Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus - 2

kaikkea ajatuksissaan ja puheissaan. Tavoillaan hän herätti monasti
naurua, sanoillaan tuskallisen vaitiolon tai palavan ihailun, riippuen
siitä, millainen oli kuulijan henkinen kehitystaso.
Itse hän oli täysin tietoinen siitä, että hän eräissä tilanteissa oli
naurettava, mutta hän ei sitä koskaan surrut eikä koettanut muuttaa
tapojaan, vaan pysyi aina omana itsenään. Älykkäänä miehenä hän saattoi
sydämestään nauraa kaikille näille kompastuksilleen. Toisinaan hän
aivan tahallaan kiusasikin ihmisiä erikoisuutensa suojassa. Tyhmä
ihminen nimittäin ei koskaan ollut hänen edessään aivan suojaton.
Originelli ihminen joutuu aina selkkauksiin silloin, kun yhteiskunta
tahtoo häntä kunnioittaa, sillä kunnioittaminen on tavallisesti
kaikkein kaavamaisinta elämän muodoista.
Eräillä illallisilla kuului Kaarlo Bergbomille kunniapaikka ja
arvojärjestyksessä oli asetettu hänen lähettyvilleen ihmisiä. Hän tuli
pitoihin liian myöhään, vasta silloin kun kaikki jo olivat istuneet
pöytään. Hänet tahdottiin viedä paikalleen, mutta hän jyrkästi vastusti
sitä ja sanoi paljoa mieluummin istuvansa toisessa päässä pöytää. Ja
marsalkan kauhuksi hän istui todella pöydän alapäähän yhteiskunnan
pienimpien ja nuorimpien joukkoon pitäen täällä sellaista iloa
sukkeluuksillaan, että yläpää pöytää, joka juhlallisen arvokkaana istui
ja söi, loi tuon tuostakin paheksuvia mutta samalla kateellisia
katseita sinnepäin.
Kun muodiksi tuli antaa miehillekin kukkia, häpesi Kaarlo Bergbom
tällaista kunnioitusta. Jos hän kukkalaitteen teatterissa sai, saattoi
hän istua huoneessaan ja säälien katsella katkottuja kukkia, ja hän
ilmaisi selvästi paheksumisensa sen johdosta, että niitä oli
rautalangoilla tuettu.
Tämä hänen kukkakunnioituksen halveksimisensa johdatti hänet hauskaan
tilanteeseen Holmenkollenilla Kristianian lähistöllä. Hän oli eräänä
kesänä siellä sanatoriossa ja järjesti kuvaelmia sekä säesti
laulajattaria ja laulajia, siten vaikuttaen paljon illanviettojen
ohjelmistossa. Hänen lähtiessään päättivät naiset osoittaa hänelle
kiitollisuuttaan, ja toinen toisensa jälkeen tuli kiinnittämään pienen
kukkakimpun hänen rintaansa. Kaarlo Bergbom alistui tähän nolona. Hän
nousi rattaille ja läksi ajamaan laaksoa kohden. Kun mutkitteleva tie
johti erään puron yli, pysäytti hän hevosen ja heitti kaikki kukat
virtaan. Nyt hän oli vapaa siitä roskasta. Mutta mikä olikaan hänen
kauhunsa laaksoon tullessaan! Kaikki olivat oikotietä tulleet sanomaan
kerta vielä hyvästi. Ja hän seisoi siinä kukitta! "Ei siinä auttanut
enää valheetkaan", lausui hän kertoessaan nauraen tästä seikkailustaan.
Pukeutumisessa hän oli niin huolimaton, että sisarensa Emilie sai aina
valvoa, oliko kaikki kunnossa. Mutta eihän Emilie aina voinut juosta
hänen jäljestään. Niinpä veljensä palattua kerran Saksasta Emilie
kauhukseen huomasi matkalaukussa kaikki paidat aivan puhtaina, Kaarlo
Bergbom ei ollut kertaakaan muistanut vaihtaa paitaa! Pakkauksessa hän
heitti tavarat aivan sekaisin matkakirstuun, ja kun se avattiin,
vallitsi siellä täydellinen hävityksen kauhistus, eivätkä aina kaikki
tavarat olleet hänen omiaankaan. Niinpä Emilie kerran säikähtyneenä
huudahti: "Mutta, Kaarlo, nämähän eivät ole sinun housusi!"
