Kangastuksia; Talvi-yö; Halla; Tähtitarha - 1

KANGASTUKSIA; TALVI-YÖ; HALLA; TÄHTITARHA
Eino Leino

1902, 1905, 1908, 1912.

SISÄLLYS:

KANGASTUKSIA
Jumalan tammi
Perman taru
Puma tietäjä
Kevät-uhri
Pyhä Tapani
Perman helmi
Kolfrosta
Tapanin jumalanpalvelus
Puman käynti kuninkaan linnassa
Thorer Hund
Vangit
Templin ryöstö
Kansan käräjät
Vienan immen kuolo
Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka»
Äidin surut
Trubaduurin laulu
Sukkamielen sauva
Aika
Imatran tarina
Kankuri
Vartiolta
Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen
Lapin kesä
La Tricoteuse
Kimmon kosto
Rypäletyttö
Minun tieni
Linnulle kirkkomaalla
Temppeliherra
Nauruunsa kuolija
Lauluja vanhaan tapaan
Puro
Toisin siellä, toisin täällä
Tuulien erehdys
Kuutamolla
Armain kuoleman ajatus
Luojan leipä
Ei ne kaikki kuollehia
Sateenkaari
Jumalien keinu
Tuska
Väinämöisen laulu
TALVI-YÖ
Talvi-yö
Ajan kirja
Carmen saeculare
Kumpi on kauniimpi?
Myrsky
Eräälle kansalaiselle
Pro Humanitate
Tottumus
Syvyyksistä
Proloogi Tampereen teatterin avajaisiin
Revontulet
Eyan kirja
Häähymni
Nocturne
Niniven lapset 1-3
Karavaanikuoro
Bajadeerit
Kultaiset langat
Atlantica
Mies mielipuoleks tulla voi--
Punainen neilikka 1-7
Korkea veisu
Yön kirja
Tuulikannel
Sydän 1-2
Jumala
Tähtipojat
Iku-Turso
Uran-uurtajat
Mietelmiä 1-4
Kotiliesi
Niin olekin maani matka--
HALLA
Keski-yön kuoro
Lapin lauluja
Velhon virsi
Naisen hyvyys
Noidan neiet
Ruijan rukous
Hangen lapsia
Punahilkka
Lapinkävijä
Jääkukka
Lepaan neiti
I-III
Jääkiteitä
Henki
Sininen tuli
Talven taika
Minä 1-4
Mestari
Ne hienot sielut
Yksilön murhe
Elegia
Vaalin valta
Railo jäässä
Lex
1. Oikeus
2. Tietäjän näky
3. Yö
4. Kansalliskaarti
5. Suomen vaakuna
Kansan henki
Härmää
Tunnen syntysi
Kultaperho
Nuori nainen
Lauluton kesä
Meren maininki
Toinen--toinen
Sinikan laulu
Theanon laulu
Timandran laulu
Lydian laulu
Tietäjän tupa
Tuhka tummuu
Pahat peijaat
Sulkanuoli
Tähti
Päätös
Outo oppi
Näky
Haamu
Turjun loihtu
Vanha vaimo
Kuollut kukka
Laulajan murhe 1-2
Laulaja ja Maa-emo
Maan valitus
Talvilaulu
Pahat neuvoa pitivät
Turjan tuomio
Laulajan lohdutus
Meren kaupunki
I-VII
Luonnon luotteita
1. Maan virsi
2. Meren virsi
3. Ilman virsi
4. Tulen virsi
Epilogi: Sähkön sävel
TÄHTITARHA
Tähtitarha
Kuolemattomuuden toive
Yövartiolta
Lapin tarkka 1-8
Maan hädässä
Suora sana
Karjalan kannas
Maamies, mahti Suomenmaan--
Hakkapeliittain marssi
Vapaa mies
Eräänä uudenvuoden yönä
Sukuvirsi
Veljesvirsi
Marjatan tähdet
Marjatan tähdet
Ildiko
Turha kauna
Dies irae
Mennyt
Kevät kirkkahin
Loukatut
Runokirje
Näky
Maria Antoinette
Kunnia hälle!
Kohtalon kirja
Ikävöi, ihminen!
Pyhä Martti
Hautojen keskellä
»Se kuitenkin liikkuu!»
Sähköfantasia
Vaeltaja
Totuuden etsijä
Titanic
Kuvia ja mielikuvia
Lapsen kirkko
Eräs Berlini-muisto
Nuori Nietzsche
Nuori Alkibiades
Pikku Helka
Vanha Täti
Kahdet silmät
Vanteenheittäjät
Yövirsi
Irja
Niin sinua katsoin, neiti--
Minkä taisin, poika parka?
Aatu-ukko
Kadonnut sävel 1-5
Moitittu runotar
Nuori Jouko
Salome
Hymylä
Erinomainen maa
Hiiri
Laki ja hutikka
Lammas ja vuohipukki
»Kyltyyri»
Tarhapöllö



