Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus - 3

  ja erkani ohjaajastaan. Tulos oli hänelle turmiollinen. Tämän teon
  jälkeen uudelleen sovittuaan ei hän kirjoittanut mitään muuta
  huomattavaa kuin Anna Liisan. Henkinen side ei enää ollut olemassa,
  sielut eivät enää kiihoittaneet toisiaan.
  Erkko antautui "Ainoa" kirjoittaessaan Bergbomin vaikutuksille, ja
  siksi menestys olikin täydellinen. "Kullervossa" hän tahtoi olla vapaa,
  hän vastusteli jokaista lyhentämistä ja muutosta. Tämä tuntui heti
  esityksessä. Juoni ei liikkunut täydellä voimalla, vaan lyyrillisyys
  pyrki etusijalle. Näytelmälle osoitettiin suosiota, mutta se ei
  vaikuttanut enää yleisöön, ja miten heikko Erkon näytelmä on, sen
  huomaa vertaamalla sitä Kiven Kullervoon. Toisessa kaikki mietoa ja
  kesyä, toisessa jumalainen mahti ja draamallinen sieluntuska.
  Kun Erkko laati "Pohjolan häät", uskoi hän voivansa luoda yksinään.
  Tulos oli tavattoman heikko. Kaarlo Bergbomia ärsytti näytelmän
  epämääräisyys, ja eräässä harjoituksessa hän kysyi näyttelijöiden
  kuullen Erkolta, onko Louhi lukenut Nietzscheä.
  Kaarlo Bergbom piti kotimaista kirjallisuutta aivan välttämättömänä
  teatterille ja sen vuoksi hän kiihkeästi etsi kirjailijoita. Juhani
  Sjöström toi hänelle "Marin". Kaarlo Bergbom seuloi näytelmän ja
  kiihoitti kirjailijan kirjoittamaan useat kohdat aivan uudelleen. Tulos
  oli hyvä, mutta kun harjoituksissa Kaarlo Bergbom tahtoi eräitä kohtia
  poistaa, nousi Sjöström kapinaan. Silloin katkesi jälleen kaikki.
  Sjöström oli nousemassa hyväksi kirjailijaksi. Yksi hetki pudotti hänet
  unhoitukseen.
  Jokaisesta Kaarlo Bergbomin aikana ilmestyneestä näytelmästä voi aina
  sen menestyksen nojalla päättää, mikä on ollut hänen osuutensa siinä.
  Jos kirjailija vältti ohjausta ja opastusta, menetti hän kaiken.
  Hyvin lahjakkaat ihmiset ovat huonoja opettajia. Keskinkertaiset
  kelpaavat siihen toimeen paljoa paremmin. Lahjakas ihminen on aina
  samalla niin voimakas persoonallisuus, että hän ehdottomasti herättää
  toisessa itsesuojelusvaiston. Heikot luonteet vain ovat oivallisia
  nerojen palveluksessa, sillä he kopioivat toista ja ja ihaillen
  palvellessaan työskentelevät mestarinsa iloksi. Kun Kaarlo Bergbom
  pyrki toista ohjaamaan, niin hän hyvin usein vaativalla tavalla
  tyrkytti omaa mielipidettään. Ellei kirjailijalla silloin ollut
  kylliksi suurta mielikuvitusta lähteäkseen toisen viittaamaan suuntaan
  omin voimin, vaan totteli ainoastaan toisen tyrkkäystä, niin yltyi
  Kaarlo Bergbomissa tyrannius ja viimein seurasi tietysti kaiken
  yhteistyön hajoaminen.
  Bergbomin kaltaiset miehet eivät ole hyödyllisiä seuralaisia aina, vaan
  ainoastaan ajoittain. Hän oli ihminen, jonka seurassa voi henkisesti
  erinomaisesti kasvaa, mutta hän oli myös sellainen puu, joka helposti
  saattoi heikon taimen oksillaan surmata, surmata tahtomattaankin.
  Jokaisessa ihmisessä on valuvikoja, luonteen piirteitä, joita ei voi
  poistaa. Niin oli Kaarlo Bergbomissakin. Mitä kauemmaksi hän jää
  meistä, sitä täydellisemmin katoavat juuri nuo valuviat ja jäljelle jää
  hänen henkinen loisteliaisuutensa. Tästä johtuu, miksi kaikki, jotka
  ovat tulleet kosketuksiin hänen kanssaan, muistavat häntä tavattoman
  suurella ihailulla.