Emilie Bergbom oli aina mustassa puvussa. Miksi, sitä ei kukaan
tiennyt. Kerrotaan hänen nuorena ollessaan erään nuoren miehen
kuolleen, jota hän salaa oli rakastanut. Emilie ei puvussaan koskaan
ollut ylellinen, mutta aina arvokas ja hieno, siksi häntä kiusasi
veljensä huolimattomuus pukuasioissa. Hän määräsi, milloin räätälin
piti tulla mittaa ottamaan, hän etsi kankaat ja määräsi värit, ja
Kaarlo Bergbom alistui kaikkeen nöyränä kuin pikkupoika. Kerran Emilie
päätti veljelleen teettää uuden kesäpäällystakin ja lähetti sen vuoksi
Kaarlo Bergbomin Studen räätäliliikkeeseen. Täällä oli Pariisissa
käynyt leikkaaja, hieno herra, joka äärimmäisellä kohteliaisuudella
otti mittaa kuuluisasta tohtorista. Kun tämä toimitus oli päättynyt,
kääntyi hän Kaarlo Bergbomin puoleen ja murheellisella, huolestuneella,
mutta kovin kohteliaalla äänellä kysyi: "Saanko tohtorille antaa
ystävällisen neuvon?" -- "Olkaa niin hyvä", vastasi tohtori. --
"Tohtorin ei pitäisi panna niin paljon tavaroita taskuunsa, ja jos
täytyy, niin pitää ne jakaa tasan kummallekin puolelle, sillä se tekee
vartalon vinoksi. Ja tohtorilla kun muuten on jokseenkin kaunis
vartalo!" Millä nautinnolla Kaarlo Bergbom tämän kertoikaan matkien
räätälin huolestunutta ja kunnioittavaa puhetapaa. "Se ei sentään
mennyt minuun", lopetti hän kertomuksensa tullessaan siihen kohtaan,
missä puhutaan hänen vartalostaan.
Räätälin huomauttama vartalon vinous johtui siitä, että hän aina
mielellään söi omenia ja varsinkin syksyllä kuljeksi taskut aivan
pullollaan niitä. Kadulla kävellessään hän aivan rauhallisesti söi
niitä. Omenat vastasivat hänellä tupakkaa, sillä sitä hän ei käyttänyt.
Niin vähän hän välitti puvustaan, että tarvitsevalle olisi antanut
kaikki vaatteensa, ellei hänen vartalonsa olisi ollut sellainen, että
puku ei sopinut kelle tahansa, ja ellei hän olisi sisartaan pelännyt.
Kun tällainen erikoinen ihminen tuli seuraan, muutti hän heti tavat.
Kaikki sovinnainen sai jäädä syrjään ja pääasiaksi tuli henkinen
ajatusten vaihto. Jos seura oli hänelle mieluinen, niinkuin se usein
oli, sillä ei hän mahdottomia ihmisiltä vaatinut, kun nämä vain olivat
luonnollisia ja välittömiä, niin hän oli pian seuran keskipisteenä.
Loistavan muistinsa vuoksi oli hänellä suunnattoman suuri varasto mitä
huvittavimpia kaskuja henkilöistä, joiden kanssa hän oli tullut
kosketuksiin. Yksi ainoa maassamme on hänet voittanut tällaisten
kaskujen kertomisessa, E.G. Palmén. Kaskut eivät olleet vain kaskujen
vuoksi, vaan hän valaisi erilaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä tai
arkielämän tapauksia tarinoitten avulla. Milloin niissä vallitsi
hyväntahtoinen huumori, milloin pureva satiiri, aina tarpeen mukaan. Ja
onneton se ihminen, johon hänen satiirinsa kohdistui. Hän pisteli
siihen asti, kunnes toinen oli aivan avuton ja antautui armoille.
Kun Kansallisteatterin uusi rakennus valmistui ja Erkko oli
kirjoittanut siihen juhlanäytelmän "Pohjolan häät", niin muutama päivä
ennen vihkiäistilaisuutta painoasiamies kielsi tämän näytelmän. Se oli
aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Teatterin tähden ilmoitettiin
kuitenkin oltavan valmiita keskusteluihin. Olen ollut läsnä tässä
tilaisuudessa, missä Kaarlo Bergbomin äly on viettänyt riemujuhlaansa.
Painoasiamiehet, heitä oli kaksi varmuuden vuoksi, selittivät, että
näytelmässä on joukko kohtia, joita ei voida hyväksyä. Heti
ensimmäisessä näytöksessä vallitsee sumu, ja kun paimen koettaa
puhaltaa torveensa, eikä lähde ääntä, niin hän sanoo, että usva
sammuttaa sanat ja aatosten vapaa lintu povessamme kahleissa vaivojansa
ruikuttavi. Tämän sanottiin tarkoittavan painohallitusta. Kun
Pohjolassa juodaan mustaa olutta, niin tarkoitettiin Pohjolalla
nimenomaan Venäjää, koska Pietarissa ravintoloissa tarjottiin mustaa
olutta. Louhi, Pohjolan emäntä, symbolisoi Venäjää, hänen tyttärensä
Iivo, jonka kanssa voitiin liitto solmia, tarkoitti nuorta Venäjää.
