli, tuossa on pöytä,
ikkuna tuossa,
täällä ei muuttunut mitään.»
En ole minä ja et ole sinä
eik' ole huone entinen meillä,
armaani, katso, ken tuolilla istuu,
ken vuoteella lepää,
ken vilkuvi verhojen takaa!
»Eikö siis koskaan aurinko koita?»
Koittavi pitkä, pilvinen päivä,
äänetön ehtoo,
lankee lauluton ilta,
vailla riemuja, suruja rinnan,
vailla vaivoja inehmon mielen,
ilman tahtoa, tuntoa, järkeä--
hiljainen hämärä,
harmaja ikävä,
huomenen huolia vailla,
siksi kuin päättyy
päivien uni,
siksi kuin Tuoni
tuomitun korjaa,
käärivi kerran
kärsinehenki
hivuksihinsa
kuoleman kalpea vaimo.
»Jumalissa juoksun määrä,
sulhoni ijäisen ehtoon!»


YÖN KIRJA.

TUULIKANNEL.
Muut sydämen saivat, ma kantelen,
muut murehti, nautti, ma en, ma en,
en kurja ma elää, en kuolla voi,
kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!
Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
ei rauhoa yö, ei päivä suo,
ei armoa aika, ei ijäisyys;
sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.
Mun syömeni tuulikannel on,
sen kielissä laulu on lakkaamaton,
se yössä, päivässä, yksinään
soi ilmahan ijäti väräjävään.
On tuomitun tuttuja päällä maan
pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
en veljiä, siskoja omata voi,
kun outo on itseni, soi, vaan soi!
Ja tuulet taivahan soittelee;
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.
Kas, pohjainen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo;
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.
Ja immyt ikkunan aukaisee.
Kuu loistavi, kutri kimmeltelee.
Mi helkkävi yössä niin himmeään?
Hän kuuntelee, käsi sydämellään.
Ja muistavi muinaista armastaan.--
Ah, tuulikantele on se vaan!
Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
ei itke, ei naura, se soi, vaan soi!
Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
Se herää ja kahleitaan kalistaa.
Joko vapaus valkeni raikahtain?
Ei, tuulikantele kaikuu vain.
Kiro katkera, julmuus jumalien:
Itse orja, ma vapautta veisailen,
itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
itse tunnoton, viritän tunteita!

SYDÄN.

1.
Sydän, mitä sahaat?
Sahaatko lautaa
neljää, joiden
välissä maata,
maata mun mieluisa on?
Sahaan ma rautaa,
kahleita katkon,
että sun henkesi
vapaa oisi,
henkesi onneton.

2.
Sydän, mitä kuiskaat?
Kuiskitko kummaa
polkua päivän,
tunturin tietä,
taivahan tähtiä päin?
Kuiskin ma tummaa
runoa Tuonen,
kuiluja, vaivaa
virkkamatonta,
autuutta ylpeäin.

JUMALA.
Alkua elämän etsin,
äärettyyden äärtä,
maailman, Jumalan juurta,
päättömyyden päätä;
on nyt ongelma opittu:
Jumala on murhe.
Suru yksin suurta luopi,
murhe maita muuttaa.
Tulet myrskytuulen lailla,
menet niinkuin meri;
heijastat ikuiset tähdet
illan hämärässä.
Majan rauhaisan rakennat
sydämehen synkkään,
kylvät kuuset kynnykselle,
myrtit miesten mieliin;
katsot nuorten karkeloita
lehtipuiden alla.