  Renan väittää, että viimeisellä tuomiolla naiset istuvat
  tuomioistuimella, mutta jumala kuitenkin tarkastaa tuomiot. Jos niin
  on, niin Kaarlo Bergbomin voi käydä hyvin hullusti. Koska viimeisellä
  tuomiolla vallitsee yleinen äänioikeus, niin eivät kai lahjakkaat
  naiset joudu tuomareiksi, vaan keskinkertaiset, ja nämä eivät voi
  sietää Kaarlo Bergbomia. Tämä johtuu siitä, että hän aina ensiksi vaati
  jokaiselta ihmiseltä älyä ja sydäntä. Älyn puutteen hän vielä voi antaa
  anteeksi, mutta sydäntä täytyi olla sitä enemmän. Naiset häntä usein
  muistelevat katkeruudella, sillä heidän turhamaisuuttaan hän loukkasi
  eniten varsinkin silloin, kun nainen pyrki olemaan henkevä. Mutta
  miesten joukossa on hänellä paljon ihailijoita juuri sen vuoksi, että
  hän arvioi jokaisen ihmisen katsomatta hänen yhteiskunnallista
  asemaansa vain älyn ja sydämen mukaan. Tämän vuoksi hän oli suuri
  demokraatti, vaikkakin älyn maailmassa oli täydellinen aristokraatti.
  Maailmassa on kahdenlaisia neroja, niitä, jotka teoksillaan vaikuttavat
  maailmaan, ja niitä, jotka henkilökohtaisesti vaikuttavat omalla
  persoonallisuudellaan. Edelliset pysyttelevät tavallisesti syrjässä
  suuresta joukosta, jälkimmäiset liikkuivat sen keskellä. Bergbom
  vaikutti aina ympäristöönsä, liikkui hän missä tahansa.
  Vaikka ottaisi pois hänen elämästään kaiken sen, mitä hän teki
  teatterin hyväksi, niin jäisi kuitenkin kylliksi täyttämään tavallisen
  ihmisen elämän. Hän on nostanut henkistä tasoa maassa enemmän kuin
  kukaan muu. Hän ei ole esiintynyt puhujana innostaessaan ihmisiä
  liekkiin, joka usein sammuu samana päivänä, vaan hän seurustelulla
  synnytti uusia ajatuksia ja katkoi ennakkoluulon kahleita. Me ihmiset
  emme tavallisesti tunnusta tällaista vaikutusta, sillä saatuamme
  herätyksen, uuden ajatuksen, kehrää aivojemme rukki heti sen ympärille
  langan ja me uskomme kaiken silloin itse luoneemme. Mutta eräinä
  hetkinä jokainen tekee tiliä itsensä kanssa ja silloin hänen täytyy
  antaa täysi tunnustus sille, joka on hänessä herätyksiä saanut aikaan.
  Hänen aikanaan uskallettiin paljon ajatuksen maailmassa ja jokaisella
  alalla oli miehiä, jotka tekivät suurempia tai pienempiä ihmeitä. Tämä
  johtui siitä, että heillä aina oli edessään mies, joka teki kaikkein
  suurimman ihmeen, loi tyhjästä teatterin ja synnytti kirjallisuuden
  kukoistuksen.
  Ja kun hänen lähelleen tuli, niin oli jokainen rauhallinen. Kaarlo
  Bergbom oli elävänä todistuksena siitä, että maailmassa voi saada
  suurta aikaan tekemättä sovintoa sovinnaisuuden kanssa, kaikessa
  olemalla vain oma itsensä. Ja kun näki, miten helppoa hänen oli olla
  originaali, niin uskalsi jokainen muukin olla vain oma itsensä. Ja kun
  siihen asteeseen pääsi, niin uskalsi joka päivä tuhlata kaiken henkisen
  voimansa varaamatta siitä mitään jonkun määrätyn yhteiskunnallisen
  kuvan ylläpitämiseen.
  Mielikuvitusrikkaat ihmiset ovat elämän suola, sillä he panevat aina
  ympäristönsä mielikuvituksen myös liikkeelle. Kaikki on ajatuksen
  maailmassa alkujaan yhtä, jokainen käyttää vain aineksensa eri tavalla.
  Kaarlo Bergbomin työn laadusta johtuu, että hänen nimensä ei säily
  muuta kuin historiallisena. Mutta tarkka tutkija huomaa aina
  vuosisatojenkin jälkeen, kuka määrättynä aikana on ollut henkisen
  koneen hyvänä käyttäjänä, kuka on osannut antaa sille oikean vauhdin.
  
  
  5.
  
  Kaikki taiteellinen luominen on riippuvainen haltioitumisesta, tuosta
  hetkestä, jolloin ihminen kooten kaiken henkisen voimansa yhteen
  ainoaan polttopisteeseen, halliten teknilliset keinot, ihanne kirkkaana
  edessään, aivan kuin leikkien jumalan tavoin tyhjästä luo maailman
  uudelleen, toteuttaa ikuisuuden maallisessa työssä.
  Lahjakkainkaan ihminen ei aina ole lahjakas, vaan aivan tavallinen.
  Määrättyinä hetkinä tulee hänen sieluunsa paloa ja hän tekee ihmeitä.
