Kaarle XII vanginvartijana - 4

Total number of words is 3462
Total number of unique words is 1716
25.9 of words are in the 2000 most common words
37.8 of words are in the 5000 most common words
43.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
kohtaan, jonka hänen vanhempansa iso-äidin erikoisten suositusten
perusteella olivat hänelle määränneet. Sanat tulvivat virtanaan Martha
rouvan huulilta.
Kun Eleonora pitemmän aikaa oli kuunnellut tätä sanatulvaa, joka
pikemmin lisääntyi kuin väheni, sanoi hän, kun leskiruhtinatar tuli
maininneeksi veljensä nimen:
"Kardinaali parka, hän istuu lukkojen ja telkien takana".
Jos salama olisi äkkiä lyönyt leskiruhtinattaren jalkojen eteen, ei hän
olisi niin kovin kauhistunut kuin kuullessaan nämä sanat
pojantyttärensä huulilta. Hänen innokkaasta puhelemisesta melkein
tulipunaiset kasvonsa kävivät äkkiä niin liidunvalkeiksi, että nuori
tyttö kauhistuneena juoksi esiin huudahtaen:
"Hyvä Jumala, onko iso-äiti sairas?"
Vanhus oli vaipunut lepotuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. Syvät
huokaukset nousivat hänen rinnastaan; hän oli vähällä tukehtua ja veti
tuon tuostakin syvään henkeään. Vihdoin hän vaivoin sai kysytyksi:
"Kuulin varmaankin väärin, että muka kardinaali on lukkojen ja telkien
takana?"
Vanhus nimittäin ei tiennyt muuta kuin että veli oli päässyt pois
linnasta ennenkun se vallotettiin.
"Ei, iso-äiti kyllä kuuli oikein", vastasi Eleonora matalalla äänellä.
Muutaman minuutin kuluttua lausui leskiruhtinatar:
"Kuinka olet sen saanut tietää?"
"Näin itse, kun hänet teljettiin siniseen huoneeseen. Ruotsin kuningas
itse on hänen vanginvartijansa".
"Mahdotonta", lausui vanhus. "Tuon sinä olet uneksinut".
"Ei, iso-äiti, minä en ole sitä uneksinut".
"Pyhän Jumalan äiti", huudahti Martha rouva aivan suunniltaan
levottomuudesta ja murheesta, "veljeni vihollisten käsissä! Silloin
varmaankin Puolan loppu lähenee, koska hän nykyisin on ainoa, jolla on
voimaa ja kykyä pitää kansamme koossa. Oi, Jumala, eivätkö
koettelemukset vielä ole lopussa. Onko se sinun tahtosi, että Puolan on
taistelussa sorruttava?"
Kun hän oli hetkisen istunut pää rintaa vasten vaipuneena, virkkoi hän
toivehikkaalla äänellä:
"Jos sentään ruhtinas Sergo olisi täällä sinun tilallasi. Hän on
kuitenkin mies".
Oli vaarallista kertoa leskiruhtinattarelle ruhtinas Sergon
onnettomasta kohtalosta. Eleonora ei kuitenkaan enää voinut vaijeta,
vaan kertoi ruhtinaan kamppailusta Kaarle kuninkaan kanssa
porttikäytävässä.
"Kuka sellaista sinulle on kertonut", virkkoi Martha rouva, jota tämä
uusi onnettomuus koski vielä kipeämmin.
"Joseph".
Seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jota ainoastaan kellon
naksutus häiritsi. Eleonora oli hiljaa hiipinyt akkunan luo, minkä
ääressä iso-äiti muutama minuutti takaperin oli seisonut. Kauan ei hän
siinä kuitenkaan ollut tarkastanut auringonlaskua, kun uusi ajatus
äkkiä lensi hänen aivoihinsa. Kiireesti riensi hän leskiruhtinattaren
luo, joka edelleen istui lepotuolissa kädet ristissä rinnan päällä.
"Iso-äiti", virkkoi Eleonora laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen,
samalla kun hän nosti kirkkaat, loistavat silmänsä tätä kohden, "älä
nyt ole pahoillasi! Minä olen keksinyt keinon, miten vanki
vapautetaan".
Nuoren tytön täytyi kerrata nämä sanat, ennenkun leskiruhtinatar
käsitti, mistä oli kysymys.
"Miten, miten", huudahti hän viimein innokkaasti. "Mikä keino se on?"
"Löytyyhän siniseen huoneeseen kaksi avainta?"
"Kyllä, mutta ... mutta..."
"Iso-äiti ei vielä ymmärrä, mitä minä tarkotan".
"Ei, minä en tosiaan ymmärrä, lapseni", vastasi rouva huomattavasti
lempeämmällä äänellä.