KANGASTUKSIA
(1902)


JUMALAN TAMMI.
Mikä on tammipuun tohina
minun koidon korvissani?
Tammi on Jumalan tammi
elämän aukean aholla,
päivässä pimenevässä,
laulun yössä lankeevassa.
Pois viha, pois kateus,
karkotkaa katalat kiistat,
haihtukaa elämän huolet
sekä järjen jäiset tuumat!
Yön elämä ympärillä
tyynny! Tyyntykää inehmot!
Raukene ratasten räiske
sekä seppojen jyrinä!
Minun on mieleni kuullakseni
Luojan suuren puun puhetta.
Tarinoi Jumalan tammi:
»Olen toiminnan tohina
kaaoksessa kaikkeuden;
kohtalon kohina olen
puhki ihmisten povien;
olen pauke maan pajassa,
humu ilman huonehessa;
kuurot kuulevat minua,
kuulevaiset eivät kuule.»
Kysyn sykkivin sydämin:
»Ja mitäpä minulle huout?»
Julistaa Jumalan tammi:
»Humisen huolia sinulle,
surun annan aateluutta,
vaivan kalvavan vakautta,
ylevyyttä ylhän tuskan;
kynnän otsasi vakoihin,
sielusi enemmän kynnän,
panen paadet hartioille,
käsken nuorna kärsimähän.»
Kysyn kylmävin sydämin:
»Miks minua kärsimähän?»
Luojan suuren puu puhuvi:
»Siks sinua kärsimähän,
kun olet lapsi laadultasi,
itkijä elämän itkun.
Otan sun lapseksi omaksi,
annan sulle laulun armon,
juuret juutan maa-emohon,
työnnän latvan taivahalle.»
Vaikes tammi taideniekan.
Seisoi mies aholla yksin,
yössä aukean elämän.
Tunsi polttavan povensa,
sydämensä seisahtavan
vaivasta sanattomasta,
ailuesta ankarasta.
Pyhä on hetki hengen tuskan.
Seisoi mies aholla yksin
juurella Jumalan tammen;
kaukokaupungin hälinä
yhtyi yön vavistuksehen;
lepäsivät maa ja taivas,
tammen lehvätkin lepäsi.
Pisarat putoelevat
unten urhon poskipäille.
Hiljaa, hiljaa, yksitellen
helmet kirkkahat kihoovat,
sulaten polttavaa povea,
lauhdutellen, lohdutellen.
Saa vaiva sanoiksi, virret
vierivät huulilta urohon,
mies itse haoksi muuttui,
puuttui puuksi paikallensa.
Satu oli sanasta, taru
tammesta taitehen Jumalan.


PERMAN TARU.

1.
PUMA TIETÄJÄ.
Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma.
Puma maassa hallitsee ja taivahassa Juma.
Luojan templi kaarikatto yli vetten kiiltää.
Mutta velhon rintaluita tuska tuima viiltää.
Nainut Kainuun neidoista on kuningas Abarman.
Lemmen leikki sokaissut on hältä uskon varman.
Templin esikartanossa kuninkoi Kolfrosta,
äiti kuningattaren; jo etkö Ukko kosta?
Pidä pilven keräjät ja viskaa vihan nuoli,
että kansa kertoisi: Hän Juman kautta kuoli.
Vaiti vaan on Perman Juma.--_Akka_ asetettiin
Ukon kuvan vierehen, häävirret viritettiin.
Rinnan heille kansan riemu kaikui myrskyn lailla.
Mutta Puma vaeltaapi vuorilla ja mailla.
Tulee templin ovelle ja haaveistansa havaa.
Silloin silmä salamoi ja huulet vaiti vavaa.
Naisten virret vienosuiset temppelistä läikkyy.
Puma metsiin pakenee kuin hirvi, joka säikkyy.