  Päästäkseen tähän korkeimman onnen tilaan hän tarvitsee ulkoapäin
  tulevan kiihoituksen, tarvitsee olennon, joka uskollaan häntä innostaa,
  vahvistaa hänessä varmuutta kutsumuksestaan, siirtää syrjään maailman
  ja sen arvostelun ja saattaa taiteilijan seisomaan korkeimman
  tuomarinsa, itse taiteen jumalattaren edessä. Mutta ennenkuin toinen
  voi vaikuttaa koko voimallaan, täytyy taiteilijan antautua hänen
  alaisekseen, liittyä häneen nöyrällä mielellä. Jokaisen todellisen
  taiteilijan elämässä on aina tavattavissa olento tai olentoja, jotka
  ovat heissä taiteen herättäneet. Yksinään mikään taiteilija ei pääse
  tähän luomisintoon. Monet, joiden työ on ehtynyt ja tulokset alkavat
  olla köykäisiä, syyttävät heikentyneestä luomiskyvystä yhteiskuntaa,
  joka ei anna heille kannatusta, arvostelua, joka ei heitä ymmärrä,
  tovereita, jotka vainoavat heitä, mutta yleensä eivät he näe, että
  luomisen salaisuus on ihmisessä itsessään, luottamuksessa yhteen
  ainoaan olentoon, joka huumaa mielen, terästää voiman ja tekee työn
  helpoksi kuin leikin.
  Luomisen korkeat hetket ovat taiteilijoilla yleensä yksinäisyyden
  hetkinä. Näyttelijällä nuo korkean kauniit hetket ovat yleisön
  nähtävänä. Tästä johtuu, että näyttämötaide, kaikista taiteista
  vähimmin itsenäinen, yhtä kaikki vaikuttaa välittömimmin meihin, antaa
  meille vapautuksen tunteen ja saattaa meidät uskomaan elämän pyhään
  voimaan, sillä näyttämötaide sen loihtii eteemme.
  Haltioituminen näyttämöllä on mielentila, joka on läheistä sukua
  hypnotismille, on aivan kuin korkein, kaunein ja puhtain muoto siitä.
  Hypnotismin avulla voidaan ihminen siirtää toiseen ajatuspiiriin,
  hänelle annetaan ajatuksia, jotka eivät ole hänen omiaan, mutta jotka
  hän tuntee ominaan, hänet määrätään tekemään tekoja, jotka hänelle ovat
  vieraita, mutta jotka kuitenkin järkyttävät koko hänen olemustaan
  syvimpiä onkaloita myöten.
  Haltioitumisen kautta näyttelijä elää hänelle vierasta elämää, tuntee
  tunteita, joita sitä ennen ei ole kokenut, kohoaa innoitukseen, joka
  hänelle tavallisena arki-ihmisenä ei ole mahdollista.
  Tällainen haltioitumisen herättäjä on Kaarlo Bergbom ollut sanan
  täydellisessä merkityksessä. Ei tietoisesti, vain siksi, että hänelle
  se oli ainoa oikea keino, ainoa mahdollinen taiteen herättämisväline.
  Ennenkuin hän saattoi voimaansa käyttää, vaadittiin, että näyttelijä
  ehdottomasti luotti häneen, arvostelematta antautui hänen
  johdettavakseen. Näyttelijän täytyi oma tahtonsa, oma älynsä orjuuttaa
  toisen alaiseksi. Ida Aalberg tämän osasi tehdä täydellisimmässä
  muodossa.
  Harjoituksissa pakotti Kaarlo Bergbom näyttelijän antautumaan
  esitettävän henkilön sieluntilaan käyttäen joko houkutusta tai pakkoa,
  aina sen mukaan kuin kunkin taiteilijan luoteelle oli edullisinta.
  Huomatessaan toisen olevan vireessä hän kiihoitti häntä, näytellen
  usein itse määrätyn kohtauksen, pelkäämättä naurettavaksi tulemista,
  innostuen itse ja tartuttaen sen kautta innostuksen toiseenkin. Jos
  näyttelijä oli altis, harjoitti hän samaa kohtausta useampaan kertaan,
  siihen asti, että näyttelijän oma persoona tavallaan hävisi ja sijaan
  astui se, jota hän esitti. Jos esitettävä henkilö kärsi tuskaa, herätti
  hän vastaavan tuskan näyttelijässä. Ja kun sitten näytäntöiltana samat
  olosuhteet palasivat, samat lauseet, samat tunteet, eli näyttelijä
  esittämänsä kohtauksen uudelleen yhtä väkevästi ja väkevämminkin kuin
  harjoituksessa. Siinä on täydellinen yhtäläisyys hypnotismin kanssa.