"Anna minun toimia", pyysi Eleonora, "ja kaikki käy hyvin. Anna minun
myös itse määrätä toimintatapani ja iso-äiti voi olla vakuutettu siitä,
että minä vedän huulesta vanginvartijaa, niin kuninkaallinen henkilö
kuin hän onkin".
Heikko hymy somisti Martha rouvan huulia. Hän tahtoi myös mielellään
uskoa pojantyttären sanoja, jonka tähden tyytyväisyys kuvastui hänen
kasvoillaan.
"Miksi kysyit, jos siniseen huoneeseen löytyy kaksi avainta", virkkoi
hän hetkisen mietittyään.
"Sentähden, että minä tarvitsen toista avainta".
"No, kuka sitte tarvitsee toista?"
"Se on jo vanginvartijan hallussa".
"Onko Joseph ollut niin varomaton, että hän on antanut avaimen olla
lukossa", virkkoi Martha rouva pudistaen päätään, "siinä
tapauksessa..."
"Joseph on viaton", keskeytti Eleonora. "Tuskin olivat ruotsalaiset
onnistuneet valtaamaan linnan, kun kuningas vaati häneltä kaikki
avaimet, uhaten panna hänet muuten sellaiseen paikkaan, jossa ei
aurinko eikä kuu loista. Hän kyllä pani vastaan, selittäen, että
avaimet olivat linnan hallitsijattaren, mutta mikään ei auttanut,
kuningas käski väkensä ottamaan avaimet väkivallalla. Silloin Joseph
mieluummin jätti avaimet kuin antoi itseään pahoinpidellä, niin että
hän on viaton".
Leskiruhtinatar veti helpotuksen huokauksen, kun hän sai tietää että
hänen kunnioittamansa vanha uskollinen palvelija oli viaton. Kun hänen
silmäyksensä muutaman minuutin ajan oli harhaillut ympäri huonetta,
kiintyi se vihdoin pieneen, hienosti valmistettuun kultalaatikkoon.
"Tuossa on avain", sanoi hän osottaen laatikkoa. "Kunhan vain voisin
aavistaa, mitä sinä sillä teet. Se käy yli ymmärrykseni".
Sen sijaan, että olisi vastannut, otti Eleonora mahdollisimman
salaperäisen muodon päälleen. Sitte hän iloisesti nyökkäsi vanhalle
iso-äidille ja jätti huoneen.
Eleonoran poistuttua pani leskiruhtinatar Martha Sobieski kädet ristiin
rinnalleen ja lausui kuiskaten, rukousnauhan nopeasti juostessa käsien
välitse:
"Sinä, joka kaikki johdat parhain päin, salli meidän myös vapautua
näistä anastajista, jotka upottavat kauniin Puolan verivirtoihin ja
ajavat sen pojat kuin villipedot metsiin. Vapauta myös veliraukkani,
sillä hän on ainoa, joka näissä huolestuttavissa olosuhteissa voi
kansassa ylläpitää rohkeutta, sittekun kuningas August on jättänyt
meidät pulaan ja sen sijaan huvittelee perintömaassaan Saksenissa.
Kuule rukoukseni, pyhä neitsyt. Amen".
Vanhus oli tuskin ehtinyt lausumaan viimeiset sanat, kun oven
ulkopuolelta kuului melua. Ensin kuului kiireisiä askeleita, sen
jälkeen sanakiistaa, joka kävi yhä kiivaammaksi. Sanakiista päättyi
korvapuustiin, jota seurasi valitushuuto. Samassa nykäistiin ovi auki
ja Anders Kaskin karkeatekoinen vartalo ilmestyi oven aukkoon. Kun hän
ei heti huomannut lepotuoliin lyykistynyttä vanhusta, alkoi hän
uteliaana katsella ympärilleen. Rukoushuoneessa vallitseva komeus
saattoi hänet aivan ymmälle, ja kun hän muutaman sekunnin oli siinä
töllistellyt, pääsi hänen hämmästyksestä väräjäviltä huuliltaan:
"Peijakkaan hienoa. Tuskinpa kuninkaamme koti on hienompi".
Lepotuolista kuului heikko huudahdus, joka saattoi Anders Kaskin
kääntämään katseensa sinnepäin. Kun hän hetkisen oli tarkastanut
kauhusta kalmankalpeata leskiruhtinatarta, joka tajuissaan pysyäkseen
taukoamatta haisteli pientä pulloa, ajatteli hän itsekseen:
"Tuo vanha marakatti se varmaankin on".
Ääneen hän lausui:
"Onko se ruhtinatar So ... Sob ... Sobi ... ei, enpä totta totisesti
muistakaan tuota mutkikasta nimeä. No, samapa se, onko se hän, joka
omistaa tämän linnan?"