Tämänlaatuisia huomautuksia ladeltiin. Kaarlo Bergbom kuunteli
sanaakaan sanomatta, mutta hänen silmänsä kiiluivat, nuo pienet syvällä
olevat silmät, joissa oli aina kuin metallinen loisto, ja hän repi
leukaparrastaan karvoja, niinkuin hän aina teki hyvällä tuulella
ollessaan, ja puri niitä. Ja sitten hän päästi ilotulituksen
valloilleen. Hänen äänensä oli mitä herttaisin, opettava ja
ystävällinen, aivan kuin professorin tenttiessä heikkolahjaista
nuorukaista.
"Johtuu mieleeni muuan tapaus Ranskassa Napoleon I:n aikana", sanoi
hän. "Muuan naiskirjailija oli kirjoittanut roomalaisaiheisen
näytelmän, jonka esityksen painohallitus kielsi. Kun tämä nainen oli
vanha tuttava ja vallankumouksen ajoilta 'sinä' keisarin kanssa, meni
hän tämän luokse ja vakuutti, ettei näytelmässä ollut mitään
valtiollisia viittauksia. Keisari kuunteli hänen selityksiään ja
lausui: 'En minäkään sieltä mitään sellaista löydä, mutta että niitä
on, siitä olen varma!' Niin on tietysti tässäkin näytelmässä, vaikka en
minä niitä näe ja vaikka en usko kiltin Erkon sellaiseen pystyvänkään."
Painoasiamiehet olivat noloja. He koettivat puolustaa kantaansa, mutta
Kaarlo Bergbom hymyili vain heille. Ja sitten hän ryhtyi uuteen
hyökkäykseen.
"On kaksi näytelmää", sanoi hän, "sellaista, etten voi käsittää, miten
painoasiamies voi sallia niiden esityksen. Toinen on Daniel Hjort.
Ajatelkaahan, siinä on hallitsija toisessa maassa ja hänen luokseen
lähetetään lähetystö, jolla tietysti tarkoitetaan suurta lähetystöä
Pietariin."
Painoasiamiehet olivat sanattomia näin julkeasta väitteestä.
"Toinen näytelmä on Faust", jatkoi Kaarlo Bergbom. "Siinä tekee eräs
vanha herra, joka tietysti tarkoittaa vanhaa puoluetta, liiton pirun
kanssa, joka tietysti on Venäjä, vietelläkseen Margareetan,
arvaattehan, että se on nuori Suomi; kätyrinä tässä toimessa on Martta,
jolla tarkoitetaan Suometarta; Ja Walentin, joka puolustaa sisartaan ja
sen vuoksi tapetaan, on Päivälehti (joka silloin oli lakkautettu
useaksi kuukaudeksi). Minä en voi käsittää, miten te voitte sallia
meidän näyttelevän Faustia."
Nyt hän huomasi ottaneensa luonnon pois painoasiamiehiltä ja olevansa
voitolla. Hän tarttui näytelmään ja hyvin luontevalla äänellä lausui:
"Minä otan tämän nyt mukaani ja pyyhin sitä, aivan kuin syntisessä
ruumiissani olisi seitsemän sensoria. Muuten on tämä juttu minulle
hyvin sopiva. Erkko on hyvin arka eikä sallisi mitään lyhennyksiä ja
pyyhkimisiä. Nythän voin panna kaikki teidän konttoonne."
Tämä oli tulos, jota eivät kai painoasiamiehet olleet odottaneet. Vielä
eteisessä hän kääntyi ja sanoi:
"Muistuu mieleeni muuan tapaus Pietarissa Aleksanteri III:n aikana.
Kaksi herraa keskusteli kadulla. Heidät vangittiin. Kun he
poliisikamarissa kysyivät syytä tähän vangitsemiseen, niin vastattiin
heille: 'Te puhuitte eräästä lihavasta ja tyhmästä herrasta ja sillä te
ette voi tarkoittaa ketään muuta kuin keisaria'."
Ja tarttuen oven ripaan poistuakseen hän kumarsi ja sedällisen
ystävällisesti jatkoi:
"Näin voi käydä. Pitää olla varovainen, jotta ei tule naurettavaksi!"
Tällaisen ihmisen edessä oli heikko ihminen aivan turvaton. Sen
näyttelijät saivat monasti kokea. Kun keskinkertainen taiteilija
esiintyi vaativasti ja itsetietoisesti, saattoi hän yhdellä ainoalla
lauseella lannistaa tämän. Tämän johdosta hän sai monta hyvin katkeraa
vihamiestä, jotka eivät koskaan antaneet hänelle loukkausta anteeksi.