  Monet näyttelijät eivät laisinkaan ymmärtäneet käyttää tätä kiihoitusta
  hyväkseen, vaan uskoivat kaiken syntyvän järkeilyn perusteella. Äänen
  oikea korostus, asemien ja liikkeiden asiallisuus, esitettävän luonteen
  erittely, se oli heille muka pääasia. Jos tulos ei ollut hyvä,
  syyttivät he johtajaa, joka ei ollut muka antanut heille kylliksi
  paljon "nyansseja".
  Harvalla taidealalla sekoitetaan niin täydellisesti kuin
  näytelmätaiteessa se, että esityksen moitteettomuus ei ole samaa kuin
  esityksen syvyys. Näyttelijä tavallisesti käsittää, että esitettävän
  henkilön luonteen moitteeton selvittäminen on samaa kuin sen
  eläytymällä esittäminen. Edellinen on estetiikkaa, jälkimmäinen
  taidetta. Jokaisessa oikeassa taideluomassa on tuo suuri salaperäisyys,
  mikä itse elämällä on, ja sitä ei opettamalla voida opettaa, sitä ei
  järkeilyllä koskaan saavuteta.
  Oikean näyttelijän luonteessa on aivan kuin kaksi eri sielua. Toinen on
  se, jonka avulla hän elää tavallista elämäänsä ja ottaa vaikutuksensa.
  Tämä on ikäänkuin hienoin langoin liitetty ruumiiseemme. Mutta on
  olemassa toinen sielu, se, joka taiteen luo ja taiteen taiteena näkee.
  Määrättyinä korkeina hetkinä tämä sielu siirtyy arkielämämme sielun
  sijaan, aivan kuin tämän ja ruumiin väliin. Siitä johtuu, että
  näyttelijä, samalla kuin hän elää uutta elämää, myös muistaa
  esittämänsä osan vaatiman läksyn, liikkuu määrätyllä tavalla
  näyttämöllä ja kuitenkin on muuta kuin ihminen arkielämässään. Hän
  tuntee esitettävän henkilön elämän omanaan, ruumis tuntee hänen
  tuskansa ja ilonsa ja ilmaisee ne. On näyttelijöitä, jotka esittämänsä
  henkilön sieluntuskien vaatimuksesta todella kalpenevat ja tuska
  ilmenee kyynelissä.
  Ida Aalberg oli hyvin usein esittämissään osissa syvempi kuin mitä
  hänen lahjansa edellyttivät. Tämä johtui siitä, että hän eli uutta
  elämää välittömän antautumisensa kautta ja haltioitumisensa avulla
  kulki elämän onkaloissa, jotka hänelle arki-ihmisenä olivat
  käsittämättömiä.
  Tämä sama ihme on nähty muissakin taiteen muodoissa. Maalauksessa
  tapaamme teoksia, joissa vallitsee sellainen ihmeellinen voima ja
  hehku, että maalari ei sitä itsekään voi käsittää. Hän voi tehdä kopion
  omasta taulustaan, tehdä sen huolellisesti, ja kuitenkin siitä puuttuu
  jotain, puuttuu juuri tuo yksi kohta, jota ei millään taituruudella
  saavuteta, määrätyn hetken luoma syvyys. Sävellyksiä on olemassa,
  joiden arvoa ei tekijä ole voinut arvostella itse. Hän on tehnyt niin
  kuin on tehnyt sisäisestä pakosta, monasti tajuamattakaan, miksi juuri
  niin hänen on täytynyt tehdä. Kirjailijalla on näkemyksiä, jotka
  ilmestyvät hänen eteensä työn kuumeessa ja haltioitumisen hetkinä. Kun
  hetki on haihtunut, hän kysyy ihmetellen itseltään, mikä on hänet
  pakottanut juuri niin kirjoittamaan, ja samalla hän huomaa taitaneensa
  enemmän kuin taitaakaan. Pintapuoliset taiteilijat ottavat tällaiset
  tulokset toisinaan omiksi ansioikseen. Sinä hetkenä, jona he sen
  tekevät, ovat he myös menettäneet taivaallisen lahjansa. He ovat vain
  ammattilaisia sen jälkeen.
  Mitään ei taiteessa luoda ilman temperamenttia ja mielikuvitusta. Ne
  ovat se raaka-aine, josta kaikki valmistetaan. Tämän osasi Kaarlo
  Bergbom aina oikealla tavalla arvostella. Kaikki ulkonainen, asennot ja
  liikkeet, olivat hänelle toisarvoisia tämän rinnalla. Jos näyttelijä
  osasi liittyä hänen vastaaviin sielullisiin ominaisuuksiinsa ja
  antautua haltioittamisen esineeksi, loi hän suurta. Kun kuitenkin
  näyttelijä panee suuren painon kaikelle ammatilliselle taituruudelle,
  niin tavallisesti kuuli jossain osassaan onnistuneen näyttelijän
  vakuuttavan, ettei Kaarlo Bergbom ollut häntä laisinkaan ohjannut. Hän
  oli aivan yksinkertaisesti unohtanut haltioittamisen. Jos kerran
  näyttelijä siihen antautui, niin oli Kaarlo Bergbomille kaikki muu
  itsestään selvää. Näyttelijä osasi käyttää mielikuvitustaan ja
  temperamenttiaan, ja sehän oli pääasia.
