Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus - 1

Total number of words is 3517
Total number of unique words is 1730
20.8 of words are in the 2000 most common words
30.7 of words are in the 5000 most common words
36.6 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

KAARLO BERGBOM
Henkilökuva

Kirj.
JALMARI FINNE


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.


1.

Suurmiehet ilmestyvät tavallisesti ryhmittäin. Samaan aikaan on eri
aloilla olemassa henkilöitä, jotka määräävällä tavalla vaikuttavat
kansakunnan kohtaloon ja sivistykseen.
Suurmiesten ilmestymisen on selitetty johtuvan siitä, että eräät
aikakaudet ovat heidän toiminnalleen otollisemmat kuin toiset. Kaikki
aikakaudet ovat otollisia suurmiehille, sillä neroille tarjoutuu aina
toimialoja. Keskinkertaiset vain kaipaavat otollisia oloja, he vain
valittavat joutuneensa väärälle uralle, nero on aina oikealla alalla,
sillä hän muuttaa elämän itselleen, älylleen ja toiminnalleen
sopivaksi. Yhtä vähän kuin mikään voi estää yksilöä olemasta lahjakas,
yhtä vähän voidaan estää neroa painamasta leimaansa aikakauteensa.
Mutta suurmiesten ryhmänä esiintymiselle on oma selityksensä. Ihminen
tarvitsee ajatustensa terästämiseksi toisia yhtä lahjakkaita. Niinkuin
veitsi hioo veitsen, niin hioo mies miehen. Ajatuksen kultaista palloa
heiteltäessä tarvitaan aina toinen, joka viskaa sen takaisin. Suuri
yleisö voi olla erinomaisena nerokkaan miehen toiminnan kaikupohjana,
mutta se ei koskaan voi sitä herättää. Yleinen äänestys ei koskaan ole
kutsunut esiin lahjakasta ihmistä. Neron toimintahan on aina tavalla
tai toisella kapinaa entisiä muotoja ja ajatuksia vastaan, siksi suuri
yleisö ei häntä voi löytää. Nerot löytävät aina toinen toisensa, joko
kadehtimalla toisiaan tai ihailemalla, joko kumotakseen toisen tai
taistellakseen hänen rinnallaan, mutta aina heidän täytyy tuon
tuostakin saada verrata ajatuksiaan ja toimintaansa vertaistensa
ajatuksiin ja toimintaan.
Nämä seikat saavat aikaan jonkinmoisen lahjakkaiden ihmisten
ylimyssäädyn, joka joko taistelee keskenään valta-asemasta tai yhdessä
taistelee yhteistä suurta vihollista, tyhmyyttä vastaan. Joko
vastustaen tai ihaillen he antavat toisilleen tunnustuksen, tuon
jokaiselle toimivalle henkilölle välttämättömän ravinnon. Tämä ravinto
ei koskaan ole kvantitatiivista vaan kvalitatiivista. Nerokas ihminen
ei laske suosionosoitusten lukumäärää, vaan punnitsee ne.
Jos Kaarlo Bergbom olisi ollut yksinään, ei hän olisi perustanut
Suomalaista teatteria. Jos hän teatterin olisi luonut, ei siitä olisi
tullut kansallista laitosta, ellei samaan aikaan olisi Snellman
herättänyt kansallisuustuntoa, ellei Lönnrot olisi koonnut suomalaisten
vanhoja runoja, ellei Aleksis Kivi olisi ilmestynyt aivan uuden
uutukaisen kirjallisuutensa kera.
Kaikki nämä miehet saivat osakseen ankaraa vastustusta. Yksi ihminen
voidaan kylläkin masentaa, mutta kokonainen rivi pysyy pystyssä. Kaarlo
Bergbomin työtä ei voida irroittaa suomalaisuuden suurmiesten työstä,
eikä heidän työtään voida täysin arvostella, ellei Kaarlo Bergbomin
työtä oteta varteen.
Kohtalo antaa auliisti lahjansa suosikeilleen. Snellmanille se antoi
taistelijan itsepäisen uskon työnsä välttämättömyyteen tehden hänestä
sotasankarin ajatusten kamppailussa, lahjoittaen samalla sielullisen
nahan niin vahvan, että jokainen isketty haava siinä heti parantui.
Lönnrotille kohtalo antoi elämän pyhän uteliaisuuden, halun tunkeutua
ihmissielun kauneimpiin kolkkiin, lahjoitti aivoihin aivan kuin
mehiläisparven, jotka hunajan keräsivät kauneimmista ja tuoksuvimmista
kukista.
Itämailla puhkaistaan satakieliltä silmät, jotta ne laulaisivat
kirkkaammin. Kohtalo antoi Aleksis Kivelle sieluun suuren surun, ja
siksi hän saattoi elämän väkevää iloa kuvata.