Leskiruhtinatar, jonka pelko oli hieman hälvennyt nähdessään
ruotsalaisen jäävän seisomaan oven viereen, vastasi kysymykseen tuskin
huomattavalla nyökäyksellä. Tällaista vastaustapaa ei suora ja
teeskentelemätön Kaski ymmärtänyt.
"Hän on varmaankin kuuro", ajatteli Kaski. "No, saammepa nähdä".
Sen jälkeen huusi hän koko mahtavan äänensä voimalla:
"Onko se..."
Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä vanhuksen huulilta päässyt kirkaisu
keskeytti hänet. Martha Sobieskin korvat menivät lukkoon, kun Kaskin
mahtava basso-ääni niihin koski.
"Pyhä neitsyt, hän tahtoo tappaa minut", kirkui Martha rouva
kauhuissaan ja syöksyi ylös tuolilta, "Katsokaa, tässä", jatkoi hän
kahmaten käsiinsä muutamia pöydällä löytyviä kallisarvoisia koristeita,
jotka heitti vänrikin jalkoihin, "ottakaa nämä, mutta säästäkää
henkeni!"
Anders Kaski tuijotti nyt Martha rouvaan vielä enemmän kummissaan kuin
astuessaan sisään rukoiluhuoneeseen. Hänen kasvonilmeistään päättäen ei
hän oikein näkynyt ymmärtävän vanhuksen tarkotusta. Mutta silloin
sattui hänen katseensa lattialla makaaviin koristeihin ja nyt hän
käsitti niiden loukkaavan tarkotuksen. Hänen sekä iloinen että
ihmettelevä naamansa synkistyi, jalka kohousi ja sen painostuksesta
lensivät koristeet ympäri lattiaa.
"Minä en ole mikään ryöväri vaan kunniallinen sotilas", lausui Kaski
vihaisena ja suuntasi leskiruhtinattareen niin terävän silmäyksen, että
tämä kauhistuneena ryömi nurkassa löytyvän rippituolin taakse. "Kaarle
kuningas on lähettänyt minut sanomaan, että hän tahtoo puhua kanssanne.
Kuulen hänen askeleensa tuolia ulkona".
Näin sanoen katosi Anders Kaski. Käytävässä hän kohtasi Kaarle
kuninkaan ja kertoi tälle, millaisen häväistyksen alaiseksi hän oli
joutunut.
Kuningas, joka sattui olemaan erittäin hyvällä tuulella, kun hän juuri
oli saanut tietää että kenraalimajuri Stuart oli lähellä olevassa
kylässä lyönyt Paykullin jälkijoukot ja ottanut paljo vankeja, vastasi:
"Sinun täytyy antaa anteeksi tälle hienolle naiselle, rakas Kaski,
sillä hän ei ole koskaan nähnyt niin roimia miehiä kuin sinä ja muut
henkivartijani ovat. Oli kuitenkin hyvä, ettet ottanut vastaan
koristeita".
Sitte jatkoi Kaarle XII matkaansa rukoiluhuonetta kohti. Anders Kaski
ei kuitenkaan voinut niin helposti sulattaa häntä vastaan tehtyä
loukkausta, sillä pitkän aikaa jälkeenpäin hän suuttui kuullessaan
mainittavan Rajzacin linnan nimen.
Tieto Ruotsin kuninkaan saapumisesta teki leskiruhtinattaren jälleen
virkeämmäksi. Kun hän mahdollisimman tarkkaan oli poistanut
mielenliikutuksen jättämät jälet, suoristi hän vartalonsa näyttääkseen
arvokkaalta ruotsalaisen sankarin edessä, jonka nimi Narvan taistelun
jälkeen kaikui kautta Europan. Martha rouva ei ollut koskaan nähnyt
Kaarle kuningasta eikä edes hänen muotokuvaansakaan. Hän oli sentähden
hyvin utelias näkemään, millaiselta tsaari Pietarin kuuluisa voittaja
näyttäisi. Huhu oli tietänyt kertoa Ruotsin kuninkaan olevan töykeän
naisia kohtaan, jonkatähden leskiruhtinattaren päässä pyöri ajatus:
"Hän mahtaa olla hyvin ruma". Mutta kuinka suureksi kävikään hänen
kummastuksensa, kun seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään
solakka ja sopusuhtainen henkilö, jonka koko olemus nuoruudesta
huolimatta puhui miesmäisyydestä. Martha rouva, joka puolalaisten
kuninkaiden loistavissa ja kevyeissä hoveissa silmäyksillään oli
saattanut monen jalosukuisen pään pyörälle ja saanut lukea myös
kuningas Augustin ihailijoittensa joukkoon, ei voinut kestää Kaarle
kuninkaan vaaleansinisistä silmistä lähtenyttä silmäystä. Niinkuin nämä
silmät nyt olivat sekä lempeydellä että vakavuudella kiinnitetyt
leskiruhtinattareen, täytyi tämän luoda katseensa maahan. Ja kun Martha
rouva melkein vasten tahtoaan teki kunnioittavan ja syvän kumarruksen,
tunsi hän itsessään, että hänen edessään nyt oli yksi ihmiskunnan
suurimmista sankareista. Ylpeä ylimielisyys oli poissa, näinä hetkinä
tunsi hän vain olevansa voitettu, joka oli tietoinen siitä, että hänen
kohtalonsa riippui hänen edessään seisovasta Ruotsin kuninkaasta.