  Haltioitumisen tunnusmerkkinä on se, että ihmisen ruumis henkisen
  herkkyyden lisääntyessä kadottaa eräitä ominaisuuksia. Näihin kuuluu
  varsinkin kivun tunteen poistuminen. Haltioitunut näyttelijä voi tuntea
  ruumiillista tuskaa, voi loukata itsensä laisinkaan sitä huomaamatta.
  Ida Aalberg on kerran näytellyt "Elinan surmassa" Kirstiä sairaana,
  niin sairaana, että hänet seuraavana päivänä täytyi leikata. Hän oli
  niin heikko, että hänet täytyi kantaa viimeiseen näytökseen
  näyttämölle, ja lääkäri seisoi näyttämön takana ihmetellen, että hän
  laisinkaan saattoi kävellä. Tämä oli mahdollista sen vuoksi, että
  näyttelijätär oli haltioitunut.
  Teknillistä taitoa ei Kaarlo Bergbom suinkaan halveksinut, mutta hän ei
  voinut sietää niitä näyttelijöitä, jotka taiteensa rakensivat
  ainoastaan tälle, vaikkakin saavutukset olisivat olleet näennäisesti
  suuret. Teknillinen taituruus oli hänen mielestään vain apukeino, ei
  koskaan lopputarkoitus. Tästä johtuikin se, että hän usein heitti
  nuoren näyttelijän heti suuriinkin tehtäviin. Hän tiesi, että jos tällä
  oli haltioitumiskyky, niin kaikki muu syntyi itsestään. Ellei hänellä
  tätä kykyä ollut, niin hänen näyttelijänä olemisensa oli tarpeetonta.
  Jokaisessa teatterissa on kahdenlaisia näyttelijöitä, ammattilaisia ja
  taiteilijoita, ja edellisten lukumäärä on aina paljoa suurempi. Kun
  eivät näyttelijät eivätkä katsojat aina osaa erottaa, missä alkaa
  näyttelijän taide, missä loppuu luonnon antamien etujen ja esitettävän
  osan kiitollisten puolien raja, niin johtuu näyttelijä hyvin helposti
  siihen ajatukseen, että hän yksinään saa kaiken aikaan. Johtaja on
  tällaisten kannalta vain välttämätön paha, erilaisten taiteellisten
  voimien yhdistäjä ja tasoittaja, muutamien mielestä vain sopiva
  ulkokuoren hankkija esittäjälle. Mutta onko koskaan kuultu, että
  näyttelijöiden muodostama yhtymä olisi kohonnut suureen taiteelliseen
  kukkeuteen? Ei. Sen sijaan tavan takaa nähdään, että etevä johtaja voi
  loihtia esiin näyttelijäkunnan. Maailman näytelmätaide on aina mennyt
  eteenpäin loistavien persoonallisuuksien kautta. He ovat johtajina
  olleet aina tyranneja ja täydellisesti itsevaltiaita. Ja sellainen oli
  Kaarlo Bergbomkin.
  Kaarlo Bergbomin jälkeen on näytelmätaide maassamme mennyt tavattoman
  paljon eteenpäin -- eräissä suhteissa. Näyttämölle-asetus, koristeet ja
  puvut ovat saavuttaneet taiteellisen kokonaisuuden, jommoista hän ei
  pystynyt luomaan. Asemat ja ryhmitykset ovat tulleet moitteettomiksi,
  jommoisia ne eivät olleet Kaarlo Bergbomin aikana.
  Näyttämön ulkonainen kehys, puvut ja koristeet, olivat Kaarlo
  Bergbomille kylläkin tärkeitä, mutta ainoastaan tavallaan. Ne
  palvelivat kokonaisuutta, mutta ne eivät saaneet koskaan anastaa
  etusijaa.
  Hänellä oli hyvin alkeelliset ajatukset sähköstä, joka hänen aikanaan
  tuli käytäntöön valaistuskeinona. Hän ei milloinkaan täydellisesti
  käsittänyt, mikä valon synnytti. Tunnelman saavuttaminen valaistuksen
  avulla oli hänelle melkein tuntematon asia. Hän tyytyi hämärään, kun
  piti oli hämärä, ja päivänpaisteeseen, kun oli päivä, mutta hän ei
  yrittänytkään näiden avulla saada aikaan näyttämöllistä vaikutusta.