TÄHTIPOJAT.
Lapsuuden muisto.
Ne porhalti lumisen lakeuden poikki
ja lapset ne kavahti ikkunaan,
ne ylitse kinosten kilvaten loikki
ja kelkalla vetivät kampeitaan.
Ne kysyivät: »Oisko kystä talossa?»
Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa,
joka paperilyhdyssä loisti.
Pian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.
Ne ottivat omakseen karsinaloukon
ja käskivät poispäin katsomaan;
mut tullut ei ikävä katsojajoukon,
ilo, nalja virtasi vallaltaan.
Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat,
ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat,
vielä paperitötteröt päähän.
Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.
Ne lauloivat maailman Vapahtajasta
ja mielestä rumasta Ruotuksen,
joka miekalla vainosi Marjatan lasta
ja tiedusti tähteä tietäjien;
ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi,
ne permannon palkeilla pasteerasi,
ja heiluivat miekat puiset,
kun alla he orsien oreerasi.
Ja kuningas murjaanein oli musta
ja ilkeä nähdä ikeniltään,
hän levitti laajalle kauhistusta,
kukin katui syntinsä sydämessään,
ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä,
oli kaikilla silloin silmät vedessä,
ja paperitähti se pyöri.
Ukot nauroi. Eukoilla oli suu medessä.
On siitä jo vierryt montakin vuotta,
moni tähti on tielläni vilkkunut,
olen monta ma etsinyt, seurannut suotta,
moni mieltä on kulkijan ilkkunut,
ja metsä on humissut suuri ja sakea,
täytynyt leipää ja lämmintä hakea,
tiet umpiset astua auki,
missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.
Ja muistanut tähtipoikia olen
ma silloin, ja monta muuta myös:
»Ja vaikka ma mieron polkuja polen,
niin polkevi monta muuta myös.»
On kaunista kulkea talosta talohon,
runot lausua takkavalkean valohon,
ilon pilkettä pirtteihin luoda,
ja--kenties sortua Suomen salohon.

IKU-TURSO.
Inehmot, inehmot,
mitä tiedätte minusta,
Tursahan tuskasta,
jätin ikijanosta,
ähkystä ärjyjen,
läähätyksestä
aallon läikkyvän urhon?
Vettä vellon,
merta melon,
jano ainainen povessani palaa;
juon ijäti,
ijäti janoon,
ei sammu mun sydämeni sytö.
Levitän leuat,
aaltoja ahmaan,
ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät;
ajelen impiä,
aallon kukkia,
ne kuolee, kun povelleni painuu;
myllerrän myrskyn,
juon maata, merta
ja pintoja pirstatun haahden,
kultia, päärlyjä,
myös ihmisverta
ja rintoja neitien nuorten,
ei sammu mun sieluni ijäinen imu,
ei kostu tulipuna-kieli.
Kohotan kummina elokuun öinä
kuutamon välkkeessä väsyneen pään,
kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät
taivaan tähtehen kimmeltävään,
katsovi tähti, tuijotan, Tursas,
kohta jo korkean voiton ma tuon,
kirpoaa taivahan kultainen kehrä,
joutsenen lailla sen silloin ma juon.
Ei sammu ahjo
sydän-alani synkän,
ei pätsi päässäni jäähdy.
On avaruus yllä
ja avaruus alla
ja itsessänikin on ijäisyys.
Ma vapautta pyydän,
ma valkeutta janoon,
ja kauneutta taivahan kaarten ma palan,
mut pääse en kahleista vaikean vaivan,
voin pään nostaa,
muu muran peittoon muotoni jää.
Jos tuskan tunnet
jumal-kirottu joku,
mun kanssani jumalia kiroo!

URAN-UURTAJAT.
Ne ei ole verot. Ne on nerojen eellä-käyjät
ja usein tuskin kykyjä he ovat.
Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät,
ja kourat sekä omattunnot kovat.
He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,
ja harva vuoren alle edes ehtii.
He haaveksivat ruusuja ja saavat orjan-okaa,
mut metsä heidän mentyänsä lehtii.
He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä
ja ajan uuden aivoja he kyntää.
Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä,
he horju ei, he torju ei, he ryntää.
Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta
jo sortuvat soihin pitkospuiksi.
Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta
ja kumartuvat kunnioitetuiksi.
Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa
enkä tahdo heidän taskujansa taata.
Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa
ja ukontulet viileksivät maata.
Teille terve! En teille sitä itsellenne sano--
on vaarallista olla ystävänne--
mut kansalle, jolla on suurten miesten jano:
he ovat teidän suurmiehiänne!

MIETELMIÄ.

1.
ITSENSÄ ETSIJÄ.
Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvinä piristä
kohtalo itsensä etsijän on--
syöksyä, haihtua aurinkohon.