2.
KEVÄT-UHRI.
Kevät-uhrin aika on, on koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.
Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Joka kuolleen perut Perma kahteen osaan jakaa.
Toisen saavat omaiset ja toisen itse vainaa.
Vainaan osa temppelissä kultamaljoja painaa.
Kullat monen kuollehen he kera taas on tuoneet,
uhrikeitot keittäneet ja Juman sarkat juoneet.
Aik' on Akan maljan nyt. Kolfrosta nousee, haastaa.
Silloin kansan keskeltä mies' itsens' irti raastaa.
läpi tarhan taivaltaa ja astuu alttarille.
Kansa kaikki kavahtaa. Mut näin hän haastaa sille:
»Perma, Perma, petetty! voi Viena viekastettu!
Väärin sulle on sanottu, ei oikein opetettu.
Juman teille julistaa ma puhtahan nyt mielin.
Ei hän kysy kultia, ei puhu velhon kielin.
Erhetystä uhrit on ja kuollehitten kullat.
Pyhän Hengen heimolaist' ei peitä maa, ei mullat.
Alta nurmen nousee hän ja Isän iloon astuu.
Silloin silmät enkeleiden huomen-helmin kastuu.»
Liian kauvan lausia hän sai jo. Kansa riehuu.
Sydämessä kuninkaan myös vihan vimma kiehuu:
»Kiini mies!» hän huutavi. Mies köysiin köytetähän.
Tutkitaan ja tuomitaan, mut hulluksi löydetähän.
Jälleen irti päästetään. Mut moni tuumii tuota:
Tää on Puman pulmia. Hän Akkahan ei luota.

3.
PYHÄ TAPANI.
Herran mies on Tapani. Hän tahtoo kansan nostaa.
Ei hän Pumaa puolusta, mut myöskään ei Kolfrostaa.
Ritar' on hän ristinpuun. On Vienan suussa luoto.
Luodon päässä kuusten all' on kivillä kirkon muoto.
Siinä saarnaa Tapani. Käy kuulijoita hällä.
Moni sanan lohdun saa jo mieltä lämpimällä.
Moni myöskin pahenee ja käypi luokse Puman:
»Joudu! Oppi väärä jo saa voiton maassa Juman.»
Puma päätä pudistaa: »On oppi väärä ollut
kauvan maassa Perman jo. Siit' turmio on tullut.»
Mutta pyhä Tapani hän päivät pitkät saarnaa,
tarjoo uskon ydintä, ei elon kuorta, kaarnaa.
Väsyneenä paadelle hän yksin jääden vaipuu.
Ylös karkaa kauhistuin: »Mik' on tuo kumma kaipuu?
Mik' on virsi vesillä? Mi laulu lainehilla?»
Taika valtaa vahvimman, on tuska Tapanilla.
Sammuu sanan kynttilät ja aatteet alas painuu,
hengen houreet heräjää ja kuvat maasta Kainuun,
impyisistä iljanteen, tytöistä Tyrjän vallan,
revontulten tukkapäistä luona lumen, hallan.

4.
PERMAN HELMI.
Kesä-yössä koivun alla, Vienan virran suulla,
neiti nuori lauleleepi lainehitten kuulla.
Silmin kuivin, kummallisin, katsoo ilman rantaan.
Laine laulut neien nuoren ulapoille kantaa.
Noin se laulaa Vienan impi: »Syttyy tähdet taivaan.
Tuikahda ei toivon tähti immen valjun vaivaan.
Tärkin rientää nuoruuteni niinkuin laine; lempi
lämmitä ei sydäntäin, ei kevätpäivän hempi.
Tytär olen ma kuninkaan. Kun kuusitoista täytän,
silloin, vanki, vapaa oon ja valtikkata käytän.
Hallitse en maita toki enkä elämätä,
vallitsen vain kuolleita ja kullan helinätä.
Templin kuningattareksi määrättiin ma lassa,
kammiohon suljettiin ja sidottihin kassa.
Tunsin kahleet kaulallain ja povellani paulan.
Siitä asti vankina ma valitan ja laulan.
Usein häntä uneksin, mi tulee meren takaa.
Eipä kuulu kultasein tai ehkä maassa makaa.»
Moni kuuli neien laulun, Perman mies ja outo.
Kaikki ohi kulkivat, ei tullut tuttu souto.
Tokko tulee milloinkaan? Käy tuulet täältä tuolta.
Posken vaan ne vaalentaa, mut huojenna ei huolta.