  Mitä tulee koristeihin, ei hän rakastanut maalarin laatimia
  kokonaiskuvia. Hän tahtoi itse luoda, itse sommitella ja järjestää. Hän
  liitti ennestään olevia näyttämökoristeita yhteen, maalautti kappaleen
  sinne ja tänne täytteeksi, se sai riittää. Usein ei perspektiivi ollut
  laisinkaan moitteeton. Kokonaiskuva tuli siten hyvin usein
  virheelliseksi, mutta hänen näyttämökuvissaan oli aina jotain, mikä
  puuttuu parhaankin näyttämömaalarin koristeista, draamallinen
  havainnollisuus. Koriste syntyi näytelmän vaatimuksista. Jokaisella
  seikalla oli tarkoituksensa, joka johtui toiminnasta. Hän ei
  milloinkaan pyrkinyt matkimaan luontoa, vaan saamaan aikaan sellaista,
  joka pani katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Näyttämöllä vallitsee
  aina se suuri totuus, on kautta vuosisatoja vallinnut, että
  esitys määrää kaiken. Jos se on voimakas, jos se panee katsojan
  mielikuvituksen ja tunteen liikkeelle, niin silloin maalattu näyttelijä
  muuttuu sankariksi ja kangasriepu taivaaksi.
  Teatteriyleisö ei koskaan muutu. Eri aikoina sillä voi olla määrättyjä
  makusuuntia, raskaina aikoina se rakastaa kepeitä näytelmiä, tyyninä
  aikoina murhenäytelmiä, näin saadakseen sen, mikä elämästä puuttuu,
  mutta suhteessaan näyttelijöihin se on ja pysyy aina samana! Näyttelijä
  on yleisön mielestä aivan kuin korkeimman tulen vartija, pyhän
  innostuksen ja elämänrikkauden ilmeikäs esittäjä. Näyttelijä on korkein
  ihmisen ilmestysmuoto, koska hänessä voivat ne tunteet ja elämykset
  liikkua, joita me emme uskalla päästää valloilleen tai joihin meillä on
  vain heikko pyrkimys. Tämän vuoksi yleisö aina voi ihailla ja jumaloida
  näyttelijöitä. Sanokoon arvostelu mitä tahansa, teatterin arvo riippuu
  siitä, miten se voi herättää tämän uskon korkeimpaan ihmismuotoon
  yleisössä. Ja tämän uskon todistuksena on näyttelijöiden palvominen.
  Teatterin taiteellisen tason määrää se, miten paljon yleisö palvoo
  näyttelijöitä. Monasti ei taidetta lähemmin tunteva voi käsittää, miksi
  tämä palvominen suuntautuu eräisiin henkilöihin, koska heidän
  taiteelliset saavutuksensa tuntuvat perin köyhiltä ja vajavaisilta.
  Mutta lähemmin tarkastaen huomaa, ettei yleisö koskaan palvo muita kuin
  niitä näyttelijöitä, jotka esityksissään ovat uskottavia. Näyttelijä
  tavallaan hypnotisoi yleisönsä. Ennenkuin hän sen voi tehdä, täytyy
  hänessä olla vastaava voima. Mutta tätä voimaa hän ei osaa käyttää,
  ellei hänessä sitä kehitetä. Ja tämän kehityksen voi vain oikea johtaja
  saada aikaan.
  Ohjatessaan näyttelijää pääsemään oikeaan otteeseen esittämästään
  henkilöstä ei Kaarlo Bergbom koskaan pitänyt esitelmiä. Selitys
  supistui tavallisesti aivan lyhyihin lauseisiin. Don Carloksesta hän
  sanoi, että Filip on kallio ja Carlos laine. Björnsonin "Yli voimain"
  hän määritteli siten, että ensimmäinen osa selittää, miten ihmiset
  tehdään onnelliseksi uskon kautta, toinen osa sosialismin kautta, ja
  kolmas osa, jota ei ole kirjoitettu, mutta johon Credon ja Speran
  puheet viittaavat, keksintöjen kautta. Ja ennen kaikkea muuta, oli
  esitettävä henkilö missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa, selitti
  hän ne alkuvoimat, jotka jokaisessa ihmisessä ovat, ja joiden
  patoutumisesta näytelmän jännitys johtui.
  Kun hän oli saanut varman jalansijan näyttelijälle, aivan kuin
  rauhoittanut hänet etsimisessään, antanut hänelle avaimen, joka oli
  tuttu, pakottanut näyttelijän ammentamaan esitykseensä omaa
  mielikuvitustaan ja omaa temperamenttiaan, lisäsi hän tähän
  yksityisiä piirteitä. Esitys kasvoi orgaanisesti ihmisluonteen
  perusominaisuuksista. Esitettävän henkilön ammatin, yhteiskunta-aseman,
  kehityksen tuomat piirteet liitettiin myöhemmin, aivan kuin puvut
  annetaan näyttelijöille.