9.

Tuskin ehdittyään käytävään pysähtyi hän ja painoi vasemman käden
sydäntään vastaan.
"Se on rohkea yritys, joka helposti voi käydä tuhoisaksi sekä minulle
itselleni että ystävälleni kardinaalille", ajatteli hän. "Kuinka minun
on tehtävä? Kenelle uskallan uskoa salaisuuteni? Niin, nyt tiedän",
jatkoi Eleonora, kulkien hitain askelin pitkin käytävää, "Joseph on
uskollinen ja viekas. Hän kyllä auttaa minua".
Tultuaan linnanpihalle, missä ruotsalaiset sotilaat kunnioittavasti
tekivät tietä tälle kauniille tytölle, huomasi hän Josephin seisovan
puhelemassa erään ruotsalaisen kanssa. Eleonora antoi hänelle
merkitsevän silmäyksen ja riensi huoneisiinsa. Hetkisen kuluttua kuului
hiljainen naputus sisimmän kamarin tapettiovella.
"Se on hän", ajatteli Eleonora ja riensi nopein askelin avaamaan ovea.
"Puh, puh", äänteli vanha palvelija ja pyyhki hikeä otsaltaan, "minä en
tahtonut millään tavalla päästä tuosta ruotsalaisesta, joka kaikin
mokomin tahtoi värvätä minut. Ja mitä hän puhui kuninkaastaan! Hänen
kertomuksiensa mukaan ei Kaarle XII olisi enempää eikä vähempää kuin
Jumala, vaikka hän minun mielestäni on aivan tavallisen ihmisen
näköinen. Varma on, ettei häntä ulkonäön suhteen voi verrata Ladislas
Leczinskiin".
Kuullessaan mainittavan rakastettunsa nimen, levisi kaunis puna
Eleonoran kauniille kasvoille, rinnasta kohousi heikko kaipauksen
huokaus ja lämmin ajatus lensi näinä minuutteina hänen luokseen, joka
ehkä paraillaan taisteli isänmaan kunnian ja vapauden puolesta muilla
seuduilla.
"Niin", vastasi vihdoin nuori ruhtinatar johtaakseen huomion toisaalle,
"ruotsalaiset sotilaat ovat hyvin kiintyneitä kuninkaaseensa. Jumala
suokoon, että kuningas August voisi yhtä paljo luottaa sotilaisiinsa,
silloin ei vihollinen olisi päässyt niin pitkälle kuin se jo on
päässyt".
Ja taas kohousi tytön rinnasta huokaus, mutta se johtui levottomuudesta
nykyisyyttä kohtaan ja epäilyksestä siitä, mitä tulevaisuus oli
mukanaan tuova.
"Onko nuorella hallitsijattarellani jotain erityistä puhumista
kanssani?" virkkoi Joseph vihdoin pitemmän aikaa odotettuaan, että
Eleonora jotain lausuisi.
Kysymys tempasi nuoren tytön äkkiä unelmistaan.
"Niin, pyhän neitsyeen tähden", huudahti Eleonora, tarttuen Josephia
kiivaasti kädestä kiinni. "Kardinaali!"
"Kardinaali", lausui vanha palvelija ihmeissään, "miten hänen laitansa
on? Eihän hänelle vaan ole mitään pahaa tapahtunut?"
"Ei, ei", vastasi Eleonora, heikosti hymyillen, "hän voi kyllä hyvin,
mutta sinä kait ymmärrät, ettei hän kauemmin voi olla siellä kuin hän
on",
"Niin ... niin ... minä ... ymmärrän", vastasi palvelija, vaikkei hän
rahtuakaan käsittänyt mistä kysymys oli. Hän kuitenkin sanoi niin,
ettei olisi saattanut Eleonoraa pahalle mielelle.
"No", jatkoi Eleonora, ottaen esiin iso-äidiltä saamansa avaimen ja
piti sitä Josephin silmien edessä, "tässä näet tien vapauteen".
"Niin, minä näen", vastasi palvelija yhtä viisaana kuin tähänkin asti.