Vaatimaton ihminen sai hänestä aivan luotettavan ystävän, vaativainen
syrjäytettiin heti. Muuan nainen, tuollainen taiteen itu, joka
kuvitteli olevansa jotain suurta, sanoi kerran katkerana: "Kyllä Kaarlo
Bergbom osaa katkoa ihmisten siivet!" Tämän kun Kaarlo Bergbom kuuli,
vastasi hän lyhyesti: "Minä en tiennyt hänellä siipiä olleenkaan!"
Jos heikkouksien ohella oli lahjoja, niin eivät heikkoudet Kaarlo
Bergbomille mitään merkinneet, hän teki aina ihmisten ominaisuuksien
suhteen lopputilin ja määritteli kaiken saldon mukaan. Niinpä hän
saattoi Ida Aalbergille antaa yhä uudestaan ja uudestaan anteeksi
kaikki tämän tyhmyydet ja oli aina valmis ohjaamaan ja johtamaan häntä.
Tämän suuren näyttelijättären heikkouksista puhuessaan hän saattoi
nauraen sanoa: "Ida ei eläissään ole sanonut yhtä ainoaa totta sanaa.
Hän vastaa kaikkeen jaa, pitää vain tietää mitä hän kulloinkin
tarkoittaa!"
Tyynellä tuulella ollessaan hän saattoi kuunnella kuinka suuria
typeryyksiä tahansa, mutta kiivastuttuaan -- ja jumala paratkoon, hän
kiivastui usein ja silloin aivan täydellisesti! -- hän antoi älynsä
leimahdella, kaasi kaikki sovinnaiset ajatusrakenteet ja asetti omansa
sijaan, oli kuin paras asianajaja, joka epäselvänkin asian voi selittää
itselleen edulliseksi. Tällaisina hetkinä oli hänen sanontansa
tavattoman draamallista, täynnä väkeviä lauseita ja iskeviä käänteitä.
Jos vastustaja pyrki puolustamaan itseään, niin hän vain yltyi ja tuli
murhaavammaksi. Ja hän loukkasi silloin toista kaikkein arimpiin
kohtiin. Jos hän oli tehnyt väärin, ja sellaista sattui usein, niin ei
hän koskaan voinut suoraan pyytää anteeksi, ei tunnustaa erehtyneensä,
sillä se oli hänelle mahdotonta, mutta hän koetti kaikin keinoin
hyvittää toista, jos hän huomasi väärin menetelleensä, ja silloin hänen
rakastettavaisuutensa oli niin lumoava, että jokainen antoi mitä
tahansa anteeksi.
Hän ei voinut hillitä temperamenttiaan eikä sitä tahtonutkaan, ei
silloinkaan, kun hengenahdistus häntä vaivasi ja jokainen suuttumuksen
puuska lopulta salpasi hengityksen. Hän tunsi kerta kaikkiaan olevansa
älyllisesti kaikkien muiden yläpuolella ja sen perustuksella oikeutettu
menettelyihin, jotka muille eivät olleet luvallisia. Niin kauan kuin
tämä voima hänessä oli, kaasi hän kaikki vastustajansa, kun se iän
karttuessa heikkeni, oli hän tuomittu olemaan toisten iskujen
maalitauluna.
Jos näyttelijät kapinoivat -- ja milloin he eivät sitä tekisi! --
saattoi hän myrskyisenä vaeltaa teatterilla. Silloin hän tavallisesti
otti nenäliinan taskustaan ja repi hampaillaan sitä, samalla syytäen
suustaan toisen purevan lauseen toisensa jälkeen. Mikään väittely ei
voinut tulla kysymykseenkään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän
antanut toiselle suunvuoroa, vaan puhui koko ajan ja sanottuaan kaiken
sanottavansa meni nopeasti tiehensä.
Toisinaan hän tällaisten myrskypuuskien jälkeen pysytteli päivän poissa
teatterilta ja palasi sitten aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Ja oikeastaan ei ollutkaan tapahtunut mitään muuta kuin että tyhmyys
oli kaatunut ja teatterissa vallitsi jälleen puhdas ilma.
Tällainen ihminen ei voinut teatterissa saavuttaa varsinaisia ystäviä,
ajoittain kyllä innokkaita ihailijoita, mutta ei herttaisia ystäviä.
Näyttelijäin sielullinen nahka on hyvin arka, ja Kaarlo Bergbom
haavoitti sitä tavan takaa. Monet hoitelivat haavansa terveiksi ja
muistelevat häntä kiitollisuudella. Toiset repivät itserakkaudessaan ne
yhä uudelleen auki, siihen jäi arpi, ja sopivan tilaisuuden tullessa he
olivat valmiit iskemään häneen, ellei suoraan edestä niin ainakin
takaapäin.