Ja Kaarlo Bergbom sai miehen tarmon ja naisen uhrautumisnälän, sai
unelmien koko kirkkauden, tuon jalokiven, jonka läpi elämän voi nähdä
täydessä väkevyydessään iloineen ja suruineen.
Jälkimaailma tavallisesti käsittää vastustuksen siksi, mikä
sanomalehdissä ilmenee, sanomalehdissä, jotka ovat ajan suuri kello,
vailla tuntiennäyttäjää ja ilmaisten vain minuutit. Mutta pahimmat
loukkaukset, syvimmät iskut tulevat takaapäin, osuvat salaa, ja
katkerimmat tuskat kärsitään hiljaisissa kammioissa ja silloin kun
ympäristö ei niistä tiedäkään. Vain iskun saaja voisi niistä kertoa.
Jos hän on voimakas ja torjunut iskun, vaikenee hän. Jos hän on
masentunut, vaikenee hän tietäen, että iskun tehoisuuden määrää uhrin
huuto.
Kaarlo Bergbomin työn alkutaival on yhtä ainoaa vastustusten sarjaa.
Kaikkia aseita, mitä suinkin voitiin käyttää hänen tuhoamisekseen, on
käytetty. Hän olisi ehdottomasti lannistunut, ellei hänen rinnallaan
olisi ollut miehiä, joiden työ oli yhtä suuri kuin hänenkin, ja ellei
hänen takanaan olisi ollut joukko uskollisia auttajia, jotka häneen
ehdottomasti luottivat. Hänellä oli oma armeijansa, alussa kylläkin
pieni, mutta kun voitot alkoivat näkyä, oli koko kansa hänen takanaan,
valmiina uhraamaan kaiken mitä voi.
Vastustus on kaiken henkisen harrastuksen tuhooja ja samalla voi se
olla sen voimistaja. Aivan kuin heikon virran voi kallio pidättää ja
vesi painuu maan uumeniin, niin voimakkaan virran tielle osuva kallio
synnyttää putouksen ja veden voima tulee siten hyödylliseksi. Jokainen
lahjakas ihminen löytää elämänkutsumuksensa vasta silloin, kun suuri
vastustus on hänen tiellään. Edullisissa olosuhteissa ei tavallisesti
mitään suurta saada aikaan, ei ainakaan mitään uutta.
Jos ruotsalaisten taholta maassamme olisi myötätuntoisesti
suhtauduttu Suomalaisen teatterin alkuyrityksiin, olisi tästä
taidelaitoksesta epäilemättä tullut aivan vähäpätöinen. Se olisi
pysynyt seuranäyttämönä. Mutta kun ruotsalaisten vastustus teki sen
kansalliseksi taidelaitokseksi, niin se sai sen kautta uuden arvon.
Vastustus oli ankara, mutta virtana oli Kaarlo Bergbomin toimintahalu
ja tarmo, siksi Suomalainen teatteri syntyi.
Kaarlo Bergbom ei koskaan ollut mikään puolueihminen, ei hän ollut
suomalaisuuden suuri intoilija samassa muodossa kuin Snellman, eihän
hän koskaan oppinut suomenkieltäkään aivan virheettömästi
kirjoittamaan, mutta yhtä kaikki hänestä tuli suomalaisuuden
keskeisimpiä henkilöitä. Suomalainen teatteri on kansalle elävä ja aina
uudestaan koko voimassaan esiintyvä ilmaisu kansallisuudesta, siksi
sitä rakastettiin ja siksi sen puolesta oltiin valmiita tekemään
uhrauksia. Kaarlo Bergbom sen johtajana oli kansan henkisen sivistyksen
kaipauksen ilmaisija. Ja kun hän pystyi tehtävänsä täyttämään, niin
hänestä tuli suurmies.
Monastihan mies joutuu vastuulliseen tehtävään, on keskeinen henkilö ja
hänen työnsä tuloksista odotetaan suurta, mutta työ supistuu pieneen ja
tulokset ovat mitättömiä. Tämä johtuu siitä, ettei hän osaa ajamaansa
asiaa tehdä omakseen, ei tunne aivan kuin profeetallista kutsumusta.
Kaarlo Bergbomille teatteri oli hänen omansa. "Minä olen johtokunta",
sanoi hän niskoitteleville näyttelijöille.
Lahjakkaan ihmisen tuntomerkki on siinä, että hän voi monella aivan
vastakkaisellakin työskentelyalalla saavuttaa hyviä tuloksia. Onhan
lahjakkaisuus universaalista, se näkee pääasiat ja siirtää syrjään
sivuseikat. Todella lahjakas ihminen ei koskaan ole sidottu yhteen
ainoaan työalaan, vaan menestyy monella, koska hän aina muodostaa eri
toiminta-alat itselleen sopiviksi.