  Hän ei milloinkaan edeltäpäin valmistanut näyttämöasemia huoneessaan,
  kaavamaisesti laskien, miten oli liikuttava ja missä kohtaa kulloinkin
  oli seisottava. Kaiken tämän hän määräsi vasta näyttämöllä, muutti
  hyvin paljon, antoi näyttelijän vaiston usein määrätä kaiken, korjasi
  vain viat ja puutteellisuudet. Näin tuli näyttelijä, joka antautui
  hänen johtoonsa, ehdottomasti vapaaksi, tuntematta milloinkaan
  pakkopaitaa.
  Tällainen johto saavuttaa kaikkein korkeimmat tulokset, josta Kaarlo
  Bergbomin työ on elävänä todistuksena, mutta sillä on omat vaaransakin.
  Aina ei johtaja voi eikä jaksa antautua kiihoittamaan näyttelijöitä.
  Nämä jäävät silloin tekniikan varaan, ja ellei sitä ole kylliksi
  viljelty, uhkaa esitystä täydellinen keskinkertaisuus. Tätä kirousta ei
  Kaarlo Bergbom voinut välttää. Hänen johtamiensa näytelmien joukossa on
  joukko sellaisia, joissa tämä puoli on aivan ilmeinen. Mutta taiteessa
  ei mitata tuotantoa keskinkertaisten, vaikka tekotavaltaan
  täydellistenkin esitysten mukaan, vaan huippusaavutusten mukaan.
  Teknillisesti moitteeton taide ei ole ehdottomasti korkeinta, yhtä
  vähän kuin esiintymistavoissaan moitteeton ihminen on kaiken esikuva.
  Uhkuva elämä on se, joka määrää kaiken.
  Niinkuin on olemassa maalarien maalareita, kirjailijoitten
  kirjailijoita ja säveltäjien säveltäjiä, voimakkaita henkilöitä, jotka
  eivät ainoastaan luo taideteoksia, vaan niillä herättävät toisissa
  taiteilijoissa taiteen, niin oli Kaarlo Bergbominkin taide tuollaista
  toisia varten olevaa taidetta. Hän herätti kirjallisuuden teatterin
  avulla ja hän herätti näyttelijöissä taiteilijan.
  Ohjelmistoonsa tahtoi hän aina paljon klassillisia näytelmiä. Hänen
  mielipiteensä oli, että niiden kautta suurta yleisöä voitiin kasvattaa.
  Mutta hän tiesi myös, että kirjallisuus kasvoi niiden avulla ja niiden
  kautta. Klassillinen näytelmä on se, joka itseensä sulkee elämän voiman
  niin väkevänä, että se aina ja kaikkina aikoina tuntuu todelliselta.
  Tavallisesti viidenkymmenen vuoden päästä vaihtuu yleisössä maku siinä
  suhteessa, miten tunnetta kuvataan. On olemassa hempeämielisiä aikoja,
  on väkeviä, on romanttisia, on realistisia. Tämän maun palveleminen voi
  tuottaa hetkellisen suuren voiton kirjailijalle, mutta pysyvän tuottaa
  vain hänen oikea otteensa, ikuisesti tosi käsityksensä elämän suurista
  arvoista.
  Klassilliset näytelmät tarjosivat myös parhaimman aineksen siihen
  näytelmätaiteen muotoon, jota Kaarlo Bergbom harrasti. Henkilöt niissä
  olivat väkeviä, tinkimättömiä, heidän intohimonsa liekehtivät ja
  tahtonsa oli vääjäämätön. Ei tarvinnut hapuilla löytääkseen alkuotteen
  esitettävän luonteeseen.
  Koska sekä Kaarlo Bergbomin persoona että hänen ajatuskantansa olivat
  kaikesta sovinnaisuudesta vapaat, niin hän myös vieroi sovinnaista
  kirjallisuutta ja etenkin sovinnaista taidetta. Hän suorastaan halveksi
  n.s. "hillittyä taidetta", joka hänen aikanaan pyrki tunkeutumaan
  etusijalle vakuuttaen olevansa ainoa oikea. Hänen mielestään
  näyttelijät sekoittivat arkipäiväisyyden ja luonnollisuuden. He
  uskoivat hillitsevänsä jotain silloin, kun mitään hillittävää ei
  ollutkaan. Aivan samoin kuin hän itse ei säästänyt ääntä eikä liikkeitä
  kiihoittuessaan, ei hän pitänyt mahdollisena sitä, että näyttämölläkään
  sellainen oli mahdollista.
  Ja yhtä kaikki hän ihaili Ibseniä, missä tällainen esitys ei tullut
  kysymykseen, noita näytelmiä, joissa väkevä virta kulkee usein
  arkipäiväistenkin sanojen alla. Mutta tässähän oli vain uusi muoto aina
  ja ikuisesti säilyvää draamallisuutta, henkilöiden taistelua oman
  onnensa ja elämänsä puolesta. Näissä näytelmissä hän käsitti
  täydellisesti sisäisen patoutumisen.