5.
KOLFROSTA.
Kova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi
neittä kammiossa hän, kun ilta hämärtäypi.
Tuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee.
Noin hän neittä nuhtelee, min miel' on ange, apee:
»Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä,
säkkiin sinut ompelen ja heitän virran viedä.»
Toki toisti povellensa immen pään hän painaa,
kutria sen silittää ja lauhan äänen lainaa:
»Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi?
Kaunis olet, kallis olet, muita kallihimpi.
Pantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma.
Turhat siis on itkusi ja turha untes uhma.
Kuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti
nyt on Kainuun kaunotarten; ollos valtas vahti!
Sukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee.
Kahden puolen Kainuun merta ääriään se hakee.
Kauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä,
vaaralliset sodassa ja sorjat rauhan töissä.
Hallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa,
kullat huljuu kulmilla ja hopeat pitkin kaulaa.»
Haastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä.
Haihdu immen otsalta ei osattoman häivä.

6.
TAPANIN JUMALANPALVELUS.
Tunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa.
Vieri enää virtana ei sanat huuliltansa.
Otsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi.
Jos hän joskus saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.
Hajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee,
unelmiinsa unhottuu ja silmät kiini sulkee.
»Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.»
Seurakunta polvistuu ja isämeitää hokee.
Mutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi
maista, missä sota soi ja kalpa karkeloipi.
Miksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta,
ryöstäis rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.
Rautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi,
pullistuisi purjehet ja touvit totteleisi.
Nostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma.
Mielessään ei valvo muu kuin naisenryöstö, surma.
»Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.»
Yli kasvoin kalpeain kuin päivän säde lentää.
Seurakunta huoahtaa: »Ah, kiitos, kiitos Herran!
Paha henki pauloineen kai karkkos tämän kerran.»
Paisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat.
Yhtyy virteen Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.

7.
PUMAN KÄYNTI KUNINKAAN
LINNASSA.
Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.
Otsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.
Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli
päälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.
Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.
Itse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.
Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.
Armi on Abarman herra, unihin ei luota.
Naisten kera naljaellen hältä aika soluu
niinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.
Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan,
Perman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.»
Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.
»Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»
Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki
putoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.»
Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.
»Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.»
Silloin--tietää tarina--ol' itkenynnä Puma.
Helly ei Abarman herra eikä auta Juma.

8.
THORER HUND.
Yöhyt kuulas toukokuun, maass', ilmass' ihmetaika.
Onnellisten hetki on, on autuaiden aika.
Kuuhut kulkee taivahalla. Templin katto kiiltää.
Kenen mieltä kevät-yössä hehku outo hiiltää?--
Kurkistaapi viisas kuu. Hän kuulee kuiskinata.
Lomitse lehväin siirtyväin kuun hiipii kultarata.
Varjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka.
Kuutamossa kultainen tuon lainehtiipi tukka.
Toinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita.
»Nimeni on Thorer Hund. Ma matkaan merta, maita.
Sota on sorja elämäin ja maani mun on Norja.
Kuningasta kuulla voin, en olla toisen orja.
Kumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo.
Huomis-iltaan hyvästi! Sua sydämeni hartoo.»
Impi hiljaa huoahtaa, suut suuteloihin untuu.
Rannan laine läikähtää, yön tuuli lämmin tuntuu.
Akkunat Abarman linnan Vienan veessä päilyy.
Pursi pieni soutaa pois, kuun kultasillat häilyy.

9.
VANGIT.
Tuotu linnaan kuninkaan on muukalaista kaksi.
Nähty Vienan viidakoiss' on heidät liikkuvaksi.
Surma muukalaiselle! se Perman maass' on laki.
Marras-uhrin kuolema on eessä kummallaki.
Viime yönsä viettivät he Juman temppelissä,
rautavitjat ranteissa ja silmät sitehissä.
Kuuhut kulkee taivahalla, välkkyy vetten kalvot.
Virkkaa toinen: »Thorer Hund! Sa nukutko vai valvot?
Norjan maata mietitkö vai vaimon poskipäitä?
Minun on impi mielessäin, mi jää nyt ilman häitä.»
Vastaa hälle Thorer Hund: »Ah, Karli, kasvinveli!
Tuota mietin: turhaanko mun emoni lapsi eli?
Muista maata Norjan en, en vaimon poskipäitä,
ajattelen itseäin ja kahlehia näitä.
Kultaa tääll' on kukkurat ja hopeoita huovat.
Katsos, mistä kannusta he Juman sarkan juovat!
Miestä pari ripeää ja haaksi vaan ja halu,
meiltä vuoteen kymmeneen ei loppuis kilu, kalu.»
Vastaa Karli, karski mies: »Ei halusta ois puutos,
haaksi meillä myöskin on, ja vartioiden muutos
ryöstö-ajan antaisi, mut kuka päästää siteet?
Kova on kahle kaulallain ja piukat kinnerpiteet.»
Huoahtavi Thorer Hund, ei enää puhu Karli.
Vaipuu kuolon miettehisin kumpainenkin jarli.