Helppoa on jäljestäpäin arvostella suurmiesten työtä. Heidän
menettelynsä tuntuu meistä ehdottomasti ainoalta oikealta ja kaikessa
aivan luonnolliselta. Mutta Suomalaisen teatterin historiassa on kohta,
joka, vaikkakin on aivan luonnollinen, todistaa Kaarlo Bergbomin
suuruuden. Se on hänen suhteensa suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen.
Maassa oli vain muutamia kirjailijoita, ja kuitenkin syntyi
näytelmäkirjallisuus, jonka vertaista ei myöhempi kirjailijapolvi
lukuisana laumana ole pystynyt luomaan. Tämä kotimainen kirjallisuus
oli se kulmakivi, jonka varassa teatteri saavutti kansallisen
merkityksensä. Mutta eihän mitään suurta synny ilman suurta uhrausta.
Kaarlo Bergbom uhrasi oman kirjallisen tuotantonsa luodakseen sen
toisissa ja toisten kautta. Ellei hänellä olisi ollut paljoa
annettavaa, ei hän olisi paljoa saanutkaan. Tyhjästä ei mitään
rakenneta.
Tätä hänen uhriaan ei koskaan ole kyllin suureksi arvioitu. On
lähtökohdaksi otettu hänen nuoruudennäytelmänsä. On verrattu niitä
myöhempään kirjallisuuteen ja huomattu ne monessa suhteessa köyhiksi.
Mutta nehän olivat aloittelijan työtä. Pyyhkikäämme Henrik
Ibsenin elämästä hänen kypsyysaikansa näytelmät, paljonko hänen
nuoruudennäytelmänsä silloin merkitsevät?
Kypsyyttä ihminen tarvitsee voidakseen luoda jotain, suuria sisäisiä
taisteluja ja suuria tuskia antaakseen elämästä oikean kuvan.
Nuoruuteen liittyy aina hempeämielisyyttä, joka tuntuu heikkoutena
draamallisessa tuotannossa. Nuoruuteen liittyy myös häveliäisyys omien
sisäisten ristiriitojensa kuvaamiseen. Eihän Shakespearekaan osannut
kuvata tunteen suurta paloa Romeossa ja Juliassa ennenkuin vasta
kypsyneenä miehenä. Goethe tarvitsi kokonaisen ihmiselämän, ennenkuin
Margaretan välitön tunne puhkesi koko kauneudessaan esiin. Elämän on
täytynyt nöyryyttää ihmistä, ennenkuin hän näkee rakkauden pyhän
lunastusopin. Ristiriitoja ei kuvata, ennenkuin on taistellut
jättiläisen kanssa pimeydessä ja tämä on antanut siunauksensa.
Nuoruuteen kuuluu välittömästi usko elämään ja sen suureen voimaan.
Kypsyneellä iällä tämä usko puhdistuu taisteluissa ja vasta silloin
merkitsee jotain, vasta silloin se on leiviskä, jonka on ansainnut eikä
saanut sitä lahjaksi. Suuren kirjallisuuden tunnusmerkki on juuri
siinä, että elämänkäsitys on omien kokemusten ja taistelujen kautta
puhdistunut. Ihminen on vuodattanut sydänverensä kalkkiin, jonka hän
kohottaa siunatakseen sillä muita. Ja näin tapahtuu ihme.
Jos siis Bergbomin näytelmistä puuttuu se suuri kantavuus, joka ne
tekisi ikuisesti säilyviksi, niin on niissä kuitenkin jo ominaisuuksia,
jotka vain todella lahjakkaan ihmisen nuoruuden tuotannossa ilmenevät.
Ne ovat: toiminnan kiinteys ja sen loogillinen johdatus huippukohtia
kohden, vuorosanojen naseva iskevyys ja luonteiden selväpiirteisyys. Ne
olivat ammattitaidon näytteitä, ja ilman näitä taitoja ei mitään
pysyvää luoda. Kirjailijan ammattitaito hänellä oli jo nuorena
vallassaan, ja sitä hän olisi voinut käyttää elämänarvojen
punnitsemiseen. Tosin tämä punnitsemiskyky oli hänessä yksipuolinen...
mutta ainahan suuret miehet, profeetat ja apostolit, ovat olleet siinä
suhteessa yksipuolisia... mutta iän mukana tämä ominaisuus kasvoi,
kirkastui ja laajeni. Ja hänessä oli ikuisen voiman heleä ilmaisumuoto,
huumori, joka pakotti häntä rakastamaan elämää sellaisenaan ja saamaan
hänet näkemään kaiken oikeassa valossaan.