2.
OHJE.
Ei mitään uskoa,
ei mitään toivoa
ja sentään toimia.

3.
LUONNONLAKI.
On ajatus puu,
sana kukka sen.
Ken heilisi tähden
hedelmien?

4
MEMENTO.
Tee murheelle kunniaa, mut tilaa onnettomalle!
Mies lyöty ei väistyä voi, hän jää väkijoukkojen alle.

KOTILIESI.
Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
köyhälle loistat,
lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan
Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;
syntyen sinulta
saamme me katsehen kirkkaan;
elämän teillä
oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
kuoleman aution tullen
liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
rannoilta viidan
vihertäviltä.
Korkea, oi kotilies! pala siunattu liekki!
Hiilos himmenee,
vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
nousevat kangastuksina kaukaa
suvun alku-äitien ammoiset tarinat,
olentosi lähteet
aukeaa,
yksilön rajat
ratkeaa,
onkalot perittyjen ominaisuuksien,
kuilut kuolleiden
kouristaa,
aivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet,
näyt näkemättömät,
sadut sanomattomat;
pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:
»Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,
valhetta vanhempain koti kultainen, kallis,
taruja työ, hyve, totuus,
juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.
Sua syytämme
tuli turmion!
Sua kiroomme
lieska helvetin!
Sulle uhrasimme
unemme, vaivamme,
sulle kannoimme
hikemme, heelmämme,
heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,
antoi elämä
paatisen penkin,
kuolema multaisen mättään.
Kirottu, oi kotilies! säen pettävä sammuu!»
Tukkani nousee,
kauhu selkäpiitäni karmii;
on kuin siirtyisi seinät ja katto,
kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:
»Suuri on
urhojen yön ympäri-piiri,
pieni on
auringon, kuun kultainen tanner,
autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä
tyhjyys,
josta me tulimme,
jonne me menimme,
missä me enimmän aikamme elimme!»
--Aukaisen uksen,
syöksyn tuiskuhun, tuuleen.

NIIN OLEKIN MAANI MATKA--
Yö ennen viholliseni
oli vankin, vanhin, julmin,
on nyt tullut toinen: Talvi,
peitsi pakkasen pureva.
Valkeus sanani suurin,
sillä voitin voimat kaikki,
kun lauloin, lakosi miekat,
kun iskin, kipunat kirpos;
lujin luotteeni minulla
nyt on Lämpö.
Läylimielin
jätän tapparan tulisen,
pistän miekan miehen vyöhön.
Teit totta sodassa, siitä
kiitos kirkas kuin salama!
Seisoit selvänä sivulla,
vierelläni välkkyvänä,
säihkyit, kun minäkin säihkyin,
nousit, kun minäkin nousin,
vuosit verta, kun minäkin,
huohdit, rauta, hurmehisna,
raaka kuin minäkin, rakas,--
olit oikea toveri!
Astun nyt asehetonna
eteesi, elämän Talvi,
muuta ei suojusta minulla,
sydämeni sylke yksin:
muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku;
asehitta, aattehitta,
ihanteitta, ihmisittä,
uskotta, unelmittakin,
toivehitta tohdin seista,
talven tannerta kävellä,
käydä hallan haastelohon.
Niin olekin maani matka,
sydän syntymäkotini,
punahurme puolueeni,
kansani polun kajastus,
oma silmä oppahani,
oma askel aatteheni,
oma taival toiveheni,
oma itse ihmiseni,
kuolo yksin kumppanini,
hanki hautani sininen.



HALLA
(1908)


KESKI-YÖN KUORO.
Milloin on ihmisen tuomio tullut?
Silloin kun totta ovat haaveet hullut.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 4
  • Parts
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 1
    Total number of words is 3420
    Total number of unique words is 1945
    20.3 of words are in the 2000 most common words
    30.1 of words are in the 5000 most common words
    35.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 2
    Total number of words is 3472
    Total number of unique words is 2013
    20.2 of words are in the 2000 most common words
    30.2 of words are in the 5000 most common words
    35.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 3
    Total number of words is 3381
    Total number of unique words is 2156
    17.0 of words are in the 2000 most common words
    25.6 of words are in the 5000 most common words
    30.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 4
    Total number of words is 3331
    Total number of unique words is 2079
    20.5 of words are in the 2000 most common words
    30.8 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 5
    Total number of words is 3302
    Total number of unique words is 2055
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    34.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 6
    Total number of words is 3439
    Total number of unique words is 2070
    18.7 of words are in the 2000 most common words
    28.7 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 7
    Total number of words is 3418
    Total number of unique words is 2061
    19.6 of words are in the 2000 most common words
    29.2 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 8
    Total number of words is 1417
    Total number of unique words is 952
    24.5 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    38.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.