Jokainen voimahan synnyttää aina vastavoiman, ja siksi Kaarlo Bergbom
synnytti vastustuksen näyttelijöissä. Toisinaan se purkaantui
suoranaiseksi haluksi saada hänet erotetuksi. Sitä varten pidettiin
kokouksia, lähetettiin kirjeitä johtokunnalle, mutta nämä eivät koskaan
johtaneet mihinkään tulokseen, sillä näyttelijöiden laatimat kirjelmät
tekevät aina humoristisen vaikutuksen. Hänen aikanaan ei näyttelijöiden
joukossa liene ollut ketään muuta näyttelijää kuin Benjamin Leino, joka
aina ja kaikissa olosuhteissa olisi ollut hänelle uskollinen. Alempi
palveluskunta sen sijaan oli häneen syvästi kiintynyt, sillä tämän
suhteen hän oli kylläkin vaativa, mutta oli valmis antamaan täyden
tunnustuksen jokaisesta voimanponnistuksesta. Kun hän vihasi kaikkea
sovinnaista, piti hän sen vuoksi työväestä, joka ei koskaan tahtonut
kiivetä korkeille hevosille, vaan oli sitä mitä oli.


3.

Eroitus lapsen ja aikuisen sielunelämän välillä on siinä, että lapsi
elää kokonaan hetkessä, jotavastoin aikuisella on menneisyys taakkana
ja tulevaisuus huolena.
Jota suurempi kyky ihmisellä on elää väkevästi hetkessä, sitä varmemmin
hänelle kuuluu ei ainoastaan taivaan vaan myös taiteen valtakunta.
Oikeassa taiteilijassa onkin tämän vuoksi aina suuri määrä lasta. Onhan
Goethe sanonut, että jokainen lahjakas ihminen elää yhä uudelleen ja
uudelleen kehityskautensa. Hän aloittaa elämän uuden taiteellisen
ponnistuksensa keralla ikäänkuin alusta.
Kohdistamalla ajatuksensa tulevaisuuteen ja mahdolliseen maineeseen ei
koskaan ole mitään todella suurta taidetta saatu aikaan.
Kaarlo Bergbom rakasti elämää siinä määrin, että kuoleman-ajatus oli
hänelle kiusallinen. Jos hänen seurassaan tuli puhe kuolemasta, niin
hän aina heti siirsi sen syrjään. "Ja kun se kerran tulee, niin on
parasta, että se tulee äkkiä", sanoi hän. Kuullessaan, miten eräs vanha
tuttavansa, muuan senaattori, kuoli senaatissa työpöytänsä ääreen, piti
hän tätä kuolemaa kaikkein kauneimpana.
Hän ei tottunut kuoleman-ajatukseen, ennenkuin vasta halvauksen
saatuaan. Silloin osui hänen käsiinsä vanha luokkakuva, ja alakuloisena
hän huomasi kaikkien siinä olevien toveriensa kuolleen, hänen yksinään
enää olevan elossa.
Tämä jokaisen hetken väkevä omakseen valloittaminen oli se voima, jolla
hän vaikutti taiteeseen ja koko ympäristöönsä. Teatterin ohjelmiston
saattoi hän laatia keväällä seuraavaa näytäntövuotta varten valmiiksi,
mutta se ei milloinkaan pitänyt paikkaansa. Jos hänen mielestään sopiva
näytelmä ilmestyi, niin sai usein jo puolivalmiiksi tullut työ siirtyä
syrjään. Ja kun huomattava kotimainen näytelmä ilmestyi, silloin mikä
tahansa ulkomainen hylättiin. Innostuessaan harjoituksissa hän eli sen
hetken aivan kuin mitään muuta ei olisikaan ollut olemassa, tuhlaamalla
tuhlaten henkistä voimaansa, usein harjoituksen lopulla ollen aivan
nääntynyt.
Kun mikään innostus ei koskaan yhtämittaisesti saata jatkua, vaan
siinäkin on arkipäivänsä suurien sunnuntaiden lomassa, niin saattoi hän
väliin lyödä laimin työt teatterilla, jättää näyttelijät oman onnensa
nojaan, kunnes äkkiä jostain odottamattomasta syystä taas innostui,
iski työhön ja yhden ainoan harjoituksen aikana sai ihmeitä aikaan.
Toisinaan oli näytelmiä, joita hän rakasti aivan palavalla kiihkolla,
harjoitti niitä suurella innolla, vei näyttelijät ja teatterin
voittoon.