Ellei Kaarlo Bergbom henkisesti olisi Suomalaista teatteria varten niin
paljon uhrannut, ei hän sitä myös olisi palavasti rakastanut. Sehän
ihmiselle on vain todella rakas, jolle on uhrattu jotain. Teatteri oli
tärkein osa hänen elämässänsä, ja siksi hän sen puolesta taisteli. Jos
hän taistelun olisi jättänyt, olisi hän epäilemättä tuhoutunut.
Teatteri vastasi hänelle rakastettua, lasta, perhettä, yksityistä
onnea.
Tämä keskeinen asemansa suomalaisuuden suuressa heräämisessä tuotti
hänelle vuosien kuluessa määrätyn korkean aseman. Jokainen voima
herättää aina vastavoiman, siksi sai hän myös kadehtijoita, henkilöitä,
jotka uskoivat tallustaessaan toisen laatimaa latua saavansa enemmän
aikaan kuin työn aloittaja. Näitä vastustajia oli tuon tuostakin
teatterin sisäpuolella, arvostelijoissa ja yleisössäkin, koska
suomalaisen aina täytyy kadehtia niitä, jotka ovat muita päätä
pitempiä.
Miten monta kertaa ovatkaan vastustajat tuoneet ristinpuun naulitakseen
hänet siihen, koska jokainen suurmies aina naulitaan ristiin. Mutta he
eivät tunteneet vastustajaansa. Tämä otti ristin, taittoi sen
kappaleiksi ja iski vastustajiensa kalloon, mukiloi heidät monasti
pahanpäiväisiksi, mukiloi niin, että eräät koko ikänsä pysyivät
rampoina. Jos katselee niitä, jotka ovat olleet hänen vastustajinaan,
niin ei kukaan heistä ole elämässä saavuttanut pysyvää huomattavaa
asemaa, vaan ovat aina tavalla tai toisella tehneet haaksirikon.
Onnistumisen ensimmäisiä ehtoja on se, että osaa esteet nähdä oikeassa
muodossaan. Jos sen lisäksi osaa punnita omat voimansa, niin tulos on
varma. Mikä uhkarohkeus olikaan perustaa samalla suomalainen ooppera ja
suomalainen teatteri! Myöhemmin ei kukaan ole uskaltanut tätä tehdä,
vaikkakin tällaisen yrityksen onnistumisen välttämätön ehto, ekonominen
vauraus maassa, on paljoa edullisempi. Kaarlo Bergbom loi tyhjästä
näyttelijät, hän loihti esiin laulajat. Sanottiinhan, ettei ollut
sellaista ihmistä, josta Kaarlo Bergbom ei olisi tehnyt näyttelijää,
eikä sellaista olentoa, josta hän ei olisi tehnyt laulajaa.
Ei mikään tunnu sivullisista niin luonnolliselta kuin onnistuminen,
mutta vain harvat osaavat arvostella, mikä voimanponnistus on tarvittu
kaiken aikaansaamiseen. Niiden joukossa, jotka hänen työtään osasivat
oikealla tavalla arvostella, olivat kaikki ne, jotka vilpittömällä
mielellä uhrasivat hänen työlleen oman työnsä.
Jokainen ihminen on magneetti. Hänen luonteensa pääominaisuus vetää
samanlaisia luokseen. Kaarlo Bergbomin seurassa oli uhrautuminen
luonnollinen asia, sitä ei tarvinnut hävetä. Hänhän ei tehnyt kauppaa
ihmisten henkisten ominaisuuksien ja lahjojen kanssa, vaan tahtoi ne
kehittää ja antaa tilaisuuksia kukoistukseen. Ken ei pysty päälliköksi,
on mielellään voimakkaan johdettavana. Ilman tätä harrasta uhrautuvaa
joukkoa olisi Suomalaisen teatterin alku jäänyt vain kauniiksi
unelmaksi huolimatta johtajansa kaikista ponnistuksista. Taistelua ei
suurikaan johtaja voita armeijatta, mutta vain oikeilla johtajilla on
voittoisa armeija.
Kaarlo Bergbomin asema teatterin johtajana oli sen vuoksi varma, ettei
hän olisi sitä ehdottomasti tarvinnut toteuttaakseen elämänsä ja
saadakseen jotain aikaan. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla yliopiston
professorina, jolloin hänen terävä älynsä olisi hedelmöittävästi
vaikuttanut kirjalliseen arvosteluun. Yhtä hyvin hän olisi voinut olla
kirjailijana ja olisi saavuttanut maineen sillä alalla.
Hänen varmin kilpensä taistelussa vastustajiaan vastaan oli se, ettei
hän kaivannut tunnustusta. Työ riitti hänelle. Hän tiesi niin varmasti,
että työ on se ainoa rukous, johon aina tulee vastaus.
Kohtalo ei ollut antanut Kaarlo Bergbomin olemukseen niitä viehättäviä
piirteitä, jotka vetävät ihailijattarien lauman taiteilijan ympärille.