Jos hän olisi nähnyt kuvansa toisella seinällä riippuvassa peilissä,
niin hän varmaankin olisi hävennyt tietämättömyydestään johtuvaa tyhmää
ilmettä. Eleonorakaan ei sitä huomannut, sillä hän oli niin innostunut
asiaan. Joseph oli tuskin ehtinyt vastaamaan, kun Eleonora jatkoi:
"Tiedän, että voin luottaa sinuun?"
"Kyllä"
"Ensi yönä aijon panna suunnitelmani täytäntöön".
"Vai niin", vastasi palvelija, tuntien samalla kauhukseen, kuinka kylmä
hiki alkoi helmeillä hänen otsalleen. Olisi ihmeellistä, ellei nyt
tulisi tietämättömyys paljastetuksi. Mutta Eleonora ei huomannut hänen
levottomuuttaan, vaan jatkoi:
"Suunnitelmani on sellainen, että sinä salaa piilottaudut sinisen
huoneen vieressä olevaan syvennykseen ja vartioit minua siltä varalta,
että tapahtuisi jotain sellaista, joka tekisi tyhjäksi aikeeni. Ruotsin
kuninkaalla on kyllä huoneen avain, mutta onneksi oli iso-äidillä
toinen, joka nyt on tässä. Anna minun sitte pitää huolen lopusta. Jos
kuitenkin voisit ensin järjestää niin, että takaportin kautta johtava
tie olisi vapaa, niin ... no niin, sinä kait ymmärrät?"
"Kyllä minä ymmärrän", huudahti Joseph tykkänään toisella äänellä kuin
tähän asti. Kylmä hiki vetäytyi takaisin, tyhmä ilme katosi tyyten ja
huomasi selvästi, että hän nyt käsitti, mistä oli kysymys. "Ymmärrän",
huudahti hän toisen kerran, "ja lupaan, että pari nopeakulkuista
hevosta seisoo valmiina metsässä lähellä takaporttia".
"Hyvä on, Joseph. Voit olla varma siitä, että kardinaali kyllä sinua
palkitsee".
"Minun palkkioni on siinä tiedossa, että olen palvellut isänmaatani
vähäisen kykyni mukaan", virkkoi vanha palvelija, koskettaen huulillaan
tytön leninkiä.
"Seis! Joseph", huomautti Eleonora. "Tiedäthän, että vihaan kaikkea
imartelua. Sitäpaitsi", jatkoi hän veitikkamaisesti hymyillen, "olet
sinä liian vanha tarvitaksesi nöyrtyä minun edessäni, joka..."
Joseph keskeytti hänen puheensa, tarttumalla kiinni hänen käsistään ja
huudahtamalla:
"Te olette hallitsijattareni, ja jos minulla olisi vaikka tuhannen
henkeä, antaisin ne kaikki teidän tähtenne".
Ja ennenkun Eleonora ehti sitä estää, peitti vanha uskollinen palvelija
hänen kätensä suuteloilla.
Tästä yksinkertaisesta uskollisuuden todistuksesta liikutettuna lausui
Eleonora:
"Meidän täytyy nyt erota. Minä en voi lykätä tuonnemmaksi aijettani. Jo
ensi yönä sen täytyy tapahtua. Laita sinä myös kaikki valmiiksi pakoa
varten".
"Niin. Tunnin kuluttua tulee hevosten olla valmiina ja kolme
luotettavinta palvelijaa niiden mukana".
Eleonora ja Joseph erosivat. Viimemainittu poistui salakäytävän kautta,
joka johti linnan keskustaan, ja riensi heti täyttämään tehtäväänsä.
Jäätyään yksikseen, meni Eleonora heti rukouspallin luo ja polvistui
kauniin puhdashopeisen Kristuksenkuvan eteen. Tässä hän rukoili kauan
ja hartaasti, ja kun hän siitä nousi ylös, kuvastui hänen kasvoillaan
horjumaton päättäväisyys.
"Sinua, pyhä Jumalan äiti", sanoi hän, kiinnittäen katseensa
kristuskuvan vasemmalla puolella riippuvaan madonnankuvaan, "sinua,
pyhä Jumalan äiti rukoilen auttamaan minua vaikeassa tehtävässäni.
Suuret vaarat tulevat minua väijymään, mutta sinun vaikuttava
esirukouksesi, josta olen varma, tukee minua. Oi, sinä puhdas äiti,
kuule rukoukseni, ja vastapalvelukseksi minä rakennan sinulle ihanan
temppelin onnellisen pelastuksen muistoksi".