Rinnan ihmisen elämänvoiman kanssa on aina uskonnollisuus. Kaarlo
Bergbom ei ollut pienimmässäkään määrässä kirkollinen, koskaan ei hän
käynyt kirkossa eikä kai koskaan tutkinut jumalansanaa. Mitään suurta
ei saada aikaan, ellei ihmisellä ole aivan varma vakaumus
elämäntehtävästään, tietoisuus kutsumuksestaan. Tämä varmuus oli Kaarlo
Bergbomissa aivan täydellinen. Teatteri oli hänen elämäntehtävänsä.
Tavallisissa oloissa hän pysyi vaatimattomana eikä koskaan siihen
viitannut, mutta kiivastumisen hetkellä tämä tietoisuus ilmeni aivan
selvänä. Teatteri oli korkeinta ja kauneinta, ja jokaisen ihmisen, joka
tahtoi hänen suosiossaan pysyä, täytyi jaksaa siitä innostua.
Niin suuressa määrässä kuin hän sukkeluuttaan tuhlasikin kaikkiin
elämänkysymyksiin, piesten ankarasti politikoitsijoita, ystäviäänkin,
ristien veljensä rouvankin "hallituksen sanansaattajaksi", heittäen
letkauksia taiteeseen ja kirjallisuuteen, suomien armottomasti jokaista
suurentelevaa olentoa, niin uskontoon ei hän koskaan ivallisesti
kajonnut. Uskonnollisten kysymysten alue oli se ainoa, johon hän ei
kohdistanut ajatustensa valonheittäjää. Enintään dogmatiikka toisinaan
sai pienen letkauksen, mutta sekin oli aina sävyisä ja ystävällinen.
Häneltä puuttui sisarensa Emilien naiivin harras ja ehjä
uskonnollisuus.
Maailmassahan on kaksi kaunista asiaa, kuolema ja lapset. Jos Kaarlo
Bergbom elämän väkevyyden vuoksi karttoi kuoleman-ajatusta, niin sen
sijaan hänen koko hellyytensä kohdistui lapsiin. Missä vain tilaisuus
ilmaantui, osoitti hän näille suosiotaan kaikenlaisten lahjojen
muodossa. Hänen äänensä sai aivan toisen soinnun lapsen edessä. Ehkä
tämä johtui siitä, että lapsi aina on koruton, osoittaa suosiotaan
ilman arvostelua, puhtaasti tunteensa perustuksella. Jos näytelmässä
tarvittiin lapsiavustajia, oli hän aina hyvällä tuulella ja tavattoman
innostunut.
Tämä rakkaus lapsiin oli se ainoa side, joka hänet liitti Topeliukseen.
Näillähän kahdella miehellä ei ollut luonteessa muuta yhteistä.
Topelius oli herttainen ja naiivi, Bergbom taisteleva ja älykäs. Mutta
molemmat rakastivat lapsia, ja sen vuoksi Kaarlo Bergbom ponnisti
Topeliuksen kuuluisaksi tekemiseksi enemmän kuin kukaan tässä maassa.
"Prinsessa Ruususen" esitykset täytti todellinen satutunnelma, tuo
herttaisen naiivi usko elämän suuriin arvoihin, mielikuvituksen rikkaus
ja tunteen ehjä voima. Ruusunen tuli tavallaan hänen käsiinsä
kerjäläistyttönä ja läksi kuninkaantyttärenä, niin tavattoman määrän
satuloistoa ja kauneutta Kaarlo Bergbom osasi siihen liittää.
Huvittavaa onkin, että Topelius vanhoilla päivillään katsellessaan tätä
satunäytelmäänsä, johon Kaarlo Bergbom oli lisännyt tavattoman paljon,
ei enää itse tiennyt, mikä oli hänen omaansa, vaan nähtyään sen
Ruotsalaisessa teatterissa esitettynä valitti, että siellä oli "niin
kovin paljon jätetty pois".


4.

Rinnan Kaarlo Bergbomin ansioitten kanssa suomalaisen
näytelmätaiteen kohottamisessa on hänen vaikutuksensa suomalaiseen
näytelmäkirjallisuuteen.
Missä määrin hän on vaikuttanut Aleksis Kiven tuotantoon neuvoillaan,
ei tarkoin tiedetä. Paljon kirjoja hän tälle lainasi, se on tunnettua,
ja uskollaan tuki muiden masentamaa miestä. Kaarlo Bergbomin koko
sivistys oli eurooppalaista, häneltä puuttui varsinainen rahvaan
sielunelämän tunteminen. Tämä seikka viittaa kylläkin siihen, että
Kaarlo Bergbom ei ole Kiveä voinut samassa määrässä kuin muita
neuvoillaan auttaa. Mutta vaikkakin suoranainen auttaminen ei ehkä
tullutkaan kysymykseen, niin hän oli ensimmäisiä, jotka tunsivat
Aleksis Kiven tuotannon arvon, ja esittämällä hänen näytelmiään hän
raivasi niille tien yleisön sydämeen.