Jos tällainen parvi olisi hänen luonaan ollut, ei hän koskaan olisi
suurta saanut aikaan. Hänestä olisi korkeintaan tullut esteettinen
"leijona", joka olisi kirjoittanut henkeviä teoksia, mutta ei olisi
perustanut Suomalaista teatteria.
Esittävä taiteilija voi yhtä kaikki jotain saavuttaa, ihailijatarparven
suitsutuksista huolimatta saavuttaa siksi, että hänellä aina on
kiitollinen ja vaikutuksille altis yleisö, joka kiihoittaa henkistä
paloa hänessä, mutta henkisesti omintakeisesti luova mies heikkenee
aina tuollaisen ihailijatarparven uhrina. Kun jokainen mies on altis
imartelulle, ja miten altis onkaan! -- viisas nainenhan tietää, että
jokainen mies on voitettavissa, kun vain osaa kultiveerata hänen
heikkouksiaan -- niin hänen henkinen voimansa vähenee, kun siltä ei
mitään vaadita.
Juuri tämä miehellisen viehätyksen puute aiheutti sen, että Kaarlo
Bergbom suhteissaan naiseen aina oli henkisellä tasolla. Kaikki siteet
hänen ja naisen välillä johtuivat henkisestä askartelusta. Rakkaus voi
tuottaa pettymyksiä, taisteluja ja ristiriitoja, mutta niistä
tavallisesti mies nousee entistä voimakkaampana. Henkisen yhdyselämän
ristiriidat ovat kiirastuli, missä sielu puhdistuu... jos se jaksaa
saada voiton.
Mikä oli Kaarlo Bergbomin ja Charlotte Raan suhde alkujaan? Väitetään
heidän rakastaneen toisiaan. Kumpikaan ei ole siitä puhunut mitään,
kumpikaan ei ole jälkimaailmalle jättänyt todistusta. Kun nainen
palvelee miestä, voi aina olla varma siitä, että hän miestä rakastaa.
Ja Charlotte Raa palveli Kaarlo Bergbomia. Hän oli ruotsalainen
näyttelijätär, joka ei osannut edes suomenkieltäkään, hän innostui
suomalaiseen näytelmätaiteeseen, jota siihen asti ei ollut
olemassakaan, hän heittäytyi yritykseen, joka tuotti hänelle haittaa ja
ikävyyksiä ruotsalaiselta taholta. Niin paljoa ei nainen tee, ellei hän
rakasta. Voihan sanoa, että hän aavisti, miten suuri oli Kaarlo
Bergbomin työ, miten pitkälle se viittasi. Hän oli näyttelijätär, hyvä
näyttelijätär, mutta hyväkin näyttelijätär elää aina vain hetkessä. Jos
hän tekee laskelmia tulevaisuuden suhteen, ei hän ole hyvä
näyttelijätär eikä ole näyttelijätär laisinkaan.
Charlotte Raan avioliitto ei ollut aivan onnellinen. Hyvin harvoin onni
seuraakaan avioliittoa, missä molemmat ovat näyttelijöitä, koska he
monasti voivat kadehtia toisiaan. Charlotte Raan tielle osui mies,
joka äkkiä tarjosi hänelle jotakin uutta, riisti hänet irti
arkipäiväisyydestä. Hän näki, että nuoripari voisi aikeensa toteuttaa
vain hänen avullaan. Hän tahtoi juuri tuon miehen hyväksi tehdä jotain,
siksi hän opetteli suomenkieltä ja näytteli Lean.
Miten omituinen onkaan sallimus! Charlotte Raa uhraa elämänsä
ruotsalaiselle näytelmätaiteelle, saavuttaa aikalaistensa silmissä
kuuluisuuden. Ja kaikki tämä jää unohduksiin. Mutta hänen nimeensä
painetaan iankaikkisuuden leima maassa, joka ei ole hänen
synnyinmaansa, hänen esiintyessään kielellä, joka ei ollut hänen
äidinkielensä. Ja miksi? Siksi, että tämä työ on tehty täydellä
rakkaudella ja antaumuksella, siinä ei ole maineen tavoittelua, ei
mitään muuta kuin uhrautumista. Niin, uhrautumista miehen tähden, joka
hänelle silloin merkitsi paljon. Ja sallima järjesti niin, että tämä
mies kerran oli oleva kuuluisa, ja naisen nimi säilyy hänen rinnallaan
täydessä kirkkaudessa.