  
  
  6.
  
  On sanottu: "Antakaa meille voimakkaita henkilöitä, kaikki muu tulee
  itsestään!"
  Voimakkaiden näkökulma on suurempi kuin muiden, he näkevät loitommalle
  ja korkeammalle kuin toiset, siksi he pystyvät määräämään
  suuntaviivoja.
  Kansakunnan arvon määräävät voimakkaat henkilöt eikä koskaan suuri
  ihmismäärä. Kansanvaltaisuuden aikana tahdotaan aina lammaslauma tehdä
  paimenen veroiseksi. Mutta paimen pysyy aina paimenena ja lampaat
  lampaina. Kun tie on tasaista, kulkevat ne nöyrinä, mutta kun se käy
  hankalaksi, alkavat ne määkiä. Paimenen tahto silloin määrää kaiken.
  Lahjakkaita ihmisiä ei tahdota koskaan tunnustaa heidän eläessään,
  johtuen siitä, että suurin osa ihmisiä uskoo tulevansa suuremmaksi sen
  kautta, että painavat toisia alas. Mutta viimein merkitsee saavutettu
  työ kaikkea, ja lopulta täytyy antaa tunnustus. Maine on ontuva nainen,
  se kulkee ihmisen jäljessä ja saavuttaa hänet tavallisesti vasta
  sitten, kun hän on väsähtänyt tai kaatunut tien oheen. Mutta se
  saavuttaa aina kuitenkin ihmisen. Jos oma aikakausi ei anna ihmisen
  työlle tunnustusta, niin kerran kuitenkin tulee puolueeton ihminen,
  joka hänen työnsä ennakkoluuloitta punnitsee.
  Jos työllä ei olisi omaa siunaustaan, niin kuka jaksaisi ponnistella.
  Vasta silloin kun antaa aivan kaikkensa työlleen, kun se muuttuu
  rakkaaksi ja elämälle välttämättömäksi, silloin voi kerran olla
  tuloksesta varma.
  Kaarlo Bergbom rakasti työtään niin syvästi kuin ainoastaan pahetta voi
  rakastaa -- hyvettä ei kukaan rakasta niin täydellisesti. Ja jos kerran
  työ on annettu rangaistukseksi siitä, että Aatami söi Eevan antamaa
  omenaa, niin varmasti Kaarlo Bergbom olisi paratiisissa syönyt koko
  omenan yksinään.
  Kun hänen älynsä ojenteli tuntosarviaan eri tieteitä kohden, niin aina
  hän kysyi itseltään, missä määrin uusi tieto voi palvella
  näytelmätaidetta.
  Jota korkeammalle ihminen kehityksessään tulee, sitä yksinäisemmäksi
  hän joutuu. Kaarlo Bergbomilla ei ollut ketään varmaa ystävää, jolle
  hän olisi voinut avomielisesti kaikesta puhua. Hyviä tuttavia oli
  hänellä suuri määrä, intellegenttejä seuratovereita, ajatustensa
  terästäjiä ja paljon uskollisia kannattajia, mutta ei ketään, jolle hän
  olisi avannut olemuksensa sisimmän. Hän kulki siinä suhteessa aivan
  täydellisenä erakkona. Muu ei ollutkaan mahdollista. Kuinka olisikaan
  keskeltä arkielämää voinut löytyä olentoa, jonka ajatusten piiri olisi
  ollut niin avara, että olisi käsittänyt hänen taistelunsa. Nuoruuden
  ajoilta oli säilynyt eräitä tovereita, joihin hän oli kiintynyt. Mutta
  tämä tunne oli vain jatkoa siihen, mitä hän ylioppilaana oli tuntenut
  samoja henkilöitä kohtaan.
  Henkisesti hänen vertaisiaan oli eräitä maassa, mutta näiden kanssa
  hänellä ei ollut avonaista suhdetta, vaan hän oli ainoastaan kuin
  rintamatoveri taistelussa kansan sivistyksen puolesta.
  Kansalla oli vilpitön kunnioitus häntä kohtaan, ja hänen nimensä oli
  niitä, joiden ympäri oli kerääntynyt aivan kuin sädekehä. Mutta
  taidemaailmassa ei hänellä aina ollut kannattajia vaan vastustajiakin,
  milloin salaisia, milloin julkisia. Kun hän alkoi heikentyä, kun hänen
  voimansa ei enää ollut yhtä suuri kuin ennen, kun hän ei enää saattanut
  samalla tavalla sähköittää näyttelijöitä kuin varhemmin, silloin
  astuivat vastustajat esiin ja ryhtyivät taisteluun. Kaarlo Bergbom ei
  koskaan millään sanomalehtikirjoituksella silloin puolustanut itseään.
  Hän antoi omaa työnsä puhua puolestaan. Ja juuri tähän työhön
  iskettiin.