Suurimmalla voimalla on Kaarlo Bergbom auttanut Gustaf von Numersin
kirjallista tuotantoa. Numersilla oli palava mielikuvitus, täysi
henkinen hehku, mutta häneltä puuttui järjestävä kyky. Tässä suhteessa
Kaarlo Bergbom oli aivan kuin kohtalon valmistama apu hänelle.
Kaarlo Bergbom antoi toisen kirjalliseen tuotantoon parhaat henkiset
voimansa, hän järjesti juonen, laati kohtaukset voimakkaiksi, antoi
sopivia iskulauseita, teki luonteet selviksi kohtausten avulla.
Parhain näyte tästä yhteistyöstä on "Elinan surma". Maailman
kirjallisuudessa on harvoja näytelmiä, joissa johdanto olisi niin
oivallinen kuin tässä. Luonnollisen keskustelun avulla heti
ensimmäisestä kohtauksesta alkaen pääsee katsoja päähenkilöiden
elämästä ja kohtaloista selville. Mikään lause ei tunnu pakotetulta tai
tarkoituksella laaditulta, ja kuitenkin jokainen kohta on aivan
välttämätön alkujuonen selvittämiseksi. Kun Klaus Kurki tulee sisään,
tiedämme kaiken, mikä näytelmälle on välttämätöntä, ja mielenkiintomme
on aivan täydellinen. Jos vertaa tätä alkua moniin Sardoun, tuon suuren
taiturin, näytelmiin, niin huomaa, miten loistavasti "Elinan surma" on
laadittu. Miten usein saakaan Sardou turvautua siihen keinoon, että
joku oloja tuntematon saapuu näyttämölle ja hänelle selitetään kaikki
tarkoin! Tässä ei ole mitään sellaista. Tuntien Kaarlo Bergbomin suuret
historialliset tiedot voi melkein varmuudella sanoa, mikä ajatus on
hänen antamansa, sillä mitään vastaavia tietoja ei ollut Numersilla.
Numers oli aikonut ensin tehdä Kirstin palkkapiiaksi, noudattaen siinä
kansanrunoa, mutta Kaarlo Bergbom tiesi, että näytelmä siten kadottaisi
paljon voimastaan, koska Kirsti ei silloin olisi tasavoimainen Klaun
kanssa, ja siksi hän Kirstistä teki aatelisneidon.
Kolmas kuvaelma, kohtaus Klaun ja Kirstin välillä Laukossa, on Kaarlo
Bergbomin kirjoittama, samoin kaksi viimeistä kuvaelmaa, joissa draaman
toiminta nousee huippuunsa. Alkujaan oli aikomus noudattaa näytelmässä
runon määräämää loppua, siis Klaus olisi polttanut vaimonsa taloon,
mutta koska tämä muoto ei olisi ollut kylliksi näyttämöllisesti
vaikuttava, ei ainakaan Kaarlo Bergbomin mielestä, joka rakasti selvää
toimintaa eikä ulkonaisia vaikutuskeinoja, muutti hän lopun
sellaiseksi, että Klaus kuristaa vaimonsa. Näytelmää laadittaessa hän
kysyikin teatterilla näyttelijöiltä, millaisen lopun nämä tahtoisivat,
ja naiset aivan yhteen ääneen pitivät kuristamista parempana loppuna.
Tietysti ei näyttelijöiden mielipide ollut määräävä, mutta Kaarlo
Bergbom puhui heille asiasta, joka hänelle oli rakas, tietäen varsin
hyvin, millaisen lopun näyttelijä pitää oikeampana.
Lukiessa tätä näytelmää tuntuu se toisinaan kovin jyrkältä, lauseet
liian mahtipontisilta ja ontoiltakin, mutta näyttämöllä tämä kaikki
katoaa. Ja juuri siinä on Kaarlo Bergbomin älyn voima. Hän tahtoi ennen
kaikkea tehdä näyttämöllä lausutun sanan havainnolliseksi. Jokaisen
henkilön täytyi määrättyinä hetkinä lausua lauseita, jotka paljastivat
hänen luonteensa, määräsivät toiminnalle aivan kuin virstapatsaat.
Näytelmä on aivan täynnä tällaisia lauseita. Lukiessa ne eivät vaikuta
täydellä voimalla, mutta näyttämöllä lausuttuina on niiden tenho
täydellinen.