Näin sanoen hän otti pöydältä pienen kallisarvoisen tikarin, jota hän
tarkasti loistavin silmäyksin. Kauniisti koristetussa norsunluuvarressa
näkyi kaksi toisiinsa kiehtoutunutta L-kirjainta ja niiden yläpuolella
ruhtinaallinen kruunu. Tämän aseen oli hänelle antanut Ladislas
Leczinski, joka oli pyytänyt häntä käyttämään sitä, jos hänen omansa
eli jonkun läheisen sukulaisen henki olisi vaarassa.
"Sinä saat nyt tehdä minulle seuraa", mutisi Eleonora, "ehkä tulen
tarvitsemaan sinua".
Näin sanoen hän riensi ulos salakäytävää myöten ja seisoi pian
käytävässä, joka johti iso-äidin rukoiluhuoneeseen.
Hänen ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus, sillä nyt oli keskiyön
aika. Yö oli vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Kylmä tuuli
puhalteli ulkona silloin tällöin läpi metsän ja saattoi tuuliviirin
natisten kääntelemään saranoillaan. Yö oli erittäin sopiva Eleonoran
yritykselle.
* * * * *
Kaarle XII oli pitkän aikaa leskiruhtinattaren luona, jonka kanssa
hän keskusteli päivän tärkeistä tapahtumista. Muun muassa oli
leskiruhtinatar tullut kosketelleeksi kardinaalin vankeutta, jolloin
Kaarle kuningas oli sanonut:
"Ellei veljenne olisi niin halpamaisella tavalla rikkonut antamaansa
kunniasanaa, olisi hän saanut huomenna, jolloin minä poistun tästä
linnasta, luvan mennä omia teitään, mutta nyt täytyy hänen seurata
minua armeijan leiripaikkaan ja menettää petoksensa rangaistukseksi
vapautensa muutamaksi viikoksi".
Näitä sanoja lausuessaan hehkuivat Kaarle kuninkaan posket ja hän polki
kiivaasti jalkaansa lattiaan. Häntä ei mikään muu harmittanut niin
paljo kuin viekkaus ja petos.
Leskiruhtinatar huokasi syvään eikä uskaltanut kohdata kuninkaan
paheksuvaa silmäystä. Itsekseen hän tunnusti veljen menetelleen väärin
ja kun kuningas yht'äkkiä kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä, mitä
hän ajatteli asiasta, vastasi leskiruhtinatar avomielisesti:
"Teidän majesteetillanne on oikein. Veljeni ei ole menetellyt niinkuin
hänen olisi pitänyt, mutta minä olen vakuutettu siitä, että
oikeamielinen Kaarle XII ottaa huomioonsa ne lieventävät asianhaarat,
jotka ovat olleet perussyynä hänen menettelyynsä, eikä rankaise häntä
niin ankarasti".
Kaarle kuningas oli vähällä joutua pois suunniltaan näiden sanojen
johdosta. Ne olivat kaikesta päättäen sanotut tarkotuksella saada hänet
hämilleen ja vähällä oli ettei viekkaus onnistunut.
"Mitä hänen kohteluunsa tulee, niin tulee se olemaan niin hyvä, ettei
hänellä ole mitään moitteen sijaa ruotsalaisia vastaan niinkuin meillä
monasti on syytä muistuttaa puolalaisia vastaan".
Täten lopetti Kaarle XII puheen kardinaalista. Lausuttuaan vielä
muutaman sanan leskiruhtinattaren perheestä, jätti hän linnan
vakuuttaen, että linna jätettäisiin samassa kunnossa kuin se oli
otettukin.
Kuninkaan poistuttua risti vanhus kädet rinnalleen, istui hetkisen
ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkoi vihdoin puolikovalla äänellä:
"Minä olen suuresti erehtynyt Kaarle XII:nen suhteen. Puhe hänen
töykeydestään ja ankaruudestaan on liioteltua. Hänen käytöksensä ei
kylläkään vastaa hänen vertaistaan, mutta sen sijaan on hänellä mitä
muilta puuttuu, jaloa miesmäisyyttä ja voimaa, joka vetää puoleensa. Ja
kun hän kerta on mies, vaikkakin vain nuorukainen, niin hän varmaankin
pitää antamansa lupauksen eikä tee veljelleni mitään pahaa".
Rauhottuneena kävi leskiruhtinatar vuoteelle, ja hetkisen kuluttua
ilmasi raskas hengitys, että Adam Sobieskin jälkeensä jättämä puoliso
nukkui yhtä sikeästi kuin nuoruutensakin vuosina, jolloin eivät vielä
mitkään murheet hänen sieluaan painaneet.
Kuningas meni Martha Sobieskin luota suoraan kardinaalia tapaamaan.
Hänen sisäänastuessaan istui hänen pyhyytensä mukavassa asennossa
kauniisti koristellussa nojatuolissa innokkaasti tutkien suurta
asiapaperia, jonka hän oli löytänyt kirjahyllyltä. Se oli osa Puolan
historiaa. Kardinaali oli niin syventynyt lukemaan ystävänsä, Johan
Sobieskin, kuuluisaa historiaa, ettei hän ensinkään huomannut oven
avautumista.