Kaikista niistä kauniista tarinoista, joita maailmassa on säilynyt
miehen ja naisen yhteisestä palavasta elämästä, on Kaarlo Bergbomin ja
Charlotte Raan kauneimpia. Me tiedämme siitä kylliksi vähän, jotta se
säilyttää salaperäisyytensä. Mikään pikkumaisuus ei siinä pääse
samentamaan kirkkautta, mikään yksityisten etujen ahneus ei rajoita,
vaan kaikki säilyy valoisana, kauniina tarinana kahdesta ihmisestä,
jotka innostuksen laineen kimmeltävää pintaa ovat nousseet, aivan kuin
kaksi kukkaa, jotka kohtalo on heittänyt elämän mereen. Ja
arkipäiväisen elämän keskellä, joka tahtoo tappaa kaiken jalon ja
epäitsekkään, loistaa näiden kahden ihmisen yhteinen lyhyt ponnistus
kirkkaana, valaisten kauas eteenpäin, lisäten tulevissa sukupolvissa
uskoa ja ponnistuksen riemua.
Elämä on viisaasti järjestänyt sen, ettei kiihkeinkään tunne kestä
kahta vuotta kauempaa. Charlotte Raa oli nainen, nuori nainen, tulinen
nainen. Ajan mittaan ei mitään naista tällainen väkevä henkinen suhde
voi tyydyttää. Miehensä kuoleman jälkeen hän rakastui erääseen
suomalaiseen nuoreen mieheen ja aikoi tämän kanssa mennä naimisiin.
Oliko tämä ankara isku Kaarlo Bergbomille, sitä ei kukaan tiedä. Oliko
hän tyytyväinen siihen, että tämä suhde, josta ei mitään suurempaa enää
voinut syntyä, näin onnellisella tavalla päättyi? Charlotte Raa
matkusti pois Suomesta ja meni naimisiin Winterhjelmin kanssa, näin
unohtaen suomalaisen nuorukaisen ja tämän rakkauden. Nuorukainen meni
naimisiin ja muisteli koko elämänsä nuoruutensa lemmittyä, muisteli
sitä kauniimmin, kun ei ollut tätä saanut omakseen.
Kaksi älykästä naista oli Kaarlo Bergbomin rinnalla, molemmat hänen
sisariaan, Augusta af Heurlin ja Emilie Bergbom. Mikä erotus näiden
kahden naisen välillä! Kumpikin uskoi ehdottomasti veljensä
elämäntyöhön, kumpikin uhrautui sille, mutta edellisen uhrautuminen on
jäänyt unohduksiin, jälkimmäinen on saanut maineen. Kaikesta älystään
huolimatta -- joka oli ehdottomasti Emilie sisartaan paljoa älykkäämpi
-- oli Augusta af Heurlinilla vika, jota hän ei voinut hillitä, ja joka
esti häntä oikealla tavalla suhtautumasta veljensä työhön. Hän oli
määräävä luonne. Hän tahtoi olla käskijä silloin, kun hänen olisi
pitänyt olla palvelija, hän tahtoi tehdä aloitteita silloin, kun hänen
olisi pitänyt totella. Hän oli valmis lainaamaan veljelleen rahoja, kun
tämä niitä tarvitsi elämäntyötään varten, mutta hän ei punnitessaan
rahoja aina muistanut ottaa sydäntään vaakalautaan. Voimakkaalla
temperamentilla varustettuna ei hän aina osannut eroittaa asiaa ja
henkilöitä ja sen vuoksi toisinaan saattoi johdattaa veljensä tekemään
ajattelemattomiakin päätöksiä. Kaikista suurista ajatuksistaan
huolimatta hän mahdollisesti olisi ajanut veljensä elämäntyön karille,
ellei Emilie Bergbomia olisi ollut.
Oliko Emilie Bergbomilla taiteellisia lahjoja? Väitetään hänen
uhranneen kirjalliset taipumuksensa hoitaakseen orvoksi jääneitä
sisaruksiaan. Nämä lahjat olivat epäilemättä enemmän taiteellista
kaipausta kuin varsinaisia lahjoja. Jos hänellä lahjoja olisi ollut,
niin myöhemmin elämässä se olisi jollain tavalla ilmaantunut. Mutta
taiteellista käytännöllisyyttä hänellä oli hyvin suuressa määrässä.
Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka hänen veljeltään puuttuivat,
ja siksi hän oli välttämätön tälle. Kaarlo Bergbom oli nimittäin
eräissä suhteissa harvinaisen epäkäytännöllinen. Raha-asioissa hän oli
aivan mahdoton. Sisarensa sen sijaan oli elämänsä ajan istunut
Hypoteekkikassassa ja oli tottunut juuri raha-asioita järjestämään,
tuntien koko siihen kuuluvan koneiston.
Veljeään auttaakseen Emilie Bergbom perehtyi pukuhistoriaan, veljeään
palvellakseen hän oli teatterin ylimpänä puvustonhoitajattarena.
Hänessä oli naisen uhrautumisen-nälkä aivan täydellisenä. Hän eli
veljelleen ja tämän tähden hän uhrasi henkilökohtaisen onnenkin,
hylkäsi kosijan sellaisen kuin J.V. Snellman.