Kaarlo Bergbomilla oli ihmeellinen taito koota näytelmään kaikenlaisia
kulttuuripiirteitä, jotka antoivat kuvan aikakaudesta, mutta samalla
veivät toimintaa eteenpäin. Sellaisia ovat toisen näytöksen
ripityskohtaus, jossa samalla saamme nähdä sekä Elinan että Klaun ja
Kirstin sielunelämään; häät monine lauluineen ja näennäisesti aivan
tarpeettomine yksityiskohtineen, Uolevin laulu Elinalle, jonka Kaarlo
Bergbom on itse runoillut samoin kuin ballaadin viimeisessä
näytöksessä, imettäjän taikomiskohtaus patjoineen Vääksyssä.
Tämä näytelmä on siinä suhteessa erikoinen, että mistään ei
löydä piirrettä, josta voisi väittää, että se olisi syntynyt
maailmankirjallisuuden nerontuotteiden vaikutuksesta. Niin suuri
kuin olikin Kaarlo Bergbomin lukeneisuus, yhtä suuri oli hänen
mielikuvituksensa hedelmällisyys draamallisten kohtausten laatimisessa.
Niinkuin hän tässä näytelmässä punnitsi juonen uudelleen ja antoi sille
uuden suunnan ja pohjan, samoin hän teki Numersin näytelmässä "Kuopion
takana". Tämä näytelmä oli alkujaan perhenäytelmä, jossa päähenkilö oli
rovastin tytär Naimi. Lilli, vapaamielinen kaupunkilaisnainen, oli
jonkinmoinen viettelijä, joka tuli rauhalliseen paratiisiin.
Näytelmässä oli alkujaan neljä näytöstä, Bergbom supisti ne kolmeen.
Näytelmästä hän teki komedian ja lisäsi siihen maalaisrouvien
ihastuttavan ja eloisan lauman. Tämä naisparvi herätti tavattoman
suurta ihastusta Bergbomissa. Olihan hän elämässään monissa
juhlakomiteoissa ja maaseudulla liikkuessaan tullut tuntemaan nuo
pintapuoliset olennot. Hän lisäili harjoituksissa yhä uusia piirteitä,
jonka vuoksi näytelmä saatiinkin useaan kertaan kirjoittaa puhtaaksi.
Numersilla oli kymmenittäin aiheita varalla kirjoittaakseen näytelmiä.
Mutta hän teki yhdellä ainoalla teolla kaiken tyhjäksi. Kun
arvostelussa julkisesti mainittiin Bergbomin ansiot "Elinan surman"
syntyyn, niin Numers tyhmyydessään kielsi sen. Hän teki sen kai hyvässä
uskossa silloin, hän ei enää muistanut, miten paljon toinen oli antanut
hänelle viittauksia, miten suuressa määrässä kaiken järjestänyt ja
suunnitellut. Yhdellä iskulla loppui silloin näiden kahden miehen
yhteistyö. Kaarlo Bergbom ei vastannut Numersin kirjoitukseen, hän
lähetti vain alkuperäisen käsikirjoituksen hänelle. Myöhemmin Numers
yritti saada sovintoa aikaan, huomatessaan, ettei hän yksin voinut
mitään luoda, mutta Kaarlo Bergbom vastasi lyhyesti, että palohaavoja
saanut lapsi karttaa tulta.
Tätä Kaarlo Bergbomin menettelyä on moitittu ja pidetty häntä tavallaan
syyllisenä siihen, että suomalainen kirjallisuus menetti monta
oivallista näytelmää, mutta niin puhuvat ne, jotka eivät tiedä henkisen
luomisen salaisuuksista. Henkistä yhdyssidettä, joka kerran on
katkennut, ei koskaan voida uudelleen solmia. Sielut yhtyvät vain
kerran, uskollisuus henkisessä työssä on aivan välttämätön.
Minna Canth saa menestyksestään kiittää Kaarlo Bergbomia. Hän suori
näytelmien juonen, valmisti jännityskohtaukset, teki toiminnan
kiinteäksi. Jos Minna Canth ei aina korkeimmalle asteelle noussut, niin
syynä ei ollut hänen tahtonsa vaan se, ettei hän voinut samalla tavalla
nähdä draamallista kohtausta kuin Kaarlo Bergbom. Kun "Kovan onnen
lapsia" ilmestyi, ei se tehnyt mitään syvää vaikutusta, ei silloin eikä
myöhemminkään, jolloin se on uusittu näyttämöllä. Kaarlo Bergbom ei
ollut yhteiskunnallisten kysymysten ajaja. Hän ei voinut mieltyä
aiheeseen, jossa näitä pohdittiin. Hänelle oli draama ihmisten
välisissä suhteissa, ei ihmisten ja yhteiskunnan välisissä. "Anna
Liisassa" näkyy jälleen Bergbomin ohjaava käsi, sillä toiminta on
kiinteä, kohtaukset hyvin rakennettuja ja draamallinen paatos aitoa ja
väkevää.
Samoin kuin Numerskin kyllästyi Minna Canth eräänä päivänä holhoukseen