10.
TEMPLIN RYÖSTÖ.
Silloin uksi avautuu, käy esiin valkohaamu.
»Näätkö?» kuiskaa Thorer Hund, »se kuoleman on aamu».
Virkkaa Karli: »Kaikkia! Se nainen on ja sievä,
Perman rannan ruusu on se, eikä virva vievä.»
Karkaa ylös Thorer Hund: »Ah, kukka raitis rannan!
Tule, sulle ristin tään ma rinnaltani annan.
Kun sa sitä katselet, niin muistelet sa mua.
Herran käsi kaitkohon ja kaikki pyhät sua.»
»Hiljaa!» impi äännähtää, »ma teitä tahdon auttaa.
Polku, viepä vapauteen, käy kammioni kautta.
Vartioiden vaihto on. On vene rannan alla.
Keveästi keinutte te kohta ulapalla.»
Lausuu näin ja sitehet hän sankarien päästää.
»Kiitos!» Karli huudahtaa, »ei aikaa nyt oo säästää».
Käsin kaksin kultia hän kerrallansa kahmaa,
samoin toinen, Thorer Hund. He aartehia ahmaa.
Templi tyhjäks ryöstetään. Yks viel' on, Juman kuva,
kultamalja polvillaan. Se koht' on kukistuva.
Tempaa maljan Thorer Hund. Jää Karli ilman? Eihän.
Iskee miesi, kaulalta sen kultavitjat vei hän.
Kuva maahan romahtaa. Sen vartiat jo kuulee,
kuulee koko Perman maa. »Nyt, toveri, päin tuuleen!»
Seisoo hetken Thorer Hund. Vois immen viedä myötä?
Kauhistuen katsellut tää sankarin on työtä.
Huudot täyttää tarhan jo. »Kai keralla sa tulet?»
Vait on impi ylpeä. »Vai vihainenko olet?»
»Joudu!» Karli huutavi, »nyt tule taikka lähden».
»Siunaan», kuiskaa Thorer Hund, »sua tämän työsi tähden».
Immen kättä puristaa, ehättää, löytää purren.
Neiti kalvas katsomaan jää jälkeen säälein, surren.

11.
KANSAN KÄRÄJÄT.
Jälleen uhrin hetki on. On koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.
Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Elävät kuin kuollehet nyt tuomiotaan jakaa.
Syytetty on neitonen, mi mykkä on kuin paasi.
Kuka herjas temppelin, ken Juman kuvan kaasi?
Poiss' on vangit vierahat. Siis syyllinen on neito?
Kuiskivi Kolfrosta-äiti: »Mitä teit sa keito?
Kiellä, kiellä kiireesti! Vois peittoon jäädä syy tää.»
Neidon huulet humisee: »Ma olen yksin syypää.»
Kuoloon tyttö tuomitaan. Mut pahempi on pulma.
Kuinka rikos kuolettaa ja Juman herja julma?
Nousee Pyhä Tapani, hän vankka on ja vapaa.
Enää keijut kevät-yön ei miehen mieltä tapaa.
Jumalaa hän julistaa ja Herran pyhää voimaa.
Herjan kautta Herran käsi Perman maata soimaa.
Nousee Puma tietäjä, hän puhuu isäin kieltä,
muinaisuutta muistuttaa ja vanhaa Perman mieltä.
»Miehet!» näin hän huutavi, »ma teidät' tunnen, varmaan
mua te enempi uskotte kuin miestä mekon harmaan.»
Päättää suuri kuningas: On herja ylen paha.
Uusi usko tarvitaan sit' uhrein korvaamahan.
Katuen hän kansan eessä itse päänsä painaa:
»Naisten narri ollut oon ja vaimojeni vainaa,
uuden uskon mieheksi nyt tahdon täysin tulla.»
Huutaa kansa: »Sama miel' on meillä niinkuin sulla.»
Kastettihin Perman kansa; puusta löyttiin Puma
näre norja kaulassansa. Auttanut ei Juma.