"Niin", virkkoi hän vihdoin, luettuaan loppuun Wienin porteilla
suoritetun loistavan taistelun, "jos sinä olisit elänyt, ei Puolaa nyt
olisi anastettu eikä..."
Samassa hän nosti katseensa ja huomasi Kaarle kuninkaan seisovan
edessään, tarkastaen häntä tuikein silmäyksin.
Kardinaali Primas nousi ylös ja hehkuva puna värjäsi hänen kasvojaan.
Hän sammalsi joitakin katkonaisia lauseita, mutta ei voinut saada
esille ainoatakaan selvää sanaa, niin hämillään hän oli.
"Mitä te luitte?" kysyi Kaarle kuningas. "Se näytti olevan kovin
mieltäkiinnittävää".
"Tietysti", vastasi kardinaali, jonka kieli vähitellen alkoi liikkua.
"Minä luin Johan Sobieskin sotaretkestä turkkilaisia vastaan ja Wienin
vapauttamisesta".
"No, minä en ihmettele, että te ylpeilette hänestä", jatkoi Kaarle XII
jonkun verran ivallisesti. "Siitä kait johtuivat ne sanat, jotka äsken
lensivät huuliltanne. Teillä on jossain määrin oikein. Johan Sobieski
oli täydellinen sankari, sanalla sanoen mies, joka ensinnäkin piti
pyhänä antamansa lupauksen".
Kuninkaan ivallinen viittaus kardinaalin petollisuuteen kohotti jälleen
hehkuvan punan hänen kasvoilleen. Hän yritti puolustaa itseään, mutta
Kaarle kuningas esti hänet siitä seuraavin vakavin sanoin:
"Tiedän, mitä aijotte sanoa, mutta asian kaunistaminen ei ole miksikään
hyödyksi. Minun silmissäni on lupauksen rikkominen kuitenkin aina suuri
pahe".
"Teidän majesteettinne on liian ankara arvosteluissaan", uskalsi
kardinaali vihdoin huomauttaa.
"Niin, teidän käsityksenne mukaan, mutta ei minun. Katolilaisilla,
mutta erittäinkin jesuiitoilla, näkyy olevan hyvin avara omatunto".
Tähän katsoi kardinaali velvollisuudekseen huomauttaa:
"Minä en ole jesuiitta".
Epäilevä hymy suupielissä oli Kaarle kuninkaan ainoa vastaus.
"Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", lausui hän sitte. "Teidän
menettelynne kuitenkin viittaa siihen, että minulla on oikein. Mutta
nyt ei oikeastaan olekaan puhe tästä asiasta. Teidän vanginvartijananne
pyydän vain huomauttaa, että te huomenna jätätte vankilan."
Kardinaalin rinnasta kohousi toivomuksen huokaus. Mutta tämä toivo
häipyi pian, kun Kaarle XII jatkoi:
"Huomenna minä jätän Rajzacin linnan ja te seuraatte mukana
ruotsalaisten leiriin".
Kardinaali kävi tuhkanharmaaksi.
"Se kait ei ole teidän majesteettinne vakava aikomus", sammalsi hän.
"Tällaisissa asioissa en minä koskaan tapaa laskea leikkiä", vastasi
Kaarle kuningas.
Kardinaali Primas vaipui ähkyen nojatuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.
"Oi, se on kuitenkin totta, että minä olen hänen vankinsa".
"Ei, se ei voi olla teidän majesteettinne ... mutta mihin hän joutui?"
Hän joutui raivoisan tuskan valtaan.
Kaarle XII oli poistunut yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin.


10.

Kun Eleonora oli vakuuttautunut siitä, ettei kukaan sivullinen ollut
käytävässä, hiipi hän varovasti leskiruhtinattaren rukoiluhuoneeseen.
Hän avasi mukanaan olevalla avaimella oven ja astui sisään. Sisällä
vallitsi pimeys. Tytön tuntemus autti kuitenkin häntä pimeässäkin
suoriutumaan aikeestaan. Otettuaan pienestä vaatesäiliöstä erään Martha
rouvan leningin, poistui hän yhtä varovasti kuin oli tullutkin.
Sen jälkeen riensi hän pohjakerrokseen. Sinisen huoneen vieressä
vetäytyi hän vapisten seinää vasten, sillä pimeydessä ei hän voinut
tietää, oliko se ystävä eli vihamies, joka aikaansai heikkoa melua
käytävässä.