Tiesikö Emilie Bergbom alunpitäen, mitä veljensä työ oli? Epäilemättä
ei. Mutta miksi hän tämän tietoisuuden olisi tarvinnutkaan. Hänelle
riitti yksinään se, että hän sai uhrautua. Lopulta oli teatteri hänelle
niin kaikki kaikessa, että hänen tunteensa ihmisiin riippui siitä,
millä tavalla nämä suhtautuivat teatteriin. Jos joku tahtoi
vahingoittaa teatteria, vihasi hän tätä olentoa. Ja naisena hän sen
myös näytti. Vaikka hän oli syvästi uskonnollinen, niin loukkaus
teatteria kohtaan ei ollut niitä syntejä, joita hänen uskonsa mukaan
oli anteeksi annettava. Ja katkeruus saattoi säilyä niin palavana,
vaikkakin elämä pakotti hänet seurustelemaan määrättyjen henkilöiden
kanssa, että hän vasta kuolinvuoteellaan saattoi antaa eräälle
henkilölle anteeksi tämän tekemän loukkauksen.
Emilie Bergbom osasi koota ympärilleen joukon naisia, jotka kukin
omalla tavallaan ja lahjojensa mukaan palvelivat teatteria.
Tavallisesti he käytännöllisellä työllä auttoivat teatteria, uhrasivat
aikaansa ja varojaankin. Omituista -- tämä henkinen ilmakehä on ollut
niin väkevä, että he elämässä aina ovat etsineet sitten aloja, joilla
voivat tehdä epäitsekästä työtä. Useimmat heistä ovat perineet määrätyn
katsantokannan "opettajaltaan", sen nimittäin, että miehen työtä on
palveltava, mutta siinä samalla on pidettävä hyvää komentoa.
Tämä yksinvaltainen asema veljensä elämässä johdatti siihen, että
Emilie Bergbom ei suvainnut mielellään veljensä elämässä muita kuin
hyväksymiään naisia. Ja Kaarlo Bergbom, joka ei ketään pelännyt, joka
teatterissa eli yksinvaltiaana eikä koskaan jäänyt vastausta velkaa,
oli sisarensa edessä aivan kuin tohvelisankari, salaa seurustellen
sellaisten naisten kanssa, joita sisarensa ei oikein suosinut.
Luovassa työssään Kaarlo Bergbom eli tietysti usein tavallisen elämän
yläpuolella. Hän oli aivan kuin hallitsija, joka valvoi kansansa
parasta. Emilie Bergbom oli pääministeri, joka määrättyinä hetkinä
tarjosi hänen käteensä asioiden langat. Tietysti hän oli samanlainen
kuin muutkin pääministerit, hän antoi langat toisinaan väärässä
järjestyksessä, mutta hän rakasti sitä valtakuntaa, missä veljensä oli
kuninkaana.
Emilie Bergbom palveli veljensä työtä, mutta hän ei voinut palvella
tämän sielussa piilevää luovaa voimaa. Harvoin sisar voikaan siinä
suhteessa veljeään auttaa. Veriyhteys lienee tässä suhteessa esteenä.
Kun Minna Canth ilmestyi Kaarlo Bergbomin elämään, sai kaikki uuden
käänteen. Minna Canth on saanut pysyvän nimen suomalaisessa
kirjallisuudessa. Ilman Kaarlo Bergbomia ei tämä olisi ollut
mahdollista.
Näissä molemmissa ihmisissä oli muuan yhteinen piirre. Molemmat olivat
aivan vapaita kaavamaisuudesta. Kaarlo Bergbomissa tämä johtui älystä,
Minna Canthissa se oli salaista veressä piilevää perintöä. Olihan hänen
isänsä avioton lapsi Messukylästä ja äidinäitinsä avioton lapsi
Kangasalta. Väitettiinhän, ettei Minna Canth itsekään ollut isänsä
lapsi, vaikkakin tämä tarina lienee aivan väärä. Minna Canth tahtoi
rikkoa elämän sovinnaisia ja tekopyhiä sääntöjä. Yksityisihmisenä hän
oli arvokas kauppias Kuopiossa, mutta ajatuksissaan hän oli aivan
vallankumouksellinen. Tämän vuoksi hänen kirjalliset tuotteensa
toisinaan herättivät suuttumuksen myrskyn. Pidettiinhän hänen
näytelmäänsä "Kovan onnen lapsia" niin vaarallisena, että sen esitys
keskeytettiin. Taistellessaan yhteiskunnan kaavamaisuutta ja henkistä
ahtautta vastaan hän kaipasi itselleen sopivaa seuraa. Kaarlo Bergbom
oli henkisesti hänen sukulaisensa, siksi hän alistui tämän vaikutuksen
alaiseksi.