12.
VIENAN IMMEN KUOLO.
Palatsista kuninkaan käy polku Vienan rantaan.
Mitä Perman vanhimmat nyt valkamahan kantaa?
Hiljaa heidän takanansa kansan saatto kulkee,
äänetön kuin hauta. Kenen keskelleen se sulkee?
Neiti säkkiin neulottu on taakka kantajitten,
viime uhri vanhan uskon; alkaa uusi sitten.
Tuo on kansan tuomio, tuo kuninkaan myös tahto.
Kalliin saapa saalihin on Vienan viekas Ahto.
Turhaan pyytää Tapani: »Ah, miehet antakaatte
armo hälle, Tuonelassa pahan palkan saatte!»
Tyly on kansan tuomio, ei edes helly taatto.
Venehisin astuvi jo raudanraskas saatto.
Pilvessä on taivas, pilvi peittää ihmismielet.
Raskahasti tuolta täällä huokaa ilman pielet.
Tuulisena päivänä hän aaltoon hukutettiin,
Ahdin syliin synkeähän nuorna nukutettiin.
Yli kauniin kassapään käy vedet vankat umpeen.
Kuka muistaa kuolemata Vienan valkolumpeen?
Kuki ei kukat haudalla, ei heimo itke, paru.
Tuo oli turma neitosen. Näin päättyi Perman taru.


LAULUJA SATUNÄYTELMÄSTÄ »HIIDEN MIEKKA».

1.
ÄIDIN SURUT.
Kolme yötä peräkkäin
suurta surun unta näin,
siitä asti murhe mulla
mielessä on tuiretulla.
Unta näin ma miekasta,
verisestä hiekasta.
Kaitse Kiesus äidin lasta
sotateille sortumasta.
Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta Herra hekkumasta
estät emon lempilasta.
Nyrkin vielä viimeks näin
kohotetun taivoon päin,
huudahdin ja heräsin ma,
hereilläkin vapisin ma.
Ethän Luoja milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
jumalaansa kieltämähän?
Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
syökse synnin nautinnoihin!
Herra! Mitä huusinkaan!
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot Jeesus aina.
Lapseni on sulta laina.

2.
TRUBADUURIN LAULU.
Tuli linnahan köyhä sotamies--
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?»
Minä maailman matkoja astun.»
»Ja jos olet suora sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»niin tännekin loppua voi sinun ties».
»Sama mulle, mut palkan ma tahdon.»
»On oikein, palkkansa saa sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»kuus riksiä vuodessa riittää kenties?»
»Ei, herrani, enempi ma vaadin.»
»Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä».
»En myö minä miekkaani, hovimies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»riikin rikseihin, se on jumal' ties
itse Hiidessä kuuraeltu.
Mut kuninkaan tyttären jos kukaties--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»saan palkaksein, olen kuninkaan mies».
»Huuti, tolvana, matkaasi marssi!»
Ja ryntäsi päälle vihamies--
Kunigunda, ah, Kunigunda--
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.
Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies--
Kunigunda, ah, Kunigunda--
hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.
»Ja saanko mä palkkani nyt kukaties--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies».
Verijälkiä kannukset jätti.
»On oikein, palkkansa saa sotamies--»
Kunigunda, ah Kunigunda--
näin lausui kuningas, »mut kukaties
jätät sitten sa maan ja minut.
Siis myö mulle miekkasi sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:
»Ja vaikka mä vaan olen sotamies»--
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»niin myö minä miekkaani en jumal' ties
itse kuninkaan tyttärihinkään.
Mun onneni olla on sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
se on Hiidessä kuuraeltu».

3.
SUKKAMIELEN SAUVA.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on hopeainen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta ihmisten
ja miel' on ahdas, ankee.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan päässä
kultainen on tiuku.
Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita kulkevi
ja säihkyy unen särmä.
Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on timanttinen tiuku.
Kun se tiuku helisee,
on mieli miekan alla,
astuu ilmi aurinko
ja maailmass' on Halla.