Kun ääni kuului ihan hänen vierestään eikä hän kuullut kannuksien
kilinää, aavisti hän, että henkilö, joka käytävällä hiipi, ei ollut
kukaan muu kuin Joseph. Hän kuunteli sentähden hyvin tarkkaan ja
huomasi suureksi ilokseen, että hiipivät askeleet taukosivat
ennenmainitun sopukan luona. Nyt oli Eleonora varma asiastaan.
"Joseph", kuiskasi hän sentähden, mutta hätkähti samassa oman äänensä
pelosta. Niin hiljainen kuin hänen kuiskeensa olikin, kuului se
kuitenkin selvästi, antaen vielä kaiunkin jylhässä ja äänekkäässä
käytävässä.
"Tässä olen", vastasi vanha palvelija samassa.
"Ovatko hevoset kunnossa?"
"Ovat".
"Hyvä, odota sitte muutama minuutti".
Nuori ruhtinatar avasi varovasti oven siniseen huoneeseen ja astui
sisään.
Kaarle XII:nen odottamaton luonakäynti antoi kardinaali Primakselle
paljo ajattelemisen aihetta, ja tämä piti hänet valveilla hyvän osan
yöstä. Levottomuus vei häneltä unenkin. Levottomassa sieluntuskassa
makasi hän jännityksellä kuunnellen yötuulen aikaansaamaa vinkuvaa
ääntä, kun se kiiti linnan sammaltuneitten seinien ohi. Pitkään aikaan
ei hän voinut päästä selville äänen synnystä.
Niin levoton kuin hän olikin, kävi väsymys kuitenkin oikeuksiinsa,
hänen silmiään alkoi hämärtää ja silmäluomet kävivät yhä raskaammiksi.
Hän oli vähällä nukahtaa, kun hän äkkiä hätkähti ja alkoi kuuntelemaan.
Tuska ja levottomuus terästivät hänen kuuloaan, ja sanomattomaksi
kauhukseen kuuli hän kuinka ovi hiljaa avattiin.
"Ahaa", ajatteli kardinaali samalla kun hän kauhusta vapisi, "minut
aijotaan salamurhata ja sitte valehdella, että itse olen epätoivon
vallassa riistänyt itseltäni hengen, mutta se ei tule onnistumaan".
Näin sanoen nousi hän varovasti sängystä ja piilottautui sängyn ja
seinän väliin, samalla kun hänen sormensa lujasti puristivat pienen
kallisarvoisen pistoolin tukkia. Henki kurkussa ja tuskanhiki
helmeillen jääkylmällä otsalla, odotti hän, mitä tuleman piti.
Eleonora lähestyi sänkyä, herättääkseen kardinaalin niin hiljaa kuin
mahdollista. Mutta hän sekä hämmästyi että kauhistui huomatessaan,
ettei hän etsiskelyistä huolimatta löytänyt kardinaalia.
"Jumalani", virkkoi hän puolikovaan, "mihin kardinaali on joutunut".
Kardinaali Primas tunsi heti Eleonoran äänen.
"Lapseni", sanoi hän sentähden rauhottuneena, "minä olen täällä".
Annettuaan selityksen kummallisesta menettelystään, lausui kardinaali:
"Mutta miksi sinä olet täällä?"
"Pelastaakseni teidät".
"Minut! Oletko järjeltäsi, tyttö!"
"En, Jumalan kiitos".
Näin sanoen ojensi hän kardinaalille iso-äidin puvun.
"Pukekaa tämä yllenne", sanoi hän. "Jos ruotsalaiset vahtimiehet
huomaavat teidät, luulevat he teidät iso-äidiksi. Joseph seuraa
sitäpaitsi mukana".
Aluksi ei kardinaali käsittänyt koko juonta, mutta kun Eleonora vielä
kerran selitti suunnitelmansa, virkkoi hän, tarttuen tyttöä käsistä
kiinni:
"Jalo tyttö! Sinä olet oikea puolalainen nainen. Jos haluat pyytää
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kaarle XII vanginvartijana - 5
  • Parts
  • Kaarle XII vanginvartijana - 1
    Total number of words is 3381
    Total number of unique words is 1952
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    34.8 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarle XII vanginvartijana - 2
    Total number of words is 3496
    Total number of unique words is 1863
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    36.2 of words are in the 5000 most common words
    43.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarle XII vanginvartijana - 3
    Total number of words is 3434
    Total number of unique words is 1760
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.9 of words are in the 5000 most common words
    40.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarle XII vanginvartijana - 4
    Total number of words is 3462
    Total number of unique words is 1716
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    37.8 of words are in the 5000 most common words
    43.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kaarle XII vanginvartijana - 5
    Total number of words is 1591
    Total number of unique words is 957
    30.1 of words are in the 2000 most common words
    42.0 of words are in the 5000 most common words
    47.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.