Syvemmät ja ankarammat kuin milloinkaan tunteen aiheuttamat tragediat
ovat ne, jotka sielullisten yhdyssiteitten katkeaminen synnyttää.
Eräänä hetkenä oli Minna Canth kuuluisa kirjailija, hän uskoi omaan
voimaansa, hänen ystävänsä kiihoittivat tätä uskoa, hän tunsi toisen
henkilön valvonnan kahleeksi, halusi irtaantua siitä. Hän kirjoitti
näytelmän yksinään, uskoen siten pääsevänsä korkeammalle. Menestys oli
näennäisesti suuri. Mutta hän itse tunsi voimansa herpaantuneen. Hän
tarvitsi jälleen Kaarlo Bergbomia, palasi hänen luokseen. Sopu syntyi,
mutta side oli katkennut. Tällaisia siteitä ei koskaan kerran
katkettuaan uusita.
Miten monasti onkaan Kaarlo Bergbomia soimattu siitä, että hän ei
samalla tavalla jatkanut toisen henkisen työn kohottamista kuin sitä
ennen. Soimata voivat ne, jotka eivät tunne henkisen luomisen lakeja,
joille se on samaa kuin mikä muu askartelu tahansa.
Nerot eivät aina itse ole tietoisia siitä, mitä he saavat aikaan. He
elävät väkevästi omaa sisäistä elämäänsä ja joutuessaan kosketuksiin
toisten kanssa herättävät ajatuksia tietämättään. Tämän he saavat
aikaan juuri sen vuoksi, että ovat kokonaan vapaita kaavamaisuudesta.
Jokainen, joka tuli kosketuksiin Kaarlo Bergbomin kanssa, sai aivan
kuin herätyksen. Hän oli kuin voimakas sähköpatteri, joka toisten
sielullisen koneiston pani liikkeeseen.
Voimakkaimman vaikutuksen elämässä jättää meihin aina se, joka kulkee
ohitsemme. Harvoin profeettakaan aivan lähimpään ympäristöönsä
väkevimmin vaikuttaa. Kaarlo Bergbom oli tuollainen ohikulkija, joka
muutamalla sanalla aukoi siteitä ihmisten sielussa.
Tämän siteiden aukomisen hän kaikkein suurimmassa määrässä teki Ida
Aalbergissa. Heidän suhteensa ei ollut sama kuin Charlotte Raan ja
Kaarlo Bergbomin suhde. Ida Aalberg oli kohtalon suomaa pehmeätä vahaa,
josta nerokas mies loi elämän täyden kuvan puhaltaen siihen henkensä.


2.

Sovinnaiset tavat ovat yhteiskunnan suurimman kunnioituksen esineenä.
Niiden tarkka noudattaminen on välttämättömänä ehtona, ennenkuin voi
saada sivistyneen ihmisen nimen. Monen ihmisen arvo on kokonaan vain
siinä, että he ovat käytöksessään moitteettomia. Teoreettisesti
puhutaan aina kyllä ihmisen sisäisestä arvosta, mutta käytännössä
palvellaankin ulkonaisia tapoja.
Ja tapojen ohella on myös määrätty sovinnaisuus ajatuksissa. Oikeammin
sanoen ihmiset eivät ajattele, he vain matkivat ajatuksia. Tästä
johtuu, että sivistykseksi lasketaan, miten paljon on lukenut.
Omintakeisten ajatusten luomista on aina pidetty kapinallisuutena.
Ihannekeskustelu on useimpien mielestä se, että puhutaan siitä, mitä on
nähnyt, kuullut tai lukenut.
Mutta elämä tavallaan kostaa yhteiskunnalle lähettämällä sen
sovinnaisten tapojen ja ajatusten keskelle olentoja, jotka eivät
kunnioita sovinnaisia tapoja ja kaikkein vähimmin sovinnaisia
ajatuksia. Jos heiltä puuttuu nerous, ovat he tavattoman vastenmielisiä
ihmisiä. Jos he ovat neroja, ovat he yhteiskunnan suolana. Mutta aivan
ehdottomasti tällainen ihminen tulee originaaliksi.
Kaarlo Bergbom oli originaali. Sellainen hän oli tavoissaan ja ennen
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus - 2
  • Parts
  • Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus - 1
    Total number of words is 3517
    Total number of unique words is 1730
    20.8 of words are in the 2000 most common words
    30.7 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus - 2
    Total number of words is 3542
    Total number of unique words is 1881
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus - 3
    Total number of words is 3512
    Total number of unique words is 1699
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    30.1 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarlo Bergbom: Henkilökuvaus - 4
    Total number of words is 239
    Total number of unique words is 191
    32.3 of words are in the 2000 most common words
    44.7 of words are in the 5000 most common words
    47.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.