AIKA.
Asuu aamuruskon mailla kansa,
jonka Jumala on Aika. Templi
tehty hälle puistohon on pyhään,
virran vieriväisen kaltahalle.
Loitos loistaa templin kaarikatot,
kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
kauemmaksi vielä maine kulkee
Ajan ankarasta uskonnosta.
Aika näät ei ole kivikuva
käsin tehty taikka luonnon muoto,
aate ei, ei tyhjä mielihoure.
Aika hirviö on julma, joka
uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
sata miestä, miehevää ja nuorta,
joka vuoden kuussa kääntyvässä.
Siit' on idän maassa itku, parku,
paino raskas rintaluita painaa.
Mutta näin ne laulaa templin papit
käyden kuutamossa hiljaisessa:
»Suuri, suuri, ankara on Aika!
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
vaan kun sinä jalan maahan poljet,
jää ei ykskään eloon elävistä.»
Tarun kertoi mulle templin pappi
kerran aurinkoisen alas mennen,
yössä yksinänsä koskein kuohun
pyhän virran pyörtehiltä soiden.
Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa
kimalteli Himalayan huiput.
Väkevästi loisti vanhan silmä,
kun hän tarinansa kumman kertoi.
* * * * *
Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
Yksi erällänsä nuoret tuodaan,
silmin sidotuin ja käsin. Uksi
avataan ja jälleen suljetahan.
Hälle ei se enää koskaan aukee.
Uhrein parvessa on poika uljas,
pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä.
Ainoo turva on hän äidin vanhan,
toivo tietäjien, naisten lempi,
leirin kauhistus ja kansan kaiken.
Vuoroansa vaiti odottaa hän,
äiti vierellänsä itkee, huokaa.
Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee
kasvoillansa kalman henkäyksen,--
silloin, katso: Silmäin side laukee
ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt
eikä nähdä sopis kuolevaisen.
Ajattaren ankaran hän näkee:
Puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
puoleks nainen punalieska-huuli,
päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,
käden kohottaa hän vetääksensä
sulhon syleilyynsä kauheahan.
Seisoivat he hetken vastatusten,
Ajatar ja urho miekan, mielen.
Vavahtaapi polvet pedon, sammuu
silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
leveästi niinkuin kesä-ilta
sulhon huulille hän suukon painaa.
Mutta kammiosta urho astuu
kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
tekee hengen töitä, jotk' ei katoo,
vaikka katoaisi kansa kaikki.
Hänehen ei Ajan hammas pysty,
voittanut hän onpi kuolon vallan,
sillä hän on unelmainsa urho
ja hän täyttää, mitä monet tuumii.
* * * * *
Noin se kertoi kerran templin pappi
mulle aurinkoisen alas mennen.
Vaiti istuin. Vaikes kertojakin.
Himmenivät Himalayan huiput.
Yössä yksinänsä koskein kuohu
pyhän virran pyörtehiltä kuului.
Silloin sanat sattui mieleheni:
»Eikö sitten enää milloinkana
miestä ollut Ajan voittajata?»
Väkevästi vanhan silmä loisti,
kädet rinnoillaan hän risti, lausui:
»Aika voitetahan joka kerta,
jolloin aatos miehen mieless' syttyy,
aatos miehen mieltä ankarampi,
kasvavainen yli kuolevaisen.
Siitä asti on hän outo täällä,
herra muille, orja itsellensä,
sillä hän on unelmainsa urho,
oman aattehensa astinlauta.»
»Entä jos hän aattehensa tahraa?»
»Silloin aate hänet alas lyöpi,
ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
tietään niinkuin myrsky merta käyden.»
Hetket kului. Pedot öiset heräs,
lähti leopardi piilostansa,
tiikeri, tuo karavaanein kauhu,
leijonakin, metsästäjän lempi,
oksat risahteli, risut taittui,
kaukaa karjunta yön ilman halkas.
Ja ma muistin Ajattaren haamun
ja ma kysyin äänin vavahtavin:
»Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?
Eikö koskaan koita kansain onni?»
Liene kuullut ei hän kysymystä.
Vaiti istui hän ja vaiti minä.
Tähdet syttyi taivahalle, syttyi
iäis-aatteet ihmissydämissä,
ja ma kuulin koskein kuorolaulun
pyhän virran pyörtehiltä soivan:
»Suuri, suuri, ankara on Aika.
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
pysyväinen vain on pyhä virta,
iäinen vain ihmishengen kaipuu.»